Suuren hiljaisuuden miehiä Kokoelma Blaise Pascalin, Ralph Waldo Emersonin, Leo Tolstoin, Maurice Maeterlinckin, Johannes Müllerin ja Hans Larssonin suomennettuja mietekirjoitelmia johdantoineen ja selityksineen   By: Yrjö Karilas (1891-1982)

Kokoelma Blaise Pascalin, Ralph Waldo Emersonin, Leo Tolstoin, Maurice Maeterlinckin, Johannes Müllerin ja Hans Larssonin suomennettuja mietekirjoitelmia johdantoineen ja selityksineen

Toimittanut

YRJÖ KARILAS

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

Johdanto

Blaise Pascal

Ihmisen suuruus Petolliset voimat Ihmisen heikkous

Ralph Waldo Emerson

Itseluottamus Ajattelija

Leo Tolstoi

Rakastakaa toinen toistanne Rakkauden vaatimukset

Maurice Maeterlinck

Syvä elämä Sisäinen kauneus

Johannes Müller

Epävarmuus Aamu

Hans Larsson

Valikointi Kokonaisuus Sisäinen näkemys

[Html versio sisältää muotokuvan kustakin kuudesta filosofista.]

Kokoelman laatimiseen on ottanut osaa varatuomari Arvo Manner, joka on kääntänyt Johannes Müllerin kirjoitelmat ja kirjoittanut niihin johdannon. Maeterlinckin molemmat kirjoitelmat on otettu F. E. Sillanpään suomentamasta teoksesta »Köyhäin aarteet». Vaimoni Ester Karilas on kääntänyt Emersonin »Ajattelijan».

Kokoelman tekijä.

Johdanto.

Metsä, joka toisin palkoin anivihreänä vaippana, toisin palkoin vuodenaikojen vaihtelua noudattavana väriverhona peitti isäimme maata, on hakattu pois. On paljastunut maaperä, kalseita kalliolta, soita ja autioita ahoja.

Metsän möivät suurisukuiset. Ostajan palkkalaiset tulivat meluten ja kaatoivat maahan metsän viimeistä puuta myöten. Armotta iski kirves kumoon nuoren elinvoimaisen vesan, kasvussa keskitiehen jääneen ja vanhemman lahoamassa olevan puun. Elämän mahlat valuivat maahan.

Jotakin arvokasta on hävinnyt tässä metsässä, joka aikojen halki on pitänyt vireillä uskoa maan kasvuvoimiin.

On kuitenkin säästynyt jotakin. On sieltä täällä ahoilla yksinäisiä valkorintaisia koivuja, jotka ihmeen kautta ovat säilyneet ja jääneet kalvan maan papittariksi, on maasta versovia vesoja, jotka vavisten ovat kätkeneet tulevaisuuden sisäänsä, ja vihdoin vielä jollakin perukalla koskemattomia, uhkaavia ja salaperäisiä korpia.

Metsällä on kulienkin vielä tulevaisuutta, ellemme myy viimeistämme ja elleivät vuotuiset kulot tee tuhojaan.

Väkivalloin paljastettu maaperä on otettava käytäntöön. Kaskettakoon ahot, ojitettakoon suot ja louhittakoon temppelien rakennuskiviksi paljaat paadet. Ja toisiin paikkoihin kylvettäköön uutta metsää. Niin peittäessämme väkivallan jäljet teemme tulevaisuuden työtä. Panemme alulle uuden kasvun, joka elää silloinkin, kun metsän myyjät ja kaatajat ovat hyökkäysasennostaan herpoutuneet.

Olimme tottuneet siihen, että hiljaisuuden metsät peittävät isäimme maata. Ajattelimme, että sen kansa oli niissä suuruuteen kasvanut. Mutta aika on näyttänyt, ettei hiljaisuutta ole enää yksin ulkoapäin etsittävä. Se on nyt kätkeytynyt ajan myrskyjen sisäisiin tienristeyksiin. Metsä kaatuu ja hiljaisuus väistyy aran linnun tavoin ihmisen sisäelämään. Kun siellä tulee järkytysten aika, pakenee hiljaisuus elämän perusajatuksen etsijän tieltä vielä syvemmälle, tutkimattomiin syvyyksiin, kunnes etsijä saapuu iäisyyden lähteelle.

Hiljaisuutta etsii hengen suuruus varttuakseen. Sitä tarvitaan joka päivä sen korvenkäynnin lisäksi, joka ensin on kestettävä. Sillä olivatpa ulkonaiset vaiheet mitkä tahansa, aina on sama kysymys ihmisten ratkaistavana: ihmisen suhde itseensä ja elämäänsä. Siitä el pääse suurilla sanoilla, ei melulla eikä väkivallalla; niillä voidaan vain vaikeuttaa sitä. Ihminen voi tehdä itsensä kuuroksi, mutta kuurous on sekin kohtalokasta hiljaisuutta. Hiljaisuudessa täytyy ihmisen tehdä tiliä itsensä kanssa. Jos se käy onnellisesti, kasvattaa hiljaisuus suuruutta.

Tarvitaanko sitten meidän aikanamme suurmiehiä ja heidän aatteitaan?