Työn orja   By: Eino Leino (1878-1926)

Kirj.

Eino Leino

1911.

[Orja romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja.]

1.

Kah! Sinähän se olet?

Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?

Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat sydämellisesti kädestä toisiaan.

He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.

Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.

Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.

Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.

Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.

Saat paremman paikan?

Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?

Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.

He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen katsoi miettivästi kelloaan.

Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä, sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen kunniaksi.

Sinä olet aina yhtä ahkera?

Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi.

Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi. Tunnen itseni tuiki vanhan aikuiseksi sinun rinnallasi.

Sähköä se on henkinenkin sähkö.

He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin.

Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.

Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin pilttuisiin.

Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi sitä tutkimaan.

Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes.

Tosiaankin!

Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.

Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi, vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.

Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi. Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.

Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.

Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle lahjoittanut.

Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä taideteoksista.

Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran ajatuksensa. On se poika.

Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.

Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.

Hyvään ja pahaan?

Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi.

Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.

Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä, ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä.

Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja työnsä tarkoitusperä.

Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan.

Seurasi hetken hiljaisuus.

Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin.

Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä.

Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin matkaseuraa.

Keitä?

Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa väkeä muuten.