Teuvo Pakkala Kirjailijakuva   By: Juhani Siljo (1888-1918)

KIRJAILIJAKUVA

Tehnyt J. Siljo

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1917.

I

Realistisen taidesuunnan päävoittoja on aistien herkentäminen. Missä nähdään ja kuullaan oikein, siinä myös tunnetaan oikein. Ja siinä myös tavataan ainoa kauneus.

Mutta syntyykö näin taidetta määrätyn suunnan laskuun? Tuskin. Suurimmat realistit eivät ole olleet realismin ohjelman suorittajia. Heidän tunteensa ei ole antautunut millekään ' ismille', ei edes sille, joka heidät ehkä on rohkaissut omaan vapauteensa.

Aistiherkkyys on johtanut Teuvo Pakkalankin hänen taiteellisiin voittoihinsa. Ja hän on nähtävästi ollut kyllin onnellinen, ollakseen tarvitsematta mitään vapautusta ulkoapäin: hän on syntynyt näkemään, kuulemaan ja tuntemaan todellisesti. Hänen yhdistelevä elämäntuntonsa on sitäpaitsi usein antanut havaintokyvyn hänelle uutena lahjana, sinä, jota sanotaan intuitsioksi, runoilijanäkemykseksi, ja joka käytellen todellisuuden kuvia vain vertauskuvina sisäisten ajatussarjojen palveluksessa voittaa 'turpeeseen sidotun' realismin.

Pakkala lähti kuitenkin siitä, mistä useimmat muutkin kertojamme: laatukuvanäkemyksestä. Hän liittyy välittömästi niihin virtauksiin, jotka Kiven elämäntyötä jatkaen alkoivat edelleen valloittaa maaseutua kirjallisuudellemme. Vaikka hänen erikoistehtävänsä olikin se, että hän joutui ensimäisenä taiteellisesti merkitsemään tuota valloitusta esittävälle kartalle suomalaisen kaupunkiyhteiskunnan, niin hän ei silti suinkaan edusta kaupunkilaisuutta nykyaikaisessa mielessä. Päinvastoin: hän on tuonut kirjallisuuteemme niin sanoakseni kaupungin maalaishengen. Hänen kaupunkiepiikallaan on pohjansa siinä aikakaudessa, jolloin kaupunkikin kuului luonnon piiriin, jolloin sekin saattoi synnyttää aisteiltaan terveen ja luonnostaan hyvän ihmisen.

Pakkalalla on juuret sekä kaupungissa[1] että maalla. Tämän voisi tajuta hänen kuvauksistaan, vaikkei tietäisikään, että jotkut hänen esi isistään (m. m. isoisän isoisä, kirjallisuutemme historiassa tunnettu rovasti Johan Frosterus) ovat eläneet Kainuunmaassa ja että Pakkala itsekin on siellä jo koulupoikana viettänyt kesiään. Siten on selitettävä hänen kotiseututunteensa, joka on yhtä varma ja elävä kuin kenenkään 80 luvun kirjailijan, sekä hänen kieli ilonsa, jonka tulvehtiva runsaus todistaa heti hänet tuon nuorekkaan, suomalaisrakkaan ajan lapseksi. Hän tunsi hermoissaan ilmavirtojen kulun, joka oli samansuuntainen kuin hänen oman luonteensa pyrintö, senverran ja sillätavoin Pakkala on epäilemättä saanut 'vaikutteita' ajastaan alunpitäen , ja hän ojensi kaupungin (vaikkei kaupunkilaisuuden) edustajana kätensä toisille, maaseudun kasvattamille kirjailija yksilöille.

[1] Hän on syntynyt Oulussa v. 1862.

Mutta tämä aika ei ollut vain kotiseututunteen aikaa se tunnehan oli herännyt jo pari vuosikymmentä ajemmin, Kiven mukana , vaan myös nousevan yhteiskunnallisen tunteen, joka elää Pakkalassa yhtä lämpimänä ja tietoisena, vaikka hiljaisempana, kuin Minna Canthissa. Siltä puolen hän eroaa edeltäjästään Oulun kuvaajana, ensimäisestä huomattavasta suomalaisesta naiskirjailijasta Saara Wacklinista, joka etupäässä kertoilee historiallisia muistelmia ja kaskuja porvarillisesta elämästä ja jonka tunne yhteiskunnan pieneläjiä kohtaan ilmenee vain ihannoimisena tai säälinä. Pakkalan aihepiiri on rajoitetumpi: varsinainen kaupunki porvarien elämä, sen riettaus ja sen runous häämöittää vain kohtalokkaana taustana, jota vastaan laitakaupunki kuvastuu nöyryytettynä ja syvintä inhimillistä myötätuntoa herättävänä pienine elämänmuotoineen.