Torpan tyttö I Kuvauksia kansan elämästä   By: Anton Wilhelm Lindgren (1831-1901)

Kuvauksia kansan elämästä

Kirj.

A. W. LINDGREN

Hämeenlinnassa v. 1884, Hämäläisen osake yhtiön kirjapainossa.

Tekijän kustantama.

Iltakello soi Onkiveden kirkon tapulista. Pitäjän uni lukkari oli itse sitä soittamassa.

Hän oli sitä työtä toimittanut jo pian neljäkymmentä vuotta joka lauvantai ja juhla aattoiltana. Hän ei uskonut sitä tointa kellekään muulle. Se oli hänen mielestänsä pyhin kaikista kellon soittamisista.

Sillä sanomakellot, jotka ilmoittivat jonkun seurakuntalaisen kuolleeksi, eivät olleet muuta kuin julistamista, että joku syntinen oli erinnyt tästä mailmasta. Eikä kellot tienneet sanoa, oliko hän kuollut synneissänsä taikka niistä puhdistettuna ja vanhurskautettuna.

Ja kun pyhä aamuna joku haudattiin ja kellot soivat, niin ei niidenkään äänestä kukaan tietänyt sanoa, mihin sielu oli erinnyt siitä ruumiista, joka nyt laskettiin maan poveen.

Eikä papinkello eikä yhteensoitto olleet nekään samasta arvosta kuin iltakello. Sillä ne kutsuivat vain seurakuntaa jumalan palvelukseen. Ja seurakunta oli sekalainen ja enimmältään syntinen.

Kun unilukkari kolkkasi ensimmäisen kumahduksen isolla kellolla, niin jokamies nosti lakkiansa ja luki hiljaisen siunauksen. Ja jokainen lakkasi työstänsä. Ja viikon hälinä vaikeni. Ja koko luonto muuttui hiljaiseksi.

Väki, joka niityllä ja vainiolla oli työssä, palasi väsyneenä, mutta tyytyväisenä kotiin. Sillä viikon työt olivat päätetyt. Muuta kelloa ei suinkaan kaivattu, kutsumaan väkeä työstä pois.

Se kumahutti ensikerran. Ja kun humina oli hetken perästä vaiennut, kuului toinen ja sitte taas kolmas aina yhdeksän kumahdusta, jotka muistuttivat vapahtajan ristiin naulitsemista.

Kun nämät yhdeksän kolkkausta olivat kuuluneet, alkoi unilukkari soittaa samaa suurta kelloa. Se muistutti että kaikki oli täytetty.

Sanoimme ettet unilukkari uskonut tätä tointa muille, ei sen vuoksi, että hän piti itseänsä ainoana iltakellon soittajana, vaan sentähden että se oli hänen niin sanoakseen papillinen virkatoimensa.

Huomenkello oli kyllä hänen mielestänsä yhtä juhlallinen ja alkoi samalla tavoin yhdeksällä kolkkauksella.

Mutta silloin oli unilukkarilla muita viran toimia, niin ettei hän kerinnyt kellotapuliin. Vaan iltakelloa ei hän sallinut minkään estää hänen itsensä soittamasta.

Unilukkari ei noudattanut mitään erityistä ajan määrää iltakellon soittamisessa. Talvella hän toimitti sen ehtoohämärässä ja pitkitti sen jälkeen aikaa aina sitä myöden kuin päiväkin piteni, ainoastaan keskisuvella, jolloin aurinko laski vasta puoli kymmenen aikana, soitti hän iltakelloa vähän varhemmin.

Kun unilukkari oli lakannut soittamasta ja ennen kuin hän sulki tapulin luukut, katseli hän aina sitä laveata näkö alaa, minkä paikkakunta tarjosi sinne ylhäälle.

Se oli sangen soma näkö ala. Onkiveden selkä sinerti toisella sivulla, toisella oli kirkonkylän laveat vainiot ja niityt; niiden takana taas metsät ja kukkulat.

Mutta soma taikka ei, oli se unilukkarille aina hauskaa, niin talvella kuin suvellakin ja syksyn sateilla. Hän oli sillä alalla elänyt pitkän ikänsä. Hän tunsi joka hengen, lapsesta vanhukseen saakka; joka siinä liikkui, hääri ja pyöri tämän elämän pyrinnöissä.

Hän oli ollut lapsien opettaja ja aikaihmisten neuvon antaja ja vanhusten tuttava ja kaikkien hyvä ystävä, siitä asti kuin hän seurakunnan virkaan pääsi.

Sanoimme ollut . Sillä uusi aika oli tuonut muassansa uusia opettajia ja uusia neuvonantajia ja uusia mielipiteitä.

Ne olivat tahtoneet sysätä vanhan unilukkarin syrjään. Hänen iltakelloansa ei enään kuultu samalla hartaudella kuin ennen.