Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä Kertomus ison vihan ajoilta   By: Fredrika Charlotta Tengström Runeberg (1807-1879)

Kertomus ison vihan ajoilta

Kirj.

a g. [FREDERIKA RUNEBERG]

G. L. Söderström, Porvoo, 1881.

LUKIJALLE.

Ei ole vielä erin pitkää aikaa kulunut siitä kuin tämän kertomuksen tekijä, Rouva Fredriikka Charlotta Runeberg veti viimeisen hengähdyksensä. Suomalaiset tiedämme kaikki, mitä hänen puolisonsa runokuninkaamme Juhana Ludviikki Runeberg on meidän kansallemme vaikuttanut, me tiedämme millainen henki hänessä asui. Sen hengen läheisyydessä ei varmaankaan mikään heikko henki voinut tulla toimeen. Tämä kertomuskin todistaa sen. Rivien välissä saatamme lukea Juhana Runeberg'in sielua, vaikka en sillä tahdo sanoa, että hän olisi, muka, tätä teosta tehnyt. Sanon sen vaan sentähden, ett'en parempaa kiitosta tälle kirjalle taida antaa, ja tuskin se parempaa kaivanneekaan.

Mitä sen suomalaiseen pukuun tulee, on se heikko, niinkuin alottelijan ainakin, mutta minä olen varma siitä, että hyvä tarkoitukseni peittää heikkouteni viat.

Suomentaja.

Vihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnyt Kyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkealla paltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua. Kangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneet ihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tyki taajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt, vietettyäni kesän tällä luonnon ihanuuksista rikkaalla seudulla, joista harvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumatta kaikkea tätä kauneutta muistellessaan.

Minä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämän pienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaa huvi retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minä suostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävän sen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän. Vanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine, taitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista, aristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleen jätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti. [Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikesta tästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järven rannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumus tulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltä kuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kun talon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle. Seuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydä Hatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä oli korillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutun naisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, ja pakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.

Minun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattu kilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui iso hämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyi taru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanut häneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonne tämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoin oli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakin viehättävää.