Sattumuksia Jänislahdella   By: Heikki Meriläinen (1847-1939)

Kirj.

Heikki Meriläinen

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.

1 LUKU.

Haapajärven itäisellä rannalla kivisen niemen päivän kaltavalla sivulla kepotti valkea ikkunainen punaseksi maalattu mökki pienine peltotilkkuineen. Mökin kierti harvaksi ladottu lappa aita, jonka päät parin sadan askeleen päässä toisistaan työntyivät pitkistä saloista tehtyinä juohteina Haapajärven syvään rantaan. Mökkiä kutsuttiin siitä syystä Jahtirannaksi, kun sen niemen vesakkaisella tyvellä asui paljon jäniksiä, joita Jänislahden kirkonkylän herrat kiirehtivät metsästämään aina kussa vaan rauhoitusaika loppui. Jahtirannan mökki oli Jänislahden pappilan maalla noin kolmisen tuhatta askelta pappilasta ja asui siinä leski kolmen lapsensa kanssa, jota nimitettiin Jahtirannan Kaisaksi. Vaikka mökki olikin kaikin puolin pappilan oma niin Jänislahden entinen rovasti oli Kaisan ottanut siihen turvattomain lastensa kanssa ilman mitään arentia tai muuta takamaksua. Mutta se rovasti oli kuollut ja uusi hänelle aivan tuntematoin rovasti oli näinä päivinä tuleva jonka mieltä hän asumiseensa nähden ei tiennyt. Siitä syystäpä Kaisan mieli näinä päivinä oli levottomampi kun moneen vuoteen. Väliin painui Kaisan mieli aina raskaaksikin ja kyyneleet vierähtivät kasvoille.

Luonnossakin oli nyt ihaninta mitä huhtikuun viimepäivinä voi olla. Varhaisen kesän helteiset päivät riuduttelivat tyynen järven selällä lepäileviä viimeisiä jäälauttoja ja rannan puissa urvat synnyttivät lehtiä. Lukematoin lintujoukkokin kaijutti rinteen metsiä sorsaparvien kisaellessa välkkyvällä lahden pinnalla, josta kauvempaa aina väliin kajahteli suuren selkäkuikan huikea ääni.

Tästä ei Kaisan mieli lieventynyt, ajatukset vaan arkoina kiertivät siinä yhdessä kysymyksessä: mitä sanoo uusi rovasti, josko tämä rakkaaksi tullut rauhallinen koti täytyy jättää kuni muuttolintu jättää pesänsä, jättää koko synnyinseutunsa aina syksyn tullen. Voi meitä turvattomia, huokasi aina väliin Kaisa silitellessään lastensa päitä ja väliin katsellessaan lahden selällä parikkain uiskentelevia vesilintuparvia. Kyyneleet kostuttivat aina silloin Kaisan vaalenneita kasvoja.

Eilen tiedettiin uuden rovastin perheineen saapuneen Jänislahden pappilaan ja tiedettiin sen tänäpäivänä, virkavuotensa ensi sunnuntaina, kirkossa saarnaavan tulosaarnansa, jota kuulemaan riensi nyt ken vaan kynnelle kykeni. Mutta talojen emännillä se oli paras kiire joutua kirkolle jo paljo ennen kirkkoon menoa keritäkseen käydä tervehtimässä uutta rovastinnaa ja jos mahdollista saada hieman niinkun tutustuakin toisiinsa. Niinpä jo varhaisesta aamusta nähtiin ihan parruspuitaan myöten lastatuita ihmisvenheitä mennä johkasevan Jänislahden perää kohti, että koko kiiltävä Haapaselän pinta kauan aikaa aivan kauttaaltaan oli venheitten synnyttämänä väreaallokkona mitkä ristiin vierivät järven pinnalla sortaen aalto aallon, kunnes taas tapasi uusi vastasyntynyt aaltoryhmä mikä kaikki heikompansa sorti alleen ja voittajana vieri siksi kunnes heidät hävitti sama kohtalo.

Kaisa oli tänä aamuna noussut hyvin varhain toimitukseen lähtemään pappilaan ja päästäkseen ennen muita rovastinnan puheille kuin hänellä oli suurempi syykin päästä tutustumaan rovastin perheeseen kun kenelläkään muilla.