Ylösnousemus   By: Leo Tolstoy (1828-1910)

Kirj.

LEO TOLSTOI

Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt

1899.

"Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, jolta rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä?

"Sanoi Jeesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän."

(Mat. 18: 21, 22.)

"Miksi siis näet raiskan, joka on veljes silmässä, ja et näe malkaa omassa silmässäs."

(Mat. 7: 3.)

"Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä."

(Joh. 8: 7.)

"Ei ole opetuslapsi ylitse mestarinsa: mutta jokainen on täydellinen koska hän on niinkuin hänen mestarinsa."

(Luuk. 6: 40.)

I.

Vaikka ihmiset, keräännyttyänsä sadoin tuhansin pienoiselle pinta alalle, tekivätkin parastaan tärvelläkseen sitä maata, jonka päällä tunkeilivat; vaikka he laskivatkin tämän maan kivillä, ettei siinä mitään kasvaisi, vaikka nyhtivät juurineen ylös jokaisen ruohon, joka pyrki esille, vaikka savuuttivat ilman kivihiilen ja naftan käryllä, vaikka typistelivät puunsa luonnottoman muotoisiksi ja karkoittivat näkyvistä kaikki eläimet ja linnut; kevät oli sentään kevättä kaupungissakin. Aurinko paistoi, ruoho, saatuaan kasvun vauhtia, vihersi kaikkialla, missä sitä ei oltu irtinyhdetty, ei ainoastaan bulevardien penkereillä, vaan katukivienkin välissä, ja koivut, poppelit, tuomet puhkesivat liimaisiin, tuoksuviin lehtiinsä, lehmukset paisuttivat halkeilevia nuppujansa. Naakat, varpuset ja kyyhkyset keväiseen tapaansa jo rakentelivat iloiten pesiänsä ja kärpäset surisivat auringon lämmittämillä seinillä. Iloissaan olivat niin kasvit kuin linnut, hyönteiset ja lapset. Ainoastaan suuret, ainoastaan täysikäiset ihmiset ne yhä herkeämättä pettivät ja kiusasivat sekä itseään että toisiaan. Ihmiset eivät ajatelleet pyhäksi ja tärkeäksi sitä, että nyt oli tämmöinen kevätaamu, ei tätä jumalan maailman kauneutta, joka on annettu kaikkien olentojen onneksi, kauneutta, joka herättää rauhan, sovinnon ja rakkauden tunteita, vaan pitivät pyhänä ja tärkeänä sitä, minkä olivat vaan itse keksineet hallitakseen ja vallitakseen toisiansa.

Niinpä lääninvankilan konttorissa ei pidetty pyhänä ja tärkeänä suinkaan sitä, että kaikille eläimille ja ihmisille on annettu kevään sulous ja ilo, vaan pidettiin pyhänä ja tärkeänä, että eilisiltana oli saapunut numeroitu, sineteillä ja virallisilla alkukoristuksilla varustettu paperi, jossa käskettiin kello 9:ksi aamua, tänä 28 p:nä huhtikuuta, tuomaan oikeuteen kolme vankilassa säilytettyä tutkintovankia kaksi naista ja yksi mies. Toinen näistä naisista, ollen kaikkein tärkein rikoksellinen, oli tuotava erikseen. Ja niinpä nyt tämän virkakirjeen perustuksella, 28 p. huhtikuuta, kello 8 aamulla, astui naisosaston haisevaan käytävään päävartija. Hänen mukanaan tuli käytävään kärsineen näkönen nainen, jolla oli harmaat kiharahiukset ja virkanauhat röijyn hihoissa sekä siniset reunat vyössä. Se oli naisosaston päävartija.

Haetteko Maslovaa? kysyi hän, lähestyessään päävartijan seurassa erästä käytävään päin avautuvien koppien ovea.

Päävartija, kolistellen lukossa rautaisia avaimiansa avasi kopin oven, jolloin sieltä tulvahti vielä haisevampi löyhkä kuin käytävässä olikaan, ja huusi:

Maslova oikeuteen! ja jääden odottamaan sulki jälleen oven.