Uotilan isäntä Rikosjuttu Suomesta   By: Emil Fredrik Nervander (1840-1914)

RIKOSJUTTU SUOMESTA

E. Nervander

Suomennos

Ensimmäisen kerran julkaissut K. E. Holm 1870. Digitalisoitu vuonna 1906 ilmestyneestä toisesta painoksesta.

ESIPUHE TOISEEN PAINOKSEEN.

Tähän kertomukseen on aiheen antanut eräs synkkä tapahtuma, joka tapahtui kuudettakymmentä vuotta sitten Etelä Suomessa ja jonka pääpiirteet sittemmin tämän kirjan tekijälle suullisesti esitettiin. Kertomus syntyi ruotsiksi, mutta julkaistiin ensiksi suomeksi v. 1869, joihin aikoihin salanimenä käytin unkarinkielistä sanaa: Emlékyl, joka suomeksi merkitsee: muistoksi.

Suomennoksen toimitti hyväntahtoisesti eräs ystäväni. Sen tunnustivat meidän silloiset parhaimmat kielentuntijamme kuuluvaksi etevimpien teosten joukkoon, mitkä silloisella suomenkielen kehityskannalla voitiin aikaansaada. Kielen puhtaus, sujuvuus ja rikkaus hankkivat tälle pienelle kertomukselle sen kunnian, että sitä ruvettiin käyttämään suomenkielen opinnoissa Unkarin pääkaupungin yliopistossa. "Uotilan isännän" osaksi on tullut sekin etu, että Kansanvalistusseura v. 1883 suositti sitä maamme kansankirjastoihin sopivana luettavana otettavaksi.

Tästä jo aikoja sitten loppuun myydystä kertomuksesta ilmestyy nyt uusi painos, jonka kieliasua ensimäisen painoksen suomentaja on korjaillut suomenkielen nykyisen kehityskannan vaatimusten mukaan. Minun velvollisuuteni on nyt julkilausua sulimman kiitokseni tälle nuoruuteni ystävälle, joka, suomentamalla "Uotilan isännän" sekä "Honkain tarinat" nimiset kuvaelmani, oli ensimäinen "sillanrakentaja", joka minun saattoi suomenkielisen kirjallisuuden alueelle.

E. Nervander.

I.

Uotilan isäntäväki.

Uotilaksi nimitetään erästä yksinäistä taloa lähellä valta maantietä kaukana ylämaassa. Entisinä aikoina talo oli ollut herraskartanona, mutta kertomuksemme aikana eli joku kymmenkunta vuotta takaperin sitä hallitsi muuan sangen varakas ja arvossa pidetty talonpoika.

Maantien puolelta tuota vanhanaikaista, punaiseksi maalattua, kahdenkertaista rakennusta ympäröitsi tiheät, ei kuitenkaan järin korkeat männyt ja kuuset, joitten välitse oli suora maantielle johdattava tie laitettu. Tällä taholla olivat pirtin ikkunat, sekä moniaat aitat, jotka seisoivat ruohokentän ympärillä päärakennuksen edustalla. Vastaisella puolella oli tarharakennukset ja niiden alla talon avarat vainiot, joidenka takaa havumetsä kohosi synkkänä ja jylhänä. Tämän metsän halki kävi tie Uotilasta muutamille taloon kuuluville salopelloille, jotka olivat puolen peninkulman päässä siitä.

Nykyinen isäntäväki käytti ainoastaan alikertaa. Ylikerta oli aivan tyhjänä. Autiolta ja hiljaiselta tuntui usein suuressa talossa, sillä paitsi palkollisia siinä ei ollut monta asukasta. Uotilan isäntä, kolmekymmen vuotias Lauri, oli perinyt talon isältänsä, joka kuoli kun poika vastikään oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joku vuosi myöhemmin kuoli häneltä äitikin, jonka tähden Lauri päätti hankkia suurelle talolle vireän ja toimeliaan emännän. Vähän aikaa sen jälkeen toi hän talonpojantyttären naapuripitäjästä vaimoksensa Uotilaan.

Tässä olivat he nyt eläneet kahdeksan vuotta hiljaa ja rauhaisesti. Niin kuin usein tapahtuu, eivät hekään olleet avioliittoon ruvenneet keskinäisestä rakkaudesta, vaan ulkonaisten ja satunnaisten asianhaarain vaikutuksesta. Mutta kun olivat tottuneet joka päivä olemaan yhdessä, kun aina täytyi jakaa toistensa huolet, myötä ja vastoinkäymiset, kun arvossa pitivät toistensa oikeimmiten hyvää ja rehellistä luonnetta, olivat he hyvin pian likeisesti yhdistyneet toisiinsa, ja hellä ja ystävällinen väli oli heidän kesken syntynyt.