Väljemmillä vesillä Uusia Runoja   By: Kasimir Leino (1866-1919)

Kirjoitti

Kasimir Leino

Otava, Helsinki, 1893.

SISÄLLYS:

»Väljemmillä vesillä»

Elämän laulu I VI

Isänmaallisia:

»Yhteisvoimin yhteistyöhön!» Kansalleni Juhlaruno Kuopion laulu ja soittojuhlassa 18 20/6 1891 En jouda, en jouda! I II Maisteri kekkerit Kummakos jos maamme kallis? Kuusi kalliolla Vuoden vaiheilla Kerjäläisen jouluilta (kuvaus)

Mielialoja ja tunteita:

Syksyinen mieliala Niin herkkä kuin haavan lehti Tuuliajolla Talvitunnelma Väsyksissä Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu Onnensa kukkulalla Unta Niin uskollisna kuin taivahan tähdet Hän Vastaisen ai'an vieno auerpilvi Kuin leikkii lämmin säde suvipäivän Hyljätty Et lempeni haavoja lääkitä voi! Kuin huolivi kuutamon kultanen vyö Niinkuin merten myrskysäillä Neiti B:lle Impeni I III Mä suutelin häntä ja itkin Äitini silmät Kauniimpi sentään Viattomuuden uni

Mietelmiä:

»Tunne itsesi» Elon mahti Kuka on onneton?

Ivallisia:

»Ihan kaavahan keisarikunnan» Turvassa vanhain ja valtion Eräälle kaunottarelle Eräälle äidille Kevätkylmät Eräälle arvostelijalle Vanhojen matkijalle

»VÄLJEMMILLÄ VESILLÄ».

»Mä tahdon tuonne taisteluun ja Miesten moiseks tulla. Mä tahdon tarmon koitteluun vesille väljemmille».

(Ristiaallakosta.)

Kun kotilahden laineita ma ennen lassa sousin Tai kotikummun harjulle kun kevät illoin nousin, Niin näin mä kaidan salmen suun ja siitä merta, merta, Mi silmiäni viehätti ja kiihoitutti verta.

Tuo laaja, uljas ulappa se siinti houkutellen Ja sinne aina mieli mun nyt hehkui intoellen: Ei auta äidin varoitus, ei kyyneltulvat auta, Mun täytyy tuonne otteluun, vaikk' olkoon tuo mun hauta.

En lahden tyyntä soutamaan mä ainiaaksi luotu, Mun lienee myöskin kuntoain kai kerran koittaa suotu, Ja vaikka voimat voipukoon ja menköön halki haaksi, Mun täytyy ennen koitella kuin kuolen, muutun maaksi.

Näin mietin nuorra mielessäin ja kiihko tuosta karttuu, Mä vanhenen ja voimistun ja vartaloni varttuu; Niin työnnän venhon vesillen ja ruoriin muka astun, Vaan virran pyörre valtaa mun kuin pienen pilkelastun.

Tuo pyörre mua miellyttää, sen vauhti huimaa päätä, Tää onhan sentään elämää, ei aina tyyntä säätä; Mä laulan, nautin, riemuitsen nyt ristiaallokossa Ja vauhdin vuoksi aatokset on vallan huumiossa.

Mut ai'an tullen tuohonkin jo tottuu, kyllästyypi, Ja vitkallensa vihdoinkin se mulle selviytyypi: Mä pyörin polo paikallain, mä virran kanssa kuljen, Ja luulen matkan eistyvän, kun silmät kiinni suljen.

Ei pyörintä oo kulkua, ei myötävirta merta Mun tästä lemmon pyörteestä kai täytyy päästä kerta; Mä tahdon tuonne seljemmäs vesille väljemmille, Mä tahdon ottaa oman tien ja saada venhon sille.

Nään tuolta aavan ulapan ja aallot hyrskyharjat Ja mielessäni vaihtelee niin kummat kuvasarjat: Nään kuinka toiset riemuiten he laskee seljemmäksi Ja kuinka kuolon kauhistus saa toiset kelmeäksi.

Niin monen purjeet puhkiaa ja aallot haaksen hautaa, Ei heidän tiestään jäljet näy, ei venhostansa lautaa, He ijäks sinne suistuvat, ei muista kenkään heitä, Ja tuskin äiti vuodattaa nyt heille kyyneleitä.

Niin monen monta lailla mun sai halu lainehille, Niin monen monta sinne jäi, sai haudan toivehille, Ja toiset taistoon kyllästyi ja kotilahteen kääntyi Ja kuoli ennen äidin luo kuin tuonne kauas nääntyi.

Tään kaiken, kaiken kyllä näin, vaan siit' en paljo huollut: Sam' onhan minne haudataan, kun kerran mies on kuollut; Ja kuoloakin kurjempi on elo taisteloitta, Se mielen tyysti tylsentää ja rinnan autioittaa.