Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta   By: Valter Juva (1865-1922)

Kirjoittanut Heikki Kenttä [Valter Juva]

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1916.

Nämä kertomukset eivät ole minun sommittelemiani, minun tekaisemiani. Kertojani oli omituinen erakko, joka oli anastanut haltuunsa kalastajasaunan ja asettunut sinne viikkokausiksi asumaan. Kalastusretkeni olivat usein sattuneet sinnepäin, ja kun saaren läheisyydessä sai suuria lahnoja ja siikoja, aloin kadehtia miehen omistusoikeutta ainoaan näillä vesillä olevaan yömajaan.

Kysyin häneltä, oliko hänen mielestään jus primae occupationis kaikissa olosuhteissa loukkaamattoman luja.

Hän käänsi varraspuikkoa, jossa hänellä oli siika paistumassa, otti piippunysän hampaistaan ja osoitti katonrajassa olevaan makuulavaan:

»Onhan tuolla tilaa kahdellekin.»

Aloin viihtyä tässä kalastajasaunassa. Minusta itsestäni oli tulla omituinen erakko. Ymmärsin niin hyvin Antoniukset, Pachomiukset ja mitä kaikkia heitä lienee ollut! Saada laiskoitella, päästä kokonaan pois sivistyksestä ja erilleen kaikista naisväen viettelyistä! Elimme todellisina kalansyöjinä, ichtyofageina.

Kumppanini näkyi matkustelleen ties missä kaikissa maissa? Mikä hän muuten oli miehiään, en osaa lainkaan arvostella. Emme katsoneet tarpeelliseksi toisillemme mainita nimiämme.

Viivyin toista viikkoa saarella, kunnes olin saanut tuoreenkalan kauhun. Hän jäi sinne yhä edelleen.

Parina päivänä kun yhtä mittaa aamusta iltaan satoi kaatamalla, ja meidän oli pakko pysyä saunassa, hän vilkastui. Hän näkyi oikein nauttivan sateesta, joka oli seinänä vastassamme.

Ja nyt hän kertoi minulle eräitä outoja kokemuksiaan, toimiaan ja kuulemiaan itämailta. En tiennyt mitä minun piti ajatella. Kun kertomukset näkyivät kohdistuvan jo vuoden 1910 aikoihin, oli minun vaikea ilman muuta väittää häntä valehtelijaksi. Hänen puheensa oli tyyntä ja asiallista, sivistyneen miehen puhetta. Hän ei laajemmin perustellut juteltavaansa; hän puhui kuin aivan tunnetuista seikoista, tai tavallisista, jokapäiväisistä tapahtumista. Välisti hän näkyi ikäänkuin johdonmukaisesti salaavan itse pääasiaa.

Osaan yleensä kertomuksesta ja kertojasta päättää, missä totuus loppuu ja valhe alkaa. Ääni saa siinä uuden sävyn, kieli äkkiä livahtaa, samalla tavalla kuin jalka pehmeässä savessa, kertomus ikäänkuin tapailee uutta ponnahduspohjaa ja kertojan katse harhailee hetkisen.

Tässä ei mitään sellaista! Hän puhui pitkin matkaa yhtä maltillisen seikkaperäisesti; sanojaan hän ei koskaan hapuillut. Me katsoimme toisiamme koko ajan silmästä silmään.

Höystettyjä tosiasioita tai puolitekoisia valheita hän tuskin lienee kertonut.

Minun täytyy luulla: joko piti hän minua tylsämielisenä ja syötti minulle alusta loppuun pelkkää pajunköyttä, tai olivat hänen kertomuksensa selostuksineen, kaikkein oudoimmissakin kohdissaan, silkkaa totta.

Heikki Kenttä.

VALKOINEN KAMEELI

Erämaan hienonhieno pöly täytti ilman, joka värjyi ruskeankeltaisena auterena yli kaliifien kaupungin.

Liukaskielisen ja valehtelevan dragomaanin saattamana olin useita tunteja kierrellyt vanhan Kairon sokkeloisia katuja, joilla aina on sama tarumainen viehätyksensä. On todella ihmeellistä syventyä noihin ikivanhoihin, puolihämyisiin basaarikortteleihin. Ne ovat vielä muuttumattomina samanlaisina kuin tuhat vuotta sitten. Täällä aukeaa vielä eteemme »Tuhannen ja yhden yön» kirjava maailma, sen vilkas vilinä ja omaperäinen erikoisuus, sen salakähmäisyys ja häikäisevä, satumainen rikkaus. Täällä vielä tänä päivänä voisi iltaisin hiipiä seikkailuillaan kaliifi Harun er Raschid, mukanaan suurvisiiri Giaffar tai ylieunukki Mansur, tuntematta hämmästystä tai pettymystä mielessään. Sitä ase ja jalokivikauppain loistoa, sitä ylellisyystavarain komeutta, sitä kulta ja hopeakirjokankaiden kuhinaa!