Soitannollisia satuja ja jutelmia   By: Elise Polko (1823-1899)

Kirj.

Elise Polko

Suomeksi sommitellut Ferd. Ahlman ["Musikalische Märchen, Phantasieen und Skizzen"].

G. W. Edlund, Helsinki, 1880.

SISÄLLYS:

1. Violetta 2. Kesäyö unelma 3. Joulujuhla metsässä 4. Stabat mater dolorosa 5. Ludvig van Beethoven 6. Harmonikan keksintö 7. Lumikukkanen 8. Leikkikumppanit 9. Kadonneet tähdet 10. Ensimmäisen satakielen kuolema

VIOLETTA.

Pari penikulmaa Wienin kaupungista on pieni kylä, jonka nimen minä olen unhottanut; mutta sen en luulekaan tekevän mitään, sillä ainoastaan yksi niin ihana kylä on koko mailmassa. Mäellä seisoo kirkkonen, metsäruusut ja muratit suikertelevat ylös sen harmaita muureja myöten ja ikkunoihin katselevat tiheimmästä pensastosta valkoiset, sievät, matalat huoneukset nöyrinä niinkuin hurskaat rukoilijat. Koko tätä rauhan sijaa ympäröivät vanhat, korkeat lehmus ja kastanjapuut.

Kyläseurakunnan lukkarin asunto oli viehättävin kaikista, siinä kun se ikään kuin kukkain verhoamana lepäsi erillään muista taloista. Näitä kukkia hoiti ja huolteli vanha lukkari juuri kuin elämänsä korkeinta iloa; ja kaikkein näiden ruusujen, orvokkien, liljain ja tulpanien keskellä oli kasvanut kukkanen kaikista kaunein: hänen tyttärensä Violetta. Uskollisen elämäntoverinsa hän hautasi, kun lapsensa oli kuudennella vuodella; sepä oli haikein suru koko hänen elämässään, joka muuten niin hiljaa ja rauhallisesti oli vierinyt eteenpäin kuin juokseva puronen. Mutta hänellä oli myös aina rinnallaan ollut muuan ihmeellinen ja voimallinen lohduttajatar, joka häntä jokaisen vastuksen, jokaisen murheen yli hellin käsin kannatteli, joka hänet armaasti syliinsä otti, kun hänen uskollinen vaimonsa oli silmänsä sulkenut; sen lohduttajattaren nimi oli "Musika", ja se se oikeastaan olikin hänen sydämensä hehkuvalla lemmellä rakastettu, ainokainen haltijatar.

Muuan toinen kallis tavara oli hänellä asuinhuoneensa nurkassa, nimittäin vanha klaveri; ja tässä tuo vanha kanttori seurusteli suuren Bachin ja Händelin henkien kanssa, oli juttelussa vanhain Italian mestarien kanssa ja onnellista oloa nautti siinä tenhopiirissä, joka hänelle oli avautunut.

Violetta tosin huomasi, ett'eivät nuo puhelut aina ihastuttavan kauniilta soineet; klaveri tuon tuostakin riuski ja surisi varsin kummallisesti eivätkä isän sormetkaan välistä tahtoneet oikein kerkeästi päästä paikasta pois; mutta hän varoi sitä sanoakseen ja istui aivan ääneti ja leppeänä työssään vieressä. Kun soittaja sitte vihdoin innostuksensa korkeimmilleen tultua taukosi ja häneen katsoi, puhumatonna, vaan kirkastunein silmin, niin hän hymyllä huulin nyökkäsi hänelle, vieläpä vienosti suutelikin häntä otsaan. Silloin oli isän hänelle kertominen, mitä vanhoista mestareista tiesi, ja tyttö ei ensinkään tahtonut uskoa, että sävelten valtakunnan suuri hallitsija Sebastian Bach oli pitänyt rumaa pitkää peruukkia ja Händel mestari niin ankarasti nuuskannut. Hän näistä tämmöisistä upeista ilmiöistä sävelten taikamailmassa arveli aivan toista, oli itselleen maalaellut varsin suloisia heleitä kuvia, jotka isä nyt niin julmasti hävitti. Mutta melkein joka päivä toisteli lukkari ukko samoja kertomuksia ja Violetta kuunteli yhtä hiljaisella tarkkuudella, melkeinpä hartaudella, kuin ensi kerrallakin, eikä hänen herttaisten kasvojensa piirteissä näkynyt niin merkkiäkään väsymyksestä. Hänkin, se onnellinen Violetta, oli nähnyt erään kuuluisan sävelniekan, ja se ei hetkeksikään mennyt hänen mielestänsä: ihmiset nimittivät sitä miestä "ukko Haydn". Violettan isä sanoi häntä aina "kuninkaaksensa", ja hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa hehkui ihailus ja rakkaus, jonka mahdista hänen lapsensa sielussa ei ollut aavistustakaan.