Tienhaarassa   By: Anonymous

Ensimmäisen kerran julkaissut Raittiuden Ystävät 1908.

TIENHAARASSA.

Henkilöt:

Vilho Tuulos, pappi, 35 vuotias. Aaro Koski, entinen lukiolainen, 30 vuotias.

Näyttämö: huone Tuuloksen kodissa. Tuulos ja Koski tulevat sisään. Jälkimäinen on kalpea ja synkän näköinen, vaatteet kuluneet ja likaiset.

Tuulos : Käykää sisään olkaa hyvä! Tässä tuoli, istukaa, niin saamme vähän puhella ja samalla lämmittää jähmettyneitä jäseniämme. Ulkona onkin niin ankara sää. (Riisuu päällysvaatteensa Kosken yhä seisoessa.) Istukaa, istukaa!

Koski : (uhmailen) Miksikä minä istuisin?

Tuulos : Tiedän teidän olevan väsyksissä. Te tarvitsette lepoa.

Koski : Lepoahan juuri etsin. Miksi ette sitä suonut minulle!

Tuulos : Nuori mies, synnin työt eivät meille koskaan lepoa tuota, ei ajassa eikä ijankaikkisuudessa.

Koski : Mitä te minusta oikein tahdotte? Mikä profeetta te oikein olette? Ja miksi pitää teidän aina minun tielleni joutuman?

Tuulos : Mitäkö teistä tahdon? Ihmistä! Kuka minä olen? Ystävä. Ja kuka minut tiellenne tuo? Jumala.

Koski : Luoja! Älkää minulle niitä syöttäkö.

Tuulos : Jumala on todistajani.

Koski : Senkö vuoksi pidätte velvollisuutenanne puhua Jumalasta, että olette pappi? Tiedätkö, pappi, että minun Jumalani on jo aikoja sitten kuollut jos sitä koskaan on ollut olemassakaan ja uutta ei synny enään, ei! Ja ihmisenä olen minä elämäni elänyt aina juhlasalista loka viemäriin saakka, ja nyt on jälellä ainoastaan haaska, jonka äsken tahdoin mereen haudata, mutta jonka te onnettomuudekseni estitte.

Tuulos : En minä, vaan Jumala, joka aina on ollut ja joka aina tulee olemaan. Ystävä, olen teidät vain kolme kertaa elämässäni tavannut, mutta joka kerta on minulla ollut selvänä, että te sydämenne syvyydessä vielä säilytätte Jumalan kuvan.

Muistatteko ensi kertaa? Kaksi päihtynyttä miestä kulki Kaarikatua pitkin. Sadatuksia ja rivoja sanoja tulvaili heidän huuliltaan. Nuori tyttö riensi kadun poikki. Ennenkuin hän oli ehtinyt väistää päihtyneitä, oli jo toinen heistä iskenyt häneen kyntensä. Parahdus ja tukahtunut avunhuuto kuului, jonka perästä miehet alkoivat raastaa saalistaan läheiseen solaan. Näin tämän tapahtuman etäämmältä ja riensin tyttö paran avuksi, minkä ennätin. Mutta solalle päästyäni näin hämmästyksekseni molemmat miehet keskenään kamppailemassa, ja toinen heistä huusi vapisevalle tytölle: «pakene, tyttö, niin paljon kuin jalkasi ennättävät!« .

Koski : (on kuunnellut kädet silmillä.) Minä en voinut muuta, sillä tytöllä oli sisareni silmät ja sisareni nimi.

Tuulos : Elikö sisarenne silloin vielä?

Koski : Ei, hän oli jo aikoja sitten kuollut.

Tuulos : Toisen kerran tapasin teidät Parviaisen myymälän edustalla. Olin juuri jättänyt myymälän ja kulkenut hetkisen, kun huomasin kadottaneeni lompakkoni. Tapasin teidät niinkuin jo sanoin myymälän edustalla ja kysyin, olitteko te sen löytänyt. »En», kuului varma vastauksenne. »Olen teidät jo kerran ennen tavannut. Minä uskon teitä», vastasin minä ja aijoin poistua. Silloin näin uudelleen sen, mikä jo ensi kertaa tavatessamme kiinnitti huomiotani teihin valon kipunan keskellä pimeyttä Te sanoitte: »Älkää uskoko, tässä on lompakkonne. Antakaa minulle markka, en ole syönyt kahteen päivään».

Koski : En voinut teidän luottamustanne pettää.

Tuulos : Se oli Jumalan kuvan välähdys sielussanne.

Koski : (itkee.) Älkää puhuko niin. Minä olen niin kurja kurja.

Tuulos : Äsken johdatti Jumala askeleeni meren rannalle. Siellä tapasin teidät kolmannen kerran.

Koski : Se oli elämäni yhdennellätoista hetkellä.