Tunnustus Tosikuvaus elämästä   By: Alli Nissinen (1866-1926)

TOSIKUVAUS ELÄMÄSTÄ

Kirjoitti

Alli Nissinen

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1911

TUNNUSTUS.

Hän kirjoitti:

On mahdotonta enää vaijeta. Minun täytyy tehdä tämä tunnustus. Minun täytyy avata polttava sydämeni, vapauttaa kiusattu omatuntoni.

Olen koettanut tukahduttaa omantuntoni ääntä; olen tehnyt työtä, olen saanut yhä uusia velvollisuuksia, yhä uusia harrastuksia. Mutta kuta enemmän olen kohonnut ihmisten silmissä, kuta tärkeämpään asemaan olen päässyt yhteiskunnassa, sitä voimakkaammaksi on käynyt omantuntoni ääni.

Olen tullut jo elämässäni niin pitkälle, ettei omantunnon ääni enää vaikene. Sisäinen olentoni, henkeni, sieluni on jo niin kehittynyt, ettei se enää huomaa yksinomaa tapauksia ulkopuolella minua, ei se vaan niihin kiinny ja niitä harrasta. Se kääntyy sisälle päin; se tutkii oman olennon syvyyksiä, se tarkastaa niitä salaisuuksia, jotka siinä piilevät.

Vuosikausia on se niitä tarkastanut.

Monta kovaa taistelua olen käynyt itseni kanssa. Olen ollut tilillä, olen ollut tuomiolla; olen rukoillut, olen katunut. Olen saanut armoa ja lohdutusta, olen tuntenut virkistystä ja voimaa. Aika ajoin olen tuntenut onnea ja saanut tyydytystä elämältä. Mutta jälleen on tuskan laine syöksynyt päälleni hirmumyrskynä. Omatuntoni on minua varoittanut ja uhannut.

Yöllä olen unestani herännyt. Olen kuullut äänen: »sinä et saa vaijeta!»

Tähän aikaan kaikki puhuvat. Jokaisella näyttää olevan jotain merkillistä sanottavaa. Ihmiskunta on kiusaantunut liian paljoista itsetunnustuksista. Miksi siis ihmiskunnan tuskaa lisätä? Miksi taas paljastaa uusi tuskan elämä?

Sitä olen ajatellut, ja olen vaijennut. Mutta omatuntoni ei suo minulle rauhaa. Se vaatii minulta uhria. Se vaatii minulta syyn sovitusta.

Enkö voi sovittaa rikostani elämäni työllä? Enkö voi tyynnyttää omaatuntoani tekemällä hyvää, täyttämällä velvollisuuteni? Enkö voi silloin vaijeta, kun elämäni toiminta puolestani puhuu?

Mutta omatuntoni ei vaikene. Se kolkuttaa yhä kovemmin. Se vaatii minua uhraamaan, uhraamaan oman itseni.

Ja sen vaatimuksesta olen nyt päättänyt kertoa elämäni ihmiskunnalle, olen päättänyt paljastaa kaiken, mikä on piilossa ollut.

Tunnustukseni on samalla rukous, rukous kaikkien onnetonten ja kärsivien puolesta.

Armahtakaa heitä!

Ensimäinen muisto varhaisimmasta lapsuudestani on seuraava: Makasin kätkyessä tuvan perällä lähellä karsinaikkunata. Katselin mustia orsia ja niiden päällä riippuvia tuoreita heiniä ja kuuntelin kärpästen surinata. Silloin avattiin tuvan ovi ja sisään astui vieras vaimoihminen. En ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Hän jätti nyyttinsä penkille ja tuli kätkyeni luo. Sanomaton pelko valtasi minut. Kuoleman pelko. Parkasin itkemään.

Hän kumartui ylitseni, veti piikkopaitani suoraksi, kohotti minua ylemmäs tyynylle, peitti rievuilla jalkani ja sanoi: »No, no! Kun ovat heittäneet kummin piian kärpästen syötäväksi!»

Rupesin häntä katselemaan ja pidin jalkani ja käteni aivan hiljaa. Hän ei ollut äidin näköinen; hänellä oli musta tukka, melkein yhtä musta kuin pirtin orsi. Jalallaan liikutti hän kätkyttäni hiljoilleen.

Vähän ajan perästä hän nousi, meni katsomaan pihalasista ja istui sinne pöydän päähän. Minulle tuli äitiä syvä ikävä. Aloin hiljaa itkeä; potkin rievut jaloiltani; kun eivät ne tahtoneet poistua, parkasin kovaan itkuun.

Vieras tuli luokseni ja alkoi kädellään kiivaasti heiluttaa kätkyttä. »Tuu, tuu, tuu, tuu! Ole hiljaa! Äiti tulee kohta!»