"Soitto on suruista tehty" Historiallisia runoelmia: I. Pilatus. II. Piispa Tuomas.   By: Antti Mäkinen (1857-1936)

Historiallisia runoelmia:

I. Pilatus.

II. Piispa Tuomas.

Kirjoittanut Aliqvis.

Ensimmäisen kerran julkaistu 1902.

"Soitto on suruista tehty".

Soitto on suruista tehty, Laulu tuskista ta'ottu Siksi soitto on tulinen, Teräpäiset sen vasamat, Nuolet kaikki käytyänsä Tuntehitten polttavassa Ahjoss' aina hehkuvassa, Sitten sieltä siirrettynä Tuonen kylmihin vesihin, Jäissä kärki karaistuna.

PILATUS.

HISTORIALLINEN RUNOELMA.

(Jylhä vuorenrotko Galliassa talvis aikaan v. 38. Lähinnä näkyy kalju kalliokukkula; kauempana kohoavat lumipeitteiset vuoret; rotkon pohjalla juoksee kuohuva virta).

PILATUS (seisoen louhuisella kalliopaadella kaljun kukkulan alapuolella):

Oi, Jupiter, ja koston jumalat, Joill' asehina säihkysalamat Syöstessä sielut rikollisien Tartaron ikuisehen tulehen! Tääll' olin virvoitusta toivonut, Miss' elon tuli lähes sammunut: Vilu on luonnon povi luminen; Hallaa halaten kuoli kukkanen. Voi, turhaa! Kallio tää kaljupää Taas sieluhuni tulta virittää, Tuskien tulta ikipolttavaa, Jott' ei voi valtameri sammuttaa. Siinä se on taas sama Golgatha, Jot' olen kauhistunut vuosia! Voi, eikö päiväks'kään sen kirous Minulta poistu kova kadotus! Turhaan ma Kaanaan jätin meren taa: Sen kummut silmissäni haamottaa Miss' ikään liikun, minne käännähdän, Golgathaa kaikkialla säikähdän. Voi, miksi tuomitsinkaan vanhurskaan, Pyhimmän ihmisistä kuolemaan! Haa! Muistan katsehesi, Kuningas Totuuden maasta tullut, armias Kaikille, hellä, nöyrä, kärsivä, Kuitenkin jalo, uljas, ylevä Kuin jumalista joku tullunna Ihmiseks' oisi oi, ken katsoa Voi silmihisi taivas, puhtaus, Kuin Jupiterin pyhä leimaus Polttava tulikiivaudessaan, Niin oli katsehesi ainiaan Tutkiva sydänjuuriammekin, Vaikk' ihanasti säälin kyynelin Katselit läpi sielun syntien, Anteeksi annoit erehtyvillen. Kuitenkin, mikä kumma vavistus Niin värähytti sielun kirkkaus Niin loisti otsallaan, kuin aurinko Ijäti uusi silmän nautinto Loistavi kirkkahinna, noustessaan Ylitse Vesuvion, hehkullaan Purpurahohtehesen läikkyvään Verhoten maat ja meren siintävään Kylväen kultaa aalto aavikkoon, Yleten taivaan sinikuvukkoon, Jot' ihmis silm' ei kestä katsoa Sokeaks' saisi uhkarohkea, Ken sitä tohtis' edes yrittää Niin minun täytyi pääni käännältää: Silmäin taivahissa silmiensä Huikenivat, eivät ennellänsä Enää konsa voine parantua. Mutta kuka tuolla? Vanha tuttu.

KAIFAS (tulee, huomaamatta Pilatusta, tähystää kaljua kalliota ja lausuu):

Hyi, kuinka sydäntäni puistattaa! Onko täm' ilkeätä unelmaa? Vai joko alantehet Gehennan Aukenevat eteheni ihalan? Sydäntä jäätää, mieltä viluttaa Muistaissa ristiä ja kamalaa! Povessa tuntuu orjantappuraista, Pistoa skorpioonin polttavaista; Kuin munaskuita puris käärmehet Ja söisi maksaa madot tuliset! Oi, orjantappuroilla kruunattu Ja säälittä verihin ruoskittu Jeesus Natsareenus! Kuin lempeä Kärsivä muotosi sitä näkyä En voi oi, en voi kons' unhottaa En päivän pimennystä kauheaa, Maanjäristystä, koska valkeus Silmies sammui mikä kauhistus! Kuin veren ääni maasta nouseva Jumalan luokse vastaan minua! Haudattu ruumis kovaan kallioon Kätketty sotilaitten vartioon, Sinetillämme kiven lukiten. Turhaan! Sotilahat paeten Juoksivat kaupunkihin kertomaan Nähnehensä vartioina ollessaan Pitkäisen leimauksen muotoisen Enkelin tullehen ja Jeesuksen Noussehen elävänä ilmoillen!