Valdemarsborg'in sukukartano   By: Unknown (1804-1889)

Kirj.

Onkel Adam [Carl Anton Wetterbergh]

Simon Hellner'in Rikkauksien vastakohta.

Suomennos.

Tampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella. Takausyhtiön kirjapainossa, 1884.

SISÄLLYS:

Joulu Loppiais ilta Tittut Sukukartano Luonna käynti Sukukartanon kirje Vallasväki Blomros Tehtaan isäntä Anton vapaaherrattarinensa Juhlan ruhtinatar Eräs heimo kokous Taasen eräs kirje Tyttö Lemmitty Ukko ja tyttö Kaksois häät Taasen Tukholmassa Uskottu Viran määräys Mökki Roslag tullin luona Vanhus Valdemarsborg'issa Eräs onnettomuus Vuoden päästä Nuo kaksi Felikshill Kodicilli Punjetteja ja iloa Amerikalainen 1851 Päivä Algeriassa

JOULU.

Joulupuuhat olivat vihdoinkin ohitse, huoneet hiljan pestyt ja lattiat valkiat, ehk'eivät juuri lumi valkeat, vaan eivät kaukana siitä. Kahdessa ruukussa oli kukkivia hyacintteja miten olla? noin kolme päivää ennen joulua. Niiden piti kukkia koko joulunajan.

Ah! kuinka ne ilahuttivat kaptenska Berndtsson'ia, hänen astuessansa tuohon pieneen saliin ja nähdessänsä kaikki kukkasensa järjestyksessä.

Kiitos kiltti Mariani, sanoi hän kolmentoista vuotiaalle tyttärelleen; kiitos, kiitos! Herra Jumala, sitten on kauan aikaa kun minä olen saanut olla silmänräpäyksen alallani. Ovathan kai kynttilät jaloissa ja Berndt'in kamari siivossa.

Niin, kiltti äiti saattaa olla huoletta. Olenhan minä leikannut koristuksia ja kaunistanut niillä kirjahyllyn ja asettanut sille valkoisen karahviinin ja B:llä merkityn lasin, jonka isä antoi hänelle viime vuonna joululahjaksi. Eikös ole hyvin, äiti?

Niin, lapseni! Kun ei hän vaan rikkoisi lasia, sillä isä on saanut sen minulta, silloin kuin me olimme kihloissa, ja sinä saatat uskoa, että silloin oli kovat käsissä, ennenkuin hän tahtoi antaa sitä Berndt'ille viime vuonna; mutta minä pyysin niin kauniisti.

No, niin, minun mielestäni ei se ollut paljon, sillä Berndt on kiltti poika ja hän on oppinut niin sanomattoman paljon ... en minä tiedä mitä se on taasen, mutta viivoista, pisteistä ja ympyröistä se on, joita piirretään mustalle taululle, sanoi rovasti.

Se on matematiikiä, sanoi isä, joka nuoruudessaan luki sellaista, jos kohta hänellä nyt on toista ajateltavana, (huo'aten) isä parka.

Aina äiti huokailee alkoi Maria, aina kuulee vaan "isä parka"; ja tietääkö äiti, en minä luule olevan mitään hätää hänellä eikä meillä.

Sitä et sinä ymmärrä, lapseni, minä sen parhain tiedän.

Noh, mitä nyt? Ah, äitiseni, että voin unhottaa Göthildan!... Göthilda parka pienokainen! Niin, niin, on kyllin surtavaa raukka pienokainen!

Niin sinä, se onkin suru, pieni, pieni, kiltti tyttöseni.

Se on liian ikävätä, lausui Maria; mutta tiedättekö äiti, vanha Tiina Briita Thorslagenista sanoo Göthildan saaneen noidan nuolen; hän tarkoittaa, että joku, joka on vihainen isälle, on lähettänyt taudin Göthildaan ... mutta en minä sitä usko.

Ei, Maria, ei ole ketään koko maan piirillä, joka vihaisi isää; ja sitä paitsi on se vaan taikauskoa. Ei, se on vaan risatautia, sanoo tohtori Helmer, joka vaivaa rinnassa ... ja se lohduttaa minua, sillä minun sisarellani Marianalla oli myöskin sellainen tauti lapsena ollessaan, mutta nyt hän on terve ja raitis.

Jumalalle kiitos siitä, äiti! sanoi Maria iloisesti.

Noh, tahdotko äiti nähdä niitä joululahjoja mitä minä annan Berndt^ille? Yksi pari jäniksen karvaisia sormikkaita ... ne lämmittävät oppineen veljeni kirjuri sormia... Kas tässä hiusketjut.

Hiusketjut! Mitä hän niillä tekee?