Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään; ilveilys 2:ssa näytöksessä   By: Pietari Hannikainen (1813-1899)

ELI

JUSSI OLUVISEN MATKA HÖLMÖLÄÄN

Ilveilys 2:ssa näytöksessä

Kirj.

Pietari Hannikainen

Teksti perustuu v. 1909 painokseen (kirj. v. 1847).

HENKILÖT:

JUSSI OLUVINEN, ollut talonpoika Oluvilassa LIISA, hänen vaimonsa MATTI HÖLMÖNEN, Kylänvanhin ja Kestikiivari Hölmölässä KATRI, hänen vaimonsa MARI, heidän palkkapiika HÖLMÖLÄN KYLÄLÄISIÄ

1:N NÄYTÖS

1. Kohtaus.

JUSSI OLUVINEN, ollut talonpoika Oluvilassa LIISA, hänen vaimonsa

OLUVINEN. (Tullen Helsingistä kotiinsa.) Voin vedon lyödä, ettei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minun, hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, etten minä ole Herra; ja millainen? Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotki halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko etteivät nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni; vaan mitä? Tuossa näen, Liisa jo tulee ja kirkkovaatteissaan hahaha!

LIISA. (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle nyykistäen polviansa tervehtiessään.)

OLUVINEN. Kumoron Liisapetty!

LIISA, (Itsekseen.) Ah: mikä nuori, kaunis Herra! Varmaan Hovin vieraita? (Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni ja olen odotellut häntä

OLUVINEN. Viipyväksi? Hi hi hi!

LIISA. Ikävöinytki (hiljaan) Ah mikä lusti Herra! voi jos Jussi tulisi!

OLUVINEN. (Lähenee Liisaa.) Voi jos Jussi ei tulisi! (antaa suuta Liisalle, joka katsoo alas.)

LIISA. (Hiljaan) Mikä makia muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.

OLUVINEN. (Tutusti.) Liisa!

LIISA. Mitä? Jussi! Sinä Jussi? Hui! kuin säikähin, kuin luulin

OLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.

LIISA. Niin milloin minä ennen sinua olen paennut?

OLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.

LIISA. Vielä sanot! ken sinua muut olis tuntenut tuollaisissa? Mutta Jussi! toellako nyt vaatteesi tuollaiseksi olet muuttanut?

OLUVINEN. Ihan toella, Liisaseni!

LIISA, Mitä? minä en ymmärrä, vain olet sinä hulluna?

OLUVINEN: Sinulla, Liisaa näetsen on liian vähän ymmärrystä. Tilallisna olimme talonpojat; nyt tilatoina, nyt näetsen elämme Herroiksi; ymmärrätkö sen?

LIISA. Ja syömätä. Voi, voi! Jussi parka! huomeseksi ei ole leivän murua kotona, ymmärrätkös sinä nyt sen?

OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenki tutkinut, ajatellut ja aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta, kuin tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.

LIISA, Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ettei ole leivän murua kotona.

OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsiki? Ei eukkoseni! Minä näetsen olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien isänisät mailman alusta asti.

LIISA. Joko senki olet oppinut: elämään syömätä?

OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaan päästä. Kaupungissa, näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä lypsävän viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin totuuden hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkialla.

LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?

OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit; Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja viekkaus maailmassa auttavat välemmin, kuin työ ja ansio. Esimerkiksi, näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhatta vuotta se jo on siinä seissut, mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut. Vaan sanopas siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohmauksia; näkisitpähän miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan; moni maksaisi hyvät rahatki päästä sen luo; ja pian tulisi se kuulusaksi ympäri mailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?

LIISA. Kaikki mitä haastat on synkiämpi syysyön pimeyttä; kaikkihan jo olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.