Runoja   By: Veikko Antero Koskenniemi (1885-1962)

Kirj.

V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1906.

SISÄLLYS:

Prologi Kaupungilla sataa Ma vierahassa kaupungissa käyn Yksin Jo sammuu valot yöhön lähestyvään Keskiyön kaupunki Öinen katu Yli vaikenevain kattoin Kevätvaloa Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu! Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut Chrysanthemum Laula mulle laulut nuoruuteni Lumisade Pan Vanha Faun Nuori Psyyke Sfinksi Troijanretkeläiset Auliissa Komeetta Fiat nox Vanhoista kätköistä Tule armaani ja kätes anna mulle! Lähdettyäs Kadotettu Eerik kuninkaan laulu Syysaamu pikkukaupungissa Pikakuvia kadulta Isäin ääni Neero laulaa Esitaistelijat Pohjanmaa Kevätlaulu Katson virran kalvohon Hyökyaalto Syyssonetti Lakeus Epilogi

PROLOGI

Tuolla ikkunoissa nään sen kyllä on jo kaikki ruusut kukkineet. Viime yönä kuuran kimalteet ensi kerran kiilsi kattoin yllä.

Lähtee onnellisemmille maille kesä tenhovoimin, luomistöin. Surmaa halla harmain syksyöin kaiken, joka nuoruutta jäi vaille.

Poissa kaikki laulajat on puiston, poissa, paennehet etelään. Tänne yksin istuen ma jään varaan jonkun köyhän muiston.

Lähtee korkealla kurkein kuoro yli kattoin ylhään vapauteen. Päiväin pitkäin painoon uupuneen, koska, koska lähteä on vuoro?

KAUPUNGILLA SATAA

Vasten kivitystä kadun soipi syyttäen ja tuomiten syksysateen ääni iäinen, saman kertoin sulle tutun sadun,

jonka läpi elämäsi kuulet, sydämeni, niinkuin kuulet nyt, kun on päivä yöhön päättynyt, levolle kun laskevas jo luulet.

Vielä odotatko, sydämeni, päivän koita jälkeen pilvisään, onnen armautta elämään jälkeen kaiken, joka hukkaan meni?

MA VIERAHASSA KAUPUNGISSA KÄYN

Ma vierahassa kaupungissa käyn ja tuskan ahdistusta tuntien, kuin lapsi ajamana unten näyn, ma astun ohi outoin talojen. Ma vierahassa kaupungissa käyn.

Ja suihkukaivon vesi suruisasti kuin naisen itku iltaan heläjää. Näin astun kaupungin ma ääreen asti ja rinnassani soi ja nyyhkyttää kuin suihkukaivon vesi suruisasti.

Ja puiston puissa kaikki laulut nukkuu, jotk' ovat kerran mulle soinehet, ja elämäni kaikki muistot hukkuu kuin ammoin unhotetut sävelet. Ja puiston puissa kaikki laulut nukkuu.

YKSIN

Taivas välkkyväisin jalokivin omaa ylhäisyyttään vartioi. Loiste väsyneiden lyhtyin rivin valaista ei sieluani voi.

Syvään tunne, pohjaan asti tunne katkeruutta kovaa kohtalon, katso herkeemättä yöhön, kunne korkein totuus kätkettynä on!

JO SAMMUU VALOT YÖHÖN LÄHESTYVÄÄN

Jo sammuu valot yöhön lähestyvään, mun katsoin huoneheni ikkunasta näin iltaan tähtikirkkaaseen ja syvään, ens kertaa kuin sen näkisin ma vasta.

Niin ihmeen ääneti ja yksitellen yön taivahalla harhaa tähtein sarjat, kuin iäisyyden unta odotellen yön helmass' uinuu kattoin tummat harjat.

Mun orpo sieluni, oi suuri hetki: nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat! Mun orpo sieluni, sun elos retki on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,

on yksinäisyys, jonka hiljaisuutta yö iankaikkinen jo syleileepi, on yksinäisyys, jonka ihanuutta ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi.

KESKIYÖN KAUPUNKI

On autioina kadut keskiyön. Nyt lepää aika, päivän työt ja tavat, niin oudot äänet yössä kumajavat, kun kengänkoroin katukiviin lyön.

Yö mykkä on, mun tuskin sykkii syön, mua huonerivit synkät kaamoittavat, kuin öiset aavehet ne kohoavat. Yön taivahalla tuike tähtivyön.

Mun on kuin kuolema ois käynyt mailla ja kaupunki ois asukkaita vailla ja elämä kuin kivettynyt ois,