Tyttö Helgolannista   By: Gustav Nieritz (1795-1876)

Kirj.

Gustav Nieritz

Suomennos Saksan kielestä.

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella. 1877.

SISÄLLYS:

1. Vanha kalastaja 2. Haaksirikko 3. Uusi tuttava 4. Ystävä 5. Pahan tavan valta 6. Työ palkan perii 7. Erikäs 8. Liddyä kohtaavat kummalliset tapaukset 9. Liddy rupee parantajaksi 10. Hauskoja vieraita 11. Solmu liestyy ja aukenee 12. Selityksiä

ENSIMÄINEN LUKU.

Vanha kalastaja.

Aika, jolloin tämä kertomus saapi alkunsa, on Huhtikuu vuonna 1820, ja ensimäinen paikka, johon se viepi nuoret lukijansa, on Saksanmeri eli Pohjanmeri, jonka ala täyttää noin kymmenentuhatta neliö peninkulmaa maanpallomme pinnasta. Yhä kovemmaksi lounastuuli oli peittänyt tähän asti kirkkaan taivaan tummilla pilvillä ja ilman rantaan jättänyt vaan kapean kaistaleen, josta maillensa menevä aurinko lähetti viimeiset säteensä äärettömän vedenpinnan yli. Valkeat vaahtopäiset aallot vyöryivät eteen päin pitkissä ja syvissä vaoissa; ne näyttivät mielivän toisiansa tavoitella ja taistella keskenänsä, jolloin heistä kuului jymiseviä, pauhaavia ääniä. Laskeuva aurinko oli koko seudun yli levittänyt loihtuvalonsa, jonka ihanuus kolkon maiseman rinnalla näytti vielä jalommalta. Helgolannin saaren punertavat kallioseinät kohosivat selvästi näkyviin tummaa taivasta kohden ja olivat mieluisana lepopaikkana äärettömällä merellä toivotonna harhailevalle silmälle.

Saaren lukuisain kattojen yli kohoavan kirkontornin kellot lähettivät jäähyväisensä eroavalle päivän tähdelle raikkaalla, kauas kaikuvalla soitolla. Oli ehtoorukouksen hetki. Saaren matalammasta osasta kulki leveä tie ylös kunnaan kukkulalle. Se oli täynnä ihmisiä, jotka vireässä liikkeessä vaelsivat ylös ja alas. Mereltä katsoen he näyttivät mustalta muurahaisparvelta, joka kulkee edes takaisin puuhaellen pesänsä rakentamista. Ankkurissa olevat laivat satamassa mahtoivat, ainakin suuremmaksi osaksi, olla syynä tähän vireyteen; sillä rannalle rakennetut mökit olivat enimmältään köyhäin kalastajain asuntoja, joita tällainen väen liike tuskin lienee tarkoittanut. Korkeimmalla kukkulalla liehui mahdottoman suuri lippu, jossa oli saaren nykyisten omistajain, Englantilaisten, värit. Lähellä oleva kanuuna, jonka miehistöllä aina oli palavat sytyttimet, pakoitti kaikki sivuitse purjehtivat laivat osoittamaan kirjavalle kankaalle sille tulevaa kunnioitusta. Tämä lippu muistutti Saksalaisia laivureita maavouti Gesslerin riman päähän pystytetystä hatusta, jolle nöyryytettyjen kerran täytyi paljastaa päänsä. Kuuliaisempina kun Tell mukauntuivat he täytymykseen, ja kun kanuuna pamahtaen lausui "hattu pois päästä", levittivät he lippunsa, eivätkä olleet tykkiänsäkään laukaisematta, jos heillä vaan sattui niitä olemaan, johon Englantilaiset samalla tavalla vastasivat "kiitoksia paljon." Kuinka monta tuhatta centneriä ruutia ja kuinka monta tuhatta taaleria lieneekään vuosittain tämän kohteliaisuuden vuoksi merellä ja satamoissa turhaan pamahutettu ilmaan? Moni vanha saituri lienee joutunut kiusaukseen ruveta tästä ilmeisestä tuhlauksesta nurisemaan; mutta merenkulkija, joka pitää tämän tavan kiitettävänä, jopa jalonakin, on hänelle parempaa opettava. Tosiaankin, kun merenkulkija, joka kenties moneen viikkoon ei ole nähnyt muuta kuin vettä ja taivasta, vihdoin huomaa laivan taikka toivotun sataman tulevan näkyviin ja kun silloin tulen leimaus vilkkuu häntä vastaan, kepeä savukiehkura tupruelee ilmaan, ja tykin jyrinä pyörii aaltojen yli, niin tämäpä hänestä tuntuu ikään kuin vuorelaisten tervehdys: "onnea matkalle!" niinkuin ystävän "terve tultuasi", niinkuin viheriä kosteikko äärettömässä aavikossa, ja ilolla hän vastaa tervehdykseen, kulunkeja laskematta.