Tunturikoski Jemtlantilainen kertomus   By: Unknown (1804-1889)

Jemtlantilainen kertomus

Kirj.

ONKEL ADAM [Carl Anton Wetterbergh]

Suomennos.

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881. Emil Hagelberg'in kustannuksella.

SISÄLLYS:

Tuntureilla Oppi ja elämä Kjell Kjellsson ja hänen lapsensa Kosken Anna Testamentti Jemtlantilaiset häät Huvimatkailija Kodeissa Kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin

Tuntureilla.

Suvella on tuo pieni järvi levoton; olkoon miten tyyni tahansa, niin pyörteilee vesi sen pohjalla ja pinnalla, sillä järvi oikeastaan ei ole mikään muu kun suvantopaikka tunturivirrassa, joka silloin tällöin paisuu sen mukaan kuin lumi sulaa ylhäällä kukkuloilla tahi usvaa jähmistyy harmaiden kivien syviin pintoihin ja sirisee alas halkeamiin. Silloin liikkuu jälleen vesi ankarammin; mutta milloinkaan se ei ole oikein hiljaa paitsi taimelta, kun vesi jäätyy melkein pohjia myöten ja lepää vakavana ja hiljaisena, kuolleena ja kylmänä kuin vanha mies, joka täydellisellä levolla kokee sovittaa kaikkia niitä hullutuksia, joita hän on tullut tehneeksi vireänä ollessaan. Kuitenkin näyttää tuo pieni järvi talvella melkein ystävällisemmän näköiseltä kuin suvella, jolloin se näyttää lähes mustalta; sen vaikuttaa osaksi sen alituinen liike ja pienet katkonaiset laineet, osaksi sen ylt'ympäri kiertävä melkein musta havu metsä, joka kuvastuu järven veteen. Tuolla ylhäällä tuntureilla, maan loppukohdilla, näkee kasvikunnan köyhyyden, samoin kuin nähdään suurinta ihmisellistä kurjuutta yhteiskunnan alimmissa kerroksissa. Täällä nähdään kuusia, jotka sammaleisina ja vanhoina, vaivaskasvuisina typistyneine oksineen ja murtuneine kuorineen seisovat ja kerjäävät lämmintä ja kevättä, ja pienen pieniä koivuja, jotka ikään kuin kauniit kerjäläislapset kapuilevat esiin tunturiroukkioiden väliltä, kurottavat hienoja oksiansa aurinkoa kohden ja rukoilevat: "hyvä herra, anna meille vähän kullastasi!" Tuollainen kasvullisuus peittää koko someroisen tunturiseudun tuon pienen järven ympärillä, ainoastaan yhdellä kohdalla näkyy aukea paikka ja siinä on pieni tupa; se on uudisasunto.

Nyt oli yö, tyyni ja juhlallinen talviyö. Lietunturia ja Norjaa kattaa tuolla ylhäällä kirkas, lempeä valo: se on revontulien loisto; se on hiljaista ja tyyntä, tähdet vilkkuvat sen lävitse ikäänkuin ne olisivat hopeaharson takana, ja kuitenkin on niin valoisa, että voi nähdä pienimmänkin esineen. Etenkin jääkiteet välkkyvät oivallisesti; pieni järvi ja puiden latvat säteilevät ikään kuin ruusutimantit tuossa lumoavassa valossa ja tuolla korkealla pään päällä aivan lähellä näyttää leijuilevan ilmassa lumikupooli juuri kuin väsymättömäin käsien kannattamana; se on eräs tunturihuippu, johon on tältä paikalta kaksi penikulmaa, sillä tavalla pettävät silmät etäisyyden suhteen, kun ne eivät ole tottuneet tunturiseudun luontoon. Tuvan ainoasta pienestä akkunasta loistaa valo kirkkaasta liekistä, joka palaa liedellä; tuo loiste tekee kummallisen seoituksen noille kiiluville tähdille ja ihanille revontulille, jotka johtuvat taivaan korkeimpaan kohtaan ikään kuin liehuvilla silkkiköynnyksillä verhoillut hopeapylväät. Tuo punertava valo tuvan akkunasta vilkahtelee niin huolellisena puiden välillä noiden suurten taivaalla loistavien valojen suhteen, juuri kuin ihmisen himmeät ajatukset verrattaessa niitä Jumalan omien ajatusten selkeyteen.