Varjojen kautta Nykyajan kuvaus   By: Mathilda Roos (1852-1908)

Nykyajan kuvaus

Kirj.

MATHILDA ROOS

Suom. Siiri Finerus ja Enok Rytkönen

Clouberg ja kumpp., Viipuri, 1894.

I.

Keveänä, sinertävänä huntuna levisi toukokuun illan hämy puiden yli Linné puistossa. Aurinko oli laskenut ja raittiin, keväisen vihannuuden läpi tunkeutuivat auringonlaskun valoväritykset himmeinä ja tukahutettuina. Vilkas liike, joka päiväsaikaan vallitsi tässä kaupungin osassa, oli tauonnut, mutta yhä vieläkin nähtiin komeiden ajokalujen vierivän Sturr katua pitkin ja Linné opiston käytävätkin olivat vielä täynnä käveleviä, jotka olivat tulleet nauttimaan kevätillan kauneudesta.

Kaarlen tien eteläpuolella olevan talon balkongilla seisoi somasti puettu nuori tyttö, vaipuneena keskusteluun paria vuotta vanhemman herran kanssa.

Nuoren tytön ulkomuoto soveltui silmiin pistävällä tavulla ympäristöön, hentoon vihannuuteen, surulliseen, kaihoavaan kevättunnelmaan. Hoikassa, notkeassa vartalossa, kauniissa, jotenkin kalpeissa kasvoissa oli jotakin keväistä, kehittymätöntä. Mutta hänen huulillaan oli ynseä piirre ja harmaissa silmissä oli tylsä, väsynyt katse, joka häiritsi sopusointua hänen olennossaan.

Hän seisoi nojautuneena balkongin käsipuuta vastaan ja katseli ympärilleen nuoren miehen innokkaasti puhuessa. Pilkallinen hymy hänen huulillaan tuli yhä katkerammaksi ja kun hän vihdoin loi halveksivan katseen kumppaniinsa, oli hän melkein ruma.

"Tahdon sanoa sinulle jotakin, Juhani", lausui hän kylmästi. "Sinun ei tarvitse nyt saarnata, sinä et voita sillä mitään!"

Juhani säpsähti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin rauhoittaakseen kiihtyneitä tunteitaan.

"Enhän minä saarnaa, Gabrielle. minä vaan lausun, mitä minä tunnen, mitä sinä itsekin ymmärrät, että minun täytyy tuntea."

"Sinä saarnaat", jatkoi Gabrielle kiivaasti, "en tunne ketään, jolla olisi sellainen saarnaamistaito kuin sinulla. Jos sinä aijot sanoa pari sanaa, tulee siitä kohta esitelmä, ja jos tahdot nuhdella, tulee sitä kokonainen saarna, joka ei milloinkaan lopu!"

"Ja minä en tunne ketään, jolla olisi sellainen taito loukata ihmisiä kuin sinulla!" vastasi Juhani, kalpeana mielenliikutuksesta, "jokainen sanasi on terävä kuin veitsen pisto!"

"No, luuletko sinä siis, että olisi hauskaa olla naituna sellaisen kanssa, joka aina sinua loukkaisi?"

"Gabrielle, sinä olet kerran luvannut minulle!"

"Sinä kiusasit minua niin kauvan, että minä viimein kyllästyneenä lupasin. Mutta nyt olen minäkin väsynyt, nyt minä tahdon ja minun tulee päästä vapaaksi!"

Juhani ei vastannut. Hän asetti käsivartensa ristiin rinnan yli ja tuijotti synkkänä lattiaan. Hän tiesi olevansa nuori mies, jolle kaikki niin nuoret, kuin vanhatkin antoivat liikanimen "kunnon"; hän tiesi olevansa kaunis ja uuttera, tiesi että hänellä, oli hyvä toimeentulo, että kaikki äidit, joilla oli naima ijässä olevia tyttäriä, olivat häneen mieltyneet. Mikä sitten vaikutti sen, ett'ei hän voinut voittaa Gabrielleä?

"Tahdotko todenmukaisesti vastata minulle erääsen kysymykseen?" sanoi hän vihdoin kohottaen päätään ja luoden Gabrielleen läpitunkevan katseen.

"Se riippuu kokonaan siitä, mikä se kysymys on", vastasi tämä huolettomasti,

"Minä tahdon tietää minkätähden sinä purat kihlauksemme, tahdon tietää onko se ainoastaan sentähden, että ... sentähden, että sinä et voi minua kärsiä ... tahi onko sinulla ... olisitko sinä ... onko syy siihen joku toinen ... mieltymys..."

Gabrielle käänsi äkkiä pois päänsä. Hän ei punehtunut, sillä hän ei yleensä voinut helposti punehtua, mutta hänen hienolle hipiälleen levisi ikäänkuin lämpimämpi väre.