Valtiopäivämies eli Kunnianhimo   By: Pehr Thomasson (1818-1883)

Kirj.

Pehr Thomasson

Mukaellen suomentanut J. Aulén.

Helsingissä, Hufvudstadsblad'in kirjapainossa, 1872. G. W. Edlundin kustantama.

SISÄLLYS:

I. Talonpoika ja asiamies II. Kolme kunnon ystävää III. Julman paha kohtalo IV. Päättävä hetki V. Pelastuksen hetki VI. Suuri lohdutus murheessa VII. Iloa ja murhetta VIII. Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia IX. Uudet toiveet ja parempi onni X. Talonpoikaisille lukioilleni

I.

Talonpoika ja asiamies.

Eräänä kauniina syysiltana, nykyisen vuosisadan alussa, käyskeli lautamies Jussi Koponen tuimin askelin soreassa tuvassaan edestakasin. Tultuaan pihanpuolisen akkunan luo seisahti hän, joka kerta moniaita sekuntia, kurkistaen ulos ihan kun jotakuta odottaen.

Jussi Koponen oli keski ijän mies, eikä pahannäkönen, joska joku ei huomannut kavalaa katsantoansa. Käytöksessänsä oli hän jokseenkin kopeaa jota kuitenkaan tätä nykyä ei suinkaan voinut huomata; sillä laiha vartalonsa oli jokseenkin köyristynyt ja raskas mielipaha näkyi julkisesti hänen muuten itserakkaasta naamastaan. Siitäpä voi arvata jonkun kovan murheen kaivelevan sydäntänsä.

Mikähän se voi olla? Olihan Jussi Koponen kaikin tavoin onnellinen mies. Hänellä oli hyvä vaimo, hyviä lapsia ja suuri, Koivula niminen talo, joka sekä ulkoa että sisältä oli ihan herrashovin näkönen. Sanalla sanoen, hän oli koko Raivolan kihlakunnan rikkain talollinen. Mutta kuitenkaan ei hän omalla toimellaan ollut suuria varojansa ko'onnut; hän oli tykkänään ne perinyt appivainajaltaan, joka häneen niin oli mielistynyt, että tämä perintöjaossa sai kaikkia muita lapsia runsaammin. Myöskin oli hänellä ollut kaikki ne luottamus ja kunniavirat jotka talonpojan osaksi voivat tulla, paitsi yhtä ainoaa: hän ei vielä ollut valtiopäivämies. Moni siis luuli hänen tätä tavoittavan; mutta milloin sellaisesta kysymys tuli, oli Jussi aina juhlallisesti vakuuttanut ei tahtovansa sellaista toimia vastaanottaa, josta muka hänelle olisi sulaa hävikkiä, vaikka kyllä arveli siihen toimeen olevansa mies kunnollinen.

Mitenkä tälläiset lauseet olivat totta ja mikä se oikeastaan oli, joka tätä nykyä häntä huoletti, saamme heti tietää omista sanoistaan.

Levottomin mielin kuin Jerusalemin suutari mittaili Jussi tupansa lattiaa. Mutta yht'äkkiään valistui synkkä muotonsa. Avaten oven, riensi hän pihalle, jossa matkailija hypäten rattailta teki tavallisen tervehdyksen.

"Terve tultuasi, Veikko Kela!... Viivyithän niin, että tuskin enää tuloasi odotin", lausui Jussi.

"En milloinkaan luovu lupauksestani", vastasi tulija.

"Sydämmellisesti tervetullut", sanoi Jussi vieden vieraansa sisään.

Herra Kela oli nuori, sorea mies, jonka tavat ja käytös kaikissa osoittivat sivistynyttä tutenttia. Hän olikin nykyisin jättänyt yliopiston, jossa pitemmän ajan oli lakitietoa oppinut mutta ei kumminkaan aikonut ruveta virkamieheksi, syystä että isänsä tahtoi häntä talonpoika asiamieheksi, joka muka köyhälle tutentille oli edullisempi. Isä itse oli suureksi hyödykseen pitänyt tätä ammattia, johon neuvoi poikaansakin, toivoen ei omenan putoavan puusta kauvas.

Kela oli talon vanha ystävä. Tavalliset tervehdykset siis pian olivat kuitatut. Oli ilta, kello kuuden aika, jonkatähden isäntä tarjosi pientä toti tuikkaria. Hän siis avasi muhkean salinsa oven pyytäen vierastansa sinne, kunnes toimitettiin vettä ja muuta tarpeellista. Pianpa oli kalkki kunnossa, mutta kun Jussin mielestä sali oli aivan lähellä kyökkiä, jossa ehkä olisi kuutioita, niin, itse ottaen toti tavarat, kantoi hän ne etääsen kamariin, jonka tehtyä varovasti sulki oven.