Unelmiensa uhri Romaani   By: Marja Salmela (1875-1924)

ROMAANI

Marja Salmela

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1902.

I.

Kauan oli kesää kaivattu, ja nyt vihdoinkin oli se tullut äkkiä kuin taikavoimalla. Sadetta saatiin ensin, lämmintä, kesäistä sadetta, sitten päivänpaistetta. Lehti puhkesi puihin, mehevänä nousi vaalean vihertävä nurmi, ja vedet välkkyivät kesäisen auringon valossa. Riemulla täyttyi jokaisen rinta. Maamies hymähteli tyytyväisenä työssään, ja laiho pelloilla alkoi yletä aivan silminnähtävästi.

Oli ollut tavattoman helteinen päivä. Pahin paahde oli nyt mennyt ohi, mutta vieläkin paistoi päivä lämpimästi. Ilma oli tuoksua täynnä, ja käki kukkui kukkumistaan. Koivikosta kuului lehmänkellojen kalke, ja pieni paimenpoika rallatteli tyytyväisenä tiepuolessa valmistellen kaunista, kirjavaa pajukeppiä.

Aivan maantien varrella aidalla, joka erotti koivikkometsän valtamaantiestä, istui toinen pieni poika kimppunen kuusenoksia olallaan. Hänellä oli päällään ruskea pumpulinuttu, repaleiset, viileät kesähousut ja päässä leveälierinen, vanha olkilakki, josta koristenauha nähtävästi oli pois ratkottu. Hänen jalkansa olivat paljaat ja päivettyneet. Hajasäärin istui hän, selkä kenossa aidanseivästä vastaan, tyytyväisenä leväten ja nauttien olostansa. Aivan lähellä paikkaa, missä hän istui, näkyi punaiseksi maalattu portti, joka maantieltä johti kauniille syrjätielle. Käytävä pujottelihe kauniisti kierrellen läpi koivikon, seurasi ensin tasaista maata, painui sitten notkoa kohden ja alkoi vihdoin talolle tullessaan yletä vastamäeksi.

Poikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen säärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja alkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli havut pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja pisti täällä iloisesti lauluksi.

»Hyvä, että jouduit», huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä kiilloitteli kuparikattiloita. »Ruustinna aavistaa vieraita.»

»Kaikki kunnossa», vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa.

»Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!»

Poikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä seisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin kumahtelevaa kantta. »Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon kuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa, Miina?»

»Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä täällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.»

»Oho!»

»No, se on totta.»

Samassa tuli sisäpiika portaille. »Saapa nähdä tuleeko vieraita? Ruustinna odottaa tohtorin väkeä.»

»No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki nurkat nuuskimassa!»

»Niin, sen sanon minä», sisäpiika keikautti päätään, »että kyllä tässä talossa paikat pidetään kunnossa ainakin niin pitkälle kuin vierasten silmä kantaa.»

»Vaan ei se emännän silmä joka kohtaan ennätä. Oman pääni ja omat tapani pidän minä.» Ja sanojensa vahvistukseksi lennätti kyökkipiika likaisen rievun padan taakse piiloon.

»Pitäkääpä kielenne kurissa, tytöt», sanoi samassa vanhanpuoleinen vaimoihminen, joka oli paikalle saapunut ja nyt asettui huuhtomaan Miinan lennättämää riepua.

»Eikö ole sitten asia niinkuin on puhuttu? Kyllä sinulle pitäisi tapain tuttuja olla.»

»Tuttuja kai, mutta sen tiedän myöskin, että joka ei toisen omaa huolella hoida, ei se omaansakaan.»

Vanha Maija ripusti rievun kuivamaan ja aikoi mennä, kun samassa pieni kahdeksanvuotias tyttö tuli juosten ja tarttui hänen hameeseensa.

»Menetkö aittaan, Maija? Minä tulen mukaan.»