MOOSES JA HÄNEN HEVOSENSA

Romaani


Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN


Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1920.




Ensimmäinen luku.


Mooses ei ollut vielä kymmenen vuoden vanha, kun hänen isänsä,
Honkaniemen kestikievarin isäntä, eräänä huhtikuun kauniina aamuna
kahvipöydässä istuessaan mielihyvillään sanoi: »Tuonne pieneen talliin
on viime yönä ilmestynyt pieni hevonen, oikein sievä.»

-- Sen tuloa se isä viime yön vartosikin, kun tuli ja meni. Pitääpä
hakea sitten vehnästä pikku hevosen tuliaisiksi, sanoi emäntäkin
mielissään hymyillen ja kaatoi kirkkaasta pannustaan uutta kahvia
isännän kuppiin ja sen täytettyään lähti ulos.

Mooses oli vielä yöjäljeltään paitasillaan, kun kuultuaan isän ja äidin
puheen kesken kahvikuppinsa juonnin hyppäsi pöydästä ja lähti juosta
kirmaisemaan ulos, mutta palasi ovelta, kun isä kovasti sanoi: »Et saa
mennä sinne talliin. Eppa näkyi pitävän sitä omanaan, se potkaisee
sinua, kun sinne menet yksinäsi. Panehan housut ja kengät jalkaasi,
niin näet sen sitten, kun minä lähden Epalle apetta tekemään.»

Mooses ei toista käskyä odottanut, vaan kiireimmiten suki housut ja
kengät jalkoihinsa, veti nutun ylleen ja päähänsä pienen lippalakin,
joka oli hänelle jo annettu kesälakiksi, tuli pöydän taakse isänsä
luokse ja sormeaan suussaan pyöritellen kuiskasi: »Milloinka te
lähdette Epalle appeen tekoon?»

-- Kunhan tässä juon vielä kolmannen kupin kahvia, koska äiti näkyy
tuovan vehnästä. Juodaan oikein vehnäskahvit pikku hevosen tuliaisiksi.
Tyhjennähän sinäkin tuo kuppisi, kun äiti antaa vehnäsviipaleen ja
panee lämmintä kahvia kuppiisi, äskeinen on siinä jo jäähtynyt.

Sen kuultuaan Mooses kiersi toiselle puolen pöytää, pani sokeria
kuppiinsa ja vehnäspalastaan pureksien rupesi tyhjentämään kuppiaan
niin kiireesti kuin taisi, jotta voisi kiirehtiä isää lähtemään
talliin.

Isä sai kuitenkin ennemmin kuppinsa tyhjäksi ja sitten vasta, kun näki,
että Mooses ryyppäsi viimeisen kahvinsa ja viimeinen suupala pulloili
suussa, hän nousi pöydästä ja lähti pitkillä askelilla raskaasti
kävellä vähnimään ulos, mistä Mooses arvasi, että nyt se menee talliin,
ja kirmaisi isänsä jälkeen.

Tallin ovea aukaistaessa Mooses kiirehti isänsä eteen pujahtaakseen
edellä talliin, mutta isä tarttui poikaa olkapäähän ja sanoi
päättävästi:

-- Pysyhän ulkona, kyllä sinä oveltakin sen näet, kunhan minä pääsen
talliin.

Eppa olikin peräytynyt aivan lähelle tallin ovea, ja sen sivulla
mustaharjainen ruunikko varsa pää ovea kohti pystypäisenä ja
kirkassilmäisenä katsoi tulijoita. Mutta kauan se ei katsellut,
ennenkuin työnsi sievän pilkkuotsaisen päänsä emänsä mahan alle ja
lyhyttä mustajouhista häntäänsä teputtaen rupesi imemään.

Mooses katseli hetken silmät pyöreinä varsaa, mutta viimein kysyi
ujosti: »Mistä se on tänne tullut tuo hevonen?»

-- Eikö tuo maanhaltija liene tuota tuonut. Kenelläpä niitä muilla
lienee tuommoisia hevosia, sanoi isä apetta hämmentäessään.

-- Onko sillä maanhaltijalla paljonkin tuommoisia hevosia?

-- Ei suinkaan sillä kovin monta liene, koskapa meillekään ei moneen
vuoteen ole tuonut kuin nyt vasta tuon yhden.

-- Kasvaako se tuon suuremmaksi?

-- Kasvaa se sentään, koskapa tuo Eppa näkyy sitä ruokkivan ja kun minä
teen hyvää apetta Epalle, sanoi isä painokkaasti jauhoja kaataessaan
appeeseen.

-- Kasvaako se tuon Osmon kokoiseksi?

-- Ehkäpä se ei niin suureksi kasva, eikä sen tarvitsekaan Osmo-ruunan
kokoiseksi kasvaa; jos Jepelinkin kokoiseksi kasvaa, niin on sitä
siinäkin kokoa.

-- Tehdäänkö tuolla pikkuhevosella kyytiä?

-- Ei sillä tehdä kyytiä eikä tänä kesänä tehdä Epallakaan kyytiä,
koska se näkyy tuota pikkuhevosta ruokkivan, sanoi isä apekoria
nostaessaan tamman eteen.

Tamma tommasi suun täydeltä apetta ja jalkojaan tömistellen alkoi
luihkaa vihaisesti siten osoittaakseen, että halusi jäädä varsansa
kanssa kahden talliin.

Sen ymmärsi Mooseksen isäkin, hän painoi tallin oven kiinni ja lähti
pirttiin. Isänsä jälkeen lähti Mooseskin astua lyllertämään ja kainosti
kysyi: »Mistä minä löytäisin sen maanhaltijan, jotta saisin siltä
itselleni tuommoisen hevosen?»

-- Ei sillä ole eikä se pyynnöstä anna kenellekään hevosia. Kyllä sinä
saat nimikoksesi tuon tuolta tallista, kunhan Eppa sitä jonkun ajan
hallitsee.

Mooseksen rinta hytkähti ilosta, juoksujalassa hän kieppasi isänsä
rinnalle ja kysyi iloisesti: »Mikä sen nimi on, tuon uuden hevosen?»

-- Sen nimi saa olla Pilkka, kun sen otsassa on kuin sormenpäällä
painettu valkea pilkka.

Vaikka Moosesta kielleltiinkin menemästä talliin, niin hän aina tuon
tuostakin juosta vilkasi tallin luo, aukaisi oven ja ojentaen varsalle
kättään ystävällisesti hoki: »Pilkka, Pilkka! Pilkka, Pilkka!»

Varsa ennen pitkää tottuikin siihen nimeensä ja aina kun se näki
korkuisensa miehen tallin ovella hokemassa: »Pilkka, Pilkka!» niin se
tuli uteliaana haistelemaan Mooseksen käsiä ja silloin Mooses sai
silittää Pilkan kaunista päätä. Ja viikon vanhana se jo alkoi pieniä
leivänhitusia syödä Mooseksen käsistä.

Mooseksesta oli enemmän kuin mieleen, kun hän sai kädestään syöttää
Pilkalle leipää. Mooses piti elämänsä suurimpana onnena saada Pilkka
kesyttymään niin, että kun hän leipäpalasta näyttäen varsalle sanoi:
»Pilkka, Pilkka!», niin se tuli mihin hän tahtoi. Siitä se Mooses joka
yö unissaankin puheli ja hoki: »Pilkka, Pilkka!»

Mooseksen isä osti kauppiaalta Moosekselle oman hevossuan, jolla Mooses
sai Pilkkaa sukia, ja heti Pilkka siihen tottuikin, niin että antoi
itseään sukia niin paljon kuin Mooses jaksoi sitä työtä tehdä. Mooses
ei siihen sukimiseen työlästynyt, vaan usein hänen nähtiin olevan
Pilkkaa kampaamassa. Kesän tullenkin, kun Eppa vietiin hakaan,
Mooseskin viipyi siellä päiväkaudet ja unohti usein syöntinsäkin.

Mooseksesta ja Pilkasta tuli jokapäiväiset toverukset kesäksi ja
talveksi ja vuosien kuluessa he yhtä rintaa varttuivat ja vahvistuivat
kuin käsi kädessä, niin että kun Pilkka kykeni vetämään rekeä, niin
Mooses kykeni panemaan sille kuorman ja ajamaan kotiin, ja jos sattui
yksinäinen matkustaja olemaan kulussa, niin Mooses pienellä keveällä
reellään viedä kiidätti sen toiseen kievariin, josta palatessa, jos
sattui olemaan hyvä tie ja hyvä keli, Mooses antoi oriinsa harjoitella
juoksuakin. Ja kun Pilkka oli kolmivuotias, uskoi Mooses omistavansa
parhaan juoksijan koko sillä puolen maapalloa ja siitä hän puhui missä
vain toisen ihmisen tapasi sekä kylässä että kotona. Siksipä tulikin
ihmisille tavaksi Moosesta nähdessään puoli-ivalla sanoa: »Mooses ja
hänen hevosensa».

Kun Pilkka oli tullut neljän vuoden vanhaksi, päätti Mooseksen isä
kuohituttaa Pilkan, jotta se sitten saisi jäädä kotiin kaikeksi
iäkseen, kun se kaikin puolin oli sekä talvi- että kesäajoissa
mieluinen. Se päätös oli Mooseksen mielestä mitä parhain, vaikka
rääkkäys, jota Pilkka tulisi kärsimään, tuntui hirvittävältä. Mutta kun
Mooses toisaalti uskoi Pilkan olevan parhaan juoksijan täällä päin
maailmaa, pelkäsi hän isänsä tuhansilla markoilla myövän hänen kauniin
juoksijansa. Mutta kun kuuli Pilkan jäävän kotiin sen kuohitsemistempun
avulla, niin ei hän vastustanut kuohimistakaan. Puhui vain isälleen,
että kutsuttaisiin eläinlääkäri kuohitsemaan, jotta Pilkka ei tulisi
liikoja kärsimään ja olisi samalla varmuus onnistumisesta.

Siihen tuumaan Mooseksen isä taipuikin ja niinpä eräänä huhtikuun
kauniina päivänä, kun auringon paisteessa lumi kahisten suli ja purot
kohisivat vaarojen notkoissa, eläinlääkäri ilmestyi Honkaniemen
kievariin.

Mooses ei kuitenkaan hirvennyt olla näkemässä Pilkan kuohimista, vaan
meni metsään, istui kuusen juurelle ja käsiään puristellen vaikeroi:
»Voi Pilkka parka! Voi Pilkka parka!»

Kun Mooses arvasi, että nyt se teko on kotona tehty, niin hän palasi
kotiin ja meni suoraa päätä talliin, missä tiesi Pilkan olevan. Mutta
kun Mooses aukaisi tallin oven ja Pilkka näki Mooseksen, pääsi siltä
surullisen haikea hirnahdus ja se alkoi kiekkua, että Mooses tulisi
näkemään sen onnetonta kohtaloa.

Kun Mooses kuuli Pilkan surullisen hirnahduksen ja näki sen hätäisen
kiekkumisen, herahti hänen silmännurkkiinsa kyyneleet ja hän kiirehti
taputtelemaan Pilkan poskia.

Mooses ei ollut koskaan Pilkalle pahaa tehnyt, minkä vuoksi hevonen
antoi Mooseksen hoitaa ja pestä haavoja mielensä mukaan ja
eläinlääkärin neuvoja seuraten. Muutamassa viikossa Pilkan haavat
paranivatkin aivan terveiksi, ja Mooseksen kaikeksi iloksi Pilkka oli
yhtä hilpeä kuin ennenkin, vaikka ei kuitenkaan niin iloisesti
itsekseen hirnunut kuin ennen.

Pilkka oli vasta neljän viikon vanha ruuna, kun kylästä kylään levisi
aivan kulovalkean tavalla tieto, että uusi kenraalikuvernööri tänä
kesänä matkustaa ympäri Suomen. Moni toivoi pääsevänsä sitä näkemään,
mutta Honkaniemen isäntä sanoi huokaisten: »Parempi olisi kuningas
kuulumassa kuin näkymässä, on vanha sananlasku. Kyllä ne silloin
kestikievarien hevosparat tarkenevat.»

-- Pilkkaa ei anneta niitten eteen, kiirehti Mooses sanomaan, kun näki
isänsä niin huolestuneeksi kaikkien kestikievarihevosten puolesta.

-- Pilkasta ei ole puhettakaan, on niissä vetämistä vanhemmillekin
hevosille, sanoi isäntä varmasti.

Se tuntui Mooseksesta hyvältä, mutta mielessään hän kuitenkin toivoi
Osmolla tai Saikalla pääsevänsä kyytiin, ehkäpä ne isot herrat
antaisivat juomarahojakin, jotka isä ehkä antaa hänelle itselleen,
kuten ennenkin on joskus tehnyt.

Eipä ollutkaan aikaa monta päivää, kun jo eräänä toukokuun aamupäivänä
Tepaston nimismies vaahtoisella hevosella ajaa karautti Honkaniemen
kartanolle, missä isäntä sattui olemaan juuri kuin häntä
vastaanottamassa.

Ennenkuin nimismies kärryistäkään laskeutui alas hän jo puoleksi
huutaen ja käskevällä äänellä sanoi: »Kuulkaas isäntä! Läänin
kuvernööri sähkötti minulle tänään, että ylihuomenna tämän kuun
kymmenentenä päivänä kenraalikuvernööri seurueineen matkustaa tätä
kautta ja pitää olla viisi hyvää hevosta varattuna sitä varten. Hän
tulee tämän kuun yhdeksäntenä päivänä Tepaston kirkolle yöksi ja
kymmenentenä matkustaa Jonkereen kirkolle, missä läänin kuvernööri on
häntä vastassa. Lietolan kuvernööri seuraa sitä Tepastoon asti ja palaa
siitä, joten minä tulen kenraalikuvernööriä kuvernöörinviran puolesta
seuraamaan Jonkereelle asti. Minun täytyy kerjetä viedä tämä sanoma
vielä tänään Jonkereelle asti, jotta huomenna tietävät varustaa
tarpeelliset hevoset, ja siis on kiire!» Sen sanottuaan nimismies
hyppäsi kärryistään alas ja mennä hölkkäsi juosten pihan päässä olevaan
vierashuoneeseen kirjoittamaan päiväkirjaan.

Nimismiehen poistuttua isäntä sanoi hieman ärtyisenä Moosekselle: »Sinä
saat mennä kyytiin. Minä valjastan Saikka-ruunan.»

Sen sanottuaan hän kiirein askelin lähti talliin ja mennessään murisi:
»Kaikki touhut tässä kiireimpänä touontekoaikana pitää olla! Nytkin
Saikalla on aamurupeama auringon noususta asti kynnetty, ei ole vielä
apettaan kerinnyt syödä, niin täytyy lähteä Jyskylään juuri kuin
tulipalon sammutukseen.»

Nimismies oli jo kartanolla lähtöön valmiina, kun isäntä talutti
Saikkaa kärryjen eteen ja valjastaessaan yhä mutisi: »Tuo talonpojan
kiire se ei herrojen mielestä paljon maksa, kun kesäntulon takia on
toukojen teko myöhästynyt tänne asti. Nyt vihdoin olisi päästy kylvön
tekoon, niin jo tuo touhu laitettiin, vuoden tärkeimpinä päivinä!»

-- Ei se ole minun syyni, sanoi nimismies ja hyppäsi kärryihin, missä
Mooses jo istui kuskipukilla.

-- En minä tuota sillä sanokaan, että se on teidän syynne, sanoi isäntä
ja ojensi ohjakset Moosekselle.

Saatuaan ohjakset käsiinsä Mooses ropsautti perillä Saikkaa lautaselle,
jolloin Saikka hyppäsi laukkaan niin että kohona tempautuivat kärryt
perään. Saikkakin ymmärsi kiireen. Heti kun portista oikesi tielle,
lähti omasta halustaan juoksemaan niin, että vaaleanharmaa pitkä harja
leimusi ilmassa ja kärryjen pyörät yhtenä harmaana ja jyristen pyörivät
perässä.

Honkaniemen majatalossa kuvernöörin määräyksen mukaan piti olla kaksi
talon hevosta ja kaksi aputalon hevosta, mutta nyt tarvittiin kaikkiaan
viisi, joten Pilkka joutui viidenneksi. Pilkan sijaan koetettiin saada
kylästä hevonen, mutta kun oli kiirein kylvöaika, niin ei saatu
mistään.

Oltiin jo puolenpäivän rinnassa toukokuun kymmenentenä päivänä, kun
kenraalikuvernöörin matkue saapui Honkaniemen kartanolle hevoset vallan
valkeassa vaahdossa ja muutamat verta päristäen. Hevosten palauttaja,
puolikasvuinen poikanen, hyppäsi kiroillen ja vihasta puhisten
riipomaan hevosia aisoista irti.

Etumaisena olivat nelipyöräiset kuomupäälliset vaunut, joiden kuomun
perällä kaksi tähtiotsaista kirkasnappista, helarintaista miestä
puoleksi makuullaan rötkötti. Turvottuneet karkeat kasvot olivat jäykän
totisina ja puoleksi ulos pullistuneet silmät muljottivat melkein
liikkumattomina päässä. Näytti kuin ne eivät tajuaisi eivätkä
tahtoisikaan tajuta tällä kulmakunnalla yhtään mitään. Jäljestäajajat,
tähtiotsaiset ja kirkasnappiset herrat, nousivat kärryistään, toinen
heistä kiirehti nimismiehen ja kuskien kanssa toimittamaan hevosten
laittoa aisoihin ja toinen herroista meni vierashuoneeseen, josta
hetken perästä palattuaan puoleksi vihaisesti sanoi hevostensa luona
häärivälle kyytipojalle: »Tuolla pöydällä on kyytirahat, peri sieltä
rahasi.»

Nyt olivat hevoset aisoissa, Osmo ja Saikka vaunujen edessä, ja
vaunujen tuuteropäinen kuski alkoi niitä ohjata tielle. Aputalojen
hevoset olivat toisten herrojen edessä, joitten kuskit kiirehtivät
etumaisten jälkeen. Pilkka, kaikista komein hevonen, joutui nimismiehen
eteen ja sen ohjaksia nimismiehen käteen ojentaessaan isäntä sanoi:
»Tämä on nuori ja vasta leikattu hevonen, niin koettakaa pitää
armontaiten. Vastamaissa annatte väliin kävellä, kyllä se sitten
myötämaissa tavoittaa toiset.»

Nimismies nyökäytti tähtiotsaista päätään ja sanoi: »Kyllä, kyllä», ja
sen sanottuaan ohjasi hevosensa toisten jälkeen. Mutta portilla Pilkkaa
tielle oikaistessaan ivallisesti hymähti ja tuskin kuuluvasti sanoi:
»Ukko säälii tätä kukkaansa, mutta kyllä se tänä päivänä kuitenkin ensi
kerran höyryää, ennenkuin ollaan Jyskylässä.»

Mooses, jonka nimismies oli jo hevosta valjastettaessa komentanut
taakseen erään matka-arkun päälle istumaan, jyrkästi sanoi kuultuaan
nimismiehen ilkeämielisen uhkauksen: »Tämä Pilkka on minun nimikkoni,
minä en anna ajaa liiaksi.»

-- Hm. Vai et sinä anna ajaa. Tässäpähän nähdään, sanoi nimismies ja
voimainsa takaa riuhtaisi Pilkan ohjaksia antaakseen Pilkan varsin
tuntea, että nyt ovatkin ohjakset miehisen miehen käsissä, ja samalla
näyttääkseen Moosekselle, miten hän tohti tehdä.

Kaikki ihmiset, mitä vain talossa oli, kiirehtivät portille katsomaan
menijöitä ja näkivät, miten kuskien pitkävartiset piiskat huiskivat
ilmassa ja nahkaiset letikkosiimat vinkuen läiskähtelivät hevosten
selkiin. Matkue lähti etenemään kuin tuulispään ajamana, niin että poro
kuivasta maantiestä pöllyten nousi ja tomupilveen peittyi koko matkue.
Etenevä ratasten jyrinä vain enää kuului.

Honkaniemen isäntä pudisti vihaisesti päätään ja hampaitaan yhteen
kiristäen sanoi: »Ei tule nyt hyvää. Itseni sittenkin olisi pitänyt
lähteä.»

Tepaston hevosten palauttajakin oli katsomassa menijöitä ja hänkin
hammasta purren sanoi: »Ne ovat koko mustalaisjoukkoa. Niillä on
terveet kädet noilla kuskeilla. Myötäänsä niitten piiskat huiskavat
ilmassa. Jos hevoset hyvin menevät, niin enempi pitäisi vain mennä.
Myötämaat ja tasaiset ajetaan juosten minkä vain kavioista lähtee ja
vastamäet laukalla ja yhä vain hevosia lyödään kuin vierasta sikaa.
Verta rupesikin tuo meidän Valko ja Törmälän Hiiro päristämään jo
loppumatkalla ja olisivat kaatuneet, jos vielä olisi parikaan
kilometriä ollut matkaa. Jokainen luunsolmu vapisi kuin virrassa, kun
tuossa aisoista riisuin. Joutaisivat olla siellä missä ei silmä näe
eikä korva kuule.»

-- Voi sittenkin, kun en tullut itse lähteneeksi. Menettävät ne ainakin
tuon Pilkan. Vasta leikattu ja nuori hento varsa, sanoi isäntä
haikeasti ja lähti palaamaan portilta kotiinsa.

-- Mitä se sitten auttaisi, jos te olisitte nimismiestä kyydissä. Tuo
rötköjoukko kun ajaa edellä, niin nimismies painaa perässä, sanoi
Tepaston hevosten palauttaja.

Honkaniemen isäntä punalsi vihaisesti päätään ja hammasta purren sanoi:
»Minä saisin yhdeltä nimismieheltä ohjakset käsiini ja ne pysyisivät
näissä hankasissa, vaan eihän tuota edeltäpäin usko ihmisiä
seitsenpäisiksi perkeleiksi.»

Kylmä hiki kihosi Honkaniemen isännän otsaan ja ähkien ja hammasta
purren hän käveli pihansa vaiheilla sinne ja tänne kykenemättä menemään
mihinkään työhön.

Emäntä koetti lohdutella, että eihän sitä nyt vielä tiedä niin kovin
huolehtia eikä hätäillä ennenkuin hätä näkyy. Lopussahan se vasta
kiitos seisoo. Onhan Mooses Pilkalla jo ennenkin Jyskylään ja
Jyskylästä tänne ajanut puolessatoista tunnissa. Lentämällä kai ne
kulkevat, jos vielä vähemmässä ajassa pääsevät.

-- Kyllä Mooses on ajanut omilla keveillä kärryillä, mutta nimismiehen
tämänpäiväinen kuorma on kuin rahtikuorma. Siinä on senkin seitsemän
arkkua ja törppöä, niitten kirjarintain matkatarpeita lienevät, ja se
se minua huolettaa. Sen kuorman edessä ei Pilkka jaksa täyttä ravia
juosta, sanoi isäntä yhä vain hammasta purren ja päätään punallellen.

Kenraalikuvernöörin matkue kulki, niinkuin Tepaston kyytipoika oli
sanonutkin, myötämaat ja tasaiset juosten minkä vain kavioista lähti ja
vastamaat nelistämällä. Ei ollut matka vielä puolessa, kun Pilkkakin
rupesi vaahtoamaan ja Mooses vaikeroiden sanoi:

-- Älkää nyt niin kovin ajako. Antakaa tässä vastamaassa hieman
kävellä, että saisi huokaista. Jättäkööt kun jättänevät.

-- Hiki on hevosen väkeä, vaahti varsan kunniata. Antaa sen kerran
vaahdota, sanoi nimismies ylpeästi ja riuhtaisi ohjaksia, vaikka Pilkka
meni toisten perässä itsestään.

Mutta eräässä pitkässä vastamäessä laukatessa rupesivat Pilkan
leikkaushaavat ratkeamaan liiasta ponnistuksesta. Silloin tuli Pilkalle
itselleen hätä. Se kun tiesi Mooseksen olevan matkassa, niin rupesi
kiekkumaan ja koetti katsoa jälkeensä.

Sen huomasi Mooses ja sanoi hätäisesti: »Sillä on nyt joku vika, ei se
ilman noin. Antakaa nyt seisoa, katsotaan mikä sen on.»

Nimismies otti viereltään pitkävartisen palmikkoruoskansa, kurautti
sillä Pilkkaa ihan korviin asti ja ävähti ylpeästi: »Valjaat ovat
kunnossa ja tällä parannetaan muut viat.»

Pilkka kuitenkin kiekkumisellaan ja liikkeillään koetti näyttää, että
ei voinut kulkea, mutta se sai vain uusia piiskan iskuja ja ohjasten
riuhtomisia.

Kun Pilkka tunsi, että mistään ei ollut apua, niin se painoi päänsä
alas ja rupesi laukkaamaan ja kun tunsi, ettei saattanut takajaloillaan
enää juosta, niin laukkasi myötämäissäkin. Mutta kun kärryt Pilkan
laukatessa myötämäissä nimismiehen mielestä kulkivat epämukavasti, niin
se suututti nimismiestä. Hän nyt rupesi oikein työkseen asti ruoskimaan
Pilkkaa ja repimään ohjaksia kiroillen, että »vai juoniisi sinä tässä
rupeat. Taidat luulla olevasi poikasia kyydissä.» Mutta Pilkka vain
painoi päänsä rintaansa eikä nostanut, vaikka nimismies kuinkakin
riuhtoi. Laukkasi vain sekä myötä- että vastamäissä. Viimein rupesi
Pilkka ihan yhtenään turskuttamaan ja päristelemään ja sakea veri
roiskahti Pilkan sieraimista sen päristäessä tielle.

Mooseksen hätä tuli nyt korkeimmilleen. Itkien hän alkoi hätäillä:
»Tapatte te nyt hevosen. Älkää, hyvä herra, toki tappako Pilkkaa.
Antakaa seistä ja edes hieman huokaista.»

-- Pidä suusi kiinni tai minä tukin turpasi. Kun ei kestäne niin
katketkoon. Tällä ei ole sielua, ärjäisi nimismies ja entistä
vihaisemmin löi hevosta.

Mooses ei voinut olla itkemättä ääneensä; hän tyrski itkua ja pyyteli:
»Älkää nyt toki aivan tappako hevosta, näettehän tuon, kun verta ihan
myötään päristää.»

Nimismies kääntyi nyt Moosekseen päin ja takakäteen löi Moosesta vasten
suuta ja ärjäisi: »Tukitko turpasi vai pitääkö lisätä!»

Mooseksenkin suusta ja nenästä rupesi tulemaan verta eikä Mooses
uskaltanut enää ääneensä itkeä eikä rukoilla hevosensa puolesta. Hän
painoi vain päänsä alas ja koetti tuhkia niin hiljaa kuin voi.

Päästiin viimein Jyskylän kartanolle, jossa piha oli puolillaan
ihmisiä, miehiä ja vaimoja, lapsia ja vanhoja, jotka saatuaan tiedon
kulkueesta olivat tulleet sitä kummaa katsomaan. Mutta enemmän kuin muu
kumma veti ihmisten huomiota puoleensa se, että Honkaniemen Mooses
kasvot veressä laskeutui nimismiehen kärryistä. Moni kiirehti kysymään:
»Mikä sinulle on tullut, kun ihan verissä päin tulet taipaleelta?»

-- Tuo löi, sanoi Mooses viitaten nimismieheen ja niellen itkuaan.

-- Löi? Ja et antanut paremmin takaisin, kiljahti joku.

-- Se ei olisi ollut lyönnillä hyvä. Minä olisin ottanut puukkoni ja
katsonut, mitä herra on viimeksi syönyt, huudahti joku.

-- Sen minäkin olisin tehnyt, sen minäkin olisin tehnyt, kuului
joukosta toistamisia.

Tätä ei nimismies ollut kuulevinaan, meni vain hänen edellään ajaneen
herran luokse, näytti sille kelloaan ja sanoi ihastuneesti: »Oli se
hyvästi tultu. Puolessatoista tunnissa kaksikymmentäkolme ja puoli
kilometriä.»

Sen sanottuaan nimismies rupesi komentamaan uusia hevosia aisoihin.

Mooses sai nyt Pilkkansa aisoista pois ja lähti taluttamaan tallin
luokse sitoakseen sen kartanon aitaan kiinni ja hankkiakseen sille
syömistä. Mutta kun Pilkka taluttaessa niin jäykän näköisesti veti
takajalkojaan, niin ihmiset rupesivat tarkastelemaan, mikä sillä
onkaan, ja kummakseen näkivätkin, että Pilkalla leikkauksen kohdalla
oli kummallinen pussi. Sitä tuli talon isäntäkin katsomaan ja
kauhistuen sanoi: »Mennyt on siitä hevonen ja hyvä hevonen onkin,
hevonen pitäjän parhaita. Siltä on leikkaushaavasta suolet tulleet
nahan ja mahaseinämän väliin. Jos nahassa oleva haava olisi ratkennut,
niin suolet olisivat solahtaneet tielle. Ei sitä pelasta mikään keino,
kuoleman oma se on. Kun suolet tuossa pussissa rupeavat ajettumaan,
niin siinä on loppu.»

Nimismies kun näki, että isäntäkin oli hevosta tarkastelemassa, niin
otti kädellään isäntää olkapäästä ja käskevästi sanoi: »Hevosia
aisoihin!»

Isäntä vihaisesti riuhtaisi leveitä hartioitaan ja melkein ärähtäen
sanoi: »Aikaa Jumala loi eikä puhunut kiireestä mitään.» Sen sanottuaan
hän kuitenkin lähti toimittamaan hevosia aisoihin. Kiljaisi pojilleen,
että »Hiiro ja Voikko pannaan vaunujen eteen. Eskolan ruuna muitten ja
Ketolan tamma muitten kärryjen eteen. Minä panen Harmin nimismiehen
kärryjen eteen ja lähden itse kyytiin.»

Sen sanottuaan isäntä meni talliin ja kohta palasikin sieltä taluttaen
silapäällistä Harmiaan, joka reippaasti käveli isännän perässä ja
kärryjen luokse tultuaan ketterästi pyörähti aisoihin.

Hevosta valjastettaessa nimismies kylmästi sanoi: »Eikö ole jotakin
poikasta, joka palauttaisi hevoset? Olisi keveämpi matkassa, kun tässä
on noitten herrojen matkatarpeita.»

-- Ei näy olevan poikasista teitä kyytiin, verissäpäin näkyvät tulevan
taipaleelta, sanoi isäntä jyrisevällä äänellä. Liiat painot jätetään
kartanolle. Tämä näkyy olevan rahtikuorma eikä kyytikuorma.

-- Ei se käy laatuun, ne ovat noitten herrojen matkatarpeita ja minun
huolenani on pysyttää ne matkassa.

Isäntä ei ollut sitä kuulevinaan, hän oli juuri saanut hevosensa
aisoihin, kun kaksin käsin nykäisi ruskean huopahatun päässään aivan
korviin asti, niin että suuret korvat ja päivän paahtama paljas paksu
niska näkyi hatun liepeitten alta. Sitten nousi kuskipukille istumaan,
vilkaisi jyrkästi nimismieheen ja sanoi: »Jos tahdotte seurata, niin
nouskaa kärryihin. Minä lähden antamaan tietä toisille.»

Nimismies nousi kuitenkin kärryihin, mutta noustessaan sanoi
vihaisesti, että kaikki sen kuulivat, että vaunut lähtevät edelle.

-- Yhtä makeata on tie jäljestä kuin edelläkin, eivätkä meidän hevoset
ole yhtä päivää varten luodut, sanoi isäntä ja nykäisi Harminsa
lähtemään. Nimismies huusi ruotsiksi.

Kaikki herrat kääntyivät nyt kasvot tulistuneina katsomaan lähtijöitä
ja se herra, joka aina päiväkirjasta ja kyytirahojen maksusta piti
huolen, sieppasi povitaskustaan pienen mustakantisen kirjan ja hopealle
välkkävän lyijykynän ja kärtyisesti kysyi: »Mikä tuon isännän nimi on?»

-- Jörkki Jyskynen se on, sanoi hevosta valjastamassa oleva talonpoika
matalalla ja hieman aralla äänellä.

-- Se on kansan kesken sanottuna Jysky-Jörkki ja sen siitä saatte
tunteakin, jos sitä rupeatte liiaksi komentamaan. Sen pää ei ole
ensimmäiseksi verissä, kuului joukosta erään nuoren miehen ääni.

-- Se poika ei tule itkien markkinoilta, kuului toisen miehen ääni,
jota seurasi ivallinen naurun remahdus.

Kirjoittajaherra ei sitä näkynyt olevan kuulevinaan, pitkät mustat
viikset näyttivät vain venyvän entistään pitemmiksi hänen
kirjoittaessaan Jysky-Jörkin nimeä.

Samassa saatiin hevoset valjaihin ja vaunut lähtivät edellä painamaan
tielle, mutta Harmi oli jo toisella virstalla kävellen nousemassa
vastamäkeä kuten ainakin rahtikuorman vetäjä.

Mooseskin oli hetkeksi unohtanut hevosensa toisten lähtötouhun aikana
ja tunsi mieluisen hytkäyksen povessaan nähdessään nimismiehen niin
siipensä polttaneen näköisenä lähtevän Jysky-Jörkin matkaan. Mutta
lähtijäin mentyä hän palasi Pilkkansa luokse, joka allapäin ja
tuskaisesti nosteli takajalkojaan eikä vähääkään välittänyt Mooseksen
lähenemisestä. Mooses haki nyt eväspussistaan leipää ja leipäpalasta
hieroen Pilkan suuhun puheli: »Pilkka parka. Otahan kuitenkin suuhusi
leipä, jos kuinkakin olet pahoillasi. Otahan toki. Älä nyt minulle ole
niin ynseä, eihän minun ole syytä tähän sinun onnettomaan kohtaloosi.
Otahan toki leipää suuhusi.»

Pilkka ei siitä virkistynyt, hampaat yhteen puristettuina, silmät
elottoman näköisinä ja rävähtämättä allapäin vain seisoi, ja kun Mooses
yhä puhutteli ja hieroi leipäpalasta ikeniin, niin turvallaan pukkasi
Mooseksen kättä syrjään antaakseen siten tietää: »mene pois.»
Takajalkojaan se aina tuskaisemmin ja tuskaisemmin nosteli ja siirteli
paikasta toiseen.

Kaikki ihmiset keräytyivät Pilkan ympärille ja siunaillen katselivat
sitä Pilkan mahan alle leikkauksen kohdalle laskeutunutta pussia, joka
oli kova kuin kivi, ja jossa nahka kiilteli, niin oli pingoittunut jo
tiukalle. Kaikki vakuuttivat isännän oikein sanoneen, että mennyt siitä
on hevonen.

Moosekselta pääsi katkera itku ja itkua tuhkien hän sanoi: »Kun pääsisi
edes kotiin. Ehkä isä hakisi katsomaan eläinlääkärin, joka on
leikannutkin.»

-- Tosiaankin, huudahti talon emäntä. -- Vilkon pitää lähteä näitä
terveitä hevosia viemään Honkaniemeen ja toimittamaan, että isäntä
menee Niuvanniemeltä eläinlääkäriä hakemaan ja Mooses lähtee
taluttamaan Pilkkaa, ehkäpä se hiljalleen mennä köntystää kotiin. Joudu
heti ja mene kuin tulen sammutukseen. Huomenna postin mukana tulet
takaisin.

Vilkko ei kauan siekaillut, kysyi vain Moosekselta, minkä hevosen
jälkeen tämä luuli toisten parhaiten lähtevän, kun Pilkka kaikessa
tapauksessa jää jälkeen.

-- Kyllä luulen Osmon jälkeen paraiten lähtevän, sanoi Mooses ja alkoi
päästellä Pilkkaa hänkin lähteäkseen sen kanssa yhteen matkaan. Mutta
Vilkko vyyhtesi ja sitoi toisten hevosten ohjakset niiden siloihin,
jotteivät päässeet valumaan jalkoihin, ja hyppäsi Osmon selkään sanoen
iloisesti: »Minä olen kahden tunnin perästä Honkaniemessä, jos nuo
toiset seuraavat perässä.»

Sen sanottuaan hän ohjasi Osmon tielle, ja kun ihmiset hätistivät
toisia hevosia jälkeen, niin jytinä rupesi kuulumaan tieltä. Irtonaiset
hevoset leimuavin harjoin, pystypäisinä, ikäänkuin riemuiten päästyään
pahasta, lähtivät Osmon jälkeen juosta kopistamaan, kun Osmokin ihan
itsestään pani parastaan päästäkseen mitä pikimmin kotiin.

Mooseskin lähti taluttamaan Pilkkaansa ja toivoi, että Pilkkakin
unohtaa vaivansa, tekee sekin parastaan päästäkseen kotiin. Mutta
Pilkka ei tahtonut päästä yli kartanon, takajalat olivat niin jäykät.
Taipaleelle Mooses kuitenkin lähti ja toivoi yhä, että vertyvät ne
Pilkan jalat, kunhan se alkaa kävellä.

Emäntäkin tuli portille katsomaan Mooseksen menoa ja seisoen kädet
ristissä rinnoilla siunaili: »Hyvä Jumala sentään, miksi piti mennä
hevonen. Se on marja Mooseksen mielestä. Jos tuo tuohon tautiin kuolee
-- se on näkynyt sitä pitävän kuin silmäteräänsä, kun on tänne aina
joskus kyytiä tuonut. Ja satojen vahinko se on taloonkin. Totta on, kun
sanotaan, että parempi on kuningas kuulumassa kuin näkymässä. Vaan
kyllä siellä meidän ukko ei aja liiaksi. Kelloaan näkyi näyttävän
nimismiehelle tuossa tiellä mennessään. Kun olisi Honkaniemen ukkokin
itse lähtenyt kyytiin, niin ehkä ei olisi niin asiat. Riettaan orjat
tekevät kunnottomille mitä tahtovat. Eipähän niillä liene tuntoa eikä
sydäntä säälimään paremmin eläintä kuin ihmistäkään.»

Viimein vainion takana tien kääntyessä metsään Mooses katosi
Pilkkoineen metsän suojaan, ja emäntäkin huokaisten sanoi: »Ehkä se
kuitenkin hiljalleen pääsee kotiin, jo on kohta puolen virstaa kulkenut
ja lämminhän nyt on ilma, ei nyt tule vilu miehelle eikä hevoselle, jos
yöhönkin viipyy. No huomenna siitä postin mukana saadaan tieto, miten
on asiat.»

Sen sanottuaan emäntä kääntyi takaisin ja kaikki muutkin Mooseksen
jälkeen katsojat hajosivat.

Vähän yli kolmen virstan oli Mooses päässyt, kun Pilkka seisahtui ja
valittaen yhähteli, siirsi takajalkansa enemmän taaksepäin ja hengitti
vatsansa pohjasta asti, niin että koko ruumis huojui. Hetken perästä se
heittäytyi pitkäkseen ja rupesi tuskaisesti pieksäytymään.

Mooses ei kuitenkaan luullut asiain niin pahasti olevan kuin ne olivat,
piteli vain ohjaksista ja puhutteli: »Piehtaroimaanko sinä nyt rupesit?
Piehtaroi vain aivan kylliksesi siinä hiekkaisella tiellä. Etkö pääse
toiselle kyljelle enää. Voi, voi, kuinka suuri on tuo pahka, ihan kuin
suuri leili... Nousehan nyt jo pois, et näy pääsevän toiselle
kyljellesi, vierit vielä tuonne ojaan. Nouse, nouse, aivanhan kohta
vierit ojaan selkäpiillesi. Hyvä Jumala, menee se ojaan. Nouse, nouse,
no etkö tottele, nouse, nouse! Voi, voi, voi! Meni se ojaan -- voi, voi
voi! Hyvä Jumala sentään! Voi voi!»

Pilkka oli vierinyt maantien ojaan ja Mooseksella ei ollut muuta tuumaa
tulevata kuin lähteä takaisin Jyskylään.

Jyskylään tultuaan ja emännän tavattuaan Mooses itku kurkussa melkein
parahtaen sanoi: »Se rupesi piehtaroimaan ja vieri tien ojaan
selälleen, lähtekää toki nostamaan!»

-- Tien ojaan selälleen, huudahti emäntä. Siinä sen loppu on. Onko se
miten kaukana?

-- Neljännellä virstalla.

Emäntä komensi kaikki ihmiset lähtemään, ja kymmenkunta miestä lähtikin
juoksemaan minkä henki takaa käski. Juosta koetti emäntäkin, mutta
rintaan rupesi koskemaan, niin että väliin piti kävellä, joten hän jäi
viimeiseksi. Kun emäntä alkoi päästä neljännelle virstalle, niin silmät
kiintyivät eteenpäin, hän luuli näkevänsä Pilkan jo tiellä kävelemässä
Jyskylään päin hänen tullessaan paikalle. Tottahan ne kymmenen ihmistä
nyt yhden hevosen nostavat ihan koppina ylös ja panevat jaloilleen.
Mutta lähemmäksi tultuaan hän näki kaikkien seisovan toimettomina ja
näkemän päähän he jo emännälle huusivat: »Se on kuollut. Se on
kuollut.»

Tuli kuitenkin emäntäkin paikalle ja kun näki, että Pilkka oli
liikkumattomana ojassa selällään, jalat puikoiksi työnnettynä ja kieli
ulkona suusta, niin hän otsastaan hikeä pyyhkäistessään sanoi: »Valmis
näkyy olevan. Niin oli kuin meidän ukko sanoikin, että mennyt on siitä
hevonen.»

Mooses ei vieläkään ollut aivan selvillä tapahtumasta, hän vain nyki
Pilkan päätä ja hoki: »Nouse pois, nouse pois!»

Emäntä tarttui nyt Moosesta olkapäähän ja sanoi ystävällisesti:
»Kuollut se on sinun Pilkkasi. Lähde nyt kotiisi viemään sanomata,
jotta eivät eläinlääkäriä turhan päiten tänne asti kuljeta, mutta älä
juokse itseäsi kuoliaaksi. Me riisumme Pilkalta siiat ja viemme
kotiin.»

Mooses oli pökerryksissä kuin puusta pudonnut, ymmärsi kuitenkin
emännän tarkoituksen ja lähti tuskaisesti voivotellen juosta
kyhnyttelemään kotiinsapäin.

Yö oli jo melkein puolessa. Pohjoisella taivaanrannalla vain ruskoinen
auringon hohde kumotti ja tulen loimon tapaisena kuvastui Honkajärven
tyyneen kalvoon, kun Mooses väsyneenä ja kurjan näköisenä saapui
kotiin. Nähdessään Mooseksen tulevan ilman hevosta kotiin Mooseksen
äiti löi käsiään yhteen ja kauhistuen huudahti: »Niinpähän kävi kuin
Jyskylän isäntä on sanonutkin, kuten Vilkko kertoi. Kuolluthan on
Pilkka.»

-- Kuollut on, kuului Mooseksen vapiseva ääni.

-- Hyvä Jumala sentään, virkkoi Mooseksen äiti melkein itkien. Tuota se
ennusti, kun koko ajan niitten tulo on peloittanut kuin kuolema, että
jalkoihinsahan ne kaatavat ja niinpähän tekivätkin. Voi hyvä isä
sentään! Turhaan meni vielä sitä lääkäriä hakemaan. Siitäkin vielä muun
hyvän lisäksi kustannuksia syntyy. Sata markkaa meni kuohitsemisesta ja
toisen perinee nyt täällä käynnistään. Voi voi! Kaikkia pitää nähdä.

Mooses oli jo itkenyt silmänsä kuiviksi, hän istui vain pirtin
sivupenkillä kuin vieras ja nieleksi kurkkuunsa kohoavia karvaita
paloja eikä näyttänyt tajuavan paljon mitään; ei heittänyt lakkia
päästään, ei nuttua päältään, ei kenkiä jaloistaan, istui vain penkillä
kuin kanto. Äiti viimein huomasi sen ja surren sanoi: »Poloinen
sinuakin. Sinullahan on nälkä, minä tuon ruokaa.»

-- Ei minulla ole nälkä, sanoi Mooses matalalla ja värisevällä äänellä.

-- Oletko sitten missään syönyt?

-- En ole. Mutta ei minulla ole nälkä, toisti yhä Mooses.

-- No, ei suinkaan se sillä asia parane, että nälkään kuollaan, sanoi
emäntä ja lähti kiirein askelin toisiin huoneisiin. Ja hetken perästä
hän toi sieltä leivän, voilautasen ja viilihulikan pirtin pöydälle ja
kehoitti Moosesta tulemaan syömään. Istuipa itsekin siihen pöydän
taakse penkille ja alkoi tehdä voileipää Moosekselle mieliksi, vaikka
ei hänkään ollut vielä iltastaan syönyt eikä tuntenut nälkää.

Kun Mooses näki äitinsä rupeavan syömään, hän tunsi povessaan syntyvän
mieluisen ruoan halun ja tuli äitiään vastapäätä pöydän toiselle puolen
istumaan, mutta ei muistanut ottaa lakkia päästään, vaikka ennen aina
syömään ruvetessaan tempasi lakin päästään ja viskasi loukkoon.

Äiti näki, että Mooses oli niin pökerryksissä, ettei tiennyt
elämästään. Ajatteli sanoa Moosekselle, että ota lakki päästäsi, mutta
ei raskinut. Siitä muistutuksesta Mooseksen mieli ehkä niin
nyrvähtäisi, ettei tulisi syönnistä tolkkua.

Mooses ja hänen äitinsä söivät vielä, kun isäntä eläinlääkärin kanssa
ajaa karautti kartanolle ja kärryistä hypättyään puoleksi juosten meni
talliin katsomaan oliko Pilkka siellä, mutta kun sitä ei siellä
näkynyt, niin palasi yhtä kiireesti ja kehoitettuaan lääkäriä menemään
vieraspuolelle tuli aivan juosten pirttiin. Ovella tullessaan hän jo
kysyi, eikö Pilkka ole vielä tullut kotiin.

-- Ei ole tullut eikä tule, sanoi emäntä tyynesti.

-- Onko se sitten kuollut?

-- Kuollut se on. Kolme virstaa vain on päässyt Jyskylästä tännepäin ja
siihen kaatunut.

-- Siihen kaatunut. Aivanko se sitten silmänräpäyksessä kuoli?

-- Pieksäytyi se siinä tuskissaan. Pieksäytyessään vieri tien ojaan
selälleen. Lähdin talosta hakemaan nostajia, niin sillaikaa oli
kuollut, vaikka me aivan juosten tulimme, sanoi Mooses alakuloisesti.

Sen kuultuaan isäntä pyörähti ulos, meni vierashuoneeseen ja sanoi
eläinlääkärille: »Se on kuollut. Kolmisen virstaa kuuluu vain päässeen
Jyskylästä tännepäin. Turhaa oli vielä muun pahan lisäksi, että
vaivasin teitä tänne.»

-- Vai kuollut, sanoi eläinlääkäri ja nousi istualtaan kävelemään.
Miettiväisen näköisenä hän sitten sikariaan poltellen pitkillä
jaloillaan astua roikkaili, mutta hetken perästä virkkoi: »Vai kuoli.
Kylläpä kuoli siinä liiaksi hyvä hevonen. Herrat saavat sen maksaa.
Meidän on käytävä tarkastamassa, mihin tautiin se oikeastaan on
kuollut. Se on paitsi sitä, että leikkaushaavat ovat ratkenneet, voinut
saada verensyöksyn, koska se on verta päristänyt. Minulta saatte
kirjallisen todistuksen, jonka viette oikeuteen. Jos nimittäin eivät
mielisuosiolla maksaisi, niin kiittävät herrat, kun maksamalla pääsevät
siitä lystistä. Pahimmassa tapauksessa saavat vielä hyvät sakot
eläinrääkkäyksestä.»

Isännän sydän hytkähti somasti. Otti hänkin sikarin pöydällä olevasta
laatikosta ja sytyttäessään sitä sanoi: »No, sittenhän tuo ei suon
silmään menisi, vaikka saattaahan tuo käydä kuten sanotaan, että 'mikä
suden suuhun se vatsaan.' Mutta koetettuaanhan sen paremmin näkee.
Vaivainen kaikki kokee, kokenut kaikki näkee. Lähdetäänkö sitä sitten
aivan tältä silmäänsä. Eikö ruveta ensin nukkumaan, kun on yö.»

-- Kyllä sitä lähdetään nyt, sanoi lääkäri kopistellen sikarinsa päästä
tuhkia pöydällä olevaan tuhkavatiin.

-- Syömättä ei kuitenkaan lähdetä, sanoi isäntä ja pyörähti ulos
ilmoittamaan emännälle, että tämä toisi ruokaa.

Emäntä oli iloisemmalla tuulella ruokaa laittaessaan lääkärille.
Kyynelten jälkiä vain näkyi kasvoilla ja vaikeroiden hän puheli: »Kun
tuosta saisi hinnan, ettei aivan menisi kuin suola suureen mereen, niin
olisihan tuo mielestä vähän parempi. Vaikka ei sitä rahalla saa sijaan
semmoista hevosta kuin Pilkka oli. Se oli niin kaikilta tavoiltaan
mieluinen ja kaunis kuin maalattu kuva.»

-- Oli se hyvä hevonen, sanoi lääkäri. Mutta hyvän ne maksavat siitä
hinnankin, jos tulevat oikeuteen vedetyiksi eivätkä jo luonnossa
maksane. Luulen kyllä, että nimismies toimittaa siitä maksun aivan
hetikin, kun kuulee että minä olen sekautunut asiaan. Eivät kykene
sanomaan leikkauksenkaan syyksi, kun minä olen sen leikannut.

-- Minkähän verran noilta osaisi vaatia, sanoi emäntä hienosti
hymyillen.

-- Minä jos olisin vaatimassa, vaatisin ainakin tuhat markkaa. Ja jos
nimismies ei sitä hyvällä suorittaisi ja joutuisin siltä venäläiseltä
vaatimaan, jonka syy tämä onkin, niin vaatisin tuhat ruplaa, sanoi
lääkäri hyvittääkseen emännän mieltä, kun näki kyynelten jälkiä tämän
kasvoilla.

Emännältä pääsi nyt äänekäs nauru ja puoleksi huudahtaen hän sanoi:
»Tuhat ruplaa! Neljätuhatta markkaa. Se tuo olisi jotakin, kahdeksan
hevosen hinta. Viisisataahan Osmokin maksoi ja se on hyvä hevonen...
Neljätuhatta markkaa! Sitten tuo Pilkka ei suonsilmään menisi, mutta
voipihan tuo käydä niin, että herrat sotkevat tämänkin asian, kuten ne
aina tekevät talonpojille.»

-- Laki on laki niin herroille kuin talonpojillekin, sanoi lääkäri
työntäessään paksua voileipää leveään suuhunsa.

Emäntä poistui nyt pirtin puoleen ja kun hän siellä kertoi lääkärin
puheet, niin kaikkien kasvoista katosivat harmin väreet.

Ketterämpänä kuin tavallisesti ennen isäntä lähti Osmoa valjastamaan
lääkärin kärryjen eteen ja ohjaksia käsissään pidellen seisoi Osmon
vieressä, kun lääkäri oli vielä syömässä. Pitkin askelin tulla kähni
lääkäri viimeistä palaansa pureskellen ja voimakkaalla hyppäyksellä
nousi kärryihin, missä alkoi sytytellä sikaria palamaan. Isäntä nousi
nyt kuskipukille ja pirahtipa pirtistä Mooseskin kärryjen kannalle
istumaan.




Toinen luku.


Huomenen aurinko oli jo korkealla, melkein aamiaisten rinnalta paistoi
toukokuun helteinen päivä, kun palattiin Pilkan ruumista tarkastamasta.
Lääkäri kirjoitti nyt puolen isoa arkkia pitkän ruotsalaisen selityksen
Pilkan kuolemasta ja antaessaan sen isännän käteen sanoi varmasti:
»Kyllä se tuo tepsii.»

Isäntä otti mieluisesti hymyillen paperin lääkärin kädestä ja kiitellen
kysyi: »Mitäs teidän vaivanne nyt tekisivät?»

-- Kyllähän se tekee sata markkaa. Tekisi taksan mukaan enemmänkin,
mutta sitten kun kauppanne hyvin onnistuu, niin annatte vähän lisää.

-- Annan mielellänikin, sanoi isäntä aukaistessaan kaappinsa ja
vetäessään sen laatikosta satamarkkasta, ja mieli tuntui somalta ja
mukavalta, kun oli takana semmoinen aarre kuin se lääkärin todistus.

Huomispäivänä palasi nimismies kenraalikuvernööriä saattamasta ja oli
alakuloinen kuin hännälle lyöty koira. Ja ennenkuin kukaan kerkesi
virkkaa Pilkan kuolemasta mitään, nimismies kiirehti sanomaan:
»Teillehän on tullut se onneton kumma, että on kuollut hevonen.»

-- Niin se on tehnyt, ja se on teidän maksettava ja maksettava hyvällä,
jos mielitte päästä suuremmista ikävyyksistä, sanoi isäntä jäykästi.

-- Minun? Miten se minun on maksettava?

-- Siten, että ajoitte liiaksi ja liian raskailla painoilla. Minulla on
lääkärin todistus siitä, että se on liiasta ajosta kuollut, sävähti
isäntä ja tulta säihkyivät tumman harmaat silmät.

-- Hm. Minä liiaksi ajanut, sanoi nimismies. Enhän minä ajanut enempää
kuin minkä edellämenijät antoivat tietä, enkähän minä voinut jäljelle
jäädä, kun läänin kuvernööri oli määrännyt minut järjestyksenpidon sekä
kaiken mahdollisuuden varalta seuraamaan niitä Jonkereelle asti. Jos
hevosesta mielinette korvausta periä ja tehdä siitä kysymystä, niin se
on tehtävä kenraalikuvernöörille eikä minulle. Kyllä minä olen siihen
asiaan syytön kuin taivaan enkeli.

-- Niinhän se on, että kun syyttää pukkia, niin pukki syyttää kiliä ja
kili sanoo: mäkäkäkäkä, sanoi isäntä ivallisesti.

-- Niin se on minun puolestani, kuten sanoin, että valitettavasti en
sille mitään voi. Voittehan nostaa kysymyksen kenraalikuvernööriä
vastaan, jos luulette syytä olevan, sanoi nimismies lauhkealla ja
hieman alakuloisella äänellä.

-- Miten ja millä tavalla siitä olisi kysymys tehtävä? kysyi isäntä
hieman rauhoittuneemmalla äänellä, kun hänestäkin rupesi tuntumaan
nimismiehen selitys oikealta.

-- Lähettäkää lasku ja laskun mukana vaatimus hänen kotiinsa, sanoi
nimismies. Jos se ei laskua maksa, niin on haastettava tänne Tepaston
käräjiin, Muuta neuvoa oman asemani vuoksi en voi teille antaa. Onhan
kaupungissa lakimiehiä ja asianajotoimistoja, joista saatte tarkempia
neuvoja. Ja lakimiehen se hakemus on tehtäväkin, tuskinpa te itse
osaisittekaan.

Isännän povessa tuntui somemmalta kuin koskaan ennen, kun
kenraalikuvernöörille sai lähettää neljäntuhannen markan laskun ja sen
ohessa ankaran vaatimuksen sen laskun maksamisesta. Hän ei kuitenkaan
sanonut mitään, otti vain sikarin, sytytti sen ja veteli siitä
tavallista paksumpia savuja, väliin niisti aina sikarinsa päästä
valkean harmaaksi palaneen karren pöydällä olevaan porovatiin, kuten
oli nähnyt herrainkin tekevän.

Kun isäntäkään ei puhunut mitään, niin nimismies nousi istuimeltaan,
nähtävästi lähteäkseen taipaleelle, vaikka ei vielä hevonenkaan ollut
aisoissa. Mutta sitten hän ikäänkuin viimeiseksi sanakseen sanoi: »Se
kuollut hevonen on teidän haudattava syvään hautaan, muuten se nyt
lämpimimmän kesän aikaan voi levittää pahaa hajua ja eläimiin tauteja,
pahimmassa tapauksessa ruttoakin. Senkin kustannuksen voitte merkitä
laskuun.»

-- Hm. No sittenhän sen voipi haudata vaikka kymmenen sylen syvyiseen
hautaan, sanoi isäntä ja lähti valjastamaan hevosta, kun näki
nimismiehen olevan lähtöpuuhissa.

Nyt Honkaniemen väen mieli ei pysynyt muualla, kuin siinä
neljäntuhannen laskussa, joka lähetetään kenraalikuvernöörille. Emäntä
se määritteli, mitä ylellisyystavaroita sitten ostetaan, kun rahat on
saatu. Ensimmäinen ostettava oli makuukamarin seinälle kukkuva
seinäkello, jonka viisaritaulu on kullanvärinen, ja rautainen
vieterisänky, jonka kaiteet ja nupit ovat kullalla silatut.

Eikä kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Honkaniemen isäntä lähti
Jyhmälän kaupunkiin. Vilho Pyökäisen asioimistoimistossa laitettiin
neljäntuhannen lasku, mihin hautauskustannuksia tuli vielä kaksi sataa,
ja ankarin vaatimuksin paperit lähetettiin kenraalikuvernöörille.
Somalta tuntui Honkaniemen isännän mielestä, kun itse varatuomari Vilho
Pyökäinen sitä laajaa asiakirjakirjettä kiinni liimatessaan varmalla
painolla sanoi: »Räpättämään rupeavat kenraalikuvernöörin silmät, kun
näkee tuon kirjeen sisällön, se on siksi miehisen miehen kädestä
lähtenyt. Ja pitää se semmoisille ollakin asiakirja tarpeeksi
suolainen, eivät ne lasten laverruksia tottele, mutta tottelevat tuota.
Sen minä sanon, että tottelee tuota vaikka itse seitsenpäinen.» Sen
sanottuaan hän lähti itse viemään sitä kirjettä postiin, varsin
näyttääkseen Honkaniemen isännälle, miten hän on toimelias asiassa.

Kun Honkaniemen isäntä oli Vilho Pyökäiselle antanut valtakirjan
kenraalikuvernööriltä tulevan saatavan perimiseen ja kuittaamiseen,
kävi hän nyt joka viikko siellä Pyökäisen toimistossa kysymässä,
eivätkö jo ole tulleet rahat, mutta sieltä ei ollut tullut mitään
tietoa eikä mitään vastausta kirjeisiin, vaikka Pyökäinen oli sinne
jo monesti kirjoittanut. Nyt kun kesä alkoi viikko viikolta kulua,
niin Honkaniemen isäntä toimitti Vilho Pyökäisen haastamaan
kenraalikuvernöörin Tepaston syyskäräjiin ja ajamaan asian loppuun
asti, mutta nyt sai Honkaniemen isäntä maksaa Pyökäiselle eturahoja
kolmesataa markkaa.

Se ei vielä tuntunut Honkaniemen isännän mielestä neljään tuhanteen ja
kahteen sataan suurtakaan koloa tekevän, ja keveältä tuntui mieli hänen
ajaa köllötellessä heinäkuun helteisenä päivänä Jyhmälän kaupungista
kotiin päin. Puoleksi makuullaan vain vollotti notkuvien
vieterikärryjensä topatulla istuimella Osmon juosta hölkötellessä.
Katseli vain taivaan korkeudessa leijailevia vaaleanruskeita pilviä ja
niitten tasalla loikailevia tuskin näkyviä poutahaukkoja ja laulella
hyräili puoleksi unohtuneita nuoruudenaikuisia lauluja.

       *       *       *       *       *

Käräjät olivat Tepastossa olleet ja kihlakunnanoikeus oli Honkaniemen
isännän ja kenraalikuvernöörin asiassa antanut päätöksensä ja oli Vilho
Pyökäinen sen hankkinut itselleen siltä varalta, että jos
Honkaniemeläinen ei tulisi sinne heti, niin hän menisi sitä viemään
Honkaniemeen. Mutta Honkaniemeläinen tulikin juuri kuin käskettynä
parhaaseen aikaan.

Pyökäinen oli nyt huolestuneen näköinen ja harvasanainen. Ei puhunut
paljon mitään ennen kuin pöydältään otti käteensä paperin, jossa näkyi
leimat. Sitten sanoi: »Täällä se nyt on kihlakunnanoikeuden päätös
teidän asiastanne, mutta tämä ei ole hyvä minun eikä varmaan teidänkään
mielestänne. Sen vuoksi ilmoitinkin tyytymättömyyteni tähän päätökseen.
Olen ollut ihan sairas, kun tämä näin meni, vaikka eihän tuosta
oikeastaan vielä tiedä ensimmäisestä hyvästä hyvästyä eikä
ensimmäisestä pahasta pahastua, sillä senaattihan siitä vasta toden
sanoo. Tämä päätös kuuluu näin.»

Sen sanottuaan Pyökäinen korjasi hopeasankaisia silmälasejaan päässään,
ojentautui keinutuolissaan selkäkenoon, heitti kirjavat töppöskenkäiset
jalkansa ristiin ja rupesi kovalla äänellä lukemaan.

'Kihlakunnanoikeus on tämän asian ottanut lopullisesti tutkiakseen ja
on tullut toteennäytetyksi, että kysymyksen alainen kuollut hevonen ei
ole ollut kenraalikuvernöörin vaunujen edessä, vaan on ollut joukon
jälkimmäisenä ja että se on ollut vasta leikattu, joten se on kuollut
leikkaushaavoihinsa eikä minkään liikanaisen ajon takia. Asian näin
ollen kanne kumotaan ja kanteen nostaja Hemminki Honkaniemi tuomitaan
kenraalikuvernööri Ivan Torsakoffille maksamaan kuluja viisisataa
markkaa ja tämä päätös lunastamaan viidelläkymmenellä markalla.'

Sitten Pyökäinen viskasi vihaisesti paperin pöydälleen ja sanoi:
»Semmoinen siitä tuli. Ette ilmoittaneet muita todistajiksi kuin
Jyskyläisen poikineen siitä lujasta ajosta. Ja Jyskyläinen tuli
jääviksi, kun se poikineen oli haastettu tänne käräjiin sopimattomasta
käytöksestä. Niitä sakotettiin kumpaistakin kolmesataa markkaa. Minä
vaadin asian lykkäämistä, mutta kun ei ollut yhtään todistajaa, niin
minun vaatimustani ei otettu kuuleviin korviin. Mutta joka tapauksessa
tämä asia on vedottava hovioikeuteen ja ilmoitettava uusia todistajia,
jotta se tulee takaisin kihlakuntaan. Tottahan nyt kuitenkin lienee
muitakin kuin Jyskyläinen poikineen, jotka voivat todistaa sen
liika-ajon.»

Honkaniemen isännän tukeva ruumis vapisi kauttaaltaan ja värisevällä
äänellä hän alakuloisesti sanoi:

-- Olihan siinä Jyskylän kartanolla kartanon täysi ihmisiä, nuoria ja
vanhoja, vaimoja ja miehiä, kun nimismies yhdelle niistä herroista
näytti kelloaan ja ihastellen sanoi: 'Se oli hyvästi tultu, kun
puolessatoista tunnissa kaksikymmentä kolme ja puoli virstaa.' Ja
korkein määrä on taksassa tunti ja penikulma.

-- No silloinhan teillä on todistajia, huudahti Pyökäinen. Sitten
koppasi paperiliuskan ja lyijykynän pöydältään ja kysyi: »Ketä niistä
ilmoitatte todistajaksi?»

-- No Kinnulan Kalle, Kalle Kinnunen siinä oli aivan nimismiehen
vieressä, kyllä se sen kuuli ja luulen, että muistaakin. Ja Kämäräisen
Santeri, Santeri Kämäräinen, oli myös siinä ja onhan siinä kartanon
täydeltä, olivat tulleet kummaa katsomaan. Siinä oli Hiltusen Ristokin,
Risto Hiltunen. Siinä oli ollut Tuokkilan Iikkakin, Iikka Tuokkinen
aivan lähellä, kyllä sekin oli kuullut ja muistaa, se on siksi
teräväpäinen mies.

-- No siinähän niitä nyt onkin, kun on jo neljä, sanoi Pyökäinen ja
pani sen paperiliuskan sen käräjäin pöytäkirjan sisään, sitten
heittäytyi taas keinutuolissaan selkäkenoon, heitti jalkansa ristiin ja
varmalla äänellä sanoi: »Kyllä kääntyy kello lampaan kaulassa, kun nuo
todistajat ilmoitetaan hovioikeuteen.»

-- Eihän tuota osaa tuohon päätökseen tyytyä, kun häntä on lakitietä
edemmäksikin. Eihän tuo surma tule tervaa karvaammaksi, käyköön sitten
syvin tai matalin, sanoi Honkaniemen isäntä verkalleen ja hieman
matalalla värisevällä äänellä.

-- Ei mitenkään tuohon osaa tyytyä, toisti Pyökäinen. Kun asia on selvä
kuin keväinen päivä, niin ei siihen toki osaa tyytyä. Eikä se olisi
täälläkään näin mennyt, jos minulla olisi ollut tiedossa nämä
todistajat, jotta olisin saanut haastaa tänne käräjiin, mutta kun
saivat jääviksi minun todistajani, niin jäin aivan aseettomaksi ja
tekivät mieluistaan. Mutta jälki se jääneen vetää. Hiljaa se härkä
kyntää, mutta hyvän se jäljen tekee.

Sitten Pyökäinen otti puolen isoa arkkia paperia, kirjoitti siihen
kolme riviä ja osoitti niitten alle paikan, mihin käski Honkaniemen
isännän kirjoittaa nimensä.

Honkaniemen isäntä arvasi, että se on valtakirja, mikäpä kirja se muu
voisi olla kuin valtakirja, kun siinä on kirjoitusta niin vähän. Hän ei
kysellyt, mikä kirja se on, nousi istualtaan ja pöydän luokse
tullessaan sanoi: »Minä en osaa kirjoittaa, minä pidän kynän nenästä.»

Pyökäinen otti nyt pitkävartisen kynänsä, osoitti sen sille
asianomaiselle paikalle ja kun Honkaniemen isäntä tarttui kynän varren
nenään, alkoi hiljalleen ja paksusti vedellä Hemminki Honkaniemen
nimeä. Kun se oli tehty, Pyökäinen naurahtaen virkkoi: »Hyvähän siitä
tuli. Kaksi miestähän kissankin nostaa, kun vain häntiä kestää.»

Sitten Pyökäinen tuli totiseksi ja hieman alakuloisesti sanoi: »Tämä
käräjänkäynti se on semmoista leikkiä, että rahaa ja rahaa se vain
vetää. Teillä pitäisi taas olla joku vähänen rahaa.»

-- Minkä verran sitä pitäisi olla?

-- No kyllä se nyt tarkasti pitäen kaksi sataa markkaa riittää.

-- No onhan tuota sen verran ja eihän sillä ole sielua, sanoi isäntä
lompakkoa povitaskustaan kaivaessaan. Hän veti siitä kaksi suoraltaan
olevaa satamarkkasta ja heitti Pyökäisen eteen pöydälle ja rupesi
lähtemään kotiinsa päin.

Syyskuun pilvinen ilta rupesi hämärtymään mustaksi yöksi. Pehmeät,
harmaat, aivan puitten latvoille laskeutuvat pilvet hienosittain
tihkuttelivat vettä. Ilma oli tumma, läpinäkymätön ja pimenevä, kuten
Honkaniemen isännän mielikin lähtiessä Jyhmälän kaupungista kotiin
päin. Mutta ei tuntunut haluttavan jäädä sinnekään yöksi. Hän nousi
vain kärryihinsä ja käänsi Osmonsa taivalta kohti.

Osmo tapansa mukaan katkeamatta, kiirehtimättä juosta hölkötteli ja
selkäkulkunen soi säännöllisessä tahdissa katkeamatta. Muuta ääntä
siinä sateenvihmaisessa yössä ei kuulunut kuin kulkusen ääni ja
ratasten katkeamatoin kahina hiekkaisesta tiestä, ja väkistenkin
kiertyi Honkaniemen isännän mieleen äskeisen asian koko kuva. Nyt näkyi
kuin avoimesta kirjasta se erehdys, että tuli annetuksi leikata Pilkka
juuri tänä keväänä -- sen olisi voinut tehdä vastakin -- ja
naapureitten kovuus, kun eivät antaneet hevosta Pilkan sijalle. Ja nyt
koko tuo tavattoman tärkeä asia riippui kuin hienon hienosta
rihmasäikeestä, voitiinko saada liiasta ajosta syytteeseen. Sekin säie
siinä mustassa yössä katosi olemattomiin ja sitä mukaa kuin sateesta
kastuva takki hartioilla kävi yhä raskaammaksi ja aina vain
raskaammaksi raskautui mielikin. Eikä koskaan elämänsä aikana ollut
Honkaniemen isäntä tullut niin raskaalla mielellä kotiinsa kuin nyt
tänä syyskuun mustana yönä.

       *       *       *       *       *

Niin kävi kuin Honkaniemen isännän mieli kaupungista palatessa
ennustikin, että hovioikeus ja senaatti vahvistivat kihlakunnanoikeuden
päätöksen ja vielä päälle päätteeksi senaatti tuomitsi
kenraalikuvernöörille maksamaan lisiä kuluja viisi sataa markkaa. Ja
Pyökäinen vaati vielä entisen lisäksi kolmesataa.

Nyt näytti Honkaniemeläisten mielestä siltä kuin koko maailma olisi
kääntynyt ylösalaisin, pohjapuoli päällepäin, ja kuin olisi mahdoton
elää.

       *       *       *       *       *

Hevonen oli mennyt kuin kaivoon ja sen jäljessä viimeistä penniä myöten
talon rahat, joita kymmeniä vuosia oli tavattomalla säästäväisyydellä
kartutettu. Sen lisäksi ihmisten ylenkatse mustana painajaisena. Kun
lähtivätkin herrojen kanssa käräjänkäyntiin! Tämän kaiken lisäksi
kaikki kyydittävät tulivat entistä röyhkeämmiksi ja vaativaisemmiksi.
Jokainen kyydittävä tiesi, että kievarin hevosen saa ajaa vaikka
kuoliaaksi. Elämä oli nyt kaikin puolin kuin vastamäennousua:
ylivoimaisin ponnistuksin eteenpäin mentävää.




Kolmas luku.


Oli jouluaattoaamu eräänä talvena. Tuleva joulukaan ei tuntunut
joululta. Noustessaan ja sänkynsä laidalla istuen piippuaan
sytyttäessään Honkaniemen isäntä sanoi alakuloisesti: »Huomenna se
olisi joulu. Uskaltaisikohan sitä lähteä kirkkoon tältä samaiselta
kievarin viralta, jos niitä taas sattuu joku puolikymmentä tai enemmän
tulemaan. Ei ole kuka ostaisi tämän tilarähjän. Menisimme niin kauas,
että ei kuu kuulisi eikä päivä näkisi.»

-- Kukapa häntä ostaa, sanoi emäntäkin huolissaan. Tuo samainen homma
on vienyt rappioon niin kartanon kuin pellotkin. Muitten maat kasvavat
leipää, tämä kasvaa kukkaroheiniä ja päivänkakkaroita. Hevoset ja
miehet kesänsä talvensa ovat tuon viran varrella. Ne markat, mitä saa,
menevät kuin kuumille kiville elintarpeita ostaessa.

Mooses tunsi povessaan soman nytkähdyksen, kun kuuli isän ja äidin
puhuvan maan kaupasta. Hän hyppäsi vuoteeltaan melkein kimpoamalla ja
sanoi: »Minä lähden tänäpäivänä kylään. Illalla satoi nuoskaa ja nyt on
suksikeli hyvä.»

-- Mihinkä sitten? virkkoi äiti.

-- Saunajärvelle, enon kotiin.

-- Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Sinä nyt pyhimmän päivän aikana
enemmän kuin viiden penikulman päähän!

-- Nyt on täyden kuun aika, ei nyt yö haittaa, otan palasen evästä
mukaan. Huomen-aamuna näillä ajoin olen Saunajärvellä.

-- Hyvä kun Siuruaan pääsisit nämä kolme penikulmaa tänä päivänä. Ja
onhan tuo meno siinäkin.

-- Siuruassa katson vasta eväspussiini. Sinne pyyhäisen ihan taakseni
katsomatta.

-- Somahan noista olisi sentään kuulla, myönsi emäntä. Ennenhän nuo
pääsiäisen aikaan ovat täällä käyneet, mutta viime keväänä eivät
käyneet pääsiäisenkään aikana.

Mooses koppelehti kenkiä jalkaansa, haki pyhävaatteensa ja sanoi:
»Toimittakaahan minulle aamiaista, vaikkapa pyöräytätte talkkunaa ja
leipäpalasen väliin voita ja lihapalasen evääkseni, niin minä lähden
enkä ole yhden virstan selässä monta minuuttia.»

Äiti rupesi touhuamaan Moosekselle aamiaista ja lauhkeamielisenä
puheli:

-- Somahan noista on kuulla, kun vuosikausiin ei ole variskaan tuonut
mitään viestiä. Ovat siellä niin kuin Jumalan selän takana. Mutta älä
kuitenkaan ajattelekaan tänä päivänä kauemmaksi kuin Siuruaan. Siinä
sitä onkin jo päivänmatkaa tarpeeksi. Tästä jo kolmatta penikulmaa
Tepaston kirkolle, siitä pitkä penikulma Siuruan kylään. Siinä menet
enosi luokse yöksi, viet Risto enollesi terveisiä, että vielä täällä
pystyssä ollaan. Siitä lähdet huomen-aamuna päivää vasten.

-- Se Risto enon talo on siellä niin syrjässä, sanoi Mooses. Minä menen
niitä teitä, joita toissa talvena kuljettiin. Menen siitä Purolan
kautta, siitä Purolan myllyn kautta työnnyn taipaleelle.

-- Sinne kahden ja puolen penikulman talottomalle erämaan taipaleelle
lähdet väsyneenä, uuvut vielä sinne ja joudut susien ruoaksi.

-- Sinne lähden ja pohjoiseen osoittaa otavan pyrstö, kun olen jo
Saunajärven Kentässä Kentän ärhäköitä koiria haukuttamassa, sanoi
Mooses päättävästi ja hyppäsi harmaata kesänuttuaan vetämään ylleen,
vaikka ei ollut vielä syönytkään.

-- Aivan kesätamineillasiko aiot lähteä, kun puolivillaiset housut on
jalassa ja puolivillaisen takin otat, sanoi äiti terävästi katsoen
Mooseksen vaatteisiin.

-- Nämä ovat keveämmät kuin sarkaiset. Kyllä hiihtäjä saa hikensä,
riihenpuija lämpimänsä, sanoi Mooses nuttuaan napittaessaan ja
koetellessaan, oliko taskussa nenäliinaa, jolla lämpimän tullen voisi
pyyhkiä hikeä otsasta. Sitten nouti etuhuoneesta pienen keveän
laukkunsa, jossa hän aina kyytimatkoilla oli vähäistä evästään
kuljettanut. Sen laukkunsa hän heitti pöydän luona olevalle rahille
äitinsä eteen tämän tuodessa talkkunakuppia pöydälle ja sanoi: »Tuohon
panette kämmenen laajuisen palasen leipää, sen väliin vähän voita ja
hiiren verran lihaa tässä syöntiaikanani.»

Isäntä oli tällä aikaa ollut tallissa hevosia hoitamassa, tuli sieltä
pirttiin ja kengistään lunta kopistellessaan sanoi: »Kyllä siellä nyt
on hyvä keli. Riitettä on satanut tänäkin yönä, niin että aivan jään
hileessä kahisee lumen päällys. Mutta sitähän huomen-aamuna ei
kenelläkään ole aikomista kirkkoon, kun se Mooses lähtee suksimatkalle.
Sitä kun pitää aina sen ainaisen sattuman varalta olla ainakin yhden
miehen kotona.»

-- Eihän tuo kirkko ole jäniksen pojaksi, tapaahan tuon vastakin.
Menköön vain Mooses, kun sitä niin haluttaa, sanoi äiti rahilta
kopatessaan Mooseksen laukun ja lähtiessään siihen panemaan evästä.

-- Eihän tuo juuri ole kirkko jäniksen pojaksi, mukautti isäntäkin ja
rupesi tupakan rouheita panemaan piippuunsa.

Oli vielä iltayö. Kentän nuori väki ja naapureista tulleet nuoret
olivat loimottavan takkavalkean ääreen kokoutuneet joulutinan valantaan
ja siinä iloisena seurana remusivat, kun Mooses hikisenä ja väsyneen
näköisenä kaikkien yhteiseksi hämmästykseksi työntyi pirttiin ja
kainosti virkkoi hyvänillan.

Nyt keskeytyi tinanvalanta ja jokainen nousi tervehtimään tulijaa ja
kyselemään yhtä ja toista. Mutta kun tärkeimmät uutiset oli kyselty,
niin aloitettiin tinanvalanta uudelleen ja Moosekselle toimitettiin
joukon keskelle oma istuin. Ja kun ei oltu ennen Mooseksen tuloa
kerjetty valaa kuin maanhaltijalle ja talon isännälle ja emännälle,
niin nyt ensimmäiseksi valettiin Moosekselle, ja tuli oikein komea
pystypäinen hevonen, niin täydellinen kuin maalattu kuva tai
veistämällä tehty, jalatkin juoksevassa asennossa. Nyt syntyi yhteinen
naurun remakka ja kädestä käteen se tinahevonen sai nyt kulkea. Siitä
ennustettiin yhtä ja toista, eniten kuitenkin Mooseksen pikaista ja
pitkää juohtomatkaa.

Viimein joku joukosta sanoi: »Tätä emme raskisi panna sulamaan,
annettaisiin Mooseksen viedä kotiinsa vanhustenkin nähtäväksi, mutta ei
ole muuta tinaa, tinanvalanta loppuisi.» Mutta ison Leppimäen Erkki
sanoi: »Minulla on tinaa aivan kaikkien tarpeeksi, mutta se on kotona.
Sen minä heti saan, kun hyppään suksilleni. Ei mene monta siunaaman
aikaa ennenkuin tina on täällä.»

Sen sanottuaan Erkki nousi, koppasi penkiltä kintaansa ja kiirehti
juosten ulos.

Niin tuli päätökseksi, että tinahevonen annetaan Moosekselle ja yhä
sitä käsi kädeltä katseltiin ja kummeksittiin. Tänä loma-aikana
kuitenkin talon tyttären mieleen johtui Mooseksen mahdollinen nälkä ja
hän hyppäsi toimittamaan vieraalle ruokaa.

Ei ollut Mooses vielä päässyt syömästä, kun Erkki huohottaen syöksyi
pirttiin ja tinatankoja taskustaan kaivaen sanoi: »Viivyinkö kauan?»

-- Et viipynyt kauan, et viipynyt, et viipynyt, kuului jokaisen suusta.

Kun Mooses oli syönyt kylläkseen, kokoonnuttiin taas takassa
loimottavan pystyvalkean ääreen.

Talon vanhin poika Viljami se oli valannan toimittajana, ja kun
yksimielisesti oli päätetty ensiksi valaa talon tyttärelle Helmille,
niin Viljami nyt sulaa tinaa vesiämpäriin kaataessaan sanoi kovasti:
»Helmille.»

Helmi kääri nyt oikean hihansa ja kaikkien katsoessa vesiämpäriin nosti
sieltä kehdossa makaavan lapsen kehtoineen ja kolmijalkaisen jakkaran
sen vierellä. Kaikki rähähtivät nauramaan ja Leppimäen Erkki joutui
sanomaan: »Lisää ja vahvista seurakuntaa!» Mutta Helmi sen nähtyään
virkkoi: »Hyi, kun tuommoinen!» Ja heti saivatkin sen Helmin kädestä
muut katsellakseen ja arvostellakseen. Joku siellä joukossa sanoi:
»Mutta tuo kehdon liekuttaja ei saa nukkua, kun on tuo istuin
kolmijalkainen, muuten se köljähtää kyljelleen kehdon viereen.» Sille
nauraa remahdettiin yhteisesti, mutta kun nähtiin, että se ei
miellyttänyt Helmiä, niin tina pantiin taas uudelleen sulamaan.

Kun kaikille oli valettu, sekä vieraille että talon väelle, valoi
Viljami viimeiseksi itselleen ja nosti ämpärin pohjasta pitkän
matkareen, minkä nähtyään huudahti iloisesti: »Pääsenkin markkinaan,
näemmä!»

-- Ei, vaan naimoihin, naimoihin, naimoihin, kuului joukosta yhteinen
huuto.

-- Ei, vaan markkinaan, väitti Viljami. Katsokaa, istun tuossa
kuskipukilla turkin kaulus pystyssä, pohjoisesta käy pakkasviima.
Täällä rekiperällä kyydittävät, ja nähkääs, tässä keskellä rekeä muuta
kaupan tavaraa, lampaan ja vasikan nahkoja ja minkä mitäkin ja
näettekös, eväsarkku tuossa kuskipukin vierellä.

-- Ei, naimaeväsarkku se on, väitti yhä pienen Leppimäen Matti
ottaessaan Viljamin kädestä tinaluonnosta. Sitä sitten kädestä käteen
kuljetellen arvosteltiin ja katseltiin ja käänneltiin vielä pitkän
aikaa, mutta takkavalkea rupesi riutumaan ja Helmi muistaen Mooseksen
väsymyksen ei pannut tuleen enää vereksiä puita, joten se tinaluonnos
sai jäädä semmoiseksi uudenvuoden aattoiltaan asti, jolloin taas
päätettiin kokoontua uudelleen. Sitten vieraat onnellista joulua
toivottaen lähtivät koteihinsa, ja kun Helmi oli Moosekselle saanut
vuoteen, kallistuivat kaikki lepoon ja nukkuivat takkavalkean
levittäessä vielä miellyttävää hohdettaan yli avaran huoneen.

Kentän isäntä ja emäntä olivat jo aattoaamuna puolessa öin lähteneet
kirkolle ollakseen joulukirkossa ja tullakseen jouluiltana jo pois,
vaikka olikin kolme pyhää. Nyt oli vain nuori väki Kentässä kotona.
Talon poikia oli kolme, Viljami, Teemu ja Otto ja tyttöjä vain Helmi.
Pojilla oli yhteinen viulu, jota he vuoroin kituuttivat. Viljamin
soittaessa Helmi ja Otto tanssivatkin. Ja kun päivän kuluessa tuli sekä
pienen että ison Leppimäen poikia ja tyttöjä, niin syntyi yleinen
tanssi ja jytisi Kentän avaran pirtin rosoinen silta.

Mooses oli nuori, mutta nosti se Moosekseen ilkeän tunteen, sillä hän
tiesi kotonaan isänsä lukevan päivän evankeliumia tai heleä-äänisen
äidin kanssa laulavan jotakin jouluvirttä, ja viiden pienen sisaren
hiljaa istuvan pöydän ympärillä.

Huomenna olivat kuitenkin isäntä ja emäntäkin kotona ja kun kaikki
halutuimmat tiedot oli kyselty, niin Mooses sanoi hieman
leikinsekaisesti: »Kun täällä kuuluu olevan niin äärettömän paljon
lintuja, niin ettekö rupeaisi isäni kanssa vaihtamaan maita. Minä
olisin niin mahdottoman halukas metsästäjä, ja sitäpaitsi se alituinen
kyydinteko, kun usein on yöllä lähdettävä ja sikeimmästä unesta
noustava, tuntuu niin ikävältä ja orjuuttavalta.»

-- Mutta siitähän tulee rahaa, sitä ei täällä tule, sanoi isäntä
vakavasti.

-- Rahaa kyllä tulee kuin turkin hihasta. Kun on kolmelle haaralle
kyyditys ja kolmatta penikulmaa on taival joka suunnalle, niin neljättä
markkaa sitä aina reisusta heltii, mutta sittenkin se alituinen
lähteminen maistuu puulta.

-- Mutta isäsi ja äitisi ymmärtävät rahan arvon eivätkä välitä, vaikka
sinusta vähän puulta maistuisikin, sanoi isäntä toisella suupielellään
hieman nauraen.

-- Kyllästyneeltäpä tuntuu isäkin, kun hänenkin täytyy aina väliin
lähteä, kun ei raski renkiä pitää. Vanhuus alkaa hänellekin tulla
ristiksi, vilustuvansa sanoo aina kuskipukilla istuessaan, vaikka on
pitkävillainen turkki päällä ja huopatöppöset jaloissa.

-- Täällä saisi kyllä yönsä maata. Ei tulisi herättelijää, mutta ei
mahtane ukko eikä äitisikään vaihtaa niitä raha-ansioita tähän
yönrauhaan, sanoi isäntä hieman hartioitaan kohauttaen.

-- Kyllä luulen. Se nyt varsinkin tänä syksytalvena on ruvennut sitä
vilustumistaan valittamaan.

Tämän puhelun kuullessaan talon pojat tulivat lähelle ja Viljami sanoi
toimessaan: »Lähtekääpä todellakin, isä, Honkaniemen ukon kanssa
vaihtaa porauttamaan maita, me emme laiskistu kyydintekoon, kun siitä
saa rahaa.»

-- Uskonpa, että turha on ajatellakaan sitä kauppaa. Miten he, jotka
ovat ikänsä eläneet ihmisten ilmoilla, lähtisivät tänne erämaan
uumeniin nälkää ja puutetta näkemään, kun siellä saa rahaa ja rahalla
saa kaikkea mitä vain haluttaa, ja jos ollenkaan taipuisivat kauppaan,
niin tahtoisivat varmaan niin paljon päällisiä, että sen velan alle ei
voisi ruveta.

-- Mutta yrittänyttä ei laiteta ja käynyttä ei käsketä. Lähtekäähän
vain, isä, siellä käymään. Mooses pääsee reessä ja voitte viipyä vaikka
uuteenvuoteen asti ja sivu siitäkin, jos niin tarvitaan. Ja jospa vielä
tulisi kaupatkin.

-- Onhan tämä niin iso tila, ehkä vähän isompikin kuin Honkaniemi.
Kukaties ei ukko kovinkaan paljon päällisiä tahtoisi, sanoi Mooses.

-- Onhan tämä manttaalilleen lähes kymmenen kertaa niin suuri kuin
Honkaniemi, mutta en usko Honkaniemen ukon tästä erämaan manttaalista
paljoakaan välittävän, sillä ei ole mitään arvoa, sanoi isäntä päätään
kääntäen toisaalle näyttääkseen sillä, että lopettaisivat koko puheen.

Mooses katsoi nyt ikkunasta ja sanoi: »En luule isän kovinkaan paljon
tahtovan päällisiä. Onhan tuossa päivän puolella tuo järvikin yhtä soma
kuin Honkajärvikin, vieläpä vähän isompikin, ja pellotkin niin tasaisia
ja somia.»

-- On siinä järvi ja siitä saa lohiakin enemmän kuin Honkajärvestä,
sanoi emäntä yli pirtin.

-- Ei minua lohet niinkään, vaan sen sijaan linnut, joita kuuluu näillä
seuduin olevan aivan äärettömästi, kuten nämä pojat ovat kertoneet,
sanoi Mooses hieman leikinsekaisesti.

-- No, niitä sitä on, toisti emäntä. Nytkin melkein joka päivä näkee
metsojoukkoja lentävän kuin varisparvia ikään. Kellä lienee hyvä pyssy
ja hyvä taito ampua, niin ei ole keittämisen puutetta, mutta nämä
meidän miehet siihen ampumiseen eivät ole kovinkaan harjautuneet.
Syksyisin nuo liskuista ja satimista niitä kantavat niin, ettei tahdo
sopia soille eikä mahtua maille. Tynnyri on nytkin vielä tuolla aitassa
syksyllä suolattuja linnunlihoja, vaikka täkät on erotettu isoimmilta
linnuilta pois ja paistettuna pantu korjuuseen. Mutta emmehän
aamiaiseksi Moosekselle hoksanneet tuoda linnun täkkää, jos se hyvinkin
olisi ollut halukas. Mutta tuodaan päivälliseksi Moosekselle, muut
siihen ovat kyllästyneet, kun joka päivä saavat.

-- Minä en usko että kyllästyisin linnun lihaan, vaikka söisin
seitsemän kertaa päivässä, sanoi Mooses iloisesti.

-- Sittenhän tämä on sinun talosi, juuri kuin laitettu, sanoi emäntä
naurahtaen.

-- Niin minustakin tuntuu, toisti Mooses ja somalta tuntui kun emäntä
kertoi saatavan liiaksi lintuja.

       *       *       *       *       *

Koko päivän olivat siinä nuoret ja vanhat puhuneet maan vaihtamisesta,
lintumetsistä, kalavesistä, pelloista ja niityistä niin ahneesti, että
pojatkin olivat unohtaneet viulunsa eikä koko päivänä kuulunut sen
ääntä. Ja iltasella oli tullut päätökseksi, että huomenaamuna lähtee
isäntä ja emäntä Honkaniemeen kyläilemään ja niin aikaisin, että
kerkeävät Honkaniemeen yöksi. Siltä varalta laitettiinkin jo tänä
iltana matkareki valmiiksi, että aamulla ei muuta kuin valjastaa vain
hevonen eteen.

Honkaniemessä oli koko päivä puhuttu maan vaihetuksesta ja olisi jo
tehty kaupatkin, mutta tuhannesta markasta oli vielä kiistaa, kun
Honkaniemen isäntä tahtoi tuhat markkaa päällisiä. Ilta oli jo
pimenemässä, kun kartanolla helähti vieraat kulkuset ja aisakello.
Isäntä hyppäsi katsomaan ikkunasta ja hieman naurahtaen sanoi: »Kyyti
on kartanolla. Saat nyt mennä kyytiin, että tunnet miten lysti on olla
kestikievarin pitäjänä ja lähteä yötä myöten kyytiin.»

-- Yö ei silmää kaiva, sanoi Kentän isäntä hypätessään istualtaan. Hän
koppasi suuren turkkinsa naulasta ja saatuaan sen ylleen lähti
valjastamaan hevostaan.

Kentän isäntä oli ajanut hyvin ja oli saanut markan juomarahaa, joten
sai yhteensä viidettä markkaa. Palatessaan hän istui rentona rekensä
perässä hevosen juosta hölkötellessä, ajatellen ja itsekseen puhellen:
»Kun tuhat kyytiä tekee, niin saa jo viidettätuhatta markkaa, eikähän
tässä hartioita pakota, istuskelee vain ja antaa hevosen hölkätä. Sillä
on luiset jalat ja se on luotu lähtemään yöllä jos päivälläkin.»
Tuntui, että ne tuhannen markan päälliset ovat pikemmin vähän kuin
paljon, kun rahaa saa ihan kuin löytämällä, ihan väkisellä tuodaan
taloon. Ajatteli vielä sitäkin, että kun Honkaniemi on ainoa taloinen
talo pitkien talottomien taivalten keskessä, joten ei voi kestikievaria
sijoittaa toisiin taloihin, niin on siitä pakko Tepaston kunnan maksaa
enemmänkin kuin nyt. Nyt kuuluu olevan viisisataa vuodelta, mutta
kahden vuoden perästä kuuluu tämä sitoumus loppuvan ja silloin kyllä
osaa vaatia tuhat aina vuodelta, ja siltä oksalta itsestään
pyörähtääkin se tuhat, mikä tarvitaan päällisiin.

Tätä ajatellessa nousi Kentän ukon poveen pelko, että Honkaniemen ukko
jänistää ja hän peruuttaa puheensa. Tätä mahdollisuutta ajatteli Kentän
ukko koko yön, niin ettei saanut unta vuoteellaankaan. Pelonsekaiset
ajatukset harhailivat päässä. Todellako hän ensi kesänä asuisi täällä
ja poimisi rahoja ja aina vain rahoja kyydittäviltään? Niinpä aamulla,
kun kahvi oli valmis ja sekä vieraat että talonväki olivat kokoontuneet
kahvipöydän ympärille, Kentän isäntä hieman pelonsekaisin mielin sanoi:
»Minä yöllä reessä istuskellessani tulin päättäneeksi, että päällistän
tätä tilaa sillä tuhannella markalla. Rahaapa tuota näkyy tulevan.
Viidettä markkaa lähti kuin oksalta pudoten. Antoivat juomarahaa kun
ajoin hyvin.»

Honkaniemen isäntä kurotti kätensä yli pöydän ja huudahti iloisesti:
»No tuohon käteen, olkoon menneeksi.» Seurasi yhteinen naurun remahdus.

Talon emäntäkin nauroi, niin että pullea rinta hytisi, ja sanoi: »Kun
yön hautui, niin pehmeämmäksi tuli. Eilisen päivän siitä tuhannesta
väkikarttua veditte, ja nyt se putosi kuin hyllyltä. Ehkäpä meidän
ukkokin olisi puolet helpottanut, kun toinen olisi arvannut tinkiä,
mutta nyt se etu on mennyt.»

-- Menköön vain. Tehty seisoo. Ja nyt jos saataisiin viinaa, niin
juotaisiin, että yksi kolmesta kuolisi, vaikka meidän joukostamme ei
yksikään, sanoi Kentän ukko puoleksi huudahtaen.

-- En ole ikinä viinapikaria huulelleni nostanut enkä nostaisi nytkään,
vaikka olisi amme täynnä viinaa tuossa vierelläni, sanoi Honkamäen
isäntä.

-- Olen minä joskus ryypännyt päässäkin tuntumaan asti, mutta ei tuo
minuakaan vielä ole jalkoihinsa kaatanut, sanoi Kentän ukko tyynesti ja
rupesi toista kahvikuppia tyhjentämään.

Talon isäntä ei jatkanut keskustelua viinasta, ajatteli vain itsekseen,
että kyllähän tässä ryyppytovereita saat, kun tähän tulet isännäksi, ja
alkoi toimittaa, että Mooses lähtisi siltavoutia hakemaan kauppakirjain
tekoon.

Mooses ei siekaillut, sukaisi puolivillaisen takkinsa ylleen, koppasi
kintaansa, painoi lakkinsa syvempään päähänsä ja katosi juosten ulos.
Mooseksen sisaret pinkaisivat akkunaan katsomaan Mooseksen lähtöä, kun
se hyppäsi suksilleen ja kahdella sauvalla voimainsa takaa työnnälsi
itseään jaloillaan potkaisten eteenpäin ja lähti juuri kuin ei mikään
kohta koskisi maahan.

-- Kyllä se Mooses nyt ei viikkoa viivy, ennenkuin on siltavoudin
kotona kolmen ja puolen virstan päässä, sanoivat tytöt.

Nyt Mooseksen lähdettyä rupesivat isännät ja emännät tuumimaan irtaimen
vaihtamista, kun oli niin pitkä tavarain muuttomatka. Ja kun
Honkaniemessä ja Kentässä oli saman verran lehmiä ja lampaita, niin ne
pantiin vastakkain, vaikka Kentän lehmät olivatkin myöhemmäksi kantavia
kuin Honkaniemen lehmät. Samoin vaihdettiin näkemättä muukin irtain,
niin että vain vaatteet jäivät vaihtamatta ja kirjansa ja
kirjakaappinsa aikoi Honkaniemen isäntä viedä Kenttään, kun siellä ei
ollut mitään kirjoja, vielä vähemmän kirjakaappia. Ja hevosia kun
Kentässä ei ollut kuin kaksi, niin Honkaniemen isäntä päätti vanhan
Osmonsa viedä mukanaan, joten Honkaniemeen tuli jäämään tavalliset
kyytihevoset.




Neljäs luku.


Loppiaisen edellisinä päivinä päätettiin vaihtaa asuntoa. Ja niinpä
loppiaisen väliyönä olikin Honkaniemessä tuliaistanssit, missä Viljami
veljineen vuoroin soitti ja vuoroin tanssi Tepaston kirkonkylän
punaposkisten tyttöjen kanssa niin, että loppiaissunnuntaina päivän
valjetessa vielä jytisi Honkaniemen avaran pirtin honkainen silta.
Kentän uudet asukkaat taas nyt loppiaisillan myöhäisenä hetkenä
päästyään kotiin ja asettuessaan nukkumaan tunsivat rauhan enkelin
siunaavan kehtolaulun ja vaipuivat uuvuttavaan uneen.

Kaikki ihmiset pitivät honkaniemeläisten maanvaihtoa yhtä tyhmänä
tekona ja vieläkin tyhmempänä kuin käräjäin käyntiä kenraalikuvernöörin
kanssa. Siinä meni rahat, mutta tässä meni maakin. Tämän tähden
Honkaniemen muuten kelvollinen väki oli ihmisten mielistä kadonnut
juuri kuin maahan haudatut. Heistä puhuttiin vain joku aika, kuten
vainajista, mutta viikkojen kuluessa heidät unohdettiin niinkuin umpeen
luotu hauta.

Vasta viiden vuoden kuluttua, kun Siuruan kylän ison Siikaniemen komea
Anna, jolla oli paljon ja monesta pitäjästä kosijoita ja kaksikymmentä
tuhatta markkaa perintöjä, oli Kentän Mooseksen kanssa vihitty
avioliittoon, ruvettiin taas puhumaan yleisesti ja ihmettelemään, että
Anna ei ollut kehenkään muuhun suostunut kuin tuohon erämaan uumenissa
olevaan Moosekseen. Ja kirkolla käydessä ihmiset kehiytyivät Annan
ympärille hänelle itselleenkin sitä ihmettelemään ja kummeksimaan.
Mutta Anna sanoi aina ihmettelijöille, että hän tahtoi saada miehekseen
työmiehen, joka maasta saa irti leivän. Se oli hänelle hyvä ja muille
sai välttää. Kun Anna oli Siikaniemen ainoa tyttö, sai hän lähtiessään
muun lisäksi viisi lehmää ja orihevosen, joka oli yhtä kaunis ja
samannäköinen mustaharjainen pilkkaotsainen ruunikko kuin se muinoinen
Pilkka. Koko väliajan tunsi Mooses olleensa hevosetta, mutta nyt oli
Pilkka löydetty ja Mooses ristikin hevosen Pilkaksi, vaikka sen
alkuperäinen nimi oli ollut Leiju. Paljon oli nyt Tepaston pappilan
kartanolla pääsiäisaamuna katsojia, kun Mooses Annansa rinnalla
rekiperässä istuen kiiltokarvaisella Pilkallaan ajaa karautti pappilan
rekiliiterin eteen. Sen seinään hän kiersi taskustaan otetun ruuvin,
sitoi siihen oriinsa ja levitti leveäraitaisen villaisen loimen
selkään. Mutta ei se loimi saanut kauan olla liikuttamatta; pian tuli
yksi ja toinen katsomaan ja kopeloimaan sen selkää. Siinä ei luuta
tuntunut ja kirkasta tulta sähisivät karvat, kun kädellä silitti.

Aina milloin Mooses liikkui ihmisten ilmoilla, nähtiin hänen olevan
matkassa hyvällä hevosella. Hyvät olivat hänen muutkin tamineensa, ja
niin oli ihmisten kesken puhetta sen verran, että on siellä
Saunajärvelläkin asukkaita, mutta kellään ei ollut halua käydä heitä
katsomassa. Ainoastaan yksi ja toinen sukulainen tuli monen vuoden
kuluttua tervehtimään.

       *       *       *       *       *

Näin kuluivat vuodet ja vuosikymmenet ilman että tiedettiin mitään
muuta, kuin että on siellä Saunajärven kolmessa talossa asukkaat. Vasta
sitten vuosikymmenien perästä, kun tuli nälkäaika ja tuli tiedoksi,
että Saunajärven Kentässä on useita satoja tynnyreitä rukiita, tuli
puheeksi kansan kesken Saunajärven asukkaat ja Kentän ruisaitat. Ja
kaikki huomasivat, että Honkaniemen väki oli varsinaisen elämänsä onnen
löytänyt Saunajärven erämaan sydämestä.

Saunajärven Kentän pohjoispuolella melkein vainioista lähtien kohosi
monia neliövirstoja laaja lehtoinen vaara, joka yhdessä päivän puolella
olevan järven kanssa suojeli hallalta, niin että se ei tehnyt
pienintäkään tuhoa Kentässä, vaikka se tuhosi koko Tepaston pitäjän ja
monen muun pitäjän viljat. Tässä vaarassa oli Mooseksella joka vuosi
halme, josta joka syksy puitiin monia kymmeniä tynnyrejä rukiita,
vaikka pelloistakin saatiin aina täysi sato. Niinpä Kentän aitat vuosi
vuodelta rupesivat täyttymään rukiista.

Tulipa Tepaston pitäjään isojako, kaikki kylät metsineen oli
viitoitettava ja kartoitettava jakoa varten. Mutta Saunajärven talot
olivat niin kaukana kruunun erämaan keskessä, etteivät minkään kylän
tilukset sinne yltäneet, joten näille kolmelle talolle täytyi erämaan
sisään mitata yhteinen kruununmaitten ympäröimä lohko. Saadakseen sen
vaaran halmemaiksi otti Mooses nyt Kentälle manttaalia puolentoista
manttaalia. Mutta vaaran rinteessä sijaitsevat Leppimäen talot nekin
ottivat kukin puolentoista manttaalia, ettei Kentälle menisi koko
vaara, vaikka niiltä halme jäikin viljelemättä. Tämä oli mieluista
eräälle nuorelle maanmittarille, joka tuli Saunajärven lohkoa
mittaamaan ja jakamaan taloille. Nyt maanmittari mittasi koko
Lehtovaaran ja kun kruunun varoista hänelle, kuten kaikille
maanmittareille, maksettiin tynnyrialoittain mittauspalkkaa, niin hän
mittasi erämaan honkaisia kankaita, soita ja korpia, joissa ei siihen
asti kirves ollut käynyt, penikulmittain joka talolle. Omistajista se
näytti aivan turhalta. Maailma ei heidän mielestään seisonut niin
kauan, että niitä tarvittaisiin, kun ei ollut siellä kuitenkaan
paikkoja, joihin olisi voinut taloja perustaa, vaikka suuri Lainiojoki
kulki lohkon halki. Järviäkin oli ylinen ja alinen Petäjäjärvi sen
lohkon sisässä.

Kun maanmittarille piti olla työmiehet talon puolesta, niin tahtoivat
isännät nurista siitä kauan kestävästä tarpeettomasta mittauksesta,
mutta maanmittari vain sanoi: »Oma syynne, kun otitte niin paljon
manttaalia, maata täytyy tulla sen mukaan. Suot ja rämeet kun ovat
arvottomia ja nuokin louhiset kankaat ja vesiperäiset korvetkin aivan
vähäarvoisia, niin maata täytyy olla laajalti.» Tähän täytyi tyytyä ja
toimittaa vain tarpeen mukaan miehiä maanmittarin avuksi. Tuli se
kuitenkin sen yhden kesän aikana mitatuksi ja somalta sitten tuntui,
kun Lehtovaaraa suurin osa, kalavedet ja äärettömät lintumetsät olivat
itsellä, eikä kruunun siihen ollut tekemistä mitään eikä kukaan muukaan
voinut tulla isännöimään.

       *       *       *       *       *

Viisien ja kymmenien vuosien kuluessa Kentän talo kasvoi ja vaurastui
kaikin puolin, sitä mukaa kuin Mooseksen ja Annan omat lapset
varttuivat vanhempiaan auttamaan. Nyt oli Mooseksella ja Annalla
yhdeksän lasta niin aikuisina että tyttö, joka oli perheen nuorin, oli
sekin jo äitinsä pituinen, vaikka ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista
vuotta.

Nuori väki ei kasvuaikana pysynyt paikoillaan siellä erämaan sydämessä,
vaan tahtoi ainakin kesäisin käydä muittenkin ihmisten ilmoilla. Niinpä
eräänä talvena Kentän pojat ryhtyivät porrastamaan Siuruan kylälle
suoraa tietä, joka oli ennen kulkenut sinne tänne mutkitellen ja
rimpisoita kierrellen. Talvella he veistivät hongista hirret ja vetivät
tien suunnalle, niin että tuli kaksi hirttä rinnan ja erittäin
niskamiksi paksut pölkyt jokaiselle kolmelle sylelle, jotka kesän
tullen laskettiin paikoilleen. Siten porrastettiin penikulmaiset suot
ja korvet niin, että kahden ja puolen penikulman pituisen Siuruan
taipaleen voi jalkaisin kulkea kuin parasta maantietä.

Nyt alkoi Saunajärvellä käydä muitakin ihmisiä ja Kentän oma
postinkantajakin juosta hilkutteli sitä edestakaisin kolme kertaa
viikossa. Postinkantajan täytyi kuitenkin heittää posti toiselle puolen
järven sitä varten laitettuun laatikkoon, mutta hän nosti valkean lipun
tankoon merkiksi, että tiedettiin tulla hakemaan. Niinpä nytkin eräänä
kesäkuun helteisenä päivänä, kun oltiin ruismaata laittamassa kolmen
hevosen, viiden miehen ja kolmen talon tyttären voimalla, nähtiin, että
postin tuoja nuoralla riipaisi valkean liinan tankoon. Mutta samalla
nähtiin, että siellä oli muitakin ihmisiä. Näkyipä tavallista
paksumpikin olento hiljalleen liikkuvan viirin vaiheilla. Sitä
seisahtuivat kaikki katsomaan ja joku sanoi: »Lehmäkinkö niillä on?»
Kaikilta pääsi nauru, mutta ruvettiin katsomaan, huomaisivatko
talossa-olijat tulijoita, jotta menisivät noutamaan. Samassa he
kuitenkin näkivät, että Hetvi, talon miniä, juoksi rantaan ja kohta
nähtiin Hetvin isommalla venheellä kuin millä tavallisesti postia
haettiin, soutavan järven yli. Eikä kauan kestänyt, ennenkuin Hetvin
nähtiin kahden veneessä istuvan ihmisen kanssa tulevan rantaan. Nähtiin
talosta sinne työmiesten luokse lähtevän sen paksun ja muutenkin vankan
olennon kävelemään ja silmänräpäykseksi seisahdettiin sitä katsomaan ja
tunnustelemaan. Mutta Martta, joka oli tullut kaksi viikkoa sitten
rippikoulusta, tunsi tulijan rovastiksi. Silloin kaikki tarttuivat
työhönsä eivätkä piitanneet tulijasta sen enempää.

Pitkävartiset pieksusaappaat jaloissaan, harmaa laajapartainen hattu
päässään ja väljä lumivalkea takki yllään, läheni rovasti
koukkuperäistä kävelykeppiään kädessään pyöritellen, raskain askelin,
hieman hymyillen tunkiota, missä isäntä Mooses suurella kuokalla kuokki
mustaa muransekaista tunkiota ylhäältä alas ja toiset loivat kärryihin.
Rovasti tuli nyt Mooseksen luokse ja toivotettuaan ensin hyvän päivän
sanoi kättään ojentaen: »Taidatte olla talon isäntä, en luule teitä
nähneeni ja lienettekö tekään nähnyt minua, minä olen teidän
rovastinne.»

-- Isännän nimeä tuota lienen kantavinani ja olen minä teidät kirkossa
jonkun kerran nähnytkin, sanoi Mooses kuokan varteen käsillään nojaten
ja hieman huohottaen. Sen sanottuaan hän yritti taas ruveta kuokkimaan,
kun näki, että luomamiehiltä loppuu kuokittu. Mutta ikäänkuin jotakin
muistaen hän kääntyi rovastiin ja virkkoi: »Olisi siellä tuolla talossa
suojan tapaistakin levätä pitkän matkan kulkeneelle. Menette sinne, en
jouda tulemaan teille seurantekoon, meillä on kiire työ ja jokaisella
on oma paikkansa.»

-- Eipähän tässä mitään niin kiirettä ole, sainhan jo levähtää
venheessä, sanoi rovasti ja jäi katsomaan sitä työn kulkua, kun
kahdella hevosella vedettiin lantaa sille sivulle, missä kyntäjä
kolmannella hevosella kynti, ja kaksi naista ja yksi mies kyntäjän vaon
sivulle kiireimmiten syyti lantaa hajalleen.

Sitten rovasti kääntyi katsomaan Mooseksen työtä ja sanoi: »Miksi sitä
kuokitaan? Eikö sitä noin sulaa tunkiota voi kuokkimatta luoda
kärryihin?»

-- Ettekös näe, että tässä tunkiossa on kerroksittain suomutaa ja
karjan lantaa, siksi se täytyy kuokkia ylhäältä alas, tässä sekautuu
muta ja lanta, sanoi isäntä ja hartiavoimin kuokkia mäiskytti.

-- Kyllä ymmärrän sen, mutta miksikä se niin paikalla tahdotaan kyntää
peltoon, kuten näytään tekevän? -- Siksi, ettei lanta saisi kuivua.
Lannan pitää joutua peltoon, näin tuoreenaan kuin se on tunkiossa.
Jokainen minuutti tämmöisenä kuumana poutapäivänä vähentää lannan
voimaa, jos se on pellosta poissa hajallaan.

-- Se lienee tottakin, mutta siellä meidän kylällä näkee lantakuormien
olevan pellolla viikoittain hajoittamatta ja kyntämättä.

-- Niin, mutta haikarata niistä leikataankin, sanoi Mooses. Mooseksen
sanoista kuului hieno ylpeys.

Kun rovasti isännän viimeisistä sanoista kuuli salaisen ylenkatseen
kirkonkylän peltoja kohtaan, hän lähti katsomaan talon ruispeltoa, joka
oli siinä aidan toisella puolen. Ruispellon kierrettyään rovasti tuli
taas tunkiolle ja sanoi tosissaan: »Onpa todella tämän talon pellossa
vankka ruis. En ole tuommoista nähnyt tänä kesänä. Mikäli olen nähnyt
ja kuullutkin on yleensä kaikilla huonot rukiit, paikoin aivan kato.»

-- Hyvänlainen tuo on pellossakin, mutta halmeessa on vielä parempi,
sanoi Mooses varmalla painolla.

-- Halmeessa? Minkälainen kylvömaa se on halme? Olen joskus kuullut
halmeesta puhuttavan ja kirjoistakin lukenut, mutta nähnyt en ole. Minä
muutenkin olen ihan kaupunginlapsi, syntynyt ja kasvanut kaupungissa,
joten en maanviljelyksestä tajua enempää kuin pukki venäjästä.

-- Kyllä sen saatte nähdä, jos haluatte. Tuosta riihien luota, tuosta
maalatulta portilta lähtee kärryillä ajettava tie, joka vie aivan
veräjälle asti, sanoi Mooses kädellään viitaten riihiin ja punaiseksi
maalattuun, saranoilla aukeavaan porttiin.

-- Sitä toukoa täytyy kerta elämässään nähdä, se on tietojen mukaan
suomalaisten vanhin viljelystapa tuo halmeen viljely, sanoi rovasti ja
lähti kävellä työntelemään sitä osoitettua porttia kohti. Mutta hän
seisahtui, kun Mooses sanoi: »Älkäähän sentään nyt ennen päivällistä
lähtekö, sinne on parin virstan matka ja ette kai sitä aivan veräjältä
käy katsomassa. Tästä kohta lähdetään päivälliselle, niin lähdette
sitten. Menette nyt taloon siksi kunnes mekin sinne tulemme.»

-- No tehdään niin, virkkoi rovasti ja lähti keppiään käsissään
pyöritellen astua kähnimään taloon päin.

Rovastin astuessa huoneeseen etuhuoneen ja salin väliovi oli auki ja
sieltä kuului ruustinnan ja vanhan emännän iloinen naurunsekainen
keskustelu, kun he kahvipannun vaiheella toinen toisella puolen pöytää
vastapäätä puhelivat.

Nyt ruustinna nähtyään rovastin tulevan saliin huudahti: »No Kaarlo,
jopas tulitkin nyt kreivin aikaan. Me juuri täällä iloitsemme ja
riemuitsemme kahvipannun ääressä. Mutta oletko nähnyt kummempaa, kun
tämmöinen talonpojan sali täällä erämaan sydämessä. Tuskin on Tepaston
pitäjässä tämmöistä toista. Katsohan tuota kasvien paljoutta noissa
puhtaissa astioissa. Koko tämä suuri huone on pyhitetty aivan
kasveille. Kukas uskoisi täällä kaukana erämaan kätkössä tämmöistä
näkevänsä!»

-- Mikäs estää ihmistä käyttämästä luontoa hyväkseen niin sydänmaassa
kuin kaupungissa tai muualla, sanoi rovasti istuessaan kahden kattoon
asti yltävän fiikuksen välillä olevaan keinutuoliin.

-- On niin ihmeen soma tämä talo, jatkoi ruustinna. Olemme jo tässä
emännän kanssa sopineet, että olemme täällä yötä ja lähdemme huomenna
takaisin päin.

-- Niin, sinä olet sopinut emännän kanssa, mutta mitäs isäntä sanoo,
sitä et vielä tiedä, sanoi rovasti naurahtaen.

-- Isäntä ei niihin asioihin sekaannu, se tonkii tuolla pellollaan, syö
mitä täällä annetaan, nukkuu siinä mihin vuode tehdään, sanoi emäntä
hienolla ylpeydellä ja kehoitti rovastia tulemaan kahvipöydän ääreen.

Samassa tuli Hetvi kiirein askelin ovelle ja sanoi: »Tulisiko mummu
minulle avuksi viemään vasikkain juoma-astiaa; en lähtisi pellolta apua
hakemaan, kun niillä on niin kiire.»

-- Minä lähden, sanoi ruustinna ja hyppäsi tuoliltaan seisaalleen.

-- Ei. Kyllä minä lähden, ette te jaksa kantaa sitä saavia, sanoi
emäntä ja lähti.

-- Mutta minä tulen kuitenkin mukaan, olen niin huvitettu elukoista,
sanoi ruustinna, otti sängyltä laajan vaalean hattunsa, kiinnitti sen
pitkällä neulalla päähänsä ja lähti mukaan.

Saatuaan vasikkain juomasaavin Hetvin kanssa kannetuksi vasikkahaan
veräjälle emäntä lähti kiirehtimään kotiin, kun rovasti jäi sinne
yksinään eikä ollut vielä saanut toista kuppia kahviakaan. Haassa ei
näkynyt yhtään vasikkaa, ne olivat pensaitten taakse päiväsuojaan
panneet maata. Mutta kun Hetvi pitkään suuresta hongasta koverrettuun
purtiloon kaatoi sakean piimäjuoman, niin vasikat kuulivat sen äänen.
Silloinkos pensaikon takana kilahtivat pienet kellot ja vasikat kieli
pitkällä lähtivät kilpaa laukkaamaan niin että pensaat huiskuivat.

Ruustinna käsiään räpyttäen nauroi ja sanoi: »Ai-ai sitä kiirettä, ja
kuinka monta niitä onkaan, kun pensaikko vilisee ihan täynnä!»

-- Onhan niitä yksin lukien kymmenen kappaletta, sanoi Hetvi nauraen
hänkin, kun pensaikko vilisi ihan kirjavanaan vasikoita.

Purtilon luokse tultuaan vasikat ihan laukkasiltaan turauttivat päänsä
melkein silmiä myöten piimäpurtiloon ja rupesivat juoda hotkimaan niin
ahnaasti että suupielet kuplahtelivat mukaan.

Ruustinna yhä ihmeissään katseli sitä lihavaa vasikkajoukkoa ja sanoi:
»Ja näin paljonko teillä joka vuosi juotetaan vasikoita?»

-- Näin paljon ja joskus enemmänkin. Mutta ei näitä kaikkia juoteta
elättämistä varten, vaan niistä valitaan syksyllä eloon ne, joiden
nähdään paraiten hyötyvän, sanoi Hetvi ja tarttui kaksin käsin erään
vasikan kellon kantimeen ja veti sen syrjään sanoen:

-- Tämä se on semmoinen ahma, että juo haljetakseen ennen kuin toiset
kerkeävät saada tarpeekseenkaan. Mutta tämä kasvaakin. Katsokaas
tuossa, tuo ja tuo ja tuokin ripakinttu ovat kuukautta vanhemmat, mutta
ovat tuommoiset kintturat, vaikka hoidetaan, kuten näette, samalla
tavalla jokaista ja vaikka ovat isojen ja hyvien lehmien vasikoita.

-- Onko niillä nimet kaikilla? kysyi ruustinna.

-- Ei ole. Vasta ne, jotka syksyllä eloon jäävät, saavat nimet. Tämän
nimeksi tulee Karjankukka, kun tällä on tämmöinen valkea kukka tässä
otsakukkurassa, ja tuosta valkeapäisestä lehtisilmästä tulee Lehikki,
kun sillä on punaiset silmienympärykset ja se katselee kuin
silmälaseilla. Noista toisista en varmaan tiedä, mitkä jäänevät eloon,
mutta nämä kaksi ainakin jätetään, sanoi Hetvi ja päästi käsissään
kiekkuvan vasikan irti sanoen: »Mene nyt sinäkin nuolemaan purtiloa
siitä, nyt ei enää paljon mahasi täyty. No nyt ne taas ovat täydet kuin
kiiskit, mutta iltasella niihin taas sopii samanlainen saavillinen.
Kolme tämmöistä saavillista juovat päivässä, tämä on jo toinen kerta.»

-- Ja piimääkö teillä riittää niin paljon?

-- Piimää sitä riittää vielä muuallekin. Sikatarhaan kannetaan sama
määrä.

-- Onko teillä sitten kuinka paljon lehmiä?

-- Ei niitä ole kuin puolitiehen kolmatta kymmentä eivätkä ne ole
kaikki lypsämässä. Tulevassa kuussa jo kolme poikii eikä elokuussakaan
poikivat enää täyttä maitoa lypsä, mutta kun meillä on hyvät lehmät ja
hyvät laitumet, niin vähistäkin lehmistä tulee paljon maitoa. Kyllä
näette, kun tuolla niityssä on erillään muusta karjasta kolme vasta
kantanutta, minkälainen pönttö sieltä kolmasti päivässä kannetaan
maitoa kolmesta lehmästä.

Sen sanottuaan Hetvi pisti korennon saavin korviin. Ruustinna olisi
ottanut korennon toisesta päästä, mutta Hetvi sanoi: »Kyllä tämä tyhjä
saavi menee minulla yksin», nosti saavin olalleen ja lähti kotiin.

Ruustinna lähti Hetvin rinnalla kävelemään ja sanoi: »Olisipas talonne
likempänä meidän kirkonkylää, niin saisi moni puutteellinen piimää ja
maitoa. Siellä ei jouda piimä vasikoille.»

-- Mitäs ne niille juottavat?

-- Mitä juottanevat ja ei siellä näekään tuommoisia vasikoita ja
siatkin ovat kuin karvakintaita.

-- Mutta paljonhan tuolla sanotaan iltamia ja tansseja pidettävän,
sanoi Hetvi hieman pisteliäästi.

-- Niitä kyllä pidetään eivätkä siellä talojen tytöt jouda eivätkä
lähde tunkiolle, kuten tämän talon tytöt näkyvät olevan.

-- Ne elävät sitten vain hengestä, sanoi Hetvi ivallisesti.

-- Ne todellakin elävät hengestä. Valkeakaulaisina vain parveilevat
kuin matkalle valmistautuvat muuttolinnut milloin minkinhenkiseen
ja -väriseen iltamaan kokoutuakseen.

Kotiin päästyään Hetvi sanoi lähtevänsä sikatarhaan viemään sikain
juomista. Ruustinna tarjoutui mummun sijasta kantamaan saavia, mutta
mummu oli vasikkain juottamisajalla jääkellarista hakenut
menneenkesäistä vadelmasäilykettä ja kutsui ruustinnan sitä syömään.

Salin pöydällä oli kaksi kukkuravadillista vadelmasäilykettä, jota
rovasti jo toisesta vadista pienellä puulusikalla nosteli leveän
leukansa paksulle huulelle. Toinen vati oli toisella puolen pöytää,
puulusikka senkin vieressä. Sen kohdalle asetetulle tuolille kehoitti
emäntä nyt ruustinnan istumaan sanoen, että siinä on vielä menneen
kesäisiä marjoja ja kohta niitä aletaan saada uusiakin.

Ruustinna vadin nähtyään löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Ihme ja
kumma kun on menneenkesäisiä marjoja ja näin hyvästi laitettuja ja
säilytettyjä talonpoikaisessa talossa ja täällä äärettömän erämaan
sydämessä.

Emäntä naurahti lystikkäästi ruustinnan kummeksimiselle ja sanoi:

-- Ei se ole tuohesta talonpojankaan suu, ettei se hyvää tuntisi. Ja se
ei meille maksakaan mitään, ainoastaan vähän sokeria. Nuo verekset ahot
tuolla vaaran rinteellä kasvavat vaaraimia niin äärettömästi, että
niitä saa vaikka hevoskuormittain, kun vain tulee otetuksi. Olisi viime
kesänäkin saanut vaikka kuinka monta tynnyriä. Yksi tynnyri vain
laitettiin ja siitäpä tuota on aina parhaaseen haluun riittänyt ottaa,
kun lakkasäilykettä on ollut kolme tynnyriä ja on sitäkin vielä
muutaman tynnyrin pohjassa vähän jäljellä. Sen sanottuaan emäntä lähti
Hetvin avuksi sikojen juomista kantamaan.

Tyytyväisenä vaaraimia puulusikalla suuhunsa nostellen rovasti hymähti
ja virkkoi puoliääneen: -- Tynnyreissä marjasäilykkeet ja puulusikalla
syödään.

-- Niin. Mutta nämä on hyvästi säilytetty. Ja tynnyreittäin
marjasäilykkeitä, se on ennenkuulumatonta. Meikäläisissä herrastalon
tapaisissakin on yksi tai kaksi lasipurkkia, joista ei riitä ottaa kuin
jouluna ja pääsiäisenä ja sekin maksaa kymmeniä markkoja. Täällä kun ei
tynnyritkään maksa mitään, niin sanopas muuta, puheli ruustinna
tosissaan.

Sitten ruustinna puulusikallaan nosteli mehukkaita vaaraimia suuhunsa
ja väliin aina katseli ja käänteli lusikkaansa ja sanoi:

-- Mikäs näissä lusikoissa, olipa tämä puusta tai hopeasta, kun on näin
sievä ja puhdas. Kyllä minun pääni tällä eläisi, vaikka en muunlaista
näkisikään.

-- Kyllä sen puolesta, myhähti rovasti. Tässä talossa näytään elävän
omillaan. Kaikki näkyy olevan kotona tehtyä ja hyvästi tehtyä. Katsohan
noittenkin kasvien astioita, ne ovat puusta, mutta hyvästi tehdyt. Ja
kaikessa mikä silmään näkyy ulkona ja sisällä, on kotoinen leima, mutta
mikään ei ole kesken aikojaan tekijän käsistä lähtenyt.

-- Sehän on talolle kunniaksi eikä häpeäksi.

-- Se onkin kunniaksi, sanoi rovasti samalla jyhmäyttäen leveitä
hartioitaan.

Nyt tuli emäntä sikoja juottamasta ja niin rovasti ja ruustinna
nousivat pöydästä ja kättä puristaen kiittelivät marjoista ja ihailivat
niitten erinomaista makeutta. Sitten rupesi ruustinna kyselemään, millä
tavalla laittaen ne marjat näin yli vuoden näin hyvinä saadaan
säilymään.

-- Hm. Se on aivan yksinkertainen temppu, hymähti emäntä ja kädellään
osoittaen melkein rintansa tasalle ja sylillään näyttäen tynnyrien
laajuutta sanoi:

-- Meillä on näin korkeat ja näin laajat tynnyrit. Ne haudotaan ja
puhdistetaan hyvin, pannaan voipaperi pohjalle ja laidoille. Siihen
pannaan keitetyt ja hyvin kylmäksi jäähdytetyt marjat liemineen
päivineen. Tynnyriä ei panna aivan täyteen, vaan jätetään noin puolen
korttelin verran vaille, katetaan voipaperilla, pannaan kansi päälle ja
lakataan hengenpitäväksi ja viedään tuonne jääkellariin, joka on
jäätävän kylmä kesällä ja talvella. Siinä on koko säilytyskeino.

-- Ai, ai. Mutta minun täytyy täällä heittäytyä ihan kerjäläiseksi,
enkö minä saisi tulla tänne vaarainten jouduttua kypsiksi laittamaan
yhtä tynnyriä, vaikkapa pienempääkin, sanoi ruustinna todellakin
kerjäläisen äänellä.

-- Meillä ei ole tynnyreitä liiaksi, kun tänä kesänä näkyy tulevan
paljon lakkoja, mutta yksi meidän pojista on puuseppä, hänet kun
saanette tekemään tynnyrin, niin muuta se ei puutu, sillä vaaraimia
tulee joka kesä niin, että kymmeneskään osa ei tule poimituksi.

-- Hyvät ihmiset, vai niin paljon täällä kasvaa vaaraimia! Kyllä minä
sen nikkarin houkuttelen millä hinnalla tahansa tekemään sen tynnyrin,
sanoi ruustinna käsiään hykerrellen ja koko ruumis hytkyen ilosta.

Ruustinna tuli emännän mukana pirttiin, missä Hetvin punaposkinen
puhdaskasvoinen lapsi nukkui kehdossa, ja huudahti iloisesti: »Ai, ai,
onpa tässä talossa lapsiakin!» Ja kehdon luokse tultuaan sanoi
puoliääneen, ikäänkuin siunaten: »Lapsi kulta! Ai, ai, kuinka autuas!
Ei tiedä elämän taisteluista.»

Sitten hän kysyi: »Joko tuo on vanha?»

-- Kohta puolen vuoden. Tuo tuolla rannalla kyykkelehtäjä poika täyttää
Jaakonpäivänä kolme vuotta.

-- Onko sen nimi Jaakko, kun se on Jaakon päivänä syntynyt?

-- Ei ole kuin Mooses, isoisän kaima, sanoi emäntä ja poistui porstuan
perässä olevaan keittiöön Hetville avuksi tuomaan päivälliseksi
keitettyä lihakeittoa ja kohta palasikin Hetvin kanssa käsipuolissaan
sangasta kantaen suurta höyryävää lihakeittopataa, jonka he laskivat
pöydän päässä olevan paksun honkaisen patapölkyn päähän. Siitä emäntä
rupesi täyttelemään puhtaaksi pestyjä, ulkoapäin ruskeiksi maalattuja
puukuppeja, sillaikaa kuin Hetvi kantoi leipiä ja kala- ja voilautasia
pöydälle ja penkillä olevasta lusikkavasusta jakoi lusikoita, joitten
ponsissa oli kunkin nimikirjaimet. Jokaisella oli oma paikkansa
ruokapöydässä ja niin lusikat voi jakaa nimimerkkiä katsoen
paikoilleen.

Ruustinna katseli hymyillen sitä tointa ja sanoi: »Mutta mekin
haluaisimme ja saattaisimme syödä täällä perheen pöydässä.»

-- Ei meidän ihmiset rupeaisi syömään herrojen kanssa samassa pöydässä,
vaikka nälkään kuolisivat, sanoi Hetvi hieman nauraen.

Ruustinnan pullea rinta hytkähti ja hän sanoi naurusuin: »Vai niin.»

-- Teille laitetaan ruokaa salin pöydälle, kyllä se tämä pöytä saa
täytensä talonkin ihmisistä, sanoi emäntä pöydän päähän kantaessaan
kahden miehen osaksi tulevata keittokuppia.

Rovasti oli sillä välin tullut kuistin penkille istumaan, siihen kun
kävi viileä tuulen henki. Toiselle puolen käytävän istui isäntäkin,
joka tuli etumaisena pellolta ja samassa tulivat ne lannan luonnissa
olleet pojat ja tytötkin, jotka äänettöminä ja hieman ujoillen menivät
pirttiin. Mutta jälkimmäisinä tulivat hevosmiehet taluttaen reippaasti
käveleviä, isoja kiiltokarvaisia hevosia. Kyntömiehillä oli märkä paita
tarttunut selkään kiinni ja tummasta tukasta näytti vesi tippuvan.

-- Kyllä siellä tarkenee mies jos hevonenkin tämmöisellä lämpimällä
kyntäessä, sanoi isäntä nähdessään sekä miehen että hevosen märkinä.

-- Mutta teillä on hyvät hevoset, ihan ensiluokkaiset, sen minä näen,
sanoi rovasti varmalla äänensävyllä.

-- Ovathan nuo nämäkin, niin että asiaan noilla pystyy, mutta parhaat
meillä on sentään tuolla haassa. Siellä on tamma kahden varsansa
kanssa. Siellä se on minun hevoseni, sanoi isäntä niin että siitä
kuului todellinen ylpeys.

-- Miten ne niin ovat vieläkin paremmat?

-- Kylläpähän näette halmeelle mennessänne. Tuossa vasikkahaan takana
on hevoshaka, otatte leipäpalan mukaanne ja jos ei ole näkyvissä, niin
veräjällä kun äännätte: Nella, Nella, niin kyllä tulla kotkottavat
puheille. Se tamma kun on Petronellan päivänä syntynyt, niin pantiin
nimeksi Nella. Sillä on menneen- ja tämänkeväinen varsa siellä mukana.
Niistä näkyy tulevan komeita ja luulen hyväntapaisiakin tulevan, sillä
isä, tuo, jolla tultiin kyntämästä, on niin hyväntapainen että
hevosilta ei parempaa voi vaatia, ja emä on tavoilleen samanlainen.

-- Pitääpä katsoa. Somapa niitä on nähdä, vaikka minä en ole mikään
hevosmies.

-- Kyllä se sentään silmä hyvän tuntee, vaikka ei ole hevosmieskään,
sano isäntä aikoen lähteä pirttiin, josta rupesi kuulumaan liikettä
väen kokoontumisesta pöydän ääreen. Mutta ennenkuin hän kerkesi nousta
istualtaan, ilmestyi emäntä ovelle ja sanoi: »Isäntä syömään, keitto
jäähtyy, ja rovasti olisi hyvä ja tulisi tänne salin puoleen.»

Rovasti nousi lähteäkseen emännän mukaan, mutta pirtin auki olevasta
ovesta näkyi pirtin perältä niin runsasruokainen pöytä ja sen ympäriltä
niin puhtaasti terveen ja hauskan näköiset ihmiset, ja kun ruustinnakin
vielä oli siellä, niin poikkesi rovasti sinne. Mutta ennenkuin rovasti
kerkesi seisahtua keskelle lattiaa, ruustinna ihastuneena huudahti:

-- Kuulepas sinä, Kaarlo, kun tuo väki kuuluu olevan kaikki talonväkeä,
ei yhtään renkiä eikä palvelijaa.

-- Vai niin. Ja yhden äidin lapsiako kaikki tämä nuori väki?

-- Yhden äidin, ja äiti on näin reipas vielä. Yhdeksän lasta, viisi
poikaa ja neljä tyttöä synnyttänyt eikä yhtään kuollut ja kaikki niin
hyöteitä ja nuorekkaita, ettei vieras voi arvata mikä heistä on vanhin,
mikä nuorin.

Emäntäkin oli rovastin jäljessä tullut pirttiin ja alkoi nyt kädellään
osoitellen luetella. »Tämä on vanhin poika ja tämä siitä lähtien, mutta
tästä välistä on se tyttö, joka on Jokikylässä naimisissa ja sitten on
tuo, sitten tuo, sitten tuo, sitten tuo, sitten tuo ja sitten on tämä
kuopus, jonka tämänkin korva on jo korvan tasalla.»

-- Kunpa olisi minulla valokuvauskoneeni mukana, niin ottaisin kuvan
tuosta perheestä pöytineen, sanoi rovasti tosissaan.

Mutta syömämiehiltä pääsi yhteinen nauru ja tytöiltä lusikat putosivat
käsistä ja kaikki nauroivat ihan sydämensä pohjasta, vaikka siihen asti
olivat totisia kuin vaskeen valetut, syöneet olematta tietävinäänkään
vieraista.

Rovastin ja ruustinnankin meni suu nauruun, kun he näkivät tyttöjen
niin makeasti nauravan, mutta sitten he lähtivät saliin, missä pöydällä
odotti iso viilihulikka, kukkurainen lihakeittovati, kaksi paksua
leipää, voilautanen ja lautanen, jolla oli viipaleiksi leikeltyä lohta,
sekä toisella lautasella iso läjä kuivasta metson täkästä leikatuita
viiluja ja puulusikat ja puupäiset veitset ruokien vaiheella.

Rovasti istuutui pöydän taakse ja sanoi naurahtaen:

-- Nyt ei istutakaan tyhjän taakse. Se on oikea erämaan ruokapöytä.

-- Onnellisia ovat ne ihmiset, joilla on tämmöinen koti.

-- Ovat. Mutta se on työn tulos, että erämaan sydämeen syntyy tämmöinen
koti, sanoi rovasti ja leikkasi leivästä viipaleita, kun luuli, ettei
ruustinna saisi valmiista leivästä palasta irti. Ja koulupoika-ajoilta
se oli hänelläkin se taito muistissa, mutta kumpikaan ei ollut ennen
yhteisestä puukupista puulusikalla ja ilman etulautasta syönyt.
Sentähden syömään rupeaminen tuntui selittämättömän kummalliselta;
ruokaa oli pöytä kukkurallaan ja syömämiehet olivat monen vuosikymmenen
vanhoja, mutta syömätaito oli opittava juuri kuin käveleminen pienen
lapsen.

Rovasti ensimmäiseksi otti kuivan lihaviipaleen, pureskeli sitä ja
ihastuneena päätään punaltaen sanoi: »Ja metson lihaa! Kaikki herkut
tänä päivänä meitä kohtaavat, kun vaarainsäilykkeet, metsonlihat,
viilit, lohet ja tuommoinen lampaanlihakeitto. Ja päälle päätteeksi
puulusikat.»

-- On kyllä tämä päivä niin merkillinen, että ikäni muistan, virkkoi
ruustinna, kun kaikki mitä näkee, on niin opettavaista. Tiedätkö, että
vasikoitakin on otettu eloon kesän ajaksi kymmenen ja niistä syksyllä
valikoidaan eloon ne, joiden nähdään parhaiten hyötyvän. Eihän missään
muualla oteta vasikoita valinnan varalle. Mutta se johtuu ehkä
siitäkin, ettei ole semmoisia piimäsaavillisia kantaa vasikoille, kuin
täällä kannetaan.

-- Sepä se juuri onkin, sanoi rovasti puulusikalla keittokupista saatua
lihapalasta kuljettaessaan suuhunsa.

Esimerkkiä rupesi ruustinnakin noudattamaan ja keittokuppi rupesi kerta
kerralta tyhjenemään juuri kuin reikä olisi puhjennut kupin pohjaan.

Aivan pohjaan he eivät kuitenkaan päässeet, kun viilinkin söivät
väliin. Ruustinna se ensin heitti lusikkansa pöydälle ja ikäänkuin
rovastia odotellessaan pureskeli metsonlihaviipaletta ja sanoi: »Tätä
kyllä saattaa syödä nälättäkin. Todellakin oikeata herkkua.»

-- On se, ja täällä se ei maksa mitään. Ne ampuvat luultavasti keväällä
soitimen aikana metsoja itse. Pyssyjä näkyy pirtin seinällä olevan
ainakin puolikymmentä kappaletta.

-- Ja mikä tuosta sitten, jos vaivallaan ottaa metsästä syödäkseen
vaikka metson.

-- Mikäpä tuosta onkaan, jokainen sen tekisi, mutta jokaisessa ei ole
miestä saamaan. Ottaisin minäkin, mutta minulta pysyy metso metsässä,
tästä vain saan käsiini, sanoi rovasti, otti metsonlihaviipaleen
lautaselta ja rupesi pureskelemaan. Sen pureskeltuaan nousi pöydästä,
leikkasi ison palasen leivästä ja sanoi: »Nyt minä lähden talon
ruishalmetta katsomaan ja sillä tielläni näen talon parhaat hevoset.
Otan leipäpalan ottosiksi.»

Sen sanottuaan hän otti hattunsa ja sanoi: »Kiittele sinä ateriasta
minunkin puolestani.»

-- Mutta jos minäkin lähtisin sinne. Ennen näkemätön kumma se on
minullekin ruishalme.

-- Älä lähde sinä sinne, kuului olevan kolmatta kilometriä matkaa. Et
jaksa huomenna lähteä kotimatkalle, sanoi rovasti päättävästi. Niinpä
ruustinna heitti lähtönsä ja sanoi: »No, mene sinä sitten yksin.»
Sitten ruustinna poikkesi pirttiin emäntää ja isäntää kiittelemään
ateriasta. Mutta oven avattuaan hän huomasi, että kaikki, niin miehet
kuin naiset, mikä penkillä, mikä lattialla, makasivat ja melkein yhteen
ääneen kuorsasivat, ainoastaan Hetvi kehdon vieressä lattialla käsi
pään alusena makasi toisella kädellään hiljalleen heilutellen kehtoa
nähtävästi sentähden, ettei lapsi heräisi häiritsemään nukkujain unta.
Ja pikku Mooses äitinsä vierellä selällään keturoi ja mieli äidilleen
sipittämään, mutta äiti kun hiljaa kädellään taputti Moosesta vasten
suuta, niin Mooseskin pysyi hiljaa, vaikka oli valveilla.

Nukkumista ei kuitenkaan kauan kestänyt. Yhtäkkiä valveutuivat isännän
silmät. Hieman vaivalloisesti hän vääntyi penkille istumaan ja rykäisi.
Silloin jokaisen ruumis hytkähti ja samassa kaikki kapsahtivat
istualleen ja toinen toisensa perästä isännän mitään virkkamatta
alkoivat kävellä ulos nähtävästi jatkamaan äsken keskenjäänyttä
työtään. Kohta nähtiinkin isäntä kuokkimassa tunkiota ja kaikki muutkin
samassa järjestyksessä kuin ennen päivällistäkin ja työ edistyi juuri
kuin suuren höyrykoneen voimalla.

Iltasella alkoi aurinko painua puitten latvoille, kun rovasti palasi
halmeelta. Silloin ei enää näkynyt pellolla yhtään työmiestä. Miehet
olivat kylpemässä, tulivat höyryävinä saunasta ja istuivat rannan
töyräälle pukemaan yön ajaksi puhtaat vaatteet ylleen. Sitten alkoi
sieltä yksi ja toinen verkalleen kävellä pirttiin, missä ruvettiin
sanomalehtiä lukemaan, kun päivällä ei oltu siihen joudettu. Isäntä
puhtaisiin alusvaatteisiin pukeutuneena ja pää kammattuna, avojaloin ja
paitahihasillaan tuli saliin, kun tiesi siellä vierasten olevan. Anna
Maria, se oli tytöistä vanhin, oli äitinsä kanssa kylpenyt
ensimmäiseksi joutuakseen toisten kylpyaikana laittamaan iltasta. Anna
Maria nyt puhtaisiinsa pukeutuneena kantoi pöydälle kahvipannun ja
suuren vadillisen vain puolen kämmenen levyisiä, pitkiä, vähän lämpimiä
juustoleivän viipaleita. Kaadettuaan sitten kahvia kuppeihin hän
kehoitti vieraita ja isäänsä juomaan sitä juustoleivän kanssa.

Nähdessään juustoleipävadin ruustinna käsiään yhteen lyöden huudahti
riemuissaan: »Ja juustoleivätkin! Kaikki elämän parhaat herkut me tänä
päivänä saamme, kun vielä juustoleipääkin. Mistä nämäkin kerkesivät?»

-- Pianhan se kypsi kerkeää emännän ahkeran käsissä, sanotaan. Tuolla
niityssä on kolme vastakantanutta lehmää, joita kolmesti päivässä
lypsetään; niitten päivämaidosta Hetvi oli tekaissut ja tuolla saunan
uunin edessä paistanut, sanoi Anna Maria hymyillen.

Ruustinna kahvia juodessaan ja juustoleipää aina väliin haukatessaan
silmäili vähän loitompana istuvaa Anna Mariaa, tytön päivänpaahtamia
täyteläisiä käsivarsia, uhkearintaista, miellyttävää vartaloa, juuri
kuin niissä olisi jotakin merkillistä, ja sanoi: »Tämä Anna Mariahan
kuuluu olevan kihloissa, mutta ei vielä kuulutettu. Olisipas sulhanen
täällä, niin tehtäisiin kuulutuskirja ja ensi pyhänä kuulutettaisiin
ensi kerran.»

Anna Maria hieman punastui, mutta kun isä oli kuulemassa, niin hän
hieman arasti sanoi: »Sama kai minun puolestani olisi, mutta mikäpä sen
toisen tänne laulanee, kun matkaa on kaksi ja puoli suden hännällä
mitattua melkein tietöntä erämaata. Kyllä se tähän kiireeseen pysyy
siellä.»

Nyt vierasten silmät kiintyivät isään, mitä hän sanoo. Isä painautui
kumarruksiin. Hänen vieressään seisova pikku Mooses oli voileivästään
pudottanut lattiaan pienen murun, jonka isoisä otti sieltä, ja suuhunsa
pistäessään sanoi:

-- Leipää se on murukin, ei se murukaan jalkoihin jouda. Pieni mies ei
vielä tiedä, että leipä on maassa lujassa.

Nähdessään sen rovasti itsekseen hymähti isännän tarkkuudelle, mutta ei
virkkanut mitään, joten puhelu nyt katkesi. Mutta ruustinna puheluun
taas päästäkseen sanoi:

-- Taitaisi se Anna Marian paikka tunkiolla jäädä tyhjäksi, jos alkaisi
talosta-muuttopuuhat syntyä.

-- Hm. Jäisikö tuo parsi kovin kauaksi vaille. Olli Pekalla on
mielitietty jo tiedossa ja taitaapa se Erkilläkin olla kierroksessa,
sanoi Anna Maria ja nousi täyttämään kuppia.

-- Jospa niistä tulijoista sitten on tunkiolle lähtijää, sanoi isäntä
noustessaan ottamaan kuppiaan pöydältä.

Vieraat tunsivat, että tästä asiasta puheleminen ei miellyttänyt
isäntää, ja niin rovasti viedäkseen puheen toisaalle sanoi: »Jopa
teillä on siellä ihmeellinen ruishalme. Kiersin sen ympäriinsä. Se on
niin laaja ja laitoja myöten ruis kuin seinä, todellakin julmempi kuin
tuossa pellossa, vaikka siinäkin on ihan maantäyteinen. On se
kummallinen toukovainio, kun on mustia kantoja toinen toisensa lähellä
ja sentään ruis niin sakea kuin ikinä maasta nousemaan sopii ja korret
niin paksut kuin sauvan varret. Ette suinkaan pahastune, kun eräästä
pensaasta juuresta leikkasin korren ja toin tänne mitatakseni ja
kirjoittaakseni sanomalehteen.»

-- Ei se suurta koloa ole tehnyt. Luitteko sen pensaan, josta yhden
leikkasitte, jäikö monta kortta jäljelle?

-- En, mutta kyllä varmaan niitä yli kymmenen jäi, ehkä kaksikin
kymmentä. Oli niitä aivan pivon täysi.

-- Tiedättekö, että se pensas oli yhdestä siemenestä syntynyt.

-- Yhdestä siemenestä! Sehän on ihan luonnotonta!

-- Ei se luonnotonta ole. Juuri luonto sen on vuoden kuluessa tehnyt.

-- Mutta miten se sittenkään on mahdollista, se on aivan arvoitus
meille.

-- Ei se ole mikään arvoitus. Maa laitetaan kasville mieluiseksi ja
siihen kylvetään siemen jo heinäkuun alussa. Se kylvetään harvaksi,
niin että sillä on tilaa pensastua. Syksyn kuluessa pensas turpoaa ja
laajenee laajenemistaan, ja keväällä kesän tullen, kun korsi rupeaa
kasvamaan, lähtee pensaasta nousemaan korsia niin paljon kuin ympärillä
on tilaa. Mille ei ole tilaa, sen täytyy kuoleutua alkuunsa. Meillä on
nyt juuri kiire tulevanvuotisen halmeen laittamiseen. Tällä viikolla
täytyy saada kotoinen ruismaa siihen kuntoon, että sitten tulevan kuun
lopulla tai elokuun alkupäivinä vain kylvetään siemen ja kynnetään
peltoon. Tulevalla viikolla lähdemme kyntämään halmetta.

-- Kyntämään? Miten sitä kynnetään, kun siinä on kantoja toinen
toisensa näkyvissä? Sietäisi nähdä, miten sitä kynnetään ja
valmistetaan kasvamaan semmoista toukoa.

-- Tulette tulevalla viikolla, niin saatte sen kumman nähdä, sanoi
isäntä hieman naurahtaen.

-- No, mutta kuinka paljon siihen nykyiseen rukiiseen olette kylvänyt
ja kuinka paljon siitä luulette lähtevän?

-- Noin tynnyrin verran siihen kylvettiin, ja jos luoja runsaasti
antaa, niin vähintäin sata tynnyriä tai sata kaksikymmentä tynnyriä
siitä lähtee.

-- Sata tynnyriä! Entäs tuosta pellosta?

-- Noin neljäkymmentä tai viisikymmentä tynnyriä riippuen siitä
minkälaiset ilmat jyvän kypsymisen aikana sattuu.

-- Sata viisikymmentä tynnyriä yhtenä kesänä rukiita, sitten vielä
ohrat ja kaurat! Mihin te sen viljan paljouden kanssa joudutte?

-- Siitäpä nyt on juuri kysymys. Rukiille kyllä saadaan tila, kun
tuohon isoon aittaan tehdään ylisiltä ja hinkalot koroitetaan lakeen
asti, mutta ohrille ja kauroille ei ole niinkään suojaa, ellei noita
tyttöjen luhteja muodosteta aitoiksi. Nuo pienet aitat tuolla ovat
täynnä entisestään.

-- Niin tänä kesänä, mutta entäs tulevana kesänä! Mutta myötte kai
talven aikana?

-- Jos on ostajia, niin joku osa myödään, mutta ei kaikkea eikä
puoliakaan. Jos sattuu taas tulemaan yleinen huono aika, kuten tässäkin
parikymmentä vuotta sitten, niin silloin tuntee olevansa turvattu, kun
on aitassa eloa itselle ja jollekin lähimmäiselleen. Se on vanhain
sananlasku, että ei kuku käki seitsentä vuotta yhden olkisuovan
pielessä, kyllä seitsemän vuoden mittaan muuttuvat ajat ja tasataan
säästöt.

Silloin rovasti hypähti ylös ja kiirehti ikkunasta katsomaan ja sanoi:
»Mutta tuollapa on vanha ihminen. Onko hän talon väkeä?»

-- Se on minun äitini, yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, sanoi
isäntä ja nousi hänkin katsomaan ikkunasta, kun siellä pihan perällä
pienen aitan edustalla muori keppiinsä varaten seisoi ja kätensä alta
katsoi asuinkartanoon päin ja pari askelta siirtyi eteenpäin ja taas
seisahtui kätensä alta katsomaan eteensä.

-- Se on tullut vähäkuuloiseksi, niin että pitää kovasti puhua, jos
mieli saada kuulumaan ja vähänäköiseksi, että ei voi nähdä yli
kartanon; sen vuoksi se kätensä alta koettaa katsoa, sanoi isäntä, --
ja muutenkin sen elämä on jo aivan haperoa. Se nukkuu hyvin paljon,
melkein päivät päästään ja näin iltasella se useinkin nousee ja
kuhkailee ja kahkailee koko yön ja ihmettelee, että pitkäänpä ne nyt
ruokalepoa nukkuvat, kun näkee muitten nukkuvan. Jonkun täytyy aina
olla vartioimassa, ettei eksyisi tai mihinkään vaarapaikkaan menisi.
Tytöt ne vuoroöinä sitä vartioivat. Se on ollut nuorena kaunis, sitä on
toiset vertaisensa kateudella Anttolan kaunottareksi sanoneetkin, mutta
kyllä siinä nyt ei enää näy kauneuden jälkiä; kurjat luut vain on
jäljellä.

-- Ei mikään ole sen kauniimpi kuin vanha ihminen, jonka elonmyrskyistä
rauhoittuneilla kasvoilla illan tyyneys kuvastuu... Ja tuollainen
lumitukka, jonka ajan viima on hopeoinut... Mihinkä sen vertaisin...
Tahtoisin verrata sen pohjolan talviyön loimuaviin revontuliin tai
pohjolan lumitunturiin, joka kesäyön auringon paistaessa sen juurella
väikkyvän kukkarantaisen lammen tyyneen kalvoon kuvastuu, sanoi rovasti
kunnioittavasti.

Kun muori viimein läheni portaita, niin rovasti lähti ulos ja sanoi:
»Täytyy mennä häntä tervehtimään. On niin lysti antaa hänelle kättä, on
kuin hän tuonelasta toisi terveisiä.»

Muori kerkesi jo kuistin viisipykäläiset portaat nousta ylös, kun
rovasti meni vastaan ja tarttuen muorin käteen kovalla äänellä sanoi:

-- Terve, vanhus. Olen teidän rovastinne, tulin teitä tervehtimään. Sen
kuultuaan muori rupesi vapisemaan juuri kuin suonenvedossa, niin että
oli lysähtää kokoon eikä kyennyt sanomaan mitään. Rovasti auttoi
vanhuksen penkille istumaan ja kysyi: »Mihin koskee, kun niin vapisette
ja tulitte niin heikoksi?» Mutta muori ei kyennyt sanomaan mitään,
vapisi vain ja syvään painuneet silmät rävähtämättä tuijotti rovastiin.
Viimein kuitenkin hytkähti muorin povesta lapsellinen nauru ja hän
virkkoi: »Rovasti -- rovasti, lienen hourannut. Minä äsken näin unta,
että kuolema tuli minua noutamaan ja sanoi itseään rovastiksi. Vai
rovasti. Oletteko sen rovasti Petreliuksen poika, joka oli minun
rippikoulupappini?»

-- En ole Petreliuksen poika, minä olen kaukaa Etelä-Suomen poikia.

-- Minä en tunne sitä Etelä-Suomea. Oliko se Etelä-Suomi pappi, jonka
poika olette?

-- Ei ollut, siellä vain koulun opettaja opettaa nuoria ihmisiä
ihmisiksi.

-- Opettaja... Opettaja... Rovasti... Rovasti ... sanoi muori
harhailevin silmin, mutta sitten surullisesti virkkoi: »Milloin ne on
ne lukukinkerit, että saisin käydä kirkossa, ennenkuin se kuolema tulee
noutamaan?» Kirkkaat kyyneleet näkyivät muorin silmien nurkissa ja koko
ruumis vapisi hiljaa.

Ruustinna löi käsiään yhteen ja sanoi: »Tuossa nyt ollaan, kun Kaarlo
tullessa pahoitteli, että ei tullut otetuksi rippineuvoja mukaan, jos
joku kuoleva siellä erämaassa tarvitsisi.»

Rovasti ei osannut muorin kysymykseen muuta vastata kuin että ei se
lukukinkeri ole kaukana. Mutta sitten rovasti sanoi hiljempaa, jottei
muori kuulisi: »Minun täytyy muorille lahjoittaa tuo niin syvästi
kaivattu apu. Tulen pyhän aikana tänne, kun ensi pyhänä ei ole rippiä,
niin jätän kirkon sille veljenipojalle, nuorelle papille. Ja tulevalla
viikolla saan sitten nähdä sen halmeen kyntämisenkin.»

-- Ai ai, mutta minä jäänkin tänne siksi, huudahti ruustinna ja
kääntyen isäntään ja emäntään pyörein silmin kysyi: »Saisinko
todellakin jäädä?»

-- Kuinka vain tahdotte, sanoivat isäntä ja emäntä reippaasti.

-- Se on päätetty, minä jään tänne ja sovimme täällä puusepän kanssa
siitä säilyketynnyrin teosta.

-- Ja se on päätetty, sanoi rovasti, että minä tulen pyhäillaksi tänne
ja silloin mielelläni pitäisin raamatunselityksen, jos on kuulijoita,
ja muori saisi käydä niin hartaasti kaipaamassaan kirkossa. Kun nyt
vain ei näinä päivinä muoria se unissa nähty rovasti tulisi noutamaan.
Surisin kovasti, kun olin niin huoleton, etten ottanut mukaan
rippineuvoja. Eihän ne tuossa käsilaukussa olisi paljon painaneet.

-- Eihän sitä tiedä, milloin se kuolema tapaa niin nuoren kuin
vanhankin, virkkoi isäntä. Eihän tuo muori ole ollut kipeämpi nyt kuin
moneen aikaan, ehkäpä se nämä päivät elää. Vaikka niinhän sitä
sanotaan, että tuuletta pökkelö kaatuu, tauditta vanha kuolee.

Sitten rovasti tarttui muorin käteen ja toisella kädellään silittäen
muorin hopealle hohtavaa päälakea sanoi kovasti että muorikin kuulisi:

-- Suuri Jumala siunatkoon, rakas vanhus, teidän viimeisiä päiviänne,
ehkä niitä ei liene enää monta.

Sen sanottuaan rovasti poistui saliin, johon tuli vielä isäntäkin.

Ruustinna istuutui keinutuoliin ja sanoi: »Voi kuinka täällä tuntuu
somalta, kun tuolta puutarhasta tulee tuomen ja kukkien tuoksu. Meistä
oli niin hauskaa tänne tullessa istua tuolla tiepuolessa kivellä, kun
siinä vieressä komea tuhatvuotinen honka humisi haamun tuulessa laulaen
viatonta luonnon lauluaan. Tulin ajatelleeksi, säästääkö tukkilaisen
kirves sitäkään. Siinä oli niin hauska olla eikä tiedä, kuinka kauan
siinä olisimme istuneetkaan, mutta jäljeltä rupesi näkymään teidän
postinkantajanne, joka koko ajan juosta kipitti niin että oli jalkoja
tiheässä kuin sianporsaalla ja valkea tukka leuhkasi ylös-alas. Se
sanoi, että jos tulemme hänen matkassaan, niin pääsemme postinnoutajan
venheessä yli järven. Mutta emmehän me siinä rinnalla pysyneet, kun se
yhtämittaa juoksi. Näytti kuin se ei kävellä osaisikaan. Mutta kun se
odotti aina väliin meitä, niin pysyimme mukana.»

-- Se poika saattaa juosta, sanoi isäntä. Se on Siuruasta köyhän mökin
poika. Se kolme kertaa viikossa juoksee edestakaisin tämän välin ja
tienaa meiltä markan jokaiselta kerralta. Se poika ei malta istua
silläkään lepokivellä, missä te olitte istuneet. Siitä lepokivestä on
vielä viisi virstaa tänne järven rantaan ja sen lepokiven tuolta puolen
sitä aavaa suota kulkee meidän maamme raja, joten se lepokiven vierellä
oleva honka säästyy tukkilaisen kirveeltä.

-- Vai niin on kaukana teidän maanne raja. Eikö ole käynyt metsien
ostelijoita, sanoi rovasti.

-- On käynyt, yksi tullut, toinen lähtenyt, mutta ovat saaneet mennä
sitä tietä kuin ovat tulleetkin, kuului isännän ylpeä vastaus.

Nyt rovasti katsoi kelloaan ja näki, että oli jo myöhä, ja hänellä oli
varsinainen asiansa vielä toimittamatta. Hän kääntyi isännän puoleen ja
sanoi vakavasti:

-- Kuulkaas, isäntä. Minulla oli varsinaista asiaakin tänne. Kun minä
nyt olen täällä Tepaston pitäjässä ollut kolme vuotta ja näistä
kolmesta talosta ei ole minulle tuotu kesä- eikä talvisaataviani enkä
mielelläni rupeaisi oikeuden kautta perimään, niin lähdin täällä
sen asian tähden käymään, kun muutenkin olen tästä teidän
maanviljelyksestänne kuullut, vaikka en läheskään niin paljoa kuin se
itse paikalla nähden on.

-- Kun annatte laskun saatavistanne, niin saatte omanne tällä
minuutilla ja olisitte joka vuosi saanut, kun olisitte hakenut tai
laittanut valtuutetun hakijan.

-- Eihän se hakeminen tahdo käydä päinsä. Onhan minulla sanomalehdissä
ja kirkossakin ilmoitetut kantopäivät.

-- En minä perusta kenenkään kantopäivistä. Ken on saamassa, se käyköön
kotoa.

-- Ettekö kruunun veroakaan käy maksamassa määrättynä päivänä?

-- En kruunun enkä muitten. Nimismies on joutilaampi minua hakemaan
täältä kotoa.

-- Mutta sehän perii palkkansa.

-- Se perii palkkansa, mutta se perii syystä. Minulle ei maksa kukaan
palkkaa, vaikka minä hevosineni siellä päivän värjöttäisin vuoroani
odotellen ja minä en vaihda päiviäni niin halvasta kuin nimismiehen
täytyy täällä käydä. Niin sanalla sanoen, kun tekin annatte laskun,
niin saatte saatavanne pitemmittä puheitta.

-- No kun se niin on, niin koska minulla on tänne tulo, niin kerkiän
sen sittenkin. Minä vain sen vuoksi, kun muitakin on maksamattomia ja
niistä on rastilista kirjoitettavana, niin tuota... Mutta koska niin
on, niin kerkeämme vastakin, ehkäpä nämäkin toiset talot suorittavat
silloin.

-- Ne ovat kumpainenkin minun hoteissani, niistä suoritan minä. Niissä
on asumassa vain loiset.

-- No se on sen selvempi, sanoi rovasti tyytyväisenä.

Silloin tultiin käskemään isäntää illalliselle.

Isäntä lähtikin pirttiin. Rovasti ja ruustinnakin lähtivät
jaloittelemaan pitkästä istunnasta. He tahtoivat myös nähdä talon
illallispöydän. Se oli saman näköinen kuin päivällisenkin aikana, se
vain erotusta, että nyt ei ollut keittokuppeja, vaan sen sijaan suuret
viilihulikat, aina yksi kahteen henkeen. Muuten jokainen syömämies
ja -nainen oli samalla paikalla kuin päivällisenkin aikana. Emäntä oli
vielä poissa pöydästä, ja ruustinna kysyi silmät suurina: »Syödäänkö
teillä joka ilta viiliä?»

-- Kyllä näin kesän aikaan. Meillä noitten niityssä olevien lehmien
päivämaito pannaan hulikkoihin aina huomeniltaiseksi viiliksi. Kun
iltaiseksi ei keitetä, niin syödään viiliä.

-- Ja lohiko aina kalana?

-- Lohi meillä on suolakalana niin kesällä kuin talvellakin. Eikä sitä
kovinkaan paljon mene, kun aina on voita. Sen sanottuaan emäntä
kehoitti vieraita menemään saliin illalliselle ja istui latvapäähän
pöytää Hetviä vastapäätä, kun hänellä oli Hetvin kanssa yhteinen
viilihulikka ja pikku Mooseksen osakin oli siinä. Pojan leuka olikin jo
yltä päältä viilissä ja piimässä emännän istuessa pöytään.

Salin pöydällä oli vierailla samanlaista ruokaa ja samassa
järjestyksessä kuin talonväen pöydälläkin, se vain erotuksena, että
salin pöydällä oli kukkuralautanen metsonlihaviipaleita, mitä ei
talonväen pöydässä ollut.

Rovasti istuessaan pöytään sanoi tyytyväisenä: »On tämä kummallinen
talo, mutta ruokatalo on», ja rupesi puupäisellä veitsellä leikkaamaan
leivästä viipaleita ruustinnallekin asti.

-- Se vasta on somaa, että minä saan jäädä tänne viilin syöntiin, sanoi
ruustinna mielissään hymyillen ja rupesi voileipänsä särpimeksi
puulusikallaan lohkomaan paksua viiliä.

Mutta rovasti, saatuaan leivästä palasia, lohkaisi kullanhohtavaa
voita, levitti sitä palasensa päälle, sitten leikkasi paksun viipaleen
lohta ja mielissään sanoi: »Tämän päälle se viili maistuu, on niinkuin
ne ikävöisivät toisiaan. Etkö sinäkin halua, minä tuosta leikkaan
palasen?»

-- En minä näin yötä vasten. Syö sinä lohta, minä syön tätä
metsonlihaa.

-- Kyllähän siitä metsosta minäkin sentään osani otan, vaikka lohtakin
lohkaisen. Huomeniltana ei minun edessäni olekaan lohi eikä metso,
siksipä tänä iltana ottelen osani.

-- Ja kuolet sitten janoon.

-- Ei ole hätä tämän näköinen. Minä katan viilillä lohet ja metsot
yhteen kasaan, sitten ei ole janosta pelkoa. Ja järven rannallahan
tässä ollaan. Jos alkaa kovin janottaa, niin menen rannalle ja työnnän
kieleni veteen kuin suolaista puuroa syönyt koira.

-- Vai niin sitä sinä teet, sanoi ruustinna pureskellen metson lihaa ja
lusikoiden viiliä sekaan.

Salin perällä oli isännän tilava kamari, johon vieraita oli kehoitettu
käymään yöksi. Sivuikkunasta oli sieltä näköala järven yli ja
peräikkunasta isoon puutarhaan, jonka ympärille oli aikoinaan istutettu
puurivi, vuoroin tuomia, pihlajia, koivuja ja kuusia ja kumpaiseenkin
takanurkkaan petäjä. Petäjät ja kuuset ja koivut olivat tavallisen
rakennushirren paksuisia ja pihlaja- ja tuomipehkojen vanhimmat rungot
olivat nekin pienen hirren paksuisia, mutta sentään vielä nuorempien
seuralaistensa rinnalla täydessä kukassa. Tänä kesäkuun valoisana yönä
ne levittivät ympärilleen mieluisaa tuoksua, joka huoneen auki olevista
ikkunoista tunkeutui sisäänkin. Tätä ryydintuoksuista, ihanaa ilmaa
nauttivat rovasti ja ruustinna vielä pitkän aikaa. Ruustinna katseli
avonaisesta akkunasta laajan puutarhan keskellä olevia monenlaisia
kasvipenkkejä, muun muassa kahta leveätä, yli puutarhan yltävää
hyötymansikkapenkkiä, ja ihmetteli, että täällä tämmöisessä
marjamaailmassa hyötymansikoitakin näkee.

Täll'aikaa rovasti katseli isännän kirjakaapissa olevia kirjoja ja
mielessään ihmetteli, kun siellä oli Kalevala, oli Kanteletar,
Runebergin ja Kiven teokset sekä runsaasti muuta suomenkielistä
kirjallisuutta, mutta ei ainoatakaan roskakirjaa.

Mutta nyt kaukaisimpaan pohjoiseen vaipuneen auringon ruusuhohteessa
ruustinna veti ikkunan kiinni ja riisuutui ruvetakseen huoneen toiseen
sänkyyn nukkumaan.

Sitä esimerkkiä seurasi rovastikin, painoi kirjakaapin oven kiinni,
katsoi vielä pöydällä olevaa suurta paksukantista Raamattua, mitä
painosta se oli, ja siirtyi toisen sängyn luokse riisuutumaan.

Ruustinna nukkui heti, kun oli heittäytynyt maata ja hetkisen
mielessään salaa ihmetellen katsellut kaikkia kotikutoisia
sänkyvaatteita taidokkaasti koristettuine reunuksineen. Mutta rovastin
silmät vielä sängyssäkin hänen selällään, kädet pään taakse ojennettuna
loikoessaan maaten harhailivat valveilla ja ajatukset hänen
tahtomattaan liikkuivat siinä toisella seinällä häntä vastapäätä
olevassa korkeassa, melkein lakeen asti yltävässä kirjakaapissa, sen
sisällössä, sen vierellä olevissa sanomalehtinauloissa, missä oli
kaikkien puolueitten lehtiä hyvässä järjestyksessä ripustettuina
nauloihinsa ensimmäisestä numerosta viimeiseen asti.

Muistuipa mieleen isännän tarkkuus, kun suuren suurien ruisaittojen
omistaja lapsen kädestä lattialle pudonneen pienen leipämurun poimi
suuhunsa. Syntyi omituinen kuva mieleen: hän muisti hevoshaan veräjän
poskessa nähneensä pitkän korin, johon joka päivä kuuluttiin säkillä
vietävän kauroja tamman varsoineen syötäväksi. Kiiltokarvaisten
hevosten selätkin olivat ojassa eikä luuta tuntunut kuin otsassa. Tämä
kaikki sekaantui rovastin mielessä selittämättömäksi arvoitukseksi.
Kaiken aikaa Tepaston pitäjässä ollessaan hän oli kuullut Kentän
asujaimia mainittavan mustimmiksi herrojen ja kaiken sivistyksen
vihollisiksi, ja kuitenkin mihin vain silmä sattui, koti puhui aivan
hienoimmasta sivistyksestä, siitä todistivat yksin akkunasta näkyvät,
yön ruskohohteessa hymyilevät puunlehdetkin. Mutta viimein, kun
huoneseen hiipivä valo jo rupesi kirkastumaan, vaipuivat rovastinkin
silmät uneen hänen itsensä tietämättään ja syvä kuorsaus kuului, kun
talonväet nousivat lähteäkseen töihinsä. Mutta ennenkuin talonväet
kokoutuivat aamiaiselle, oli rovasti lähtenyt kotimatkalleen
joutuakseen edes tulevaksi yöksi kotiinsa.




Viides luku.


Lauantaina oli rovasti lähtenyt matkalle ollakseen Siuruan kylällä yötä
ja seuraavana päivänä joutuakseen ajoissa Saunajärvelle. Ja ennen
päivällistä hän ennättikin järven toiselle puolen, mistä talon
pyhäpukuiset tytöt noutivat taloon. Siellä rovasti mielihyväkseen
ensimmäiseksi näki talon muorin pyhäpukuisena keppinsä varassa kätensä
alta katselevan kartanolla sinne tänne kävellen, kasvoillaan syvä
rauhallinen puna ja silmissä eloisa virkeys. Vaalea kevyt kesätakki
leveillä olkapäillä ja vaalea kesähame leveillä lantioilla riippui kuin
puukeppien ympärillä. Muorille oli sanottu, että tänä päivänä on
lukukinkerit ja muori saa käydä kirkossa. Siitäpä syystä muorin kasvot
nyt olivat entistään eloisammat ja sentähden hän nyt ei ollut
nukkumassa, vaan kaahi kartanolla kätensä alitse katsellen sieltä
täältä taloon saapuvia pyhäpukuisia nuoria ja vanhoja ihmisiä.

Kun muori myötään supatti, että milloin mennään kirkkoon, niin rovasti
kehoitti toisia tuomaan muorin isännän kamariin, mihin ainoastaan talon
väkeä sai tulla mukaan. Rovasti kädestä auttaen kehoitti muoria
laskeutumaan sitä varten laitetun valkealla suurella liinalla katetun
tuolin eteen polvilleen ja kädet ristissä piti kovalla äänellä, jotta
muorikin kuulisi, pienen rukouksen, niin lämpimän, että yhdenkään
silmät eivät jääneet kuiviksi. Sitten hän antoi muorille pyhän
ehtoollisen ja sen tehtyään piti taas pienen rukouksen ja tarttuen
muorin käteen nosti hänet seisaalleen. Muori nyt syvästä ilosta
hytkähtelevin sydämin, kätensä alitse tirkistellen lähti ulos. Mutta
kun muorilla ei ollut keppiä mukana, niin Anna Maria otti muorin käden
kainaloonsa ja lähti taluttamaan häntä kysyen, mihin muori haluaisi
mennä.

Muori mielenliikutuksesta vapisten sanoi:

-- Aittaan.

Anna Maria lähti salin kasvien välistä käytävää taluttamaan muoria,
mutta rovasti katsoi kamarin auki olevasta ovesta menijöiden jälkeen ja
nähdessään muorin luisevan olennon rinnalla Anna Marian rotevan
täyteläisen, aivan kadehdittavan kauniin ja parhaassa nuoruutensa
kukoistuksessa olevan vartalon, joutui itseltään kysymään, voiko
yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden aika tuon Anna Marian muuttaa
tuollaiseksi, kuin tuo muori nyt oli.

Kaikki muutkin poistuivat kamarista, ainoastaan rovasti jäi sinne, otti
pöydältä isännän suuren Raamatun ja sen ääreen istuttuaan katseli sitä
ja ajatteli, mistä nyt puhuisi: Puhuisiko päivän evankeliumin johdosta
vaiko jostakin muusta raamatunpaikasta? Mutta Uutta Testamenttia
silmäillessä kiintyivät silmät juuri kuin sattumalta lauseeseen: »Minä
elän ja teidän pitää myös elämän.» Rovasti tunsi nyt hengessään, että
tästä hänen oli puhuttava.

Helteinen autereen hämärryttämä aurinko oli kiertämässä lännen
korvalle, kun Kentän avara pirtti oli monista eri kylistä tulleista
ihmisistä melkein tungokseen asti täysi. Leveistä viime talvena
hongista sahatuista lankuista oli pölkkyjen päälle laitettu toinen
toisensa taakse istuimia, niin että istuttiin kuten ainakin kirkossa.

Pirtin perällä odotti suurilla valkeilla liinoilla katettu pöytä
pappia, ja hetipä rovasti tyytyväinen hymy kasvoillaan, talon iso
Raamattu kainalossaan reippain askelin tulikin. Pöydän taakse
seisahduttuaan ja laskettuaan Raamatun pöydälle ja silmättyään pirtissä
istuvaa ihmisjoukkoa liitti kätensä ristiin ja piti lyhyen rukouksen.
Sen tehtyään hän avasi Raamatun, johon oli lehden nurkat kääntänyt
merkiksi ja luki ne sanat, joitten johdosta rupesi puhumaan. Ja
puhuminen tuntui niin mieluiselta, ettei hän muistanut koskaan kirkossa
puhumisen niin mieluiselta tuntuneen. Sanoja ja lauseita tuntui
ikäänkuin taivaasta laskeutuvan enemmän kuin niitä kerkesi puhua
muille.

Pitkä hetki oli kulunut. Aurinko lähenteli puitten latvoja, kun rovasti
lopetti puheensa ja näki, etteivät yhdenkään kuulijan silmänurkat
olleet kuivat.

Istuttuaan pöydän taakse penkille hän otti taskustaan pienen
virsikirjan ja lauloi siitä lyhyen virren. Nyt rovasti, muistettuaan,
että ihmisillä oli pitkä matka kotiinsa, otti Raamatun kainaloonsa ja
katsoen väen puoleen sanoi lämpimästi:

-- Toivon että muistatte ja kätkette sieluihinne muiston tästä tämän
rakkaan katoksen alla vietetystä iltahetkestä. Sen sanottuaan hän lähti
kävelemään ulos ja ystävyytensä merkiksi nyökäytti päätään.

Rovastin mentyä rupesi väkijoukko hajaantumaan ja kiirehtimään
kotiinlähtöä, mutta muutamat vanhat miehet rupesivat keskustelemaan
rovastin puhetaidosta. Talon isäntäkin sanoi: »Kyllä tuo mies on luotu
papiksi. Olen sitä joskus kirkossa kuunnellut, mutta en tuollaiseksi
papiksi ole tuntenut.» Kaikki toisetkin myönsivät isännän sanat
todeksi.

Rovastin mentyä saliin Anna Maria kantoi loistavin kasvoin kahvipannun
ja suuren juustoleipävadin salin pöydälle. Kaadettuaan kahvia rovastin
ja ruustinnan kuppiin ja kehoitettuaan juustoleivän kanssa ottamaan hän
sanoi: »Nyt se on minun sulhasenikin täällä.»

-- Ahaa! Nytkö tehdään se kuulutuskirja? sanoi rovasti hymyillen ja
haukaten juustoleipää.

-- Sitä vartenhan se on täällä.

-- No käskekää se nyt tänne yhteiselle kahville ja tulisivat myöskin
isäntä ja emäntä.

Anna Maria pistäytyi pirttiin, mutta joutui sieltä heti takaisin
täyttämään rovastin ja ruustinnan kupit, minkä tehtyään toi pöydälle
kolme kuppiparia lisää. Hetipä tulivatkin isäntä ja emäntäkin saliin ja
heidän jäljessään hieman kainona käveli rotevavartaloinen
eloisakasvoinen komea mies ja istui oven lähellä olevalle tuolille.

Anna Marian täyttäessä niitten vastatulleitten kuppeja rovasti leveästi
hymyillen sanoi: »Tämäkö se nyt on teidän sulhasenne?»

-- Niistä puista kai se pitäisi tulla, jos tullakseen.

-- Olettepa osannut valita yhtä rotevan kuin itsekin olette.

-- Hm. Hän kai se minun on valinnut enkä minä häntä, sanoi Anna Maria
ja uhkea rinta hytkähti somasti. Ajatteli sanoa, että eihän siitä ole
uuhen määinnästä, jos ei oinas mäkätä, mutta heitti kuitenkin
sanomatta; kehoitti vain isäänsä ja äitiänsä ja vierastaan ottamaan
kahvia.

-- No niin, se on sitten siihen asti valmista, mutta mitä siihen nämä
isä ja äiti sanovat? sanoi rovasti isännän silmiin katsoen.

-- Minkäpä sille taitaa. Kun kaksi on keskenään sopinut, niin
kolmannelle korvapuusti, sanoi isäntä vakavasti, mutta kuulosti siltä,
että se kauppa ei ollut aivan isännän mieluinen. Kuitenkaan ei hän
tahtonut kieltää.

Rovasti arvasi, että salainen vastahakoisuus asiaan johtui vain siitä,
kuten hänen sanoistaankin oli viikolla käynyt selville, että niistä
Anna Marian sijalle tulevista miniöistä ei ole Anna Marian laista
työn turvaa. Niinpä hän ei välittänyt sen enempää isännän
vastahakoisuudesta, haki vain pienestä matkalaukustaan paperia, kynän
ja mustepullon ja kirjoitti kuulutuskirjan muitten kahvia juodessa. Ja
kun kirja oli valmis, rovasti varsin tahallaan isän kuullen hymyillen
sanoi: »Nyt kai Anna Marian ei tarvitse enää lantatunkiolle lähteä, kun
on tullut morsiameksi. Nyt kai se alkaa uusi koti kuvastua mielessä.»

-- Hyvä ei hävetä ja tyhjä ei peloita. Kyllä huomenna näette
virkkausneulan morsiamen käsissä, kun tulette meidän työmaalle, sanoi
Anna Maria ja ylpeästi hytkähti koko ruumis.

-- Niin... Sitähän kai huomenna mennään sinne halmeen kynnäntään. Sinne
minä kaikin mokomin tulen mukaan, sanoi rovasti muistaen viikollisen
aikomuksen.

-- Sinne lähden minäkin, sanoi ruustinna ihastuneesti.

-- Kyllä sinne nokipellolle sopii vaikka koko kirkkoväki ja olisi
työtäkin kaikille, sanoi Anna Maria.

-- Työtä koko kirkkoväelle! Siellä kai on minulle ja Kaarlollekin
työtä, jos osaamme tehdä.

-- Kyllä siellä se työ, mitä me jälkiväki teemme, on niin
yksinkertaista, että sitä osaa tehdä vaikka pappi ja papin rouvakin.

-- No minkälaista se sitten on?

-- Ei muuta kuin kuokitaan kantojen juuria, joihin kyntäjiltä jää
liikkumaton maa. Ja mitä pehmeämmäksi saa kannon juuren muokatuksi,
sitä paremman kiitoksen saa.

Rovasti rykäisi tekorykäyksen.

-- Nyt minulle jo selviää viikollinen arvoitus, miten sellainen
kantoinen maa voi kasvaa niin täyden touon kuin sekin tämänkesäinen
ruis on, sanoi hän erityisen painokkaasti.

-- Siinä se juuri on, että kun maa laitetaan hyvin, niin maa kasvaa
hyvin, sanoi isäntä hienolla ylpeydellä.

Silloin Anna Marian sulhanen nousi ja tarjosi kättä rovastille
lähteäkseen kotiin. Rovasti nyt seisaalleen nousten puristi sulhasen
kättä ja toivotti suurinta elämän onnea kaikiksi elämän päiviksi. Ja
ruustinnakin seuraten rovastin esimerkkiä seisaalleen nousten ja kättä
puristaen toivotti onnea.

Anna Maria nousi nyt ja lähti saattamaan sulhastaan.

Rovasti ja ruustinnakin katsoivat akkunasta sitä reipasta paria, kun se
yhteistä ryhtiä omaavan näköisenä käveli vainiota pitkin metsän
rannassa näkyvää kaitaista tien aukkoa kohti, johon päästyään heti
katosi metsän suojaan.

Rovasti ja ruustinna yhä katsoivat sitä metsän aukkoa kohti ja
ruustinna sanoi:

-- Tuollaiselle ihmisparille ei suinkaan elämä saata olla antamatta
parhaintakaan onnea.

-- Ei riipu yksin ruumiin ryhdistä, vaan riippuu ihmisen tahdosta,
tahtooko ihminen itse olla onnensa seppä, sanoi rovasti ja kääntyi
akkunasta pois.

Ruustinnakin teki samoin ja hieman salaisesti huokaisten sanoi:

-- Niinhän se on.

Tällä aikaa olivat isäntä ja emäntä poistuneet salista. Rovasti oli
ajatellut, että nyt olisi isäntä joutilain ja muutenkin olisi sopivin
tilaisuus tehdä selvää saatavista, mutta ei kuitenkaan tänä iltana
tahtonut viedä isäntää niin maallisiin asioihin, vaan päätti
huomen-illalla ottaa ne puheeksi palattaessa halmeen kynnökseltä. Hän
meni vain sinne peräkamariin, jonka auki olevasta akkunasta hieno
iltatuuli lietsoi tuomien ja pihlajien tuoksua sisään. Siitä nauttimaan
aivan kuin lumoutuneena rovasti istui keinutuoliin. Siihen lähelle
tuolille istui ruustinnakin ja sanoi: »Kyllä tämä talo on ihan
kukkuroillaan maallista elämän onnea. Minä olen aivan kummia nähnyt
sitä näinä päivinä katsellessani. Sitä maidon paljouttakin, niin
vähistä lehmistä! Ei ole kuin toista kymmentä oikein lypsämässä, ja
illoin aamuin kahdella suurella pöntöllä kannetaan lehmitarhasta
maitoa, niin että korennot notkuvat. Erittäin tuolla niityssä olevista
lehmistä kolmas kahden hengen kannettava pönttö kannetaan illoin
aamuin, mikä kermotaan yhteen. Päivälypsyn maito vain jätetään
illallisviiliksi. Silmäsi repeisivät suuriksi, jos näkisit sen voin
paljouden, mikä tuolla kellarissa jo on tämän kesän aikuista kesävoita,
kun monta monituista tynnyriä jo on täynnä. Ja se onkin koko läjä
voita, mikä aamusella aina saadaan kirnusta, eivätpähän ne tynnyrit
niin sievään ilman täyttyisi. Kaikki elukatkin ovat niin suuria ja
komeita, niin ihmeen kauniita ja kesyjä hevosia on siellä haassakin. Ja
kaikki mihin vain silmänsä luo, näyttää ihan uhkuvan onnea ja Jumalan
siunausta... Minkätähden on niin harvassa tämmöisiä taloja!»

-- Juuri sentähden, että kaikki ihmiset eivät tahdo olla onnensa
seppiä. Ei ketään Jumala siunaa runsaammin kuin rehellistä työmiestä,
sanoi rovasti ja nojasi suuren päänsä taaksepäin keinutuolin
takakaidetta vasten, niin että keinutuoli vei rovastin melkein
makaavaan asentoon.

-- Mutta on synti ja häpeä, että ihmiset siten tuhlaavat ajallisenkin
onnensa. Miten onnellisia ihmiset täälläkin, kaukana pohjolassa,
voisivat olla.

Rovasti läppäsi kädellään kasvojansa ja sanoi: »Panepas ikkuna kiinni.
Sääskiä, kiusankappaleita, tulee sisään.»

-- Ja eikös ynise tuossa yksi, sanoi ruustinna lyödessään käsiään
yhteen tappaakseen ikkunasta sisään lentävän sääsken. Sitten hän veti
ikkunan kiinni ja sanoi: »Täysipä tämä huone on kasvien tuoksua.»
Samassa ilmestyi ovelle Anna Maria ja kehoitti vieraita tulemaan
illalliselle.

Kun seuraavana aamuna ensimmäisenä työnä tytöilläkin oli lehmien lypsy
ja kirnuaminen ja miehillä oli auroissa korjailemista, niin ei ennen
aamiaista lähdetty halmeelle. Laitettiin vain ennen aamiaista
lähtövalmiiksi kaikki siellä tarvittavat neuvot. Rovastin noustessa ja
mennessä ulos oli tallin edustalla kolmet kärryt, aisat osoittaen
tallin ja navetan välistä porttia kohti. Niissä kärryissä kussakin oli
halmeen kyntöaura selällään, sahrain kärjet taivasta kohti, ja vieressä
useita perunannostokuokkia. Aurat olivat kokonaan puusta, kärjissä vain
oli korttelin pituiselta rautaa. Kaikki laitteet, joilla perätkin
kiinnitettiin aisoihin, olivat paksuista väännetyistä vitsoista eikä
ollut luotinta laisinkaan. Rovasti niitä itsekseen katseli kummissaan
eikä olisi tuntenut auroiksi, mutta aisat muistuttivat auraa. Olivat ne
ihmeen lapsellisen näköiset ja kysymysmerkiksi jäi, miten noilla
maanmuokkaustyötä toimitetaan.

Kun aamiainen oli syöty ja suuri päivälliseväillä täytetty kontti
kannettu kärryihin, valjastettiin niitten eteen hevoset ja hevosten
jälkeen oli valmiina lähtemään kuusi arkipukuista miestä ja kolme talon
tyttöä ja viimeisenä rovasti ja ruustinna. Kaukaa katsojalle se olisi
muistuttanut ruumissaattoa, vaikka se olikin vain halmeenkyntöväkeä.

Kun päästiin suuren paloaituuksen sisään, jonka toiseen laitaan oli
silmänkantama matkaa, otettiin aurat kärryistä, vietiin ne palolle niin
kauas toisistaan, että palo jakautui kolmeen yhtäsuureen osaan. Sitten
valjastettiin hevoset aurojen eteen ja kun miehet olivat sitoneet
ohjakset auran periin ja tarttuneet kurkien päihin, he kehoittivat
hevosia lähtemään. Hevoset lähtivätkin vakavina ja silmät totisina
osoitettuun suuntaan kävelemään. Silloin kyntömies kiireimmiten rupesi
nostamaan ja laskemaan auraa maahan, niin että jokaisella kerralla
nousi maasta palanen irti ja pienimmät kannot ja isojen kantojen
hienommat juuret ryskien lähtivät maasta.

Rovastilta ja ruustinnalta pääsi iloinen nauru ja he sanoivat:
»Semmoistako se nyt on?» Ja ruustinna yhä katsoessaan menijäin jälkeen
sanoi: »Voi ihmettä, mutta kyllä tuossa mies tarkenee myötäänsä
nostaessa ja laskiessa auraa.»

-- Kovempaa kai tuo on työksi kuin pellon kyntäminen, sanoi rovastikin.

-- On kymmenenkin kertaa kovempaa, virkkoi isäntä, ja kovaa se on
hevosellekin, kun myötäänsä tarttuu ja pääsee aura eikä se aina tartu
yhtä lujaan, vaan väliin aina tarttuu kannon juureen niin, ettei lähde
ollenkaan, tai jos lähtee, niin ottaa länget lujalle olkapäihin.
Ensikertaiset hevoset eivät rupea tekemään ollenkaan. Niitä
taivuttaessa on suuri työ ja joku ei taivu ollenkaan. Mutta nämä meidän
nykyiset hevoset sitä tekevät kuin työtään, näettekös, että täyteen
askeleeseen ne kävelevät muuten ruumiit jäykkinä tarpeen varalle, että
jos aura tarttunee lujempaan, niin tarttukoon.

-- Kyllä todellakin nuo hevoset kävelevät ihan nauramattomasta päästä,
silmätkin totisina juuri kuin missäkin jännityksessä, sanoi ruustinna.

-- Leikitön totuus se on, että lujaa tuo on miehelle jos hevosellekin,
mukautti rovastikin.

-- Ei se leipä lähde maasta nauramalla, sanoi isäntä ja otti kärryistä
kuokan. Kuokka kädessä hän lähti kävelemään kynnökselle ja sanoi: »Nyt
se alkaa meidän työmme.»

Kaikki toisetkin kuokkamiehet ottivat kuokkansa ja rupesivat kantojen
juuriin rikkomattomiksi jääneitä kohtia kuokkimaan ja isoimpia auran
nostamia turpeita kuokkimaan pieniksi.

Sen nähtyään ruustinna huudahti: »Mutta sitä osaan tehdä minäkin!» Hän
otti kärryistä kuokan ja mentyään Anna Marian luokse sanoi nauraen:

-- Nytkö teillä on morsiamen virkkausneula käsissänne?

-- Nyt se on ja tämä toki pysyy talonpoikaistytönkin käsissä.

Rovastikin otti kärryistä kuokan, meni isännän luokse ja rupesi jäykän
näköisenä kuin puuhevonen kuokkimaan kannon juurta. Kaikkien suut
menivät nauruun, kun ruustinna vaaleassa kesäleningissään ja
hanhensulilla koristettu vaalea hattu päässään kuokki kannon juurta.
Tuntui siltä kuin hevosetkin olisivat sitä nauraneet. Mutta rovasti ja
ruustinna kun tekivät työtä tosissaan, niin kaikki muutkin kätkivät
naurunsa suupieliinsä.

Kun kuokkiessa nousi maasta kuiva nokinen pöly, jota tuuli tuprutti ja
väliin kohotti maastakin, niin isäntä sanoi: »Kyllä tämä työ ei teille
sovi. Vaatteenne pölyttyvät ja tuskin tämä tuhkansekainen nokinen pöly
muutenkaan teille on terveellistä.»

-- Eihän se salli savinen pelto koreata kyntäjätä. Kyllä tätä ei
minulla tule asiaksi asti tehdyksi. Siksi vain, että saatan sanoa, että
olen sitä minäkin tehnyt, sanoi rovasti ja lopetti kuokintansa. Mutta
katseli kauan aikaa, miten musta palo rupesi muuttumaan aivan mullan
näköiseksi. Mustat kannot mulloksen keskelle vain jäivät itsepintaisina
tököttämään. Kauan aikaa rovasti sitä katsottuaan kysyi: »Miten tämä
sitten siemennetään, kun tähän ei ole vielä kylvetty?»

-- Kylvetään vain ja nähkääs, tuolla pientareella odottaa tuo
pitkäpiinen risukarhi, sillä kartutaan, että siemen peittyy multaan.
Kantojen juuriin, joita ei karhi pääse koskettamaan, peitetään siemen
näillä kuokilla.

-- No nyt minä olen täysin selvillä ja saatan sanoa muillekin, miten
saadaan ruis niin täyteläiseksi kuin tuokin tämänkesäinen ruis. Tunnen
paljon oppineeni tänäpäivänä.

-- Mitäpä tämä teille lienee opettanut, kun tätä oppia ette koskaan
tule tarvitsemaan.

-- Minä olen tänä päivänä oppinut enemmän kuin tämän halmeen kyntämisen
ja kylvämisen. Minä olen oppinut antamaan maamiehelle suuremman kunnian
kuin tähän asti ja teidän talossanne käymättä en ehkä koskaan olisi
sitä oppinut.

-- Suurempaa kiitosta minä en kaipaakaan, sanoi isäntä ja kuokki
edelleen kannon juurta, niin että mutaiset kuokokset kääntyivät nurin.

Sitten rovasti virkkoi hieman arasti: »Voisittekohan tänä iltana
lopettaa työnne hiukan tavallista aikaisemmin, että tuumaisimme siitä,
mikä viime viikolla jäi kesken?»

-- Minä voin lopettaa vaikka paikalla, ei tässä nyt aika niin jäniksen
selässä ole, sanoi isäntä. Sitten hän löi kuokkansa maahan niin että
varsi jäi pystyyn. Ja kääntyessään lähtemään hän sanoi: »Lähdetäänpä
sitten kotiin. Nythän me olemme tehneet sitä mitä hyvin harvat muut
ovat tehneet.» Silloin ruustinnakin heitti kuokkansa ja lähti miesten
jälkeen halmemaista, halmeen viljelyksestä pellon apuna.

Mutta kun hevoshaan veräjälle tultua ei näkynyt hevosia, niin isäntä
huusi: »Nella, Nella!» Silloin lähti pensaikon takaa kolme hevosta,
Nella edellä ja varsat perässä tulla lönköttämään veräjälle päin ja
veräjää lähetessä silmät vilkkuivat ja korvat luihkivat, että mitähän
makeaa niillä nyt on, kun siinä on niin monta ihmistä. Pieni varsa
rupesi tavoittelemaan ruustinnan käsiä, kun oli aina naisilta tottunut
saamaan jonkin makupalan. Mutta nähdessään, että ruustinnan kädet
olivat tyhjät eikä miehilläkään ollut toisillekaan antamista, tyytyi
siihen, että rovastinna silitteli sen otsaa ja puhutteli nimeltään. Sen
nimi oli Markus. Varsa oli näet Markuksen päivänä syntynyt.

Rovastinkin suuta veti hymyyn hänen puhutellessaan Nellaa ja
silittäessään sen kaunista otsaa. »Jo teillä on hyvät ja komeat
hevoset. Kenellä toisella lieneekään tällaisia? Mutta eikö kuitenkin
ole liikaa tuhlausta aivan joutilaita hevosia näin kesän aikana
varsinkin pitää noin lihavina ja syöttää niin paljon kauroja? Kuulin
säkillä kannettavan näille kauroja joka päivä.»

Isäntä näpisti paksut huulensa visuun, punalti tummatukkaista suurta
päätään ja sanoi varmasti:

-- Tallessa ne ovat hevosessa kaurat. Meillä ei olisi mitään, ei
kauroja eikä muuta, jos ei olisi hevosia. Ja meillä ei koko talossa
olisi mitään, jos ei olisi minua ja minulla hyviä hevosia. Se on
niinkuin vanhoilla ihmisillä oli tapana sanoa, että henkensä on
hevosessaan, taloutensa vaimossaan.

Sitten isäntä lähti vieraineen kävelemään kotiin ja hevoset palavin
silmin jäivät pystypäisinä katsomaan jälkeen. Nella päästi ikävöivän
hirnahduksen, kun se jätettiin eikä ollut mitään annettu. Mutta isäntä
vain käveli ja sanoi: »Kyllä ei ole nälkä, aamusella olette saaneet
kaura-annoksen ja siellä on heiniä, kun vain viitsitte nyhtää maasta.»

Salin pöydällä oli vastatullut posti, jossa oli kaikkien puolueitten
lehtiä. Rovasti lehtiläjän nähtyään tarttui ensiksi Suomettareen ja
itsekseen sanoi: »Suometarkin.»

Isäntäkin tuli ottamaan sanomalehteä käteensä, pani silmälasit päähänsä
ja istui tuolille lukemaan.

Rovasti istui keinutuoliin ja sanoi: »Teille tuke kaikkien puolueitten
lehtiä?»

-- Niin. Eihän niitä puolueita eikä niitten varsinaista sielunelämää
tuntisi, jos ei niitten lehtiä lukisi, sanoi isäntä.

-- Se on totta se, mutta mihinkä puolueeseen te itse lukeudutte?

-- En mihinkään. Kaikilla on se yhteinen vika, että tahtoisivat hallita
toisia. Kaikki puolueet tahtovat päästä voittamaan toiset ja siten
saamaan tohvelinsa alle voitetut.

Kun rovasti oli tutkinut Suometarta ja Helsingin Sanomia ja Mooses
katsellut Työmiestä, Liitto-lehteä ja lopuksi Suometarta, jonka rovasti
oli jättänyt pöydälle, kyllästyi lopulta kumpikin sanomalehtiin. Isäntä
heitti lehden pöydälle ja sanoi: »No tehdäänpä nyt selkoa niistä
asioista. Minun pitää tästä vielä lähteä sinne työmaalle.» Sen
kuultuaan rovastikin heitti sanomalehtensä pöydälle ja sanoi:
»Tehdäänpä sitten.» Hän otti sitten povitaskustaan taskukirjan ja
lyijykynän ja toisessa kädessään pitäen avattua taskukirjaa ja siitä
katsoen alkoi sanomalehden laitaan tehdä numeroita. Tuokion perästä hän
sanoi: »Lieneekö se oikein? Minulle on ilmoitettu teillä olevan
kaksikymmentäviisi lehmää ja näissä toisissa taloissa vain viisi
kumpaisessakin.»

-- Meillä on kolmekymmentäkaksikin aikuista, mutta noissa toisissa
taloissa asuu nykyään loisasukkaat ja niillä on vain yksi lehmä
kummassakin talossa. Minä niistä suoritan maksun kuten muutkin saatavat
niistä taloista.

-- Siis kaikkiaan neljäkymmentä viisi... Neljäkymmentä viisi naulaa
voita aina vuodessa eli kolmelta vuodelta sata kolmekymmentä viisi
naulaa voita ja nykyisen hinnan mukaan naula ... markkaa ... penniä ja
sata kolmekymmentäviisi naulaa ... markkaa ... penniä ja se kolme
kertaa ... markkaa ... penniä ja yhdeksän juustoa, yhteensä ... markkaa
... penniä ja yhdeksän vasikan nahkaa yhteensä ... markkaa ...
penniä... Sitten talvisaatavat sen mukaan kuin entisen rovastin
kantokirjoista olen tänne merkinnyt. Näistä kolmesta talosta kolmelta
vuodelta tekisivät yhteensä ... markkaa ... penniä. Ja kaikki
yhteensä...

Nyt ennenkuin rovasti kerkisi laskea yhteen ja sanoa summan, ruustinna
tuli kiirein askelin pirtistä ja sanoi: »Juustoja ei saa panna lukuun,
ne olemme syöneet täällä ja nytkin nuori emäntä on paraikaa paistamassa
juustoleipiä aivan meidän tähtemme.»

-- No. Todellakin pyyhitään ne pois, sanoi rovasti ja sitten tuokion
kuluttua heitti lyijykynänsä pöydälle, nojautui selkäkenoon
istuimellaan ja hetken mietittyään sanoi: »Näkyisi kaiken kaikkiaan
tekevän tuhat kuusisataa ja vähän ylikin, mutta minä heitän
kahdeksaansataan näin vieraanvaraiseen taloon ja muutenkin, kun se
tulee suosiolla ja mielellä hyvällä.»

-- Minä voin maksaa kaiken. Niitä on köyhempiä maksajia, lahjoittakaa
niille, sanoi isäntä päättävästi ja nousi aukaisemaan kaappiaan.

-- Ei, en minä ota kuin sen minkä olen määrännyt, sanoi rovasti, mutta
isäntä ei sitä kuunnellut, toi vain rovastin eteen kolme viisisatasta
ja yhden satamarkkasen ja sanoi:

-- Kyllä sitä minä voin maksaa täydenkin, mutta ajatelkaas itsekin
esimerkiksi, jos noitten toisten talojen asukkaat olisivat itse
maksajia ja yhdestä lehmästä maksaisivat juustot, voit ja vasikan
nahat, niin se olisi vaikeampaa kuin minulla kolmenkymmenenviiden
lehmän isännällä.

-- Sen hyvin ymmärrän ja sellaiset maksajat olen kerrassaan pyyhkinyt
kirjoistanikin pois, sanoi rovasti työntäessään yhden viisisatasen
erilleen. -- Ottakaa nyt edes tuo viisisatanen takaisin.

-- En ota, kun se on teille tuleva, sanoi isäntä jäykästi, -- meillä
annetaan keisarille mikä keisarin on. Ajatteli sanoa: -- Ja Jumalalle
mikä Jumalan on, mutta sitä ei kuitenkaan sanonut.

Rovasti kuitenkin hieman hymysuin jatkoi: »Ja Jumalalle mikä Jumalan
on.» Hän otti sitten sen viisisatasen sinne toisten joukkoon ja sanoi:
»No tottapa sen minä sitten korjaan.» Mutta samassa tuntui povessa
pahalta, että oli ottanut sen rahan ja ensinnäkin niin korkean hinnan
mukaan hinnoittanut saatavansa. Tuntui kuin isäntä vieläkään ei häntä
tuntisi eikä hänkään isäntää. Sitten rovasti istui keinutuoliin ja
kysyi: »Eikö nämä toiset talot ole tiloilleen yhtä hyvät kuin tämä
tila, kun ne ovat joutuneet omistajainsa käsistä pois?»

-- Ovat yhtä hyvät ja paikoin paremmatkin. Peltomaatkin ovat savisemmat
eivätkä ole niin lannanvaativia kuin nämä tämän talon, jotka ovat
hiekkaisempia ja enemmän lannansyöviä. Mutta ei tehty työtä, juotiin ja
laulettiin ja tansseja pidettiin. Talven aikana oltiin kulkevinaan
työansiolla tuolla kahden tai kolmenkymmenen penikulman päässä
työpaikoilla, sieltä saadut vähäiset tähteet, mitä niitä kotiin tuli,
sulivat ylellisyysnautinnoissa kuin kuumille kiville eivätkä näkyneet
missään. Meille oli käsi, jalka niin syömisen kuin siemenenkin suhteen,
joten meille vuosi vuodelta velkaantuivat ja minun täytyi ottaa koko
tilat ja päästää asukkaat sinne, missä niitten aika näkyi paremmin
kuluvan kuin kotona. Se kyllä oli minulle mieleinen vahinko. Sillä tämä
talo on nyt parhaillaan. Tytöt tuosta yksi kerrallaan alkavat siirtyä
pois. Pojat tuovat uusia tulokkaita, niillä alkaa tehdä mieli omiin
oloihin ja siltä varalta olen kahdelle pojalle varannut nämä Leppimäen
tilat ja kahdelle pojalle tässä tilassa on tilaa, vaikka minun
kuoltuani jakaisivatkin. Siis neljälle pojalle on tilaa. Viidennestä,
tuosta Antista, ei näytä tulevankaan tavallista maamiestä, se on aivan
pienestä pahasta harrastanut kaikenlaista kaperrusta, maatyö on kaiken
aikaa ollut niskantakaista, vaikka työttömiä käsiä se ei pidä. Se on
sekä puuseppä että rautaseppä. Ja tällaisessa talossahan tuota löytyy
työtä Antinkin laiselle tekijälle, sillä meillä tehdään kaikki kotona,
ainoastaan padat ja kahvikupit ostetaan. Kahvipannutkin tehdään kotona,
siis aivan lusikasta kuokan varteen asti kaikki.

-- Ovatko nämäkin huonekalut kaikki kotona tehtyjä?

-- Kaikki. Tuo minun kirjakaappini tuolla kamarissa on Honkaniemestä
isäni tuoma.

-- Hyvästi tehtyjä. Kerrassaan hyvästi tehtyjä. On kai Antti ollut
jossakin opissa, ei luulisi, että hän aivan sormestaan on imenyt tuon
taidon.

-- Kylläpä se on melkein sormestaan imenyt. Tosin yhtenä talvena oli
tuolla Siuruan kylällä kiertävä veistokoulu, jossa se oli nelisen
viikkoa, mutta ei se siellä tainnut paljoa viisastua, sillä se oli jo
samanlainen nikkari ja seppä lähtiessään kuin tullessaankin. Muuten
sillä on Antilla tapana tehdä valmiiksi, mitä tekee, tekipä vaikka
lusikan tai kirvesvarren. Niistä ei puikot pistele, kun se heittää
käsistään.

-- Kumma, kun ette ole sellaista poikaa laittanut kouluun?

-- Kouluun... Juuri kuin herroja ei olisi enemmän kuin tarpeeksi
ilmankin. Sitäpaitsi herroja pakoon lähdin isävainajan kanssa
Honkaniemestä ja niitä paossa olen täällä kohta neljäkymmentä vuotta
ollut, eikä tule ikävä herrojen maailmaan.

-- Vai sillä lailla! Nyt minä muistan, mitä olen muutamien vanhojen
ihmisten kuullut kertovan siitä kenraalikuvernöörin ja isänne välisestä
seikkailusta. Tappoivatko ne hevosen?

-- Tappoivat niinkuin erämaan sudet.

-- Eivätkä maksaneet?

-- Vielä mitä. Senaattiin asti riideltiin, meni hevonen ja monta
tuhatta markkaa käräjänkäyntiin niinkuin kaivoon, ettei koirakaan
perään haukkunut.

-- Eipä kumma, jos siitä olette katkeroitunut yli äyräittenkin.
Kerrotaanhan, että olette tulleet vihaiseksi kaikille herroille ja
vieläpä kaikelle sivistyksellekin.

-- Sivistyksellekin?... Sivistys ja herrat ovat tykkänään kaksi eri
asiaa.

-- Hm. No mitenkä niin? sanoi rovasti leikillisesti nauraen.

-- Tunnen niitä kestikievariajoilta ihan kuormakaupalla, sillä ei
tukkijätkienkään matkapuheet ole ruokottomampia kuin herrojen, ja siinä
suhteessa ovat ihan kuvernööristä alimpaan tukkiherraan asti kaikki
tohtorit ja viisaustieteen maisterit aivan kuin samasta pölkystä
leikeltyjä. Ei niitten mielestä kievarin palvelijatyttö, eipä
talontyttö, eipä vielä talon emäntäkään ole suuren arvoinen eikä liian
hyvä vaikka kuinka alhaisten tekojen välikappaleiksi.

-- No niin, silloin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta ei se nyt ole
enää niin.

-- Jokainen sanomalehden numero antaa tietää, että nyt ei ole sen
paremmin. Ei pahimmat mustalaisetkaan häväise ja solvaa toisiaan
ilkeämmin kuin sanomalehtiherrat toisia puolueita ja toisin
ajattelevia. Ja lukeutuvathan sanomalehtiherratkin sivistyneihin.

-- Tätä nykyä erittäinkin kaikki sanomalehdet ovat tavattomassa
kiihtymystilassa ja sättivät toisiaan liiaksi. Toisten täytyy
puolustautua ja niin menee paperille ja painoon sanoja, joita hetken
kuluttua tuskin kirjoittaja itsekään hyväksyy, mutta syötyä ei saa
takaisin, sanoi rovasti.

Ruustinna tuli nyt juosten salin ovelle ja henkeään pidättäen sanoi:
»Muori tekee lähtöä taivaallisen isän kotiin, tule sinäkin Kaarlo
katsomaan.» Sen sanottuaan hän pyörähti ulos ja samassa näkyi juosta
hynttyyttävän pihan perällä olevaan aittaan, jonka matala ovi oli auki.
Ihmisiä näkyi ovelta.

Isäntä ja rovastikin ruustinnan sanat kuultuaan hypähtivät seisomaan
ja lähtivät kiireimmän kaupalla ruustinnan jälkeen ja aittaa
lähestyttäessä rovasti sanoi: »Ei saa hälistä, kaikkien pitää olla
hiljaa!»

Hiljaa hiipien he nyt menivät aittaan, missä muori makasi sängyssä.
Rinta vielä harvakseen kohoili ja silmät suurina kirkkaasti katselivat
ylöspäin ja huulet liikkuivat. Rovasti sanoi hiljaa, tuskin toisille
kuuluvasti: »Kirkkaus taivainen näkyy hänelle... Me hänen silmistään
näemme kuin peilistä, mutta hän jo näkee Isän kasvot.» Silloin muorin
rinta pari kertaa korahti ja taukosi liikkumasta, leuka hervahti, niin
että suu jäi auki, silmät sammuivat ja jäivät puolittain auki. Rovasti
liitti kätensä ristiin ja luki isämeidän ja herransiunauksen.

Isäntä siirtyi nyt muorin silmiä painamaan kiinni ja sanoi:

-- Minulla on kunnia painaa äitini silmät kiinni. Muistan miten tämä
viimeisen tyttärensä lähtiäisissä itkien sanoi: 'Lieneekö lapsiani
viimeisellä hetkelläni painamassa minun silmäni kiinni?'

Isäntä sitoi vaatteella muorin leuankin, niin että suu tuli tavalliseen
asentoon, ja muori makasi kuin nukkuva, rinta vain ei liikkunut ja
kuolon hieno huntu peitti kasvot.

Kun rovasti näki, että kaikki oli valmista, hän sanoi: »On mielestä
lähtemätöntä saada seistä autuaana kuolevan vuoteen vierellä», ja alkoi
veisata vanhan virsikirjan virttä »Mä nukun haavoin Kristuksen.» Sen
veisattuaan hän piti pienen kiitosrukouksen, jonka päätyttyä lähdettiin
aitasta ja painettiin ovi lujaan kiinni.

Aitasta tultuaan emäntä kantoi kahvipannun salin pöydälle ja Hetvi
tuoden juustoleipävatia sanoi: »Tätä juustoleipää paistaessa ei
tiedetty, että niin paljon tapahtuu ennen tämän syöntiä, kuin on
tapahtunut.»

-- Kyllä minä tänä aamuna aloin luulla, että pitkä uni on muorilla
alussa, sanoi emäntä, kun viime yönä ei kuulunut olleen ollenkaan
liikkeellä eikä vielä aamiaisen aikana tajunnut mitään, kun minä
herättelin syömään. Jalatkin olivat kylmät kuin ainakin ruumiin jalat
ja muutenkin näytti kuolon haamu olevan kasvoillakin. Ei ole muuta
sanomista kuin että hyvä on näin hänelle itselleen ja meille. Kaksi
pitkää vuotta on kesin talvin yötä päivää pitänyt vartioida paremmin
kuin pientä lasta, ettei menisi eksymään. Talvellakin, jos meni yöllä
ulos, niin ei osannut takaisin. Kartanon toisilta seiniltä alkoi
haparoida ovea.

-- Eihän sitä muuten sanottaisikaan, että kahdesti on ihminen lapsena,
sanoi isäntä ryyppiessään kahvia ja pureskellessaan juustoleipää.

-- Mutta sitä suurempi ilo täyttää nyt sydämenne, kun palveltavanne nyt
aivan odottamattomana hetkenä pääsi rauhaan ja te palvelijat jäätte
rauhaan. Rauhan Jumala on teitä siunaava, kun loppuun asti olette
kärsivällisesti kuormanne kantaneet, sanoi ruustinna tyhjiä kuppeja
laskiessaan pöydälle ja pureskellessaan viimeistä juustoleipäpalaa.

Isäntä sai nyt kahvinsa juoduksi ja sanoi: »Minun täytyy lähteä
työmaalle ja toimittaa Antti arkun tekoon. Keskiviikkona tehdään
äidille viimeinen palvelus.»

-- Mutta miten täältä ruumis saadaan tuonne Siuruaan, kysyi rovasti.

-- Neljä miestä tangossa vuoroin kantaa, kaksi aina kerrallaan ja
toiset levähtävät, kävelevät joutilaina siksi kunnes kantajat väsyvät,
sitten tulee toisten vuoro. Se keino on ainoa mahdollisuus, sanoi
isäntä ja lähti.

Isännän mentyä vielä emännät vierailleen pitkän aikaa kertoilivat
muorin elämäntapoja. Mielellään niitä kertomuksia rovasti ja ruustinna
kuuntelivat, kun niistä ei elämän kehnoja varjopuolia tullut esiin
ollenkaan. Niitä kertomuksia kuullessa syntyi kuulijan sielun silmäin
eteen täydellisesti pyhitetyn ihmisen ja äidin kuva, jolle rovasti
tunsi viimeisen voitelun antaneensa. Siitä tietoisuudesta hän jäi
iloitsemaan, kun emännät viimein lähtivät asioilleen.

Vanhasta pirtistä rupesi kuulumaan lautojen pitelyä, sahausta ja
höyläystä, mistä tiedettiin Antin tulleen arkun tekoon. Sinne meni
rovastikin katsomaan ja mielestään vähän puhelemaankin, kun oli vielä
talon nuorten miesten kanssa tuskin kolmea sanaa vaihtanut. Mutta Antti
ei välittänyt rovastista mitään, avopäin ja paidan hihat käärittyinä
yläpuolelle kyynärpäiden höylätä kuosmitti arkun sivulautoja ja
rovastin kyselyihin vastasi vain »on» ja »ei» eikä päätäänkään
kääntänyt työpaikastaan muualle, hartiavoimin vain puski pitkäpäistä
höyläänsä ja korkealle syöksyivät lastut höylän kurkusta.

Rovasti ei Antin seurassa kauan viipynyt, vaan lähti kävelemään pitkin
järven rantaa ja osui siellä talon sikatarhalle, joka oli aidattu
järveen asti, jotta siat pääsivät järveenkin, jos tahtoivat. Siinä
tarhassa rovasti näki kolme niin suurta sikaa, ettei eläissään ollut
niin suuria nähnyt. Ja kymmenen oli tavallista aikuista sikaa. Valkeita
porsaita vilisi pensaikko täynnä eikä niiden määrästä saanut selvää
muuta kuin että niitä oli paljon. Kauan aikaa rovasti siitä yli aidan
katseli niiden hyörintää ja itsekseen ajatteli, että ei ole kumma, jos
perheen päivällispöydässä kesälläkin kukkurapäiset lihakeittokupit
höyryävät. Rovasti koetti arvailla sikalauman arvoa taloudessa, mutta
kysymysmerkiksi se vain jäi. Sen vain sai arvatuksi, että tuskin oli
Tepaston pitäjässä toista taloa, jossa olisi tuollainen sikatarha
sikoineen.

Sitten rovasti lähti verkkaisin askelin keppiään käsissään pyöritellen
kävelemään taloon päin, vaikka hän ei ollut päättänyt sisällekään
mennä, kun siellä ei ruustinnakaan ollut. Tämä näet käpperehti emäntien
mukana milloin missäkin. Rovasti ei tiennyt itsekään, mihin oikeastaan
kävelisi. Ei haluttanut mennä Antinkaan työpaikkaan, kun tuo oli niin
umpimielinen. Ilta oli kuitenkin saatava kulumaan, kun ei tullut
lähdetyksi kotimatkallekaan yötä vasten. Nyt oli rovasti saapumassa
kartanoon, kun talon lehmien kellot rupesivat kuulua rämisemään vaaran
rinteeltä. Sen kuultuaan Hetvi koetti esiliinansa taskua, oliko
tulitikut mukana, ja kiirein askelin hän lähti lehmitarhaan suitsusavun
laitamaan. Sinne Hetvin mukaan kiirehti ruustinnakin ja melkein huutaen
sanoi:

-- Etkö sinäkin, Kaarlo, tule tämän talon lehmiä katsomaan?

-- Lähdenpä kylläkin, sanoi rovasti ja lähti pitkin askelin astumaan
ruustinnan jälkeen. Ruustinna jäi nyt odottamaan, kunnes rovasti
tapasi, ja lähtivät sitten rinnakkain kesantopellon nurmista piennarta
kävelemään. Pellon takana lepikkoisen rinteen alla olevalle
lehmitarhalle he saapuivat vasta, kun Hetvillä oli kannoista ja
risuista koottu kasa riehakassa tulessa ja hän rupesi sitä kattamaan
turpeilla ja mullalla niin umpipäähän, että maanrajaan kantojen lomaan
jätti vain pienen aukon, josta turpeitten ja mullan alla palava tuli
sai ilmaa. Silloin rupesi tupruamaan vaalean harmaata savua kuten
sysihaudasta, ja lenseä etelätuuli levittäen sitä laajaksi usvaksi
rupesi kaatamaan vaaran rinnettä kohti, mistä lehmätkin olivat tulossa.
Lehmät tunsivat savun hajun ja lähtivät kilvan tulla hölkkäämään, niin
että maa jytisi ja kellot kalkattivat. Kun ne alkoivat saapua lähelle
suitsua, niin paarmat ja kärpäset erosivat lehmistä ja ihan horisevana
pilvenä kohosivat ilmaan ja tuulen ajamana lensivät tietymättömiin.
Suuri sonni asettui nyt etumaiseksi suitsun viereen, niin että olisi
luullut läkähtyvän savuun, mutta sonni ei ollut savusta
tietävinäänkään, murjotti vain savun sisässä, niin että tuskin näkyi
koko elukkaa.

Hetvi se yhä multaa lisäillessään suitsun harjalle lapiollaan heristi
sonnia ja sanoi: »Tuo se paraskin lypsikki aina laittautuu
rintapaisteelle etumaiseksi juuri kuin sillä olisi joku etuoikeus
siihen. Mutta varohan, jos Hopitenkaa haluttaa tulla siihen sinun
paikallesi, niin taulametsään tulee lähtö. Nyt siinä ehkä saanet olla,
kun tuuli painaa savun alas ja jokainen saa seistä savussa.»

-- Mikä se on Hopitenka? kysyi ruustinna.

-- Tuo kailoposki tuolla kyytön takana, jonka selkä on korttelin verran
ylempänä kyyttöä. Se kun punaltaa päätään ja tuhahtaa sieraimiinsa,
niin hengestä älyää sonnikin eikä kysele kyytiä.

-- Se on sen näköinenkin. Mutta onhan siellä muitakin yhtä suuria ja
vankkoja.

-- On siellä kyllä. On tuokin Omena tuolla, jolla on vaskikello
kaulassa, niin suuri ja vankka kuin Hopitenkakin, mutta Hopitenka se
kuitenkin on kuningas tässä valtakunnassa.

-- Se taitaa olla luonnon laki, että lehmikarjassakin pitää olla yksi,
jota kaikki tottelevat, sanoi rovasti.

-- Niin se näkyy olevan, että yksi se on joukon pää. Hopitenka se pitää
lähdöstäkin huolen. Jos olisitte katsomassa, kun ne tässä lypsännän
jälkeen vähän aikaa makaavat ja märehtivät, niin näkisitte, miten se
Hopitenka ensimmäiseksi nousee ja remauttaa kelloaan. Silloin kaikki
heräävät ja alkavat pyrkiä jaloilleen, vaikka monet makaavat ihan
rankana pitkin pituuttaan tai päät kyljissä, silmät ummessa. Silloin se
Hopitenka lähtee verkalleen kävellen mennä lojottamaan metsään ja
toinen toisensa perästä lähtee jälkeen, niin että koko karja on yhtenä
jonona. Tuo pieni sonni, joka tuolla takimmaisena tylsän näköisesti
katselee, se on aina viimeisenä hännänhuippuna sekä metsään mennessä
että metsästä tullessa.

-- Todellakin katselee tuo sonni niin tylsän näköisesti. Siinä päässä
ei näytä elämän huolia paljon olevan, virkkoi rovasti ja naurussa suin
katseli sonnia, kun se jäykkänä kuin puuhevonen seisoi ja leuat
märehtiessä verkalleen liikkuivat.

Nyt Hetvi näki, että tytöt tulivat halmeelta lehmien lypsämään, ja niin
hänkin lähti talosta lypsyastioita hakemaan, mutta rovasti ja ruustinna
jäivät lehmitarhaan ja istuivat aidanvierellä oleville isoille kiville,
jotka aikoinaan oli pellon ojasta nostettu ja vyörytetty siihen.

Lypsäjät tulivat jo astioineen ja heittivät pönttönsä ja korentonsa
aidan vierelle, missä rovasti ja ruustinna istuivat. Hopitenka,
Helmikki, Omena ja Kullanruusu alkoivat katsella yli muitten kuin
huomauttaakseen, että he tässä ovat ensimmäiset.

Sanko toisessa ja jakkara toisessa kädessä Hetvi seisahtui lähelle
pönttöjä ja sanoi: »Tulehan nyt Hopitenka sieltä savun alta vähän
syrjempään, niin kevennetään alaisiasi. Kyllä siellä onkin taas läikkä
maitoa.»

Tytötkin seisahtuivat sankoineen ja jakkaroineen sinne aidan sivulle,
johon ei niin paljon tullut savua, ja nimeltään kutsuivat kukin
lehmänsä, jotka tulivatkin kuin käsketyt lypsäjäinsä luokse.

Kun lypsäjät laskivat matalat jakkaransa maahan ja istuutuivat niille
lypsämään, niin lehmät suurilla karkeilla kielillään rupesivat
lypsäjäin kupeita ja olkapäitä harvakseen nuolla lopsimaan ja sitä
kesti siksi kunnes lypsäjät maitosankoineen nousivat pois. Hopitengan
alta noustuaan Hetvi taputti Hopitenkaa poskelle ja sanoi herttaisesti:
»Sinä lehmä kulta olet niin hyvä.»

Kun Hetvi oli maitosankonsa tyhjentänyt ruustinnan luona olevaan
pönttöön, hän puheli, että »nuo lehmät tuolla nuolemisellaan kuluttavat
paljon vaatetta, mutta niitä ei voi kieltää, kun ne sen tekevät
kiitokseksi lypsämisestä. Katsokaahan tätä minun lypsynuttuni kuvetta
ja tätä olkapäätä, miten ne ovat aivan kuluneet, vaikka nuttu on näin
uusi.»

-- No kyllä tuommoiset maitosangolliset palkitsevat, vaikka yhdessä
illassa menisi koko nuttu, sanoi ruustinna hymyillen. Minkä verran
luulette olevan sitä Hopitengan maitoa?

-- Siinä kymmenen litran korvilla sitä on. Tämä sanko vetää kaksitoista
litraa, ja vaahtoineen tämä oli laitatasana.

-- Ja huomenaamunako saman verran?

-- Ei juuri aivan. On se aamulypsy hieman antoisampi, mutta ei paljon.

-- Siis kaksikymmentä litraa päivässä, se on todellakin läikkä.

-- On se vieläkin, vaikka se on maaliskuussa kantanut. Parhaillaan
ollessa kun lypsetään neljä kertaa päivässä, saadaan siitä
kaksikymmentäkuusikin litraa päivän osaksi.

-- Onkohan tuo totta? virkkoi rovasti toisella suupielellään nauraen.

-- Vallassanne on uskoa tai olla uskomatta, sanoi Hetvi hieman
naurahtaen ja otti taas sangon toiseen ja jakkaran toiseen käteensä ja
ystävällisesti sanoi: »No tulepa sinä Maatikki muoriseni tänne.
Sinäkään sitä et tule tyhjin nahoin metsästä kotiin.»

Kun Maatikki kuuli nimeään mainittavan, työntyi se heti savun seasta ja
pöllähti Hetvin eteen. Ja kun Hetvi istuutui jakkaralleen ja rupesi
lypsämään, niin Maatikki rupesi nuolemaan Hetvin kuvetta juuri kuin se
olisi kuulunut asiaan.

Halmeen kyntömiehet tulivat nyt nokisina ja pölyisinä taas päästäkseen
saunaan puhdistautumaan. Mutta kun isäntä näki rovastin ja ruustinnan
olevan lypsäjäin luona, niin poikkesi sinne ja rovastin luokse tultuaan
nauraen sanoi: »Maitopöntön vartijoiksiko nyt ovat rovasti ja ruustinna
joutuneet?»

-- Niin on käynyt, mutta käyköön, ei sureta. On sangen mieluista nähdä
lehmästä kerralla lähtevän niin paljon maitoa, kuin noista lähtee.

-- Kyllähän niistä lähtee, myönteli isäntäkin ja hymyillen katseli
karjaa.

-- Vaimoni tässä on tuuminut, että minun pitäisi joku lehmä ostaa
teiltä, esimerkiksi tuo kailoposki, se näyttää kaikkein täysimmäksi
sangon lypsävän.

-- Hm. Sillä te ette tee mitään.

-- Miksikä ei?

-- Siksi että se on paljoruokainen lehmä. Hopitenka lypsää paljon,
mutta se ei ole hänen ansionsa, se on laitumien ansio. Kun päälle
polven kävelevät heinikoissa ja vieläpä tuhkan voimalta kasvaneissa
heinikoissa, niin se sieltä saa isonkin vatsansa täyteen. Ja kun se sen
saa verrattain vähässä ajassa täyteen, että väliin joutuu lepäämään,
niin sen ruoan täytyy muuttua maidoksi ja vieläpä rasvaiseksi maidoksi.
Mutta jos Hopitenka vietäisiin huonommille laitumille, niin se tuskin
saisi elääkseen, maidosta ei puhettakaan. Tuo Heluna tuolla, tuo
laukkiotsainen, se lypsää melkein yhtä paljon kuin Hopitenka ja syö
tuskin puolta vertaa.

-- Möisittekö sitten tuon Helunan? Vaimoni sanoo, että hän ei lähde
täältä lehmättä.

-- Miksikä ei. Mutta täältä ei saa Tepastoon kesällä lehmää kuin
kymmenien penikulmien kiertomatkan kautta. On parasta se lehmän kauppa
jättää talveen. Silloin sopii valita karjasta mikä miellyttää, joko
nuori tai vanha, tai varhain tai myöhään kantava, se on minun neuvoni.

-- Taitaapa olla se sentään paras neuvo, kun on niin hankala matka
sinne Tepastoon, myönsi rovastikin.

Nyt oli lehmät saatu lypsetyiksi, ja lypsäjät lähtivät raskaita
maitopönttöjään korennoissa kantamaan ja toisissa käsissä oli vielä
täydet sangot, kun pönttöihin ei kaikki maito sopinut. Ruustinnakin
lähti maidonkantajain mukaan. Isäntä kääntyi hänkin lähtemään
maidonkantajain jälkeen, mutta seisahtui, kun rovasti kysyi:

-- Tokko teillä kesällä käytetään lehmiä navetassa laisinkaan?

-- Käytetään sateella, mutta ei kuivalla säällä. Katsokaas, tuolla tuo
suoja, jossa katto on kalteva neljälle taholle, on meidän kesänavetta,
johon viedään lehmät sateella. Kun ovi vedetään kiinni, se on melkein
pimeä, Tuossa harjan huipussa on ainoa aukko, joka antaa valoa. Siitä
aukosta lentävät kaikki hyönteiset ilmaan ja lehmät jäävät rauhaan
kuten nytkin tuossa. Katsokaas kuinka ne nyt tuossa rauhallisina
makaavat, kun savu on ajanut kaikki hyönteiset metsään. Ne kun siinä
parisen tuntia märehtivät ja nukkuvat, niin sitten lähtevät yösyöntiin
ja aamulla taas kuuden aikana ovat tässä takaisin. Kyllä tuo Hopitenka
tietää, milloin kello on kuusi niin illalla kuin aamullakin. Kun minä
aamulla nousen neljän aikaan, niin ensimmäiseksi työkseni kokoan
lehmien jättämät lannat noihin kasoihin ja tästä suitsun pohjasta luon
tuhan sekaan. Sama tehtävä on sitten aamiaisten aikana, kun lehmät ovat
menneet päiväsyöntiin. Siitä tulee paksumutaisen ojamaan lantaa
semmoista, että tuskin auringon alla on parempaa. Ei tarvitse panna
kuin sen verran, että maalla näkyy, niin kaura kasvaa niin että ähkyy.
Kesänavetassa lannat sekoitetaan kuivan mudan kanssa. Siellä otetaan
virtsakin talteen. Täällä ne tämän maan lannoittavat virtsallaan.
Talvella vedetään vähän mutaa, keväällä kynnetään se mullan sekaan ja
kylvetään kaura, ja se kasvaa miestä pitkän kauran. Tällä tavalla tulee
joka kesä yksi sarka valmiiksi lannoitettua peltoa. Nähkääs, näin
pitkältä on jo tänä kesänä tullut. Ja tässä on nyt suitsu tänä iltana,
mutta aamulla on täällä eri paikassa, missä taas maan kamaraturpeet
poltetaan tuhaksi. Siten se jatkuu päivä päivältä ja viimein on
syntynyt valtainen sarka peltoa juuri kuin pilvestä pudoten. Ei maksa
mitään.

-- Onko opintomatkailijoita koskaan käynyt täällä?

-- Hm. Vai opintomatkailijoita! Minusta ei tahdo kukaan oppia, kaikki
pitävät minua paljaana työhulluna. Silloin kun tulevat ruistynnyriä,
kahta tai kolmea tahtomaan velaksi, sanovat minua isännäksi, mutta kun
sen ovat saaneet, sanovat minua vain Moosekseksi, sanoi isäntä ja lähti
kävelemään kotiinpäin, missä pojat jo kilpaa juoksivat saunaan.

-- Vai niin pian muuttuu ääni kellossa.

-- Niin muuttuu.

-- Sanokoot miksi sanovat, mutta minä sanon, että te olette ison
talon isäntä ettekä vain paljas Kentän Mooses. Kävin äsken teidän
sikatarhassanne ja sen sanon, että lähellä ei ole sellaista toista, ja
nyt olen nähnyt teidän karjanne. Olisi soma tietää, paljonko tuo karja
yksinään antaa tuloja, puheli rovasti isännän jäljessä kävellessään.

-- Kyllä se vuoden lopussa tiedetään aivan pennilleen. Viime vuonna
tuli karjasta sikoineen viisikymmentä kahdeksan markkaa kuusikymmentä
kaksi penniä jokaiselle vuoden päivälle.

-- Viisikymmentä kahdeksan markkaa kuusikymmentä kaksi penniä. Se 365
kertaa, sanoi rovasti ja otti povitaskustaan taskukirjan ja lyijykynän,
jolla kirjansa lehteen rupesi tekemään numeroita. Tuokion kuluttua
rovasti melkein huudahtaen sanoi: »21 396 markkaa ja 30 penniä
vuodessa. Se on sievä summa ja täällä erämaassa! Mitä sitten, jos
esimerkiksi tuo karja olisi vaikka Tepaston kirkonkylässä, jossa
jokainen maitolitra saataisiin myydyksi markasta litra vähintäänkin. Se
paukahtaisi vielä eri äänellä.»

-- Sentähdenhän meillä on paljon sikoja ja vasikoita, kun ei ole mihin
panna kermottua maitoa. Mutta tuottavat ne siatkin jotakin lopuksi.
Kolmetuhatta markkaa saatiin viime vuonnakin sianlihoilla ja tänä
vuonna luulen saatavan enemmänkin. Ja porsaista ja liioista vasikoista
saadaan hyvää syömistä.

-- Se on totta se, myönsi rovasti eikä jatkanut puhetta, kun näki, että
isännällä oli kiire kylpemään.

Kun illallinen oli syöty, rupesi vanhasta pirtistä Antin höyläys
kuulumaan, mistä tiedettiin, että Antti aikoo läpi yön tehdä arkkua.
Kaikki muutkin olivat tavallista virkeämpiä eikä näkynyt kukaan
kiirehtivän yölevolleen. Toimiteltiin vain pieniä tehtäviä, mitä mikin.
Rovasti ja ruustinnakin, vaikka heillä oli huomisaamuna aikomus jo
varhain lähteä kotimatkalleen, illan viileydestä nauttien istuivat
kuistin penkillä ja lukivat isännän kirjakaapista otettuja kirjoja.




Kuudes luku.


Saunajärvi oli niin tyyni, että järven takaa kuvastuvan metsän
pienimmät oksat ja yksityiset lehdetkin erotti järven pinnasta. Puitten
latvoilta ruusunpunainen aurinko suurena paistaa heloitti ja loi
silkinhienon, läpinäkyvän verhonsa järven pintaan, huoneitten
kattoihin, puihin ja pienimpiin lehtiinkin. Järvi ei ollut koskaan
ollut houkuttelevampi kuin nyt. Isäntä oli pannut pienet saappaat
avonilkkaisiin jalkoihinsa ja paitahihasillaan avopäin ilmestyi
kartanolle ja luhdin portaalla ompeleville tytöille sanoi: »Tulkaapa
joku soutamaan, viemme muutamia verkkoja tuonne virran alle, näkyvät
kalat olevan hyvin liikkeellä järvessä.»

Anna Maria kerkesi ensimmäiseksi ja sanoi: »Pitääpä lähteä, että
saadaan lohikeitto aamiaiseksi.» Sen sanottuaan hän lähti isänsä
jälkeen rantaan.

Rovasti ja ruustinna syventyneinä kirjoihinsa eivät olleet tulleet
huomanneeksi auringon luomaa luonnon kauneutta, mutta nyt isännän
puheen kuultuaan ruustinna heitti kirjan helmaansa ja tuli katsoneeksi
ympärilleen luontoon ja järvellekin ja huudahtaen sanoi: »Voi miten tuo
järvi on kaunis, emmekö saisi tulla mukaan? Ehkäpä Kaarlo osaa
soutaakin, ettei Anna Marian tarvitse lähteäkään.»

-- Kyllä, kun otetaan isompi vene, kuului isäntä sanovan.

Rovasti lähti raskain pitkin askelin rantaan päin ja varmalla tavalla
sanoi: »Kyllä minä soudan. Ei tarvitse Anna Marian lähteä.»

-- Kyllä minä lähden sentään. Harvoin on sarvi sokean kädessä, silloin
soittaa kuin saapi. Näin kiireenä kesätyön aikana saa niin vähän olla
järvellä, että ilokseen sinne lähtee silloin kuin pääsee, sanoi Anna
Maria ja ruustinnan rinnalla kävellä heilotti rantaan.

Rannassa isäntä laittoi keskelle venhettä rovastille ja ruustinnalle
istuimet ja perän puolelle kantoi rannan töyräillä olevasta
verkkohuoneesta puikkarilla olevia kolmen kyynärän korkuisia mustia
verkkoja.

Rovasti katseli niitä ihmeissään ja sormissaan silmää osoitellen sanoi:
»Mitä kaloja näin harvoilla verkoilla saadaan? Näistähän menee läpi nuo
teidän pienimmät siatkin.» -- »Harvoinhan se harva syöttelevi, silloin
suurilla kaloilla, sanotaan, ja tosi se onkin. Mutta eivät nämä lohille
ja siioille ole liian harvoja, tässä järvessä on isoja siikoja», sanoi
isäntä ja toi yhäkin harvempia verkkoja venheeseen. Sitten hän luki
venheessä olevat verkot ja sanoi itsekseen: »Kunpahan nuo kahdeksan
häneen heitetään.» Sitten isäntä katsahti järvelle, missä siellä täällä
näkyi isojen ja pienien kalojen väreitä ja porahtelemista ja sanoi:
»Kun olisi onnessa totta, niin eivät ne verkot aamulla aivan tyhjinä
olisi.»

-- Mutta minun pitäisi päästä näkemään, minkälaisia ne kalat ovat,
joita noin harvoilla verkoilla saadaan, sanoi rovasti.

-- Ja minun pitäisi päästä mukaan, virkkoi ruustinna.

-- Miksikä ei, sanoi isäntä ja alkoi työntää venhettä vesille.

Venheen tultua vesivaraan isäntä kiirehti perään ja kehoitettuaan
vieraita istumaan käänsi venheen keulan järven päätä kohti, mistä vaisu
kosken ääni kuului kuin haudasta. Sinne lähti nyt Anna Marian soutaessa
ja isännän huovatessa vene liukumaan kuin kilvassa.

Ruustinna ei joutanut katsomaan yhtäälle päin, hän katseli ympäriinsä
ja ihaili: »Ihmeellistä, miten tämä järvi on kaunis. Eihän nuo Tepaston
järvet ole näin kauniit.»

-- Eivät olekaan, sanoi rovasti. Tepaston järvien rannoilta on
raiskattu metsät yhdettömiin, on vain pensaita ja vaivaismännyn
karvaita. Täällä sen sijaan tuollaiset aarniopuut auringon
purppuroimina, majesteetillisen komeina ja tyyninä kuvastuvat järveen.
On vahinko, ettei valokuvauskoneeni ole nytkään mukana.

-- On todellakin vahinko. Miten somaa olisi valokuvassa nähdä tuokin
suuri kultaharsoinen honka, jonka on pää ylinnä kaikkia muita tuolla
rannan töyräällä.

-- Entäs tuossa nuo kultapaitaan pukeutuneet koivut ja niitten takana
hymyilevät kuuset... Voi, voi!

-- Ja niitten alla tuo ruohikkoranta, missä sorsapari uiskentelee.
Kuinka mielelläni näkisin nuokin rauhalliset linnut valokuvassa. Siitä
tulisi suurennettuna mainio seinätaulu.

-- Niin tulisi, myönteli rovasti ja rupesi katselemaan eteenpäin, mistä
kosken ääni alkoi kuulua kovemmin ja valkeita vaahtopalloja alkoi
ilmestyä järvelle. Kohta oltiinkin lähellä rantaa, missä niemen sivua
pyörteinen virta solui järvelle. Siihen virran sivulle nyt ruvettiin
heittämään verkkoja. Rovasti sanoi nauraen: »Isäntä ei näy muistavan,
miten Pietaria neuvottiin verkonheittoon. Sen käskettiin heittää verkko
oikealle puolen venheestä.»

-- Kyllä se kala minun verkkoni löytää, jos heitän vasemmallekin
puolen, sanoi isäntä ja venheen perässä tanakkana seisoen päästeli
puikkarilta verkkoa sitä mukaa kuin venhe kulki eteenpäin. Ja heti
olikin ne kahdeksan verkkoa heitetty yhteen riviin, ja lähdettiin
kotirantaa kohti. Aurinko oli jo mennyt mailleen ja koko luonto näytti
nukkuvan. Jokainen puun oksakin nukkui sikeintä untaan. Ainoastaan
siellä täällä uiskenteleva vesilintupari ja järvessä pulahteleva kala
valvoi. Mutta kohta saavuttiin rantaan, missä melkein puhelematta vene
vetäistiin maalle ja sama yön uuvuttava lumous rupesi vetämään järveltä
tulijoitakin nukkumaan.

Kun rovasti ja ruustinna seuraavana aamuna nousivat, oli aurinko jo
korkealla. Antti oli kartanolla pölkkyjen päälle asetettua arkkua
maalaamassa mustaksi ja lypsäjät maitopönttöineen tulivat lypsyltä.
Kalamiehetkin olivat käyneet niin varhain kalalla, että Anna Maria oli
sieltä tultuaan kerjennyt käydä lypsyllä.

Kun ruustinna näki Anna Marian tulevat lypsyltä, niin iloisesti sanoi:

-- No nytkö sitä lähdetään kalalle niitä suuria kaloja saamaan?

-- Hohoi, kalat on saatu jo aikoja sitten, sanoi Anna Maria maitopöntön
korennon olkapäältään laskettuaan.

-- Ettekä meitä ottaneetkaan mukaan?

-- Kyllä se isä sitä hommasi, ja kävin teitä katsomassa, mutta nukuitte
niin makean näköisesti, etten raskinut herättää, kun teillä on niin
pitkä matka tänä päivänä edessänne.

-- Voi kuinka olitte paha... No tuliko niitä sitten kaloja?

-- Tulihan niitä kymmenen lohta ja monta suurta siikaa, muutamia
lahnoja ja pari haukeakin. Tulkaas tänne katsomaan, sanoi Anna Maria
ja lähti karjakeittiöön, missä emäntä oli jo pienimpiä lohia
aamiaiskeitoksi perkaamassa.

Nähtyään keittiön lattialla kalavasun löi ruustinna käsiään yhteen ja
huudahti: »Hyvä Jumala sitä kalan paljoutta! En ikänäni ole vielä
nähnyt tuollaista kalan määrää. Se on sentään jotakin! Meidän kylän
kalamiehet kun tulevat kalalta, niin kahmalon täysi on sormen pituisia
särensinttejä ja ahvenen puikkoja.»

-- Mutta tuo yksi lohihan on suuri, miten tuo on pysynyt verkossa, ei
sen pää sovi harvankaan verkon silmään, huomautti rovasti, joka hänkin
tuli katsomaan kaloja.

-- Se on lohi sellainen höperö, sanoi Anna Maria, että kun tuntee
verkon vastassaan, niin alkaa heittelehtiä sinne tänne ja siten käärii
hienon verkon eviinsä ja korvallisiinsa. Siinä ei sitten ole enää
verkon tiheys eikä harvuus kysymyksessä. Tuokin oli kapaloinut itsensä
verkon sisään niin että oli kotvaksi selvittelemistä, nousta motkotti
kuin pohjahako. Venheessä vasta pemahti, kun isä alkoi päästellä
verkosta.

Siihen tuli isäntäkin ja naurusuin sanoi: »Ettekös näe, etteivät verkot
olleetkaan liian harvoja?»

-- Jo näen, sanoi rovasti. Sitähän tässä ihmettelen, että miten tuo
suurin lohi on niinkään harvoissa verkoissa pysynyt. Mutta miten se on
mahdollista, että tämä järvi on näin kalainen ja muut tämän pitäjän
järvet melkein kalattomia, jos ei ota lukuun niitä sormen pituisia
sären sirrejä ja sokeita ahvenia.

-- Se on tuon Lainiojoen ansio, sanoi isäntä. Tämä niinkin suuri joki
kulkee kymmeniä penikulmia metsäisten erämaitten halki, missä rauhaa ei
häiritse muu kuin sääskihaukka. Isoon Petäjäiseen luullaan lohien
nousevan aina merestä asti ja Petäjäisestä tätä jokea myöten taas
kevättulvan aikana nousevat kuka tiennee minne asti, mutta kesällä
kevättulvan laskettua, eivät pääse tätä järveä ylemmäksi. Meidän myllyn
pato vähän ylempänä koskessa, missä illalla käytiin, estää pääsemästä
eteenpäin. Sentähden tähän järveen kertyy niin paljon kaikenlaista
kalaa, että tiheämmillä verkoilla ei ole tarvis koskaan ruveta
pyytämään.

-- No on niitä etuja erämaassakin ja etuja sellaisia, joita moni
paksummissa paikoissa eläjä joutuu kadehtimaan. Ja syystä kadehtiikin,
sanoi rovasti yhä katsellessaan kalavasua ja nostellessaan kaloja,
koettaakseen minkä painoinen arviolta mikin oli.

Kun isäntä näki vierasten niin kiintyneen kaloihin, sanoi hän: »Siitä
saatte, jos viitsitte kantaa, ottaa kotituliaisiksenne minkälaisen vain
haluatte. Vaikka tuon isoimman.»

-- Tässähän juuri mietin, että rupeaisin hieromaan kauppaa esimerkiksi
tästä, luulen että tämä neljän tai viiden kilon välille painaa ja
puntaripa sen tarkemmin näyttää.

-- Kauppa on tehty, otatte vain matkaanne, sanoi isäntä.

-- Voi, voi, kun niin kauniin kalan saamme viedä kotiin, ihaili
ruustinna.

-- Olisi sentään parasta täällä perata ja kääriä hienoon tuoheen, niin
se olisi sopivampi matkalaukkuun, huomautti emäntä ja lähti viemään
kaloja aamiaiskeittoon.

-- Se lienee parasta. Kun olisi laittaja, sanoi ruustinna.

-- Kyllä minä sen laitan, jättäkää vain sinne, sanoi emäntä mennessään
asuinkartanoon päin.

Emännän jälkeen lähtivät isäntä ja vieraatkin. He tulivat Antin luokse
kartanolle, missä tämä viimeisteli arkun maalausta.

-- Se on siis valmis? sanoi rovasti Antin luokse tultuaan.

-- Valmis se on, kun tuossa muutamia tunteja on, niin että kuivaa
maali, sanoi Antti ja hieman väsyneen näköisenä istahti pölkyn nenälle.

-- Taitaa olla parasta että iltapäivällä toimittaudutaan matkaan. Yöllä
on viileämpi kantaa, sanoi isäntä.

-- Siinä ajatuksessa minäkin olen kiirehtinyt tätä arkkua. Tässä maalin
kuivanta-aikana teen jonkunmoisen hautaristin ja lähden sitä itse
kantamaan. Hemmi, Olli-Pekka, Erkki ja Tuomas kantavat vuoroin
ruumista, isä eväskonttia.

-- No niin. Mutta jaksatko sinä lähteä sitten nukkumatta? huomautti
isäntä.

-- Tokihan tuota nyt tuon verran, sanoi Antti ja vankkoja hartioitaan
hytkäytti sanojensa mukaan.

-- Te olette siis huomenna hyvissä ajoin Tepastossa, sanoi rovasti.
Minä lähden nyt ja toimitan haudankaivajan ja sanomakellon soittajan,
jotta kaikki on valmista teidän tullessanne.

-- Sitähän juuri ajattelin, että jos te ottaisitte toimittaaksenne ne
asiat. Muutoin täytyisi minun lähteä teidän mukaanne, sanoi isäntä.

-- Ei tarvitse sen vuoksi lähteä, toisti rovasti.

-- Tokihan me nyt mielellämmekin sen toimitamme, toisti ruustinnakin ja
lähti emännän jälkeen, kun näki tämän menevän karjakeittiöön. Hän
arvasi että emäntä nyt meni heidän lohtaan perkaamaan ja laittamaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä sanomakellot Tepaston kirkontornissa parasta aikaa
soivat, kun Kentän ruumissaattue saapui kirkolle. Kaksi kelloa
määrätyssä tahdissa vuoroin soi levittäen ympäristöönsä tuonelan
sanomata. Mieliin käyvältä tuntui se tulijoistakin. Jokainen tunsi
silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta samalla tuntui sangen juhlalliselta
taipaleelta tullessa jo soitolla vastaanotto.

Kahden aarniopetäjän väliin oli rovasti kaivattanut haudan. Rovasti ja
ruustinna olivat pyytäneet kaikki kirkonkylän laulutaitoiset henkilöt
lukkarin johdolla laulamaan Kentän muorin haudalla, ja niin suurin osa
koko kirkonkylän väestä kokoontui haudan ympärille. Nähtyään
ihmisjoukon haudan ympärillä rovasti astui nyt avoimen haudan partaalle
ja piti pitkän puheen, jonka loputtua laulajat lukkarin johdolla
neliäänisesti lauloivat virren: 'Mä että täältä erkanen.' Ja sitten
ruumista hautaan laskettaessa laulettiin: 'Vaipuos, vaivu synnyinmaasi
helmaan.'

Laulun jälkeen alkoi haudan umpeen luonti, mutta ennenkuin kukaan
kerkesi tarttua lapioihin, Kentän isäntä riensi haudan reunalle ja
kahmaloillaan varovasti pudotti kolme kertaa multaa arkun päälle rinnan
kohdalle. Kun isäntä poistui, niin kaikki pojat tekivät samalla
tavalla.

Kaikki katsoivat sitä itsekseen kummeksien, mutta kun näkivät niitten
tekevän niin tosissaan ja arvokkaalla tavalla, että siinä näkyi
uskonnollinen merkitys, niin ei viitsinyt kukaan kysyä sen teon
merkitystä, salaa vain kuiskittiin toisilleen. Eräs vanha talon emäntä
kuitenkin tiesi kuiskijoille sanoa sen merkitsevät sitä, että vainaja
saa keveät mullat.

Kun kaikki pojat olivat kahmaloillaan kolmasti heittäneet multaa
arkulle, otettiin lapiot ja täytettiin hauta kukkuroilleen. Sitten
Antti pystytti haudan päähän ristin, johon oli aistikkaasti leikannut
sanat: »Tässä lepää talon vanha emäntä Maria Kovalainen.» Sanojen alla
oli syntymä- ja kuolinvuosi ja vuosilukujen sisällä päivämäärät.
Kaiverrusten pohjat oli tarkasti mustaksi maalattu, ja kirjaimet ja
numerot näkyivät niin selkeinä kuin painetut ikään.

Kun kaikki oli valmista, laulukunta vielä lauloi: 'Mä kuljen kohti
kuolemaa.'

Laulun loputtua lähdettiin haudalta. Kellotkin kirkon tornissa
lakkasivat soimasta. Ainoastaan aarniopetäjät pitkillä tuuheilla
oksillaan siimekseensä varjosivat haudan ja jäivät humisemaan päivän
lenseässä tuulessa.

Pappilaan oli laitettu päivällispöytä kaikille laulajille ja Kentän
ruumissaattueelle. Saunajärven lohet, Saunajärven erämaan metsojen
täkät ja Kentän suuret juustoleivät siellä eniten huomiota herättivät.
Niihin eivät Kentän väet koskeneet, söivät vain talon ruokia. Mutta kun
ensi kerran eläessään piti syödä pöytäveitsiä ja haarukoita
käyttämällä, niin tuntui kuin lapsen opettelemiselta, tuntui siltä,
että parempi olisi olla muualla kuin siinä pöydässä. Toisiaan silmiin
katsellen pojat kuitenkin muitten mukaan ottivat ruokia lautasilleen ja
koettivat syönnin toimessa seurata kirkonkylän ihmisten esimerkkiä.
Mutta isännällä meni aika puhellessa kirkonkylän miesten kanssa, kun
kilpaa kyseltiin montako teillä nyt on lehmää, miten siellä lehmät
lypsävät, montako tynnyriä on jo voita, montako on isoa sikaa,
montako porsasta, paljonko lampaita talvella ja miten paljon oli
metsään-päästön aikana, paljonko tänä kesänä halmeeseen kylvetään,
hyväkö on ruis, paljonko kylvettiin kauraa ja ohraa, montako tynnyriä
perunoita, montako nyt on hevosta, vieläkö iso tamma on itsellä, onko
sillä tämänkeväistä varsaa, mitenkä kalastus on luonnistunut ja niin
edelleen loppumattomiin. Isäntä melkein kokonaan unohti syöntinsä ja
niin olikin syömästä päästyä kovempi nälkä kuin syömään ruvetessa. Sitä
hän ei kuitenkaan ottanut ajatellakseen, kiirehti vain kotiinpäin
lähtöä, kun Siuruan kylästä lainatut hevoset piti tänä iltana jouduttaa
kotiinsa. Mutta kun sitten oli Siuruasta lähdetty kotitaipaleelle ja
päästy kylän näkyvistä metsän suojaavalle tielle, poikkesi isäntä
tiepuolessa olevan kuusen juurelle, laski konttinsa selästään ja sanoi:
»Tosi se on kun sanotaan, että kylkeen on kyläinen syönti. Ei ole
toviin ollut niin nälkäistä päivää kuin tämä päivä. Mutta vieläpä
täällä kontissa on leipää ja lohta, kyllä sitä nälkä pakenee.»

-- Oli kummittelua se syönti, mutta tämä on totta, sanoi Hemmi
tupestaan veistä temmatessaan ja tarttuessaan paksun kyrsän laitaan.

-- Tyhjän luisketta koko homma, se moinen herrassyönti, virkkoi Olli
Pekkakin kyrsästä palasta leikatessaan.

-- Mutta oppineen on hyvä työtä tehdä. Niillä kirkonkyläläisillä ei
näkynyt menevän käsi päähän niilläkään herraskompeilla syödessä,
liikkuivat kuin sudet puhteella.

-- Nälkähän se opettaa liikkumaan, silloin kun sattuu ruokaa näkemään.
Näyttivät niin keljun näköisiltä ne kirkonkylän talot päällepäin. Ja
samaa taitaa olla sisälläkin, nälkä jokapäiväinen vieras, sanoi Antti
levittäessään voita leipäpalasensa päälle ja leikatessaan lohen
puoliskosta palasta.

-- Sen sanon minäkin, sanoi Tuomas. Näittekö sitä lehmikarjaa tällä
puolen kylän sillä kanervikkokankaalla? Olivat hoikkia kuin läpi pihdin
vedettyjä ja jokaisen luunsolmun luki selästä. Ne olivat sen näköisiä,
että niistä ei perheen pöytä paljon valkene. Härkäkin oli hoikka kuin
imetty kissa.

-- Entäs nekin siat siellä muutamalla kujalla. Niinkuin karvakintaita,
likaisia, kokoon käpristyneitä kuin siimakerät, lisäsi Antti.

-- Olihan siellä tien ohessa vasikoitakin muutamassa aituuksen
koukkelossa, niistäkin näytti päivä paistavan läpi, sanoi Erkki
leikatessaan leivästä jo toista palasta.

Isäntä ei ottanut osaa poikain keskusteluun, söi vain leipää, voita ja
lohta ja oli hieman miettivällä päällä. Viimein kuitenkin ajatuksissaan
sanoi: »Mutta on niitä sentään lampaan päässä hyviäkin paloja, kuten
sanotaan, niinkuin tuokin rovasti herrojen joukossa. Sitä saattaa
sentään kunnioittaa ihmisenäkin eikä vain pappina. Luoja sen lienee
laittanut, että sen juuri tähän aikaan piti tulla meille.»

-- Vähästä se on lapsen mieli hyvä, kuten isänkin, sanoi Hemmi. Olen
kohta neljänkymmenen vanha enkä ole tähän päivään asti isän suusta
hyvää arvostelua herroista kuullut; aina on kuulunut, että ne ovat
samasta pölkystä leikeltyjä. Nyt tuo rovasti on teeskennellyt
ystävyyttä, ja isä uskoo paljasta hyvää eikä muista, että kissa osaa
kätkeä kyntensä.

-- Älä puhu syntiä, sanoi isäntä. Teeskentelijän suusta ei lähde
sellaiset sanat kuin äskenkin haudalla. Siihen uskoon kuolen. Silloin
kestikievari-ajoilla, joita aina muistan, olivat papit kuten muutkin,
juoppoja renttuja, jalkavaimojen miehiä, mutta nyt saattaa olla toisin.
Ainakin tämän rovastimme laita on toinen, vieläpä monen muunkin.

-- Aikapa hänen näyttää, sanoi Olli Pekka. Olihan tuo pappi sekin minun
rippikoulupappini Perttu Kekmani. Senkin vaalisaarnassaan kuului
itkettäneen kuulijoitaan, mutta ei kulunut monta vuotta, kun koko
kirkonkylä oli täynnä sen jalkavaimoja kuin Vilkkilän kissoja, ja
piru-Pertuksihan sitä karahteerattiinkin. Kun tuli täällä aivan pilkan
esineeksi, niin haki Suhnajärvelle ja pääsi myöskin rovastiksi ja
rovastina kuoli kuin mies. Tästä meidän rovastista tuota ei muuta pahaa
ole kuulunut kuin että saatavansa perii aivan luita myöten.

-- Mutta se ei ole sen pahemmasti kuin oikein, sanoi isäntä jäykästi.
Kaikkienhan tässä maailmassa pitää saatavansa saada. Eipähän tuo
näistäkään hautaustoimista ottanut mitään, vaikka toimitti
sanomakellojen soiton ja haudan kaivamisen ja lieneekö vielä niillekin
laulajille pitänyt maksaa muuta kuin ne päivälliset... En tiedä muuta
sanoa, kuin että soman muiston jätti se hautaustilaisuus mieleen.
Puhutaan aina kunnialla hautaamisesta, johon kuuluu, että joku matka
kannetaan ruumista virttä laulaen ja kelloja soittaen, mutta se on
kylmää hommaa tähän verraten...

-- Kyllä minäkin sentään ikäni tulen muistamaan muorin hautausta, sanoi
Olli Pekka.

-- Samat sanat sanon minäkin, sanoi Erkki.

-- Samat sanat, virkkoi Antti.

-- Samat sanat, myönsi Tuomaskin. Tuntuu somalta palata kotiin, kun
tietää, missä se muori on. Jätti niin elävän kuvan se rovastin puhe.

Hemmi ei toisten poikain puheeseen sanonut mitään, pisti vain puukkonsa
tuppeensa ja viimeistä palaansa pureskellen nousi istualtaan toisille
merkiksi, että on jouduttava tielle. Toiset eivät kuitenkaan kesken
lopettaneet syöntiään, vaan leikkasivat vielä viipaleen leipää ja
levittivät voita päälle. Tällä aikaa Hemmi siellä seisoskellessaan
melkein kuin itselleen sanoi: »Kun tuo rovasti nyt olisi vielä
hautauskustannukset perinyt! Viikon päivät pataroivat kuin porsaat
halmeessa.»

-- Mutta kuokkivathan ne ruokansa edestä, sanoi Olli-Pekka nauraen ja
hyppäsi ylös juuri kuin tahtoakseen lopettaa siitä puheen.

Siihen loppuikin keskustelu. Kaikki pistivät veitsensä tuppeen, panivat
ruokien tähteet konttiin ja jouduttautuivat tielle.

Tuomas, pojista nuorin, viskasi kontin selkäänsä ja jouduttautuessaan
etumaiseksi sanoi:

-- Neljä tuntia enää, niin ollaan Saunajärvellä. Tuomaan jälkeen
kiirehtivät toisetkin ja kohta näkyikin kuusimiehinen matkue tien
aukkoon pakenevana ryhmänä. Saunajärven rantaan tullessa oli aurinko jo
laskeutunut. Yön tyynessä rauhassa nuokkui luonto. Järven pintakin oli
sileä kuin lasi, mutta pinnasta noin puolen sylen korkealla leijui yli
järven sinisen harmaa ohut savukerros kuin läpinäkyvä harso. Rantaan
tultua Tuomas heitti konttinsa veneen keulaan ja paitansa hihalla
pyyhkäisi otsaltaan ihan virtana valuvaa hikeä ja sanoi: »Ovat kai toki
lämmittäneet saunan, että päästään kylpemään. Mutta huomenna sataa, kun
saunan savu tuonlaiseksi vaipaksi on laskeutunut järvelle ja jopa
tuolta idän rannalta lienteen laita näkyykin.»

-- Mutta ei tuo ole saunan savua. Hyi mitenkä se haisee! Ettekö tunne
tuota käryä, sanoi Antti hikeä otsaltaan pyyhkiessään.

-- Mitä tuo todellakin on?

-- Mikä todellakin on palamassa?

-- Mitä tuo on? kuului kaikkien poikien suusta kummeksivia kysymyksiä.

Mutta vanha isäntä hänkin pyyhki hikeä otsaltaan ja matalalla äänellä
sanoi: »Ettekö arvaa, mitä tuo savu on?»

-- Emme, oli poikain yhteinen vastaus.

-- Ovat äidin vuodeoljet tuoneet tuonne ja pystyttäneet palamaan.
Tuolta näyttää tuon lengon petäjän juurelta savu kitkuavan. Olisi
käytävä kaikki rippeet keräilemässä palamaan, jottei jäisi mitään
ilkeille ihmisille taikakaluiksi.

Pojat eivät odottaneet toista käskyä, vaan lähtivät kilpaa juoksemaan
paikalle.

Isä oli oikein arvannut. Kotimiehet olivat sinne kuljettaneet muorin
kuolinvaatteet sänkyineen päivineen. Olivat kuivista hongista tehneet
rovion, johon oli pantu sänky ja sängyssä kaikki kuollessa sekä
vuoteina että yllä olleet vaatteet palamaan. Sänky oli palanut hiiliksi
ja kekäleiksi, niin että yksi jalka oli jäänyt palamatta, mutta
villavaatteet ja iso höyhentyyny kytivät ja levittivät kitkerää käryä.

Pojat keräsivät nyt hiillokseen ja kytevien vaatteitten päälle kaikki
tulisijan laiteille jääneet honkahalkojen palaset ja sängyn jalan,
jotka rupesivat siinä palaa liekottelemaan. Kotirantaan tullessakin
näkyi järven yli kuin kalamiehen nuotiotuli.

Kotona oli savun käry tunkeutunut huoneisiinkin ja oli kotolaisiin
tehnyt aivan kaamean vaikutuksen, niin että jokaisessa vähänkin
hämärässä kolkassa luulivat kamalan peikon irvistelevän. Sentähden nyt
kaikki riemuissaan juoksivat rantaan tulijoita vastaan ja teki mieli
ihan halailla tulijoita, vaikka ei kuitenkaan viitsitty sitä tehdä.
Eivät tulijatkaan tahtoneet tietää mistään muusta, kun kuulivat saunan
olevan valmiina kylvettäväksi. He työntyivät suoraa päätä sinne. Kohta
rupesikin kiukaan kohina ja vastojen vinha läiske kuulumaan saunasta.
Kun kaikki olivat kylpeneet ja iltaset syöty ja syödessä kerrottu
kirkkoretken tapahtumat, tuntui siltä, että huoneista oli katkera savun
haju kokonaan puhdistunut ja häipynyt se peloittava tyhjyys; järven
takana liekehtivä tulikin oli riittynyt tuhkiinsa. Kaikilla tuntui olo
hyvältä ja pois menneen muorin puhdas kuva sieluissa laskeutuivat
kaikki yönsä lepoon.

       *       *       *       *       *

Elokuun helteisenä päivänä oli Kentän väki halmerukiin leikkuussa.
Ainoastaan emäntä oli kotona Hetvin lasten kanssa, kun rovasti ja
ruustinna palvelijansa kanssa tulivat vaaraimia poimimaan. Rovastilla
oli nyt valokuvauskone mukanaan. Hän kiirehti nyt halmeelle ottamaan
kuvia leikkuuväestä työssä. Mutta matkalla halmeelle mennessään hän
huomasi Nellan varsoineen olevan pitkästä ruuhestaan kauroja syömässä,
otti siitä kuvan ja vähän matkaa mentyään huomasi talon lehmikarjan
olevan vaaran alla purolla juomassa, ja otti siitäkin kuvan. Hän joutui
kuitenkin halmeelle, ennenkuin väki kerkesi työstään lähteä
päivälliselle. Tervehdittyään väkeä rovasti asetti nyt koneensa siten,
että koko väki tuli kuvassa näkymään ja otti kuvan juuri silloin, kun
kaikki olivat työssään käsinä, mikä leikkasi kuuruisissaan rukiin
rintuuksessa, mikä nosti täyttä pivousta, mikä sitoi lyhdettä, mikä
kantoi lyhdettään lyhdeläjään. Ukko Mooses avopäin teki kuhilaita ja
tuli kuvassa hikiotsaisena näkymään keskitekoiseen kuhilaaseensa
lyhdettä pystyttämässä. Kun kuva oli otettu, keräytyivät kaikki koneen
luokse näkemään sitä kummallista laitosta ja kyselemään, saavatko he
koskaan nähdä sitä nyt otettua kuvaa. Mutta kun rovasti sanoi antavansa
kahden viikon perästä yhden kappaleen kaikista kuvista, mitä hän täällä
otti, niin väki kiirehti hyvillään leikkuuksensa rintuukseen. Leikkuun
olikin kiire, sillä ruis jo pyrki karisemaan, vaikka ei ollut
puoltakaan vielä leikattu. Kun halmeella ei mitään muuta merkillistä
ollut, niin rovastikin lähti koneineen taloon, missä otti kuvia talosta
eri puolilta ja sikatarhasta sikoineen ja vasikkatarhasta vasikkoineen,
silloin kuin ne olivat ruuhestaan juomassa. Ja sitten iltapäivällä, kun
lehmiä oltiin suitsusavulla lypsämässä, rovasti otti kuvan ja samoin
iltasella, kun miehet olivat tulleet saunasta ja palavissaan istuivat
rannan töyräällä. Mutta sitten kun kaikki väki oli lopettanut päivän
tehtävänsä ja kokoontunut pirttiin illallisen syöntiä varten, niin
rovasti toi sisältä kullanvärisiin puitteisiin sovitetun taulun ja
ystävällisesti hymyillen sanoi: »Tässä on kuva muorin hautakummusta.
Ehkäpä teistä on hauska sitä nähdä.» Silloin nuoret kaikki kavahtivat
seisaalleen kuin lentoon pyrähtävä lintuparvi ja jokainen kiirehti sitä
rovastin kädestä ottamaan, mutta rovasti ojensi sen kuitenkin
isännälle, joka pöydän päässä hartiansa seinään nojaten istui ja
odotteli iltaisruokien tuojia.

Ei sitä kuvaa kuitenkaan isännällä ollut rauhaa katsella, kymmenet
kädet olivat ottamassa ja syntyi hälinä: »Annahan minäkin, annahan
minäkin, annahan minäkin katson.» Kun kaikki nuoret olivat kokoutuneet
karsinalasin luokse kuvaa katsomaan, paitsi Hetvi, joka emännän kanssa
kantoi iltasruokia pöydälle, niin rovasti istui isännän luokse penkille
ja juuri kuin ajan kuluksi sanoi: »Ainoastaan sen yhden touon te siitä
halmeesta saatte, se kun jää ahoksi niin pian kuin lyhteenne korjaatte
pois.»

-- Niinhän se jää, virkkoi isäntä tyynesti. Ei siihen kylvetä mitään
uutta toukoa, mutta kyllä siitä sentään viljaa saadaan lähes kymmenen
vuotta ja vähitellen enempikin. Parina kesänä, vieläpä kolmantenakin,
niitetään siitä nurmia, ja ne ovatkin nurmenpäiväisiä, tuhkan ja
lahoavien lehtipuun kantojen voimalla kasvaneita. Ne ne navetassa
muuttuvatkin maidoksi. Sitten se aho jää karjan laitumeksi ja parempaa
laidunta en usko löytyvän tämän auringon alta. Sitten se vuosikymmenen
kuluessa työntää vesoja ja alkaa muuttua metsäksi, mutta kasvaa
vieläkin hienoa heinää, jota elukat vaihtoruuakseen syövät, kun
kyllästyvät nuorten ahojen väkeviin nurmiin. Sillä tavalla me niistä
halmeistamme saamme viljaa kymmeniä vuosia, siksi kunnes parinkymmenen
vuoden kuluessa metsä on kasvanut niin suureksi, että voidaan taas
hakata kaskeksi.

-- Parinkymmenen vuoden kuluttua voidaan siis tuo nykyinen rukiinsänki
hakata uudeksi kaskeksi?

-- Voidaan. Toisen kerran leikkaamme ruista tässä talossa ollessamme
tuosta nykyisestä halmeesta ja se kerta kerralla vain maa vahvoo sekä
toukoa että sen jälkeen heinää ja heinän jälkeen metsää kasvamaan. En
usko, että tässä vaarassa on leppää silloin nähty, kuin vanhan vihan
aikana ovat sieltä Tepaston isosta Penttilästä asukkaat tulleet ja
alkaneet viljellä halmetta. Hongikot ja kuusikot ne ovat näissäkin
vaaroissa silloin seisoneet, mutta kyllä näissä nyt on lepikoita ja
kaksi- ja kolmikesäisissä ahoissa vaaraimia. Niitä on siellä nytkin,
vaikka laivan lastin poimisi.

-- Vai vaikka laivan lasti vaaraimia. Sitä vartenhan vaimoni tänne
palvelijan kanssa tulikin, mutta missä ne nyt ovat, kun ei näy missään.

-- Kuuluvat menneen soutelemaan.

-- Vai isosta Penttilästä tänne ovat tulleet asukkaat -- ne ovat
arvattavasti paenneet vainovenäläistä.

-- Paenneet ne ovat. Venäläiset ovat polttaneet ja raiskanneet koko
Tepaston kylän, murhanneet ihmiset, tappaneet ja syöneet eläimet. Yksi
lehmä on kertoman mukaan ollut niilläkin, jotka tähän ovat asettuneet.
Sen ovat sitoneet puuhun ja järven rannalta leikanneet heiniä eteen.
Sitten sitä on ruvettu tekemään huonetta ihmisille ja eläimille ja
järvestä pyytämään kaloja ja petäjistä kuorimaan kuoria leiväksi.
Kontissa on tuotu jyviä, mutta niitä ei ole syöty, on hakattu kaski ja
muutamien viikkojen perästä poltettu ja kylvetty. Niin kerrotaan.

-- Mutta miten ihmeen tavalla ne tänne ovat osanneet ja esimerkiksi
lehmän kanssa päässeet?

-- Ne sen ajan miehet ovat metsästäneet niin laajalti.
Metsästysretkillään lienevät keksineet tämän vaaran. Ja lehmän ne ovat
saaneet kiertelemällä tuolta Humpinmäen ja Särämän selkäsien kautta.
Tässä joessa tuolla alempana on matala koski, josta vyötäisiään myöten
kahlaamalla pääsee kesäveden aikana yli. Luultavasti ovat siitä tulleet
lehmän kanssa tälle puolen noitten vesien. Täällä, jos missään, ne
tosiaan ovat säilyneet venäläisiltä.

-- Täällä ne ovat säilyneet. Täältä ei kuulu lehmän ammunta eikä kukon
ääni eikä koiran haukunta sinne, mistä ne venäläiset ovat kulkeneet.
Sillä tavallahan ne ovat kaukaiset erämaat tulleet asutuiksi.
Pakolaisten on täytynyt päästä niin kauas venäläisten tietyistä
paikoista, että lehmän, kukon ja koiran ääni ei ole kuulunut. Niitten
kuuluvilla ei ole ollut rauhassa.

-- Ne ovat olleet todellisia pakolaisia ja pakolainenhan täällä
tavallaan tekin olette, kuten itse olette kertonut, sanoi rovasti
naurusuin.

-- Niin olenkin.

-- Mutta teidän lehmienne ammunta, kukkojen laulu ja koirien haukunta
olisi kuitenkin saanut kuulua kyläisiinkin kyliin -- se ei suinkaan
olisi ollut vaarallista.

-- Eihän täällä aivan salaa ole oltu, on tänne pilkotettu tiekin saanut
olla. Silloin vihan aikana ei piilopirtilleen saanut pilkotella
tietäkään eikä edes kulkea samaa jälkeä kahta kertaa.

-- Mutta tämä pakoretki on teille nähtävästi ollut onnellinen sattuma.
Tuskin teille Honkaniemessä olisi tämmöistä taloa koskaan tullut.

-- Ei olisikaan, ei ole siinä niitä edellytyksiä.

-- Mutta nythän teille täällä vasta oikein päivä valkenee, kuten
lienette sanomalehdistä huomannut, ovat eduskunta ja hallitus
päättäneet tämän kauan puhutun Jonkereen rautatien panna tekeille ja
saada kahdessa vuodessa valmiiksi. Se kuuluu Jonkereesta Virin kylän ja
Sarkasen kautta tulevan tänne ja tästä tämän puolen Siuruasta menevän
suoraan Repokantaan ja Pehmukselle. Ne Tepaston järvet, Tynkäjärvi ja
Kaatrajärvi kun ulottavat lahtensa niin pitkälle tännepäin, niin
Tepaston kirkonkylän täytyy jäädä syrjään, mutta tästä se rata voi
tulla hyvinkin likeltä menemään. Silloin teillä on kotona maidon ja
voin ostajat. Ja vieläpä lohillakin on varmaan kymmenkertainen hinta
nykyiseen verraten. Ja monta muuta etua se rautatie tuo tullessaan.

-- Se rautatie minua enemmän peloittaa kuin haluttaa, sanoi isäntä
vakavasti, laski sitten vasemman kätensä kyynärpään pöytään ja
korvallisensa varasi kämmeneensä. Kasvoissa näkyi vakava ilme.

-- Miksi niin?

-- En tiedä itsekään. Lienee sentähden, että kun sen päivän edellisenä
yönä, jonka aamuna posti toi tiedon siitä rautatien rakentamisesta,
näin niin kamalaa unta, että kyyneleet olivat silmieni nurkissa
herätessäni, ja iloitsin oikein sydämeni pohjasta, kun herättyäni näin,
että se oli unta. En koko yönä enää saanut unta, tuntui siltä, että se
kerran toteutuu ja uskon nytkin, että se kerran toteutuu, missä
muodossa toteutuneekin.

-- Minkälaista se sitten oli?

-- Olipahan vain muutamanlaista. Se rautatie oli olevinaan ja juna
tuolta Jonkereesta päin tulevinaan jyristen kuin julmin ukkosen ilma,
niin että puut metsässä kaatuilivat sen voimasta. Minut se rautatie
saartoi sellaiseen asemaan, että en päässyt mihinkään, ja kun juna oli
mennyt ohi, niin huomasin olevani melkein alastomana. Värisin vilusta,
kun kävi pohjoisesta kylmä pakkastuuli, joka myötäänsä koveni.
Samanlaisia näin paljon muitakin, alastomia ja vilusta väriseviä.
Joukossa näin joitakin komeita, susiturkkipäällisiä lihavia herroja
häärivän tavattomassa kiireessä, mutta ne eivät olleet näkevinäänkään
paremmin minua kuin toisiakaan väriseviä. Minulle tuli kova hätä, kun
en nähnyt mitään pelastuksen tietä. Viimein näin kaukaa tuon Martan ja
luulin sen keksivän jotain hätään, mutta samassa toki heräsin.

-- Olipa se sentään kummallista unta. Mutta sanotaanhan, että unet ovat
öitä myöten ja näkijät unien jäljessä. Saattaahan se olla vain unta,
jolla ei ole mitään merkitystä.

-- Ei se minulla pateetta mene. Minä olen äidiltäni perinyt sen, että
merkilliset unet aina toteutuvat. Äitini oli tarkka unilleen. Se
ennusti monelle aina tapahtumia kuukausia, jopa vuosiakin ennen. Se
tapa pysyi sillä viimeiseen asti. Ettekös muista, miten hän silloin
kesällä viimeisinä elämänsä päivinä sanoi kuoleman tulleen rovastin
muodossa häntä noutamaan.

-- Niin, niin! Nyt minä ymmärrän. Se oli sitä, että minä jouduin
valmistamaan tietä ja näkemään hänen viimeisen hengenvetonsa. Kuinka
ihmeellistä! En ilman teidän puhettanne olisi sitä muorin kummallista
kohtaamista ymmärtänyt.

-- Niin se oli äiti vielä satavuotisenakin tarkka unilleen ja minulla
se on tahtonut seurata sama taipumus.

-- No, mutta ruumiillisesti te ette mitenkään voi niin alastomaksi
tulla, kuin unessanne olitte. Jos se uni jotakin merkinnee, niin se voi
merkitä henkistä alastomuutta ja henkistä hätää, mutta eihän siihenkään
hätään tarvitse hukkua. Ja olihan tyttärenne jo tulemassa, ja häneltä
toivoitte apua. Ja niin se onkin. Suurimmassa hädässäkin voi ruveta
näkymään pelastuksen tie.

-- Miten sitten lienee. Missä muodossa se uni toteutuneekin, mutta
toteutumatta se ei jää, siitä olen varma, sanoi isäntä ja siirtyi
illallispöytäänsä, kun näki ruuan olevan pöydässä. Kaikki muutkin
lopettivat kuvan katselemisen ja kiirehtivät pöydän ympärille
paikoilleen.

Silloin rovasti nouti salista sen kolmijalkaisen valokuvaustelineensä
koneineen ja pystytti sen karsinanlattialle vähän viistoon pöydästä,
jotta eivät jäisi toiset toisten varjoon.

Kaikki rupesivat iloisesti nauramaan sitä hommaa, mutta tottelivat, kun
rovasti sanoi: »Älkää nyt naurako, muutoin tästä kuvasta tulee pelkkää
ilvettä. Syökää vain totisina tänne katsomatta. Mutta silloin kun minä
virkan, niin olkaa muutama silmänräpäys vakavina yhdessä kohti
liikahtamatta.»

Rovasti sai nyt koneensa kuntoon ja virkkoi:

-- Nyt silmänräpäys vakavina.

Silloin kaikki asettuivat vakaviksi kuin kiveen hakatut kuvat, mutta
samassa rovasti huilautti kädellään ja tyytyväinen hymy kasvoissaan
sanoi: »Hyvä on!»

Kuvassa tulivatkin nyt kaikki näkymään, mikä paksusta leivästä
leikkaamassa palasta, mikä leikkaamassa lohen puoliskosta viipaletta,
mikä työntämässä viililusikkaa suuhunsa, mikä levittämässä voita
leipäpalasensa päälle, mikä haukkaamassa voileipäänsä, mikä lusikka
kädessä pureskelemassa palaansa. Koneeseen päin ei katsonut kukaan muu
kuin viilileukainen pieni Mooses ja Hetvin sylissä istuva punaposkinen
Matti.

Ruustinna tuli palvelijansa kanssa soutelemasta ja rovastikin poistui
koneineen pirtistä.

Seuraavana aamuna ruustinna nousi tavallista aikaisemmin joutuakseen
vaaraimien poimintaan, mutta huomatessaan, että talonväki oli mennyt
leikkuumaalleen niin tarkoin, että emäntä vain oli lasten kanssa
kotona, ruustinna pani palvelijansa emännälle avuksi lehmiä lypsämään
ja itse jäi lasten silmäksi kotiin. Vasta kun aamiainen oli syöty,
rupesi ruustinna emännältä kyselemään jotakin kiulua itselleen ja
toista palvelijalleen. Emäntä toimittikin heille puhtaat puukiulut ja
sanoi: »Teillä pitää sitäpaitsi olla mukana saavi, johon niitä
poiminastioistanne aina tyhjennätte ja jolla sitten kannatte kotiin.»

-- Saavi! huudahti ruustinna. Ettäkö me saisimme tänä päivänä enemmän
poimineeksi kuin nämä kiulut täyteen?

-- Te ette sitten mihinkään kykene, jos ette ennen päivällistä saa
tuota saavia täyteen. Ei muuta kuin saavi ja korento mukaan, sanoi
emäntä ja osoitti astialuhdin portaalla syrjällään olevaa saavia.

-- Otetaan sitten saavi mukaan, eihän se ääriään itke, jos emme täyteen
saisikaan, sanoi ruustinna ja otti palvelijain kädestä kiulun ja käski
tytön ottaa saavin ja korennon mukaan. Palvelija pistikin korennon
saavin korviin, nosti sen reippaasti olalleen ja lähti pellonpiennarta
menemään sinnepäin, missä kuuli marjapaikan olevan. Ruustinna kiiruhti
kiulu kumpaisessakin kädessä palvelijan jälkeen. Rovastilla oli aikomus
lähteä järven rannoilta kuvia ottamaan, mutta kun hän kuuli sen
marjapaikan olevan niin hyvän, otti valokuvauskoneensa ja lähti
puolijuoksua menemään toisten menijäin jälkeen. Emäntä vielä huusi
marjamiehille, että kuten illalla jo oli puhe, piti mennä leikkuuväen
luokse, joka neuvoo heidät parhaisiin marjapaikkoihin.

-- Kyllä, kyllä, vastasi ruustinna ja mennä huntosti kynttä kantta
palvelijan perässä. Ja kun rovasti tapasi menijät, niin ruustinna
huomautti:

-- Sinullakin, Kaarlo, pitäisi olla astia, johon poimisit.

-- Kyllä minä jaksan syödäkin saaliini, olen siksi kömpelö marjain
poimija.

-- Sinä taidat sitten syödä meidänkin saaliimme. Taitaa toteutua
sananparsi, ettei pidä lähteä herrain kanssa marjaan, ne syövät marjat
ja repivät tuohiset.

-- Siitäpähän tuon senkin näkee, sanoi rovasti ja pitkin askelin
kävellä lotmi ruustinnan rinnalla.

Marjamiehet olivat päässeet marjapaikoilleen, missä lukemattomat
vaarainpensaat silmänkantamiin hohtivat ruusunpunaisina kypsistä
marjoista ja varret notkuivat marjojen painosta. Sen nähtyään ruustinna
löi käsiään yhteen ja riemuissaan huudahti:

-- Hyvät ihmiset tuota marjan paljoutta, mikä ihmeellinen näköala.

Palvelijakin heitettyään saavin olaitaan sanoi iloisesti: »On nyt
syömistä eikä makaamista.» Sen sanottuaan hän koppasi kiulunsa ja alkoi
poimia juuri kuin kilvan näyttääkseen kenellä ensiksi on astia täynnä.
Samassa ruustinnakin kiiruhti toisen pensaan luokse ja kohta pensaissa
rupesivatkin varret kevenemään marjojen painosta, mutta toiset
samanlaiset pensaat vierellä ja edessä odottivat raskaiden kuormiensa
vapauttajia.

Rovasti valokuvauskoneineen meni kauemmaksi keskelle ahoa, mihin näkyi
monia kymmeniä pensaita, joissa oli monta sataa vartta aina pensaassa.
Siitä rovasti otti valokuvan. Kuvassa tulivat likimmäiset pensaat
näkymään marjojen painosta sujuvine varsineen ja yksityisine
marjoineenkin, mutta kauempaa tulivat näkymään vain pensaat marjain
punertamine väreineen.

Sen tehtyään rovasti palasi koneineen poimijain luokse ja rupesi kaksin
käsin poimimaan suurimpia vaaraimia ja ammentamaan ruustinnan kiuluun,
joka vähän väliä piti käydä tyhjentämässä saaviin. Sekin ennen puolta
päivää tuli kukkuroilleen täyteen.

Ruustinna lähti palvelijoineen nyt vaarainsaavia viemään kotiin, mutta
rovasti poikkesi leikkuumiesten luokse näkemään kaunista uhkeaa toukoa.

Ihmeissään nyt rovasti isännän kuhilastaessa katseli lyhteen latvoja ja
niitten suurijyväisiä, täyteläisiä tähkiä ja sanoi: »En elämässäni ole
nähnyt tällaista ruista. Tavallisessa rukiissahan on neljä jyväriviä
aina tähkässä, mutta tässä on kuusi ja niin täysiä, että jyvät ovat
ihan pystyssä ja aivan kikaraisillaan.»

-- Ei sitä koskaan näekään pellossa sellaista ruista kuin halmeessa,
sanoi isäntä hiki päässä kiireimmiten pystyttäessään raskaita pitkiä
lyhteitä kuhilaaseen.

-- Paljonko nyt luulette lähtevän tästä halmeesta viljaa, kun tämä on
näin täysiteräistä?

-- Vähintään sataviisikymmentä tynnyriä. Tästä lähtee runsaasti tynnyri
sadasta lyhteestä ja nyt on jo kahdeksantuhatta lyhdettä leikattu ja
melkein puoli on vielä leikkaamatta.

-- Voi sitä elon paljoutta ja se tulee ihan tuolta metsästä. Siunattuna
työn palkkiona vain... Ja tulevana kesänä teillä taas on samanlainen
halme.

-- Jos Jumalasta on myötiä, niin on samanlainen ja vielä vähän isompi,
virkkoi isäntä tyytyväisesti.

-- Ja kolmantena kesänäkö tässä on taas tuommoinen vaaraimikko kuin
tuollakin. Voi ihmeellistä Jumalan kaunistamaa vainiota, mikä siellä
on, kun näkyy silmänkantomatka vaaran rinnettä, jossa vaaraimien väri
on pohjavärinä ja vihantain varsien lehdet eivät kykene peittämään sitä
marjojen paljoutta.

-- Kolmantena ja neljäntenä kesänä tässä on samanlainen vaaraimikko.
Katsokaas, tuolla sängen juuressa myötään näkyy vaaraimen taimia ja
muutamat ovat jo niin pitkiä, että katkeavat leikatessa lyhteeseen.
Katsokaas, täällä lyhteen tyvessä näkyy vaaraimen varsien latvoja.

-- Niin todellakin on... Mutta tuonneko jää tuo vaarainten paljous
poimimatta?

-- Suurin osa niitä jää. Tässä kun rukiit saadaan kuhilaalle, niin
jonakuna päivänä pari tai kolme tynnyriä pannaan säilöön, mutta se ei
paljoa vähennä, kun niitä on monta muuta ahoa täynnä eikä ainoastaan
se, mistä nyt olette poimineet. Johan eilen illalla sanoin, että niitä
saa vaikka laivan lastin, kun vain on poimijoita.

-- Luulin sananne leikiksi, mutta nyt uskon, kun näin sen vaaraimikon
ja kun siihen lienee monta muuta ahoa lisäksi.

-- On niitä monta muuta ahoa. Vanhemmissa ahoissa, joissa alkaa vesakko
kohota suojaksi, ne joutuvat myöhempään, niin että vasta tulevan viikon
perästä ovat parhaillaan ja silloin mekin leikkuulta joudumme niitä
ottamaan. Tällä aholla, mistä te nyt poimitte, ovat silloin marjat jo
vanhentuneet ja karisseet maahan.

-- On ihan synti, että tuommoinen luonnon lahjoittama viljan paljous
joutuu ottajain puutteessa karisemaan maahan. Mutta sen uskon, kunhan
rautatie joutuu tänne ja ilmestyy ottajia, eivät varmaan silloin jouda
jäämään metsän ja maan hyväksi.

Isäntä puistalti suortuvaista päätään ja matalalla äänellä sanoi:

-- En tahdo kuulla enkä tietää mitään siitä rautatiestä.

Rovastikaan ei tahtonut jatkaa puhetta rautatiestä ja varsin
kääntääkseen puheen toisaalle sanoi:

-- Mutta sallisitteko noita vaaraimia poimittavan, jos esimerkiksi
tulisi joku tai jotkut sieltä meidän kylästämme niitä poimimaan, kun
niitä ei siellä saa nähdäkseenkään, sitä vähemmän maistellakseen.

-- Aivan mielelläni. Jättäisin vain itselle yhden ahon, jota en antaisi
vierasten poimia.

Rovasti punalti päätään ihastuksesta ja sanoi: »Totta tosiaan! Minä kun
lähden täältä huomisaamuna kotiin, niin uskon, että ylihuomenen
ylihuomenna täällä on jo uusia vaaraimen poimijoita.»

-- Mutta mihinkä ne niitä täällä panisivat. Mukanaan sieltä eivät voi
tuoda astioita ja meillä ei ole mistä antaa. Neljä tynnyriä täytettiin
lakoilla ja neljä on tyhjää, joista yksi on varattu teille, ja kolme
tarvitaan itselle.

-- Todellakin, se seikka nostaa tien pystyyn tulijoilta. Mutta uskon
kuitenkin, että jotkut käyvät poimimassa sen verran kuin voivat viedä
mukanaan kotiinsa.

-- Sen tehkööt kun tehnevät, sanoi isäntä ja siirtyi tekemään uutta
kuhilasta.

Rovasti seisahtui nyt katsomaan, miten yhdeksän rotevan leikkaajan
edessä lynkään painunut rukiin rintuus kahisten pakeni ja lyhteitä
syntyi kuin taikavoimalla eikä isäntä kerjennyt niitä saada kuhilaille,
vaikka parastaan hänkin yritti. Tästä väestä, joka tuossa hänen
edessään nyt teki työtä minkä henki takaa käski, hikiset paidat selkiin
tarttuneina puskien työn ääressä, jäi rovastin mieleen omituinen kuva.
Vaikka hikinen virta valui jokaisen kasvoja pitkin, niin niistä
kasvoista ja silmistä näkyi sellainen sielun puhtaus, joka on
mahdollinen ainoastaan erämaassa, missä ankara työ ja ympäröivä erämaan
koskematon luonto yhdessä ovat luoneet terveet puhtaat ruumiit ja
terveisiin puhtaisiin ruumiisiin puhtaat vilpittömät sielut. Tämän
kuvan uskoi rovasti pysyvän mielessään elämänsä ajan. Hiljakseen hän
lähti taloon, missi ruustinna jo palvelijoineen hääräsi vaaraimien
keitännässä. Mutta kun ruustinna näki rovastin tulevan, niin toimitti,
että sinä päivänä täytyisi vielä hakea kaksi saavillista vaaraimia,
jotta saataisiin tynnyri täyteen, ja loput viedä kotiin mennessä.
Seuraavana päivänä tulisi jo laitetuksi tynnyri ja sen jälkeisenä
aamuna ennen kukon laulua oli lähdettävä kotiin.

-- Me lähdemmekin sitten Kertun kanssa marjaan, sanoi rovasti ja lähti
kiulu kädessä pitkin askelin kävelemään halmeelle päin. Kerttu jäi
tuomaan saavia.

Seuraavana iltana olikin tynnyri täynnä sokeriin keitettyjä vaaraimia
ja suljettu niin kuin emäntä oli neuvonut. Olipa tähteenä vielä kotiin
vietäväksi pieni sangollinen vaarainhilloketta. Oli kaunis ilta, niin
kaunis kuin elokuun ilta voi olla. Rovasti ruustinnan ja Kertun kanssa
lähti soutelemaan järvelle ja ottamaan kuvia järven heinäisistä
rannoista, missä aarniohongat ja kuuset seisoivat rannan töyräillä! Ja
kun laskeutuva aurinko purppuroi luonnon ja kultasi kentän kartanonkin,
otti rovasti järveltä päin Kentän talosta kuvan, missä silkkiharsoinen
järven ranta ja kartanon yli näkyvä ruskopilvi, joka oli kuin kultainen
vuori, tuli näkymään. Sen otettuaan rovasti sanoi:

-- Tästä tulee ihmeen soma kuva.

-- Niitä täytyy valmistaa monta, jotta riittää antaa emännälle,
Hetville ja Anna Marialle. Ja minä tahdon yhden. Toimitan sen
suurennetuksi ja tämän ihanan ystävällisen talon muistoksi säilytän sen
kamarini seinällä, sanoi ruustinna.

-- Siitä tuleekin hyviin puitteisiin laitettuna oivallinen seinätaulu,
sanoi rovasti ja katseli vielä ympärilleen, näkyisikö mitä merkillistä
kuvattavaa. Mutta kun aurinko oli jo mennyt mailleen ja äskeisen
silkkiharsonsa käärinyt kokoon niin että koko luonto näytti nukkuvan,
hän käski venheen perässä istuvan ruustinnan ohjata venheen rantaan.
Kerttu laskikin aironsa veteen ja vetäisi hartiavoimin, joten venhe
ensi nykäisyä totellen lähti viilettämään. Pienet väreaallot rupesivat
kahtaallepäin levenemään ja äänettöminä väreinä pakenivat ne kauas
ennenkuin kokonaan kuolivat.

Talonväki oli jo asettunut nukkumaan ja niin vieraat hiljaa hiipien
nousivat rannasta taloon ja varovasti ovia aukoen ja varpaisillaan
mennä sipsuttivat saliin, missä pöydällä odotti valmiiksi laitettu
illallinen. Sen ääreen he istuivat suoraa päätä ulkoa tultuaan.
Ruustinna tuli ruokapöydässä istumaan selin pohjoiselta taivaalta
akkunasta näkyvään paksuun ruskopilveen, josta illan ruskon riutuva
hohde loi omituisen valon yön hämärryttämään huoneeseen. Ruustinna
istui nyt kauan selkäkenossa nojaten tuolin taustaan ja pureskellen
voileipäänsä ja metson täkästä viillettyä lihaviipaletta ja katseli
huoneen kasveja ja sanoi: »Miksikähän minä en siellä kotona saa
tuollaisia illan kuvia mieleeni kuin täällä? Katsohan sinä, Kaarlo,
noita kasveja, minkälaisella harsolla ne ovat verhotut! Ei maalarin
sivellin eikä valokuvaajan kone pysty luomaan tuosta täydellistä kuvaa.
Katsohan, Kaarlo, miten nuo kasvit näyttävät ihan juopuvan.»

-- Sentähden ettet siellä nauti luonnosta niin paljon kuin täällä
metsojen luvatussa maassa, sanoi rovasti ja nosteli puulusikalla paksua
viiliä.

-- Ei siellä voikaan nauttia, vaikka kuinka koettaisi. Miten siellä
käpykankailla ihastuisi, missä kituvat puolikuivat puut kurjan
näköisinä raukkoina jäkäläisellä permannollaan seisovat. Eivät ne
itsekään kykene ihastumaan kesästä eikä alakuloistumaan talvesta. Ja
saman kuvan saa vainioiltakin. Ei kunnon toukoa näe yhdessäkään
pellossa.

-- Eihän siinä sentään ole kaikki, virkkoi rovasti väsyneesti.

Kun ruustinna kuuli, että rovasti ei halunnut jatkaa puhetta, siirsi
hän istuimensa likemmäksi viilihulikkaa ja rupesi hänkin pistelemään
viiliä. Eikä siinä ollutkaan enää kuin vähäinen kaistale koskematonta,
kun rovasti ja Kerttu olivat melkein kilvan tuokion aikaa nostelleet ja
ajatelleet: »Nauttikoon ruustinna illan ruskosta, me nautimme
viilistä.»

Rovasti oli nyt todellakin harvinaisen väsynyt. Hän meni syömästä
päästyään sanaa puhumatta peräkamariin vuoteelleen ja nukkui samassa
aivan sikeään uneen. Kerttukin meni syömästä päästyään pirttiin
nukkumaan, mutta ruustinna otti, ennenkuin rupesi vuoteelleen,
muorivainajan hautakummun kuvan seinältä ja illan himmenevässä valossa
katseli sitä ja mielessään tuskitteli: »Voi voi, kun en saanut
seppeleensitojaa siinä kiireessä! Miten somaa olisi tuossa haudalla
yksi ainoa seppele, jonka tummissa silkkinauhoissa olisi kirjoitus:
'Tuntemattomalta ystävältä.' Niinhän olin aikonut, mutta en saanut...
No, tulevana kesänä laitan ja istutan kukkapenkin, laitan seppeleen ja
sitten Kaarlolla otatan kuvan, jonka säilytän luonani. Menen mihin
menen, en kuitenkaan usko, että Tepastoon kuolen.»

Viimeisetkin ruskopilven hiutaleet jo sammuivat taivaan rannoilla ja
elokuun tyyni yö tummui tuskin läpinäkyväksi hämäräksi. Ruustinnakin
pani kuvan naulaan, mistä oli sen ottanutkin, ja rupesi vuoteelleen.
Mutta silmät siitä yli huoneen tuskin näkyvästä kuvasta eivät vieläkään
eronneet. Se toi mieleen elämän ja ihanan kuvan muorin viimeisistä
hetkistä. Uni kuitenkin lopulta sulki silmät, sulki ajatuksien tiet.
Mutta herätessä aamun kirkkaaseen päivään menivät taas silmät siihen
kuvaan ja virittyivät samat tunteet.




Seitsemäs luku.


Rautatien teko oli alkanut Jonkereesta päin ja niinpä eräänä sateisena
syyskuun päivänä suuntalinjojen hakkaajia kolmattakymmentä repaleista
kirvesmiestä märkinä ja viluisina, tyhjät jätkänpussit selässään ja
kaksi herrasmiehen näköistä työnjohtajaa saapui Kenttään pyytämään
ruokaa. Sitä luvattiin ja kohta olikin Kentän pitkä pirtin pöytä
kukkuroillaan ruokia. Ruokapöydän ympärille kiertyivät nyt miehet
iloisesti huudahtaen, että jopa satuttiinkin sentään taloon, jossa
saadaan syödä. Kohta rupesivatkin suuret leipäröykkiöt, siikapurtilot
ja piimähaarikat tyhjenemään niin, että saatiin ruveta kantamaan lisää.
Hymyssä suin tytöt toivatkin lisää, minkä näkivät loppuun käyvän.
Pöydän päässä syövä työnjohtaja arvasi mille tytöt hymyilivät, loi
tyttöihin omituisen syvälle käyvän silmäyksen ja hymyssä suin sanoi:
»Älkää, neitoset, ihmetelkö, vaikka me paljon syömme. Enemmän kuin
vuorokauden olemme olleet aivan syömättä, jouduimme tuonne salolle
vähillä eväillä. Luulimme tänne tämän talon kuuluville pääsevämme
päivässä, mutta emme päässeet kahdessakaan, ja vielä päällepäätteeksi
yllätti tällainen kylmä sade. Märkinä kuin uitetut koirat olemme kaksi
päivää nälkäisinä vaeltaneet tuota hyistä saloa melkein syömättä, niin
ei ole kumma, jos ruoka maistaa.»

-- No syökäähän nyt, pojat, kyllä me laitamme, sanoi Anna Maria
iloisesti ja nauroi niin, että rinta hytkähteli.

-- Kyllä me syömmekin!

-- Kyllä syömmekin kehoittamatta, kuului miesten joukosta ääniä ja
vinhasti liikkuivat miesten leuat käsien myötäänsä nostaessa uutta
puremista. Viimein he kuitenkin mies mieheltä pistivät veitsensä
tuppeen, ryyppivät vielä muutamia kertoja haarikasta piimää ja nousivat
pöydästä. Toinen työnjohtaja meni nyt karsinapenkillä istuvaa emäntää
kiittelemään ja sanoi: »Kyllä te meidät syötätte, mutta mitäs sanotte
silloin, kun tässä parin viikon perästä tulla järähtää parisen sataa
yhtä nälkäistä miestä kuin mekin olemme. Suuren linjan hakkaajat
parissa viikossa tänne jo joutuvat.»

-- Annetaan rahasta mitä on annettavaa ja mitä ei liikene, sitä ei
anneta rahastakaan. Jumalan vesihän se kaiken kastelee, sanoi emäntä
allapäin sukkaa neuloessaan ja väliin aina alta kulmiensa vilkaisten
miehiin, joilla oli repaleiset vaatteet yllä, vaikka olivat rahatöissä.

-- Niinpä niin. Mutta urpupuuhun se kuitenkin lintu lentää, sanotaan.
Tämä talo on jo tullut niin kuuluksi, että sivu tästä ei mene yksikään.

-- Mistä se rautatie sitten tulee kulkemaan, kun me niin kaikkien
urpupuuksi olemme sattuneet?

-- Se tulee menemään tästä teidän kirkkotienne poikki Lepokiven
seuduilta, sanoi joukosta eräs Siuruan kylän mies.

-- Ja sittenkö sitä suurta Korentosuota pitkin?

-- Siitä juuri. Halki suon Kelovaaran päätä kohti ja sitten Kelovaaran
pohjoispäitse Jukkasjärvelle ja sieltä mihin mennee sitten.

-- Vai Lepokiven kautta. Viisi virstaa tästä.

-- Niin. Ja metsäherrat näitten valtion metsien takia kuuluvat
Lepokiven tienoille tahtovan asemaa tai pysäkkiä. Siten te tulette niin
likelle rautatien asemaa, että joka kerran junan tullessa kuulette
veturin vihellyksen.

-- Niin kauasko se kuuluu?

-- Kuuluupa hyvinkin ja näette savunkin, kun juna Korentosuota mennä
huitelee. Silloin te ette olekaan enää asumassa erämaan sydämessä, kun
junan jyrinän ja veturin vihellyksen kuuluvissa olette.

-- Mitäpä tuosta, kun ei vie kirkolle päinkään. Halkoo vain erämaan
soita.

-- Kyllä se vie kirkollekin. Tästä Jonkereeseen tulee tuskin parin
tunnin matka.

-- Niin lienee Jonkereeseen, mutta Tepastoon ei vie.

-- Eipä tiedetä, jos haararata tehtäneen Tepastoon. Piiri-insinöörin
kokouksessa Jonkereessa oli siitä puhetta, huomautti työnjohtaja.

-- Sehän tuo olisi jotakin, mutta eivät mahtane minun silmäni nähdä
sitä lystiä.

-- Kaksi vuotta vain, niin silloin hyrisee.

-- Hm. Hitaita ovat herrojen kiireet. Saattaa mennä kaksikinkymmentä
vuotta ja menköönkin, virkkoi emäntä alakuloisesti.

-- Niin sitä sanotaan että hitaita ovat herrain kiireet, mutta kun on
eduskunnan ja hallituksen päätös, että kahden vuoden perästä pitää olla
rata valmiina, niin siinä on tulta alla, sanoi työnjohtaja
painokkaasti.

-- Saattaa olla niin ja saattaa olla toisinkin, sanoi emäntä
umpimielisesti, pisti viidennen sukkapuikon huuliensa väliin ja
venytteli kudelmaansa sinne ja tänne.

Työnjohtaja näki, että emäntää eivät rautatietuumat kovinkaan
ihastuttaneet, siksi hän lopetti juttelun ja tuli pöydänpään puolessa
tupakoivan toisen työnjohtajan kanssa tuumimaan työhön lähdöstä. Mutta
kun yhä satoi, niin päätettiin jäädä taloon yöksi ja lähteä aamulla
tavallista aikaisemmin. Kun miehet tämän kuulivat, niin rupesivat
kilvan riisumaan kenkiä jaloistaan ja toimittamaan niitä uunin
seutuville kuivumaan, minkä tehtyään sytyttivät piippunsa ja
heittäytyivät lattialle pitkäkseen ja käsikynkillään pitivät päitään
koholla niin kauan kuin piiput paloivat. Mutta kun ne sammuivat, niin
muutamille jäi käsiterä päänalaiseksi ja muutamille ei sitäkään,
rojottivat vain paljaalla lattialla kuin kuolleet ja kohta nukkuivat.

Työnjohtajat hiljaa keskenään puhellen kuitenkin istuivat pöydän
päässä, nähtävästi odotellen kutsuttaisiinko heitä sisälle parempiin
oloihin, mutta kun talon miehiä ei ollut ketään kotona, niin ei kukaan
heistä välittänyt. Anna Maria toi vain viime postin sanomalehdet, jotka
he ystävällisesti kiitellen ottivat Anna Marian tukevasta kädestä ja
rupesivat lukemaan. Lukiessaan he kuitenkin silmäilivät askareissaan
liikkuvia talon tyttöjä. Niitten reippaista liikkeistä he lukivat
enemmän kuin sanomalehdistä. Mutta siinä sanomalehtiä selaillessa kului
kuitenkin aika siksi, että tulivat kotiin miehet, jotka olivat olleet
myllyä käyttämässä ja myllynpatoa korjaamassa. Miehet olivat ulkona
tytöiltä kuulleet, että rautatietyömiehiä nukkuu pirtin lattia yhtenä
lauttana, siksi he hiljaa, ilman tavallista kotiintulokolinaansa
astelivat pirttiin, missä työnjohtajat esittivät itsensä isännälle.

Isäntä oli ensin vähäpuheinen ja oli kahdella päällä kutsuako näitä
sisälle, mutta kun ne olivat niin hauskannäköisiä, komeita nuoria
miehiä, niin hetken puheltuaan ja kyseltyään, mistä kaukaa he olivat,
mitä toimivat ja muuta sellaista, kehoitti vieraita tulemaan sisälle.
Iloisesti kiitellen ja reippain askelin molemmat lähtivätkin isännän
jälkeen. Sisälle tultuaan joutuivat ihailemaan talon sisähuoneitten
sisustusta, jota he ihmettelivät ihmettelemästä päästyäänkin, osaksi
senkin tähden, että luulivat sen olevan isännälle mieluista. Puhe
kiertyi nyt siihenkin, että kaikki oli kotitekoista ja että yksi talon
mies oli puuseppä ja samalla rautaseppä. Työnjohtajista se, joka oli
varsinainen koko joukon johtaja, kääntyi isännän puoleen ja sanoi: »Me
juuri tarvitsisimme sellaisen miehen, joka olisi samalla rauta- ja
puuseppä. Ettekö sitä luovuttaisi hyvää palkkaa vastaan meille?»

-- Mitä siitä maksettaisiin?

-- Sepille maksetaan sangen korkeat palkat, aina kahteenkymmeneen
markkaan asti päivältä. Meillekään ei ole korkeampi palkka, vaikka
kymmeniä vuosia olemme kouluja käyneet.

-- Mahtaisihan ensimmälti olla opettelemista sellaisiin töihin, joita
ei ole ennen tehnyt, mutta kun totustuu, niin kyllähän se Antti ei
miehelle perään anna.

-- Niin te siis lupaatte lähtemään?

-- Kun itse tahtonee lähteä, niin ei tässä nyt niin kiinniottavaa
kotona ole, että ei joiksikin kuukausiksi pääsisi lähtemään.

-- Saisimmeko sen Antin tänne?

Isäntä nousi ja lyhyin askelin poistui salista, mutta palasi heti
jäljessään Antti, joka kainona istui tuolille.

Työnjohtaja silmäsi Anttia kiireestä kantapäähän, miehen vankkoja käsiä
ja leveitä hartioita ja sanoi kohteliaasti:

-- Kuulkaahan, kun me välttämättömästi tarvitsisimme puu- ja rautasepän
ja te kuulutte juuri sellainen olevan, niin ettekö tahtoisi lähteä
tänne rautatien työmaalle?

-- Olenhan tuota jotakin sommitellut puustakin, raudastakin, mutta
miten tuota siellä?

-- Kyllähän se työ tekijänsä opettaa, kun kerran on seppä tekemään. Te
taidatte sitten lähteä koettamaan.

-- Käynyttähän tuota ei käsketä ja yrittänyttä ei laiteta. Jospa tuota
lähdettäneen, sanoi Antti vakavasti ja poistui pirttiin, missä tiesi
illallisen joutuvan syötäväksi.

Pirttiin poistui isäntäkin, mutta kehoitti vieraita lukemaan lehtiä
sillä aikaa kuin hän kävi syömässä.

Sen jälkeisenä yönä oli isäntä nähnyt ikävää unta. Oli ollut talo kuin
myrskyn repimänä, ja hän oli kaivannut Anttia, mutta oli sitä vain
vilahdukselta nähnyt, kun Antti oli ollut ruumisarkussa ja oli näkynyt
vain toinen puoli ruumista. Hän oli säikähtänyt sitä näkyä ja herännyt.
Aamulla isäntä Antille kertoi unensa ja sanoi: »Taitaa olla sominta,
ettet lähde sinne.» Mutta Antti toimittautui matkaan ja sanoi ylpeästi:
»Unet ovat öitä myöten, näkijät unien jäljistä. Eikähän kukaan
kuolemastaan sivu pääse.»

Siihen tyytyi isäntäkin, mutta se uni mielessään hän katsoi Antin
jälkeen niin kauan kuin poika oli näkyvissä. Reippain askelin Antti
lähti insinöörin jäljessä Jokikylän kautta Jonkereeseen, missä seppää
tarvittiin. Toinen työnjohtaja oli jäänyt miesten työtä johtamaan,
suuntalinjoja edelleen avaamaan.

Isäntä ei siitä unestaan päässyt erilleen, vaan se oli yöllä ja
päivällä aina mielessä, kunnes kahden viikon kuluttua tuli Antti
käymään kotona ja kertoi, miten kaikki insinöörit hänestä pitivät ja
vannottivat vielä tulemaan. Maksavat kaksikymmentä markkaa päivältä ja
vielä päivälliskahvit vehnäsineen pääinsinöörin kotona annetaan joka
päivä.

-- Vai oikein vehnäskahvit annetaan muun hyvän lisäksi, virkkoi isäntä
ja syvä ilo näkyi kasvoissa, kun se uni kuitenkin taisi olla öitä
myöten, kuten sanotaan.

-- Niin annetaan, toisti Antti ja koko se insinöörin perhe on kaikki
niin ystävällistä kuin Liposen linnut. Tosin minä omalla ajallani
sitten sen jälkeen illalla, kun työstä on soitettu, olen insinöörin
pojille tehnyt maalipäitä veitsiä ja puulusikoita. Niitten hinnasta nuo
taitavat ne kahvit tulla, kun minä en niistä muuta hintaa ota. Mutta
tekisinhän niitä minä kahvittakin, kun päiväpalkka kerran on niin hyvä.

-- Puulusikoillako sitten insinöörin pojat syövät?

-- Mitä tehnevät, mutta sieviksihän noita rouvakin kehuu, ja tupet
niillä nyt pojilla roikkuvat vyöllä juuri kuin jätkillä ja usein se
kirkasteräinen maalipäinen veitsi otetaan tupesta katseltavaksi ja
pannaan taas takaisin tuppeen.

Paha uni oli nyt melkein kokonaan häipynyt isännän mielestä, ainoastaan
joskus sen muisto jylähti povessa, mutta samassa hävisi kuin tuulen
puhaltaessa. Se tieto että Antilla oli siellä hyvä olla, hyvitti isän
ja äidin mieltä, vaikka pojasta ei moneen viikkoon kuulunutkaan mitään.
Mutta eräänä joulukuun pilvisenä päivänä saapui Kenttään tuntematon
nuori mies, jonka vaalakoissa kapeissa kasvoissa näkyi syvä totisuus.
Kaikkien silmät kiintyivät vieraaseen ja korvat olivat valmiit
kuulemaan kuulumisia, kun isäntä tyynesti kysyi: »Mistä se vieras on
kotoisin ja mihin se on matka?»

-- Matkani ei taida olla tätä edemmäksi, Jonkereesta minä olen
kotoisin.

-- Mitä sitä sitten Jonkereesta kuuluu?

-- Ei tuota muuta niinkään mainittavaa. Se insinööri Sillman laittoi
minut tänne tuomaan sanaa, että se tämän talon poika Antti ei ole aivan
terve.

Kaikkien kasvot hulmahtivat kuumiksi. Tytöt löivät käsiään yhteen ja
huudahtivat: »Siinä se nyt on isän uni, jota se on kertonut. Antti on
varmaan kuollut.»

Vieraankin kasvot punastuivat, hän loi silmänsä lattiaan ja mietti mitä
sanoisi, mutta ei joutanut kauan miettimään, kun Reeta Kustaava sanoi:
»Sano heti, miten on Antin laita.»

-- Kun niin arvaatte, niin täytyy sanoa totuus. Kuollut se on.

-- Herra Jumala, mitä pitää kuulla, sanoi Antin äiti karvaalla
mielellä, otti esiliinansa käsiinsä ja painoi sillä kasvojaan.

-- Sairastiko se kauan, kun moneen viikkoon ei sieltä päin ole mitään
sanomia kuulunut, kysyi Reeta Kustaava.

-- Ei. Se sai tapaturmaisen kuoleman, aivan silmänräpäyksessä meni.

-- Hyvä isä sentään! Miten se niin?

-- Hän oli pajassa, kun leikkauksessa ammuttiin kalliota, ja kymmenen
ja puolen kilon painoinen, teräväsärmäinen kiven möhkäle lensi
korkealle ilmaan, niin korkealle, että urpiaisen kokoisena näkyi.
Sieltä näin kaartaen lähti laskeutumaan ja osui juuri sepän olkapäähän
ruhjoen koko toisen puolen ruumista. Kun pajan lautakatto rämähti ja
samassa raudan taonta taukosi, niin pahaa aavistaen lähdimme juoksemaan
paikalle. Seppä makasi pölkyn vieressä ruhjoutuneena, toinen käsi, joka
oli jäänyt terveeksi, hieman värisi, mutta heti taukosi sekin.
Pajamies, joka oli toiselta puolen alasinpölkystä pitäen ollut rautaa
moukarilla takomassa, makasi pölkyn vieressä tajutonna. Pajan
kattolauta oli senkin lyönyt tajuttomaksi. Se virkosi, kun ruvettiin
pudistelemaan ja ehkä siitä tulee eläjä, vaikka päässä ja hartioissa on
hirvittävät haavat.

Kun emäntä ei viitsinyt pirtissä ääneensä itkeä, niin esiliinallaan
kaksin käsin kasvojaan painaen lähti puoleksi juosten menemään ulos ja
meni suoraa päätä peräkamariin, missä suljettuaan oven antoi itkunsa
päästä valloilleen.

Isäntäkin nieleksi karvasta palaa kurkustaan, pureskeli hampaitaan ja
katkerasta vihasta vääntyivät leveät kasvot. Viimein hän hieman
väristen sanoi: »Herrojen mielestä se talonpojan henki ei paljoa maksa,
kun laitetaan paja niin vaaralliseen paikkaan, juuri kuin ei olisi
tilaa edempänä. Ne ovat herroja ne... Katalat.»

-- Ei se paja ollut likellä, ammuntapaikalta oli lähes sata syltä
matkaa.

-- Mutta jos olisi ollut kaksisataa syltä matkaa, niin kivi ei olisi
voinut lentää.

-- Paja ei voi olla kovin kaukana työpaikalta, kun siellä myötäänsä
kuljetaan poria teroituttamassa ja panosten sytytysraudat jäähtyisivät
matkalla, jos paja, jossa ne kuumennetaan, olisi kovin kaukana. Kun se
kivi sitä paitsi oli lähtenyt surmannuolena lentämään, niin samalla
tiellään se olisi voinut lentää vaikka kilometrin, se otti sellaisen
kaaren.

-- Sinä näit sen?

-- Näinpä hyvinkin, kun virkanani oli lataus ja latausten sytyttäminen.
Itse olin juuri kuudesta panoksesta viimeiseksi sytyttänyt sen, josta
kivi lensi. Ja puolimatkaan, missä paja oli, pakenin katsomaan
laukeamisia; tokihan minä näin kiven lennon ja jouduin ensimmäisenä
juoksemaan pajaan, mihin kaikki poramiehetkin juoksivat sama paha
aavistus povessaan.

Kaikkien Kentän väkien kasvot näyttivät turvottuneilta ja
kuumottavilta. Tytöt ja Hetvi vetivät päähuivinsa alas peittämään
kasvojaan ja keskenään puhelivat, että surmansa tuota Anttia lienee
sinne vetänyt, ei suinkaan mikään pakko.

Vieraskin sekautui talonväen keskusteluun ja sanoi: »Kyllä todella
täytyy sanoa, että se oli sallimus eikä mikään muu. Olisihan kivi
voinut pudota vaikka puolenkin metriä syrjään, mutta sen piti pudota
määrättyyn paikkaan. Samat sanat tulivat insinööri Sillmanninkin suuhun
tapahtumaa katsellessa. Surkea oli insinöörin ja koko insinöörin
perheen mielestä se tapahtuma, ne niin paljon pitivät Antista, aivan
kuin omasta pojastaan.»

-- Tottapa se kuolema oli ennen määrätty, kun isä Antin sinne lähtiessä
näki semmoisen unen, sanoi Reeta Kustaava itkusta väristen.

-- Minkälainen se uni sitten oli?

-- Oli vain nähnyt Anttia vilahdukselta ruumisarkussa ja oli vain
näkynyt toinen puoli.

-- Sepä kummallisen tarkka uni. Vasen olkapää on kokonaan poissa ja se
puoli ruumista muutenkin ruhjoutunut. Pää ja oikea käsi ovat terveet,
mutta vasara oli lentänyt seinän vierelle kuten pajamieheltäkin
moukari. Kyllä täytyy sanoa, että sallimus se oli.

Isännän mielestäkin oli viha herroihin haihtunut, kun kuuli pajan
olleen niin kaukana ammuntapaikalta ja muisti unensa. Värisevällä
äänellä hän sanoi: »Niin kai se on kuten sanotaan, että sijan tietää
kuhun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa, mutta ei tiedä kuhun kuoleman
pitää.»

-- Se on tosi se, vakuutti vieras.

Isäntä nousi aikoen lähteä kamariin emännän luokse, mutta istahti
paikoilleen, kun vieras sanoi: »Se insinööri Sillman toimitti minut
sanomaan, että ruumis valtion puolesta toimitetaan hautaan ja se on jo
valmiina komeassa kukitetussa arkussaan. Ja että se ensi lauantaina
haudataan, joten te sukulaiset, jos tahdotte nähdä vainajaa, saatte
nähdä joko perjantaina siellä Jonkereessa tai lauantaina puolenpäivän
aikaan Tepaston hautausmaalla.»

-- Tulemme Tepastoon, sanoi isäntä värisevällä äänellä ja lähti
kamariin, missä emäntä tuskissaan heittelehti sängyssä ja väänteli
käsiään kuin suonenvedossa.

Isäntä sen nähtyään ei tahtonut nostaa kiveä kuorman päälle, vaikka
hänellä itselläänkin oli mieli raskas ja sydän niin täysi kuin olla
voi, lohduttomasti vain sanoi:

-- Emme saata mennä menneen jäljessä, kohtalon tiet ovat tuntemattomat.
Tämä on aikoja ennen näin määrätty, koska uneni niin tarkoin toteutuu.
Ensi lauantaina kirkolla saamme nähdä Antin, jonka vasen puoli on
ruhjoutunut -- sitähän se uni ennusti.

-- Tuo mieskö se niin kertoi? kysyi emäntä vapisten ja jokainen jäsen
värisi.

-- Se se kertoi. Se kivi on lentänyt ilmaan ja kummallisen kaaren
tehtyään juuri osunut putoamaan siihen määrättyyn paikkaan, mihin
nähtävästi korkein sallimus oli määrännyt sen putoamaan... Eikä tämä
ole meidän syytämme. Sen unen nähtyäni kielsin Anttia lähtemästä, mutta
se ei totellut. Ylpeästi vain sanoi, että unet ovat öitä myöten,
näkijät unien jäljissä.

-- Ensi lauantainako hänet sitten haudataan?

-- Niin... Komeassa kukitetussa arkussaan kuuluu Antti jo olevan ja
lauantaina puolenpäivän aikana on kirkolla, jonne mekin lähdemme
näkemään.

-- Tokkohan Anna Maria ja Saara siellä Jokikylässä saavat tietää, että
hekin tulisivat.

-- Jos tuo mies ei lähtene Jokikylän kautta palaamaan, niin täytyy
Erkin tai Tuomaan lähteä Jokikylään ja hän saattaa sieltä tulla
kirkolle sisariensa kanssa.

-- Mutta Antille pitäisi hauta saada muorivainajan viereen. Se niin
aina kunnioitti muoria, oli valmis auttamaan, jos muori vähänkään
kompastui.

-- Se kyllä todellakin pitäisi saada muorin vierelle. Mutta miten
lienee mahdollista, kun muorin hauta on noitten kahden petäjän välissä,
mitkä tuossa kuvassakin näkyvät... Sinne täytyy lähteä perjantaina ja
haudankaivajan kanssa miettiä, voisiko edes syrjästä päin kaivamalla
tuon toisen petäjän alle saada Antille haudan.

Emäntä nousi nyt istualleen, pyyhki kasvonsa esiliinaansa ja seinällä
riippuvaan muorin hautakummun kuvaan katsoen sanoi: »Siinä näkyy Antin
tekemä hautaristi kirjoituksineen, mutta kuka kirjoittaa hänen
haudalleen?»

-- Täytyy kai siihen meidän laittaa jotakin merkkiä, kun eivät ne
laittane, jotka sitä hautaan toimittavat, sanoi isäntä ja lähti
pirttiin ottamaan selkoa, lähtisikö sanantuoja palaamaan Jokikylän
kautta ja viemään sanomaa Anna Marialle ja Saaralle, että nämäkin
tietäisivät tulla Antin hautajaisiin. Pirttiin tuli emäntäkin ja kun
oli saanut itkeä sydämensä tyhjäksi, niin lieventynein mielin istui
vieraan lähelle kyselemään tapahtuman yksityiskohtia. Hetkisen
kyseltyään nousi siitä toimittamaan vieraalle ruokaa ja kyseli lisää
vieraan syödessä.

Emäntä pääsi nyt selville siitä, että tapahtuma oli sallimus eikä
mikään ajattelemattomuuden tuottama vahinko. Ja kun kuuli insinööri
Sillmanin perheen osanoton siihen Antin kohtaloon, niin hetki hetkeltä
rupesi sydän rauhoittumaan ja koko tapaus muuttumaan tavalliseksi
tapahtumaksi, joita ihmisen elämä on ihan kirjavana. Murheen päiviähän
on aina enemmän kuin ilon päiviä. Mutta kokonaan ei murhe hetkeksikään
haihtunut mielestä.

       *       *       *       *       *

Kun Antti oli käyty hautaamassa, niin kotiin palatessa äidin mieli oli
taas entistään raskaampi. Kotikin tuntui peloittavan tyhjältä.
Kaikkialla näkyi tyhjyys, koko ihmisen elämäkin oli tyhjyys. Kamariin
tultua, kun oli matkavaatteet riisuttu, puhkesi raskas mieli
kyyneleiksi. Istuessaan tuolilla ja katsellessaan joulukuun pilvisen
päivän hämärään hän itsekseen sanoi: »Antti on poissa, Saara on poissa,
Anna Maria, oikea käteni, on poissa. On kuin kaikki olisivat poissa.
Toinen toisensa perästä tippuvat kuin linnut oksalta... Minä yhdeksän
lapsen äiti, mihinkä viimein vaivoista väsyneen pääni nojannen...
Mihin?»

Hetvi, joka oli ollut kotona, toi nyt sylissään puita, pisteli ne
kamarin uuniin pystyyn ja viritti niihin tulen. Uunissa kuivat
honkaiset puut rupesivat iloisesti palaa hulmuamaan levittäen lämpöä ja
elävää valoa huoneeseen. Ulkonakin rupesi taivas poudistumaan ja
ennenkuin emäntä tuli huomanneeksikaan, joulukuun lyhimmän päivän
aurinko paistoi akkunan takana seisoviin huurteisiin puihin, jotka nyt
neitseellisen puhtain kasvoin majesteetillisina seisoivat todistamassa,
että ihmisen elämä kuitenkaan ei ole tyhjyys. Monikymmenlukuinen
urpiaisparvikin iloisina hilmerehtäen pyrähteli puutarhan suurissa
pihlajissa noppien niistä huurteeseen jäätyneitä marjoja. Tätä
katsellessa ja uunin hulmuavan tulen lämmössä kyyneleet hiljalleen
kuivuivat. Oli kuin kesäaamun aurinko olisi noussut elon vainiolta
sulattamaan yön hyisen hallan ja elon kasvit herättämään uuteen eloon.




Kahdeksas luku.


Olli-Pekka oli nyt kirkolta palatessaan tuonut morsiamensa Alanteen
Ainon ikäänkuin täyttämään sitä aukkoa, jonka kaksi viikkoa sitten Anna
Marian siirtyminen uuteen kotiinsa Jokikylään ja nyt Antin poismeno oli
tuottanut. Aino oli kuitenkin päivät ja viikot talossa kuin vieras.
Virkkasi vain morsiuspukimiensa koristeita ja väliin aina kuvastimen
edessä korjaili pitkästä tukkapalmikosta taidokkaasti käärittyä
nutturaa ja tarkasteli, oliko nutturaan kiinnitetty kampa siinä
niinkuin sen olla piti. Tytöt ja Hetvi sitä salaa pitivät pilanaan,
mutta ne eivät sitä Olli-Pekan eikä vanhusten kuullen tehneet. Pieni
salainen hymy huulissaan vain katselivat Ainon hienoutta.

Kun Hetvi eräänä iltana tyttöjen ollessa avannolla vaatteita
viruttamassa oli yksinään karjaa hoitamassa, tuli Aino navettaan, ja
Hetvi luuli, että hän tuli nyt hänen avukseen. Mutta valkoiset kädet
lanteillaan Aino vain käveli pitkin navetan käytävää silmäillen lehmiä.
Hetken perästä sitten sanoi:

-- Mitä lehmiä sitä on Anna Marialle luvattu, kun Olli-Pekka sanoi
viisi lehmää luvatun?

-- Tuosta nuo kaksi rinnakkain ja tuo kailoposki ja tuo ja tuo.

-- Mitä ihmettä niitä niin paljon on luvattu?

-- Kun Saarallekin on annettu viisi lehmää... Ja ehkäpä siinäkin
ajatuksessa että sinä täytät tyhjät parret.

-- Hm. Ei minulle anneta niin monta, eikähän missään maailmassa
tyttöjen jälkeen panna viisiä lehmiä.

-- Kyllä se jääpä aikaan tulee, kun lähtevä evästä saa. Ei tässä
navetassa kauan ole viisi partta tyhjänä. Tuommoisista, joita tuolla
karsinassa keppelehtää, niitä tulee parsien täyttöjä.

-- Tulee sitten kun tulee... Mutta kun vielä talvi elätetään ja kesän
tullen kuulutaan vasta annettavan, se minun on kummani.

-- Niin kuulutaan, sanoi Hetvi välinpitämättömästi ja kaksin käsin
syyti isosta vasustaan turvepehkuja lehmien alle. Ja Hopitengan alle
kuivikkeita levitellessään sanoi: »Tämä morjake se on minun lehmäni.
Tätä ei anneta kenellekään.»

-- Minkätähden se on sinun lehmäsi, oletko sinä sen tuonut tähän
taloon?

-- En ole tuonut. Tähän navettaan se on syntynyt, mutta kun se on tämän
navetan parhain, niin parhaassahan se on vievän mieli, sehän on vanha
sananlasku.

-- Joko sinä sitten olet menossa tästä talosta?

Hetvi ajatteli sanoa, että tyhmä kysymys ei tarvitse vastausta. Hän
jätti kuitenkin toiseksi kerraksi ja sanoi tyynesti: »Ei tuota vielä
ole eväsleipiä leivottu, mutta enhän tässä minäkään juurillaan seisova
puu ole, saattaahan sitä lähteäkin, jos niin vaaditaan.»

-- Kukapa sitä vaatii?

-- Ei sitä tiedä, kuka vaatii. Paljon on vielä poikia, jos yksi on
mennytkin tuonelaan. Sitä varten on ukko varannut jo maita. Tuossa
kaksi Leppimäkeä odottaa tulijoita ja nyt on Siuruan Vehkaniemeen
antanut kaksikymmentätuhatta markkaa velaksi, jonka panttina kuuluu maa
olevan.

-- Mitä vielä! Kun ukko rupeaa eläkkeelle ja jättää poikien haltuun
hallinnon, niin saattavathan pojat yhteisestikin hallita maita ja
mantuja kuten ukkokin.

-- Jospa tuo ruvenneekin eläkkeelle, sanoi Hetvi ja suu vetäysi
ivalliseen hymyyn.

Ainokaan ei enää jatkanut keskustelua, kädet lanteilla käveli pari
kertaa halki navetan ja meni pois.

Ainon ja Olli-Pekan häät oli määrä pitää loppiaisen pyhinä, jolloin
rovasti tulisi vihkimään. Mutta Aino oli Olli-Pekalle sanonut, että jos
hänelle ei anneta sitä kartanon puoleista peräkamaria, joka nyt oli
Hetvillä, niin hän ei tule koko taloon. Niinpä nyt tänä iltana oli
Olli-Pekalla, Hemmillä ja Hetvillä kolmeen mieheen neuvottelu. Hetvi
tahtoi pitää kamarinsa, kun se kerran oli hänelle annettu, mutta kun
Hemmi ja Olli-Pekka olivat sopineet siitä, että porstuan peräkamari
vallataan tytöiltä Hetville ja tytöt muuttakoot ison sänkynsä pirttiin,
niin Hetvi huiskautti päähuivinsa vihaisesti naulaan ja sanoi: »Olkoon
niin tällä kerralla, ei ole pitkä toiseenkaan, kunhan oppii saamaan
mitä vaatii.»

Niinpä hääpäivän edellisenä päivänä tytöt saivat eteisen peräkamarista
muuttaa sänkynsä pirttiin ja Hetvin sänky kannettiin sijalle. Hetvi toi
huonekasvinsakin pöytineen, jotka Antti oli hänelle morsiuslahjaksi
tehnyt, ja huoneeseen jäi nyt vain paljaat seinät. Se oli nyt yhtä
ikävän näköinen kuin sekin aitta, mihin muori oli kuollut. Kodikkaisuus
oli siirtynyt eteisen peräkamariin.

Kun Hetvi oli viimeiset tavaransa sieltä entisestä kamaristaan ottanut,
katsoi hän ovelta sisään ja ovea kiinni painaessaan sanoi: »Siihen
hetki heijahtaa, ennenkuin minulla on asiaa tuonne.»

Aino oli nyt tullut Kenttään talon ihmiseksi, mutta talon töitä hän ei
tehnyt. Päivät päästään hän salin keinutuolissa istui ja virkkaili
lakanoittensa ja ikkunaverhojensa laitakoristeita. Hänen huoneessaan
täytyi olla aistikkaammat ikkunaverhot kuin talon muitten ikkunain
kotikutoiset uutimet olivat, ja näppärästi kuontuivat Ainon valkoiset
hienot sormet ja vikkelästi liikkui kalanluinen virkkausneula Ainon
virkatessa valkoista kukikasta pitsiä, niin että kassapäinen
kampaniekka pääkin käännähteli samaan tahtiin. Väliin hän kuitenkin
kuin jaloitellakseen puhvihihaisine leninkeineen ja kädet lanteilla
kävi talon toisten naisten askareita katsomassa, mutta kohta samalla
tavalla kädet lanteilla palasi sieltä ja meni kuvastimen eteen
tarkastamaan, oliko nutturassa mitään korjattavaa. Sen tehtyään
raskaasti huoahtaen istui keinutuoliin kuin kovasta työn ottelusta
tultuaan ja rupesi entistä toimekkaammin virkkaamaan.

Oli keväinen päivä huhtikuun rajalla, mutta itätuisku jyrisi ulkona
kovemmin kuin milloinkaan tänä talvena ja pölisti lunta niin että
järven takaa ei maata näkynyt. Tuiskun takia olivat nyt kaikki miehet
kotosalla, vanha isäntäkin kamarissaan paikkasi kinnastaan. Emäntäkin
oli sinne tullut paikkaamaan nuttunsa kyynärpäätä.

Hemmi tuli nyt sinne kovin asiallisen näköisenä ja sanaa puhumatta
istui tuolille. Kun emäntä näki Hemmin kasvoista, että sillä on jotakin
erityistä asiaa, niin virkkoi puheen aluksi, että mitä sinne
pirtinpuoleen nyt kuuluu.

-- Eipä tuonne entistä kummempaa. Tulinpahan tänne vain tuumimaan
majanmuutosta, kun tuo Aino ei kuulu rupeavan tekemään talon työtä,
ennenkuin saa talon johdon haltuunsa. Sama ajatus taitaa olla
Uulollakin, koskapa hän ei pakota Ainoa talon töihin. Ei koko talvena
ole Aino rikkaa ristiin pannut toisten avuksi, liian paljoksi näkyy
käyvän kolmelle naiselle tuo karjan ja meijerin hoito, kun äitikään ei
enää jaksa siellä raataa. Ja tarvitaanhan tuo äiti ruuan laittamisessa.

Emäntä huokasi syvään ja valittaen sanoi: »Kyllä ne ovat ennot yksineet
meidän talosta, kun Saara ja Anna Maria ovat poissa. Ja ei liene kovin
pitkä aika siihen, kun Reeta Kustaavakin on poissa.»

Isännän kasvot olivat tulistuneen näköiset ja äimän perässä oleva
hampuista punottu säie kurahteli vihaisemmin kuin tavallisesti. Sitten
hän pitkän tuokion perästä sanoi: »Vai talon hallinto hänen käsiinsä.
Johan se Uulokin kerran mainitsi minun ruokolle rupeamisestani.»

-- Semmoinen se kuuluu olevan ajatus, että koko hallinto heidän
käsiinsä ja me muut heidän kynsistään katsomaan.

-- Käske Uulo tänne, kuului isännän kuiva vastaus.

Aino oli ensimmäisestä päivästään lähtien ruvennut Olli-Pekkaa
nimittämään Uuloksi, kun Olli-Pekka oli liian tökerö nimi, ja niin
kaikki muutkin nyt sanoivat Olli-Pekkaa Uuloksi.

Hemmi ja Uulo tulivat nyt kamariin ja äänettöminä istuivat tuolille ja
katselivat isäänsä, kun tämä vanhat vaskisankaiset silmälasit päässään
paikkasi kinnasta ja karkea säie kurahteli aina kulkiessaan äimän
jäljessä.

Isäntä pari kertaa näpisti paksuja huuliaan yhteen ja sitten sanoi:
»Tässä on ollut puhetta teidän veljesten erosta. Kun Aino ei näy
tekevän talon töitä eikä kuulu aikovankaan tehdä, ennenkuin saa talon
hallinnon käsiinsä, niin tässä täytyy ruveta toimiin, että Aino pääsee
talon hallintoon.»

-- Sehän se parasta on, keskeytti Uulo ja ruskeat silmät vilkuilivat
levottomina.

Isäntä taas pari kertaa puristi huuliaan yhteen ja kurautti säiettään
ja sanoi: »Minkälaisella osalla esimerkiksi Hemmi aikoisi lähteä
Leppimäelle?»

-- Olemme Hetvin kanssa miettineet, että kymmenen lehmän päätä pitäisi
olla. Seitsemän lypsävää ja kolme mullikkaa. Ja kun Hetvi toi taloon
tullessaan kaksi lehmää, talosta tulisi viisi, kuten Saaralle annettiin
ja Anna Mariallekin luvattiin. Sitten hevonen ja kun Leppimäen pellot
ovat nurmena, niin eloja pitäisi saada sata tynnyriä rukiita,
viisikymmentä tynnyriä ohria ja parisen kymmentä tynnyriä kauroja ja
rahoista veljesosani.

-- Eiköhän tuossa ole tinkimisen varaa, keskeytti Uulo ja silmät
vilkuilivat entistä levottomammin.

Isäntä taas rypisteli huuliaan, kurautti säiettään vihaisemmin kuin
koskaan ennen ja sanoi: »Sen perinnön saa Uulo ja kesän tullen on
lähdettävä. Talvella ei ruveta karjaa repostelemaan. Aino kun on pannut
määräksi, ettei tee työtä ennenkuin omassa talossaan, niin silloin
pääsee omaan taloon. Tässä talossa ei meidän vanhusten käsistä lähde
hallitus, niin kauan kuin meidän peukalomme liikkuvat.»

Uulon kasvot jähmettyivät. Hän tiesi, että isän päätös ei tule
muuttumaan tinkimällä. Pitkän tuokion perästä hän sanoi:
»Hakattaisiinko ensi kesänä miehissä minulle kaski johonkin sinne mihin
minä paikan katson?»

-- Se hakataan, kiirehti Hemmi sanomaan, ennenkuin isä kerkesi mitään
virkkaa.

-- Ja parihevosilla ajetaan pellot nurin, jos tahdot ne suliksi, sanoi
isäntä.

-- Kyllä ne kääntyvät yhdelläkin hevosella, kun annatte minulle oriin
ja sen isomman äkeen, sanoi Uulo siinä kaupassa saadakseen oriin ja
paremman äkeen.

-- Oritta ei anneta eikä Nellaa, vaan Jymy tai Ukko, niistä jompikumpi,
sanoi isäntä päättävästi ja kurautti säiettään, niin että hartiat
nytkähtelivät mukaan.

-- Minkälainen osa niistä rahoista sitten tulisi? kysyi Uulo ja ääni
hieman värisi.

-- Kun ajatellaan tytöille kymmenentuhatta kullekin, niin tähteet
jaetaan miehiä myöten. Minä jään äidin kanssa veljeksen osalle, kun
tämä talo on paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi kumpikaan Leppimäki,
sanoi ukko vakavasti.

-- Ja sittenkö teidän kumpaisenkin kuoltua ei enää mitään?

-- Siitä nyt ei puhuta ei halaistua sanaa, sanoi ukko lujasti ja
päätäänkin pyöräytti sanojensa painoksi.

Uulon ajatukset harhailivat kummallisesti. Hän koetti mielessään
tavoittaa mitä vielä kysyisi, mutta ei keksinyt mitään asiallista ja
nousi lähtemään ulos. Mutta ovessa mennessään hän muisti jotakin ja
kysyi: »Minä kai ison Leppimäen metsästä saan hakata halkoja omiksi
tarpeikseni tulevan talven varaksi?»

-- Hakkaa vain, kun ison Leppimäen valinnet itsellesi, sanoi ukko.

-- Sen kai minä valitsen, sanoi Uulo ovea kiinni painaessaan.

-- Sittenpähän pääsee Aino emännäksi ja saa hallita ja toimia mielensä
mukaan, sanoi emäntä. --Ei ole meillä ollut tänä talvena sitä kohtaa,
joka Ainon mielestä olisi ollut niinkuin olla pitää. Ei ole osattu
syödä, ei käydä Ainon mieliksi. Voi Uulo parka... Onneton hän on tuon
Ainon jäljissä. Tuolla Luojalta saadulla komeudellaan sai pojan
vietelleeksi, mutta ei siihen ole meidän syytämme, kielsimme minkä
jaksoimme, mutta ei ollut apua. Hänet näki jo hänen täällä ensi kerran
käydessään mikä hän oli, mutta rakkaus on sokea. Ei näe se, joka naipi,
eikä usko mitä sanotaan.

-- Kyllä se Aino Olli-Pekalta silmät pesee, virkkoi Hemmi. Nyt
pääsiäisen aikana kun lähtevät kirkolle, niin kuuluu pitävän
Olli-Pekalla olla lyhyeksi keritty tukka, tärkätty kova kaulus
kaulassa, hevosella suuri kielikulkunen länkien kokassa, aisakello
aisassa ja karhun talja reessä. Kotoaan kuului saavan ne kompeet. Niin
kuului Aino Hetville sanoneen. Luultavasti ei kelpaa meidän reetkään
kuin korkeintaan Siuruaan asti, sieltä kotoa kai se otetaan rekikin.

-- Uulo saa valita nyt jo hevosen ajokkaakseen, Ukonko vai Jymyn hän
ottaa. Sillä menköön kirkolle, oritta ei anneta, sanoi isäntä.

-- Tuskin kelpaa muut kuin ori tai Nella.

-- Kyllä kelpaa, kun minä olen kotona lähtiessä, tai muutoin hiihtävät
suksilla.

-- Jos se tekee tappelun?

-- Se ei kauan kestä.

-- On parasta, että itse sille nimitätte hevosen ja sanotte, että se on
hänen ajokkaansa tässä kotonakin, sanoi Hemmi ja nousi menemään pirtin
puoleen.

Isäntä katsoi ikkunasta ulos ja kun näki, että tuisku pöllytti järvellä
entiseen tapaan, niin sanoi:

-- Tänä päivänä ei näy tulevan hevosten valjastusta, sanon
huomisaamuna.

Hemmi lähti nyt ulos, mutta kamarin oven auettua kuului salista
Olli-Pekan ja Ainon keskustelu ja Aino sanoi varsin kovasti, että se
kuuluisi kamariinkin: »Ei se niin valmista vielä ole. Laki se on
juttujen veräjä.»

-- Hm. Vai vielä meitä käräjissäkin käytetään, sanoi isäntä hiljaa ja
venytteli paikattua kinnastaan.

-- Kaikkeen se hyvä pätee, sanoi emäntä huokaisten... Mutta uskon toki,
että Olli-Pekka tyytyy siihen, mitä annetaan. Ja eikähän hänestä
tuollaisen akan kanssa tule taloa, vaikka yksinään saisi tämän
taloutemme, niinkuin se Aino ehkä uneksiikin, koska se meitä ajattelee
eläkeläisikseen.

-- Sanotaanhan sitä niinkin, että kyllä kissa kyntensä löytää, kun
näkee putoavansa. Mutta toisekseen sanotaan, että akka on haahti, akka
on hauta, akka on pahanpaikan kattila. On pelättävä, että tämä
viimeinen vertaus Olli-Pekka rievun kohtalossa toteutuu. Näkyy akka jo
saaneen ohjakset käsiinsä, se vie vaikka näkyvään hautaan... Omansa se
on itsekustakin hyvä, sammakostakin nuijapäänsä. Olli-Pekka ei kyennyt
tuota tuntemaan ajoissa. Veljetkin sen ovat suuria renttuja, pysyvät
koossa niin kauan kuin isä jaksaa rempata. Siitä kun aika jättää, niin
tukkijätkiä tulee, tuskin kelvollisia jätkiäkään.

-- Tuo Ainon kauneus se eksytti Olli-Pekka paran, luuli olevan samaa
sisältä kuin päältäkin, sanoi emäntä ja lähti pirtin puoleen
toimittamaan väelle päivällistä. Sinne lähti isäntäkin ja jokaisen
kasvoista sai lukea, että kaikki tiesivät hänen äskeisen päätöksensä.
Hetvin ja tyttöjen ja poikain kasvoissa näkyi iloisuus, Hemmi vain
tekeytyi vakavammaksi tavallista. Olli-Pekan kasvot olivat jäykät ja
hieman turvottuneen näköiset eikä hän sekaantunut yhdelläkään sanalla
toisten puheisiin. Aino näytti salista syömään tullessaan entistään
mahtavammalta eikä hänkään sekaantunut sanallakaan toisten puheisiin.

Isäntä ei kaikesta siitä ollut tietävinään, söi vain ja syötyään
kellistyi pöydän päähän penkille pitkäkseen, kun ulkona yhä jyrisi
tuisku niin, ettei ollut ulkoaskareille kiirettä. Ei siinä kuitenkaan
tullut unta, ajatukset askartelivat äskeisessä päätöksessä. Ainon
sanoissa, Saaran ja Anna Marian ja Antin poissaolossa ja siinä, että
oli nyt ehkä ainiaaksi poissa se mielen rauha, mikä vielä viime kesänä
töitä toimitellessa ja töistä lepäämään laskeutuessa täytti sielun ja
soi ruumiille siunatun levon. Rovastin ja ruustinnan ystävyys paistoi
nyt mielessä kuin nouseva aurinko monen myrskyisen päivän ja yön
perästä. Itsestään kuin jostakin valahtaen tuli mieleen pääsiäisen
aikainen käynti kirkolla ja pappilassakin. Ennen hän aina oli kirkon
luona mäntyyn sitonut hevosensa kirkon ajaksi ja kirkosta päästyään
lähtenyt joko kotiin ajamaan tai jos kirkossa oli tullut kylmä, niin
unilukkarin kotiin lämmittelemään. Mutta tänä pääsiäisenä hän oli
ajanut suoraan pappilan pihalle. Ei ollut pihalle vielä yhtään hevosta
tullut kirkolle, kun Kentän isäntä emäntineen pitkän laitarekensä
perässä istuen Nellallaan ajaa körötti pappilan kartanolle ja sitoi
hevosensa tallikartanon nurkkaan, otti reestään Antin tekemän
kotitekoisen harjan ja harjasi Nellan selkää kuivaksi, ennenkuin pani
loimen peitteeksi. Kun unilukkari asialle rovastin luokse tullessaan
näki Kentän isännän hevostaan harjaamassa, poikkesi hän luokse ja
kymmenen sylen päässä tullessaan naurusuin, melkein huudahtaen sanoi:
»Siinäpähän on Mooses ja hänen hevosensa, kuten on tapana sanoa, kun
näkee itsensä Mooseksen pitäjän parhaalla hevosella ajamassa.»

-- Tässä on kumpainenkin, sanoi Mooses naurusuin kättään ojentaen
unilukkarille.

Unilukkari rupesi tapansa mukaan Nellaa silittelemään ja ihailemaan,
mutta taempaa kuului rovastin ääni: »Terve tuloa! Näkeepähän kerran
täällä meidänkin maillamme teitä ja teidän komeaa hevostanne! Mitä
sanot, suntio, eikö siinä ole todella kaunis hevonen? Minulla on toki
kuvakin siitä.»

-- On se kaunis, ja niinhän sitä aina sanotaankin, kun nähdään tämän
isännän ajavan, että siinä menee Mooses ja hänen hevosensa, tämä kun
hevosesta pitää niin paljon. Se ei nytkään jää hoitamatta, tällä on
harja nytkin mukana, jolla hän harjaa hevosen kuivaksi ennenkuin
loimittaa.

-- Ei se pysy hyväkään kauan hyvänä, jos sitä ei hoida, oli Mooses
sanonut ruvetessaan harjaamaan hevosta.

-- Näette sen, miten Nella on mielissään harjauksesta, kun huulet
höpäjävät kuin itsekseenpuhujan, sanoi suntio.

Rovastikin oli silittänyt Nellan selkää, taputtanut sitä kasvoillekin
ja sanonut: »Olet sinä saanut hyvän isännän eikä liene luultavaa, ettet
koko iäksesi olisi saanut samaa isäntää samoine armoineen.» Sitten
rovasti oli kääntynyt Mooseksen puoleen ja sanonut: »Tulkaahan sitten,
kun hevosenne olette hoitaneet, tänne minun puolelleni.»

-- Kiitos, kiitos, oli Mooses virkkanut ja harjasi hevostaan. Pani
sitten loimen Nellan selkään, nosti heiniä eteen ja poistui sisälle,
mistä jo ovea avatessa kuului ruustinnan ja emännän iloinen nauru ja
hilpeä keskustelu. Kun ruustinna näki Mooseksen tulevan, juoksi hän
eteiseen riisumaan Mooseksen turkkia, ja kun turkki, lakki ja kintaat
oli saatu naulaan, niin ruustinna kädestä veti Moosesta kuin pientä
poikasta vehnäskahville sinne pöydän ääreen, missä he jo emännän kanssa
olivat Mooseksen sisälle tullessa. Kun ensimmäiset kupit oli juotu,
ruustinna pujahti kamaristaan hakemassa Kentän kartanon järveltäpäin
otetun, kultapuitteisen, suurennetun kuvan ja iloisesti huudahtaen
sanoi: »Katsokaapas nyt omaa kotianne, miltä se kuvassa näyttää! Olen
tämän suurennuttanut ja teidän ystävyytenne muistoksi säilytän kamarini
seinällä nähdäkseni ja muistaakseni teitä joka päivä. Katsokaahan miten
soma on tuo ruohoinen, tyyni, kuin silkkiharsolla katettu järven ranta
ja koko kuvan taustana tuo kultainen ruskopilvi, jota vasten illan
hämyn silkkiharsoon pukemat puut ja kartano pienimpine varjoineen ja
yksityisine lehtineen, marjaterttuineen ja havuneulasineen näkyy kuin
painetussa kirjassa kirjaimet.»

-- Toihan se rovasti meillekin tämän ja muutkin kuvat, mutta ei se
siinä pienoiskoossa ole tähän verraten mitään, sanoi emäntä ja oikein
päätään kallistellen puoleen ja toiseen katseli kuvaa.

-- Paljonko tuon kuvan suurennus maksaa ja missä niitä suurennetaan?
kysyi Mooses miettien, että tuommoinen juuri pitäisi hänenkin kamarinsa
seinällä olla.

-- Näin hyvästi suurennetuksi ei saa muualla kuin Helsingissä. Tämä
tuli postirahoineen maksamaan yhdeksänkymmentä kuusi markkaa ja sitten
nämä kehykset täällä kotikaupungissa teetettyinä kymmenisen markkaa.
Kaiken kaikkiaan se tuli maksamaan vähän yli sadan.

-- Vai niin kallis oli. Hyvähän se aina maksaa. Niinhän sitä aina
sanotaankin, että siihen on syynsä, että hyvä on kallis, sanoi Mooses
ja hiljalleen käänteli päätään katsellessaan kuvaa. Ja pitkän aikaa
katseltuaan kuvaa sanoi: »Olisi se Nellakin soma noin suurennetussa
kuvassa... Olisi todella soma.»

Ruustinna kehoitti nyt ottamaan lisää kahvia ja hieno hymy huulillaan
sanoi: »Se olisi todella soma. Jos tahdotte, niin minä toimitan sen
suurennetuksi. Se kuvien suurentaja on meidän tuttavamme, voin saada
sen mahdollisimman halvalla ja nopeasti suurennetuksi. Se voisi muuten
tulla paljonkin kalliimmaksi ja viipyä vuosikausia, kun sillä kuvien
suurentajalla on niin paljon työtä. Se taito on vasta Suomeen tuotu
Amerikasta.»

-- En häntä nyt vielä, sanoi Mooses hiljaisella äänellä ryyppiessään
kahvia ja väliin haukatessaan vehnäspullaa.

Suntio oli rovastin kansliasta lähtenyt, ja niin rovastikin tuli
kahvipöytään ja sanoi: »Enkö minä saisi toimittaa teidän hyvää
hevostanne talliin. Kun huomennakin on pyhä, niin etteköhän viipyisi
täällä meidän vieraanamme huomiseen ja sitä toivotumpi, jos vieläkin
kauemmin?»

-- Eihän tuo hyvä pahaa tee Nellallekaan. Parempihan sen on olla
tallissa kuin nurkassa. Eikähän tuo nyt aika niin jäniksen selässä ole,
jos tuota huomeneenkin viivytään, sanoi Mooses ja nousi lähtemään ulos.

Rovasti joi kiireesti kahvikuppinsa ja toimittautui osoittamaan
Nellalle paikkaa.

Rovastin ja Mooseksen mentyä ruustinna sanoi: »Teillä sitä on ollut nyt
raskasta surua, kun poikanne Antti joutui tapaturman uhriksi juuri kuin
lintu metsämiehen paulan tavatessa.»

-- On se ollut raskas kestettävä ja kun Anna Mariakin on poissa, niin
sekin osaltaan lisää ikävyyttä. Saarakin on poissa, mutta kun se on jo
kauemmin ollut, niin se ikävä on jo vanhennut.

-- Onhan teillä rivakka miniä, täyttäähän se Anna Marian sijan.

-- Ainoastaan koollaan. Muuten hänen puolestaan on Anna Marian sija
tyhjä ja pysyy tyhjänä.

-- Se Anna Maria on todella miellyttävä ihminen, sen reima käytös ja
herttainen iloisuus on yhtä virkeänä raskaissakin töissä. Muistan aina,
miten viimeksi teiltä lähtiessäni kysyin, milloin hän muuttaa uuteen
kotiin. Reippaasti ja loistavin silmin hän sanoi: 'En ennenkuin täällä
on rukiit ja kaikki viljat puitu. Minun varstani äänen pitää vielä tänä
syksynä kaikua Kentän suurissa riihissä.'

-- Niin se Anna Maria, mutta Aino se on pessyt kätensä raskaammista
töistä. Nyt kolme kuukautta on talossa ollut, ei vielä ole rikkaa
ristiin pannut, virkannut vain niitä omia koristeitaan. Väliin kädet
lanteilla puhvihihaisissa leningeissään kävellä kenkailee ja moittii
muitten tekoja. Mutta nyt se ensi kesäksi jo pääseekin Leppimäkeen,
jossa tulee olemaan oma otsa edessä.

-- Vai niin, että Leppimäkeen Aino.

-- Se kuuluu tahtovan semmoista, että meidän olisi ruvettava ruokolle
ja hänen päästävä talouden haltijaksi. Ei sano ennen tekevänsä talon
työtä, ennenkuin on talon emäntänä. Mooseksen kanssa olemme sanoneet,
että emme rupea hänen kynsistään katsomaan. Kun olemme toimellamme ja
ahkeruudellamme talon laittaneet siihen kuntoon, missä se nyt on, niin
tahdomme sitä hallita lopun ikäämme. Pankoot sitten meidän jälkeemme
jääneet orsille tai parsille.

-- Vai että ruokolle! Eihän toki, eihän toki missään nimessä ruokolle,
synti on ajatellakin.

-- Sielläpä hän, kun pääsee Leppimäkeen, koettakoon siellä parastaan.
Tila on kaikin puolin yhtä hyvä kuin Kenttäkin, tehköön ja toimellaan
nostakoon Kentän veroiseksi tai vieläkin paremmaksi. Silloin ei ole
aivan tyhjän päällä emäntänä. Vähemmästä meidän on pitänyt Kentässä
alkaa. Nyt heille annetaan kymmenen lehmän päätä, hevonen, sata
tynnyriä rukiita, viisikymmentä tynnyriä ohria, kaksikymmentä tynnyriä
kauroja ja kaikenlaista muuta irtainta. Eivät ole tyhjin käsin taloksi
lähtemässä.

-- Eivätpä ole tyhjin käsin. Vai sata tynnyriä rukiita. Sitä ei moni
isä anna pojalleen, kummasteli ruustinna.

Nyt tulivat rovasti ja Mooses ulkoa. Rovasti astui pitkin askelin
pöydän luokse saamaan toista kuppia kahvia ja sanoi: »Kello jo moukasi,
tästä pitää alkaa toimittautua kirkkoon.»

Kartanokin oli jo ihan mustanaan ihmisiä ja hevosia. Ylpeät hevoset
hirnuivat kilpaa, niin että kevätaamun raikas ilma kuljetteli kaikua
kauas metsäisten mäkien rinteille.

Kun rovasti oli kuppinsa tyhjentänyt, meni hän omaan kamariinsa, ja
Mooseskin sanoi: »Emmeköhän lähde ajoissa kirkkoon, että pääsemme
istumaan. Näyttää tulevan ihmisiä niin paljon, että tuskin mahtuvat
seinäinkään sisään.»

-- Lähdetäänpä vain, sanoi emäntä ja nousi lähteäkseen, mutta ruustinna
otti kädestä kiinni ja sanoi:

-- Eivät ne meidän penkkiämme täytä, lähdemme sitten kun rupeavat
yhteen soittamaan.

-- En minä toki kaikkien ihmisten nauruksi mene herrojen penkkiin,
sanoi emäntä ja riisti kätensä irti.

-- Mutta joka tapauksessa tulkaa kirkosta tultuanne tänne luoksemme
päivälliselle.

-- Kiitos, kiitos, virkkoi emäntä ja kiirehti turkkia päälleen panemaan
eteiseen, missä Mooses jo oli suurta turkkiaan hartiavoimin kiskomassa
ylleen.

Ruustinna tuli nyt emännälle auttamaan turkkia ja muistutti kaikin
mokomin tulemaan päivälliselle.

Kirkkoon tultuaan Kentän vanhukset huomasivat, että Aino istui herrojen
penkin takana olevassa penkissä, vaalea päähuivi korkean kamman päällä
korkealla. Verkapäällisen turkin olkapäät olivat muodinmukaisesti
pystyssä kuin linnun siiventyngät ja ruskeat hansikkaat käsissään hän
selaili pientä taskussa kuljetettavaa virsikirjaa.

Olli-Pekka istui penkin korvassa, toisella puolen käytävää. Hyvin
lyhyeksi leikattu tukka siirotti päässä ja valkea kovaksi tärkätty ja
silitetty kaulus kiilsi kaulassa. Hänkin selaili aikansa kuluksi
virsikirjaa ja väliin silmäsi Ainoa, jonka päähuivi näkyi korkeammalta
kuin kenenkään muun siinä lähellä olevan naisen.

Muutkin ihmiset, jotka ennen olivat Olli-Pekan nähneet pitkätukkaisena,
silmäilivät häntä ja hänen vaimoansa niinkuin merkillistä, uudenlaista
ihmettä. Ja isännän ryhdillä se Olli-Pekka nyt istuikin selkä kenossa.
Ainokin näkyi tietävän arvonsa. Tiesi istuvansa korkeammalla kuin
luudan päällä.

       *       *       *       *       *

Kostaakseen sen, että toiset veljet eivät antaneet hänelle oritta enää
kirkkohevoseksikaan, Olli-Pekka tästä päivästä lähtien ei enää kättä
puuttunut talon töihin, kulki vain isossa Leppimäessä laittamassa
kotiaan ja hakkaamassa Leppimäen metsistä kotinsa tarpeita. Siellä hän
viipyi aamusta iltaan ja hiki päässä palasi aina, usein vasta sitten
kun muut olivat jo iltasensa syöneet.

Kotona oli nyt yhtä miestä vähemmän, mutta Hemmi, Erkki ja Tuomas
puskivat sitä kiivaammin työtä ja isäntäkin oli entistä ahkerampi, ja
niin työt sujuivat tavalliseen tapaan. Ja mieli oli kaikilla hyvä, kun
tiedettiin päästävän tuosta ainaisesta silmätikusta, Ainosta, joka aina
oli kuin väärä raha oikeitten joukossa.

Aino kulki nyt joka päivä päähuivi korkealla hiuskamman päällä ja kädet
lanteilla uudenaikaisissa leningeissään lypsyaikana navetassa,
nähdäkseen mitkä lehmät parhaiten lypsävät, osatakseen sitten valita
itselleen. Olipa oikein kirjallinen luettelo jo valmiina, kun toukokuun
alkupäivinä alkoi maa paljastua lumesta. Luettelossa oli Onnenkukka,
Omena, Maatikki, Laukeri, Lemmikki, Juhlikki ja Tiistikki. Niinpä
tulikin se päivä, jonka Olli-Pekka ja Aino olivat määränneet
muuttopäiväkseen, Ensi työkseen he tahtoivat viedä Leppimäelle lehmät,
kun siellä oli nyt navettakin laitettu kuntoon. Kun tuli lehmien jako,
niin Olli-Pekka luki lehmäkirjansa, mutta Hemmi sanoi, että hänelle
tulee vain viisi lehmää. Viisi hänkin määräsi ja siihen Hetvin tuomat
kaksi lehmää lisäksi.

Olli-Pekka vihasta sähisten sanoi: »Isä on luvannut seitsemän lypsävää
ja kolme hiehoa, enkä minä kysy sulta, mitä minä otan. Saat katsoa
syrjästä, jos haluttaa.»

Hemmi jalkaa polkaisten tiuskaisi vastaan:

-- Et ota mitä tahdot!

-- Minä otan!

-- Et ota!

-- Minä otan, enkä kysy sinulta!

-- Et ota! ärjyi yhä Hemmi.

Nyt Aino ja Hetvikin rupesivat ratisemaan ja syntyi semmoinen sanasota,
ettei kukaan kuullut omaa ääntään.

Isäntä oli rannalla veneitä tervaamassa ja kuuli sinne sen rätäkän ja
huomattuaan, mistä oli kysymys, nakkasi vihaisesti nahkaesiliinansa
veneeseen ja lähti kartanoon. Vakavin askelin hän tuli navetan eteiseen
missä kokousta pidettiin ja jalkaa polkaisten ärjäisi: »Hiljaa!»
Silloin taukosivat kaikkien kielet, ja isäntä sanoi vakavasti: »Meillä
ei rähisemällä asiat selviä. Mistä on kysymys?»

Hemmi rykäisi kuivan rykäyksen ja sanoi kylmästi:

-- Olli-Pekka aikoo ottaa seitsemän aikuista lehmää ja valita karjan
parhaat, siitä tässä on kiista.

-- Olli-Pekka saa viisi, kuten sinäkin saisit, jos olisit lähtemässä.
Ottakoot ne viisi, mitkä tahtoo, meillä ei huonoja ole, sanoi isäntä
jäykästi.

-- Vai viisi, vai viisi, ja itse omalla suullaan määräsi seitsemän. Vai
viisi nyt annetaan, sähisi Olli-Pekka ja ääneen yhtyivät Aino, Hetvi ja
Hemmi, niin että rähäkkä oli kahta suurempi kuin äsken. Reeta Kustaava
ja Martta nauroivat ihan sydänalojaan pidellen ja naurussa oli Erkin ja
Tuomaankin suut.

-- Hiljaa! Kuuletteko! Hiljaa! ärjyi isäntä, mutta siitä muut vain
yltyivät.

Emäntä tuli nyt, otti isännän kyynärpäästä ja sanoi: »Annetaan niille
mitä ne tahtovat, eiväthän ne kaikkea vie, eihän tuota ilkeä kuulla
kukaan tuollaista soidinta.» Siihen ei isäntä sanonut vastaan eikä
myötä. Emäntä otti Olli-Pekan kädestä kiinni ja veti hänet isännän
luokse. Toiset rätisijät vaikenivat pian, muutamia hammastavia ja
solvaavia sanoja enää vaihdettiin.

Isännän kasvot olivat nyt vihasta tulisina, mutta vakavasti hän
kuitenkin sanoi: »Kyllä minä päästäkseni tästä rähinästä annan ne
seitsemän lehmää ja kolme hiehoa, mutta muista sinä, Olli-Pekka, minun
sanoneen, että sinä et ole kauan Leppimäessä talona, ennenkuin tulet
meiltä apua tahtomaan. Mutta siltä varalta on kurikka orren päässä,
pala patsahan nenässä, ei kuiva eikä märkäne. Se silloin putoaa
niskaasi, kun tulet apua hakemaan; rähise nyt siihen katsoen.» Sen
sanottuaan lähti ukko rantaan ja siihen loppui äläkkä. Koko talon väki
mielihyvällä tyytyi ukon kovaan päätökseen. Mutta Olli-Pekka ei ollut
kuulevinaan isänsä tuomiota, alkoi vain sitoa lehmien sarviin nuoria ja
puhisi itsekseen: »Vai viisi lehmää, vähän sitä sentään muistetaan
lupaustaan, vai viisi lehmää! Tässäpähän nähdään! Vai viisi lehmää
meille annetaan!»

Hetvi ilvehti vastaan: »Mutta kurikkapa jää tänne orren päähän, ei
kuiva eikä märkäne.»

Siitä eivät Aino ja Olli-Pekka olleet tietävinään, sitoivat vain
lehmien sarviin nuoria ja heidän Leppimäestä tulleet apulaisensa
vetivät niitä ulos sitä myöten kuin ne oli päästetty parsista irti. Ja
kohta nähtiinkin seitsemän isoa lehmää ja kolme hiehoa lähtevän
Leppimäelle päin yhdessä jonossa. Lehmät kuitenkin pitivät outona tätä
lähtöä, kun toiset jäivät navettaan. Haikeasti ammuen ne syöksähtelivät
tiepuoliin ja pystypäisinä katselivat jälkeensä näkyisikö toisia
tulevaksi, ja kun ei näkynyt, niin rupesivat tenää tekemään. Mutta kun
Leppimäkeläiset pitkät kaarakat käsissään juoksivat sitä hätyyttämään,
joka teki vastakynttä, niin täytyi oieta tielle, ja niin koko matkue
hiljalleen siirtyi eteenpäin ja lehmien entistä haikeampi ammunta
rupesi kerta kerralta kuulumaan kauempaa.

Kun lehmät oli viety Leppimäelle, niin Olli-Pekka palasi Kenttään,
valjasti Jymyn häkkireen eteen, ajoi Hetepellon ladon eteen, missä
parhaat heinät olivat viimeisten tunnukkien varalle, ja loi niitä häkin
täyteen. Nyt täytyi Erkin Ukolla ruveta vetämään heiniä kotilatoon,
muuten ehkä Olli-Pekka olisi vetänyt ne kaikki. Niinpä Olli-Pekka
seuraavana aamuna tulikin Hetepellon ladolta heinään, mutta lato oli
tyhjä ja niin hänen täytyi niine hyvineen kääntyä Ritanotkon ladolle
ottamaan huonompia heiniä.

Leppimäellä oli Olli-Pekka korjannut kaksi aittaa eloja varten.
Ensimmäinen suurin työ oli ruveta vetämään eloja kotiin ja
hyväntuulisena hääräili Ainokin, kun kuorma kuorman perästä tuotiin
rukiita omaan kotiin. Kädet lanteilla ei Aino nyt kuitenkaan kävellyt.
Helmat edestä päin polvien tasalle kohotettuina ja hihat yläpuolelle
kyynärpäitä hän liikkui milloin juosten, milloin kävellen. Mutta
seuraavan pyhän aikana kuultiin, että Ainolla oli kaksi palvelijaa, ja
niin leningin helmat saivat olla suorina ja uusimuotiset hihat ulottua
aina kalvosiin asti. Kädetkin tapansa mukaan asettuivat lanteille
palvelijain töitä tarkastellessa. Olipa Olli-Pekallakin oikein
täysirahkeinen renki, jonka kanssa toimitteli töitä, ja somalta tuntui,
kun nyt sai olla töitten johtajana. Ennen Kentässä piti tehdä niinkuin
isä käski, vaikka ei olisi mielen mukaankaan mennyt.




Yhdeksäs luku.


Rautatietä oli tehty nyt vuosi ja hiekkajunat kulkivat jo Saunajärven
kohdalle ja kuljettivat Repokankaasta täytemaata Korentosuolle. Joka
päivä näkyi suolta veturien mustan savun tupruaminen ja milloin tuuli
sattui olemaan sieltäpäin, kuului veturien kimakka vihellys
huoneisiinkin. Lepokiven kohdalle laitettiin pysäkkiä ja siinä olivat
pysäkin huoneet jo valmiit rakennusinsinöörien asunnoksi. Ne kaksi
nuorta insinööriä, jotka vuosi takaperin ensi kerran suuntalinjoja
hakkauttaessaan tulivat märkinä ja viluisina pyytämään ruokaa Kentästä,
olivat koko vuoden hyvin usein pyhän ajaksi tulleet kartanoon. Niinpä
nytkin, vaikka heillä oli Lepokiven pysäkillä valmiit huoneet
asunnoksi, he tulivat eräänä marraskuun räntäsateisena päivänä jo
varhemmin kuin tavallisesti, tälläkin kertaa märkinä ja viluisina.
Pirtissä ei ollut muita kuin emäntä Hetvin lasten kanssa. Insinöörit
löivät pirttiin tultuaan märät kintaansa pankolle niin että läiskähti
ja vanhempi heistä sanoi: »Voi, äiti kulta, kuinka meillä on vilu.
Sydänkin värisee ja läpättää kuin haavanlehti.»

Emäntä nakkasi sukankudelman käsistään penkille ja sanoi:

-- Onpa tässä Nokka-Kaisa lämmin. Tämä se kyllä sydänten haavat
parantaa. Hän koppasi täyden kirkkaan kahvipannun uunin kieleltä, lähti
viemään sitä kamariinsa ja sanoi: »Tulkaahan, insinöörit, minun
perässäni.» Insinöörit eivät toista kehoitusta odottaneet, vaan
lähtivät kynttä kantta jälkeen. Kun he kamariin tultuaan näkivät
emännän tulisella kiireellä jouduttautuvan kaatamaan kahvia kuppiin,
sanoi vanhempi insinööri istuessaan pöydän ääreen: »Voi miten te olette
meille aina hyvä! Ei kenelläkään äitiä parempaa.» Sen sanottuaan hän
otti kahvikupin pöydältä vapisevaan käteensä. Toisenkin insinöörin
kädessä vapisi kahvikuppi niin että emäntä sanoi hymyillen: »Kylläpä
todellakin on insinööreillä vilu, kahvikupit vapisevat käsissä kuin
ennen meidän satavuotisen muorin.»

-- Älkää te, emäntä, sanoko meitä enää insinööreiksi, vaan nimittäkää
sillä nimellä, millä äitimme ennen nimitti. Minä olen syntynyt Tapanin
päivänä ja kauemmin eläneet ihmiset tietävät papin ristineen minut
Tapaniksi, mutta äitini sanoi minua Tepoksi. Jos hän torui minua
jostakin pahasta teosta, niin sanoi 'Teppo!' ja jos kiitti jostakin
hyvästä teosta niin sanoi 'Teppo!', jos kehoitti illalla nukkumaan,
sanoi 'Teppo!' ja kun herätti aamulla läksyjäni lukemaan, niin sanoi
'Teppo!' Sentähden se nimi on mielestäni niin pyhä, että soisin sen
kuulevani kaikkien hyvien ihmisten suusta.

-- Minut kuuluu pappi kastaneen Väinämöksi. Äidiltäni en kuullut muuta
nimeä kuin Väinö, mutta isä varsinkin pahalla tuulella ollessaan sanoi
minua Vätöksi. Savossa nimitetään tylsäpäistä miestä Vätöksi, tottapa
se sopi hänen mielestään minulle nimeksi, kun oli pahalla tuulella,
mutta paremmin minäkin omaksuin sen äitini suusta kuulemani nimen kuin
tuon isän antaman.

Emäntä täytti toiset kupit ja meni sanomaan tytöille, että tuovat
kamarin uuniin puita. Hän toi sieltä sukankudelmansa ja istui pöydän
taakse kutomaan. Kohta tytöt toivatkin sylyksensä kuivia honkaisia
pilkkeitä, ja niitä sylistään heittäessään Reeta-Kustaava iloisesti
nauraen sanoi: »Ja taas ovat nuo tuonnoiset harakat tuonnoisissa
seipäissään.»

-- Niinpä ovatkin. Teitä on aina niin haikea ikävä, että täytyy päästä
aina näkemään, nytkin kesken päivän.

-- Sen nyt tietää aivan arvaamalla, että teillä on ikävä meitä, sanoi
Martta naurusuin ja valkea hammasrivi näkyi kuin pulmusparvi
elokuhilaan harjalta.

-- Se ei ole vaikea arvatakaan, että insinööreillä on meitä ikävä.
Kumma että pysyvät terveinä, sanoi Reeta-Kustaavakin nauraen ja
kiireimmän kaupalla pisteli puita kamarin uuniin pystyyn, sillaikaa
kuin Martta muutamasta halosta vuoli lastuja sytykkeiksi.

-- Kuten olette arvanneet, me emme tästä talosta osaa erota, ennenkuin
saamme nämä tämän talon viimeiset tyttäret emänniksemme. Vai mitä sanoo
äiti?

-- Hohhoi! Saatte kai ne karjakörrit, lantakäpälät, kun ette muuta
tahtone, sanoi emäntä nauraen niin, että hänenkin suustaan näkyi terve
ja puhdas hammasrivi.

-- No nyt sen kuulitte, sanoi Teppo.

-- Kyllä kuulimme että lähtö tulee, ei muuta kuin hynttyyt kokoon,
mutta kylvetään kai ennen lähtöä, sanoi Reeta-Kustaava ja lähti
huoneesta.

-- Kylvetään toki, sanoi Teppo ja katsoi raolleen jääneestä ovesta
Reeta-Kustaavan jälkeen, kun tämä salin yli kulkien meni toiselle
ovelle. Martta sytytteli uunin suussa puita ja sanoi nauraen: »Eipä se
rakkaus taida vielä olla kovinkaan tulista, koska nuo puut niin
vaivalloisesti syttyvät.»

-- Niin se on teidän puolelta vielä kylmää, mutta vähästä sen sanotaan
rakkaudenkin syttyvän niinkuin syttyvät nuokin puut siinä uunissa...
Kas sitä, nythän se jo rupeaa hulmuamaan.

-- Niinpä hulmutkoon sitten. Se kieltoa, mikä minusta, sanoi Martta ja
pyörähti vikkelästi ulos, kun näki halkojen pesässä syttyvän palamaan.

-- Se on totta, että mielellään niitä näkee noita tämän talon tyttäriä
askareissaan. Se on niin vaivatonta ja niin reimaa hyvällä ja pahalla
säällä, sanoi Teppo.

-- Kyllähän noitten jäljessä näkyy kelkka kääntyvän, sanoi emäntä. Ne
kun ovat terveitä ja pienestä lähtien töihin tottuneet. Meidän isäntä
ei ole hellitellyt lapsia. Ne kun ovat alkaneet vähänkin kynnelle
kyetä, niin niitten on täytynyt lähteä kesällä, talvella.

-- Niinpä onkin talo kohonnut tämmöiseksi, sanoi Teppo.

-- Poikain ja tyttöjen ansio kai se on. Emmehän suinkaan tässä me
kahden olisi tätä tämmöiseksikään saaneet. Talo oli meidän tullessa
sellainen rähjä, että kaikki oli uudesta alettava juuri kuin pystystä
metsästä, ja vierasta emme ole pitäneet päivääkään.

-- Vai ei päivääkään. Kyllä tässä on talon väki saanut lähteä tuulella
jos tuiskullakin.

-- On saanut lähteä tuulella ja tuiskullakin. Ja kun olisivat pysyneet
koossa, niin olisi tässä katosta ja katonalaista kaikillekin, mutta
eivät näy tyytyvän kotiin. Niin hajoavat kuin linnun poikue, kun
pääsevät korva korvan tasalle. Eipä vielä tuonikaan osattomaksi
heittäytynyt.

-- Se on luonnon laki. Tuskin käy koskaan niin, että semmoinen
lapsijoukko kuin teilläkin yhdeksän lasta, olisi miehen ikään tultua
yhdessä kodissa synnyinkehtonsa ympärillä, vaikka se synnyinkehto ja
lapsuuden leikkitanner on jokaiselle rakkain paikka maailmassa. Sitä
kun miehen ikään tullaan, niin se oma tulevaisuus rupeaa kangastamaan
edessä ja niin sitä rupeaa valmistautumaan sille taipaleelle. Siinä
tulee vielä omat, hyvinkin viattomat taipumukset määrääviksi. Sen
tiedän itsestäni. Minun isäni on Etelä-Suomessa Taulaniemen pitäjässä
isommanpuoleisena maanviljelijänä. Hän minut poikasena ollessani
kustansi kouluun. Koulussa olinkin etevämpi useita muita tovereitani,
sain aina luokalta päästessäni paremman paperin kuin moni muu
vertaiseni ja ikäiseni. Niinpä isäni uskoi minun vielä kerran saavan
professorin tittelin, mutta minä käännyinkin teknilliselle alalle, kun
luonnossani tunsin siihen voimakkaamman vedon. Ja enpä häntä vielä osaa
sitä valintaani katua, sillä nyt, vaikka on ikävuoteni vasta alulla
neljättäkymmentä, niin olen jo virkamies alallani ja varmaan
semmoisilla tuloilla kuin nekin professorin tittelin tavoittelijat.

-- Olen kai minä kysynyt, mutta en muista, minkälainen palkka teillä
on.

-- Onpahan vain seitsemänsataa kuussa ja vapaa elanto, ja ensi
uudeltavuodelta tulen kuulumaan ylempään luokkaan, joten parisen sataa
tulee kuussa kohoamaan palkkakin.

-- Jopa tuota sitten kykenee perustamaan oman kodinkin. Tässähän
Siuruassa metsäherra Stenbomilla on roimakoita tyttöjä ja on vara
valitakin. Oletteko niitä nähneet? Niistähän saatte, varsinkin siitä
Huldasta, oikein muhkean rouvan.

-- Olemme nähneet jokaisen, varsinhan niitä meille näytettiin tässä
kesällä eräänä pyhänä. Saimme kunnian olla oikein kutsuvieraina perheen
päivällisillä ja oikein vastapäätä Huldan kanssa söimme sorsapaistia,
niin että rotisi. Mutta en minä silti siitä joukosta valitse eukkoa. Se
päivä kun kerran valkenee, että tulee kodin perustaminen, niin
talonpoikaistytöstä se sattuu emäntä siihen kotiin.

-- Hm. Siitä ei tule koreata. Jos herrasmies ottaa pelkästä
talonpoikaistytöstä rouvan, niin se raja tulee ilmoisen ikänsä näkymään
yhtä selvänä kuin jos tuohikontin toinen puoli olisi kudottu nahasta.
Sitä nauraisi jokainen, kuka vain leivälle suunsa aukaisisi,
nauraisivat hevosetkin, kuten sanotaan.

-- Ei se aina niin ole. Taulaniemen tuomari nai palvelijansa, mutta kun
se rouvineen aina ajaa autolla, niin moni rouva saa kadehtia. Ja kun se
rouva tulee kotiin, niin ei odota se palvelijan kädestä ruokaa
pöydälle, itse laittaa ja pieksukengissään kävellä keikuttelee niin
että sillat notkuvat, ja saa se äiti maidon lehmästäkin, jos niin
tarvitaan. Arvelematta se tarttui syliksi heinäläjäänkin viedäkseen
niitä lehmille, vaikka on niin kadehdittavan komea rouva. Työkyky ja
työhalu se ihmisen ihmiseksi tekee, kun hän vain sielultaan on ihminen.
Sitä jo nykyajan nuoret herrat pitävätkin silmällä ja eukkoa
valitessaan jättävät ne silkkisukkaiset hienostelijat tyhjän
toimittajille katukeikareille. Sen tietävät nykyajan herrasneitosetkin
ja yrittelevät ihmeeksi hekin työntekoa. Kesällä niitä nähdään harava
käsissä heinäniityllä ja sirppi käsissä leikkuupellolla, mutta niitten
työn teko on kuin heikkoa kajastusta siitä työnteosta, joka lähtee
lapsuudesta asti työtä tehneen käsistä.

Kuului salista kiireitä askeleita, ovi aukesi, siitä ilmestyi
Reeta-Kustaavan iloiset kasvot ja hän sanoi: »Onpa täällä äiti
vartioimaan uunia.»

Teppo jouduttautui sanomaan: »On täällä uunin vartioita, mutta tulehan
meitä katsomaan.»

Reeta-Kustaava ei ollut kuulevinaan, rupesi painamaan ovea kiinni,
mutta tuli sisään, kun äiti sanoi:

-- On tässä pannussa sinullekin vielä tilkkanen kahvia.

Seisaaltaan hän otti pöydältä kahvikupin ja rupesi juomaan, mutta Teppo
sanoi: »Istuhan toki tähän rahille minun viereeni.»

Reeta-Kustaava pisti vastaukseksi: »Hyvä ei hävetä, saatan kai minä
istua», ja istuutui selin Teppoon samalle nelijalkaiselle jakkaralle ja
hörppi kahvia.

Tepolla oli taskukirja ja lyijykynä käsissään, josta siinä uunin edessä
lämmitellessään oli katsellut tänä päivänä työssä olleitten miesten
nimiä. Niin hän nyt Reeta-Kustaavan kahvia juodessa takaapäin
lyijykynän varrella koputti Reeta-Kustaavan korvan lehteen ja sanoi:
»Niin todella. Se on nyt päätetty, että meitä ei erota muu kuin kirkon
kirves ja rautalapio.»

Reeta-Kustaavalta pakkasi tulemaan nauru niin että yritti kahvi
purskahtaa suusta ja kahvikupit pudota käsistä, mutta hän sai kuitenkin
pidätetyksi. Sanoi vain: »Kylvetäänhän ensin. Minä panin jo saunan
lämpiämään tavallista aikaisemmin, kun siinä ei kuitenkaan yhdellä
lämmityksellä kaikille kylpijöille riitä löylyä. Me kun olemme niitä
ensi uunin leipiä, niin kylvemme ensi saunassa. Sitten rautatien
työmiehet lämmittäkööt ja kylpekööt vaikka koko yön ja huomisen
päivänkin, kunhan maanantai-iltana joutuu sauna meille.» Sen sanottuaan
Reeta-Kustaava heitti kahvikuppinsa pöydälle ja meni ulos, niin että
märät hameen helmat raskaasti heilahtivat oven pieleen. Ja kiireesti
pakenevat askeleet rupesivat kuulumaan salista.

-- Oletteko te sukulaisia, kun olette niin yhden näköiset kuin
veljekset. Olen tainnut jo kysyäkin, mutta en muista. Tässä touhakassa
ei pikku asioita muista.

-- Olemme veljesten lapset ja sen tähden olemmekin aina yksissä kuten
veljekset. Pienestä pahasta kun olemme olleet yksissä, niin tekee mieli
miehinäkin näkemään toisiamme.

Isäntä oli rautatien työmiehille ollut punnitsemassa lihaa, voita,
leipää ja kalaa. Hänkin tuli nyt kamariin, aukaisi kaappinsa ja
nuttunsa taskusta nosti kahmalon täyden paperirahoja ja toisista
taskuista pari kourallista hopeaa ja kuparia ja asetteli ne kaappinsa
laatikkoon järjestykseen.

Insinöörit katsoivat pitkään isännän rahojen järjestelyä, kun hän oikoi
ja laitteli kaikki samanmääräiset rahat samoihin pinkkoihin. Kaapin
varsinainen rahalaatikko näytti tulevan kukkuroilleen, niin että moneen
kertaan piti käsin painella oikein hartiavoimin. Teppo se viimein
sanoi: »Kyllä se isäntä tänä kesänä on tainnut monet kouralliset näiltä
meidän työmiehiltämme nyhdellä. Sen kuuleekin tuolla työmaalla, kaikki
ne vain sanovat, että Kentästä sitä pitää noutaa, kun siellä on
helpompaa kuin valtion myymälässä.»

-- Kyllähän tuota on tänä kesänä vähän tullut, kun on ollut antamista.
Mutta mitäpä tuolla kohta lienee rahalla virkaa, sitähän on nyt
jokaisella mässätä miten osaa. Pienet pojatkin satamarkkasilla ostavat
lihaa ja voita ja letkavarsipiipuilla polttavat venyvää vaakunaa. Eikä
nyt rahan vähyyttä valita vanha eikä nuori, kaikilla entisillä
kerjäläisilläkin sitä on, kehuvat oikein, että rahaa on kuin roskaa.

-- Ei sitä silti paljon ole, vaikka sitä näyttää olevan, se on pinnalla
kaikki. Tänä päivänä sitä on taas ollut, kun eilen annettiin kahden
viikon tili, mutta moni ja varsinkin ne kehujat ovat eilisen tilin
päähän toisiltaan lainanneet -- ja taas tulevan viikon lopulla on sama
peli. Kun olisi rahaa yllin kyllin, niin eheämmät olisivat pukimet,
mutta monellakin on vain riekaleita, kuten olette nähneet.

-- Niinhän tuo siihen nähden näyttää, mutta on sitä taas tänä päivänä
niillä ollut joka taskussa, sanoi isäntä ja painoi kaappinsa oven
kiinni, pyöräytti lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Samassa kuului salista juoksevia askeleita, ovi aukesi, ovenrakoon
ilmestyivät Martan pyöreät kasvot: »Kylpemään!»

-- Menkää te insinöörit ensin, sanoi emäntä ja nousi pöydältä
kahvineuvoja korjailemaan pois.

-- Menkää vain talonväki ensin, sanoi Teppo.

-- Menkää, menkää insinöörit, hoputti isäntäkin.

-- No, kun niin tahdotte, sanoi Teppo ja alkoi riisuutua lähtemään.

Insinöörit pyörähtivät ulos ja samassa nähtiin heidän Hemmin, Erkin ja
Tuomaan kanssa kilpaa juoksevan saunaan.

Isäntä päällysvaatteita riisuessaan sanoi: »Nyt on saatu jo rahaa tänä
kesänä kokoon niin paljon kuin Olli-Pekalle maksettiin. Kyllä sitä
rahaa tulee, mutta ei maksa mielestä miltäkään ollessa yötä päivää
pyhin arin tuollaisessa touhakassa kuin markkinoilla. Eikä tiedä mitä
vielä tapahtuu. Myötäänsä kerrotaan niistä kylistä, missä useita
rautatietyöläisiä asuu, varkauksista ja ryöstöistäkin. Se sentään
johtunee siitä, että ne siellä saavat juoda ja mellastaa mielensä
mukaan, meillä ei ole asiaa juominkien pitoon. Nuokin insinöörit
taitavat olla aivan raittiit.»

-- Aivan ne sanovat olevansa raittiit, minä jo kesällä kysyin heiltä
itseltään. Mutta muuten minulla niistä noihin meidän tyttöihin nähden
on hieman ikävä ajatus.

-- Miten niin?

-- Näyttävät niin likenevän noita tyttöjä, lienevätkö kosinta-aikeissa.
Äskeiset niitten puheetkin sitä ajatusta minussa uudistivat. Niin
perinpohjaisesti puhuivat, minkä tähden he eivät ota eukkoja
herrasneitosista.

-- Se pelko lienee aivan turha. Olen minä kesäkauden pitänyt niitä
silmällä, kun ne ovat tehneet seuraa tyttöjen kanssa ja pyhäiltoina
olleet soutelemassakin. Mutta se tulee vain siitä, että ovat
samanikäisiä nuoria, jotka kaipaavat huvitusta. Insinöörien täytyy
täällä ottaa niistä ihmisistä hupinsa, joita on lähellä, kuten runossa
lauletaan: 'Puhelen Jumalan puille, haastan haavan lehtysille', ja
sanotaanhan, että niinkuin metsään huutaa, niin metsä vastaa. Nuo pojat
ovat muuten niin siivoja poikia, etten mitenkään voi uskoa heidän
pahassa tarkoituksessa hyvittelevän meidän tyttöjä ja tytöt taas ovat
siksi järkeviä, että tietävät säätynsä eivätkä anna juolahtaakaan
mieleensä sellaisen ajatuksen, että tulisivat heidän vaimoikseen.
Kuitenkin olisi paras ajoissa varoittaa ja kieltää, jos huomaisi
sellaista.

-- Kieltämisestäkö se sitten on apu. Muistan hyvin elävästi oman itseni
niiltä ajoilta. Oli minullakin koti, jossa ei ollut minkään puutetta ja
vanhukset niin hyvät, ettei kenelläkään parempia, jota paitsi olin
vielä ainoa talon perillinen. Minua kielsi isä, kielsi äiti, kielsi
jokainen naapuri, mutta etkös muista, oliko siitä apua. Minä en
yritäkään kiellellä, jos niikseen tullee. Muuten minä pääasiassa olen
samalla kannalla kuin sinäkin.

Isäntä heittää lopsautti jalastaan riisutun märän kenkänsä lattialle ja
päättävästi sanoi:

-- Niin se on kuin minä sanon. Insinöörit ovat talonpojan poikia,
pieninä pahasina ovat olleet talonpoikaisten vertaistensa kanssa
yksissä, ja niin täällä erämaan sydämessä, kun ei heillä ole arvonsa
vertaisia tovereja, herää lapsuusajan muisto ja unohtaen oman arvonsa
he jakavat ilonsa ja huvinsa talonpoikaisten kanssa. Mutta kun pääsevät
säätyläistensä pariin, niin talonpoikaistuttavat unohtuvat. Jos olisin
heidän seurustelussaan jotakin arveluttavampaa huomannut, niin meiltä
olisivat saaneet muuttaa majansa aivan sillä kerralla.

-- Kyllä ne ovat todella siivoja, somia poikia, eivät ollenkaan
vaativia herroja, vaan ennemminkin palvelevia. Äskenkin kun minulta
sukkapuikko putosi käsistä lattialle, niin tuo vanhempi insinööri
hyppäsi sitä ottamaan ja antamaan minulle käteen juuri kuin pieni
poikanen. Samalla ovat niin komeita ja reippaita miehiä, että
mielellään heitä näkee. Äidiksi sanoivat nytkin, kun tulivat viluissaan
ja märkinä kotiin.

-- Ovat ne kyllä somia poikia. Ei niitä todellakaan ennen vanhaan
kestikievariaikana noin toiselle arvoa antavia herrasmiehiä nähnyt.
Rovasti menneenä kesänä sanoikin, että nyt ovat jo herrat toisenlaisia
kuin neljäkymmentä vuotta sitten, ja taitaa siinä perää ollakin.

-- On paljonkin perää. Ei ollut ennen sellaisia pappejakaan kuin
nykyinen rovasti on ja olisiko missään ihmistä miellyttävämpää kuin
ruustinna, sanoi emäntä ja katsoi akkunasta saunaan.

-- Eikö niitä jo ala näkyä sieltä tulevaksi?

-- Ei noita vielä. Martta tuo vain näkyy taivaltelevan saunan edessä,
on tainnut tulla lämmin siellä löylyä lyödessä... Jopa tuo Erkki
työntyy. Jopa Hemmi ja Tuomaskin... Jo tulevat nekin insinöörit. Tyhjä
siellä on sauna, saat pirtistä käskeä toveriksesi niitä rautatiemiehiä,
ketä tahdot.

-- Saatan minä kylpeä yksinänikin ja tule sinä pesemään. En ole
päätänikään pessyt sitten kuin viime lauantaina... Kun kaikki talonväki
on kylpenyt, niin kylpekööt sitten nuo vieraat, ja kun loppunee löyly
kesken, niin lämmittäkööt lisää. On sinne puita jo sitä varten varattu,
porisi isäntä mennessään ulos ja avonilkkaiseen pannuissa märissä
kengissään raskaasti kävellä lopsutteli saunaan päin.

       *       *       *       *       *

Rautatie jatkui edelleen, niin että insinöörit eivät päässeet tulemaan
Kenttään ennen kuin seuraavana lauantaina ja silloinkin vaivalloisen
matkan takaa. He olivat kaikille ystävällisemmät kuin koskaan ennen ja
tyttöjä hyvästellessään puristivat niitten käsiä lujemmin kuin
milloinkaan ennen. Teppo sanoi Reeta-Kustaavalle: »Muistattekohan te
meitä koskaan?»

-- Ikämme toki, sanoi Reeta-Kustaava iloisesti nauraen ja pudisti Tepon
kättä.

Työmiehiäkään ei ollut Kentässä tämän pyhän aikana enää kuin muutamia
ja tulevan pyhän aikana ei ollut yhtään, joten se rautatie työväkineen
oli mennyt ohi kuin kevättulva, joka kohisee koskissa uhaten sen
rantoja ja rantametsiä, mutta kun on mennyt ohi, niin heikkenee koskien
kohina ja kesän rauha palaa kaikkialle. Niinpä Kentän talossakin oli
nyt entinen erämaan rauha ja oli kuin raskaan työviikon perästä olisi
tullut sunnuntai. Mutta entistä selvemmin näkyi se aukko, minkä Anna
Maria ja Olli-Pekka olivat jättäneet. Nyt tuli vain kolme murakuormaa
pellolle sen sijaan että ennen oli tullut neljä ja navetasta palasi
pirttiin rukkiensa ja kankaittensa ääreen vain kolme entisten neljän
sijaan ja kankaita oli pirtissä nyt kolmissa kangaspuissa, kun ennen
oli ollut neljissä. Kaskikin oli viime kesänä tullut hakatuksi puolta
pienempi kuin tavallisesti muina kesinä. Riihien puintikin loppui vasta
lokakuun lopulla, ennen se oli loppunut syyskuussa. Marjasäilykkeitä
oli nyt vain kolmessa tynnyrissä, kun ennen oli ollut seitsemässä. Oli
kuin taivaanranta olisi ruvennut hämärtymään pilveen. Alakuloiseksi
teki se isännän ja emännän mielen, kun rupesi näkymään, että heidän
taloudessaan rupesi vierimään alaspäin harja, joka tähän vuoteen asti
oli kerta kerralta kohonnut ylöspäin.

Erkin morsian Sivolan Laara tiedettiin työhaluiseksi ja reimaksi
ihmiseksi, ja nyt oli joulun aikana aiottu pitää Erkin häät.
Toivottiin, että Laara Anna-Marian sijan edes puolittain täyttäisi ja
olikin hän taloon tultuaan työssä käsinä paremmin kuin Aino. Mutta ei
kulunut monta viikkoa, ennenkuin navettakartanosta rupesi kuulumaan
Hetvin ja Laaran välisiä riitoja ja toisilleen niskaköyttä vetäen
miniät palasivat pirttiin. Hetvi ja Laara rupesivat miehilleen
toimittamaan, että pääsisi toinen tai toinen pieneen Leppimäkeen omaksi
taloksi kuten Olli-Pekkakin. Ja kun niitten Hetvin ja Laaran välit
pahenivat päivä päivältä, niin isäntä määräsi Erkin lähtemään pieneen
Leppimäkeen. Niinpä seuraavana keväänä kesän tultua nähtiin Erkin ja
Laaran karjoineen vaeltavan pieneen Leppimäkeen, kuten kaksi vuotta
sitten Olli-Pekka lähti isoon Leppimäkeen. Nyt täytyi Kenttään ensi
kerran miesten avuksi ottaa renki. Se oli nyt kaikkien mielestä kuin
väärä raha oikeitten joukossa. Hän näytti aina työssään ajattelevan,
että kun tuo päivä joutuisi iltaan, kun taas talon miehiltä aina päivä
loppui kesken. Meni kuitenkin kesä, oltiin taas marraskuussa. Rautatie
oli tullut ja sen mukana monenlaista hommaa. Metsien ostelijoita ja
talojen ostelijoita metsien tähden kulki toinen toisensa perästä, ja
jokainen kehui itseään paremmaksi ostajaksi kuin sen ja senkin yhtiön
asiamies oli. Ja tukkisavotoita kerrottiin ensi talvena tulevan useita
kymmeniä yksin kuuluvin. Loukkolahden Salmo tuli nyt Kenttään eräänä
marraskuun pilvisenä iltana. Salmon partaisista kasvoista ja kiiluvista
silmistä huomasi Salmon tietävän jotakin tavallista enemmän. Kun isäntä
näki, että on sitä Salmolla nyt sanomista, niin varsin kysyi:

-- Mitä sitä nyt sinne Siuruaan päin kuuluu?

Salmo rykäisi ja sanoi:

-- Ei tuota muuta niinkään erityistä, kuin että Siuruan kylässä on
tällä viikolla tehty isoja kauppoja.

-- Miten niin?

-- On kolmetoista taloa myyty pohjineen. Viisi taloa on vielä myymättä,
kun eivät vielä ole sopineet hinnoista, mutta kyllä ne myyvät nekin. Ei
tuolla Järvenpääläiselläkään kuulunut olevan kuin sadan markan riita...
On sitä tällä viikolla Siuruan kylässä liikutettu rahaa,
kuusisataatuhatta oli eilen viety pankkiin ja ovat kai ne useita
tuhansia itselleenkin käsirahoikseen jättäneet.

-- Onpa siellä rahaa, mutta ei paljon. Tuskin miljoonan isäksi pääsee
koko kylä, jos jokaisen tilkun myyvät, sanoi isäntä ylenkatseellisesti.

-- Eikö tuo sentään likeltä kaapine. Kuuttakymmentä tuhatta kuuluttiin
Hakalaisellekin tarjottavan, mutta seitsemääkymmentä tuhatta kuului
tahtovan.

-- Mikä yhtiö se on niitä maita ostanut?

-- Se Runströmin yhtiö. Sehän se nyt siipensä tuntuu levittävän yli
koko seutukunnan. Siuruan joen Lappakoskeen kuulutaan saha
perustettavan ja yhtiö kuuluu tekevän oman rautatien tänne Lepokiven
pysäkille ja sitä tietä hyrryttelee puutavaransa maailman ääriin.

-- Kummia kuuluu, kun kokonaisia kyliä yhtiöille... Outoa on
kuullakin... Etkö sinä rupea meille rengiksi, vähiksi tahtovat miehet
käydä?

-- Eihän sitä nyt osaa rengiksi ruveta, siksi hyviä ansioita tuntuvat
nämä yhtiöt lupaavan, eikä tuokaan ruokatavara ole kovin kallista nyt,
kun tuli tuo rautatie. Ja yhtiön urakkatyössähän sitä ei ole kenenkään
orja, tekee minkä tekee ja päiviä ei ole kirjassa, jos kesken päivinkin
heittää... Arvelin ruveta tuosta Hepokankaan metsästä tukinhakkuuseen,
kun siitä kuuluttiin ruvettavan aivan heti ottamaan puita. Lähdin
täällä tuumimaan, sopisiko tässä teillä olemaan majaa. Tästä saisi
paikoiltaan niinkuin särpimen ja leipääkin.

-- Niinhän se on, että taloihin sitä sentään niitten savotan miesten
täytyy turvautua... Ajatelkaahan, eiköhän nekin Siuruankyläläiset vielä
kerran turvaudu taloihin, ne jotka nyt taloistaan jouduttautuvat
irtolaisiksi.

-- Nuori väki kuuluu kaikki lähtevän Amerikkaan, kun siellä on nyt niin
hyvä aika; vanhimmat kaljupäät nuo jäänevät tänne.

-- Se lieneekin parasta.

-- Se on parasta siinäkin suhteessa, että siitä on etua meille, jotka
jäämme tänne. Yhtiöitten täytyy maksaa meille niin hyvät palkat, että
pysymme töissä, kun ei ole varaa valita miehiä.

-- Tokkohan tuolla olisi sielläpäin ketään, joka rupeaisi rengiksi
mistään hinnasta?

-- En luule olevan. Yhtiön töihin ne yrittävät kaikki. Niitä ne nyt
koholla kourin odottavat jokainen. Hakalainenkin on tiedustellut
renkiä, mutta ei kuulunut eilen vielä olevan. Pyysärkän Tehvollekin oli
tarjonnut kahdeksaa sataa ja täydet vuosivärkit, kahdet pitkävartiset
saappaat, kahdet kintaat ja kahdet alusvaatteet, mutta ei ollut Tehvo
päätäänkään kääntänyt. Savottaan kuului menevän siksi, kunnes
kevätpuoleen lähtee Amerikkaan, kun muutkin alkavat lähteä. Niitä
satoja henkiä kuulostaa olevan aikeessa lähteä yhteen matkaan.

-- Se on sitten oikeata kansainvaellusta.

-- On se.

-- Oletko ollut puhein sen naapurisi Kärpäskankaan Pertun kanssa, eikö
tuo rupeaisi rengiksi, kun sillä on se vanhin poika siksi kynnellä,
että mökin sulana pitää?

-- Tänä aamuna oli Perttu meillä. Se on sekin suin päin menemässä
poikineen savottaan, juuri tähän samaan metsään minun kanssani.

Pojat olivat tähän asti äänettöminä kuunnelleet isänsä ja Salmon
keskustelua, mutta nyt Hemmi sanoi jäykästi: »Me emme tiedustele
renkiä. Me teemme itse mitä kerkeämme. Tuo rautatie kun tuonkin elon
hinnan helpotti, niin jätämme halmeenviljelyksen sikseen ja osan
peltojakin heitämme nurmeksi, mitä emme jaksa omin väkinemme hoitaa
sulina. Se on selvintä. Väkivetoon ja palkan ulpalla jos jonkun
saisikin rengiksi, niin siinä koirassa ei ole haukkujaa, joka kahleessa
metsään viedään. Nähtiinhän malli jo viimekesäisestä rengistä. Sekin
saatiin väkivetoon tinkimällä. Mutta se tekikin työtä siksi, että tuppi
heilui, työn joutumisesta ei ollut huolta.»

-- Niin tuota täytynee tehdä, vaikka taaksepäin menevän talon merkki
sekin on, että pellot alkavat jäädä nurmiksi, sanoi isäntä
alakuloisesti ja alkoi riisua kenkiä jaloistaan.

-- Niin... Mitä te siihen minun asiaani sanotte? muistutti Salmo
tyynesti.

-- Kun et niitä ryyppytovereitasi tuo mukanasi etkä itse tule päissäsi,
niin onhan tässä pirttiä. Päissäsi jos tulet, niin yönselkään silloin
on lähtö.

-- Minun humalastani ei ole haittaa kenellekään. Jos minä olen
päissänikin, niin minä saatan olla hiljaa kuin hiiri loukossa.

-- Vaikka olisit kuinka hiljaa, jos vain tulet päissäsi, niin ovelta
palaat, usko se.

Salmo koppasi kintaansa viereltään, hyppäsi ylös ja puolimatkassa oveen
virkkoi: »Hyvästi!»

Salmon raskaat poistuvat askeleet kuuluivat eteisestä ja eteisen ovi
samassa jysähti kiinni tavallista kovemmin. Isäntä harmistuneena sanoi:
»Tuokin kutju on se sitten sen rikkaampi, on sillä sitten sen eheämmät
vaatteet päällä, jos savotasta saa suuria palkkoja. Leikilläni häntä
toki rengiksi tahdoinkin. Kuka häntä ilkeää nähdä, se pyhän aikana aina
hakisi ja kaivaisi viinaa vaikka sinisen kiven sisästä ja maanantaina
ei olisi työn hyvää. Pysyköön vain savotassa ja pysykööt kaikki
savotassa. Tosiaankin, tehdään itse töitä mikä keritään.»

-- Se se selvintä on, toisti Hemmi ja rupesi hänkin heittämään
kenkiään.




Kymmenes luku.


Oli lauhkea päivä joulukuussa. Pehmyt etelätuuli verkalleen heilutteli
puitten oksia, räystäistä tippui vettä ja huurrekokkareet putoilivat
puitten oksilta. Ainon palvelija, Tilta, juosta reuhotti avopäin
Kenttään ja kun kartanolla tapasi Tuomaan, niin kysyi kiireesti:

-- Missä ovat tytöt? Minulla olisi asiaa.

-- Tuolla kai ne ovat navetan puolessa, virkahti Tuomas
välinpitämättömästi.

Tilta lähti sinne juoksujalassa, mutta kun Reeta-Kustaava kuuli heitä
kaivattavan, niin tuli navetan eteisen ovelle vastaan ja sanoi
iloisesti:

-- Mikä se nyt Tiitalla on, kun on niin kiireisen näköinen kuin olisi
sienat tulessa?

-- Eipähän mitään sen kummempaa kiirettä, lähdin vain täällä emännän
tietämättä käymään, kun tänä iltana on Lepokiven pysäkillä yhtiön
pirtillä tanssit. Sinne tulee se maanmainio viulunsoittaja Katajaselän
Nikoteemus ja Okkolan Weerus, toinen mainio hanurinsoittaja
soittajiksi. Minä Selman kanssa ja pienen Leppimäen Saimi lähdemme
sitten kun ilta-askareemme olemme tehneet. Etkö sinä ja Marttakin lähde
mukaan? Me tulemme tätä kautta.

-- Päästääkö se emäntä teitä tanssiin?

-- Ei emännällä ole sanomista mitään, kun me lähdemme ilta-askareet
tehtyämme. Nythän on kahdeksantuntinen työpäivä jo laillinen. Emme me
Selman kanssa kysy lupaa emännältä paremmin kuin isännältäkään. Yö on
minun omani, olinpa missä tahani... Lähdettekö, että tulemme tätä
kautta?

-- Emme me lähde. Kun me emme ole ikänämme tanssineet, niin emme
puujumaliksi loukkoon seisomaan lähde.

-- Kyllä pojat opettavat tanssimaan, kyllä siihen heti oppii. Kyllä ne
pojat vievät, kunhan ei vain jalkoihinsa sotkeudu.

-- Emme me kuitenkaan lähde, opettakoot pojat muita.

-- Vanhoiksipiioiksiko te sitten aiotte jäädä? sanoi Tilta niskojaan
keikauttaen ja lähti juosta leuhottamaan takaisin.

       *       *       *       *       *

Tulevana yönä ei Kentän vanhaa emäntää nukuttanut. Oli kuin paha enne
olisi vaivannut. Hän laskeutui vuoteelleen ja koetti painautua
peitteisiin mitään ajattelematta. Mutta ajatuksia ei saanut asettumaan,
ne vaeltelivat kaikkia elämässä tapahtuneita ikävyyksiä muistelemassa.
Hän nousi taas vuoteeltaan, veti kengät avonilkkaisiin jalkoihinsa,
sytytti tulen lyhtyyn ja meni navettaan katsomaan oliko siellä tuli
jäänyt pahasti tai joku muu kohta epäkunnossa, mutta sielläkään ei
ollut mitään. Kaikki lehmät märehtien ja sieraimistaan raskaasti
tuhautellen vain makasivat eivätkä olleet näkevinäänkään emäntää,
vaikka tämä kulki halki navetan ja silmäsi jokaista elukkaa. Sitten hän
tuli pirttiin katsomaan olisivatko kuitenkin tytöt tai pojat menneet
tanssiin, mutta sielläkin olivat tytöt ja pojat kotona, nukkuivat
sikeintä untaan. Reeta-Kustaavan silmiin kuitenkin koski lyhdyn valo,
hän heräsi ja kysyi: »Mitä te etsitte?»

-- En mitään. Kun minua ei tänä yönä nukuta, niin tulin katsomaan
olisitteko tanssiin menneet.

-- Hm. Tanssiin! virkkoi Reeta-Kustaava ja painoi päänsä peitteen
sisään.

Emäntä sammutti lyhtynsä ja meni hiipien vuoteellensa, jottei isäntä
heräisi hänen liikkeistään, kun sekin kuorsaten nukkui sikeintä
iltauntaan. Mutta ei vieläkään tullut unta. Oikein tuntui pahalta, kun
aina ja aina tuli ikäviä muistoja mieleen ja kaikki aivan mustimmissa
väreissään. Emäntä painautui taas peitteitten sisään, veti jalkansakin
koukkuun, kuten ennen pikkutyttönä nukkuessaan, ja koetti olla peitteen
alla kauan, jottei silmiin näkyisi mitään. Viimein kuitenkin
hengitettävä ilma rupesi tuntumaan tukahduttavalta, hän nosti peitteen
laitaa saadakseen raitista ilmaa henkeensä. Mutta silmät sattuivat
katsomaan akkunaan ja ulkona huurteisissa puissa näkyi outo valo, kuin
lyhdyn värähtelevä loimo. Samassa tuli mieleen että nyt ei ole kukaan
lyhty kädessä liikkumassa. Siksi hän säikähtäen hyppäsi ylös, mutta
tuntui peloittavalta mennä ulos niin, nykäisi isäntää olkapäästä ja
virkkoi hätäisesti: »Mooses... Mooses! Kuule Mooses!»

-- Mikä nyt?

-- Mikä on tuo valo, joka näkyy noista puista?

Isännän silmät repesivät suuriksi ja nähtyään puissa valon hän hyppäsi
ylös ja huudahti: »Tulipalo!» Sen sanottuaan hän syöksyi saliin
mennäkseen ulos, mutta osui pahki kukkapöytään, joka rymisten meni
kumoon. Lattialla seisova kattoon asti yltävä fiikus meni kumoon, sen
varret ruskivat isännän jaloissa, mutta hän ei siitä välittänyt, meni
vain ovelle ja eteisen portaalle päästyään kiljaisi: »Leppimäellä
palaa!» Kaikki rupesivat nyt hälisten nousemaan, mutta isäntä vieläkin
kulki kiljuen kaikissa huoneissa: »Leppimäellä palaa! Leppimäellä
palaa! Kuin hengen kaupalla kiireesti sinne!»

Emäntä ja Hetvi tulivat portaalle ja yhdestä suusta melkein kirkaisten
huudahtivat:

-- Navetta on tulessa ja elukat palavat! Voi, voi, miten surkeasti ne
mölisevät, rientäkää hyvät ihmiset! Voi, voi, tuota ääntä, miten
mölisevät! Voi, voi, pahaa tekee tuon kuuleminen, joutukaa hyvät
ihmiset! Minäkin lähden, kun löytäisin kenkäni, sanoi Hetvi. Mutta kun
Hetvi oli tulemassa kolmannen lapsen äidiksi, niin emäntä tarttui
Hetviä olkapäähän ja sanoi: »Pysytään me täällä, ei meistä siellä ole
mitään apua.» Miehet ja tytöt tulivat pyrynä ulos ja lähtivät kuin
tuulen ajamina juoksemaan Leppimäelle päin, millä kenkä väärässä
jalassa, millä nuttu nurin päällä, mikä avopäin, mikä paitasillaan,
kengät vain avonilkkaisessa jalassa. Isäntä malttoi kuitenkin
tikapuusta ottaa pitkävartisen palokoukun olalleen ja juosta kötöstäen
lähti hänkin sinne ja mennessään porisi: »Saahan tuolla käydä, mutta
tuli on kerinnyt tehdä työnsä ennenkuin sinne ehtii.»

Emäntä ja Hetvi sydänalaansa käsillään puristaen portaalla
voivottelivat ja tuskittelivat, kun yhä kuului Onnenkukan, Omenan,
Maatikin, Laukerin, Lemmikin, Juhlikin ja Tiistikin sydäntäsärkeviä
huutoja. Tuli vain riehui syytäen säkeniä, tulen kieliä ja mustaa savua
yön kaamean valoisaan ilmaan. Nyt tuprahti ilmaan entistä suurempi
pöllähdys säkeniä ja mustaa savua, liekit reimahtivat entistä
korkeammalle, ja Kentän emäntä huusi: »Nyt putosi laipio sisään! Voi
hirmuista!»

-- Mutta nyt niiltä loppuu elukkaparoilla tuskat. Kuulkaa, ei kuulu
enää ääntä.

-- Ei kuulu enää ääntä. Valmista on. Voi surkeata!... Niitten se on
tanssiin menijöitten hyvää työtä, ne ovat heittäneet tulen kytemään.
Eipähän emäntä huolehtine. Voi toki... Minulle siitä kävi enne, liekö
sentähden että omat eloon juottamani ja kasvattamani elukat joutuivat
tuommoiseen kuolemaan... Ei nukuttanut koko yönä. Kun sanomalehdistä
saa tuon tuostakin lukea että siellä ja siellä on navetta palanut
elukkoineen, niin juohtui sekin nyt yöllä mieleeni, sytytin tulen
lyhtyyn ja kävin navetassa, mutta Jumalan kiitos, kaikki oli hyvin
kotona, mutta silloin se on tuolla ollut ehkä hyvinkin suuressa alussa.
Ei kulunut monta tuntia, ennenkuin huomasin tuon valon noissa puutarhan
puissa.

-- Minä en huomannut mitään ennettä, nukuin kuin sika siksi, kunnes
salista kuului kukkapöydän romahdus ja ovien räiske. Silloin hyppäsin
kuin ammuttu ylös ja Hemmi teki samoin. Kun isännän ääni kuului ulkoa,
niin ei Hemmi kauan siekaillut, tempaisi pienet yökenkänsä sängyn alta
ja sai ne jalkaansa, mutta kun ei löytänyt lakkiaan, niin sillään
lähti. Sama kai se olisi, vaikka ei olisi ollenkaan mennyt. Siellä on
tuli tehnyt työnsä, nyt jo laimenee. Kojo mataloituu ilmassa ja
irtonaisia liekkejä, jotka loiskivat ilmaan, ei enää näy. Se palaa vain
kuin kaskirovio.

-- Kyllä siellä sentään on apuväki hyvä olemassa, jottei pääsisi
leviämään toisiin rakennuksiin, sanoi emäntä ja käsillään yhä
sydänalaansa painaen lähti sisälle ja virkkoi katkerasti: »Voi toki!...
Voi maailmaa synnin tähden!»

Isäntä tuli ensimmäiseksi kotiin. Pirtissä olivat emäntä ja Hetvi
seisaallaan vastaanottamassa kuulumisia, mutta ennenkuin he kerkisivät
mitään kysyä, isäntä haikeasti sanoi:

-- Selvä siellä tuli. Kolmetoista lehmän päätä, viisi lammasta, kaksi
sikaa, kukko ja kuusi kanaa on tuhkana.

-- Mistähän tuo tuli pääsi alkuun?

-- Mistä... On ollut tapana iltasella lämmittää lehmien apevesi.
Palvelijat ovat lähtökiireessään heittäneet muurin alla tulen omin
päinsä palamaan; siitä ovat kekäleet pudonneet uunista alas ja
luultavasti päässeet silppuvasuun ensin ja siitä seinään,
tervashonkaisiin hirsiin... Sitten nukutaan vielä niin sikeästi, ettei
oltu herätty, ennenkuin oli navetta jo yltä tulessa. Koirakin oli
ulkona haukkunut, äläköinyt minkä ääntä hänestä oli lähtenyt. Se oli
Olli-Pekan korviin unessa kuulunut, mutta ei ollut tointunut sitäkään
katsomaan mikä sillä on. Akka oli kuullut koiran haukunnan, mutta oli
luullut, että tanssimiehet ovat hoilaten tulossa ja että se niitä
haukkuu.

-- Ne ovat elukat jo silloin hätäilleet, kun koira on haukkunut.

-- Sitä hätää se on koira haukkunut.

Emäntä istui pöydän yläpäähän, laski kumpaisenkin kyynärpäänsä pöytään,
ohimonsa varasi kämmeniinsä ja sanoi haikeasti: »Niin on kuin sanotaan,
että akka on haahti, akka on hauta, akka on pahan paikan kattila. Jos
olisi joku muu eikä Aino ollut Olli-Pekalla eukkona, niin tuskin olisi
tuota tapausta tullut?»

-- Tuleehan se vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se on toisessa
kädessä. Samaa minäkin luulen, että jos Olli-Pekalla olisi ollut
huolekkaampi akka, niin se olisi käynyt navetassa niitten lunttujen
mentyä, sanoi isäntäkin kenkiään riisuessaan. Sitten hän pani kenkänsä
orrelle kuivumaan ja lähti synkin kasvoin kamariinsa koettamaan vieläkö
nukuttaisi, kun yö oli vasta vähän ohi puolen. Sinne lähti emäntäkin.

Monta päivää kului, eikä Olli-Pekka käynyt Kentässä, mutta eräänä
iltamyöhänä, kun täysikuu paistoi ja lumen pinta säteili
pakkasensilmistä, Olli-Pekka tuli vaivaisen syntisen näköisenä Kentän
pirttiin ja istui isäänsä lähelle penkille, missä isä vasupäreitä
kiskoi petäjäisestä listakosta.

Kauan aikaa Olli-Pekka istui ääneti eivätkä talon miehetkään olleet
kiireisiä puheluun, tekivät vain puhdeaskareitaan. Viimein Olli-Pekka
sanoi:

-- Minä olen niin kahdella päällä, vieläkö ruveta yrittämään taloksi
vaiko myödä tuo talorähjä yhtiölle ja lähteä Amerikkaan, kun sinne
paljon muitakin menee. Tulisipahan eukko yhden kakaran kanssa täällä
toimeen vaikka kenen pirtin loukossa.

-- Vai pirtin loukossa Aino, murahti Hemmi pöydän sivulla olevalla
rahilla istuessaan ja kirvesvartta vuoleskellessaan.

Olli-Pekka ei ollut sitä kuulevinaan, alakuloisena vain sanoi: »Vieläkö
se isä antaisi aluksi lehmiä ja edes jonkunkaan lampaan, jos tuota
niinkuin taloksi yritteleisin?»

-- Etkö sinä muista, mitä minä sanoin sinun niin ylpeästi lähtiessäsi
Leppimäkeen? sanoi isäntä ja tavallista raskaammin heitti päreet
eteensä lattialle.

-- Kyllä minä muistan sen, mutta etteköhän tuon tapauksen tähden
unohtaisi päätöstänne?

-- Annan kaksi lehmää ja lampaan, mutta missä sinä niitä nyt talven
aikana säilyttäisitkään, sanoi isäntä jäykästi.

-- Siitä toisesta luhdista saan ensi hätään navetan, kun laitan siihen
laipion, tukin seiniä ja seinän aluksia.

-- Niinkuin sanoin, kaksi lehmää ja lammas annetaan, kun saat niille
suojaa, sanoi isäntä ja läiskäytti notkeat päreensä läjään lattialle.
Kun kaikki olivat niin vähäpuheisella tuulella, niin Olli-Pekka otti
kintaansa vierestään, lausui melkein kuiskaten: »Hyvästi», ja lähti
pihalle, mistä hänen heti nähtiin hiljalleen hiihtää nytkyttelevän
kotiinsa päin.

Olli-Pekan mentyä Hemmi sanoi jäykästi: »Kyllä on parasta Olli-Pekalle,
että toimittautuu siurualaisten kanssa lähtemään Amerikkaan.»

-- Sen minäkin sanon, sanoi Hetvi ja polki rukkiaan tavallista
kiivaammin.

-- Kassapää hieno emäntä -- vai rouvako lienee -- pääsee todellakin
pirtin loukkoon, sanoi Reeta-Kustaava, ivallinen nauru suupielissä.

-- Älähän sentään. On niitä rikkaalla rohtimia. Saahan se rahalla
vaikka minkälaisen kamarin. Rahaa on entistä ja Olli-Pekka Amerikasta
työntää lisää lisän päälle, sanoi Martta, hänkin hienosti hymyillen, ja
lähti äitinsä avuksi keittiöstä noutamaan illalliskeittopataa.

Grundströmin yhtiön asiamies käytti hyväkseen Olli-Pekan kohtaloa, ja
tuli seuraavana päivänä Leppimäkeen maan ostoon. Hän oli saanut
Olli-Pekan taipumaan myyntiin ja kun oli kaksi päivää katseltu ison
Leppimäen metsiä, oli asiamies luvannut viisikymmentätuhatta siitä
tilasta yksinään, mutta jos toisetkin talot möisivät, niin sitten
nostettaisiin kuuteenkymmeneen tuhanteen. Olli-Pekka tiesi Erkki-veljen
kyllä taipuvan, mutta isästä ei tiennyt. Sentähden tulivat nyt
Kenttään asiamies ja Olli-Pekka yhdessä. Asiamies otti nyt oikean
asiamiesryhdin. Läpikuultavat silmät olivat valmiit tarkastamaan,
minkälaisia väreitä hänen puheensa minkin kasvoissa vaikuttaa. Mies
rupesi kertoilemaan matkoistaan ja siitä, miten häntä on kaikkialla
hyvin ymmärretty; ja se tulee juuri siitä, että hän ei puhu liikoja,
vaan täyttää sen, minkä sanoo. Miten hänet jo otetaan taloissa
mielihyvällä vastaan, vaikka ei ole niissä koskaan käynyt, hänen
maineensa kun leviää laajemmalle kuin mitä hän käydä kerkeää, sillä
enemmänhän se korva maata käypi kuin mies itse. Sitten hän kääntyi
isännän puoleen ja sanoi: »Se on vanha sananlasku, että käynyt matkansa
sanovi, käymätön ajattelevi. Olen suoraan sanoen tässäkin talossa
kysymässä, olisiko tämäkin talo myytävänä hyvästä hinnasta. Minä sanon
hyvästä hinnasta. Tässä on sellainen erikoinen syykin tällä kertaa, kun
nämä kolme tilaa erityisenä lohkona ovat ympäriinsä valtion maitten
kiertämänä. Nyt kun tämän Leppimäen isännän kanssa olemme sopineet
Leppimäen kaupasta, niin se on sitten näitten kahden tilan välissä, ja
puutavaran kanssa liikkuessa sekä järvellä että maalla puristuu alue
niin ahtaaksi. Monin verroin tilavampi olisi liikkua, jos nämä kolme
tilaa olisivat samalla isännällä eli yhtiöllä. Olen jo tämän Leppimäen
isännälle sanonut enkä vain sanonut, vaan luvannut, että maksan
Leppimäen tilasta kymmenen tuhatta enemmän, jos kaikki nämä kolme tilaa
tulevat meidän yhtiölle. Minkälaisen vastauksen minä sitten teiltä
saan?»

-- En anna minkäänlaista vastausta, ennenkuin mietin enemmän, sanoi
isäntä tyynesti ja näytti miettivän.

-- Niin se viisas mies aina tekee ja niin pitääkin tehdä, sitten sitä
ei tarvitse jäljestäpäin katua, sanoi asioitsija ja rinta hytkähti
somasti.

Olli-Pekka rykäisi ja mieleen juolahti sanoa:

-- Sen minäkin kyllä tiedän ja arvaan, että isän aika ei kulu ilman
maanviljelystä, mutta voipihan kaupassa erottaa jonkun pienen palstan,
jota huvikseen viljelisi.

-- Senhän voi tehdä vallan hyvin, usein se niin tehdään, sanoi
asioitsija reippaasti ja käveli edestakaisin lattialla, mielessä
mieluinen myhäily, kun isäntä oli sanonut miettivänsä.

-- Voihan isä erottaa esimerkiksi tuon Kissasuon ojamaan itselleen ja
tekomaata lisäksi, sanoi Olli-Pekka.

-- Niin, ja saahan näitä kaikkia peltoja ja niittyjä viljellä vuotuista
veroa vastaan, sanoi asioitsija.

-- Sehän on sitä parempi, jos saa viljellä koko tilaa, kuten ennenkin,
sanoi Olli-Pekka.

Asioitsija tekeytyi vakavammaksi entistään ja sanoi vakuuttavasti:

-- Aivan niinkuin ennenkin... Me kun metsiä silmällä pitäen teemme
kauppoja, niin peltoja ja niittyjä saa entinen asukas viljellä niin
kauan kuin tahtoo ilman mitään arentia, kunhan maksaa ulosteot kuten
ennenkin. Eikä niitä muille luovuteta kuin entiselle asukkaalle... Ja
sen minä sanon ja olen sanojeni takana, että meidän yhtiö on rehellisin
yhtiö auringon alla. Oletteko esimerkiksi kuulleet, että mikään muu
yhtiö maksaisi tiloista enemmän kuin kaupan aikana on sovittu ja
kauppakirjoihin merkitty? Mutta me kun kaupan jälkeen olemme
tarkastaneet metsät, olemme kymmenintuhansin markoin maksaneet lisää.
Me vertailemme tarkasti tilan hinnan tilalla kasvavan puutavaran arvoon
ja jos tilan metsä on enemmän arvoinen kuin tilan varsinainen
kauppahinta on, niin pennilleen maksetaan se ylihintana tilan myyjille.
Sitä eivät muut yhtiöt tee, mutta sentähden meidän nimemme onkin maan
kuulu.

Viimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein hartioitaan kohauttaen.

-- Mutta mitenkäs, jos metsiä tarkastaessa huomataan tilasta maksetun
enemmän kuin mitä metsät vastaavat, mitenkäs silloin menetellään? sanoi
Hemmi ja katsoi tarkasti asioitsijan silmiin nähdäkseen mitä hänen
kysymyksensä vaikuttaa.

-- Silloin pysytään kaupassa täsmälleen, sanoi asioitsija jäykästi,
häpeänkään vuoksi ei virketa vahingosta kenellekään, etteivät muut
yhtiöt siitä saisi lystiä. Maksetaan vain jokikinen penni täsmälleen
niin kuin kauppakirjassa seisoo.

Kun Olli-Pekka näki isän olevan kovin vähäpuheisella tuulella, niin hän
nousi lähtemään ja sanoi: »Annetaan isän miettiä, lähdetään meille.
Lähtekää Hemmi ja Tuomaskin meille, kutsutaan sitten Erkkikin sinne ja
tuumitaan miehissä.»

-- Se se parasta on, sanoi Hemmi ja nousi lähtemään. Hemmin povessa
tuntui somalta, että Olli-Pekka saadaan myymään maansa eikä enää
tarvitse sille lehmiä antaa.

Hemmi ja Tuomas menivät jo ulos, asioitsija vielä ojensi kätensä
isännälle hyvästiksi ja kysyi kohteliaasti: »Koska minä saan isännältä
varman vastauksen?»

-- Ehkä viikon perästä, sanoi isäntä alakuloisesti. Oli kuin kieli
olisi hieman sammaltanut.

-- Miettikääpä sitten ja miettikää asia joka puolelta. Ei se
kirveestäkään tule terävä, jos se hiotaan vain yhdeltä puolen. Sitten
se on lysti tehdä kauppaa, kun se mietinnän perästä tehdään, ja jos ei
tehdäkään, niin siitä ei mieli pahoitu.

Sen sanottuaan asioitsija lähti toisten menijäin jälkeen.

Leppimäellä oli kahvipöytä valmiina, oikein lumivalkoiselle
pöytäliinalle laitettuna, ja vieraat ja Olli-Pekka saivat käydä suoraan
pöydän ympärille. Tilta lähti pieneen Leppimäkeen juoksemaan
kutsuakseen Erkin.

Kun kahvit oli juotu, niin asioitsija otti oikein vakavan muodon ja
lausui painokkaasti: »Sen minä sanon tässä, vaikka en Kentän isännälle
sanonut, kun ymmärrän sen niin ankaran maahenkiseksi, että se on
melkein hölmö eikä osaa mitään laskea, joka nyt ajattelee
maanviljelystä, kun tiloista maksetaan tällaisia hintoja, kuin mekin
maksamme. Ajatelkaahan, isännät, kun nyt jauhokilo maksaa viisitoista
penniä, sianliha kuusi- tai seitsemänkymmentä penniä, lampaanliha
kolme- tai neljäkymmentä penniä, naudanliha parikymmentä penniä,
voikilo markkaviisikymmentä penniä, maitolitra kymmenen tai kaksitoista
penniä, joten miehen päivän muona kahvineen päivineen ei pääse markkaan
asti, ja meidän töissämme tavallinen mies ansaitsee kaksikymmentä
markkaa ja vielä enemmänkin päivässä. Tämä on sitä, mutta otetaan
toinen puoli. Esimerkiksi tämän talon isäntä saa maastaan kuusikymmentä
tuhatta. Ne pannaan pankkiin viiden korolla ja korot aina kuuden
kuukauden kuluttua muutetaan pääomaksi korkoa kasvamaan, joten tulos on
sama kuin kuusi prosenttia. Se kuusikymmentätuhatta tuottaa koroillaan
vuodessa ei sen vähempää kuin kolmetuhatta kuusisataa markkaa, siis
paljonkin enemmän kuin tämän talon perheen vuotuisen muonan. Ja nyt hän
on niistä talon huolista vapaa. Tuollaiset tapahtumat eivät voi
uudistua, mikä tässäkin talossa aivan äskettäin on tapahtunut, ja
isäntä on vapaa olemaan työansioilla. Ja nyt kolmanneksi otetaan
laskettavaksi mitä tuottavat miehen työansiot vuodessa. Kolmesataa
vuoden arkipäivää ja kaksikymmentä markkaa päivältä antaa vuodessa ei
vähemmän kuin kuusituhatta markkaa.»

Viimeiset sanansa »kuusituhatta markkaa» sanoi asioitsija oikein
jyrisevällä äänellä ja päätään nyökyttäen. Sitten hän jatkoi: »Niin,
ajatelkaas, eikö se ole ainakin puolihullu, joka nyt ajattelee maata
viljellä. Paitsi todellakin huvikseen, kuten äsken Kentän isännälle
esiteltiin. Näitä kaikkia puolia, kuten jo sanoin, en hänen eteensä
lukenut, mutta hän on viisas mies, uskon hänen itsensä ne harkitsevan.»

-- Kyllä luulen, että ukko pääsee tajuihinsa, sanoi Hemmi. Renkiä on
koko syksyn tiedustellut. Kahdeksansataa markkaa lupasi muutamallekin
ja täydet vuosivärkit, mutta se ei päätäänkään kääntänyt.

-- Mutta ajatelkaas, miten kannattaa kahdeksalla sadalla ruveta
rengiksi, kun muuten voi ansaita kuusi tuhatta. Jos siitä muonaan
menisikin korkeintaan kolmisensataa, niin vielä sittenkin jää puhtaaksi
viisituhattaseitsemänsataa? Mitä sen rinnalla on kahdeksan sataa kun
saa vielä olla orjana?

-- Sitäpä ne kaikki laskevat eivätkä rupea rengeiksi, sanoi Hemmi.

-- Sanalla sanoen, ei ole viisaan työtä nyt viljellä maata, kun
ajatellaan sitäkin puolta, että nyt rautatie tuo kaikkea mitä vain
tarvitaan, ettei tule mistään puutetta, vaikka ei maata viljelekään.
Ainoastaan maitoa ei tuo rautatie niin yllin kyllin kuin
maanviljelijöillä on, mutta hedelmistä saa maidonarvoista ja vielä
arvokkaampaakin ruokaa ja niitä tuo rautatie jokaiselle tarvitsijalle.
Ainoastaan tuollaiset vanhukset kuin esimerkiksi Kentän isäntä ja
emäntä, jotka ovat ikänsä hoitaneet karjaa ja joilla on valmista rahaa
yllin kyllin, voivat huvikseen elättää yhden tai pari lehmää; niistä
sitten saavat sitä ainoista lempiruokaansa maitoa ja niitten
hoitamisesta hupia, kuten vanhatpiiat sylikoiristaan. Siinä ei tulekaan
kannattavaisuus kysymykseen, mutta toista on, jos kolmi- tai
nelikymmenpäistä karjaa hoitaa enimmäkseen vieraalla väellä, jolle
maksaa samat palkat kuin yhtiöt maksavat, ja vähemmällä nyt ei saa
työvoimia.

-- Niin se on. Sellaista se on. Sellaiseksi se on muuttunut tämä
maailman aika, sanoi Hemmi ja huokasi syvään.

Erkki ja Tuomas olivat äänettöminä kuunnelleet toisten keskusteluja,
mutta nyt Tuomas kohautti hartioitaan ja sanoi: »Eikö tässä pitäne
ruveta valmistelemaan hynttyitään ja lähteä Amerikkaan? Kukas täällä
kehtaisi olla, jos kerran irtolaiseksi joutuu?»

-- Silloin tienesti lyö vieläkin enemmän leiville. Minä olen tehnyt
laskelmia vain oman yhtiömme työpalkkoja pitäen mittapuuna, sanoi
asioitsija ja kääntyi Erkin puoleen kysyen: »Mitä se pienen Leppimäen
isäntä sanoo?»

Erkki hieman rykästeli, mutta nosti sitten päänsä ja sanoi arvellen:

-- Sen kuusikymmentä tuhatta kun maksanette, minkä tästäkin tilasta,
niin olkoon menneeksi. Vähemmällä minä en myy, kun se on samanlainen
tila kuin tämäkin.

Asioitsija hypähti seisaalleen, ojensi kätensä Erkille ja huudahti
iloisesti: »Tuossa on lapaa!» Olli-Pekka erotti kädet ja kaikki
remahtivat nauramaan: »Siinä ei pitkiä kiistelty.»

Asioitsija vakuutti vielä oikein lujasti:

-- Sanalla sanoen, kun minä olen metsät tarkemmin tarkastanut ja
huomannut, että kannattaa lisätä, niin maksetaan lisää tai jos näyttää
meidän puolelle tappio kallistuvan, niin silloin seisotaan kaupoilleen
eikä virketa tappioista hiirelle eikä heinälle. Mutta toimikaa nyt
miehissä, että isänne taipuu kauppaan ja tämä lohko tulee meille
kokonaan, kuten jo hänellekin sanoin.

-- Kyllä luulen, että ukko taipuu, sanoi Hemmi. Ukon taipuminen riippuu
meistä Tuomaan kanssa ja varsinkin, jos hänelle mieliksi maksatte
muutamia satoja enemmän kuin näistä tiloista, kun Kentässä on kartano
parempi.

-- Kartanosta me emme välitä, kuten olen sanonut. Metsä se on, jota
silmällä pitäen me teemme kauppoja. Mutta muutamat sadat nyt ei silti
enää tule kysymykseen, kun tämä muuten noin luontevasti menee. Sen
saatte sanoa ukollekin.

       *       *       *       *       *

Seuraava aamu oli valkenemassa. Oli kireä pakkaspäivä ja harmaan
hevosen kokoinen kylmä usva täytti ilman ja usvan kasvattama kuura oli
korkeana löyhänä rykelmänä kääriytynyt puitten oksiin, kun Kentän
isäntä puki ylleen vanhuuttaan ruskehtuneen karkean sarkanuttunsa ja
sanoi: »Minä alan mennä sitä murapaikkaa aukaisemaan, sen on taas yön
aikana kylmännyt. Hemmi ja Tuomas, alkakaa tuoda hevosia.»

Hemmi ja Tuomas olivat aamiaisen syötyään päivää odottamaan
kellistyneet penkille eivätkä olleet isännän sanasta tietääkseenkään.
Mutta kun ukko oli mennyt ulos ja eteisestä kuuluivat poistuvat
narahtelevat askeleet, niin nousivat Hemmi ja Tuomaskin, vetivät ylleen
sarkaiset nuttunsa, joitten heltoissa ja rintapielissä näkyi eilisistä
muraa. Se oli murakuormia kaataessa siihen tahrautunut. Siitä he eivät
välittäneet, panivat vain takkinsa nappeihin, ottivat orresta kintaansa
ja sanaa puhumatta menivät ulos. Ja kohta nähtiinkin oriin ja Ukon
korkealaitaisine rekineen verkalleen astuen etenevän Kissasuolle päin.
Reen jalakset hiljaa kitisivät kovalla kuuraisella tiellä. Sekä isäntä
että Hemmi ja Tuomaskin olivat nyt niin vähäpuheisia kuin lumotut.
Vanhalta muistilta he tekivät niin työtä verkalleen, pistelivät muraa
kuormiinsa ja kun kuorma oli täysi, lähti joku ajamaan sitä
kotipellolle. Mitä raskaampi kuorma oli, sitä kovemmin ja kipeämmällä
äänellä kitisi ja marisi jalas pakkasen puremalla tiellä. Kun muutamia
kuormia oli viety ja taas oli Hemmi ajanut oriinsa murakololle ja
peräyttänyt reen sille paikalle, missä se oli täytettävänä, ja ottanut
lapionsa luodakseen muraa, Hemmi pisti sen kärjen maahan, nojasi
rintaansa sen ponteen ja sanoi arvellen: »Niinpä tämä muran veto alkaa
tuntua kuin vieraalta työltä. Näyttävät kuin kohtalon painamana
painuvan asiat sille kannalle, että meidän on myötävä tämä maa, kun on
noin kunnollinen ostaja tarjolla, ja ruvettava elämään rahalla.
Tienailee silloin kuin tuntuu miellyttävän ja kun ei miellytä niin
katsoo valmista. Eihän tämäkään jokapäiväinen aherrus lääkettä ole, kun
ei kuitenkaan jaksa kunnolleen hoitaa tätä maata, vaikka yötä päivää
riekkuisi työssä kuin orja. Eilen illalla möi Erkkikin maansa ja sai
kuusikymmentätuhatta ja se ostaja jo itsestään lupasi tästä meille
enemmän saadakseen koko tämän lohon haltuunsa... Jos vaikka
seitsemänkymmentä tuhatta saisi tällä maalla, ja irtaimet jos pannaan
rahaksi, niin entisten rahojen kanssa joka tapauksessa saadaan hyvä
joukko yli sadan tuhannen. Ja kun satatuhatta pannaan pankkiin, niin
sieltä saadaan vuosittain korkoja kuusituhatta markkaa. Meidän
perheemme elävät sillä, vaikka sääret seinillä makaisivat ympäri
vuodet.»

-- Meneekö se sadantuhannen korko kuuteen tuhanteen markkaan, eihän
pankit maksa kuin viisi markkaa sadalle, huomautti isäntä
alakuloisesti.

-- Niin se maksaa ensimmäiseltä kuudelta kuukaudelta, mutta kun silloin
muuttavat sen koron pääomaan kasvamaan korkoa korolle, niin se menee
kuuteen prosenttiin.

-- Niinhän tuo taitaa tehdä, sanoi ukko ja alkoi verkalleen nostella
muraa koriin.

-- Eilen illalla se maitten ostaja laski, että heidän töissään voi
tavallinen mies ansaita kuusituhatta markkaa vuodessa. Siinähän se on
se niksi, ettemme saa renkiä. Eihän maanviljelijän kannata
kuuttatuhatta maksaa vuodessa yhdelle työmiehelle, sehän toki on
itsestään selvä.

Tuomaskin tuli jo kuormansa viennistä, heitti hevosensa taammas, kun
ori oli vielä kololla, ja kun oriin kuorma oli vielä tyhjä, niin arvasi
mistä oli kysymys ja tuli kololle.

Hemmi seisoi nyt äänetönnä rintaansa nojaten lapion ponteen kuin
odottaen sanaa muilta. Isäntä vain nosteli verkalleen niinkuin aikansa
kuluksi muraa koreihin, näpisteli pari kertaa paksuja huuliaan yhteen
ja miettivästi sanoi: »Ainakin sanoessa, vieläkin virkkaessa, kun ei
ollut sopua, että olisi työvoimamme pysynyt yhdessä koossa... Niinhän
tuo todella näyttää nykyinen aika painavan, että myytäväksi tämä
tulee.»

-- Ei ole minun syytäni, kaikkeni olen koettanut, sanoi Hemmi jäykästi.

-- En sitä sanokaan.

-- Eihän tämä suon silmään mene, jos myykin ja jos on tehty työtäkin,
niin onhan tässä aikansa eletty, sanoi Tuomas ja alkoi hänkin nostella
muraa oriin kuormaan.

-- Se on viisainta, että isä erottaa kaupassa pienen palstan,
esimerkiksi tuonne kosken alle siihen Heponiemelle, jossa on lohivesi
omassa rannassa. Tekee siihen pienen talon, jossa huvikseen viljelee
maata. Minä kyllä en maasta välitä, sanoi Hemmi ja heilautti
karvalakkista päätään sanojensa painoksi.

-- En minäkään välitä maasta, en koko tästä Suomen maasta, Amerikkaan
lähden samassa kyydissä kuin Olli-Pekka ja Erkkikin, sanoi Tuomas.

-- Eipä ole tietoa, jos tässä vielä minäkin pyörähtänen joukkoon.

-- Kun sinulla, Hemmi, on perhettä hännän jatkoksi, niin jospa tässä
ruvettaisiin viljelemään näitä peltoja ja niittyjä ja elää
kyhnittäisiin tässä kotona, sanoi ukko.

-- Siihen ei ruveta. Kuulittehan illalla, että ulostekoja vastaan
annetaan pellot ja niityt viljeltäviksi. Mutta ettekö tiedä minkälaiset
ovat pappien palkat, minkälaiset monen monituiset kunnan maksut ja
uusien ja vanhojen maanteitten kunnossapito? Maanteitäkin saa monia
kilometrejä pitää kunnossa, vaikka omalla hevosella ei saa syltäkään
ajaa. Ajakoot yhtiöt ja pitäkööt kunnossakin.

-- Niinhän tuo taitaa paras olla, mutta ikävähän on nähdä vieraan
käsissä tätä, jota on kotinaan tottunut pitämään.

-- Mitä vielä! Maailmaahan tämä vielä on, sanoi Pekkiläinen humalassa.
Sitä kaikkeen pitää tottua, sanoi Tuomas reippaasti ja rupesi
tavalliseen tapaansa pistelemään muraa.

Hemmikin rupesi luomaan muraa ja sanoi: »Mahtaakohan tämä murapaikka
jänisten voittomaaksi joutua, kun meistä aika jättää?»

-- Kyllä tästä on useita kertoja jo kuormaa viemään lähdettykin.
Kaukana on tuo laita, josta on alettu, virkkoi Tuomas ja lähti
hevosensa luokse, kun näki että oriin kuorma oli täysi.

Kun Hemmi ajoi oriin pois kololta, niin Tuomas toi hevosensa ja rekensä
paikalle ja sanoi: »Vieläkö me tätä muraa viitsimme vetää, kun kerran
on päätetty myytäväksi tämä talo?»

-- No kun tätä vielä joka tapauksessa ensi kesä kylvetään, niin
täytyyhän niille laittaa lantaa.

-- Hm. Kyllä ne yhden kesän kasvavat, jos ei enää heitä lannoitetakaan,
ja tuleehan sitä lantaa, jos karja pidetään talven yli.

-- Mihinkäpäs ne karjan konnut pantaneen muualle, karjalle kai ne ovat
syötettävät, sanoi ukko ja seisahtui kesken kuorman luonnin ja katseli
huurteiselle vaaralle, missä oli monta kymmentä halmetta viljellyt. Hän
katseli Saunajärvellekin, mistä usva jo kohosi ilmaan ja vaisu
joulukuun aurinko matalana paistoi yli huurteisten metsien, yli
lumipeitteisen Saunajärven, missä kirkkaat pakkasensilmät kiiluivat
lumen pinnalla. Ja kun Tuomas oli saanut kuormansa täyteen, niin isäntä
sanoi tyynesti: »Saa kai se muranveto nyt todellakin loppua siksi,
kunnes selviää tämä maankauppakysymys puoleen tai toiseen.»

-- Kyllä se niin on, että myydään se maa, sanoi Tuomas ohjasperiä reen
ketarasta ottaessaan. Samassa lähti reki jyristen liikkumaan eteenpäin
ja sen jälkeen lähti Tuomas kävelemään. Kuurainen karvalakkinen pää
heilui nyt kävellessä kahtaallepäin reuhakammasti kuin tavallisesti
ennen.

Kohta ajoi Hemmikin oriinsa kololle, käänsi ja peruutti rekensä
kuorman-ottopaikalle ja lapiota käteensä ottaessaan kysyi: »Mitä se
Tuomas tuolla vastaan tullessaan sanoi, ettei tulisikaan enää
noutamaan?»

-- Kun tuntui laiskistuvan muran vetoon, niin minä sanoin, että jääköön
siksi, kunnes tämä kauppakysymys päättyy puoleen tai toiseen.

-- Niin minustakin on. Jos maat kylvetäänkin ensi kesänä, niin kyllä ne
kasvavat, ovat ne saaneet siksi moskaa niskaansa, etteivät sairasta,
vaikka tulevana kesänä eivät niin paljon saisikaan, sanoi Hemmi ja
juuri kuin vihapäin rupesi syytämään muraa korkeitten laitojen sisään
joutuakseen mitä kiireimmin pois. Ja kun hän oli saanut kuormansa
luoduksi, pisti hän lapionsa kiukkuisesti kuormaansa, koppasi ohjakset
ketarasta ja hotaisi niillä oritta lautasille. Silmänräpäyksessä lähti
nyt reki liikkeelle ja ori alkoi tavallista rivakammin astua
heittelehtää. Sekin luuli, että nyt oli tavallista kiireempi, kun sitä
hosuttiin.

Isäntäkin lähti kanki olalla kävelemään kotiin päin ja tunsi
matalampana entistään kävelevänsä. Oli kuin jokin näkymätön painajainen
olisi painanut häntä maata vasten. Hemmi ja Tuomas olivat tallissa
hevosiaan hoitamassa, kun isäntä tuli pirttiin, pani kintaansa orteen,
riisui kuuraisen nuttunsa päältään, puisti siitä enintä kuuraa pois ja
pani sen naulaan seinälle. Hän otti päästään pitkävillaisen kuuraisen
lammasnahkalakkinsa, löi sitä penkin laitaan ja pani senkin pöydän pään
kohdalle naulaan. Sitten hän katsoi kenkiinsä, oliko niissä muraa ja
jäätä, meni oviloukolle, otti varsiluudan loukosta ja puhdisti sillä
kenkiään, kun emäntä tuli ulkoa ja hieman hämmästyen sanoi: »Mikä se
nyt on tullut, kun kesken rupeaman tulette kotiin? Ei nyt vielä ole
päivälliskeitto hetikään valmis, vasta pantiin tulelle.»

-- Joutuupahan silloin kuin joutuu, mikäpä hänellä on kiire, sanoi
isäntä heittäessään kädestään luudan loukkoon eikä virkkanut siitä
mitään, minkätähden kesken rupeaman työstä tultiin. Pyyhki vielä
kenkäinsä pohjia kynnyksen alla olevaan mattoon ja lähti verkalleen
kävelemään kamariinsa.

Kamariin tultuaan hän istui keinutuoliinsa, antoi sen mennä niin
selälleen, että tuli melkein makaavaan asentoon, ja keinutuolikin
tuntui painuvan alemmaksi lattiaa. Hän muisti nyt unensa, miten hän oli
rautatien piirittämänä ollut viluissaan ja melkein alasti. Sitä
muistellessaan hän tunsi vapisevansa. Mielessään hän kuitenkin tulkitsi
untaan niin, että sadantuhannen markan omistajana hän ei missään
tapauksessa joudu sanan varsinaisessa merkityksessä alastomaksi eikä
viluun, vaan se merkitsi sitä, että ei ole enää tätä rakasta kotia,
joka enemmän kuin neljäkymmentä vuotta on ollut suojana vilussa ja
nälässä. Hän ajatteli nyt päänsä ympäri kaikkia asian eri puolia ja
aina kun maan myynti kiertyi mieleen, värähti koko ruumis ja se kamala
uni tuli mieleen. Mutta vaikka kuinkakin ajatteli, niin ei päässyt
puuhun eikä pitkään. Kohtalon käsi tuntui vievän siihen, että iso maa
on myytävä ja perustettava pieni koti, vaikka turvekattoinen, missä ei
tarvitse vierasta työvoimaa. Ostaa rahalla ruokansa ja elää siinä
pienessä majassaan kuin toukka puun raossa.

Hemmi ja Tuomas olivat tulleet pirttiin ja ilmoittaneet, minkätähden he
nyt kesken rupeaman tulivat työstä. Reeta-Kustaava ja Martta siitä
tulivat niin hyvilleen, etteivät tahtoneet nahoissaan pysyä. Nauraa
remusivat ja käsiään hykertelivät. Ja pyrkivät ihan halailemaan
toisiaan.

-- Se tietopa tytöille hyvää teki, saivat ihan imelän säkin leukansa
alle, sanoi Hetvi nauraen.

Tytöt eivät olleet Hetvin sanaa kuulevinaan, vaan lähtivät juosta
huurottamaan navettaan saadakseen vapaammin päästää ilonsa valloilleen.
He luulivat äitinsä olevan kamarissa puhelemassa isännän kanssa siitä
maan kaupasta. Navettaan tultuaan Reeta-Kustaava sanoi käsiään
hykerrellen: »Nyt se uskalletaan sanoa äidille ja saakoon sitä tietä
isäkin tiedon.»

Emäntä oli ennen tyttöjen tuloa tullut tunnustelemaan tunnukkiaan
Sunteria, antaako se jouluksi juustot, ja nyt hän Sunterin parressa
seisoen remahti kohti kurkkuaan nauramaan ja sanoi: »Minkä sitä
uskaltaa sanoa äidille?»

Tytötkin remahtivat nauramaan ja nauroivat oikein polviaan pidellen,
mutta äiti asettui nauramasta ja sanoi: »Mikä se on sanottava äidille?
Nythän se on paras sanoa, kun on korva kuulemassa.»

-- Että meillä kummallakin on sulhaset, jotka tulevat meitä joulun
pyhinä kihlaamaan, sanoi Reeta-Kustaava ja nauroi yhäkin.

-- Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Teillä sulhaset!

-- Sittenpähän näette joulun aattona, eikö meillä ole sulhaset ihan
niinkuin oikeilla ihmisillä, sanoi Martta ja nauroi nyt enemmän
peittääkseen kainouttaan kuin asian vuoksi.

-- Sinullakin harakalla sulhanen, ei vielä yhdeksäätoista täyttänyt,
kun jo puhuu sulhasista.

-- Mistäpä me Martan kanssa enemmän puhuisimme kuin siitä mikä likinnä
on, sanoi Reeta-Kustaava ja koetti hänkin nauraa sanojensa höysteeksi.

-- Likinnä! Oikein sydämellä taitaa olla... Mikko Melkonen ja Pekka
Pelkonenko ne ovat ne sulhaset?

-- Älkäähän narrikoiko. Jos totta tahdotte tietää, niin ne ovat ne
insinöörit, jotka toissa kesänä aina pyhien aikoina meillä olivat
majaa, sanoi Reeta-Kustaava tosissaan.

-- Hui hai... Vai insinöörit! Ylhäältäpä tänä vuonna siat rukiita
syövät. Eipä vähä mitään, vai insinöörit!... Ne ovat teille hupsuille
jotakin kirjoittaneet, ja te uskotte ja muinoisen tytön tavalla
laulatte: 'Näin näin minä laivan seilaavan, kolme kreiviä laivassa. Ja
se nuorin kreiveistä kaikista tuli minua kihlaamaan'... Leikkiä kaikki!

-- Sittenpähän näette joulun aattona, mistä tuuli käypi, sanoi Martta
ja rupesi lehmille laittamaan apetta.

-- Kun olisi leikkiä, niin eivät kirjoittaisi niin tosissaan. Ja
pyysivät vielä sormistammekin mitat, jotta osaavat parhaankokoiset
sormukset laittaa.

-- Vai oikein sormista mitat... Kunhan ette tyhjään tynnyriin hypätä
kupsahtaisi, sanoi emäntä mennessään ulos.

-- Ei ole hätää matalassa kaivossa, huusivat tytöt äitinsä jälkeen ja
jäivät nauramaan sitä mainiota tilaisuutta, että äiti sattui olemaan
täällä.

Tänä iltana oli isännällä ja emännällä kamarissaan pitkä neuvottelu
siitä, ruvetako viljelemään peltoja ja niittyjä vuotuisia veroja
vastaan vaiko ruveta tekemään pientä taloa ja minne. Isännästä tuntui
kamalalta kokonaan eroaminen tästä kodista, jossa oli oltu enemmän kuin
neljäkymmentä vuotta. Mutta emäntä sanoi: »Pitäähän tästä erota
kuollessakin. Ja eihän tämä mitään kamaloita muistoja synnytä, vaikka
tämän näkee muittenkin käsissä, kun emme kuitenkaan jaksa itse
viljellä.» Sitten emäntä istuessaan keinutuolissa ja hiljalleen itseään
keinutellen mietti hetken, sanoisiko nyt isännälle sen tyttöjen asian
vai jättäisikö toistaiseksi. Mutta kun se kuitenkin oli sanottava eikä
enää ollut kuin neljä päivää jouluun, niin hän aukaisi suunsa ja sanoi:
»Minulla on tiedossa uutinen, joka vielä muun lisäksi vaikuttaa meidän
tulevaan kohtaloomme. Eikä se ole sen vähempi, kuin että tytöillä on
sulhaset, jotka joulunpyhinä tulevat kihlaamaan.»

-- Sulhaset... Mistä?

-- Ne insinöörit, joita toissa syksynä epäiltiin.

Isännän kasvot muuttuivat punaisemmiksi, hän punalti pitkätukkaista
päätään ja sanoi verkalleen: »Eiköhän tuo nyt ole yhtä kuin tyhjä?
Näitäkö ne nyt erämaan lantakäpälöitä tavoittelisivat?... Ei, ei se
toki ole uskottavissa.»

-- Samaa uskoin minäkin, mutta kun tytöt näyttivät niitten insinöörien
kirjeet, niin rupesin uskomaan, että asia onkin tosi. Sormistakin ovat
vaatineet mitat, jotta osaavat teettää parhaankokoiset sormukset... Ja
ne eivät mahtane ehkä olla ihan kerjäläisten laitteet.

-- Vai niin... Sitten me emme tee kauppoja ennen joulua. Vietämme
joulumme vielä omassa kodissamme ja kutsumme kaikki elossa olevat
lapsemme luoksemme... Se on totta se.

-- Silloin tarvitsisi rovastin olla valokuvaa ottamassa. Sen kuvan me
sitten suurennuttaisimme, laittaisimme kullanvärisiin puitteisiin ja
pitäisimme asuntomme seinällä.

-- Mahdotonta on saada rovastia silloin tänne, vaikka juhlallista se
olisi.

Isäntä ja emäntä olivat pitkän tuokion virkkamatta toisilleen mitään.
Isäntä nojasi kyynärpäänsä pöytään ja ohimonsa kämmeneensä ja silmät
katsoivat seinällä riippuvaan muorivainajan hautakummun kuvaan, sitä
kuitenkin näkemättä, kun mieli oli muualla. Emäntä keinutteli kädet
helmassaan hiljaa itseään ja sanoi viimein: »Kyllä se sentään panee
vapisemaan, kun ajattelee että semmoinen koti kuin tämä oli vielä viisi
vuotta takaperin muutamassa vuodessa hajoaa ja haihtuu tyhjyyteen kuin
yön usva aamutuuliin. Näyttää kyllä kohtalo vievän siihen, että saamme
huonemiehinä toisen katoksen alla heittää henkemme, kuten isäni ja
äitini. Onko tuo sitten minulle oman syntini tuottama kirous, joka
kohtalon järkähtämättömänä tuomiona koituu päälleni, kun heidän ainoana
lapsenaan jätin heidät oman onnensa nojaan. Oli minullakin nuoruuden
koti vanhempieni luona... Vapisten muistan nytkin, kuinka monta kertaa
äitini vieressäni itkien rukoili, että ottaisin Tammelan Riston
miehekseni ja siten kotivävyksi. Sitä en tehnyt, ja niin vanhempieni
piti myydä taloutensa ja joutua huonemiehiksi. Se syntinikö nyt tuona
synkkänä pilvenä vyörynee yllemme?»

Isäntä rykäisi, nykäytti hartioitaan ja sanoi: »Tammelan Risto...
Olisikohan tuo kotisi kauan ollut kotina, jos Tammelan Risto olisi
saanut sen haltuunsa. Salajuoppo oli jo poikamiehenä ja viinan uhrina
kuoli kesken ikiänsä... Sikana humalassa meni hienolle jääriitteelle ja
hukkui.»

-- Salajuoppohan Risto oli ja senkään vuoksi en siitä huolinut ja
muutenkin siinä oli sellainen varjo, etten siihen voinut saada
myöntymään mieltäni.

-- Niinpä on turha ajatella synniksi, jos häntä et huolinutkaan. Ja
mikäs halla oli vanhemmillasi viettää viimeisiä voimattomia ikävuosiaan
semmoisessa talossa kuin Rimpilässä. Ei ollut minkään puutetta, elivät
kamarissa kuin herrat. Minä en parempaa ajattelisikaan, kun ei olisi
tuota Nellaa. Sitä en anna vieraan eteen. Sen pidän huvinani ja sinä
yhden tai pari lehmää. Sentähden täytyy olla maata ja maanviljelystä.

-- Jotakinhan sitä tulee ajattelemaan, kun tämmöinen koti kohtalon
painosta haihtuu kuin tuuleen. Koskapa sitten elämän mustimmat muistot
kiertyvät mieleen, jolleivät tällaisena hetkenä... Ainakin sanoessamme,
jos edes tuo Hemmi jäisi luoksemme perustamaan uutta kotia, sen
kokoista minkä omin väkinemme jaksaisimme hoitaa, mutta Amerikkaan
kuuluu aikovan peikoineen perheineen.

-- Sinnehän ne nyt menevät ja hyvähän tuota on rahaakin ottaa, silloin
kuin sitä saa. Amerikan taala kuuluu vastaavan kahdeksaa Suomen markkaa
ja kuuluvat ansaitsevan päivässä yhtä monta taalaa kuin täällä
markkoja. Sehän se niitä miellyttää, jotka tietävät kykenevänsä työhön.

-- Ei suinkaan sitten kukaan kykene työhön, jolleivät meidän pojat.
Eivätkä ne ole oppineet tuhlaamaankaan, kun sen mielensä pitänevät.

-- Sielläpähän on oma otsansa edessään itsekullakin. Eivät suinkaan
saata sanoa, että me olisimme millään pahalla esimerkillä heidän
elämänsä teitä viittoneet, sanoi isäntä ja kellistyi viimein
vuoteelleen.

-- Ihmisiksihän noita on koettu kasvattaa ja ihmisinähän nuo, Jumalan
kiitos, ovat tähän asti eläneetkin. Miksi nuo sitten riivautunevat, kun
tulevat sinne suureen maailmaan kaikkien viettelysten yllätettäviksi,
sanoi emäntäkin laskeutuessaan sänkyyn. Hän vetäisi peitteen yli päänsä
ja koetti painautua mitään ajattelemattomaksi, jotta tulisi uni.

Seuraavan aamun pilvistä taivasta valaisi täysikuu. Kaakon rannalla
pilvien raoissa näkyi jo päivän kajastus ja Kentän väki oli juuri
pääsemässä aamiaisen syönnistä, kun Grundströmin liikkeen asiamies,
pitkävartiset kintaat käsissään ja lakin puuhkat vedettyinä korvien yli
liki olkapäitä, tuli pirttiin ja sanottuaan hyvän huomenen rupesi
reippaasti puhelemaan: »Nyt on hyvä keli, riitettä on yöllä satanut,
nyt pitää hiihtää ihan kerälle. Lähdin siinä ajatuksessa, kun oli näin
hyvä keli, että tänä päivänä hiihtelen ja tarkastelen teidän metsiänne,
jos joku teistä lähtisi oppaaksi.» Sen sanottuaan hän istui isännän
viereen penkille ja sanoi: »Mutta ennen kaikkea täytyy saada teiltä
vastaus siihen kysymykseen, rupeatteko myymään ja millä hinnalla tätä
tilaanne.»

Isäntä rykäisi ja allapäin puikolla kaiveli hampaittensa koloja.
Viimein hän kohotti päätään ja sanoi: »Olemme kyllä päättäneet myydä,
kun sata tuhatta antanette.»

Asioitsijan kasvot punehtuivat, läpikuultavat silmät vilkuilivat
syvästä mielihyvästä, mutta sitten hän punalsi päätään, tekeytyi
totiseksi ja sanoi: »Kyllä panitte pohjaa, niin että ei taida meistä
tulla kauppalangoksia. Mutta saisinko kuitenkin nähdä tilan karttaa,
kuuluihan teillä olevan.»

Isäntä nousi seisaalleen, katsahti pöytää ja sanoi: »Tyhjentäkää tuo
pöytä, tuon tänne pirttiin sen kartan.»

Sen sanottuaan isäntä lähti kamariinsa, toi sieltä karttapakan ja
levitti sen pöydälle. Se peitti melkein koko pirtin ison pöydän.

Asioitsija katseli karttaa, katseli ja sormellaan viiletteli sinne ja
tänne. Viimein hän sanoi:

-- On siinä kyllä alaa, mutta noita soita on niin äärettömän paljon,
että kuivia maita ja korpia on vain siekaleina.

-- Onhan sitä olemassa jotakin, sanoi isäntä. Mutta on siinä kuiviakin.
Tuokin Kokkokangas on neliökilometriä laajempi, ja tuo Teeriharju on
samanlainen, ja niissä on aivan kauttaaltaan hongikko kuin linna,
taivas kiiluu vain puitten latvain välistä eikä taivaan iässä ole
kirvestä käytetty. Kaksikymmentä metriä saa täyttä tukkia leikata
yhdestä puusta, kaksi miehen syltä ovat isoimmat ympärimitaten.

-- Entäs tuo Lainiokangas, jonka nimellä on koko tämä vesijakso! Se on
suurempi kuin nämä, Kokkokangas ja Teeriharju, yhteensä, eikä
sielläkään ole kirvestä tämän auringon aikana käytetty, sanoi Hemmi
sormellaan osoittaen kartan takalaidalla olevaa kangasta. --

-- Se ei ole kauttaaltaan niin jylhämetsäinen kuin Kokkokangas ja
Teeriharju, huomautti isäntä.

-- Siinä on tämä raitama aivan yhtä jylhää, sanoi Hemmi, ja keskellä
tämä kuvio ja tälläkin sivulla tuo ja tuo ja tuokin kuvio aivan
samanlaista hongikkoa kuin Teeriharjullakin. Jos kuinka kirkkaana
päivänä sinne menee, niin ilma on pimeä. Tuulta ei tunnu henkäystäkään,
vaikka puitten latvoissa jyrisee ja puut huojuvat yksistä tuumin juuri
kuin olisivat toisissaan kiinni. Ja entäs tämä Ahvenlammin kangas!
Sekin on neliökilometrin laajuinen ja entäs tuo Oravakangas! Tuommoinen
ala sekin ja entäs tämä Sammakkolammin kangas ja nämä sadat pienemmät
kummut, joilla seisoo ihan koskemattomat aarniohongikot, ja näitä
korpiahan sitä on ihan äärettömästi. Katsokaas tätäkin korpialaa tässä
molemmin puolin jokea, ja tätä ja tätä ja tätäkin, niistä karttuu alaa
useita neliökilometrejä ja niissä ei näy kirveen jälkeä.

Asioitsija kääntyi kiireesti pöydästä ja sanoi: »Lähdetäänhän kuitenkin
paikan päältä näkemään. Kuka lähtee oppaaksi?»

-- Menköön Hemmi, virkkoi isäntä ja rupesi käärimään karttaa käärölle.

Hemmi hiihti nyt suon salmekkeita myöten sivuuttaen monta
hongikkokumpua, missä suuren aavan suon takaa näkyi laaja kokkokangas,
jonka aarniohongikon rintuus ruskeana näkyi jo kauas, kuin auringon
ruskehduttama rakennuksen seinä. Hemmi hiihti muutamia kymmeniä syliä
hongikon sisään, missä ilmakin pimeni oudoksi hämäräksi, ja sanoi:
»Eikös näytä olevan niinkuin olemme sanoneet?»

Asioitsija katseli honkien latvaan ja sanoi: »On kyllä. Hyvää on
metsää, mutta noita soita on paljon, kuten kartastakin näkyy.» Sitten
asioitsija ikäänkuin itsekseen alakuloisesti sanoi: »Soita on paljon.
Soita on paljon. Soita on paljon.»

Hemmi ei ollut sitä kuulevinaan, sanoi vain, että katsellaanko tätä
laajemmalta.

-- Käydään siellä Teeriharjussa.

-- Käydään vain, sanoi Hemmi, käänsi suksensa ja lähti samoja
tulojälkiään hiihtämään takaisin. Mutta suolle tultuaan hän kääntyi
kankaan sivua hiihtämään edessään näkyvää kaitaista suon salmea kohti,
missä taas sivuutettiin muutamia hongikkokumpuja, kunnes taas suon
takaa rupesi näkymään laaja Teeriharju ja sen uljaan hongikon ruskea
rintuus.

Asioitsija jäi seisomaan ja sanoi edessään hiihtävälle Hemmille:

-- Tuon me jo näemme tännekin.

Hemmi seisahtui ja sanoi: »Kyllä sen huomaa jo tännekin, että on siinä
metsää. Ja tuolla toisella puolen tuon suonsalmen näkyy tuo
Jäkäläkulju. Se ei ole tämän Teeriharjun laajuinen, mutta siinäkin on
samanlainen metsä... Käydäänkö sitä sitten niitä Lainiokangasta,
Ahvenlammin kangasta ja Sammakkolammin kangasta katsomassa? Ne tulevat
samalle suunnalle ja sillä matkalla näemme vaikka miten paljon
hongikkokumpuja. Kun Lainiokankaalle on matkaa likipitäen penikulma,
niin tulee ilta ennenkuin siellä olemme, mutta kuutamohan tuo on
iltasella, ei tänne eksytä jos yökin tavoittaa.»

-- Kyllä minä huomaan, että nämä metsät ovat sellaisia kuin olette
sanoneetkin. Mitä me sinne enää lähdemme! Mutta ainakin sanoissa näitä
soita on paljon. Näitä soita on paljon. Viimeisen lauseensa hän sanoi
nureksien ja sauvansa päällä kaaputti tieran suksen päläästä.

-- No, lähdetään sitten takaisin, sanoi Hemmi ja alkoi kääntää
suksiaan. Mutta sitten hän viittasi sauvakollaan vasemmalle ja sanoi:

-- Jos teemme tuonne vähän mutkaa, niin näytän teille korpea semmoista,
että parempaa ette ole nähneet, jos hyvääkin olette nähneet. Ja sitä ei
ole vähän. On yhteen palaankin varmaan viisi neliökilometriä ja kahta
puolta Lainiojokea saa tuhansittain runkoja kaataa jokeen. Ja ne
ovatkin runkoja ne, sylet eivät yllä monenkaan ympäri.

-- Kyllä minä sen näen ja kuulen, että on täällä metsiäkin, mutta noita
soita on paljon.

-- Jos soita ei olisi, niin palsta ei olisi näin laaja. Suot ovat
tulleet suuressa jaossa ilmaiseksi. Ja kun meidän tila on puolentoista
manttaalin tila, niin se luonnosta lankeaa kuin Panulle illallinen,
että on metsiäkin ja ne ovat kajoamattomia. Ainoastaan tuolla
kotivaarassa on viljelty halmetta ja halmemaitten notkelmista on otettu
rakennushirsiä ja polttopuuta. Vaaran takapuolellakin on semmoisia
kuusikkoviitoja, että ne vasta viitoja ovat. Ovat puut koettaneet
kasvaa vaaran korkuisiksi, mutta matalammiksi niitten sittenkin on
täytynyt jäädä.

-- Niin, kyllähän tässä palstassa on metsiä ja hyviäkin, sen näen,
mutta noita soita on paljon, ja niillä ei ole mitään arvoa, sanoi
asioitsija nureksien ja alkoi suksiaan sysäillä eteenpäin merkiksi,
että lähdetään hiihtämään.

Hemmi potkaisi jalallaan tieran suksensa päläästä ja sanoi: »Suoraa
päätäkö sitä hiihdetään kotiin vaiko tuolta mutkan kautta?»

-- Mennään suoraa päätä.

Silloin Hemmi potkaisi eteenpäin ja sukset rupesivat kovasti kahisemaan
riitteen jäädyttämässä lumihangessa. Ja kotiin he tulivat, kun
joulukuun lyhin päivä oli vielä valkeimmillaan.

Hemmin ja asioitsijan tullessa pirttiin sanoi isäntä nauraen:

-- Miehet tulevat niin hikisinä kuin paremmastakin asiasta.

-- Olipa siinä asiaa kylliksi. Tuo Hemmi on niin ankara hiihtäjä, että
hävitä sen jäljissä olin, vaikka en minäkään ensi kertaa ollut
suksilla, sanoi asioitsija aukoessaan vaatteitaan ja nenäliinallaan
pyyhkiessään kasvojaan ja kaulaansa.

-- Saahan se hiihtäjä hikensä, riihen puija lämpimänsä. Mutta nytkö
siellä kerjettiin nähdä mitä nähtävä oli, sanoi isäntä kinnas kädessä
istuen rahilla, kun oli menossa ulos jotakin askaroimaan.

-- Kylläpä se tuli. Tarkoitukseni olikin käydä näkemässä niitä
suurimpia metsäkankaita, onko niissä metsä semmoinen kuin te sanoitte.

-- Oliko sitten?

-- On kyllä, aivan kuten sanottu, mutta niitä soita on niin äärettömän
paljon, kuten kartastakin näkyy, sanoi asioitsija istuessaan isännän
viereen rahille. Siinä hän yhä pyyhiskeli kasvojaan ja kaulaansa ja
painokkaasti ja totisesti sanoi: »Kyllähän näissä maissa näkyy olevan
metsiä, mutta noita aivan arvottomia soita on niin paljon... Täytyy
sanoa suora totuus, että vaatimuksenne on liian suuri. Paljonkin on
liikaa, joten minun puolestani täytyy jäädä semmoisekseen.»

-- Jääköön vain siksi kunnes minä kuulostan toisten yhtiöitten
asioitsijain mieltä, sanoi isäntä vakavasti, mutta äänessä kuului kuin
arkuutta.

-- Mutta tahdotteko tietää, että kaikkien muitten yhtiöitten asiamiehet
ovat heittäytyneet kokonaan aisoilleen, kun minä ilmestyin tälle
perukalle. Mokkajärven kylästäkin on tullut monet kutsut, että minä
tulisin sinne, vaikka siellä on liikkunut Koikeron, Raition,
Koskenkorvan ja Siemingin yhtiöitten asiamiehiä. Eivät ole
kintaankämmenen laajuiseltakaan saaneet maata, mutta kun minä menen,
niin saan niin paljon kuin tahdon.

-- No miten teidän kannattaa maksaa niin paljon enemmän maista ja
metsistä kuin toisten yhtiöiden?

-- Se tulee siitä, että meidän yhtiö ei tahdo rikastua yhdessä ainoassa
kaupassa, vaan maksaa ihmisille heidän omaisuudestaan oikean hinnan,
kun taas muut yhtiöt tahtovat rikastua yksissä kaupoissa ja saada
ihmisten omaisuuden käärityksi itselleen millä hinnalla vain saavat.
Mutta kuten olen jo ennen sanonut, jos me kaupassa huomaamme asiaksi
asti voittaneemme, niin maksamme liikavoiton kaupan päälle, vaikka
kauppakirjassa ei ole siitä mitään mainittu. Sen tähden meidän nimemme
on kuulu ja meidän yhtiömme on numero yksi.

Viimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein mahtipontisella äänellä ja
keikauttaen vantteroita hartioitaan.

-- No, pannaan sitten riita kahtia.

Asioitsijan kasvot värähtivät, mutta hän asettui vakavaksi ja sanoi:
»Ettäkö kahdeksankymmentä tuhatta?»

-- Niin, kun tässä on kartano näin paljon paremmassa kunnossa kuin
kummassakaan Leppimäessä ja pellotkin monta vertaa suuremmat ja
paremmassa kunnossa.

-- Kartanosta ja pelloista me emme välitä, ainoastaan metsistä. Mutta
jotta tämä lohko tulisi kokonaan meille, niin pannaan tämä riita
kahtia, että seitsemänkymmentätuhatta.

-- Ei, vaan kahdeksankymmentä tuhatta, niin olkoon menneeksi.

-- Mutta isä on nyt kauppainnoissaan niin töperönä, ettei muistakaan
puhua siitä, mihin hän aikoo tehdä pienen talon itselleen, virkkoi
Hemmi naurahtaen.

-- Se tosiaankin. Minun pitää kaupassa saada erotetuksi pieni
maakappale tuolta kosken alta, joko Heponiemestä tai Likoniemestä,
johon tekisin pienen talon, jota huvikseni viljelisin, sekä
rakennukseen tarvittava hirsimetsä.

-- Kuinka paljon hirsiä?

-- Sitä kun pitäisi tehdä kaksi pienoista asuinhuonetta, pieni navetta,
yhden hevosen talli ja muutama kylmä suoja, niin luulen että siihen
kaksisataa viisikymmentä tavallista hirsipuun runkoa tärväytyy.

Asioitsija puistalti kuivasti päätään ja sanoi huudahtaen:
»Kaksisataa viisikymmentä hirsipuuta. Se muuttaa asian. Kaksisataa
viisikymmentä hirsipuuta! Se tekee suuren pykälän noihin metsiin,
kun ilmankin noita soita on noin paljon. Nyt ei puhuta enää
seitsemästäkäänkymmenestätuhannesta.»

Sen kuullessaan Hemmin kasvot punehtuivat, hän keikautti vihaisesti
niskojaan, hyppäsi seisaalleen, ja sanoi jäykästi: »Saa heittää puheen
koko kaupasta. Hierotaan omaa turvetta, eletään miten voidaan. Meidän
metsässä on miljoonia hirsipuita kymmenin kerroin suurempia kuin ne,
mitä niihin pieniin rakennuksiin saattaa ottaakaan. Jos tuo
kaksisataaviisikymmentä pienoista hirsipuuta muuttaa asian, niin paras
on lopettaa puhe. Tämä herra ei ole viimeinen metsien eikä maitten
ostaja.» Sen sanottuaan Hemmi käveli ylpeän näköisesti uunin eteen ja
selin uunin suuta vasten seisahtui lämmittelemään ja kuivailemaan
märäksi hiostuneita hartioitaan. Tympeästi hän siitä katseli pirtin
kaikille suunnille, vaikka ei varsinaisesti mihinkään.

Hemmin puhe antoi isännälle rohkeutta puolustautua. Hänkin kohautti
leveitä hartioitaan, lievästi puistalti päätään ja sanoi: »Niinpä on
minunkin mielestäni, kuten Hemmi sanoo. Jääköön sikseen tämä puhe, jos
kerran ei luvata niitä hirsipuita ja polttopuita sen pienen talon
tarpeiksi ja niityistä niittyä parille lehmälle, parille lampaalle ja
hevoselle kontua ja sitä pientä maakappaletta tuolta kosken alta
talonpaikaksi. Kuten Hemmi sanoo, me Hemmin ja Hemmin perheen kanssa
ryvemme tässä omalla turpeellamme miten voimme, jos muut kaikki
jättänevätkin.»

Asioitsijan läpikuultavat silmät vilkuilivat hieman arasti ja hienot
huulet liikkuivat hiljaa, kun hän allapäin sormellaan kirjoitteli
reiteensä. Näkyi hakevan sanoja mitä nyt sanoisi, mistä laidasta
lähtisi. Viimein hän kohotti päänsä ja sanoi varmasti: »Nämä muut
vaatimukset, maata talonpaikaksi, polttopuuta talon tarpeeksi, niittyjä
niittää elukkain konnuksi, eivät ole mitään, ainoastaan ne hirsipuut,
kun noita soita on noin paljon. Mutta jos nuo hevosenne panette
kauppaan, niin olkoon menneeksi kahdeksankymmentätuhatta, käyköön
sitten syvin tai matalin.»

Isäntä punalti päätään ja sanoi lujasti: »Nellan kanssa minä elän ja
kuolen. Mutta mitä sanovat Hemmi ja Tuomas, jos Poju ja Ukko pannaan
kauppaan ja sitten kauppasummaksi tulee kahdeksankymmentätuhatta
markkaa.»

Tuomas oli pöydän takana ryntäillään pitkänään. Nyt hän hieraisi koko
ruumistaan ja sanoi:

-- Saa mennä. On tuota rahaa siinäkin, kun kahdeksankymmentä
tuhatmarkkasta yhdessä pinkassa saa. Saahan tuota kerran eläessään
sitten nähdä rahaakin... Ja luettakoon ne rahat meidän eteemme silloin
kun kauppakirja on allekirjoitettu.

-- Kerralla maksamaan minä en tällä kerralla kykene, mutta
huomenillalla kykenen. Ja olkoon menneeksi, tuossa on käteni, sanoi
asioitsija ja seisaalleen nousten ojensi kätensä isännän käteen. Hemmi
kiirehti käsiä erottamaan ja sanoi: »Sitten kai se tehdään
kauppakirjakin, kun maksukin tapahtuu?»

-- Kuinkas muuten? Minä lähden tästä asemalle, aamulla kolmen aikana
menee juna Jonkereeseen päin ja huomenillalla kuuden aikaan on
Jonkereen juna täällä. Tekisittekö sen palveluksen, että olisitte
silloin hevosen kanssa vastassa? Minä kyllä pääsisin suksillakin, mutta
uskon että näin suuria kauppoja päättämään haluaa yhtiön päämies,
herrassöötinki Sirkelius tulla itse ja se ei viitsi hiihtää.

-- Aivan mielellään, aivan mielellään, aivan mielellään, kuului kuin
yhdestä suusta isännän, Hemmin ja Tuomaan ääni.

-- Se on sitten valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu, sanoi
asioitsija käsiään hieroen. Vaaleanpunakat kasvot leimusivat hyvästä
mielestä ja silmät vilkuilivat kirkkaina.

Kun naisväki nyt kuuli vieraan olevan aikeissa lähteä hiihtämään
asemalle, niin emännät ja tytöt rupesivat kilpaa kantamaan
päivällisruokia pöydälle ja kaikkien kasvot loistivat hyvästä mielestä.

Syömästä päästyään ja pitkäsääryksisiä punareunuksisia kintaitaan
käsiinsä pujottaessaan asioitsija sanoi: »Uskon, että teillä on
huomenillalla iso vieras. Se on iso arvoltaan ja iso ruumiiltaan.
Arvoltaan se on tuomari ja hovioikeuden asessori ja ruumiiltaan se on
ihan ovien täyteinen. Me neljä miestä sovimme sen turkkiin niinkuin ei
mitään. Mutta muuten on niin herttainen, hauska ja iloinen mies, ettei
paremmasta apua. Sen arvo ei näy pinnalla.»

-- Vai niin iso mies teidän isäntä on, sanoi emäntä istuessaan pöydän
takana syöntiään lopettelemassa.

-- On se jyry mies se Sirkelius, sanoi asioitsija ja työntyi ulos.

Kohta kuuluikin suksien kahaus, kun asioitsija pirtin peritse menevää
tietä hurahti järvelle. Kaikki usahtivat akkunoihin katsomaan, kun se
kaksisauvassa mennä huristi järven poikki. Tuomas se katsoessaan
jälkeen sanoi: »Ei se tuo miehen piikki ole aivan oravan ja kärpän
nahkojen ostelija, uskaltaa se tehdä isommankin kaupan.»

-- Ei se ole, ei se ole ihan pottupoika, kuului muittenkin vakuutus,
mutta isäntä kääntyessään akkunasta sanoi: »Uskaltaahan sitä toisen
kukkarolla.»




Yhdestoista luku.


Illan myöhäisenä hetkenä kuului reen ratina ja tiukujen helinä
kartanolta. Isäntä syöksähti ulos vastaanottamaan tulijoita. Vähäisen
tuokion perästä kuuluikin eteisestä raskaita askeleita, isäntä avasi
salin oven ja kehoitti vieraita menemään sisälle, mutta nähtyään sen
sisähuoneeksi Sergelius sanoi: »Menemme perheen pirttiin.» Kohta
aukesikin pirtin ovi ja pirttiin työntyi hieman kumartunut mies, jonka
susiturkin olkapäät koskivat kumpaiseenkin oven pieleen. Mutta sisään
päästyään hän oikaisihe ja ystävällisesti sanottuaan hyvän illan ja
aukaistuaan susiturkin suuren kauluksen päästi miellyttävät, iloiset
kasvot näkyville.

Hemmi nousi riisumaan turkkia. Ja kun herra oli saanut turkin päältään,
korkeapuuhkaisen talvilakin päästään, lähti hän hymyilevin kasvoin ja
raskain askelin tervehtimään pirtin karsinan ja perän puolella olevia
ihmisiä. Viimeiseksi hän kumartui tervehtimään äitinsä vierellä ujona
seisovaa pientä Moosesta ja kysyi kädestä pitäen: »Mikä se olikaan
sinun nimesi, minä en muista?»

-- Mooses, virkkoi Mooses kainosti.

-- Vai Mooses, mutta Aaroniko se tämä nöpökkä on, joka täällä äidin
sylissä istuu?

-- Ei ole kuin Matti, kuului Mooseksen suusta ujosti ja hän painoi
päätään äitinsä kylkeen.

Herra taputti paksulla valkoisella sormellaan altapäin Matin leukaa ja
mieluista naurua hykertäen sanoi: »Vai Matti sitä sinä olet, vai Matti
sitä sinä olet.» Sitten hän ojensi kumpaisetkin kätensä Mattia kohti ja
sanoi:

-- Tuletko sinä minun syliini? Minä koetan, jaksaisinko minä sinua niin
lihavaposkista miestä kantaa. Tulehan niin koetetaan.

Matti yritti vähän epäröidä, mutta kun näki vieraan toisessa kädessä
säteilevän kaksi jalokivikoristeista sormusta, niin katsoi sormuksiin
ja työntyi käsiin.

Herra otti Matin kainaloista, nosti niin ylös kuin kädet yltivät ja
virkkoi: »Ojaa. Jaksanhan minä sentään sinut nostaa, vaikka ensin vähän
epäilin.» Kun sitten herra huomasi, että Matti halusi nähdä hänen
sormuksiaan, niin hän laski Matin oikean kätensä käsivarrelle ja
vasemmalla kädellään tuki poikaa siten, että tämä saattoi sormillaan
pidellen katsella sormuksia. Herra ei ollut siitä tietääkseenkään,
käveli vain lattialla ja alkoi puhella miesten kanssa.

Moosesta rupesi Matin kohtalo kadehdittamaan ja sormeaan suussaan
pyöritellen hän läheni herraa ja sanoi tuskin kuuluvasti: »Saattaa se
Matti kävelläkin.»

Herra naurahti ja sanoi: »Kyllä minä sen uskon, että jaksaa se näin
hyvässä kunnossa oleva mies kävellä, mutta kävellään nyt me kaksi
miestä yksillä jaloilla. Tai jos sinä tulet tuohon toiselle
käsivarrelle, niin kävellään sitten me kolme miestä yksillä jaloilla.
Tuletko tuohon käsivarrelle?»

Mooses olisi muuten istuutunut käsivarrelle, mutta kaikki purskahtivat
iloiseen nauruun ja kun Mooseksen tuli olo ilkeäksi, niin juosta
kirmaisi loukkoon.

Emäntä nousi nyt seisoalleen ja sanoi: »Jos herrat olisivat hyvät ja
lähtisivät tänne sisähuoneen tapaiseen, niin Matin äiti tuo sinne
kahvia.»

-- Ei. Täällä me olemme missä on ihmisiä. Ihmisten ilmoilla se paras on
olla, sanoi herra ja suuret silmät leimusivat hänen katsellessaan
emäntää.

Sen kuultuaan Hetvi kantoi kirkkaan kahvipannun pirtin pöydälle ja
emäntä toi varsin tätä asiaa varten varustetun suuren vadillisen
juustoleivän viipaleita.

Sen nähtyään herra, Matti käsivarrellaan, istui pöydän sivulla olevalle
lavitsalle käskemättä, jotteivät kerkeäisi ohjata häntä pöydän taakse.
Siihen istuttuaan hän sanoi iloisesti: »Nyt se oikein on, ja nyt kun
kaikki ihmiset tulette tämän pöydän ympärille, niin silloin sitä tietää
olevansa ihmisten ilmoissa.»

Isäntä vetäytyi hitain askelin pöydän luokse ja sanoi kädellään
viitaten: »Olisitte tulleet tänne pöydän toiselle puolen.»

-- Kyllä me olemme tässä tarpeellisen likellä pöytää, tässä me istumme
Matin kanssa.

Sitten herra kääntyi hänen polvellaan istuvaan Mattiin ja sormellaan
osoittaen juustoleipävatiin kysyi:

-- Mitä ne nuo ovat? Ovatko ne syötäviä vai joulukuusen koristeitako?
Sano nyt mitä ne ovat, ovatko ne todellakin vain joulukuusen
koristeita?... Sano nyt, vai onko sinulta kieli pudonnut?

Matti ei virkkanut mitään, silmät vain pyörivät päässä, kun ei tiennyt
kumpi olisi parempi, sanoako vai olla sanomatta.

Herra aukaisi sormellaan Matin huulia ja sanoi: »Näytäppäs, onko
sinulta todellakin kieli pudonnut?... Ei ole pudonnut, näkyypähän
sieltä kauniitten hammasten välistä yhtä kaunis kieli kuin mieskin.
Sanohan nyt, mitä ne nuo ovat?»

-- Juustoleipiä, kuului Matin suusta hieman sammaltava ja sissahtava
sana.

-- Vai juustoleipiä, huudahti herra suurta ruumistaan hytkäyttäen. Vai
juustoleipiä! Sittenhän ne perältäkin ovat syötäviä. Sen sanottuaan
herra otti kaksi viipaletta, ojensi toisen Moosekselle, toisen Matille
ja sanoi: »Näyttäkääpäs te nuoret miehet, kun teillä on hampaat, mitä
näille on tehtävä.»

Ottaessaan herran kädestä juustoleipäviipaletta Mooses sanoi: »Onhan
sinullakin hampaat.»

Herralta pääsi oikein sydämen pohjasta nytkähtävä nauru ja hän sanoi:
»Onhan niitä sen tapaisia, mutta niitä en osaa tässä asiassa käyttää,
ennenkuin sinulta ja tältä Matilta näen oppia.»

Sen sanottuaan hän rupesi kuppiinsa panemaan sokeria ja pienellä
lusikalla hämmentäessään vasta huomasi, että tytöt eivät olleet
pöydässä. Hän katsahti sinne karsinan puoleen ja sanoi: »Mitäs
rajalaisia te olette, kun ette tule joukkoon.» Hän viittasi kädellään
sivulleen rahille ja sanoi: »Tulkaahan tänne minun turviini, niin ette
tule turhiin.»

Tytöt tulivatkin nauraen ja istua liemahtivat herran sivulle rahille
suu sievässä mytyssä.

Sitten herra katsoi Moosekseen ja Mattiin, kun he suun täydeltä
haukkasivat juustoleipää, ja sanoi: »No nyt minäkin jo osaan. Nyt nämä
eivät jouda joulukuusen koristeiksi.» Sen sanottuaan hän otti vadista
juustoleipäviipaleen, katseli sen kahvikupissa ja haukkasi sitä leveään
suuhunsa, josta todellakin näkyi pitkä rivi suuria valkeita hampaita.

Sitten hän ryyppäsi kahvia sekaan ja sanoi vakavasti: »Täällä maalla
sitä on kotikasvuisia ja kotivalmisteisia herkkuja, joista
kaupunkilaiset eivät ole untakaan nähneet. Tässäkin juustoleivässä sitä
on samalla viehätystä ja voimakasta ravintoainetta. Siitä maksaisi
kaupunkilainen vaikka mitä, mutta se ei polttele hänen näppiään.»

-- Siellä on monta muuta tämänvertaista, sanoi emäntä hänkin haukaten
kahvissa kasteltua juustoleipäviipaletta.

-- Ei yhtään herkkua tämän vertaista, sanoi herra vetäessään vadista
toista pitkää juustoleivän kappaletta.

Kun herra oli saanut toisen kahvikuppinsa tyhjennetyksi, emäntä ja
Hetvi kantoivat herran eteen suuret maljat kukkuroillaan
marjasäilykkeitä, toisessa maljassa vaarain-, toisessa lakkasäilykettä
ja panivat pienet puulusikat maljojen vierelle. Herra sanoi Matille
sormellaan osoittaen maljoihin: »Mitä se tuo on, tiedätkö sinä, onko se
syötävää vai eikö?»

Matin kasvot leimusivat ja silmät pälyivät vuoroin herran silmiin,
vuoroin säilykemaljoihin ja kun hän näki, että herra yhä odotti häneltä
vastausta, niin hän viimein sanoi:

-- Maljoja.

-- Vai marjoja, nehän ovat sitten syötäviä. Mistä niitä talvella täällä
marjoja saadaan?

-- Tynnylistä.

-- Vai tynnyristä niitä saadaan talvella marjoja. Tulepas sinä Mooses
tänne Matin kanssa näyttämään, miten niitä tynnyristä saatuja marjoja
viljellään, jotta minäkin pääsisin alkuun.

Mooses tuli hieman arkana mutta palavin silmin maljojen kohtaan, otti
lusikan ja alkoi mehuisia vaaraimia lusikan kärjellä nostella suuhunsa.
Mattikin työntyi pöydän laidalle ryntäilleen, otti lusikan ja alkoi
melkein kilpaa Mooseksen kanssa pistellä marjoja, niin että Matin
leuallakin rupesi näkymään mitä he söivät.

Herra sen nähtyään iloisesti huudahti: »Kyllä nyt minäkin pääsen
alkuun.» Hän otti pöydältä puulusikan ja rupesi pistelemään kuin puuroa
ja kehui hyväksi.

Kun herra oli jonkun aikaa asioitsijansa ja Mooseksen ja Matin kanssa
syönyt marjoja, niin emäntä ja Hetvi tyttöjen kanssa rupesivat
kantamaan illallisruokia pöydälle, siirsivät marjamaljoja vähän syrjään
ja Hetvi laski herran kohdalle suuren maljan höyryävää metsopaistia,
jonka viereen tytöt toivat lohivateja, voilautasia, viilihulikoita ja
emäntä kantoi sylyyksensä paksuja leipiä, jotka pöydälle laskettuaan
jakoi kolmeen läjään.

Herra sen nähtyään oikaisi paksun ruumiinsa selkäkenoon ja sanoi
loistavin kasvoin: »Aina paranee vain kerta kerralta... Kylläpä teillä
on ihan paratiisin herkut. Ja kaikki aivan kotoista, ei maksa paljon
mitään.»

-- Eihän se toki paljoa maksa, kun viitsii maasta ja metsästä ottaa
kokoon, sanoi emäntä istuessaan pöydän latvapuoleen penkille.

Kaikki muutkin kiertyivät pöytään ja herrakin kumartui pöytään päin ja
sanoi: »Aivan te minua tähän aloilleni rupesitte täyttämään niinkuin
tuhkatynnyriä. Mutta ei tästä henno kauaskaan lähteä, kovin kova on
vetovoima tuolla höyryävällä maljalla.»

-- Siinä tarkoituksessahan se on siihen tuotunakin, että se vetäisi
syöjät puoleensa, sanoi emäntä hymyillen.

Herra otti edestään maalipäisen puukkoveitsen, leikkasi sillä leivästä
palasen, levitti sen päälle voita, leikkasi vuolakkeen lohta, pani sen
voileivälleen ja rupesi siitä leikkelemään paloja suuhunsa, ennenkuin
kävi metsopaistimaljaan käsiksi. Hän teki vieressään istuvalle
Matillekin voileivän, veti maljasta lihakimpaleen ja sanoi: »Näytäpäs
sinä mallia, miten tälle on tehtävä.»

Matti rupesi suuntäydeltä syömään voileipää ja lihaa ja silmät pälyivät
herran sormuksissa säteileviin jalokiviin ja mustiin käyrälatvaisiin
viiksiin, kun ne syödessä niin omituisella tavalla liikkuivat.

Syömästä päästyään vieraat talon miesten kanssa puhelivat vielä kauan,
mutta kun pöydällä olevat puujaloissaan seisovat kotitekoiset kynttilät
rupesivat käymään mataloiksi, niin emäntä otti niistä yhden käteensä,
meni se kädessään suuren herran luokse ja sanoi: »Jos herra olisi hyvä
ja lähtisi tuonne sisähuoneen tapaiseen nukkumaan.»

Herra nousi ja sanoi: »Nyt kun te olette minut syöttäneet ja juottaneet
ja kaikin puolin kestinneet, niin viekää nyt mihin viette.» Hän koppasi
naulasta pienen laukkunsa ja lähti emännän jäljessä raskaasti kävellä
köhnimään ulos.

Saliin tuotuaan hän melkein seisahtui ja silmäsi yli huoneen, missä
hyöteät huonekasvit seisoivat hyvästi hoidetun näköisenä metsänä. Mutta
kun emäntä kynttilä kädessä meni kasvien välistä käytävää myöten
perälle, missä oli valmiiksi laitettu sänky ja sen lähellä pöytä, jolla
oli kaksi kynttilää palamassa, niin hänkin käveli sinne. Ja niiltä
seisoviltaan hän rupesi riisuutumaan ruvetakseen sänkyyn. Hän otti
sormuksetkin sormistaan ja laski ne pöydälle, ja kun emäntä katsoi
niitä sormuksia, juolahti hänen mieleensä, että saakohan Reeta-Kustaava
ja Martta joulun aikana tuommoisiakaan sormuksia ja kysyi: »Paljonkohan
maksavat nuo teidän sormuksenne?»

-- Kolmen tuhannen paikoille aina kappaleen luulen maksaneen. Itse minä
en niitä ole ostanut, yhtiö, jonka päämiehenä minä olen, ne on
joululahjoina minulle antanut, sanoi herra kenkiä jaloistaan
riisuessaan.

Emännän tuli mieleen, että ei ole mahdollista, että Reeta-Kustaava ja
Martta saisivat tuommoiset sormukset, mutta ei kuitenkaan mitään
virkkanut, kääntyi vain lähtemään ja kysyi: »Monenko aikaan sitä
aamulla saisi tuoda kahvia?»

-- En osaa määrätä, nukun minkä nukun ja tulen sinne perheen pirttiin.
Siellä suuressa joukossa se on lysti juoda kahviakin, sanoi herra
hymyillen.

-- Vai niin, virkkoi emäntä ja lähti pirttiin, minne tultuaan sanoi:
»On se omituinen tuo herra. Ei luvannut tuoda kahvia tuonne sisälle,
tänne isoon joukkoon sanoi tulevansa juomaan.»

-- On se omituisen luontoinen, sanoi isäntä. Ei ollut ennen vanhaan
tuommoisia herroja, tuo osaa olla herra ja ihminen eikä vain paljas
virkakone.

-- Ei niitä sakeassa ole vielä nykymaailmassakaan tuon luontoisia
herroja, sanoi asioitsija. Ei se lähde missään talossa sisälle, perheen
pirttiin se vain työntyy ja siellä lasten kanssa hupsuaa. Vaikka ne
olisivat likaisiakin, ei se siitä välitä. Aikuistenkaan ihmisten kanssa
se ei semmoisiin tavallisiin jäykkiin tarinoihin kauaksi antaudu muuta
kuin sen mikä asiaa on. Kaikki muut tarinat se sekoittaa leikillä.
Mutta siinä talossa, missä lapset ovat likaisia, se ei usein antaudu
syömään, se tietää, että kaikki muukin on likaista.

-- Eihän nämä meidänkään lapset niin läpikuultavan puhtaita ole, mutta
rupesihan tuo täällä syömään, sanoi Hetvi ja esiliinallaan pyyhki Matin
leuasta ruoan jätteitä.

-- Hm. Kyllä nämä ovat herraslapsia siihen verraten mitä joissakin
salotaloissa. Muuta ei ole puhdasta kuin silmän valkuaiset ja hampaat
suussa... Kysyi se minulta tännekin lähtiessään, pitääkö ottaa evästä,
joka merkitsi sitä, minkälainen on talo. Mutta minä sanoin, että ette
tarvitse evästä, kyllä sitä on talossa. Ja hyvin tuo näkyy
viihtyvänkin.

-- Niinhän tuo näyttää. On kuin Liposen lintu, virkkoi Hetvi ja riisui
Matilta vaatteita.

Aamulla oli päivä jo likellä, kun herra naureskellen paitahihasillaan
salkku kädessään tuli pirttiin ja suoraa päätä meni kahvipöytään, missä
miehet olivat jo juoneet. Hetvi ja tytöt olivat lopettelemassa. Emäntä
toi siihen juustoleipävadin ja uunin suusta otti kirkkaan pannun, josta
täytti kupin. Mutta ennenkuin herra rupesi juomaan hän alta kulmiensa
silmäsi ympäri pirttiä, näkyisikö Moosesta ja Mattia. Niitä ei
kuitenkaan näkynyt jalkeilla, ja niin hän rupesi juomaan ja sanoi:
»Täyttäkäähän toki isännänkin kuppi. Ettekö näe, miten surkeasta
naamasta se katselee, kun näkee meidän tässä yksinämme rekottelevan?»

-- Ei se juuri enää aivan jyvänsärkemättömänä rautahampaana ole, sanoi
emäntä kahta kuppia täyttäessään. Sitten hän vilkaisi asioitsijaan ja
sanoi:

-- Tässäpä on toisellekin herralle kuppi kuumaa.

-- Eihän sitä me isännän kanssa juuri aivan saamattomia olla, mutta
eihän se lisä luotaan lykkää, sanoi asioitsija kiertyessään pöydän
taakse ja istuutuessaan vastapäätä herraa. Siihen asioitsijan viereen
istui isäntäkin ja vetäisi eteensä kahvikupin, johon pudotti kolme
sokeripalaa, ja alkoi lusikalla hämmennellä.

Herra rykäisi nyt ja sanoi:

-- Oletteko te isäntä täällä tuon Maunon kanssa mitään kauppoja
suunnitelleet? Tämä talutti minut tänne kuin vanhan härjän vainiolleen
vakojaan kyntämään.

-- Onhan sitä ollut meillä täällä senkinlaista tuumaa, virkkoi isäntä.

-- Se taitaa sitten olla kuten Mauno on minulle kertonut. Saisinko
nähdä tämän tilan tilusten kartan? Mauno sanoi teillä olevan, sanoi
herra totisemmin.

-- Kyllä, sanoi isäntä ja lähti hakemaan.

Emäntä ja Hetvi kuulivat asian ja rupesivat kiireimmiten tyhjentämään
pöytää.

Siihen isäntä levitti kartan, joka peitti melkein kaksi syltä pitkän
pöydän.

Herra nousi nyt seisaalleen ja silmättyään huudahti: »Hohoh! Onpa siinä
kokoa!»

-- On siinä kokoa, mutta noita soita siinä on paljon, sanoi Mauno.
Herra viiletteli sormellaan kuvioita ja tuokion perästä sanoi:

-- Onhan tässä kuiviakin maita. Missä maissa sinä olet käynyt?

Mauno osoitti sormellaan karttaan ja sanoi: »Noissa maissa olen käynyt
ja matkallani nähnyt monta näitä kumpuja.»

-- Ja näissäkö on hyvä metsä?

-- Kyllä niissä on kieltämättä niin hyvä metsä, että parempaa emme ole
nähneet. Kahdeksantoista tai kaksikymmentä metriä saa mitata tukkia
yhdestä rungosta ja suurin osa on semmoisia, että miehen kaksi syltä ei
yllä ympäri. Eikä kirveen jälkiä näy. Sanalla sanoen niissä kuivissa
maissa on julman hyvät metsät, mutta noita soita, kuten kartassakin
näkyy, on paljon.

Herra otti nyt laukustaan harpin ja messinkisen mittakaavan. Sitten
harpilla mitteli ristiin isoimpia maita ja paperin kappaleeseen
kirjoitti numeroita. Kartan takapäässä olevaa Lainiokangasta kun joutui
mittelemään, niin Mauno sanoi: »Siinä ei kuulu koko laajuudelta olevan
yhtä vankkaa metsää, mutta koko tällä sivulla, tuolla ja tuolla ja
tuolla ja tuollakin kuvoilla kuuluu olevan samanlainen metsä kuin
näissäkin maissa.»

-- On niissä metsää näissäkin louhikkoharjanteissa, on niin julmia
honkia, että löytyneekö hevosta niistä neljän sylen pituista palasta
vetämään, sanoi Hemmi.

Herra ei ollut kuulevinaan, mittasi vain ääriään myöten
Lainiokankaankin, kun huomasi ne louhikkosärkänteet vähäpätöisiksi.
Sitten kysyi: »Entäs nämä korvet, minkälaisia ne ovat?»

-- Ne ovat jylhiä korpia eikä niissäkään ole kirvestä käytetty, sanoi
Hemmi.

Herra mitteli korvetkin ja merkitsi paperilappuun. Viimein sitten
kartan kartanopäässä olevaan, monta neliökilometriä laajaan maahan
viittasi sormellaan ja sanoi: »Entäs tämä maa?»

Hemmi viiletteli sitä sormellaan ja sanoi: »Tämä päivänpuoli näitä
myöten on viljelty halmeena ja näistä notkelmista on otettu talon
tarpeita. Mutta tämä peräpuoli on aivan koskematon ja tuossa ja tuossa
ja tuossa ja tuossa ja tuossakin kuviossa on metsä semmoinen, että
kirkkaana kesäpäivänäkin kun menee sinne, niin joutuu pimeään. On sitä
sielläkin kuusikkoa, joka ei ole pienuudella pilattu eikä ole paikalla
toinen laita käsissä.»

Herra sai Hemmin osoittamat kuviot mitatuksi, laski sitten paperin
liuskalla näkyvät numerot yhteen ja juuri kuin itselleen virkkoi:
»Kahdeksan ja puoli.» Sitten vielä sormellaan viiletteli kartalla
näkyviä pieniä maita ja itsekseen taas sanoi: »Noin yhdeksän
neliökilometriä tai vähän enempikin.» Sitten herra pisti mittakompeet
laukkuunsa, työnsi kartan kokoon ja sanoi »Kahdeksankymmentätuhattako
te Maunon kanssa olette sopineet kauppahinnaksi, johon sisältyy kaksi
hevosta?»

-- Niinhän se tuumattiin, sanoi isäntä ja kasvoissa näkyi salainen
arkuus.

-- Kun tuo joki on noin hyvällä paikalla, että kulkee aivan halki
palstan juuri kuin laittamalla laitettu, niin minä maksan satatuhatta.

Sen sanansa herra sanoi oikein jyrisevällä, äänellä ja nyrkkiin
puristetuilla rystysillään jyräytti pöytään.

Herran sana koski isäntään niin kummallisesti, ettei hän osannut heti
virkkaa mitään, mutta tuokion perästä sanoi: »Kiitos teille, hyvä
herra. Minä olen tässä ollutkin niin levoton, kun lupasin tämän tilan
kahdeksallakymmenellä tuhannella, joten vaikka itse jättäytyisin puille
paljaille, en näille kotona oleville pojille kykenisi antamaan
samanlaista perintöosuutta kuin Olli-Pekalle ja Erkille, kun niille
annoin nuo Leppimäet, joilla nyt saivat kuusikymmentätuhatta mieheen.
Uskon, että vaikka ovatkin omat poikani, niin kun kauppakirjalla annoin
niille ne tilat, niin hyvällä sanalla ne niistä kauppasummista eivät
anna osaa ja väkisellä ei saa. Se masentaa eniten mieltäni, kun Hemmi,
tuo vanhin poikani, joka nyt loppuun asti on ollut tukenani, ei saa
samanlaista osaa kuin Olli-Pekka ja Erkki.»

-- Tokkohan saisin niitten Leppämäkien tilusten karttoja tänne
nähdäkseni, sanoi herra vakavasti.

-- Luulen, että saatte, sanoi Hemmi ja koppasi naulasta lakkinsa ja
ulos mennessään kaksin käsin painoi päähänsä. Ja kohta nähtiin Hemmin
suksillaan menevän kuin tuulen ajamana Leppimäelle päin.

Ja tuokion kuluttua huomattiin Hemmin kaksi karttarullaa hihnakkeella
selkään kiinnitettynä samaa kyytiä tulevan takaisin. Pirttiin tultuaan
hän vähän huohottaen sanoi: »Viivyinkö kauan?»

-- Portilla kai sinulle ne jo vastaan tuotiin, sanoi herra ojentaessaan
käsiään karttoja vastaan ottamaan.

Herra levitti nyt pöydälle ison Leppimäen kartan ja sanoi: »Yhtä suuri
kuin tämänkin talon kartta.»

-- Suunnilleenhan se on yhtä suuri, kun sekin on puolentoista
manttaalin tila. Ja soita niitä on siinäkin paljon, sanoi Mauno.

Herra ei ollut Maunon sanaa kuulevinaan, sormellaan vain viiletteli
niitä kuivien maitten ja korpien kuvioita ja sanoi: »Onko näissäkin
yhtä hyvät metsät kuin tämän tilan mailla?»

-- On, kyllä ne on, ei niissä ole eroa, sanoi Mauno. Sitten hän otti
pienen Leppimäen kartan, mutta ei sitä kokonaan levittänytkään, katsoi
vain toisella kädellään purkaessaan ja toisella kädellään
pyörittäessään rullalle. Ja kun päähän asti oli katsonut, niin juuri
kuin itsekseen virkkoi:

-- Tuo joki se kulkee halki kaikkien palstojen. Sitten herra työnsi
kartat keskelle pöytää, istuutui pöydän päähän penkille ja sanoi: »Nyt
minä sanon teille, isäntä, että jakakaa nyt omaisuutenne poikienne
kanssa miten jaatte, mutta minä noitten Leppimäkien kauppain palkkioksi
maksan teille kaksikymmentätuhatta välirahoiksenne vanhoiksi
päiviksenne, jottei olisi surku erota tästä hyvästä kodista.»

-- Kiitos, kiitos teille. Kunpahan metsä antaisi teille takaisin ne
rahat, ettette vahinkoon joutuisi, sanoi isäntä ja tuntui kuin ilon
kyynel kohoaisi silmän nurkkaan.

-- Uskon että me pidämme puolemme. Se tuo joki kun halkaisee kahtia
kaikki nämä palstat, niin puut jos pystyyn tulevatkin tavallista
kalliimmiksi, niin se vetopalkassa korvaa. Ja meidän silmämäärämme on,
että jokaisen ihmisen, joka meidän kanssamme kauppoja tekee, pitää
saada omaisuudestaan oikea hinta. Ja sentähden me saammekin enemmän
kauppoja kuin muut yhtiöt.

Sen sanottuaan herra otti laukustaan paperivihon ja kirjoituskojeet ja
sanoi: »Alappas, Mauno, työntää kauppakirjaa.»

Kun Mauno rupesi kirjoittamaan, niin herra nousi lattialle kävelemään
ja sanoi: »Teillähän kuuluu Maunon kanssa olleen puhe, että
erottaisitte pienen talon paikaksi vähäisen maakappaleen tästä järven
rannalta. Ja talon rakennuksiksi hirsimetsää ja niittyjä elukkain
konnuksi ja polttopuuta talon tarpeiksi. Ne kaikki minä lupaan teille.
Metsäniittyjä ja halmeahoja meidän ei tule viljellyksi. Ja mitä
polttopuumetsästä puhuukaan? Sitä on vaikka tuhansille taloille.
Ainoastaan hirsipuut ja se maapalsta ovat kauppakirjaan merkittävät,
jos isäntä niin tahtoo.»

-- Tarvinneeko hirsipuitakaan mainita kirjassa, kun me otamme ne heti,
sanoi isäntä.

-- Aivan oikein, tarpeetontahan se on, kun te otatte ne heti, sanoi
herrakin kävellen yhä lattialla.

Mauno oikaisi itseään ja sanoi: »Kuinka suuri se maakappale merkitään
tänne kirjaan? Hehtaari kai se riittää, sata metriä ristiin.»

-- Pannaan kaksi hehtaaria, parempi on enempi kuin vähempi, sanoi herra
ja tuli Maunon olan yli katsomaan kauppakirjaa ja sanoi: »Se on Siuruan
kylää tämäkin, vaikka on näin kaukana täällä erillään.»

-- Niin ne aikoinaan ovat asettaneet, vaikka Jokikylä tässä olisi
likempänä, sanoi isäntä. Se lienee sentähden että muinoisen Isonvihan
aikana on Siuruan kylästä tänne tulleet eläjät ja siitä asti täällä on
tuli palanut.

-- Vai Isonvihan aikana tänne on asukkaat tulleet.

-- Silloinhan tähän on tuli isketty, joka ei sittemmin liene sammunut,
sanoi isäntä ja katsoi akkunasta, kun päivän valojuova näkyi taivaan
rannalla.

Mauno sai nyt kauppakirjan valmiiksi, luki sen kovalla äänellä läpi ja
kysyi sitten: »Onko tämä nyt niinkuin olla pitää?»

-- Niinpä tuo kuulostaa olevan, sanoi isäntä.

-- No mitäpä siinä kuin nimiä alle tuhkatiheään.

Isäntä lähestyi Maunoa ja Mauno osoitti paikan, mihin isännän nimi oli
tuleva, mutta isäntä tavoitteli kynänvarren ylipäätä näppiinsä ja
sanoi:

-- Ei se pysy kynä minun käsissäni muuten kuin näin.

-- No pysyy kai se nyt, kun kahdessa miehessä jämistetään, sanoi Mauno
ja alkoi hiljaa talutellen piirtää isännän nimeä. Ja kun sai sen, niin
kysyi:

-- Pysyykös se emännän käsissä kynä?

-- Vieläkö siihen minunkin nimeni? Ei pysy minunkaan kädessäni hierintä
pienempi ase, sanoi emäntä tullessaan Maunon luokse ja otti Maunon
kynän nenän näppiinsä.

Kun emännän nimi oli saatu paperiin, nousi Mauno ylös ja sanoi
vieressään seisovalle herralle: »Nyt se on teidän vuoronne.»

Herra otti kynän ja seisaaltaan kirjoitti paperiin pari sanaa ja
paperia laukkuunsa pannessaan sanoi: »Tuo Mauno näkyy tuohon
kauppakirjaan kirjoittaneen sanan, että 'joka summa kaupan
suorituksessa maksetaan'. Täytyy kai tässä koettaa seistä miehenä.»

Sitten hän veti laukustaan kirkkaan messinkisen arkun pöydälle, aukaisi
sen ja rupesi lukemaan rahoja.

Koko talon väki kehiytyi nyt pöydän ympärille katsomaan, kun herra
arkustaan otti kouran täyden tuhatmarkkasia, käänsi ne mutkalle,
sylkäisi näppiinsä ja yksitellen oikoi mutkalle käännettyjä laitoja. Ja
kun kaikki tulivat suoriksi, niin laski ne pöydälle ja otti arkustaan
toisen kouran täyden kirkkaita ratisevia tuhatmarkkasia ja teki niille
samoin kuin ensimmäisillekin. Niitä hän ei kuitenkaan kaikkia oikonut,
vaan pani tähteet takaisin arkkuunsa, kääntyi sitten isännän puoleen ja
kysyi:

-- Tahdotteko että minä nyt jo maksan sen mitä lupasin teille
vanhuutenne päivien käsirahaksi, vaiko vasta myöhemmin. Minulle se on
yhdentekevää.

-- Kunpa se teille sopinee nytkin, niin samahan se on, sanoi isäntä
hieman arasti.

Silloin herra otti arkustaan vihon tuhatmarkkasia ja luki siitä
kaksikymmentä vielä siihen samaan pinkkaan pöydälle ja sanoi: »Siinä ne
nyt ovat, lukekaa, jos tahdotte. Siinä on satakaksikymmentä rahaa.» Sen
sanottuaan painoi arkkunsa kiinni, lukitsi sen ja pisti laukkuunsa.

Hymyillen sitä rahaläjää katselivat kaikki, kun tuhatmarkkasia oli niin
korkea pinkka, että puujalassaan seisova kynttilä peittyi sen taakse.

Isäntä tuli sitten verkalleen pöydän luo ja sanoi: »Pitää kai ne siitä
viedä korjuuseen.» Sitten hän puristi kaksin käsin rahat kämmeniinsä ja
lähti viemään kamariin. Kantaessaan sitä rahaläjää hän tunsi
vapisevansa.

Kun isäntä oli kamarissaan saanut rahansa kaappinsa laatikkoon ja
lukinnut kaappinsa, huomasi hän akkunasta näkyvät huurteiset
kasvitarhan puut, joihin taivaanrannan ruskotus loi ystävällisen
hymyilyn. Ajatus, että hän oli ne pienenä taimena siihen istuttanut ja
hoitanut kuin rakkaimpia lapsiaan, mutta että ne nyt hymyilevät hänelle
turhaan, kävi läpi koko hänen olentonsa, niin että tunsi jähmettyvänsä.
Hän muisti unensa ja ajatteli: »Olenhan todellakin alasti. Vieras
omistaa tämän sillan missä seison, vieras omistaa katon pääni päällä,
vieras omistaa nuo seinät ympäriltäni, jotka olen suojakseni
rakentanut. Niin, kukapa olisi kuvaannollisesti puhuen alasti, ellen
minä ja minun perheeni.» Mieli painui. Kun tuli pelko, että
alakuloisuus painuu itkuksi, niin isäntä lähti kävelemään pirttiin,
missä herra oli käärimässä niitä kolmen talon tiluskarttoja samalle
pakalle. Hän kun näki isännän tulevan pirttiin, niin sanoi: »Nämä
tilusten kartat minä otan mukaani, nämä ovat tavallaan tilan kirjoja.»

-- Tilojahan ne joutavat seurata, virkkoi isäntä.

Kun herra kuuli isännän äänestä syvän alakuloisuuden, niin hän kääntyi
isäntään ja sanoi karttapakkaansa langalla sitoessaan: »Jos isännällä
on jotakin tuumimisen arvoista mielellä, niin sanokaa. Minä tässä kun
vielä saanen talosta aamiaista, niin lähden Siuruaan. Sielläkin on
muutamia talonkauppoja päätettävä. Mauno lähtee sillä aikaa kun me
tässä vielä puhelemme asioista, Leppimäkiin viemään viimeiset
kauppasummat ja saamaan kuitit.»

Isäntä rykäisi kahteen kertaan ja sanoi alakuloisesti: »Ei tuota muuta
niinkään tärkeätä, kuin että kauppakirjaan ei tullut merkityksi, että
saisimmeko edes juhannukseen asti tässä asua.»

-- Hyvät ihmiset, huudahti herra loistavin kasvoin. Te saatte tässä
asua sivu seitsemänkin juhannuksen aivan kuten kotonanne. Jos talven
kuluessa joitakin työmiehiä tulisi tänne, niin ne saakoot suojaa
pirtissä ja keittosijaa keittiössä. Sisähuoneet jäävät koskemattomasti
teidän haltuunne niin kauaksi kuin muutatte uuteen taloonne. Minäkin
jos joskus tulen täällä käymään, niin saatan olla täällä pirtissä.

-- Se onkin sanomattoman hyvä, että sisähuoneet jäävät haltuumme kesään
asti, kun siellä on niin paljon, kuten näette, huonekasvejakin, joita
ei talven aikana saa mihinkään eikä niitä mielellään hävittäisikään,
sanoi emäntä alakuloisesti.

-- Eihän toki mitenkään sellaisten lemmikkien kuin huonekasvien
hävittäminen saa tulla kysymykseen, vakuutti herra.

Herran puhe teki hyvää isäntään, alakuloisuus rupesi haihtumaan, ja oli
kuin hän sittenkin istuutuisi oman pirttinsä pöydänpäähän.

Emäntäväki rupesi aamiaisruokia kantamaan pöydälle, herra siirtyi
isännän lähelle penkille istumaan ja sanoi: »Olisin niin mielelläni
suonut, että olisitte jääneet iäksenne tässä talossa asumaan ja
ulostekoja vastaan viljelemään tätä. Silloin tämä kauppa ei tuntuisi
miltään, jota vastoin nyt, minä uskon, eroaminen tästä, jossa parhaan
ikänne olette onnellisina asuneet, tuntuu oudolta ja ehkä
raskaaltakin.»

-- Sillä kysymyksellä olen paljon päätäni vaivannut. Mutta tuo työväen
pito tuon rautatien tultua kun muuttui tuommoiseksi, että maanviljelijä
ei voi maksaa niin suuria palkkoja, että niitä saisi työhönsä. Ja oma
perheeni kun on joutunut emosulalle, niin lapset hajoavat ajamaan omia
etujaan. Se seikka sen tekee, että täytyy vetäytyä kuoreensa.

-- Se on totta se. Täytyy sanoa, että ei ole viisas se, joka nyt maata
viljelee, varsinkin vieraalla väellä ja vieläpä omallaankin.
Ajatelkaas, kun nyt tavallinen työmies ansaitsee vähintään
kaksikymmentä markkaa päivässä, siis kuusituhatta markkaa vuodessa.
Kuka sen uskoo että maanviljelijälle yhden miehen työ tuottaa
kuusituhatta markkaa, kun viljakilo maksaa kymmenen tai kaksitoista
penniä, voikilo korkeintaan kaksi markkaa, maitolitra kymmenen penniä,
perunat kolme markkaa hehtolitra. Täytyy sanoa, että te olitte sangen
viisas, kun päätitte tehdä pienen talon, jota omalla työllänne
huviksenne viljelette. Minä sanon: huviksenne tai aikanne kuluksi eikä
elämisen ehtona. Sillä jos esimerkiksi te jättäisitte itsellenne vain
kaksikymmentä tuhatta markkaa ja panisitte ne pankkiin, niin ne
kasvaisivat siellä korkoa noin tuhat kaksisataa ja se on enemmän kuin
mitä te vuodessa tarvitsette käyttövaroja, varsinkin kun elätätte pari
lehmää herkuiksenne ja särpimiksenne. Tältä kannalta katsoen minä uskon
näkeväni teillä tuolla järven rannalla sievän maalatun talon valkeine
nurkkineen ja akkunanpuitteineen, akkunain edessä järven ja
päivänpuolella sievän puutarhan aistikkaasti istutettuine puineen ja
pensaineen. Minunkin on niin hauska soutaa venheeni rantaan siihen
talon venheitten lähelle ja tulla taloon lohikeitolle.

-- Mieluistapa olisi todellakin teitä joskus nähdä lohikeitollamme.
Mutta nyt syödään talkkunaa, kun lohet ovat tallessa jään alla, sanoi
emäntä hymyillen ja kehoitti kiertymään pöytään, missä kukkurapäiset
talkkunamaljat höyrysivät.

Hyvillä mielin ja hymyillen siirtyi herra entiselle paikalleen rahille,
otti puulusikan kupin sivulta ja rupesi pistelemään talkkunaa ja sanoi:
»Tämäkin se on harvoin saadessa herkkua eikä maksa paljon.»

-- Eihän tämä kallista ole, vähän enemmän vain hommaa kuin tavallisista
puuroaineista, virkkoi emäntäkin ja istui pöydän latvapäähän, missä
hänen ja Hetvin ja Mooseksen ja Matin yhteinen talkkunamalja höyrysi.
Mattikin lattialla pöydän päässä seisoen pisteli talkkunaa ja katseli
herraa mielessä ajatus, että minkähän tähden tuo herra ei kutsunutkaan
rinnalleen syömään, vaikka hän noustuaan oli käynyt kättäkin antamassa.

Syömästä päästyään herra rupesi laittautumaan lähtemään, ja Hemmi lähti
ulos valjastamaan rekeä Pojulle kyyditäkseen herran Siuruaan asti ja
sieltä tuodakseen takaisin Lepokiven pysäkille, mistä huomenaamuna
kolmen aikaan nousevat junaan. Emäntä päivitteli: »Olisimme niin
mielellämme teitä pitäneet edes tämän päivän vieraanamme enemmän
tutustumassa tähän taloonne.»

-- Minä olen palvelija minäkin. Minulla ei ole aikaa liikoihin
kyläilemisiin. Minä olen yhtiön päämies, mutta samalla yhtiön
palvelija, sanoi herra ja emäntää hyvästellessään sanoi: »Kun matkani
tännepäin sattuu, niin tulen tänne teidän ystävyydestänne nauttimaan
juuri kuin lapsuuteni kotiin.»

-- Tulkaahan toki, sanoi emäntä ja rupesi auttamaan turkkia ylle, mutta
kun Tuomas näki, että äiti ei yltänyt sitä nostamaan niin ylös kuin
piti, niin hän kavahti turkkiin käsiksi ja nosti sen herran olkapäille
asti. Hän nosti sen kyynärän korkuisen kauluksenkin pystyyn, niin että
kauluksen ylälaita tuli orsien tasalle ja ovessa olisi pitänyt paljon
kumartua. Mutta herra huiskauttikin turkkinsa rintapieliä niin, että
kaulus putosi hartioille, koppasi naulasta lyhytvillaisen pehmeän
lakkinsa, kaksin käsin painoi sen päähänsä ja hyvästi sanoen lähti
raskain pitkin askelin ulos, missä Poju jo porrasten edessä helisteli
tiukujaan.

Emäntä ja Hetvi kiirehtivät herraa peittelemään rekeen, ja Pojun
ottaessa ensimmäistä askelta he kuulivat herran suusta lämpimät
kiitokset. Herran raskas pää nyökähti kiitosten mukana.

Kun herra oli mennyt, niin kaikkien mielestä oli kummallinen tyhjyys
jäänyt taloon.

Seisottiin tienhaarassa. Takana oli autio tyhjyys, ainoastaan kuva
siitä suuresta herrasta. Hän oli vakava kuin illan laskeva aurinko,
joka aamulla nousee yhtä totisena hallitsemaan luontoa kuin tänäkin
päivänä. Edessä oli jokaisella elämän pitkä tie, jonka äärimmäistä
päätä ei näkynyt. Tuomas näki edessään Amerikan tien selvänä ja
valoisana ja perältä pilven takaa häämöitti kultainen vuori.
Reeta-Kustaavan ja Martan ruusuiset kukitetut tiet luikertivat
sumuiseen pensaikkoon. Isännän ja emännän tien ohessa näkyi pieni talo,
mihin onnen ilta-aurinko huurupilven läpi vaisusti paistoi.

Heidän oli nyt kuitenkin ponnistauduttava eteenpäin, jottei jalka
putoaisi samaan paikkaan, mistä kohosi, ja jottei tuo talvinen valju
aurinkokin laskeutuisi samaan paikkaan mistä nousi. Omituinen kylmyys
oli astunut entisen kodikkaan lämmön sijalle. Oli kuin ei tulikaan
takassa syttyisi. Silmä haki jotain hapuillen, mutta se näki vain kuvan
entisestä. Väristen kaipasi kotoista liettä.




Kahdestoista luku.


Pilvinen jouluaattoilta oli pimennyt pimeimmilleen aivan sysimustaksi
yöksi. Mutta Kentän sali oli valaistu monilla kymmenillä puujaloissaan
seisovilla kynttilöillä. Salin keskellä oli pitkä pöytä, jonka
ympärillä, pyhäpukuisina, hauskasti tarinoiden ja marjasäilykkeitä
syöden istui talon isäntä kaikkine poikineen ja tyttöineen. Näkyipä
pöydän päässä kassapäinen Ainokin, puolivuotias lapsi sylissään ja
hänen rinnallaan pienen Leppimäen emäntä Laara istuen pää vähän
ylempänä Ainon olkapäätä.

Reeta-Kustaava ja Marttakin vaaleihin kotikutoisiin kesäleninkeihin
pukeutuneina puhelivat kauan kotoa poissa olleitten sisariensa kanssa.
Kasvot kuitenkin värähtelivät levottomasti ja väliin he aina nousivat
huoneen kaikilla suunnilla palavia kynttilöitä hoitamaan, etteivät ne
rupeaisi viistoon palamaan. Salin lattialla kävellessä mukavasti
leiskuivat hartioilla paksut, kellahtavat, kahdelta korvalliselta
palmikoidut tukkapalmikot, joitten latvat oli valkoisella nauhalla
yhteen solmittu. Tyttöjen mielissä rupesi tuntumaan kummalta, kun ei
alkanut kuulua mitään, vaikka ilta kului kulumistaan. Viimein kuitenkin
kartanolla helähti kulkusten ääni. Hemmi ja Tuomas hypähtivät ylös ja
kiirein askelin riensivät ulos, mutta samassa kuului eteisestä pirttiin
meneviä vilkkaita askelia. Lyhyen tuokion kuluttua samat askeleet
palasivat eteiseen ja lähenivät salin ovea. Hemmi aukaisi salin oven.
Sisään astuivat nyt Teppo ja Väinö ja rauhallista joulua toivottaen
kädet ojennettuina tervehtimään reippaasti lähenivät pöytää. Pöydän
ympäriltä kaikki kavahtivat pystyyn seisoaltaan tervehtimään tulijoita.
Sitten isäntä kehoitti Teppoa ja Väinöä tulemaan pöydän taakse istumaan
ja kun he olivat istuutuneet, niin istui isäntäkin ja kaikki muutkin
asettuivat paikoilleen. Kun Tepon ja Väinön kylmän tuulen puhumat
kasvot siinä monien kynttilöiden valossa näyttivät pikemmin
kuvamaisilta kuin eläviltä kasvoilta, niin emäntä arvasi tulijoilla
olevan vilun, nousi lähtemään ulos ja viittasi tyttöjä mukaansa. Tytöt
lähtivätkin heti, eikä koskaan Reeta-Kustaavan ja Martan palmikot
olleet näyttäneet somemmilta kuin nyt leiskuessaan valkoisilla
voimakkaan näköisillä hartioilla heidän mennessään äitinsä jäljessä
ulos. Se ei jäänyt huomaamatta Tepolta ja Väinöltäkään, vaikka nämä
vain vilkaisten katsoivat poistuvia. Heti aukeni taas ovi, mistä emäntä
kantaen isoa kirkasta kahvipannua ja tytöt tuoden suuria
juustoleipäviipaleilla kukkuroilleen täytettyjä vateja tulivat sisään
ja kantoivat ne pöydälle. Hetvi levitteli pöydän vierelle tuodusta
astiavasustaan kaksin käsin kahvikuppeja pöydälle.

Kohta höyrysikin jokaisen pöydässäistujan edessä täysinäinen kahvikuppi
ja yleinen puhelu virkeni täyteen käyntiin, vaikka se Tepon ja Väinön
tultua yritti tyrehtyä.

Kun kahvit oli juotu ja hetkinen puheltu, poikkesi Väinö käymään
pirtissä ja palasi sieltä kädessään pieni laukku ja sanoi: »Joulukuusta
teillä ei ole, mutta joulupukki se kuitenkin täällä tulee vaivaisena
syntisenä valitellen, että hänellä poloisella pojalla ei ole kaikille
antamista.» Sitten hän laski laukkunsa kauemmas pöydästä kasvien
vieressä olevalle tuolille. Hän aukaisi sen ja veti sieltä taitellun
kuhisevan silkkihuivin, ojensi sen emännälle, joka kädestä puristaen
kiitteli. Sitten Väinö veti laukustaan toisen samanlainen silkkihuivin
ja tarjosi sen Hetville. Sitten hän otti vielä neljä samanlaista huivia
ja jakoi ne kaikille emännän ja isännän tyttärille. Isännälle ja
kaikille pojille hän jakoi silkkiset kaulahuivit ja isännälle vielä
erittäin hopeaisen rasian, jossa sopi säilyttää pieniä kalleuksia.
Pikku Moosekselle ja Matille tuli lyhytvillaiset, pehmeät talvilakit.

Sitten Väinö Ainoon katsoen näytti tyhjiä käsiään ja virkkoi kallella
päin surullisen näköisenä: »Käsi on tyhjä ja toisessakaan ei ole
mitään.»

-- Jumalan vesihän se kaikki kastelee, onpa tuota yhden talon osalle
ollutkin, sanoi Aino.

-- On ollut, myönsi Hetvikin.

Sitten naiset kaikki nousivat pöydästä oikein seisaalleen levittelemään
ja ihailemaan huivejaan, kun ne olivat ihan parasta silkkiä, oikeata
kiinalaista kuvikasta silkkiä.

Mutta kun he olivat aikansa arvostelleet niitä huiveja ja tytöt tuoneet
vereksiä marjoja, niin kaikki taas kehiysivät pöytään. Mutta ennenkuin
Teppo rupesi käsiksi marjasäilykeastioihin, otti hän vakavan muodon ja
sanoi: »Me Väinön kanssa olemme tulleet tänne vieraaksenne päättämään
kirjeissä valmistettua asiaa ja se ei ole sen pienempi kuin näiden
tämän talon nuorimpien tyttärien kihlaaminen. Mitä vastaatte te, isä ja
äiti, tähän?»

Isäntä rykästeli ja allapäin haki sanoja, miten vastaisi niin rohkeaan
ja tärkeään kysymykseen. Viimein hän nosti päänsä ja alakuloisesti
sanoi: »Kun häntä ei enää ole meillä yhteistä kotiakaan, myyty on
yhteinen koti, ja tytöt kun sitä tietä päässevät kotiinsa, niin emmehän
tahdo ruveta sitä estämään.»

-- Samaa sanon minäkin, virkkoi emäntä.

Kun Teppo kuuli, että isännän ja emännän ääni värisi syvästi, sanoi hän
ryhdikkäästi kohottaen rintaansa: »Jumalan armosta Väinöllä ja minulla
on koti, mihin menemme ja viemme rakkaimpamme mukanamme.» Sen
sanottuaan hän otti takkinsa rintataskusta tulitikkulaatikon kokoisen
kullanvärisen laatikon ja sanoi: »Tule nyt, Taava -- minä tästä lähtien
sanon sinua Taavaksi -- tänne minun vierelleni istumaan ja katsomaan
mitä tässä rasiassa on.» Samalla Väinö viittasi Marttaa tulemaan hänen
rinnalleen.

Taavan ja Martan kasvot punoittivat nyt kuin kalanpaistajalla, kun he
hiljaa liketen riensivät ja istuivat osoitettuihin paikkoihin.

Sitten Teppo aukaisi rasian, otti sieltä kaksi läpikuultavaan
silkkipaperiin käärittyä myttyä, purki niistä ensin toisen mytyn, josta
kehiysi säteilevällä jalokivellä koristettu sormus, ojensi sen Taavalle
ja sanoi: »Koetapas tuota sormeesi, oliko lähettämäsi mitta oikea?»

Taava pujotti sen sormeensa kuten ainakin oman sormuksensa ja Teppo
sanoi hymyillen: »Aivan oikein. Sopii ihan prikulleen.» Sitten hän
purki toisen mytyn, siitä selvisi sileä kultasormus, jonka sisään oli
kaiverrettu Tepon nimikirjaimet, ja sanoi: »Pujotahan tuo siihen
todistajaksi sille toiselle!» Sitten Teppo työnsi rasian Väinön eteen
ja kääntyi Taavan editse katsomaan sopivatko Martan sormukset yhtä
hyvästi kuin Taavan. Ja kun Martta oli saanut sormeensa samanlaiset
sormukset kuin Taavakin, sanoi Teppo: »Oikein hyvin ovat osanneet ottaa
mitat.»

Sitten Teppo vetäisi Taavaa nojaamaan päänsä hänen rinnalleen ja
kädellään hieman painaen Taavan päätä rintaansa vasten sanoi: »Nythän
sinä olet minun Taavani. Etkös olekin?»

-- Tässä olen, sanoi Taava ja ääni värähti. Hän tunsi ohimoonsa vasten
Tepon sydämen sykkivän, ja se vei mielen niin kummalliseksi, ettei hän
sellaista ollut ennen kokenut. Tuntui että saattaisi itkeä, mutta hän
koetti muilla ajatuksilla hämmentää sen halun, jotta kyyneleet eivät
tulisi näkyviin.

Teppo silitti kädellään hiljaa Taavan korvalliselle laskeutunutta
tukkaa, otti sormiinsa Taavan korvalehden ja sanoi: »Koskisiko se kovin
kipeästi, jos näihin kerran kiinnittäisin korvarenkaat.»

-- Kyllä kai sen kipeän kestäisi -- niitä korvarenkaita vain kantavat
mustalaiseukotkin. Mutta jos se on tahtosi, pane kun pannet, sanoi
Taava ja painoi päätään lujemmin Tepon rintaan juuri kuin todistukseksi
sanoilleen.

-- Mustalaisakat kantavat vaskisia häräntalutusrenkaita, mutta sinun
korvasi tulevat kantamaan samanlaisia renkaita kuin tämäkin sormus on,
sanoi Teppo Taavan sormessa olevaa jalokivisormusta osoittaen.

-- Tokihan ne ottaa korvansa, joka vain saa, sanoi Aino hieman häveten,
kun hänellä oli vain hienot jänislangan paksuiset kullanväriset
hopeiset renkaat korvissaan.

-- No kun vihille menemme, sinä niitä kannat, jos vain annat panna
korviisi, sanoi Teppo Taavan korvallista silittäen. Sitten Teppo
taputti Taavaa poskelle ja sanoi:

-- No tämän juhlan kunniaksi ruvetaan nyt syömään näitä sinun
poimimiasi marjoja, koskapa eivät muutkaan näy uskaltavan ilman meitä
syödä.

Taava oikaisi itsensä ja Marttakin, joka oli painanut päänsä Väinön
rintaa vasten, kohottautui hänkin ja niin ruvettiin puulusikoilla
nostelemaan mehuisia marjoja suihin. Ja yleinen puheensorina alkoi
taas.

Kun pitkän aikaa oli syöty marjoja, niin Teppo veti takkinsa
povitaskusta kaksi paperia, joitten kumpaisenkin yläreunassa näkyi
Tepaston kirkon kuva. Niistä hän työnsi toisen Väinön eteen ja sanoi:
»Me Tepaston rovastilta otimme valmiiksi kirjoitetut kuulutuskirjat
aivan nimiä vaille. Taavalla ja Martalla ei nyt ole sen enempää
jalkavaivoja, kunhan kirjoittavat näihin papereihin nimensä. Minä vien
nämä sitten rovastille, se ensi sunnuntaina julistaa kirkossa ensi
kerran. Ja sitten kolmen viikon perästä tulemme tänne Väinön kanssa ja
viemme Taavan ja Martan kirkon kautta kotiin, jos ei tänne kutsuttane
rovastia. Eikös niin, Taava ja Martta?»

-- Kuinka vain tahdot, kuului Taavan ja Martan suusta.

-- Mutta minä uskon, että mielellään se tulee rovasti tännekin, jos
vain mainitaan, sanoi emäntä loistavin kasvoin.

-- Se on teidän tahtonne. Paljon juhlallisempaa se niin olisi, sanoi
Teppo.

-- Sen teemme. Haetaan omalla hevosella rovasti tänne, sanoi emäntä
oikein käsiään hykerrellen.

-- Se vihkiminen saanee sitten tapahtua maanantaina. Me tulemme tänne
iltajunassa lauantaina ja kiinnitämme näihin korviin renkaat, eikös
niin? sanoi Teppo kädellään taputtaen Taavan korvallista.

-- Kuinka tahdot, sanoi Taava päällään koskettaen Tepon olkapäähän.

-- Päätetään vain maanantaiksi, sanoi emäntä, ja isäntäkin kuin
kerraten emännän sanoja sanoi: »Päätetään vain maanantaiksi.»

-- No se on sitten päätetty, sanoi Teppo painokkaasti ja heitti
lusikkansa pöydälle kuin todistukseksi päätökselle.

Emäntä nousi ja haki kirkkaan pannunsa pöydälle, ja alkoi täyttää
kuppeja sitä mukaa kuin Hetvi niitä asetti kunkin eteen. Taava ja
Martta nousivat ja toivat lisää juustoleipäviipaleita.

Teppo sanoi iloisin kasvoin:

-- Samoilla istuimillako me nyt syödään kihlajaiset ja häät, kuten eräs
amerikkalaisen maanviljelijän vastatullut työmies oli syönyt samalla
istuimella aamiaisen, päivällisen ja illallisen ja sitten kellistynyt
maata ja sanonut: 'Suomessa sitä illallisen jälkeen ruvetaan
nukkumaan.'

-- Syödään häät sitten kun häät tulevat. Nyt syödään kihlajaisia, sanoi
emäntä hauskasti hyvillään hymyillen ja salavihkaa silmäten
vävypoikiaan.

Nyt emäntä, Hetvi, Taava ja Martta poistuivat salista, kuului vain
pirtin puolesta virkeätä liikettä ja ovien lusketta. Mutta tuokion
kuluttua tuli emäntä saliin ja sanoi ystävällisesti: »Olkaapa hyvät ja
tulkaa pirttiin vielä kerran yhteiselle jouluillalliselle.»

Isäntä nousi pöydästä ja kehoitettuaan muita lähtemään nousi kävelemään
oveen päin. Teppo ja Väinö nousivat reippaasti ja lähtivät isännän
jälkeen ja kaikki muutkin lähtivät mukaan.

Pirttiin pöydän luokse tultuaan isäntä osoitti Tepon ja Väinön menemään
pöydän taakse, missä metsopaistilla ja keittojuustolla täytetyt maljat
höyrysivät rieska- ja leipälajien vaiheella. Lohi- ja voivaditkin
heloittivat pöydällä, jota monen monet kynttilät valaisivat. Teppo ja
Väinö viittasivat Taavaa ja Marttaa viereensä. Ja somalta ja mukavalta
Taavasta ja Martasta nyt tuntuikin istua pöydän huomattavimpien miesten
viereen, kun sormissa säteilivät jalokivisormukset. Somalta ja
mukavalta tuntui kaikista muistakin vielä kerran olla koolla Kentän
pitkän pöydän ympärillä, missä he äitinsä polvilla viehkuroiden
ensimmäisille lusikan annoksille olivat suunsa aukaisseet. Niille
lapsuuden muistojen teille valtautuikin yleinen keskustelu. Hilpeys
syntyi kaikkien mieliin ja iloinen keskustelu alkoi, samalla kuin
ruokavatien kukkura rupesi painumaan laitojen sisään ja rieska- ja
leipäröykkiötkin alenivat.

Syömästä päästyä emäntä otti puujalkaisen kynttilän käteensä ja
kehoitti Teppoa ja Väinöä lähtemään kamariin. Kamariin tuli isäntäkin,
mistä Teppo ja Väinö huomasivat, että vanhukset halusivat heidän
kanssaan jotakin puhella. Niin he istuivat tuolille ja Teppo puheen
aluksi sanoi: »Te olette myyneet tämän tilan samoin kuin nuokin
Leppimäet? Kuulimme tuolla asemalla.»

-- Myyty on.

-- Myyty on, kuului kuin yhdestä suusta isännän ja emännän sanat.

-- Ei osaa syrjäinen sanoa, oikeinko on ollut vaiko väärin näitten
tilojenne myynti. Pelkään kuitenkin, että polkuhinnasta olette myöneet.
Nyt on noilla yhtiöillä ja yleensä rahamiehillä aivan kuumeentapainen
kiihko maitten ja tilojen ostoon ja ihan huimaavalla tavalla päivä
päivältä maitten ja metsien hinnat kohoavat. Meilläkin siellä
Taulaniemellä on tila, jossa on hyvät metsät ja maakin hyvässä
kunnossa, mutta itse tila ei ole toki puoliakaan tästä. Sitäkään
maitten ja tilojen ostelijat eivät sivuuta, kun sekin on lähellä
rautatieasemaa, kuten tämäkin, ja metsät vesireitin varrella,
kuten tässäkin. Vuosi takaperin tarjottiin meidän tilasta
viisikymmentätuhatta. Viime kesänä siitä tarjottiin satatuhatta ja nyt
kuukausi takaperin neljäsataa tuhatta ja uskon, että jos olisimme
määränneet puoli miljoonaa, niin kaupat olisi tullut, koskapa tämän
Väinön koti on manttaalilleen vain vähän isompi kuin meidän ja siitä on
jo tarjottu puoli miljoonaa. Mutta Väinön isä ei paremmin kuin
minunkaan isäni ole päätäänkaän kallistanut maan myyntiin. Ja niin
kauan kuin minullakin on tämä pää tässä kaulassa, niin yhtä tyhjinä
lähtevät maanostajat kuin ovat tulleetkin. Siitä ei hyvää koidu, että
kaikki parhaat maat joutuvat yhtiöille ja sitä tietä tuottamattomiksi.
Se tuottaa pula-ajan koko kansalle ja saattaa pahimmassa tapauksessa
viedä koko valtionkin kumoon.

-- Mutta helppoahan tuo on elo ja voi ja kaikki mitä työmies ja
talonpoikainen eläjä tarvitsee, huomautti emäntä.

-- Niin se tällä kerralla on, mutta jos sattuisi tulemaan valtioitten
välille selkkauksia, eikä enää ulkomailta tulisi mitään, niin silloin
olisi toisin. Mutta maa olisi silloinkin maa ja antaisi tuloja
entisellä tavallaan.

-- Sama ajatus aivan rikusta rikkuun on minun povessani ollut ihan
viime kuukauteen asti, sanoi isäntä. Mutta minulle olisi ennen tai
myöhemmin tullut pakko myydä tämä tila, kun oma työväki rupesi
leviämään omille teilleen ja vieraan pito täällä on tullut
mahdottomaksi sen jälkeen kuin tuo rautatie tuli: kuusituhatta markkaa
vuodessa maksaa yhdelle työmiehelle on aivan mahdotonta maanviljelijän
tuloista. Kun ostaja tuli, niin arvelin, että silloin sikaa säkkiin,
kun se on päin, ja myin kuin myinkin.

-- Ja taisipa tuo sattua kunnollinen ostaja, koskapa
kaksikymmentätuhatta maksoi yli sen, mitä olimme vaatineetkaan, sanoi
emäntä.

-- Se ei juuri suuria merkitse, sanoi Teppo. Muutamat yhtiöt juuri
sillä tavalla hankkivat päähänsä loistavan kunniakruunun. Ensinnä
monien suulaitten asiamiesten kautta tingitään kauppahinta niin alas
kuin suinkin mahdollista huolimatta ostettavan oikeasta arvosta. Sitten
kun kauppa on tehty, ollaan armosta lahjoittavinaan joku summa kuin
koiralle leipäpalanen... Vaikka häpeähän tätä juuri minun on
vanhemmille ihmisille puhua, on kuin muna kanaa neuvoisi.

-- Eipähän tuo asia puhumalla pahene, sanoi isäntä. Todellakin tämän
Runströmin yhtiön asiamies tinki tätäkin tilan kauppaa ja myötään hoki:
'Soita on paljon, soita on paljon', ja sai jo minut helpottamaan
kahdeksaankymmeneen tuhanteen. Mutta sitten se yhtiön päämies kuitenkin
maksoi satatuhatta ja noitten Leppimäkien kaupanpäällisiksi
kaksikymmentätuhatta.

-- Ei se vielä merkitse sitä, että tavarastanne olisitte saaneet oikean
hinnan. Saattaahan se tosin ollakin, todellakin väärin on minun tuomita
asiaa, jota en tunne, sanoi Teppo kuin katuen, että oli ruvennutkaan
siitä asiasta puhumaan.

Emäntäkin kääntääkseen puhetta toisaalle sanoi: »Onko teillä miten iso
koti siellä Taulaniemellä?»

-- Sanokaa te nyt jo minua sinuksi eikä teiksi... Minun kotini ei ole
kovin suuri, parikymmentä aikuista lehmää, enimmäkseen ulkomaisia
suuria lehmiä ja härkiä ja nuorta karjaa kymmenkunta päätä yhteensä. Ja
muuten kaikin puolin peltoineen ja kartanoineen on talo hyvässä
kunnossa. Minun isäni ja äitini, nähkääs, ovat maahenkisiä ja minäkin
olen maahenkinen ja sentähden minun täytyy saada vaimo talonpojan
tyttäristä, joka tuntee talon toimet kaikilta puolilta.

-- No, kyllä ne meidän tytöt kaikki sen tuntevatkin, sanoi emäntä.
Taava ja Marttakaan ei muualla viihdykään kuin karjanhoidossa. Mutta
eivät ne meidän lehmät olekaan sontareisiä eikä takkukarvaisia, niitä
kammataan ja harjataan siksi usein. Marttakin, vaikka vasta tulevan
kuun kuudentena päivänä täyttää yhdeksäntoista, niin se ei epäröi
lantataikkoa käteensä ottaessaan lehmän alusta laastakseen ja
puhdistaakseen. Ja luulenpa, että ei se tapojaan tänne heitä, vaan vie
mukanaan.

Väinö naurahti ja sanoi ystävällisesti: »Älkää toki, emäntä, uskoko,
että minä Martan lantataikon varteen vien. Uskokaa toki niinpäin, että
minä vien Martan lantataikon varressa olijoille käskijäksi, miten on
tehtävä.»

-- Työ ei ihmistä pahenna, vaan työttömyys. En usko että Taava tai
Marttakaan pysyvät lehmien hoidosta poissa, sanoi emäntä.

-- Sielläpä heillä on vallassaan, mutta emme me niitä sinne
karjakörreiksi vie, emänniksi me viemme, sanoi Teppo hymyillen ja
ajatteli, että pitää sen tuon emännän kerran nähdä ja olla mukana, kun
me, Taava, Martta, Väinö ja minä ajamme autolla kylän halki.

-- Onko se Väinölläkin samanlainen koti? kysyi emäntä.

-- On se samanlainen ja vähän isompikin. Ja meidän isämme ovatkin
veljekset, samanlaiset maahenkiset, aikanaan ovat eronneet eri
taloikseen. Parisataa askelta on vain kartanoitten väliä, sanoi Teppo.

-- Eikö teillä kumpaisellakaan ole veljiä eikä sisaria? Lienen jo ennen
kysynytkin, mutta en muista.

-- On minulla yksi veli ja kaksi sisarta, muutoin ovat omana talonaan
kukin ja saaneet perintöosuutensa. Väinöllä on kaksi veljeä ja kaksi
sisarta ja nekin ovat omina taloinaan saaneet talosta osansa.

-- Vai niin liki teidän kotinne ovat toisiaan, pääseepä siellä
pienessäkin joudossa kylään, sanoi emäntä kääntääkseen puhetta
perintökysymyksistä toisaalle.

-- Niin ne ovat. Martan anoppimuori se on semmoinen käpyleuka muorin
käpykkä. Ensi näkemällä sen huomaa, että talo tarvitsee nuoremman
hoitajan. Minun äitini se on vähän pyylevämpi, mutta iäkäs se on hänkin
ja ihastuu varmasti, kun saa talonpojan tytöstä miniän. Se on pelännyt,
kun minä olen insinööri, että toisin siihen jonkun herraskeimailijan.

Isäntä oli kuunnellut ääneti toisten keskustelua, mutta nyt hän rykäisi
ja sanoi alakuloisesti: »Asiasta toiseen. Mielessäni on seikka, jota en
saata ajoissa olla sanomatta ja se on se, että minun omaisuuteni on nyt
rahana, paitsi tuota karjaa, ja nyt tiedän, mitä millekin näille kotona
oleville tytöille ja pojille voin antaa perintöä. Silloin kun kaksi
tyttöäni Jokikylään muutti, olin niinkuin ainakin elävän talon isäntä:
annoin niille kullekin viisi lehmää ja kymmenentuhatta rahaa ja uskoin
voivani toisillekin sen määrän antaa, mutta nyt on niin, että vaikka
itse jäisin ja jättäytyisin ihan puille paljaille, niin Taavalle ja
Martalle en voi maksaa samanlaista perintöä eikä Hemmille ja
Tuomaallekaan riitä samanlaista perintöä kuin Olli-Pekka ja Erkki
saivat.»

-- Olkaa huoletta, hyvä isäntä... Minä en ole tullut teiltä ja tästä
talosta rahaa kosimaan, vaan ainoastaan tyttöä. Ja uskon että Väinö on
samalla asialla, sanoi Teppo huolettomasti.

-- Samat sanat... Rahaa meillä on ja toista tulee joka päivä, kun Luoja
meitä terveinä pitänee, sanoi Väinökin reippaasti.

-- On kai meidän laukussamme paperia ja kirjoituskompeet; annetaan
isännälle kuitti Taavan ja Martan perinnöstä, niin isäntä siitä
huolesta pääsee rauhaan, sanoi Teppo.

-- Ehkäpä lieneekin, sanoi Väinö ja lähti salista laukkua hakemaan.
Salista tultuaan hän veti pöydälle paperivihon, kynän, mustepullon,
punaisen lakkatangon ja sinetit.

Teppo istui nyt kirjoittamaan, kynä rupesi kiireesti rapisemaan ja rivi
rivin perästä syntymään paperille. Tuokion perästä hän sitten oikaisi
itsensä nojaten selkänsä tuolin selkänojaan ja rupesi ääneen lukemaan:
»Me allekirjoittaneet olemme Mooses Honkaniemeltä täydellisesti saaneet
hänen tyttäriensä, meidän vaimojemme Reeta-Kustaava ja Martta
Honkaniemen myötäjäiset eli perinnöt, mikä täten kuitataan. Saunajärven
Kentässä joulukuun -- päivänä 19--. Teppo Wiete ja Väinö Wiete.» Sitten
Teppo sulatti kahteen paikkaan lakkaa ja kumpainenkin painoi lakkaan
omalla kädellään sinettinsä, jottei mitään epäilystä syntyisi. Sitten
Teppo naurusuin ojensi paperin isännälle ja sanoi: »Ei mitään
asiakirjaa ole helpompi antaa toiselle kuin tämä.»

-- Kiitos... Tämä väljentää minun mieltäni sanomattoman paljon, sanoi
isäntä ottaessaan Tepon kädestä paperia ja lähtiessään viemään
kaappiinsa.

-- Senpä tähden se onkin meidän helppo antaa teille, kun tiedämme että
se tekee teille hyvää. Hyvää on aina helpompi tehdä lähimmäiselleen
kuin pahaa, sanoi Teppo noustessaan kirjoituspaikaltaan ja
istuutuessaan tyhjänä olevaan keinutuoliin. Sitten hän keinutuolissa
istuessaan ja hiljaa itseään keinutellessaan näkyi miettivän ja sanoi:
»Yksi seikka tässä perintöjutussa kuitenkin on, johon minä palaan. En
vaativana, vaan nöyränä pyytävänä. Kun huonekasveja meillä on niin
vähän ja nekin kääpiöitä, vanhojen ihmisten kun ei tule hoidetuksi,
olisin sangen kiitollinen, jos Taava saisi muutamia noita kasveja, kun
teillä on niin paljon ja suuria ja hyöteitä.»

-- Luulen että saavat Taava ja Martta jakaa kaikki keskenään, kun vain
saanette kotiinne, sanoi isäntä.

-- Niin minäkin luulen, sanoi emäntä. Kun kaikki aikovat Amerikkaan,
yksin Hetvikin, niin nehän joka tapauksessa jäävät tänne. Me jos
saanemmekin päämme päälle pienen suojan, niin sinne vien pari tai kolme
noita pienimpiä ja kaikki muut joutavat teille, kun vain saanette
kotiinne.

-- Siinä on juuri kysymys näin talven aikaan miten saa tuonne asemalle,
kun ne eivät siedä pakkasta. Mutta jos sattuisi, kuten välistä on,
tammikuussakin leutoja ilmoja, että saataisiin kunnialla asemalle, kun
siellä pantaisiin lämpimään vaunuun, niin siellä ne olisivat kuin
kotonaan.

-- Kun sattuisi, mutta miten tuo silloin sattunee, eihän noita tähän
asti ole vielä pitkiä pakkasia ollut, sanoi emäntä.

-- No on siihen yksi keino. Jos silloin täältä Taavan ja Martan kanssa
lähtiessämme pakkasen takia emme saisi matkaamme, niin eihän yhtä ilmaa
ole iäksi. Lauha päivä kun tulee, niin silloin ehkä teette sen
palveluksen, että tuotte tuohon asemalle ja lähetätte meille, sanoi
Teppo.

-- Aivan mielellämme, virkkoi isäntä.

-- Tokihan me aivan ilolla sen teemme, sanoi emäntäkin. Muutenhan
jäisikin koko tuo tuommoinen kasvien paljous aivan rantaruohikolle, kun
kaikki menevät Amerikkaan. Eikä sinnekään Jokikylään saa niitä, kun on
tietön erämaamatka.

-- Se on hyvä se. Silloinpa kaikki kyläläiset huomaavat, että me olemme
saaneet vaimot sivistyneestä perheestä, kun tuommoinen kasvien paljous
myötäjäisinä seuraa, sanoi Väinö hyvillä mielin hymyillen.

-- Todellakin. Se huomiohan siinä kaupassa myöskin voitetaan, sanoi
Teppokin hymyillen.

-- Yksi seikka on, joka tässä rupeaa huolestuttamaan, sanoi isäntä. Se
on se, että miten tullaan karjan kanssa toimeen, kun tytöt menevät
pois. Hetvi tule joksikin aikaa työttömäksi, joten jää tuo äitivanha
yksinään.

-- Minulla on tikka tiedossani, käpylintu kätkössäni, sanoi emäntä
iloisesti. Siuruasta veljeni tyttö Ulla on lupautunut tulemaan
avuksemme. Ulla kun tulee, niin saamme maidon lehmistä, ja kun Hemmi ja
Tuomas auttelevat muuten, niin hätä on hukassa. Sitä paitsi Hetvi
kuului luulevan, että hän saa sisarensa, Jokelan Pirkon, tänne siksi
aikaa kuin hän on vuoteessa. Jos Ulla ja Pirkko tulevat, niin
silloinhan tässä ovat paikat paikoillaan.

-- Kesään astiko kaiken karjanne aiotte pitää? virkkoi Teppo.

-- Kesään asti. Mihinkäpä ne tässä keskellä talvea pannee? sanoi
isäntä.

-- Silloin minä ostan teiltä muutamia lehmiä, Taavan lemmikkejä.
Ottaisimme niitä jo mukaan, kun Taavan kanssa täältä lähdemme, mutta
todellakaan emme nyt talvella voi ajatella karjan kuljetusta. Kesällä
se käy hyvin laatuun.

-- Minäpä voin ottaa kolme tai neljäkin, jos Martta haluaa
lemmikkejään. Meidän navetassa on tyhjiä parsia, sanoi Väinö.

-- Sehän tuo somentaisi asian, ihmiset näkisivät, että tulijat eivät
tule tyhjin käsin, sanoi isäntä nauraen.

-- Sitäpä minä tässä mietin, sanoi Väinö.

Teppo punalsi päätään ja sanoi:

-- Mutta kesän tullen minä täältä haen vähintään kymmenen lehmää, joko
huutokaupasta huudan tai muuten sovimme isännän kanssa kaupasta ja sinä
Väinö otat toiset kymmenen tai viisitoista lehmää, niin että humu
kuuluu eikä köyhyyttä. Silloin meidänkyläläisten silmät repeävät
soikeiksi.

-- Sen me kyllä voimme tehdä. Jos niin päätetään, niin nyt talvella en
lähde viemään jyryttämään, vaikka kyllähän ne vaunussa talvellakin
menisivät, sanoi Väinö.

-- Parasta on että viedään yhtenä karjana. Tulemme kesän tullen
tekemään isännän kanssa kauppaa joko suorastaan tai huutokaupan kautta,
miten isäntä vain haluaa.

-- Kyllä kai sitä sovitaan ilman huutokauppaakin, sanoi isäntä.

-- No se on sitten päätetty, sanoi Väinö.

-- Se seisoo kuin Jyrin päivä, virkkoi Teppokin.

-- Onko teillä hyvät kesälaitumet? kysyi emäntä.

-- Kylvönurmissa käyvät, virkkoi Teppo. Joka viikko eri palstassa.
Laidun on neljänä palstana, joka maanantai pääsevät aina verekseen,
jossa nurmikkoa on puolisääreen. Eivät ne ulkomaalaiset suuret lehmät
voisi huonommasta laitumesta saadakaan niin, että kykenisivät täyttä
maitoa lypsämään.

Emäntä otti kynttilän käteensä, katsoi seinällä käypää seinäkelloa ja
sanoi: »Aika se kuluu arvellessakin, päivä päätä käännellessäkin. Kello
on kohta kaksi. Kaukalaiset ovat jo matkalla kirkkoon. Näitä matkan
kulkeneita kai haluttaa ruveta nukkumaan. Ei niitä pirtin väkiäkään ole
tullut käydyksi katsomassa, valvovatko ne vai makaavat.»

-- Kyllä kai siellä nukutaan, sanoi isäntä. Ne kai ovat säkäytyneet
joulutinan valantaan, semmoinen naurun remakka tuolta kuuluu.

-- Joulutinan valantaan sinne mekin lähdemme, ei meitä nukuta, sanoi
Teppo ja nousi lähtemään.

Mukaan lähti Väinökin.

Pirtissä olivat kaikki kehiytyneet leimuavan takkavalkean ympärille
joulutinan valantaan ja kun Teppo ja Väinö työntyivät ovesta, niin
kaikki ilostuivat:

-- Kas kun tulivat kuin käsketyt. Tässä on Väinön tina juuri
katseltavana. Katsohan, Väinö, kun sinulle tuli lehmä ja kaksi
vasikkaa, kuului joukosta iloinen ääni.

-- Siinähän tuota on talouden alkua, sanoi Väinö hymyillen.

-- Tepolle tuli pöytä ja suuri rahaläjä pöydälle, sanoi Anna Maria,
joka oli sillä kertaa valajana.

-- Sepä mukavata on, kun pöydälle tulee raha aivan itsestään, sanoi
Teppo ja istui hänkin joukkoon Tuomaan tuomalle tuolille.

-- Mutta kenellekään ei ole tullut niin mukavaa ja täyteläistä kuin
maanhaltijalle. Sille tuli kaksihankainen vene ja airopari sisään,
sanoi Anna Maria kaataessaan kuumaa tinaa vesiämpäriin. Se oli
tarkoitettu Matille. Kaikkien silmät olivat tähdättyinä vesiämpäriin
nähdäkseen minkä sieltä nyt Anna Maria nostaisi, ja samalla kuului
yleinen huudahdus: »Kelkka! Kas kun Matti sai kelkan, oikein
käppyräketaraisen.»

-- Kelkka tämä on, mutta ei ole niin valmis kuin maanhaltijan vene,
sanoi Hemmi, joka oli saanut sen käsistään katsellakseen.

-- Mikä se maanhaltija on, kysyi Teppo totisena, vaikka kyllä tiesi
mitä maanhaltija-nimellä tarkoitetaan.

-- Eikö siellä teidän puolessanne tiedetä, mikä se maanhaltija on?

-- Ei muuta kuin isäntä ja emäntä talossa.

-- Täällä tiedetään, että se on näkymätön olento, joka varjelee taloa
kaikelta pahalta ja hiiden hengiltä, että ne eivät pääse tekemään
pahaa, sanoi Hemmi.

-- Minkä näköisiä ne haltijat ovat?

-- Ihmisen näköisiä. Esimerkiksi tässä talossa on isonpuoleinen
nainen... Ja siinä talossa lehmät menestyvät hyvin, jossa nainen on
maanhaltija. Ja eipä tuota olekaan valittamista, etteivät lehmät olisi
menestyneet.

-- Nainen... Eikö sillä ole miestä, leskikö se on vai vanhapiika, kun
se on yksinään?

-- Ei sitä tiedetä, leskikö se on vai mikä, mutta yksinään se aina on
nähty silloin kuin se on näyttäytynyt.

-- Näyttäytynyt... Koska on viimeksi nähty?

-- Siitä on muutamia vuosia, kun se eräänä syksyiltahämäränä lähti
tuolta vanhan navetan luota tuonne lehmitarhaan harmaissa vaatteissaan.
Toisella kädellään se kannatti helmojaan ja toisessa kädessä oli
jotakin kantamista, jota emme erottaneet, olimme siksi kaukana tuolla
pellolla perunan nostossa. Ja sitä ennen minä eräänä syksyiltahämäränä
olin yksin täällä pirtissä, kun se tuli äidin vaatteissa ulkoa ja
pyörähti selin minuun uunin hyllyltä vakasta kourallaan esiliinaansa
ammentamaan pöydän pyyhkeitä ja leivänmuruja, joita siihen oli kerätty
elukoille vietäväksi. Minä katsoin silmällä kuin helmellä, kun se niitä
ammensi, ja kysyin, että lampailleko te niitä viette, mutta olento ei
virkkanut mitään, naamansa näyttämättä meni ulos, aukaisi ovenkin kuin
oikea ihminen. Ja silloin luulinkin äidiksi. Mutta vähän päästä tuli
äiti samalla tavalla ottamaan niitä muruja ja sanoi: 'Lammasten kello
kuuluu, kun on näin kylmä ilma, käyn ne tuomassa navettaan yöksi.' Minä
kysyin äidiltä, kävikö hän tässä vähää ennen ottamassa niitä ottosia.
'En minä ole käynyt... Miksikä?' sanoi äiti. -- 'Siksi kun siinä kävi
samanlainen ottaja kuin tekin.' -- -- 'Se on ollut maanhaltija', sanoi
äiti, ja siitä vasta pääsin minäkin selville, että maanhaltija se oli,
ja silloin sen näin niin likeltä kuin tuolta lavitsan nurkalta tuonne
uunin kupeelle, ja näin että se oli isonpuoleinen nainen, ehkä hiukan
isompi äitiä.

-- Vai niin likeltä näit.

-- Niin näin. Mutta oli sen isä kerran nähnyt likempääkin, kun äiti oli
isän nukkuessa pannut kamarin uuniin tulen ja mennyt navettaan. Uunista
kun oli kekäleet pudonneet lattialle, niin oli maanhaltija tullut
herättämään. Kovasti oli kyynäspäästä nykäissytkin ja kun isä sitten
oli herännyt, oli hän nähnyt sen menevän ovesta ulos, mutta silloin ei
ollut ovea aukaissut.

-- Mitenkähän se sitten ulos pääsi?

-- Kyllä kai se henkiolento pääsee. Tuolla myllyssä on eri haltija.
Nainen sielläkin kuului olevan, semmoinen pienenpuoleinen
pyöreämuotoinen pyöreäsilmäinen nainen. Isä oli sen nähnyt. Oli myllyn
pyöriessä ruvennut nukahtamaan, kun koko yön oli valvonut. Mutta olipa
nukkunutkin liiaksi, niin että käytteet olivat suppilosta loppuneet ja
kivet ruvenneet pyörimään tyhjinä. Silloin se oli tullut ja nykäissyt
olkapäästä, että oli ollut lavitsalta pudota. Sitten se oli niinkuin ei
mitään olisi tehnyt lähtenyt ulos, mutta ei senkään kengän kopsetta
ollut kuulunut.

-- Vai niin että myllyssäkin on eri haltija.

-- On se myllyssä ja metsäsaunoissa ja metsämajoissakin, missä vain
kolme yötä ovat ihmiset asuneet.

-- Siinä kai ei luulisi haltijalla olevan paljon työtä.

-- Tuossa Leppimäellä tiedetään olevan miespuolisen haltijan.

-- Senpätähden kai siitä navetta paloikin. Ei pitänytkään
navettakartanosta huolta.

-- Mahdollisesti... Kuka takaa, ettei sitäkin syytä ollut.

Nyt alkoivat joulutinan valajatkin laiskistua, ja Hetvi tuli Hemmin
luokse ja sanoi: »Heittäkää nyt se haltijapuheenne toistaiseksi, käy
sinä Hemmi tuomassa suuri olkikupo, niin tehdään joukon yhteinen vuode,
yöhän tässä kuluu.»

Hemmi hyppäsi ja puoleksi juosten meni ulos ja heti palasi olallaan
rukiinolkikupo, joka ei tahtonut ovista mahtua. Sen hän heittää
reuhautti lattialle ja sanoi: »Siinä on yksi, mutta mitä se on näin
paljolle, kuten kerrallisella leivän jakajalla.»

-- Taitaapa olla paras että tuot toisen, sanoi Hetvi ja rupesi
levittämään kupoa.

Kaikki muutkin naiset rupesivat levittämään olkia. Ja Taavan ja Martan
mieli oli somalla sijalla, kun jalokivisormukset säteilivät sormissa ja
niistä kipinöitsi kirkkaammat säteet kuin taivaan tähdet.

Teppo ja Väinö siirtyivät uuninnurkan luokse seisomaan ja katsomaan
sitä reipasta vuoteen tekoa. Toiset levittivät olkia, toiset kilpaa
kantoivat vaatteita alusiksi ja peitteiksi ja tyynyjä päänalaisiksi.

Teppo sanoi naurusuin: »Pitää tässä katsoa, tuleeko siinä meille asti
vuodetta vai joudummeko me jätkän vuoteelle, halko pään alaseksi ja
märkä palttoo peitteeksi.»

-- Kyllä tässä muuten tulee koko joukolle, mutta isäntä ja emäntä
taitavat odottaa teitä kamariin, sanoi Hetvi vuoteen karsinanpuoleiseen
laitaan pieniä tyynyjä asettaessaan Matille ja Moosekselle
päänalaisiksi.

Kun emäntäkin oli kamariin kuullut tiheän ovien käynnin ja arvannut
vuoteentekohomman, tuli hän kynttilä kädessä pirttiin ja kehoitti
Teppoa ja Väinöä tulemaan kamariin.

Sinne Teppo ja Väinö lähtivätkin. Isäntä ja emäntä palasivat heti
pirttiin ja riisuttuaan päällimmäiset vaatteensa rupesivat pöydänpään
puoleiselle vuoteen laidalle makuulle. Toinen toisensa perästä
heittäytyivät muutkin ja kohta oli enemmän kuin neljän sylen pituinen
vuode luokonaan ihmisiä. Moni niistä olisi vielä jatkanut keskustelua
vanhoista muistoista, mutta kun isäntä ja emäntä olivat samalla
vuoteella, niin eivät viitsineet. Ja sitä mukaa kuin takkavalkean
hiillos tummeni ja lakkasi valaisemasta pirtin periseinää ja
karsinaloukon puoleista lakea, hiljenivät vuoteella olijatkin
nukkumaan, vain sikeitä kuorsauksia enää kuului pirtistä.




Kolmastoista luku.


Kentässä olivat Reeta-Kustaavan ja Martan häät olleet jo viikko sitten
ja he olivat menneet uusiin koteihinsa. Tammikuun pakkasilta oli jo
pimennyt mustaksi yöksi. Emäntä, Ulla ja Pirkko olivat juuri tulleet
navetasta illastamasta karjaa. Kartanon puoleisesta peräkamarista
kuului äskensyntyneen ihmislapsen kimeitä ääniä ja äidin viihdyttäviä
sanoja. Isäntä, Hemmi ja Tuomaskin työttömin käsin istuskelivat
pirtissä odotellen iltasruoan tuontia pöydälle, kun kartanolta kuului
äkkiä tiukujen helähdys. Kohta aukeni pirtinovi ja Sergelius
turkinkaulus pystyssä syvään kumartuen työntyi ovesta sisälle niin
oventäyteisenä, että kumpainenkin olkapää hankasi oven pieliä.

Sisään päästyään hän oikaisi itsensä ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi:
»Huh huh, kun tuntuu hyvältä päästä lämpimään. Siellä tuolla ulkona on
niin turkasen paha ilma, että tuskin Utajärvelläkään lienee pahempi.
Pohjan akka harvahammas on ihan kiukkuisella päällä. Tuulee kuin
pillistä ja viskoo lunta kuin tulipaloon.»

Hemmi nousi ketterästi riisumaan turkkia ja sanoi: »Onpa se ollut näinä
päivinä kovaa ilmaa. Ei tarvitse nyt pienen tammen moittia isoa tammea
lauhkeudesta. Mekin tässä olemme ihan ikkunoista katselleet, kun sitä
ei ole huolta hävinneellä eikä työtä maansa myönehellä.»

Kun Sergelius oli saanut turkin yltään, lähti hän hyvätuulisen
näköisenä tervehtimään kaikkia ja Ullaa ja Pirkkoa tervehtiessään
sanoi: »No tämmöiseksikö se pohjatuuli on kuivannut tämän talon entiset
punaposkiset tytöt?»

-- Niin on käynyt, mutta käyköön. Ei huolita, sanoi Ulla iloisesti.

-- Kuluuhan se pidettävä jos pitäjätkin, virkkoi Pirkkokin nauraen niin
että hytkyi.

Sergelius poistui nyt isännän luokse pöydän pään puoleen ja rahin
nenälle istuttuaan kysyi: »No miltä se nyt tuntuu elämä uudessa
ajanjaksossa?»

-- Siinähän tuo menee, kun ei ajattele, sanoi isäntä, mutta mielessä
olivat Tepon sanat, että ne loistavan kruunun hankkivat päähänsä
maksamalla ylihintoja kaupan päälle.

-- Ei täällä ole vielä tainnut näkyä mitään vakoilijoita? lausui
Sergelius.

-- Ei tässä ole nähty. Mitä vakoilijoita sitä luullaan olevan
liikkeellä? kysyi isäntä hieman hämmästyen ja kasvot punastuivat.

-- Niin, minä vain arvelin, kun meiltä monet yhtiöt kilpaa ostelevat
näitä tiloja metsineen, että jos ne etukäteen tarkastelisivat metsiä.

-- Kyllä minä tuolla Hirvilammin rämeellä näin kolme latua, jotka eivät
olleet meidän miesten latuja, kertoi Tuomas.

-- Näin minäkin tuolla Joutsensuolla latuja tässä viikolla metsojen
jäljissä hiihdellessäni. Ja ne eivät olleet meidän miesten latuja.
Arvelin itsekseni, että kun siurualaiset ovat maansa myyneet, niin
joutavat näinkin kauas metsoja tavoittelemaan, sanoi Hemmi ja istahti
Sergeliuksen viereen rahille.

-- Johan minä arvaan, ovatpahan vakoilleet, sanoi Sergelius.

-- Myyttekö te sitten nämä tilat? murahti isäntä ja äänessä kuului
arkuutta.

-- Mahdollisesti, sanoi Sergelius hartioitaan hieman kohauttaen. Tänne
on nyt ilmestynyt uusi yhtiö sadan miljoonan pääomalla. Se ottaa
nimekseen Lainioliitto ja se aikoo tämän vesireitin suulle
asettaa suuren massatehtaan, maailman parhaan sahan kaikkine
puunjalostuslaitteineen ja sen lisäksi rautatehtaan, jossa tehdään muun
ohessa ratakiskojakin ja kaikkia rautatien tarpeita. Se yhtiö taitaa
ostaa meiltä kaikki tällä ilmansuunnalla olevat tilat, vähemmissä
erissä emme myykään. Ja sitten me tänne Rutimojoen suulle perustamme
ainoastaan sahalaitoksen, vaikka meillä ensin oli aikomus tänne Lainion
suulle perustaa massatehdaskin... Siellä Rutimojoen reitillä onkin
Mauno jo liikkumassa. Se on Jokikylästäkin muitten muassa ostanut tilat
jo teidän vävypojiltannekin. Ja eilen illalla kuulin, että Kämärän
kylässäkin on ostanut ison Kämärän ja kolme muuta tilaa. Kyllä siellä
Rutimojoen reitilläkin me yksin alamme olla herroina. Ja se tulee
siitä, että me emme kenenkään omaisuutta osta pilkkahinnalla, vaan
oikealla arvonmukaisella hinnalla.

-- Sen vesireitin latvalla ja lienee niitten sivullakin kuuluu olevan
julmat metsät ja äärettömät salot, sanoi Hemmi. Sinne Rutimojärveen
kuului tulevan kolme melkoista jokea, joitten varsilla ja latvoilla
kuului olevan kaikki Kämärän kylän, Luohuan kylän ja Sahin kylän
ulkometsät, ovat lankomiehet kertoneet.

-- Niitä silmälläpitäenpä sitä on täällä jokisuun puolella, kuten
Jokikylässäkin, ruvettu etupäässä ostelemaan tiloja... Nyt luulen tänä
päivänä jo Maunon menneen sinne Luohuan tai Sahin kylään.

-- Vai myytte te tämänkin tilan, virkkoi isäntä ja ääni värähti.

Sergelius sen kuultuaan kohautti suuria hartioitaan ja sanoi: »Ei se
kauppa vielä valmis ole, mutta uskon, että se kauppa tulee. Siinä on
muutamien tuhansien riita. Sen johdosta kutsuin yhtiön osakkaat kokoon
ja päätettiin tarkastaa metsiä, ennenkuin kaupat tehdään. Tänne tulee
ensi viikolla kymmenen miestä hiihtelemään. Viisi miestä Lainioliiton
ja viisi meidän miestä viitenä parina samoilevat nämä metsäalat niin
täällä kuin Siuruassakin ja niitten lausunnoista riippuu lopullinen
kaupan päätös ja kauppahintakin... On se kyllä surullistakin, kun näin
heti tulemme eroamaan toisistamme. Olisi ollut aina niin soma tulla
teidän kotiinne juuri kuin isän ja äidin kotiin. Mutta se ilahduttava
sanoma minulla kyllä on teille sanottavana, että osakkaat antoivat
minulle luvan teille kuittia vastaan vielä maksaa yhden
kymmenentuhatta, kun Lainioliiton etukäteen tekemä tarjous sen sietää.
Tämän sain aikaan puhumalla teidän puolestanne.»

-- Kiitos, kiitos, sanoi isäntä ja kasvot elpyivät.

-- Se teko ansaitsee kiitoksen, sanoivat Hemmi ja Tuomaskin yhdestä
suusta.

Emäntä toi nyt kahvipannun pöydälle ja sanoi hymyillen: »Nyt täytyy
juoda alastonta kahvia. Ei satu olemaan entistä juustoleipää ja yö on,
joten ei keritä laittaa. Ja tuolla meidän varsinaisella
juustoleipämestarilla Hetvillä on jalka poikki, senkin tähden tässä
ollaan niin köyhyyden rajalla.»

-- Nyt ei ole juustoleivän päältä tuulikaan. Tuolla ulkona ei lentele
nyt kypsät kärpäset suuhun, sanoi Sergelius ja ojensi kätensä ottamaan
kahvikuppia jo emännän sitä täyttäessä. Sitä käteensä ottaessaan hän
sanoi iloisesti: »Mutta saadaankos sitä metsokeittoa?»

-- Kiehuu että porisee tuolla keittiössä, panin kiehumaan heti kun
tulitte.

-- Se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa, kun saadaan
metsokeittoa, sanoi Sergelius suurta päätään punaltaen.

Sitten hän vilkaisi kyytipoikaan, joka oli tullut penkille istua
kyhnöttämään, ja sanoi:

-- Antakaa tuollekin kyytipojalle kupillinen kahvia. Suu se on
sorsanpojallakin, jos sorsalla itselläänkin.

-- Niinhän sitä aina sanotaan, että suu se on sorsalla, jos sorsan
pojallakin, sanoi emäntä laskiessaan pojan kuppiin kahvia.

Kun kahvit oli juotu, niin Sergelius kääntyi isäntään päin ja sanoi:

-- Se minun on sanottava, että ne rakennukseenne tarvittavat puut
otatte ennen kuin meillä Lainioliiton kanssa kaupat tulevat, kun niitä
ei ole meidän välisissä kauppakirjoissa, jottei syntyisi mitään sanan
sijaa. Niillä meille kaupassa tulleilla hevosilla voitte vedättää niitä
paikoille, niitä saatte pitää kuin omianne siksi kunnes me ne perimme.
Niitä ei panna Lainioliiton väliseen kauppaan.

-- Täytyy lähteä ihan huomenna, olkoon ilmakin mikä tahansa, virkkoi
isäntä.

-- Ilma ei estä vaikka puukkoja satakoon, sanoi Hemmi. Tuossa
Hyllyväiskeron liepeessä tällä pohjoisella puolella tässä äskettäin
metsoja hiihdellessäni huomasin semmoista parhaan kokoista metsikköä.
Siitä saa kaksi hirttä pääkkäin ja on tasainen matka tuosta järven yli
vedättää.

-- Siinä minäkin tiedän olevan sopivinta metsää ja parhaan vetomatkan
päässä, kun nyt tuo järvikään ei ole vesillä, sanoi Tuomas.

-- Kun tie tulee kovaksi, niin niitä jos viisikin runkoa panee aina
rekeen kerralla, niin ei ole monipäiväistä se homma, ennenkuin puut
ovat paikoilla. Kymmenisen kertaa päivässä kerkeää ainakin käydä, jos
kiirettä pitää, sanoi Hemmi.

-- Eipä niitä kerkeä saamaan kumoon yksi mies satoja runkoja päivässä,
sanoi Tuomas.

-- Jos me kolmisen päivää kaadamme yhdessä, sill'aikaa kuin isä yhdellä
hevosella vedättää tietä kovomaan, niin silloin ovat kumossa. Kun
sitten ruvetaan kolmella hevosella vedättämään, niin parissa päivässä
on paikoillaan jokainen piikki, sanoi Hemmi.

-- No sillä laillahan se kyllä, myönteli Tuomaskin.

Sergelius rykäisi ja sanoi: »Ei sillä nyt taas niin kiirettä ole, vielä
tulevalla viikollakin kerkeätte. Ei meillä niin puikkoa taittaen kaupat
synny. Hitaita he ovat herrojen kiireet. Mutta paras on kuitenkin ottaa
ne tällä ja tulevalla viikolla.»

-- Mitäpä se pitkittämisestä paranee, otamme niinkuin kerkeämme, sanoi
isäntä.

-- Ja sitten pääsemme miehissä panemaan ristiin, kun tässä päiväkin
alkaa jatkua... Me ennen Amerikkaan lähtöä tekaisemme isälle ja äidille
talon ihan asumakuntoon, sanoi Tuomas.

-- Vitkaanpa se isällä yksinään kävisikin talon teko, jollemme sitä
joukolla tekisi, sanoi Hemmi.

-- Jos olisi olemoina uunikiviä ja sammalia, niin Maariana siinä
lämmiteltäisiin, arveli Tuomas.

-- Sammalen puutos se pahimman tenän tekee, sanoi Hemmi. Uunikivistä en
luule tulevan puutetta. Tuolla Raitasen mäessä on varmaan Siuruan
Veisteniemeläisen uunikivet, jotka se sinne nosti sitä uutta
pirttirähjäänsä varten. Mutta nyt kun se on myynyt maansa, niin
joutuvat kaupaksi nekin uunikivet. Ja kuka takaa, ettei sillä ole
sammaliakin nostettuina sen pirttirehdon tarpeiksi.

-- Todellakin. Jos sieltä saadaan kivet ja sammalet, niin Maariaan
mennessä tehdään talo ihan maalia vaille. Eikähän sitä tiedä, jos tässä
vielä ennen kesääkin pyörähdetään Amerikkaan lähtemään.

-- Sinne Amerikkaan niitä paljon aikoo. Kuulin että nekin teidän
lankomiehet Jokikylästä aikovat, sanoi Sergelius.

-- Sen uskon minäkin, että mukaan lähtevät, sanoi Tuomas.

Nyt emäntä Ullan ja Pirkon kanssa toi illallisruokia pöydälle ja kohta
siinä metsokeittomaljat höyrysivätkin.

Sergelius kääntyi nyt kenenkään käskemättä pöytään päin ja hyvillään
sanoi: »Tämä talo se on ainoa, mitä täällä Tepaston pitäjässä olen
käynyt, jossa suunsa saa linnun lihalle maistumaan. Liekö vika sitten
miehissä vaiko koirissa. Mutta eivät ne suinkaan tämänkään talon
miesten kierroksessa kaikki linnut ole, on kai niitä muuallakin?»

-- Kyllähän se meidänkin nenämme alta talvinen metsokukko haihtuu, kun
pojat menevät minne menevät, sanoi emäntä alakuloisena. Mooseksella on
silmät jo hämärät ja muutenkin talvilumessa hiihtäminen alkaa olla
mahdotonta. Mutta syksyllä, kun Mooses tuollakaan terveydellään
pysyisi, niin ansoilla ja satimilla kyllä vielä saisi.

Isäntä kohautti hartioitaan ja sanoi: »Kyllä minä vielä hyvältä tilalta
pudotan metson talvellakin niinkuin mies, mutta eipä tuonne nyt ole
ollut pakosta lähtö, kun on ollut noita nuoria.»

-- Me niitä Tuomaan kanssa olemme jo muutamia pudottaneet tänäkin
talvena, vaikka ei ole monasti arkena yritetty, pyhinä vain on käyty.
Toisella sadalla kai niitten luku on nyt lumenkin aikana tuoduista. Ei
niistä tiedä, että ne vähenisivät tuolta metsästä, lentelee kuin
varisparvia.

-- Toisella sadalla! Se on lihaakin arvaamaton joukko, sanoi Sergelius.

-- Toisella sadalla se on. Minä varsin tässä viikolla tuolla luhdissa
luin talvimetsojen siivet, sanoi emäntä metsonjalkaa kupista
vetäessään.

-- Jokohan sitten kun yhtiöt suurella voimalla alkavat liikkua näillä
saloilla metsot kaikkoavat, vai kuinka lienee, sanoi Sergelius.

-- Kuinka lienee, sitten ehkä ottanevat tiensä tuonne valtion metsiin.
Sitten ne kyllä minulta saavat pitää henkensä ja kenkänsä. Valtion
metsät ovat siksi kaukana vaikka miltä puolelta, sanoi isäntäkin
pahoitellen.

-- Se olisi sentään vahinko, mutta eivät ne nyt niin arkoja liene,
sanoi Sergelius työntäessään metsonlihatökälettä leveään suuhunsa.

-- Kyllä se näillä tulisijoilla on jo useampi lintu jos kalakin
keitetty, sanoi isäntä metson olkamurua vetäessään eteensä. Silloinkin
Isonvihan aikana, jolloin asukkaat tähän ovat tulleet, niin mihin se
muuhun on ollut turva kuin lintuun ja kalaan! Ja sitä ennen lappalaiset
asuneet tuhansia vuosia aivan linnun ja kalan varassa. Joku poron
kitura tuo niillä lappalaisilla lienee ollut aina lihaksikin, mutta
enemmän sitä on metsästä ja järvestä täytynyt saada.

-- Lieneeköhän lappalaisia asunut tämänkin järven rannalla, sanoi
Sergelius.

-- On asunut ja useampia perheitä, sanoi isäntä. Tuossa sikatarhassa
näkyy vieläkin maatunut lappalaisten uuniraunio ja tässä saunan tällä
puolen peltoa tehtäessä selvisi maan kamaran alta ihan hohkoksi
palaneet uuniraunion kivet. Ja tuolla rannalla kosken alle päin on
kaksi uunirauniota. Kun nämä vanhimmat pojat meillä olivat pieniä, niin
tuosta saunan takaa kaislikon rinnasta uidessaan löysivät yhdestä
puusta koverretun lappalaisten veneen. Pojat haalasivat sen tuohon
saunan alle rannalle ja siihen se lahosi, kun kuivalle tuli. Tylsät
näkyivät miehillä olleen aseet, mutta vene oli vain tehty.

-- Se vene on varmaan kivikauden aikuinen... Vai on täällä jo silloin
ollut asukkaita. Eikö ole löydetty niitä kiviaseita, kirveitä tai
talttoja?

-- Ne entiset asukkaat kuuluivat löytäneen useitakin ja olemme niitä
ainakin kaksi mekin löytäneet, niitä ukonnuolia, joita ne luulevat
lappalaisten kirveiksi. Luultavasti ne ovat vieläkin tallessa tuolla
eteisen päällä romukopassa.

-- Siellä näkyivät raudanromujen seassa olevan, sanoi Hemmi.

-- Minä ostan ne teiltä, sanoi Sergelius.

-- Hm. Kyllä kai ne saa ostamattakin, kun löytynevät. Luttusenniemen
Maija niitä kerran tahtoi taikakaluikseen. Silloin en niitä löytänyt.
Sanoi sivujen kirvestyksen paranevan juuri kuin vedellä pesten, kun
niitä lämmittää tulessa ja kolmeen kertaan painelee selkää ja aina
välissä lämmittää uudelleen.

-- No minulle jos kenelle ne sitten ovat tarpeeseen. Minulla onkin
monta kertaa vastus selkäkipeästä. Saan kuukausittain vetää sivujani,
kuin sivulle lyöty koira, sanoi Sergelius nauraen.

-- Mutta pitäisipä osata lukea ne kirvestystaudin sanat ja olla
kolmella vesikivellä paistettu suolanrae suussa, sanoi isäntä
hymyillen.

-- Vai sellaistakin tointa se vielä kaipaa... Aina sitä värssyn
päivässä oppii, sanoi Sergelius hymyillen ja heitti lusikkansa
pöydälle. Hän nojasi paksun ruumiinsa selkäkenoon ja pyyhki
nenäliinallaan suutaan.

Isäntäkin heitti lusikkansa pöydälle, nojasi selkänsä seinää vasten ja
pyyhki kämmenpäällään suutaan. Hänen kasvoissaan näkyi huolestumisen
väreitä ja hän sanoi puheen aluksi: »Hyvältä maistui metsokeitto. Mutta
joko häntä tämän maan kaupan kanssa lienee joutunut niin joutavan
jäljille, aina käyvän askelille, että metsotkin pakenevat vielä muun
pahan lisäksi.»

-- Turha lienee teidän toki huolehtia mistään. Kun teette sievän
mieluisenne ja olojen mukaisen kodin, niin onni rupeaa siihen tuomaan
kaikenlaista elämän mukavuutta, niin metsoja kuin muitakin kuten
tähänkin taloon teidän ollessanne tässä, sanoi Sergelius
ystävällisesti.

-- Jumalassa on juoksun määrä, Luojalla lykyn avaimet, sanoi isäntä
pöydästä noustessaan.

-- Niinhän sitä sanotaan ja taitaa se niin ollakin, että onni se on
ihmisen parhain perimies, sanoi Sergeliuskin ja nousi pöydästä
kävelemään lattialle.

Aamulla ennen päivän koittoa Hemmi ja Tuomas tahkosivat ja hioivat isot
kirveensä ja kun himmeä päivän viilu alkoi ilmestyä taivaan rannalle,
lähtivät Hemmi ja Tuomas Hyllyväiskeron juurelle kaatamaan hirsipuita.
Heti sinne isäntäkin Nellan kanssa ilmestyi pankkorekineen ja lähti
ensimmäistä paria viemään talon paikalle.

Isäntä oli Hemmin ja Tuomaan kanssa sopinut, että kun he tekevät
joukolla talon, niin saavat kaikki talon valmiit rahat, joten isännälle
jää vain se kymmenen tuhatta, jonka Sergelius nyt lupasi. Samoin saivat
pojat osalleen talon irtaimen kaiken, karjan ja elot, joilla luultiin
saatavan toinen kymmenentuhatta, joten nyt Hemmi ja Tuomaskin tulivat
saamaan jotenkin yhtä suuren perinnön kuin Olli-Pekka ja Erkki.

Nyt oli Hemmillä ja Tuomaalla yhteisenä huolena talonteko, ja kahtena
päivänä kaatuivatkin Hyllyväiskeron liepeelle ne kaksisataa
viisikymmentä runkoa ja päästiin niitä kolmella hevosella vedättämään
kotiin. Ja niin pian kuin hirret saatiin kotiin, ruvettiin miehissä
salvamaan rakennuksia. Veisteniemeläiseltä oli saatu uunikivet ja
sammalet mitä tarvittiin, joten asuinrakennuskin saatiin salvaa
paikoilleen. Olli-Pekka ja Erkkikin rupesivat auttamaan ja jouduttamaan
isän talontekoa, jotta se ei olisi esteenä jo kevättalvella Amerikkaan
lähdölle, jos siurualaiset alkoivat lähteä. Niinpä nyt Olli-Pekka ja
Erkki rupesivat salvamaan navettakartanoa ja Hemmi ja Tuomas
asuinkartanoa. Isäntä vedätti Nellalla uunikiviä Raitasen mäestä ja
sammalia Veisteniemeltä. Päivä päivältä nyt kohosivat hohtavaseinäiset
rakennukset, ja kun helmikuun aurinko rupesi hirsien selissä lunta
sulattamaan, niin sekä asuin- että navettarakennusten seinät olivat
ovien ja ikkunain reikien yläpuolella. Sekin seikka lisäsi rakentajien
kiirettä, kun Lainioliitto oli Kentän metsiin laittanut tukkisavotan,
joten sadat hevoskunnat täyttivät Kentän kaikki suojat, eikä ollut yön
eikä päivän rauhaa. Olivatpa eräänä helmikuun lauantai-iltana
savottalaiset Kentän isoon pirttiin laittaneet tanssit, johon
Sarvivaaran Teemu oli kutsuttu viulunsoittajaksi ja Heposärkän Silvi
hanuria vetelemään. Ilta kun painui pimenemään, niin rupesi meluavia
joukkoja toinen toisensa perästä saapumaan Kenttään, missä nyt naisten
inhoittavan räikeä nauru sekautui kirousten höystämään meluun. Pahaa
peläten nyt Kentän väet hoitivat karjan ja hevoset tavallista
aikaisemmin ja lukitsivat navetan ja tallin. Hemmi ja Tuomas laittoivat
haat salinkin oviin, jotteivät vieraat pääsisi sinne, ja niin
vetäytyivät isäntä ja emäntä sekä Tuomas isännän ja emännän kamariin ja
Hemmi perheineen toiseen kamariin. Ulla ja Pirkko halusivat jäädä
tanssiin. Ja illan rusotus vielä punerti taivaan rantaa ja lännen
pilvien reunoissa näkyi ruskojuovat, kun koko rakennus vapisi tanssin
voimasta ja räikeinä sävelinä läpi seinän tunkeutui Siivin hanurin ääni
ja Teemun viulun vinkuvat sävelet... Yö lienee ollut jo puolen
tienoissa, kun hanurin ja viulun äänet sekautuivat juopuneitten
rähinään, joka kohta syttyi ryskeiseksi tappeluksi, niin että aseitten
kolhina ja kirkumiset ja seinien jyrähtelemiset ja ovien rämähtävät
räiskeet sekautuivat synkistä kirouksista kaikuvaan, korvia huumaavaan
mellakkaan. Hammasta purren ja veret seisahduksissa sitä kuuntelivat
kamarien asukkaat. Emäntä aina väliin sydämensä pohjasta huokaisten
sanoi: »Hyvä Jumala meitä armahtakoon!»

Kun aamulla päivä rupesi sarastamaan, alkoi juopuneitten riehunta
tauota. Teemun viulun ääntäkään ei kuulunut. Ainoastaan Siivin hanurin
raukeat sävelet kuuluivat ja yksi ja toinen pari jytyytti lattiaa.

Kamarin asukkaiden täytyi nyt lähteä karjaa hoitamaan. Pirtin lattia
oli luokonaan tiedottomina makaavia, juopuneita, millä otsakulma puhki,
millä poski verissä, millä niskassa verta tihkuva haava, millä silmä
turvoksissa. Teemukin makasi tajutonna pirtin peripenkin alla, viulu
viskattuna pään taakse. Ainoastaan karsinalattialla oli pieni aukko,
jossa milloin kaksi milloin kolme paria tömisti lattiaa Siivin hanurin
sävelten mukaan, kun tämä takan laidalla istuen, silmät vähän raollaan,
suu auki ja pää puoleen ja toiseen retkahdellen ja sormet raukeasti
liikkuen venytteli kurttukylkistä hanuriaan. Taukosi viimein sekin ja
Silvi siirtyi älyttömän näköisenä, horjuvin askelin, karsinapenkin
luokse, heitti penkille hanurinsa ja mötkähti penkille pitkäkseen. Eikä
tiennyt mitään, vaikka päällään sysäsi hanuriaan niin että se rämähtäen
putosi penkiltä lattiaan.

Ulla ja Pirkko olivat viimeisinä naisina tanssilattialla ja vasta
Siivin hanurin vaiettua tuppisilminä lähtivät emännän ja Hetvin avuksi
navettakartanoon. Muut Siuruasta ja Tepastosta tulleet naiset, nekin
päihtyneinä, yksi siellä toinen täällä retkottivat juuri kuin
heittämällä heitetyt.

Pihlajamäen Timo oli pirtissä uunin vieressä nukkumassa, päänpohjissa
kahden litran vetoinen neliskulmainen kirkas pullo, jossa oli vielä
vähän viinaa. Timo nousi siitä ensin istualleen, pudisteli päätään
tuntuisiko pitävän pystyssä. Sitten hän otti pullon päänalusensa takaa,
katsoi sitä akkunaa vasten ja sanoi itsekseen: »Puteliinsa se tarkka
katsoo... Mooses ja hänen hevosensa.» Sitten hän katsoi taas pulloaan
akkunaa vasten, puistalti sitä ja taas itsekseen höpisi: »Puteliinsa se
tarkka katsoo. Vieläpä tuossa kannun verran hilkkaa. Mooses ja hänen
hevosensa. Mooses on minun rippikoulukampraattini, sille pitää antaa
ryyppy.» Sitten hän nousi seisaalleen ja otti puoleen ja toiseen
horjuvia askelia, aukaisi pullonsa ja siitä suulta ryypätä kuilautti,
sitten hän taas katsoi pulloonsa ja sanoi: »Vielä kannun verran
hilkkaa. Mooses ja hänen hevosensa. Mooses on minun koulukampraattini,
sen pitää saaman ryyppy.» Kun Timo kuuli eteisestä salista päin
liikettä, hän tiesi että sitä tietä pääsee isännän kamariinkin, ja
lähti pullo kädessä mennä toikkaroimaan sinne. Housut olivat hyvin
alhaalla rinnasta, vaatteet auki alemmaksi ryntäitä, josta näkyi harmaa
innoittavan likainen rinta ja melkein mustaksi pinttynyt kurttuinen
kaula. Etukumarassa leveällä jaloin hän nyt pulloa vuoroin toisessa
vuoroin toisessa kädessään kantaen saliin päästyään lyhyin horjuvin
askelin, kuin ensimmäisiä askeliaan ottava lapsi, meni isännän kamarin
ovea kohti ja puheli itsekseen: »Mooses ja hänen hevosensa. Mooseksen
pitää saaman ryyppy, se on minun koulukampraattini.»

Isäntä oli aikeissa ottaa avaimen pois kamarinsa ovelta, mutta kun
kuuli että se on yksinään tulossa, niin ei ottanut. Tympeämielisenä
vain istui pöytänsä päässä akkunaansa katsoen, mistä näkyivät
raskastakkuiset huurteiset puut, joitten idänpuoleista kylkeä valkeneva
aamu jo valaisi.

Aukaistuaan kamarin oven Timo huudahti ihastuneesti: »Mooses ja hänen
hevosensa. Niin sitä aina sanotaan, kun nähdään sinun ajavan hyvällä
hevosellasi. Sinä olit ennen tämän talon isäntä, mutta nyt sinä olet
vain Mooses. Paljas Mooses, niinkuin minäkin Timo. Mutta Timo ja Mooses
kun kerran hyvän Jumalan aikaan kävivät toveruksina rippikoulun, niin
Mooseksen pitää saaman ryyppy. Kuuletko sinä Mooses?... Etkö kuule,
että vielä tässä kannun verran hilkkaa? Ei tässä paljon ole, mutta hyvä
se antaa vähästäänkin, paha ei anna paljostaankaan. Kuuletko sinä
Mooses?»

Isäntä ei ollut kuulevinaan, jäykkänä vain istui selin lattiaan, missä
Timo horjuvin askelin tepasteli. Sitten Timo vetäisi esiin tuolin,
jonka istuin oli pöydän alla, ja istui siihen isännän rinnalle, pani
pullonsa pöydälle ja sanoi:

-- Kuule sinä Mooses, minun rippikoulukampraattini. Muistatko sinä, kun
me kerran kesäkuun kauniina päivänä oltiin pappilan rannassa uimassa,
kun rovasti tuli keppi kourassa meitä ajamaan kuin kylän kanoja
kylvöpellosta? Muistatko sinä? Jos et sinä sitäkään muista, niin tuo
tähän pöydälle kaksi pikaria. Minä täytän ne ja skool, sanoi räätäli
Matti.

Isäntä käännähti nyt ja katsoen tulisesti Timoon sanoi: »Nyt on parasta
että menet tulojälkiäsi ulos, ennenkuin minun kerkiää vihaksi pistää.
Jos et sitä tottele, niin kohta näet, mistä on viisi hirttä poikki.»

Hemmi oli tullut tallista hevosia hoitamasta ja kuullessaan omaan
kamariinsa isännän kovan puheen tuli kiirein askelin isännän kamariin
ja sanaakaan sanomatta tarrasi oikean käden kouransa Timon niskaan,
nosti miehen seisalleen ja lähti melkein kohoksi nostettua Timoa
viemään ulos, niin että jalkaterät vain hipoivat maata, ja sanoi:
»Sinulta sen tuhannen koirankuonolaiselta ei saa omaan suojaansa
rauhaa.»

Timo ei kerjennyt oikein tajuamaan ennenkuin salin ovella, mitä tämä
oikeastaan oli, huitoi vain käsillään ja sanoi: »Mooses ja hänen
hevosensa», mutta sitten salin ovesta ulos vietäessä hän tarttui kaksin
käsin oven pieliin ja alkoi kirkuen huutaa: »Timoa tapetaan! Auttakaa,
auttakaa! Timoa tapetaan! Timoa tapetaan!»

Pirtistä rupesi kuulumaan karkeita kirouksia ja ovikin aukesi ja ovelle
ilmestyi tulija nelin kontin. Miehen toinen poski oli yöllisestä
ottelusta ajettunut kuin leiliksi, silmää ei näkynyt ollenkaan. Hemmi
repäisi nyt kaksin käsin Timon oven pielistä irti ja lennätti
lattialle, niin että hän meni pyörien kuin tallukka pirtin oveen päin.
Hemmi rupesi nyt ottamaan salin suulta avainta, jotteivät pääsisi sinne
saliin ja kamareihin. Mutta Tuomas tuli ulkoa halko kourassa ja sanoi:
»Katsotaan, haluttaako noita vielä tapella. Minulla on tässä jo halko
sitä varten.»

Ovestatulija kuuli Tuomaan uhkaavan äänen, veti pirtin oven kiinni ja
sanoi: »Äyri ei tuhatta paljoa pienennä, jos yksi Timo tapetaankin, se
vahinko on niitä pienimpiä, kunhan me muut jäämme eloon».

Timokin hoippuroi pystyyn ja meni kiroillen ja ärjähdellen pirttiin,
missä alkoi kuulua liikettä, naisten ja miesten puhelun hälinää, mutta
ei mitään tappelun haastetta. Kun yöllinen viina oli mennyt päästä,
niin oli järkikin selvinnyt. Yksi ja toinen tuli nöyrästi pyytämään
ruokaa, mutta niille sanottiin, että jos heille annetaan, niin
kiitokseksi laittavat sen renkutusnäytelmän käyntiin. Kaikilla oli
nälkä ja ilkeä kohmelo ja kun ulkona rupesi syntymään ankara tuisku,
niin täytyi kaikkien luvata, etteivät he laita tansseja, kun vain
saavat maksua vastaan ruokaa. Kohtapa nähtiinkin nyt satoja suita
liikkumassa, kun emäntä, Hetvi, Ulla ja Pirkko kilpaa kantoivat
syömistä, leipää, kalaa, voita, piimää.

Sellaista yötä kuin viime yö oli, ei tänä talvena kuitenkaan toista
tullut, vaikka jokaisen yön aikana savottalaisia sadoittain majaili
Kentässä ja siellä yön aikana oltiin kuin myllyssä. Mutta kun ihmiset
kuitenkin olivat selvin päin ja kukin pani siipensä sivulleen, niin
siinä se meni. Kuitenkin se alituinen aivan hermostuttava rauhattomuus
hoputti isäntää ja emäntää herkeämättä uuteen pieneen kotiin. Ja kuin
taikavoiman tavalla se valmistuikin. Kun huhtikuun aurinko sulatteli
talven lumia kohotellen vainioilla mättäitten päitä näkyviin ja
vesilintujen nähtiin lentävän Lainiojoen suliin suvantoihin, nähtiin
uuden talon katolla savupiippu, mistä harmaa savu rauhallisesti
heilahdellen kohosi ja haihtui päivän tuuliin. Ja kun illalla teeri
kukersi koivussa iltakukerrustaan ja vaaleanpunainen aurinko vieri
puitten latvoilla, näki järvelläkulkija jo uudessa talossa akkunain
liekehtivän suurten tuliroihujen tavoin. Uuden talon pöydän ympärillä
istuivat isäntä, emäntä ja Hemmi, Uulo, Erkki ja Tuomas koko perheineen
ja Ulla ja Pirkkokin juomassa juustoleipäkahvia. Ja kun talo oli aivan
uusi -- jokainen puu oli viime kesänä vielä ollut kasvamassa, -- niin
tämä talo sai nimekseen Uusitalo. Mutta kun talossa ei ollut peltoa
eikä niittyä ja se muutenkin oli entiseen verraten kuin nyrkinkokoinen,
niin isäntä kohautti olkapäitään ja sanoi: »Ja nyt tästä lähtien ei
kenenkään ihmisen tarvitse minua sanoa isännäksi, vain Moosekseksi.
Uudentalon Mooses minä olen.»

-- Ja minä Uudentalon Anna, sanoi emäntä hymyillen.

-- Isäksi ja äidiksi minä kuitenkin sanon, sanoi Tuomas.

-- Niin minäkin teen, virkkoivat muut pojat yhteen ääneen.

Hemmi kumartui äitinsä sivulla istuviin Moosekseen ja Mattiin ja kysyi:
»Miksikäs sitä te sanotte nyt näitä meidän isää ja äitiä?»

-- Taitaa olla Ukki ja Mummo meille kaikille sopivin, sanoi Hetvi.

-- Niin minustakin on. Niin minustakin, kuului Ullan ja Pirkon ja
Leppimäkien emäntien suista.

-- Uudentalon Ukki ja Mummo, kertasi vielä Hetvi ja sormiensa nenillä
taputteli hymyillen imevää kolmen kuukauden vanhaa Hiljaa.

Nyt vietettiin samalla talon vihkiäisiä ja erojaisia Amerikkaan
lähtijöille, sillä kaksi iltaa oli enää aikaa, kun oli päätetty
kimpsuineen kampsuineen olla Lepokiven pysäkillä lähtemässä junaan.

       *       *       *       *       *

Talo oli valmis kaikin puolin. Asuinrakennuksessa oli kaksi
viisimetristä huonetta, toinen pirttinä ja samalla keittiönä ja toinen
tupana, jonka akkunoilla jo oli pieniä kasveja. Lattiallakin seisoi
korkea fiikus.

Navettarakennuksessa oli navetta kahdelle lehmälle ja talli yhdelle
hevoselle rinnakkain ja toisessa päässä seitsenmetrinen kontulato ja
ladon ja navetan ja tallin välillä tanhua. Järven rannalla oli pieni
sauna ja ulompana kartanosta aitta, mihin oli aikomus Kentän aitoista
tuoda viimeiset viljat, kun talossa ei ollut peltoa.

Kun Mooseksella ei ollut nyt muuta huolta, vedätteli hän siihen
Uuteentaloon kuivia honkia polttopuiksi ja aitapuita palstan
ympärysaidaksi ja Kentässä hoiteli kolmea hevosta, kun Sergeliuskaan ei
ollut vielä käynyt hevosiaan perimässä. Ja Kentässä täytyi nyt kesään
asti muutenkin asua, kun siellä oli karja ja karjan ja viljan hoito. Ja
huvasti ne päivät kuluivatkin, kun kesäkin päivä päivältä näkyi
likenevän.

       *       *       *       *       *

Oli suvinen päivä. Lunta oli maalla enää vain paikoittain, purot
juoksivat poristen ja Lainiojoen kosketkin hymisivät ensimmäisiä
kevätlaulujaan. Mooses oli silloin Nellan reestä purkamassa
aidaskuormaa, kun hänen luokseen tuli vormusaappainen, jäykkäniskainen
herrasmiehen näköinen mies. Kasvot olivat turvottuneet ja
silmäluometkin olivat mustat ja jäykät kuin vanhasta saapasvarresta
tehdyt. Niitten raosta kiiluivat pikkuiset mustat silmät ja käyrän
nenän alta tohotti leveä suu puoleksi avoinna. Hyvää päivää sanomatta
mies pahasti rämähtävällä äänellä sanoi: »Sinä et saa meidän metsistä
ottaa puita. Etkö sinä tiedä, että sinä olet myynyt tilasi metsineen?»

Mooses tyrmistyi ja aikoi sanoa: minä en ole sinun kanssasi
veljenmaljoja juonut, että sinä tulet niin suoraapäätä sinuttelemaan.
Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, virkkoi vain, että hän on kyllä myynyt
tilan, mutta hänelle on annettu lupa ottaa puuta, mitä tarvitsee.

-- Ei ole kauppakirjassa muuta kuin tuo tönö tuossa, rämähti vieras
kädellään viitaten taloon.

-- Lupa se on suunkin lupa. Eivät ne kauppakirjankaan kaikki sanat ole
Jumalan sanoja, sanoi Mooses ja ylpeästi hartioitaan heilauttaen
nakkasi reestä otetun aidaksen kentälle.

-- Vai kauppakirjan sanat eivät ole Jumalan sanoja, sanoi ilkeästi
irvistäen mies ja karkeasti kiroten lisäsi: »Minä näytän ovatko
kauppakirjan sanat Jumalan sanoja. Jos yhteenkään oksaan kosket meidän
metsässä, niin tiilenpäitä joudut lukemaan. Vai kauppakirjan sanat
eivät ole Jumalan sanoja!»

Viimeiset sanansa hän sanoi niin ilkeästi ja hammasta purren irvistäen
kuin vain osasi, ja lähti pois.

Vaikka Mooses ei uskonutkaan aivan niin olevan kuin mies sanoi, tuli
hän kuitenkin levottomaksi ja tunsi vapisevansa. Nyt hän muisti vasta
ensi kerran, ettei rukiinlaihoja, niin halme- kuin peltolaihoja, ole
kauppakirjaan merkitty. Se lisäsi levottomuutta, niin että sielukin
ruumiissa vapisi. Levottomana Mooses käveli päivän ja lähti seuraavana
yönä kävelemään rautatieasemalle, aamulla kolmen aikaan päästäkseen
junaan mennäkseen Jonkereeseen Sergeliuksen kanssa puhumaan, miten asia
oikeastaan on.

Sergelius oli kohtelias kuin rasvattu. Viinilasit tuotiin aivan heti ja
niistä Sergelius Mooseksen kanssa kilistellen ryyppi. Ja Sergelius
kuullessaan sen asian näytti tulevan murheelliseksi ja sanoi
sydämellisesti: »Minä syvästi valitan sekä omaani että teidän
ajattelemattomuutta, kun kaupan aikana ei tullut tarkemmin nimitellyksi
kauppakirjoihin. Eikähän sitä olisi tarvinnutkaan, jos meillä ei olisi
tullut kauppaa Lainioliiton kanssa. Ja jos minun pääni olisi ollut
yhtiöllä, niin ei sitä kauppaa olisi tehtykään. Mutta minun pääni ei
ole yhtiön pää, vaikka olenkin toimivana päällikkönä... Sanalla sanoen,
minä en voi asiallenne mitään. Kirjoitan kuitenkin kirjeen, jonka
viette Lainioliiton pääkonttoriin. Ehkä ne herrat hyvinkin ymmärtävät
meitä kumpaistakin ja lupaavat kaiken mitä minäkin olen meidän yhtiön
puolesta luvannut.»

Sergelius sai kirjeensä kirjoitetuksi, antoi sen Moosekselle ja käski
viedä Lainioliiton pääkonttoriin. Sitten hän avasi kassakaappinsa ja
veti sieltä kymmenen tuhatmarkkasta ja sanoi: »Minä annan nyt teille
sen kymmenentuhatta markkaa, minkä olin luvannut, jotta tietäisitte
vastakin minun olevan sanojeni pituisen.» Sitten hän toi ne Mooseksen
käteen ja konttoristi sai tulla kirjoittamaan kuitin, mihin Mooses
kynän varresta pitäen antoi nimensä.

Mooses niitä rahoja Sergeliuksen kädestä ottaessaan ei huomannut sanoa
kiitoksiakaan eikä tuntenut mielessäänkään mitään ilahdusta.
Raskasmielisenä vain katseli rahoja tuokion, mutta viimein taittoi ne
keskeltä mutkalle ja tunki ne liivinsä povitaskuun ja sanoi: »Vien ne
tällä tielläni Tepaston säästöpankkiin.»

Sergelius sanoi sen kuultuaan: »Pankaa ne
talletuskonttokuranttitilille, niin saatte korkeimman koron ja
puolivuosittain pankki itse teidän huolehtimattanne muuttaa koron
pääomaksi uutta korkoa kasvamaan. Se paha siinä vain on, että takaisin
niitä ette saa kuin kuuden kuukauden irtisanomisella. Mutta voihan sen
tehdä, kun tietää tarpeensa.»

-- Niinhän se kuuluu olevan, sanoi Mooses ja nousi lähtemään asemalle,
kun tiesi kohta tulevan junan, johon piti joutua paluumatkalle.

Lainioliiton konttorissa oli kymmenlukuinen joukko herroja, jotka
saatuaan Moosekselta Sergeliuksen kirjeen lukivat sitä kukin erikseen
ja puhuivat Moosekselle oudolla kielellä keskenään. Sitten viimein
hyvin parrakas herra sipaisi viiksiään, sukaisi pitkää vaaleata
leukapartaansa ja pitäen sitä kirjettä näpissään sanoi: »Se on kumma,
kun ette näitä vaatimuksianne ole Sergeliuksen väliseen kauppakirjaan
merkinneet. Aikanaanhan asia on valvottava eikä sitten jäljestäpäin
ruvettava haparoimaan. Me emme tälle asialle mitään taida. Me olemme
tarkasti harkiten ostaneet ne tilat. Senkin teidän entisen tilanne
olemme ostaneet enemmällä kuin miljoonalla markalla ja ne Saunajärven
kolme tilaa yhteensä enemmällä kuin kolmella miljoonalla markalla.
Mitään lahjoituksia ei asia enää siedä. Ne mitkä siihen taloonne
kuulutte kerjenneen ottaa, vaikka nekään eivät ole kauppakirjoissa,
saatte pitää, muuta ette. Niitä heinämaita ja rukiin laihoja saatte
kesällä huutaa huutokaupasta niin paljon kuin haluatte, ne myydään
kaikki.»

-- Eikö sitä maahan kaatuneitakaan puita saisi ottaa polttopuuksi,
sanoi Mooses vapisevalla äänellä.

-- Ei mitään, sanoi herra. Ne maapuut ja vieläpä juurikatkin nostetaan
ja poltetaan miiluissa rautatehtaassa tarvittaviksi sysiksi. Mutta kun
teillä on hevonen, niin valtion metsästähän te saatte halpoja
polttopuita, kuulin että ainoastaan neljäkymmentä markkaa maksaa
halkosylen metsän arenti kuivia honkia. Mitä te silloin hätäilette
polttopuusta?

-- Ne kun ovat siellä asti, sanoi Mooses vapisevalla äänellä ja lähti
pois.

-- Ette olisi niin kiirehtinyt maanne myyntiä! Olisitte meille myyneet,
niin olisitte ainakin kaksi miljoonaa enemmän saaneet niillä kolmella
talolla. Olisi meidän ollut yhtä helppo maksaa tilain omistajille
itselleenkin kuin noillekin gulasheille, jotka suunsa pieksämisellä
viettelevät mielettömiin kauppoihin, pörisi herra Mooseksen mennessä
ovelle.

-- Se on tehty joka on tehty, syötyä ei saa takaisin, sanoi Mooses ja
painoi oven jälkeensä kiinni.

Mooses tunsi itsensä hieman turraksi, kun Huimin asemalle jäi junasta
ja lähti Tepaston kirkolle kävelemään viedäkseen rahat pankkiin.
Kävellessään hän punalteli päätään ja puheli itsekseen: »Vai enemmän
kuin kolme miljoonaa saaneet... Ilmankos Sirkelius tässä tuonnoin ei
sanonut, vaikka kahteen kertaan kysyin, paljonko he saivat
Lainioliitolta... Sittenkin tuo Sirkeliuksen kopla päästä hännän
tutkaimeen on suuria lurjuksia... Näillä tämmöisillä ylimaksuilla vain
pidetään aurinkoa päälaellaan, jotta päästäisiin taas uuteen
nylkykauppaan. Niinhän Teppo kerran sanoikin... Vai enemmän kuin
kolme miljoonaa markkaa! Ja meille nyt kaiken kaikkiaan
kaksisataaviisikymmentä tuhatta. Ei kymmenettä osaa... Jo se tuo
talonpoika on tyhmä, kun ei tunne noita herrojen metkuja. Sitä ei näe
kuin hampaihin asti... Jo se yrittikin minua suututtaa, kun se Mauno
myötään hoki: 'soita on paljon, soita on paljon'... Sitten toinen kotka
tulee aurinko päälaella ja itsestään maksaa kymmeniä tuhansia
ylihintoina muka tasatakseen tavaran arvoa ja kauppasummaa... Voi tätä
maailmaa! Tämä on kerrallisen miehen sanaan kiperä ja kapera kuin pukin
sarvi. On vieläkin kiperämpi ja kaperampi... Saattoivat minun pääni
aidan rakoon viimeiseksi ikäni kannikaksi... Kerkesin toki saada sen
suojan pääni päälle. Muuten olisi joutunut päin taivasta kuin rotta
purettavan huoneen pohjalla.»

Synkkänä pysyi Mooseksen mieli. Ei tahtonut se kevetä, vaikka kesäkin
teki tuloaan päästäen taas kalan pyyntiin ja kokemaan luonnon
elähdyttävää voimaa. Eipä sittenkään mieli ylennyt, vaikka pääsi
karjahuolesta, kun Teppo ja Väinö veivät karjan jättäen vain kaksi
lehmää ja kaksi lammasta, jotka samalla muutettiin Uudentalon
navettaan, kun muuta karjaa lampaineen lähdettiin viemään Lepokiven
asemalle. Se kaihomielinen lehmien ammunta ja lammasten määkiminen,
joka Lepokiven taipaleelta kuului karjaa vietäessä, soi korvissa monta
päivää, monta viikkoakin, muistuttaen omaa syyllisyyttä, kun elukat
eivät päässeet vapauteen kuten ennen kesän tultua. Mutta kaikkeen
kuitenkin täytyi tottua.

Mooses ei saanut enää perunaakaan kylvää Kentän peltoon ja niin täytyi
lumen sulattua ruveta Uudentalon maalle kuokkimaan perunamaata. Mooses
vedätti Kentästä lantaa, ja kun muuallakin alettiin kylvää perunaa,
niin Uudentalonkin peltoon kylvettiin kolme tynnyriä perunaa ja puoli
tynnyriä ohraa, jolle kukaan vieras nyt ei ollut isäntä eikä määrääjä
miten oli tehtävä.




Neljästoista luku.


Kesä tuli kuitenkin niin kylmä ja sateinen, että Mooses ja Anna eivät
muistaneet sellaista. Yli Suomen tuli täydellinen kato, monessa
seurakunnassa kävi niin, ettei tullut viljaa edes sian puremista.
Syksykesällä syttyi maailmansota, joten ulkomailta ei ollut viljan
toivoa. Jonkun aikaa elettiin entisten säästöjen ja Venäjältä tulevan
viljan varassa, mutta sitten kun alkoi oikein ahtaaksi käydä, hallitus
asetti kaikkiin kuntiin elintarvetoimikunnat, jotka asettivat kyliin
elintarvelautakunnat. Näiden piti kaikilta ihmisiltä, kenellä vain
viljaa oli, ottaa hallituksen määräämällä hinnalla. Siitä sitten
viikoittain jaettiin kaikille saman verran, mikäli luultiin kokoon
saadusta viljamäärästä riittävän. Ja ankara sakko oli määrätty sille,
joka ei elintarvelautakunnalle luovuttanut kaikkea viljaa.
Moosekseltakin vaadittiin viljaa, kun luultiin hänellä olevan vanhaa
viljaa, mutta Mooses kielsi, vannoi ihan kirveen silmään, ettei hänellä
ollut, kun edellisenä kesänä ei tullut mitään ja Kentän entiset elot
myytiin savottalaisille. Elojen hakijat uskoivat ja jättivät Mooseksen
ja Annan rauhaan.

Mooseksesta ja Annasta tuntui paremmalta kuin mikään se, että he
tiesivät aitassaan olevan viljaa enemmän kuin kymmeneksi vuodeksi, kun
taas muualla oli yleinen puute. Ainoastaan sataviisikymmentä grammaa
jaettiin jauhoja päiväksi aina henkeä kohti aikuisille ja lapsille
vieläkin vähemmän.

Mooses ei uskaltanut niitä elojaan viedä myllyyn, mutta hän tiesi
Kentän talon sillan alla olevan jauhinkivet, jotka kerran Isonvihan
aikana oli Siuruasta kantamalla tuotu. Mooses haki ne ja laittoi ladon
loukkoon, jossa silloin kävi aina jauhamassa, kun tiesi ettei kukaan
vieras kuule eikä näe. Jauhokortillaan hän haki osuutensa Tepastosta
Nellalle apejauhoiksi aina jonkun kerran kuukaudessa.

Muutama talvi meni tällä lailla, mutta eräänä kesänä taas tuli halla,
samanlainen kuin ensimmäisenä sotakesänäkin. Syksyllä kävi elämä
Suomessa hyvin levottomaksi. Sanomalehdet kertoivat myötäänsä
hirmuisista murhista ja ryöstöistä. Tepaston elintarvelautakunta ei
saanut viljaa kokoon ollenkaan tavallisella kyselyllä ja niin täytyi
ruveta tarkastamaan jokainen talo. Niinpä erään marraskuun päivänä tuli
Uuteentaloonkin tarkastajat, neljä miestä, ja sanoivat: »Teillä ön
vielä vanhaa eloa joku määrä. Jos annatte luonnossa, niin
elintarvelautakunta maksaa kaksi markkaa kahdeksankymmentä penniä
kilosta. Mutta jos salaatte, niin elot viedään ilmaiseksi ja sakotetaan
kymmenentuhatta markkaa.»

Mooses luuli tätä paljaaksi peloitteluksi ja sanoi: »No hyvät ihmiset,
ettekö te nyt voi uskoa, kun kahtena kesänä ei ole tullut edes sian
puremista, niin mistä meillä olisi viljaa. Tuossa pussin pohjassa on
puolikymmentä kiloa jauhoja, siinä kaikki, mutta täytyy kai nekin antaa
kun tahtonette.»

Miehet katselivat toisiaan silmiin, jonkun kasvoissa näkyi jo
vahingoniloa, mutta toiset kasvot pysyivät totisina, näkyipä muutamissa
sääliäkin. Mutta joukon päämies nousi seisaalleen ja sanoi: »Teillä
kuitenkin tiedetään olevan viljaa. Ja kun elintarvelautakunta on
lähettänyt meidät tarkastamaan, niin me tarkastamme. Annatteko
ensinnäkin aitan avaimen, jotta pääsemme aittaan. Muussa tapauksessa
särjemme oven.» Mooseksen kasvot vaalenivat, hän nousi vapisten
pystyyn, otti seinältä naulasta aitan avaimen, ojensi sen miehelle ja
sanoi värisevällä äänellä: »Siellähän noita vähän on, mutta omiahan ne
ovat, ei niitä ole varastettu.»

-- Ei se siihen kuulu, että ne ovat omia, sanoi mies ottaessaan
Mooseksen kädestä avaimen ja lähtiessään pitkin askelin ulos, niin että
vankat hartiatkin töyttäilivät askelten mukaan. Hänen jäljessään
menivät toisetkin ulos, suoraapäätä aittaa aukaisemaan.

Kun aitan ovi oli auennut, niin ovelta kuului iloinen: »Heleijaa!
Enemmän kuin kolmen kuukauden leipä koko Tepaston pitäjälle on tiedossa
ja vielä siemeniäkin... Löytyisipäs tämmöisiä aittoja kymmenenkään!»
»Ei niitä löydy. Muut ovat viisaampia, kätkevät metsiin ja
kallioluoliin», sanoi joukon päämies ja kasvoissa näkyi sääli, kun
Mooses ei ollut tunnustanut. Sitten eräs miehistä kävi tarkastamassa
kontuladonkin, mutta ei sanonut sieltä löytyvän mitään.

Silloin joukon päämies kävi pirtissä sanomassa, että hän vie tämän
avaimen, eikä Mooses saa murtautumalla mennä aittaan, siinä tapauksessa
heti huomenna vangitaan.

Sen sanottuaan hän lähti joukon edellä kävelemään Kenttään päin ja
toiset lähtivät mukaan iloisesti nauraen ja puhellen.

Anna karsinapenkillä käsiään väännellen siunaili ja voivotteli, mutta
Mooses istui allapäin pöydän päässä ääneti kuin lumottu, pureskeli vain
hammasta, kasvot vaaleina kuin pyörtyneen. Viimein mustuivat kasvot,
otsa painui pöytään ja hän sanoi värisevällä äänellä: »Vangitaan, kun
ottaa omia elojaan.» Nyt rupesivat kyyneleet virtanaan tippumaan
silmistä. Viimein hän nosti päänsä, pyyhki kämmenellään kasvojaan ja
lähti ulos. Ei hän kuitenkaan siellä mihinkään mennyt, sinne tänne
lyhyin askelin vain liikkui kartanolla. Mutta Nella hirnahti tallissa,
kun kuuli kartanolla liikettä, ja silloin Mooses meni talliin ja
kampasi ja harjasi entistä tarkempaan Nellan ja puheli sille kuin
toiselle ihmiselle: »Tänä talvena kuollaan nälkään.»

Annakin meni navettaan puhelemaan lehmiensä kanssa, kun ei muutakaan
tietä tuntunut täyttyneelle sydämelleen lievitystä löytävän.

Mooses viipyi kauan tallissa, mutta Anna vielä kauemmin navetassa.
Viimein kuitenkin Annakin tuli pirttiin päähuivi kasvoilla, joten näkyi
vain vavahteleva leuka. Hän tuli penkillä olevan taikinapyttynsä
luokse, pyöräytti sen sisusta hierimellä ja pytystä kuului veden lorina
hierimessä. Anna vetäisi henkeään keuhkoihinsa niin, että hartiat
nytkähtivät, ja puristi hampaitaan yhteen tyynnyttääkseen itkuaan ja
sanoi: »Jumala yksin tietää mille tässä suutaan aukaistaneen ja miten
alettaneen henkeä huomeniin viedä. Olin aikeissa huomiseksi laittaa
leipomusta noista jauhoista ja vähän olisi jauhettu lisää, mutta nyt,
Jumala armahtakoon, en osaa tehdä enkä sanoa.»

-- Ei suinkaan tässä muuta mahdollisuutta näytä olevan kuin ruveta
suulleen kuolemaan, sanoi Mooses. Kun edes saisimme pitää sen
voiämpärin, joka on tuolla aitassa, niin noita perunan nuppuja
nielisimme voin kanssa kunnes lehmät joutuisivat lypsämään. Mutta ne
vievät senkin.

-- Vievät senkin! Hyvä Jumala sentään! Mikä oikeus niillä siihenkin?

-- Oikeuttako ne ryövärit katsovat? virkkoi Mooses katkerasti. Sitähän
meillä kun on kaksi lehmää ja vain kaksi henkeä, niin tässä tuonnoin
oli elintarvelautakunta määrännyt meiltä voita tuotavaksi. Sitä ei ole
viety, mutta nyt ne vievät kaikki. Sitä kun kerran on ruvettu viemään,
niin tehdään puhdasta. Pahan päivän varaksi olemme alituisella
ahkeruudella koettaneet hankkia palasta kokoon. Nyt ne viedään päivään
asti maanneitten syötäväksi ja meidät jätetään suulleen kuolemaan.
Siinä on sitten laki ja oikeus... Olisivat kaikki nuo nykyiset
nälkäiset pitäneet meidän tavallamme kynsiään maassa kiinni, niin
kenelläkään ei olisi nälkä.

-- Niinhän se on Salomoni sanonutkin, että laiskuus tuo unen ja
joutilas sielu kärsii nälkää, sanoi Anna ja meni ulos. Hetken perästä
sieltä palattuaan hän toi ison syksyllä suolatun siian ja leipäkannikan
pöydälle ja sanoi: »Tuossa on leipä, mutta pureskellaan kuitenkin,
vaikka hän olkoon kuinkakin viimeinen.»

Pöytään tuli Mooseskin ja leikkasi hienon viipulan leipää ja isomman
palasen siikaa ja sanoi: »Kunpa sitä olisi edes lohia kuten muina
talvina. Mutta ei ole, kun tukeillaan telusivat järvellä koko kesän,
niin ei saatu lohia ja vähän on siikojakin.»

-- Siikojahan noita siikojen sijaan olisi, kun muuta olisi niin paljon.
Tynnyri on vielä enemmällä puolellaan tuolla konttorissa, kun sen edes
saisi pitää.

-- Se täytyy haudata nietokseen, sanoi Mooses ja mieli tuntui hieman
lievemmältä, kun vielä oli jotakin mitä kätkeä.

Seuraavana aamuna päivän sarastaessa tuli kaksikymmentä miestä ja
kaksikymmentä hevosta pitkine laitarekineen Uudentalon aitan edustalle
ja suurella touhulla ruvettiin tyhjentämään aittaa. Muutamat sangoilla
ammensivat jyviä säkkeihin, toiset sitoivat säkkien suita ja toiset
kantoivat raskaita säkkejä rekiin.

Mooses ei voinut olla näkemässä, vaan otti järvituuran ja kirveen
olalleen ja meni järvelle tekemään mateen patoja ja tuli vasta kotiin,
kun aikoja sitten oli nähnyt kaksikymmentä hevosta säkeillä kukkuroiksi
täytettyine kuormineen laskeutuvan Saunajärven jäälle. Ja Siuruan
tielle päästyään ne lähtivät jäljekkäin jalkatenästä vetäen etenemään
järven takana metsän rinteessä näkyvää Siuruan tien aukkoa kohti.

Kotiin tultuaan Mooses kysyi, ennenkuin oli kirvestäänkään heittänyt
penkin alle: »Kuinkas kävi voiämpärin?»

-- Veiväthän ne niinkuin punaiset koirat... Sanoivat vain, että
Tepastosta elintarvelautakunnalta saatte voikortin, jolla sieltä saatte
kortilla osanne kuten muutkin.

-- Kortilla... Joka sudella suuhun, niin se häntään, sanoi Mooses ja
heitti kirveensä penkin alle. Sitten hän katsoi akkunaan, mistä näkyi,
miten aitan ovi oli selkoselällään auki ja edusta laajalta tannerrettu
hevosten ja rekien sohriessa. Sitä katsellessa taas uusi kylmä värähdys
kävi läpi Mooseksen ruumiin. Sanaa puhumatta hän lähti sitä
tarkastamaan ja panemaan edes ovea kiinni. Sieltä hetkisen perästä
tultuaan Mooses sanoi: »Sieltä hinkalojen pohjilta pyyhkimällä näkyy
saavan muutamia kappoja jyviä. Ja ovat lattiallekin jalkoihinsa
polkeneet kuin pahat siat, nekin pitää laasta pois ja kuivata.»

-- Muutamia kappojako, huudahti Anna. Hätähän se sitten on hukassa.
Minä en saattanut niitten mentyä mennä katsomaankaan, koko aitta ja sen
ovi ammollaan näytti niin kaamealta kuin jos mustalainen olisi sinne
haudattuna.

Sen sanottuaan Anna otti saavin ja metsonsiivet toiseen käteensä ja
lähti aittaan. Pitkän tuokion perästä hän sieltä palasi ja ihastunein
kasvoin sanoi: »Lienee niillä sentään ollut omaatuntoa, kun niinkin
paljon jättivät. Ei sopinut kaikki siihen saaviin. Melkein toinenkin
tulee, kun siitä lattialta lakaisee. Saat lähteä noutamaan sitä
saavia.»

-- Vai kertyy sieltä sentään niin paljon... Mutta pysyyhän ne
sielläkin. Kyllä kai niiltä nyt säilyy, koska ovenkin olivat auki
jättäneet. Ota vain toinen saavi ja kokoa siihen viimeiset.

Anna otti toisen saavin, vei sen aittaan ja palasi sieltä, kun ilta jo
hämärsi. Hän pisti siivet pirtin naulaan ja tyytyväisenä huoahtaen
sanoi:

-- Tuli toinenkin saavi aivan kukkuroilleen. Mutta minä rapostelinkin
seinän raotkin, mistä yksikään jyvä löytyi.

-- Kyllä kai nyt kannattaa jyvät yksitellenkin nokkia, sanoi Mooses ja
kellistyi penkille. Annakin lähti navettaan.

Tänä iltana ei nukuttanut. Vuode oli tehty valmiiksi, mutta
kumpaistakaan ei siihen haluttanut käydä. Ei viritetty tultakaan
huoneeseen, täysi kuu vain paistoi ja loi tummia varjoja huoneitten
sivuille. Pakkasen silmät jalokiviä kirkkaampina säteilivät lumen
pinnalla ja huoneitten katoilla ja räystäissä. Kaikkialla näkyi
satumainen puhtaus. Tätä katsellen nyt Uudentalon asukkaat
neuvottelivat, miten sitä tästä eteenpäin lähdetään, miten saataisiin
ne viimeiset elot riittämään talveksi. Eivät he uskaltaneet
elintarvelautakunnalta toivoa mitään apua ja noista kahdesta
saavillisesta tuskin kiloa viikoksi henkeä kohti riittäisi oikeita
jauhoja. He päättivät ruveta petäjistä kiskomaan kuoria, mutta eivät
tienneet sakotettaisiinko siitäkin, kun ei ollut omaa metsää.
Päätettiin kuusen naavoistakin koettaa tehdä jauhoja. Kun ne lampaille
olivat niin mieluisia, niin ehkäpä ne ihmisillekin olisivat
terveellisiä. Viimein Mooses muisti eräältä vanhalta mieheltä
kuulleensa, että Isonvihan aikana pakolaiset ovat pakopirteillään
haapoja sahanneet jauhoiksi ja niitä jauhinkivilla jauhaneet hienoiksi.
Ehkäpä heidänkin ladossaan olevilla kivillä jo oli niitä jauhettu. Tätä
kaikkea mietittyään Mooses punalsi päätään ja sanoi: »On ollut mustia
jos valoisiakin päiviä meidänkin elämässämme, mutta ei näin mustana ole
elon tie näkynyt kuin nyt... Kuka takaa, ettei tuo kansalaissota leviä
vielä tännekin maailman ääriin tekemään kaikesta loppua... Muistan taas
sen kerrallisen uneni. Olenhan nyt alaston ja viluinenkin. Ei
kunnollista puukapulaa, mitä uuniin panna. Mutta mitä merkitsi se, että
se Martta lopulta läähättävänä kiirehti minua auttamaan? Siihen sillä
kertaa heräsin ja iloitsin siitä, että se oli uni. Mutta eteenpä se
näkyy koituvan.»

Anna huokasi syvään ja sanoi:

-- Kunpa häntä tuonkaan verran on viljaa ja päästäisiin nämä kolme
viikkoa, että ensimmäinen lehmä poikisi, niin sitten maidon sekaan
hierotaan vaikka naavoja. Sanotaanhan niinkin, että viepi koski
rikkojakin, hyvä särvin survojakin, ja ehkä Jumalan avulla päivästä
toiseen mennään. Ei niilläkään ole kaikki tarpeet tasaisin, joilta sota
polttaa asunnotkin pään päältä; tai kun murhataan, kidutetaan ja
raiskataan ihmiset. Ryöstetään kaikki mitä hengestä on irti, kuten
meiltäkin nyt. Mutta meille vielä, Jumalan kiitos, on jätetty eläimet
eikä henkeämmekään ole vainottu. Tuhansin verroin onnellisemmat olemme
niitä, jotka sodan jaloissa ovat.

-- Emmehän tiedä milloin mekin olemme sodan jaloissa, sanoi Mooses.
Sitten hän katsoi akkunaan; kun täysikuu jo osoitti aamuyötä, niin
kellistyi Mooseskin vuoteelle ja veti peitteen kaulaansa asti.

-- Sitten koko Suomessa ei jää kiveä kiven päälle, jos mekin sodan
jalkoihin joutunemme, sanoi Anna ja laskeutui hänkin vuoteelleen.

Aamulla jo herätessään Mooses muisti illallisen aikeen ruveta haavasta
tekemään jauhoja. Kun vainion perällä peltomaalla oli suuria haapoja,
niin päivän koittaessa Mooses koppasi kirveensä, meni ulos ja kohta
kantoi sieltä haapaisen rangan pirttiin. Siitä hän terävällä
käsisahallaan rupesi poikkipölkystä sahaamaan puolen jyvän paksuisia
vuoluja. Ne sahan leikkaamien jauhojen kanssa paistinpannussa
kuivattiin aivan murenevan kuiviksi. Sitten ne vasaralla murennettiin
niin pieniksi, että jauhinkivi nieli alleen. Ja kohta nähtiin, että
jauhinkiven alta rupesi tulemaan jauhoja, pehmeitä ja valkoisia kuin
parhaimmat vehnäjauhot. Eivätkä ne maistuneetkaan sen pahemmalta kuin
haapapuulta. Mooses ja Anna puristelivat niitä hyvillään käsissään ja
sanoivat: »Nyt sitä on päästy uutiseen, kun noin vähällä vaivalla
saadaan näin kauniita jauhoja.»

Edellisenä syksynä oli talven lihaksi teurastettu vain yksi lammas ja
siitä oli jäljellä enää vain yksi jalka. Siitä Anna vuoli hienoja
viipaleita pataan, kuori kahmalon täyden pieniä perunoita sekaan ja
niillä kauniilla haapajauhoilla suurusti vellin. Valkoista ja kaunista
se ruoka oli, mutta syödessään sitä Mooses kuitenkin tuumaili:
»Sanotaan aina, että näkö ei tavoittaan ole, mutta ei tämä velli
kuitenkaan näkönsä arvoista ole. Kyllä tätä ei päälle kylkiensä syö...
Vaan kaikkeen tuota pitänee tottua, syömään puuvelliäkin.»

-- Petäjänkuoria pitänee saada sekaan, jotta tuo haavan kitkeryys
sekoittuu toisenlaiseen, vaikkapa pihkan makuun, sanoi Anna haluttoman
näköisenä pistellessään velliä.

-- Niin pitänee tehdä, myönteli Mooseskin kupin pohjalta haroessaan
perunoita ja lihan kirpakka. Mieli näkyi painuvan raskaaksi niin
Mooseksen kuin Annankin, kun haapajauhotkaan eivät tuntuneet olevan
ihmisen ruokaa.

Tänä päivänä piti taas postin saapua, mutta postipoika ei tuonut nyt
paremmin kuin kahdella edelliselläkään kerralla Uuteentaloon mitään
sanomalehteä.

Sekin synkensi osaltaan mieliä, kun ei saanut Etelä-Suomesta mitään
tietoja, miten siellä sota myllersi.

Kun Mooses otaksui Kentän savottalaisten saavan tietoja
maailmanmenosta, meni hän tänä iltana, kun savottalaisten oli aika
tulla metsästä kotiin, Kenttään kuulemaan uutisia. Jo kartanolle kuului
Kentän suuresta pirtistä yleinen räyhäys, miehet pauhasivat, miten nyt
työväenpuolue viimeinkin pääsi hallitsemaan kansaa, miten nyt lahtarit
olivat jo lujalla. Kaikki olivat ihan haltioissaan, ei kukaan joutanut
istumaankaan, seisoallaan vain käsillään huiskien kiroilivat
lahtareita, joilla nyt muka oli viimeiset päivät.

Kun Mooses tuli kotiin, kertoi hän Annalle kuulemiaan, joissa
ennustettiin valkoisille pikaista loppua. Valta oli joutunut
punaisille, senaatti oli heidän käsissään, eduskunta ajettu pois ja
kaikki valkoisten sanomalehdet lakkautettu. Kaikkien kymmentä tai
kahdeksaa vuotta vanhempien lahtarien tappamisesta oli myös ollut
puhetta.

-- Voi maailmaa pahennusten tähden!... Salliiko tuota vanhurskas
Jumala?... Voi Taavaani ja Marttaani! Oletteko vielä hengissä vai joko
murhamies on kotiinne päässyt?... Eivät menneet edes Amerikkaan!

Kyyneltulva puhkesi juoksemaan Annan silmistä ja käsillään hän painoi
sydänalaansa.

-- Ihminen aikoo tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa, on
kirjoitettu pyhään kirjaan, sanoi Mooses. Silloin ei vielä osannut
kukaan aavistaa tällaista... Jätetään Jumalan haltuun huoli Taavasta ja
Martasta. Heidän kohtalolleen me emme mitään voi.

-- Kolmeen viikkoon ei ole kirjettä tullut, huokaili Anna.

-- Se ei merkitse kuolemaa eikä elämää, sillä se maailma kun on
punaisten hallussa, niin sieltä eivät pääse kirjeetkään... Kun jaksaisi
olla aivan ajattelematta mitään, niin se olisi helpointa.

-- Kun jaksaisi, mutta se on mahdotonta, sanoi Anna ja esiliinallaan
pyyhki kasvojaan.

-- Siihen täytyy tottua siihenkin, kun kuitenkaan ei ajattelemisella
mitään voita.

-- Taava ja Martta, ne lapset eivät kertaakaan vanhempiensa mieltä
murheelliseksi saattaneet.

-- Kun emme heistä vielä mitään tiedä, niin on nyt varhaista ruveta
noin murheelliseksi, sanoi Mooses ja oikaisihe penkille varsin
näyttääkseen, että hän ei huolehdi.

Annakin katsoi kelloa, se oli jo yli kymmenen, hän kävi eteisen
kaapista tuomassa siianpuoliskon ja kanturaisen haapajauhoista tehtyä
rieskaa. Sitä nousi Mooseskin pureskelemaan kuin tavan vuoksi, vaikka
ei kumpikaan, ei siika eikä rieska paljon kulunut. Äänetönnä Mooseskin
istui pöydän takana, silmät harhailivat sinne tänne ja leuat liikkuivat
vain harvakseen. Hän pureskeli vielä viimeistä palaansa kellistyessään
yövuoteelleen. Annakin palaansa pureskellen vei ruokien tähteet eteisen
ruokakaappiin, sammutti lampun ja laskeutui vuoteelleen. Muuta ääntä ei
nyt Uudentalon asunnossa kuulunut, saksalainen seinäkello vain seinällä
hiljalleen hoki: tik tak, tik tak, tik tak.

       *       *       *       *       *

Kaksi viikkoa oli kulunut. Mitään tietoja Etelä-Suomesta päin ei saatu.
Mieli pysyi kuitenkin raskaana.

Eräänä päivänä oli lauha tyyni ilma. Mooses meni jo päivän valjetessa
järvelle mateenpyydyksiään katsomaan ja ennenkuin aurinko oli noussut,
toi sieltä kaksi kilonpainoista matikkaa ja sanoi: »Pane sinä nämä
matikat pataan ja suurusta selvillä jauhoilla, että edes kerran
kuukaudessa saadaan oikeata ruokaa.» Anna sen kuultuaan tuli hyvälle
tuulelle, pani padan tulelle, rupesi perkaamaan kaloja ja käsiselällään
pyyhkäisten suutaan sanoi: »Suuta niin makeasti syyhyttää, vieras kai
tälle kalakeitolle aikoo.»

-- Kukapa häneen nyt sattunee, sanoi Mooses hieman alakuloisesti, istui
hellan luokse ja pisteli pieniä kuivia hongan oksan kapuloita padan
alle. Edellisellä viikolla ei Mooses ollut ollut oikein terve ja niin
ei tuiskun ja pahan ilman takia ollut saanut hankituksi puita, joita ei
muita saanut ottaakaan kuin tukkilaisten murroista oksia. Nytkään ei
Mooses tuntenut itseään aivan terveeksi, tuntui vilustavan, sentähden
hän ei heittänyt takkiaan eikä lakkiaankaan. Takki yllä lujasti
napitettuna ja lakki päässä allapäin hän vain istui hellan edessä ja
aina pisti sormenpituisen puukapulan padan alle, kun näki entisten
sulavan hiiliksi. Viimein hän sanoi: »Tänä päivänä olisivat metsot
kesyjä, kun on tyyni ja näin lupsakka ilma. Luulisin tuolta
Leihunvaaran takalistolta löytyvän, kun siellä eivät ole savottalaiset
liikkumassa. Mutta en tiedä mitä tehnen. Puuta ei ole muuta kuin tuossa
nuo muutamat kapulat, joilla ei saa tätä huonettakaan lämpimäksi...
Minulla tuota ei mahtane enää olla monta päivää elämänkään aikaa.
Minulla on jaloissa pöhö, joka ei ole muusta kotoisin kuin huonosta
ravinnosta.»

-- Pöhö, huudahti Anna säikähtäen niin että veitsi putosi kädestä.

-- Pöhö se on. En ole sitä sinulle tahtonut sanoa, ajattelin että tuo
menisi ohi, mutta nyt sanon, kun se päivä päivältä tuntuu kohoavan
ylöspäin. Nyt tuolta järveltä tullessani tunsin, että se jo ahdistaa
henkeäkin... Katsohan sinä näitä jalkojani. Ne ovat niin kylmät,
etteivät ne lämpiä missään ja niin raskaat, ettei niitä tahdo jaksaa
liikutella.

Mooses riisui kenkänsä ja sormiensa nenillä paineli turvottuneen
näköistä jalkapöytäänsä. Siihen jäi sormien jäljiltä syvät kuopat,
joitten pohjat näyttivät kuolleelta vereltä.

Anna sen nähtyään löi käsillään rintoihinsa ja sanoi: »Hyvä Jumala
sentään... Vielä sinä puhut metsoista Leihunvaaran takana!»

-- Niin, ajattelin että jos niillä kuitenkin hiihtää tojottaisi kuten
puujaloilla, kun nyt ei syvään upota suksea eikä pakkanen palele.

-- Kyllä näkyvät sinulta metsot pysyvän Leihunvaaran takana ja vielä
likempänäkin.

-- Eipä tuonne tänä päivänä pääsekään, pitää kai puuta koettaa saada.
Ajan tuonne Pahtukeron liepeelle, mistä tukkilaiset ovat kuivia honkia
tukeiksi hakanneet, niitten oksia koetan mättää rekeen. Mutta jos
huomenna on tämmöinen ilma, niin yritän Leihunvaaran taakse, sanoi
Mooses kenkiään vetäessään jalkoihinsa.

-- Kyllä toki on paras olla aikomatta sellaiselle retkelle tuommoisilla
jaloilla, parempihan tuo on kuolla kotiin kuin sinne susien ruuaksi,
sanoi Anna mateenpalasia pataan pannessaan.

Mooses ei ollut sitä kuulevinaan, pisteli taas uusia puukapuloita padan
alle, jotta joutuisi keitto. Sitten hän kohautti päätään nähdäkseen
ikkunasta, joko tukin vedättäjiä näkyi järvellä kuormiaan purkamassa.
Mutta kummeksien hän sanoi: »Kuka tuo on, joka tuolla järvellä tulee?»
Samalla hän hypähti ikkunaan ja huudahti:

-- Hyvä Jumala!.. Martta tulee! Se ei ole mikään muu. Tunnen siltä
näöltä kuin unissani kerran näin hänet tuommoinen kantamus sylissään.

Annakin kavahti ikkunaan ja henkeään pidättäen sanoi:

-- Onko tuo nyt totta, että tuo on Martta?

-- Se on Martta, minä vannon sen, että se on Martta.

Anna pyörähti ikkunasta, tempaisi naulasta huivin päähänsä ja sanoi,
että katso sinä keittoa ettei kuohu. Sen sanottuaan hän meni ulos ja
lähti juosta huurottamaan rantaan juuri kuin pikku tyttönen ja alkoi
huutaa: »Martta kultaseni, Martta kultaseni!»

Martta kerkesi saunan alle rantaan juuri kun Annakin talosta kerkesi
siihen. Martalla oli vaatteihin kääritty puolivuotias poika sylissään
ja selässä laukku, jossa oli evästä. Päällysnuttu oli pujotettu
viilekkeen mutkaan. Anna otti nyt Martalta pojan kantaakseen ja he
lähtivät taloon.

Mooses oli keittoa hoitamassa hellan luona, kun ovi aukeni ja
helähtivät Martan iloiset sanat: »Jumala olkoon kiitetty, että näen
teidät elossa ja terveenä!» Sen sanottuaan hän heitti laukkunsa
penkille ja kiirehti tervehtimään isäänsä.

Mooses sanoi nyt nauraen: »Tunsin tuonne järvelle siltä näöltä, kun
kerran siinä pahassa unessani näin sinun tulevan minua auttamaan. Mitä
hyvää nyt tuonetkaan?»

-- Mutta kuulkaas, kun toissa päivänä kaikessa ahdingossani muistin
teidän kertomanne unen ja tuli kuin taivaasta mieleeni päätös, että
täytyy lähteä isää ja äitiä pelastamaan, mutta eihän teillä täällä
mitään hätää ole, rauha maassa ja kalakeitto kiehumassa.

-- Ei ole kaukanakaan siitä, sanoi Mooses kauhalla hiljalleen
liikuttaessaan kiehuvaa kalakeittoa.

Anna selvitteli Martan pojan päältä enimmät vaatteet, pani sänkyynsä ja
peitteli siihen lämpimillä vaatteilla. Ja ennenkuin hän kerkesi mitään
ajatella kysyi: »Miten Taava jaksaa?»

Martan kasvot leimahtivat punaiseksi kuin kekäle ja väristen hän sanoi:
»Voi kun kysyttekin!... Se on sodan uhrina.»

Anna sävähti palttinan kalpeaksi ja huudahti: »Kuollutko Taava?...
Moneen viikkoon ei ole yöllä eikä päivällä ollut sitä hetkeä, etten
olisi Taavaa ja sinua muistanut ja itkenytkin lukemattomia kyyneliä.»

-- Kuollut on Taava, kuollut on Teppo, kuollut on Väinö, kaikki sodan
uhreina, sanoi Martta vapisten.

Mooses nousi ajattelemattaan seisaalleen ja kauhistuen kysyi: »Teppo ja
Väinökin kuolleet?»

-- Niin on, sanoi Martta ja puristi itseään, ettei itku voittaisi.

-- Onko siellä oikea sota, kysyi Mooses.

-- Oikea sota ja niin julma sota, ettei sanoilla voi kaikkia sen
julmuuksia kertoa.

-- Voittavatko ne punaiset sittenkin?

-- Eivät ne voita. Valkoiset ne lopussa voittavat, mutta punaiset ja
ryssät siitä vihasta polttavat ja hävittävät kaiken, mikä maan päällä
on. Enemmän kuin kymmenen taloa meidänkin kylässä tässä kolmantena yönä
paloi yht'aikaa. Taloista ryöstetään kaikki, mikä kaluksi käypää on, ja
sitten huoneet paloöljyllä ruiskutetaan sisältä ja päältä ja sytytetään
tuleen. Kolme riihtä, puimahuone ja vanha sauna jäi meilläkin
palamatta. Uusi saunakin poltettiin, kun siinä oli pesutupa, jota
paremman puutteessa olisi voinut asuntona käyttää.

-- Eikö siellä niitä suojeluskuntia ole? kysyi Mooses.

-- On siellä suojeluskuntia, mutta ne eivät saa aseita. Oli meilläkin
suojeluskunta, jonka Teppo ja Väinö perustivat, ja sillä pitivät kauan
punaisia kurissa, etteivät meidän kylässä saaneet tehdä mitään. Aseista
kun oli kova puute, niin Teppo sai houkutelluksi erään venäläisen
punaisten varastosta varastamaan aseita. Se eräänä yönä meidän
vainiolle kantoikin kymmenen kivääriä, kaksi luodikkoa, kiväärin
patruunia ja kaksi laatikkoa käsipommeja, joista sai Tepolta tuhat
markkaa. Mutta se kuitenkin oli surma koko kylälle... Muutamana yönä
tiedettiin rautatieasemalle tulleen punaisille vaununlasti
ampumatarpeita. Teppo ja Väinö lähtivät koko suojeluskunnan voimalla
valloittamaan sitä vaununlastia saadakseen aseita eivätkä tienneet,
että samassa junassa oli punaisille tullut avuksi tuhat ryssää. Ne
piirittivät meidän suojeluskunnan saadakseen sen vangiksi, mutta miehet
eivät antautuneet vangiksi, vaan taistelivat murtautuakseen läpi
piiritysketjun. Mutta siinä kaatui koko suojeluskunta. Siinä kaatui
Väinökin. Teppo pääsi haavoittuneena kotiinsa.

Saatuaan sanotuksi, että Teppo pääsi haavoittuneena, Martta siirtyi
Joelin luokse -- pojan nimi oli Joeli -- ja sanoi siirtääkseen puheen
toisaalle: »Me sitä Joelin kanssa päämme pelastimme ihmeen kautta.»

Anna sai nyt kalakeiton pöydälle ja Martta kaivoi laukustaan
puolitoista paksua ruisleipää ja paperiin käärityn voiharkon, enemmän
kuin kilon verran, ja niin ruvettiin syömään. Anna otti Joelin syliinsä
ja rupesi lusikan kärjellä kalavelliä pistelemään sen suuhun ja ihaili
lasta, kun se ei vierastanutkaan. Sitten hän kysyi:

-- Siinä taistelussako se Taavakin sai surmansa?

Martta oli hetken ääneti, mutta sanoi sitten surullisesti: »Mieluummin
olisin kertomatta, kun tyytyisitte siihen tietoon, että Taava ja Teppo
ovat kuolleet.»

Mooses ja Anna jättivät tietämättään kädestään lusikan pöydälle. Anna
sanoi pyytävästi: »Kerrohan toki, vaikka se olisi kuinka kauheata.»

Martta jäykisti itsensä, jottei itku voittaisi, ja sanoi: »Kun Teppo
oli siinä vaununvaltaustaistelussa haavoittunut, tuli hän kotiinsa,
mutta heti sen perästä tuli kolmikymmenmiehinen ryssä- ja punikkijoukko
aseineen vangitsemaan Teppoa. Teppo kun ei kerjennyt mihinkään paeta,
niin oli käskenyt Taavan ja palvelijatytön haudata hänet keittiön
halkoarkkuun, minkä ne hyvin olivat kerinneet tehdäkin, ja siinä se
olisi säästynytkin, mutta vieressä seisova palvelijatyttö, salainen
punikki, oli ollut niin katala, että oli ilmoittanut. Venäläiset olivat
repäisseet Tepon arkusta, mutta Tepolla oli käsipommi kädessään. Hän
oli sen lyönyt lattiaan tietysti toivossa saada siinä surmansa
joutumatta niitten kidutusuhriksi. Mutta vaikka se ilmiantaja
palvelustyttö oli mennyt räpäleiksi, osa uunista pudonnut alas, ovi
lentänyt palasina eteiseen ja viisi ryssää mennyt riekaleiksi, niin
Tepolta itseltään oli mennyt vain käsi kalvosta myöten poikki. Jäljelle
jääneet ryssät ja punaiset raastoivat sitten Tepon matkaansa ja
lähtivät viemään rääkättäväkseen ja kidutettavakseen. Silloin Taava
luultavasti menetti järkensä, hän tempasi kirveen ja meni hurjana
tappelemaan sitä lähes kolmikymmenmiehistä asestettua joukkoa vastaan.
Ja kumma kyllä, yhdeltä venäläiseltä sai lyödä niskat poikki, mutta
toiset kiväärien perillä löivät hänet tainnoksiin, pistivät kymmeniin
pistimiin ja nostivat ilmaan. Taava parkui, kunnes heitti henkensä.
Tämä tapahtui meidän talon kohdalla. Juoksin portille katsomaan. Teppo
näki minut ja huudahti: 'Martta, viskaa pommi!' Se luultavasti
tarkoitti, että lahjoittaisin hänelle kuoleman. Mutta minulla
onnettomalla ei ollut mukana, lähdin juoksemaan pommia sisältä. Silloin
kymmenillä kivääreillä ampuivat minua jälkeen, mutta ei sattunut
yksikään, vaikka kaulassani huiviin sattui. Minä sain käsipommin, mutta
menijät olivat kerjenneet mennä niin kauas, että jälkeen juokseminen
oli turhaa. Taavan olivat nakanneet tien ojaan kuin koiranraadon. Minä
nousin vintin akkunaan katsomaan menijöitä ja jos olisi ollut kivääri,
niin olisin Tepolle lahjoittanut kuoleman, mutta ei ollut... Se on
kaikkein onnettomin, joka joutuu niitten kidutettavaksi... Rovastinkin
kiduttivat mitä hirmuisimmalla tavalla, puhkaisivat pistimillä silmät,
leikkasivat kielen ja korvat ja pistimillä pistelivät kaikilta
puolilta, mutta eivät sydämeen. Sitten viimein, kun onneton henki oli
eronnut, köyttelivät kirkkoaidan veräjän poskeen, vanhat tuohikengät
jaloissa, kalotti päässä ja raamattu kainalossa seisomaan. Raamattukin
oli pistelty pistimillä repaleiksi... Kirkko niillä oli
teurastushuoneena. Meidän karjakin vietiin kirkkoon, siellä alttarin
edessä oli pyhiä sanoja lausuen rippileipiä tungettu lehmien suuhun ja
sitten teurastettu... Veri on hyytyä suonissa... Kun meiltäkin karja ja
kaikki mikä kelpaavaa oli, oli viety, niin sitten iltasella, kun
muutkin talot olivat tyhjennetyt, sytytettiin talot palamaan. Ulvovien
liekkien, ryskyen murtuvien rakennusten ja ilkeän naurun kanssa
sekautuen kohosivat valitukset ilmaan koston Jumalan korviin, jonka
oikea käsi viimein on kostava ja tuomitseva kunkin töittensä jälkeen.»

Tätä kuullessa Mooses ja Annakin ikäänkuin kivettyivät, eivät pitkään
aikaan kyenneet sanomaan mitään, ei edes syömäänkään. Viimein he kuin
horroksesta tointuen ottivat lusikat käsiensä ja rupesivat syömään
vaistomaisesti. He eivät tunteneet ruoan makuakaan. Kasvot vain olivat
turvoksissa ja punaiset kuin saunasta tullessa. Viimein Annan koko
ruumis värisi, hän nielaisi kurkustaan karvaan palan ja sanoi: »Taava
parka!» Silloin voitti itku, koko ruumis tutisi eikä äiti parka voinut
puhua mitään. Kyyneleet vierivät Mooseksenkin kasvoja alas eikä hänkään
puhunut mitään. Marttakaan ei tuntenut enää halua puhua, otti vain
Annan sylistä lapsen ja taputteli sitä poskelle, mutta kyyneleet
kuitenkin kastelivat lapsen peitettä.

Viimein Martta nousi pöydästä, pani lapsensa sänkyyn ja käveli
akkunasta katsomaan järvelle. Sitten hän sanoi äidilleen: »Äiti! Onko
teillä vielä villoja, rukki teillä kyllä näkyy olevan? Kädet eivät nyt
saa olla minuuttiakaan joutilaina. Meidän miehillemme täytyy saada
vaatteita... Jos saisin villoja, rupeaisin kehräämään lankaa, tekisin
sukat, tekisin kahdetkin ja niin monet kuin kerkeän.»

-- Tarvittaisiinko niitä paljonkin niitä sukkia? kysyi äiti.

-- Voi, äiti! Niitä tarvitaan monia tuhansia. Monet tuhannet pojat
rintamalla odottavat meiltä sukkia, käsineitä, kenkiä ja kaikenlaista
ruumiin verhoa. Mutta tuhannet kädet niitä ovat yötä päivää
valmistamassakin.

Martan puhe tuntui äidistä aivan luonnottomalta houreelta. Mutta kun
hän näki tyttären odottavan häneltä vastausta, niin hän sanoi: »Olisi
kai niitä valmiita lankojakin enemmän kuin kymmeniksi sukiksi, mutta
mitä ne ovat niin suuressa tarpeessa, sama kuin ei mitään.»

-- Voi, äiti kulta! Se on niin suuri apu, että te ette kykene sitä
käsittämään, ainakaan tällä kertaa... Eikö isällä olisi kinnasnahkoja,
nyt on täysi talvi, tarvittaisiin kintaitakin.

-- Maksettaisiinko niistä mitään?

-- Minä maksan teille, mitä vain tahdotte.

-- On minulla ainakin kaksikymmentä valmiiksi muokattua vasikannahkaa,
kyllä kai niistä ainakin viidetkymmenet kintaat tulee, sanoi Mooses
ulos mennessään. Ja kohta hän toikin kantamuksensa pehmeitä
vasikannahkoja ja heittäessään ne lattialle sanoi: »Näkyisi tuolla
vinnillä olevan pariksi, ehkä kolmiksikin pienoisiksi turkeiksi
valmiiksi muokattuja lammasnahkojakin.»

-- Voi, tuokaa ne tänne!

Mooses lähti niitä hakemaan ja kohta toi sylinsä täyden valkeita,
pehmeitä, mustavillaisia lammasnahkoja ja äiti toi samassa kainaloisen
vihon harmaita valmiiksi kerrattuja villalankoja.

-- Jumalalle kiitos! Kuka olisi onnellisempi tällä hetkellä kuin minä!
Mutta minun täytyy päästä tänä päivänä, ihan nyt viemään näitä
tavaroita Tepastoon. Kuulin tullessani, että kirkonkylässä on
toimikunta, joka näitä sotaväen tarpeita ottaa vastaan ja lähettää
rintamalle. Ruustinna kuului siinä toimikunnassa olevan johtajana.
Menen rovastiin yöksi, saan siellä hevosen hoitoon.

-- Rovastissa ollaan meille kylmiä, kun möimme nämä tilat yhtiölle,
joten saavat saatavia tuskin kymmenennen osan siitä mitä ennen meiltä,
sanoi Mooses.

-- Voi, isä kulta... Vapaussodan liekki lämmittää semmoiset kylmyydet.
Antaahan isä hevosta, että lähden, tai vielä parempi, jos isä lähtisi
kyytiin. Minä näin hyvällä säällä kutoisin reessä sukkaa.

-- Kyllä kai tuota saattaa lähteäkin, sanoi Mooses. Mutta tuolla
vinnillä on kolmet melkein uudet, valmiiksi voidellut saappaatkin ja
parit tai kolmet kintaat, ehkä nekin käyvät kaluksi.

-- Voi, tuokaa tänne! huudahti Martta, otti sitten äidin tuomasta
lankaläjästä vyyhden, pani sen kerinlautoihin ja rupesi kerimään lankaa
kerälle reessä kutoakseen. Siihen tuli äiti, käsivarrellaan kolme
villapuseroa, ja sanoi: »Ehkä nämäkin kelpaavat?»

-- Voi toki! Jumala olkoon kiitetty, että teillä semmoisiakin on.

Siihen läjään toi isä vielä kolmet kengät ja lähti laittamaan hevosta.

Nyt nähtiin ikkunasta erään Kentän savottalaisen akan kiirein askelin
tulla löntystävän Uuteentaloon. Sen nähtyään Anna sanoi:

-- Mitähän tietoja tuo nyt tuo, tuo on niitä punaisimpia?

Akka tuli pirttiin ja nähtyään sen tavaraläjän lattialla alkoi suurin
silmin kysellä: »Mitä ja mihin noita viedään?» Hän otti kenkäparin ja
sanoi: »Tuossapa olisi Iikalle sopivat kengät, mitähän nuo
maksaisivat.»

Martta ei ollut kuulevinaan, keri vain lankaa minkä kerkesi, eikä
Annakaan virkkanut mitään, kääntyi vain lähtemään ulos. Akka seisahtui,
katseli tavaraläjää ja haki mielessään sanaa mitä sanoisi. Sanoi
sitten: »Lujalla kuuluvat nyt lahtarit jo olevan.»

Martan silmät välähtivät, kerä putosi käsistä, silmänräpäyksessä hän
tempasi esiliinan taskustaan brovningin ja sormi liipaisimessa tähtäsi
metrin päässä seisovaa akkaa kohti ja sävahti: »Sanopa vielä
'lahtari'!»

Akka säikähti ja juuri kuin henkensä edestä peräytyi sylen verran ja
sanoi: »Valkoiset, minun piti sanoa, vaan erehdyin.»

Martta piti brovninkia akkaa kohti ja sanoi: »Pakenetko vai näytänkö
yhden kumman kerralla. Teiltä koirilta ei ihmiset ole nimensä
arvoisia.»

Akka syöksähti oveen, löi oven kiinni ja oven takana mennessään sanoi:
»Ampiaispesällepä minä satuin.» Samassa nähtiin akan melkein juosten
mennä huntostavan Kenttään päin, helmat edestä melkein polvien tasalle
kohotettuina.

Mooses oli jo valjastanut Nellansä pitkän kirkkorekensä eteen ja Nella
seisoi alakuloisempana ja laihempana kuin koskaan ennen porrasten
edessä. Mooses ja Anna kantoivat pirtistä tavaroita rekeen, mutta
Martta nousi vielä vinnille katsomaan mitä siellä olisi ja heti
kuuluikin ääni: »Täällähän on vielä paljon. Täällä on höyhentyynyjä,
lakanoita, villaisia peitteitä ja mitä kaikkea hyvää täällä onkaani»
Orsilta hän kokosi peitteitä sylyyksensä ja toi nekin rekeen. Sitten
hän nousi juosten ylisille, joiden porrasaukosta alkoi toinen toisensa
perästä tulla alas raskaita höyhentyynyjä. Sitten hän toi sylyksensä
suuria valkeita lakanoita ja vei rekeen. Anna sanoi, että niissä on
Hetvinkin, mutta mitäpä tuo noilla tehnee, lieneepä siellä Amerikassa
parempiakin.

Tavarat olivat nyt lastattuina reen etupuoleen ja perään istuimen
korokkeeksi vain pari tyynyä ja jalkojen peitteeksi muuan villainen
peite. Siihen istui nyt Martta sukkapuikot toisessa ja lankakerä
toisessa kädessä. Rinnalle istui Mooses ja nykäisi Nellaa, joka tapansa
mukaan, muistamatta nykyistä laihuuttaan, lähti pitkin askelin juosta
hölkyttämään järvelle vievää tietä, niin että valkoinen harja hulmusi
ilmassa.

Kun tielle oli päästy ja Nella tapansa mukaan juoksi tavallista
hölkkää, vaikka ohjakset olivat löyhälläkin, käännähti Mooses Martan
puoleen ja tuokion katsottuaan Martan sukankutomista kysyi: »Miten ne
sotilaat niin alastomia ovat, että täältä asti niille vaatteita ja
sukkia ja kenkiä täytyy?»

-- Ne sillä tavalla ja siitä syystä ovat alastomia, kun punaiset
venäläistensä kanssa ryöstävät taloista vaatteet ja ruoat ja kaiken
mikä hengestä irti on, ja vielä polttavat talot, sillä tavalla
pakottaakseen kaikki liittymään heidän joukkoonsa. Mutta niistä
ryöstetyistä ja poltetuista taloista päinvastoin kaikki pojat ja
miehet, kuka vain kynnelle kykenee, joukossa viisitoistavuotisia
poikia ja kuusi- ja seitsenkymmenvuotisia vanhuksia, lähtevät
monikymmenpenikulmaisia erämaataipaleita kiertäen kaikki punaisten
leiripaikat valkoisten rintamalle hiihtäen. Taskussa tai pienessä
laukussa palanen leipää evääksi, ne tulevat rintamalle märkinä, hengen
rajoja myöten väsyneinä ja nälkäisinä. Ainoastaan palava into on
pitänyt pystyssä tähän asti. Niille täytyy olla rintamalla annettavana
ruokaa, kuivaa ylle ja ennen kaikkea hellää rakkautta... Ei voi
käsittää se, joka ei ole kokenut, minkälainen tuli syttyy sieluun sillä
ihmisellä, jolta ryöstetään kaikki ja mitä ei saada ryöstetyksi,
poltetaan tuhkaksi... Mutta se tuli on jumalallinen tuomion tuli niille
ryöstäjille, pilkkaajille ja murhaajille. Sen itse vetävät päälleen...
Kuka lienee se, jolta kaikki on ryöstetty ja poltettu suojakin päältä,
joka antaa sen anteeksi? Sentähden jok'ikinen taisteluissa tai muuta
tietä vangiksi saatu punikki tai ryssä ammutaan. Miekka riippuu
jokaisen punikin ja jokaisen Suomessa puuhaavan ryssän pään päällä. Se
kyllä aikanaan putoaa jokaisen punikin, jokaisen ryssän niskaan.

-- Niinkö sitä kuitenkin uskotaan, että valkoiset voittavat?

-- Varmasti. Sen on Jumalamme sanonut ja päättänyt... Nyt käydään vain
puolustussotaa, siksi kunnes saadaan aseita ja yhä lisää voimia, mutta
nyt on Saksasta jo tullut kaksi laivanlastia sotatarpeita ja
neljätuhatta jääkäriä ja lisää on monta laivaa tulossa ampumatarpeita
ja ruokavaroja ja miehiäkin. Ne kun kerjetään levittää pitkin rintamaa,
niin silloin sitä lähdetään etenemään sillä jumalallisella voimalla,
jonka edessä ei kestä Jerikon muurit eikä ryssän ja punikkien linnat,
uskokoot itse niitä vaikka kuinka murtumattomiksi... Sota kyllä tulee
hirvittävän suureksi sen tähden, että punikit tuovat Venäjältä
suunnattomat määrät ryssiä ja ampumatarpeita ja samalla mitalla täytyy
täältä päin myöskin varustautua.

-- Jospa ne sieltä Venäjältä tuovat niin paljon voimia, että valkoiset
eivät sittenkään voita.

-- Ei, ei, sanoi Martta päätään kallistaen. Vaikka punikkien ja ryssäin
luku olisi tuhatkertainen, niin niiltä puuttuu sitä tulta, mikä täältä
päin on käypä ja polttava kuin akanat ja nostava ilmaan kuin höyhenet.

-- Jumalan varassahan se on, sanoi Mooses syvään huoahtaen ja nykäisi
Nellaa kiireempään juoksuun.

-- Jumalassapa se on ja Jumala on meidän puolellamme... Ettekö voi
ajatella mitä esimerkiksi meidän rovasti siinä kirkkoaidan veräjän
pieleen sidottuna puhkaistuine silmineen ja kielettömine suineen
saarnaa Jumalan vanhurskaudesta? Ja mitä saarnaa se teuraseläinten
jätteillä täytetty kirkko siinä aarniohonkain keskellä... Minulla on
siellä kotona levään paikkaan piiloitettuna taskukirja, jossa on
luettelo rovastin teloittajista, pappilan polttajista ja ryöstäjistä
todistajineen. Siltä varalta, että ne eivät tulisi sodassa ammutuiksi,
vedetään ne sen mukaan oikeuden eteen... Samanlainen luettelo on Tepon
murhaajista ja talojen ryöstäjistä ja polttajista.

Mooses ajoi Nellansa pappilan kartanolle ja silloin sisältä tölmäsi
kartanolle suuri joukko ihmisiä. Reen ympärillä kuului riemua ja
huutoja: »Onko tämä kuorma suojeluskunnalle?»

-- On, kerkesi vain Martta sanoa, kun ruustinna syleillen suuteli
Marttaa ja sanoi: »Sinä siunattu ihminen! Lähde nyt sisälle!» Martta
lähtikin ruustinnan taluttamana sisälle, mutta reestä tavarat
kerkesivät jo edelle riemuitsevan joukon käsissä.

Itse rovasti tuli Moosekselle osoittamaan tallia, mihin viedä hevonen
ja laittaa ruokaa eteen. Mooses näki nyt, että luultu kylmyys oli
olemattomissa.

Kun hevonen oli suittu, harjattu ja kaikin puolin hoidettu, niin
rovasti vei Mooseksen suureen saliin, missä kymmenet eri pöydät
seisoivat ja niillä räätälit kangaspakoista leikkasivat pukuja ja
kymmenet ompelukoneet surisivat toisten ommellessa. Ja kymmenet ja taas
kymmenet kädet tulisessa kiireessä kutoivat sukkaa, kinnasta, lapasta,
villaista kaulaliinaa, mikä mitäkin.

Kun ruustinna oli tulijoille saanut annetuksi kahvia tuli hän Martan
luokse ja kysyi: »Mikä Jumalan armo sinut lennätti tänne sieltä
punaisten valtakunnasta? Kartasta katsoen Taulaniemen pitäjä on ihan
julmimpien punikkien piirissä. Sieltä niistä seurakunnistahan koko
syksyn ja talven on kerrottu kauheimpia ryöstöjä ja murhia.»

-- Minä kerron lyhyesti, kerkesi vain Martta sanoa, kun kaikki
kohensivat asentoaan ja lakkasivat työstään kuulemaan Martan
matkakertomusta.

-- Kun kotini oli ryöstetty ja poltettu ja sitä ennen mieheni
taistelussa kaatunut, näin sen kaamean yön, jona kartanoni yht'aikaa
kymmenen kartanon kanssa paloi ja sen vietin puolivuotiaan lapseni
kanssa riihessä mieheni verisen ruumiin ääressä. Uunissa pidin tulta,
jotta tarkenisimme. Aamulla menin oman torpparin torppaan turvaa
etsimään ja torpan vaimolta koettamaan saada neuvoa päästäkseni
näkemään vanhempiani ja virittämään täällä salokylissä sitä tulta, mitä
toki Jumalan kiitos näkyy palavan minun virittämättäni. Torpan vaimo,
hänkin tulisimpia punaisia, rupesi tuhannen markan hinnasta
toimittamaan matkapassia ottamalla komissarilta itselleen passin. Akka
oli kerjennyt luvata toimittaa sen passin ja minä olin kerjennyt luvata
hankkia sen tuhannen markkaa, kun tuli torpan mies vahtipalveluksesta
kotiinsa aamiaiselle ja se nähtyään minut loukossa lapsi sylissä
istumassa hirveästi kiroten tähtäsi kiväärin perällä päätäni kohti.
Minä parkaisin ja lapsi kirkaisi, luulin tulleen viimeisen
silmänräpäykseni. Ja kenties olisi se niin ollutkin, mutta akka,
luultavasti saadakseen sen tuhannen markkaa, hyppäsi väliin ja sanoi:
'Ei vettä vilustuneen päälle. On sillä jo tarpeeksi.' Mies meni toiseen
huoneeseen odottamaan aamiaista ja myötäänsä kiroili lahtareita...
Hellalla oli pata kukkuroillaan keitettyjä ryöstettyjen eläinten
lihoja, ehkä meidän karjan lihaa. Siitä akka kantoi monta maljallista
sitä lihakeittoa toiseen huoneeseen miehelleen ja kuudelle lapselleen
ja toi minullekin ja käski syömään, siksi kuin hän kävi kylässä. Pitkän
tuokion kuluttua se palasi ja toi tarvittavan paperin ja minä sukastani
kaivoin sille sen tuhannen markkaa. Akka sitoi rintaani punaisen
raasun, ja silloin me lähdimme...

»En uskaltanut omalta asemalta mennä ottamaan pilettiä, siellä olisivat
tunteneet ja vanginneet. Kuusi kilometriä kuljin metsätietä Tapalan
pysäkille ja kerkesin juuri pysäkille, kun tuli juna. Minä syöksyin
junaan ilman pilettiä. Vaivaisena syntisenä valitin konduktöörille,
etten ehtinyt pysäkillä saada pilettiä. Kun se oli tarkastanut
matkapassini, niin ymmärsi asian ja antoi väliaikaisen piletin. Niin
minä Serafina Pönkänä matkustin sen vähän enemmän kuin kaksikymmentä
penikulmaa Tempojan asemalle, johon loppui punaisten alue. Sitten piti
taas puolikymmentä kilometriä pimeässä yössä kulkea, milloin tietä,
milloin tietöntä kahlaten päälle polven lumessa päästäkseni valkoisten
leiriin. Eilisen päivän aamu valkeni, kun sinne pääsin. Siellä nousi
ilo, ei puuttunut lapsellekaan hoitajia. Löytyi sille kantajia, löytyi
sille maitoakin. Löytyi minullekin mitä suuhun panna. Ei siinä
kuitenkaan kauan kyläilty. Puolitoista tuntia oli junan lähtöön. Minä
taas työnnyin junaan ja tänä aamuna olin Lepokiven pysäkillä kolmen
aikana. Siitä menin jalkaisin isän ja äidin kotiin, siellä söin äidin
rakkaan käden keittämän matikkakeiton ja nyt olemme tässä.»

Silloin ryhtyivät taas kaikki töihinsä, räätälien sakset rupesivat
leikkaamaan kankaita, ompelukoneet rupesivat surisemaan ja kaikki kädet
liikkuivat.

-- Kun et tuonut tänne lastasi, sanoi ruustinna.

-- Se tarvitsee lepoa.

-- Niin, niin, lepoa. Hölmö tässä tuoksinassa en ymmärräkään, että jos
kuka, niin sinä tarvitset lepoa. Tule, rakas Martta, tänne minun
sänkyyni.

-- Ei, hyvä ruustinna, nyt jouda nukkumaan. Ensimmäinen sukka täällä on
vasta tämän verran alussa, reessä istuessani aloitin.

-- Minä kudon sitä sukkaa, sanoi ruustinna tempaistessaan Martan
kädestä kudelman ja lähti kädestä taluttamaan Marttaa makuukamariinsa.
Martta ei nyt tahtonut vastustaa, vaan meni ruustinnan mukana.

Kaikki olisivat tahtoneet seikkaperäisemmin kuulla Martan kohtalosta,
mutta saivat tyytyä niihin yksityiskohtiin, mitä Mooses oli Martalta
kuullut.

Rovasti ja lukkari pitivät Moosekselle seuraa. Mutta lukkari se aina
väliin esitti joukon yhteisen laulun, jota kaikki yhtyivät
neliäänisesti laulamaan kudelmiaan kutoen ja lukkarin tahtipuikon
kulkua seuraten. Ja kun kaksi tai kolme laulua oli laulettu, painuttiin
taas entistä ahkerammin töihin eikä yksikään näkynyt muistavan, että yö
kului.

Seuraavan aamun kajastus näkyi jo itäisen taivaan rannalla, kun yksi ja
toinen alkoi tuumia kotiinlähtöä. Silloin ilmestyi Marttakin joukkoon
ja sanoi: »Voi kuinka oli hyvä, kun sain kuudentena yönä nukkua.
Sentähden kai sain unta, kun näen täällä sellaista hyvää kuin näen...
En tiedä itsekään, minkä tähden minun niin kiireesti piti tänne tulla.
Minulla oli riihessä mieheni ruumis, jonka luona lapsen kanssa valvoin,
kun kartano paloi. Siellä sain käskyn kuin pilvestä, että minun piti
lähteä. Ruumis jäi hautaamatta, menen sitä hautaamaan vasta kun tiedän,
että Taulaniemi on valkoisten hallussa.»

-- Mutta jos kestäisi kovin kauan, sanoi joku.

-- Se ei kestä enää kauan. Niin pian kuin ne Saksasta tulleet tykit ja
muut sotatarpeet ja Saksasta tulleet neljätuhatta jääkäriä joutuvat
rintamalle, alkaa hyökkäyssota. Silloin, sen minä sanon, punikit
venäläisineen joutuvat tuppiinsa viheltämään. Rintaman elävä muuri on
niin luja että se on murtumaton, ja tuhansittain miehiä ja naisia,
vanhoja ja nuoria saapuu lisää. Ne kun saavat riittämiin asti aseita,
niin se rintama lähtee ukkospilven tavalla vyörymään eteenpäin ja sinä
päivänä on Jumalan kaikkivaltiaalla sanalla kaikille ryöstäjille,
murhaajille ja kaiken pyhän pilkkaajille julistettu kuolemantuomio.
Mutta tällaisten tuhansien kotien on viritettävä ja sammumattomana
pidettävä se tuli, joka armeijan kautta panee Jumalan vanhurskaan
tuomion täytäntöön. Ei saa tapahtua, että henkensä uhraava sotilas saa
vilussa ja nälässä panna kaikkensa alttiiksi tuntematta meidän hellää
huolenpitoamme. Ja tämä osa siitä armeijan suuresta tehtävästä kuuluu
yksinomaan meille naisille.

Nuo viimeiset sanansa sanoi Martta haltioituneena kohottaen käsiään
leveälle ja nostaen päätään taaksepäin.

Martta rupesi kättä puristaen hyvästelemään kaikkia. Kaikki toivoivat
Marttaa pian näkevänsä ja hajautuivat hekin kukin kotiinsa vievälle
tielle, kun Marttakin meni rekensä luo. Ruustinna tuli häntä
peittelemään rekeen ja sanoi: »Kuten yöllä oli puhe, tulet hakemaan
niitä eloja vaikka tänä iltana.»

-- Kiitos, kiitos. Tulen huomenillalla, kuului Martan vastaus ja reki
lähti Nellan vetämänä aamupakkasessa kireästi kahisten poistumaan
Jokikylän tien suuntaa kohti.

Mooses piti nyt Nellan ohjaksia kiinteämmällä kuin eilen tullessa, kun
Nella oli yön syönyt rovastin heiniä ja saanut apettakin. Mielellään se
Nella aamun kalseassa ilmassa juoksikin, tiesi pääsevänsä taas kotona
levähtämään. Pitkät olivat nyt askeleet Nellalla ja pitkä reki souteli
puoleen ja toiseen kierällä tiellä. Kun Marttakaan ei virkkanut mitään,
niin ei Mooseskaan puhunut pitkään aikaan, piti vain ohjaksia sillä
tasalla, että Nella tunsi saavansa mennä kovastikin. Viimein kuitenkin
Mooses sanoi huolestuneena: »Olemme me Nellan kanssa olleet toisiimme
sopiva pari, mutta kuinka nyt meidän kumpaisenkin ruvennee käymään.
Nähnenkö minä kesää, ja silloin ne Nellaltakin ovat huulet hukassa, jos
minusta aika jättää.»

-- Miten niin?

-- Minulla on alaruumiissa pöhö, joka on ravinnon puutteesta syntynyt.
Kuukauteen ei ole ollut muuta kuin puujauhoista rieskaa ja kalaa.
Elintarvelautakunnalle veivät voinkin ja lehmät ovat ummessa. Sitten on
toinen seikka, jos kesäänkin päästäisiin, saisiko sitä Nellalle enää
laidunta. Viime kesänäkin yhtiö myi huutokaupalla kaikki heinämaat ja
ne nousivat niin kalliiksi, että tuhannella markalla sain vain lehmille
konnun, Nellalle kolusin soilta ja korvilta, mistä taakan, mistä kaksi
sain. Ja vielä yksi seikka on, polttopuu. Maankaupan aikana, kuten
kuulit, Sirkelius lupasi polttopuuta ja kaikkea mitä vain tarvitsemme,
heinämaitakin vaikka kuin paljon, mutta Sirkeliuksen yhtiö myikin nämä
tilat toiselle yhtiölle ja se, kuten sanoin, myi huutokaupalla
heinämaat ja kielsi puun oton. Me emme saa ottaa muuta kuin tuolta
tukkilaisten murroista oksia. Niitä kuivien honkien kuivia oksia olen
keräillyt aina Nellan rekeen ja tuonut kotiin, mutta nyt siellä taas
ovat tulisijat kylmillään, eilen ei jäänyt kuin muutamia kapuloita. Ei
saanut perunaakaan enää viime kesänä kylvää Kentän peltoon.

-- Jumala, hyvä Isä, laittaa aina jo edeltä asiat hyvästi, vaikka ne
ensin näyttävätkin pahalta... Nyt on asiat siten, että kun teillä
täällä on niin sievä ja kaunis koti, niin jos teillä ei olisi puutetta
heinämaista, perunamaasta ja puusta, niin tuskin te lähtisitte tästä
sievästä ja kauniista kodistanne sinne minun huoneettomaan kotiini.
Mutta siellä onkin sitten kaikkea muuta, mitä täällä puuttuu. Meillä on
leipääkin. On kymmeniä hehtoja kätkössä viljaa. Elintarvelautakunta
syksyllä jätti niin runsaasti siemeniä, että niitä on ollut syödäkin,
ja on vieläkin, kun ne on kätketty jo aikoja sitten pahaa peläten.
Meillä on peltoa, meillä on niittyä, meillä on metsää ja sanalla sanoen
kaikkea muuta paitsi huoneita, karjaa ja hevosia. Huoneestakaan ei
aivan tukalaa tule. On kolme riihtä, niistä yksi uusi, se jossa Väinö
makaa. Siihen ensi hätään tehdään leivinuuni ja joku ikkuna. Toinen
riihi navetaksi, kolmas talliksi ja puimahuone rehusuojaksi, kunnes
saadaan oikea kartano. Se on verraton apu minulle, että te lähdette
sinne. Silloin meillä on tämmöinen hevonen oikein tarpeeseen, se tuossa
pienessä talossa olisi paljas korukalu ja ajan hupa teille. Ja kaksi
lehmää aluksi on myöskin iso asia. Kaksi lehmää tosin tullessani
junassa eräältä Tuohijärven isännältä sain kaupatuksi, mutta siinä on
vain kaksi. Te kun tuotte kaksi, niin sitten on jo neljä.

-- Raskiihan täältä lähteä, ei ole metsissä enää lintuja, kun
savottalaiset räikivät kaikkialla, ei ole järvistä rauhaa kalan
pyyntiin, kun tukkilaiset tukkeineen koluavat kesät pitkin päästään.

-- Meidän metsissä on lintuja ja meidän järvissä kaloja joskaan ei
lohia, niinkuin täällä, ja siellä eivät tukkilaiset häiritse eivätkä
tule häiritsemään kesällä eikä talvella, ei metsissä eikä järvillä.

-- Kunpa pääsisi tuosta pöhöstä, mutta se tuntuu valloittavan koko
ruumiin. Ensin se tuli jalkoihin ja siitä se on päivä päivältä hiipinyt
ylöspäin. Tuntuu jo sydänalassakin. Ja jalat ovat kylmät ja raskaat
kuin puupölkyt.

-- Olkaa huoletta siitä. Jos se on tullut huonon ravinnon takia, niin
kyllä se saadaan sulamaan. Ruustinna lupasi jostain hankkia hehdon
rukiita, kaksi kiloa voita ja viisi kiloa sianlihaa nyt aluksi ja kun
viikon perästä teille kuului lehmä poikivan, niin kyllä nälän pöhö
häviää kuin tuuleen.

-- Ravinnon puutteen takia se on, ei se mistään muusta ole, sanoi
Mooses ja tiukkasi Nellan ohjaksia.

Kun aamu oli kylmä, niin Martta oli käsiään pitänyt peitteen alla,
mutta kun nyt rupesi aurinko paistamaan vasten, niin otti povestaan
sukankudelmansa, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:

-- Niin pian kuin saadaan tieto, että Taulaniemi on valkoisten
hallussa, lähdemmekin yhdessä hautaamaan Väinöä ja silloin nähdään ja
suunnitellaan kaikkia muitakin tehtäviä. Jos tietäisimme silloin, että
ne eläinten rehut ovat säilyneet, niin menisimme silloin
myötämöykkyinemme. Muussa tapauksessa ei voisi viedä lehmiä eikä liioin
hevostakaan, ennenkuin sulan tultua.

-- Mutta säilyvätkö siellä elot?

-- Ne kyllä säilyvät. Niitä on kallioluolissa, vuoren onkaloissa,
sysimajoissa, miiluhaudoissa ja on kuusi säkkiä sen riihen
laipiollakin, jota Väinö vartioi. On siellä eräässä vanhassa
sysimajassa maahan kaivettuna rahaakin, on vaskisessa arkussa
kolmekymmentä tuhatta rahaa ja siellä ovat meidän sormuksemmekin. Ja on
sitä rahaa pajan ahjoraunioonkin kätkettynä kolmisenkymmentätuhatta.
Nekin kyllä säilyvät. Rahat on pakattu rautaputken sisään ja rautaputki
työnnetty lattianrajasta ahjoraunion alle. Siitä putkesta
rautakoukkerolla aina käytiin vetämässä rahaa, minkä verran milloinkin
tarvittiin. Kaikki on täytynyt kätkeä mahdottomiin paikkoihin. Ne
punikit kun vähän väliä aina tulivat muka hakemaan ampuma-aseita ja
penkomaan kaikki paikat, ja vaikka olivat hakevinaan aseita, niin
veivät rahatkin. Ja monelta veivät, mutta meiltä ei penniäkään eikä
mitään aseitakaan. Revolveritkin säilytettiin tuhkatynnyrissä ja
metsästyspyssyt puimakoneen lokomobiilin savupiipussa.

-- Onko siellä puimakonekin?

-- On, ihan uusinta mallia. Ja on meillä automobiilikin ja sekin oikein
loistomallia ja sekin säilyy. Sekin pahaa pelättäessä, kun etelämpää
alkoi kuulua kartanoitten polttamisia, ajettiin metsään ja peitettiin
oljilla. Sillä voimme kesän tullen ajaa komeastikin.

Martta nyt venytteli kudelmataan ja mittaili, joko siinä sääryksen
pituutta olisi. Oltiin jo kotitaipaleella, Lepokiven pysäkin ja kodin
välillä lähellä Saunajärven rantaa. Nella kun tiesi nyt jo kodin olevan
lähellä ja sitä pikemmin pääsevänsä levähtämään mitä pikemmin juoksi
kotiin, niin kiihtyi nyt ihan itsestään panemaan parastaan. Reki
töyttelehti korkeimpiin paikkoihin ja laaksopaikat meni koholla, tien
vieressä puut vain vilahtelivat silmissä. Mooseskin oli hyväntuulen
näköinen sitä katsoessaan. Marttakin katsoi, miten Nella oikein
matalana syyti kavioitaan jälkeensä päin ja pakkasen kireä lumi
lakkaamatta siristen tuiskusi reen ketaralautaan. Hän hymähti nyt ja
sanoi: »Voi kuinka soma on kesän tullen nähdä isä tuommoisella
hevosella meidän rantapeltoa kyntämässä. Silloin ei turhaan sanota:
'Mooses ja hänen hevosensa.' Siinä on pelto niin kaunis, että
kauniimpaa ei löydy. Päivään ja samalla järveen hieman kalteva kuin
kallistettu pöytä, musta multa kuin tunkio eikä kiveä nuppuakaan. Se on
nyt peruna vuorossa eikä ole yhtiöiltä kysyttävissä. Olisi sekin
kelvannut yhtiöillekin, lähes miljoona viime syksynäkin tarjottiin
meidän tilasta. Mutta Väinö sanoi, että vaikka kymmenen miljoonaa
maksettaisiin, niin ei sittenkään. Ja sama on mieli minunkin päässäni.»

-- Eikö siihen tule ketään muita perillisiä nyt, kun Väinö on kuollut?

-- Ei ketään. Väinön veljet ja sisaret ovat erotetut aikanaan, niiltä
on kuitit. Ja vanhuksetkin ovat kuolleet. Ne kuolivat kunnialla ennen
sotaa. Ukko Kaaprieli oli hyvin sydänvikainen, hyvin lihavakin ja kuoli
sydänhalvaukseen. Muori sairasti pari kuukautta lavantautia. Se oli
yhtä soma kuolija kuin teidänkin äitinne, paria viikkoa ennen
kuolemataan sanoi päivän, tunnin ja minuutin milloin kuolee, ja niin
kävi aivan sekunnilleen. Sanoi unissa hänelle sanotun.

-- Niinhän se meidän muorillakin kuolema oli unissa tullut. Ruustinna
ja rovasti olivat juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä.

Nyt saavuttiin kotiin ja Martan astuessa pirttiin tuntui pirtti aika
kylmältä, kun ei eilen oltu lämmitetty eikä vieläkään näkynyt puita,
mitä panna uuniin. Joeli kyllä oli turvassa, oli kääritty pehmeisiin
vaatteisiin ja laitettu sänkyyn. Sitä nyt Martta meni taputtelemaan
poskelle ja puheli:

-- Sinä minun pullukkani, ainoa sydänkäpyni, sydämeni syvin sytyke! Et
tiedä, lapsi kultani, mitä tuntee ja tietää äiti... Säästäköön Jumala
sinut niitä tuntemasta. Kyyneleet valahtivat Joelin peitteille Martan
silmistä.

Kun Mooses tuli pirttiin, kääntyi Martta pois Joelista ja sanoi: »Kun
te ette tarvitse tässä talossa aitoja, niin saanko noutaa aidaksen
tuolta aidasta ja siitä leikellä puuta uuniin?»

-- Käy vain, virkkoi Mooses ja alkoi riisua turkkiaan.

Anna oli navetassa eikä näkynyt mitään aamiaisenlaittohommia. Mooses
heitti vain päällysturkkinsa naulaan, veti kintaat käsiinsä ja niiltä
seisoimiltaan lähti katsomaan toista mateenpyydystä, joka eilen aamulla
jäi katsomatta. Eikä hän viipynytkään kauan. Martta oli saanut juuri
aidaksen pienennellyksi uuniin ja oli tuohikäppyrällä sytyttelemässä
tulta, kun Mooses tuli järveltä viisi suurta mateen vonkaletta
vitsassa.

-- Pitääpä Jumala murheen luoduista lapsistaan, sanoi Martta hyvillään
Mooseksen heittäessä madenippua lattialle.

-- Näkyy se sentään pitävän. Kaksi isointa pannaan nyt pataan, kolme
jääköön toiseksi kerraksi. Ja on kai niitä perunan nuppujakin sekaan,
sanoi Mooses ja löi kintaitaan yhteen, jotta järvellä tarttuneet jäät
lähtivät irti. Ne pärähtivät yli pirtin.

Tuli Annakin pirttiin. Hänenkin kasvonsa menivät iloiseen hymyyn, kun
hän näki mateita lattialla, ja hän sanoi: »Kuinka suuria, ja viisi!
Eilen oli vain kaksi. Näistähän tulee keitto aina yhdestä, kun
perunoita pannaan lisäksi.»

-- Isäpä käskee nyt panna kaksi isointa pataan ja sitten kolme
pienempää jää toiseksi kerraksi, sanoi Martta.

-- No pannaan sitten. Mutta ei ole puuta puikkoakaan, ei päätäkään
pärettä, mitä panna padan alle, sanoi Anna.

-- On puuta, kun minä käyn ulkona, alkakaahan laittaa keittämistä,
kuoria perunoita ja perata kaloja, sanoi Martta ja meni ulos. Sieltä
Martta kohta toi sylyyksensä kuivista aidaksista leikeltyjä halkoja ja
alkoi niitä pistellä hellaan.

Perunat pantiin pataan ja Martan äiti rupesi perkaamaan kaloja. Ja kun
hän oli ensimmäisen isoimman mateen halkaissut, niin että mätipussit
muljahtivat näkyviin, räpsäytti hän käsiään yhteen ja huudahti:

-- Voi kuinka suuret moukut! Nyt kun maksat keitetään, hakataan
hienoksi ja sekoitetaan hienon suolan kanssa tuon mädin sekaan, niin
isä saa varmaan semmoista ruokaa, että pöhö lähtee sinne, josta on
tullutkin.

-- Hyvä kai olisi, jos niin kävisi. Katsohan sinä, Martta, näitä
jalkojani, sanoi Mooses riisuessaan kenkää jalastaan näyttääkseen sitä
Martalle.

Martta katseli ja paineli isänsä jalkaa ja sanoi: »Kummannäköinen tuo
on, mutta ei tuota vielä osaa toivottomaksi ruveta. Jos se on huonon
ravinnon takia, niin sille kyllä lääke tiedetään. Kuulin siellä
Taulaniemellä erään vanhan ihmisen puhuvan, että pöhöä pitää haalealla
suolavedellä hautoa ja lykätä. Ja sitä tehdään aivan heti.»

-- Olkoon se kuitenkin iltaan, sanoi Mooses ja rupesi vetämään sukkaa
ja kenkää jalkaansa.

Saatuaan aamiaisen syödyksi Mooses sanoi: »Kun on nyt hyvä kulku
suksella ja ilmakin mieluinen, niin lähden käymään tuolla Leihunvaaran
takana, jos hyvinkin saisin metson. Ei tarvitse hätäillä, jos viivyn
myöhäänkin iltasella.» Sen sanottuaan hän pani pyssyn viilekkeestä
selkäänsä ja sitoi patruunapussin vyöhönsä ja lähti.

-- Lähdet ja uinistut sinne susien ruuaksi, sanoi Anna nureksien.

-- Onhan minulla järki palata pois, kun en tuntene jaksavani, sanoi
Mooses ja työntyi pihalle. Ja kohta nähtiinkin hänen harvoin askelin
kaksisauvassa hiihtävän pohjoista metsänrantaa kohti.

Illalla oli vielä aurinko korennon korkuisella, kun Mooses palasi
metsästä, kolme metsoa kaulastaan vitsalla sidottuina yhteen nippuun
selässään. Martta sen nähtyään juoksi riemuiten vastaan, otti
metsotaakan isänsä selästä ja sanoi: »Kiitos Jumalan! Onhan nyt taas
uutta syömistä ja saitte sievempään kuin luulittekaan. Voi tavatonta,
minkälaisia metson rykäleitä!»

-- Ei tarvinnutkaan mennä Leihunvaaran taakse, tuossa Hakalammin
rämeellä tapasin metsoparven. Siitä sain nuo kolme, sanoi Mooses ja
kankein askelin käveli pirttiin.

Martta oli äitinsä kanssa Mooseksen metsässäoloaikana tehnyt selvistä
eloista rieskaa ja sekoittanut keitetyt mateen maksat mätiin. Sitä
Martta toimitti nyt pöydälle lämpimän rieskan kanssa. Sen nähtyään ei
Mooses odottanut enää. Saatuaan takkinsa päältään ja lakin päästään hän
jo istui pöydän taakse käsi jo istuutuessa ojennettuna rieskaan.

Martta rupesi äitinsä kanssa höyhentämään metsoja, joista sitten yksi
laitettiin kiehumaan illalliskeitoksi. Ja Martta laittoi lämpimän
suolavesiämpärin, johon Mooses sai panna jalkansa ja alkaa lykätä
jalkojaan. Lykkäsi niitä Annakin metsokeiton kiehunta-aikana.
Hierottiin vielä syönnin jälkeenkin Mooseksen jalkoja ja pestiin sitten
puhtaalla vedellä.

Kun Mooses oli hetken ollut yövuoteellaan jalat villaisen peitteen
alla, Martta vielä kuutamon valossa kutonut sukkaa ja Anna laittanut
illallisastioita järjestykseen, nousi Mooses vuoteellaan istualleen ja
sanoi: »Nyt minä huomaan, että se kerrallinen uneni on vasta
täydellisesti toteutunut. Jalkani ovat lämpimät ja niin somasti
kihelmöi. Tunnen selvään, että niissä rupeaa veret liikkumaan. Kyllä
tulinkin päivällä päättäneeksi, että viimeinen retki tämä on. Ja
tyhjänä olisin tullut, jos Leihunvaaran taakse olisi pitänyt mennä,
mutta tapasin toki metsoparven puolimatkassa. Ja kun siellä päin ei
koko talvena ole ollut ajelijaa, niin olivat niin kesyjäkin, että
antoivat melkein sadan askeleen päähän tulla. Kyllä se on totta, että
hautaan olisi tieni kulkenut aivan ensi viikoilla, jos ei Martta olisi
tänne tullut toimittamaan parempaa hoitoa.»

-- Se on Jumalan hyvä työ eikä minun, sanoi Martta. Kyllä minäkin sen
uskon, että se oli Korkeimman käsky, että minun piti lähteä tänne niin
kiireesti, etten joutunut ruumista hautaamaan. Oliko se sitten
sentähden, että minä täältä sain suojeluskunnalle niin paljon apua
vaiko teidän hätäänne lievittämään vai ne kumpikin yhdessä, sitä en
tiedä, sen vain tunsin silloin yöllä siellä riihessä Väinön verisen
ruumiin vieressä valvoessani, että tänne täytyy päästä vaikka läpi
tulen... Voi, voi, sitä yötä ei unohda koskaan!... Maa tärisi liekkien
voimasta, kun kymmenet talot paloivat yht'aikaa ja tähtien tasalle
kohoili liekkien kajo valaisten kuutonta yötä... Ilkeitä kirouksia ja
sydäntä särkeviä parkuvia valituksia sekaisin kuului hävityksen palon
valaisemasta yöstä... Veri hyytyi suonissani. Vapisin kuin kaisla
virrassa. En voinut edes itkeäkään ennenkuin junassa. Punikit kysyivät:
'Mikä on tullut?' Sanoin vain että tappoivat mieheni. Kamalasti kiroten
ne virkkoivat siihen: 'Kyllä ne lahtarit tappavat', siinä oli heidän
lohdutuksensa. En heiltä parempaa toivonutkaan.

-- On maalla viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu, sanoi Mooses.
Tulee mieleen, että oli ajattelematon ja uhkarohkea teko, kun Väinö ja
Teppo menivät niin vähillä voimilla valloittamaan sitä rautatievaunua.
Sen vuoksi menettivät itsensä ja kaikkensa.

-- En voi syyttää heitä siitä, sanoi Martta. Ne olisivat keikkuen
valloittaneet sen asevaunun, jos ei niitä ryssiä olisi tullut, ja sitä
ne eivät tienneet. Mutta suo siellä, vetelä täällä. Kun punaiset saivat
niitä ryssiä aseineen, niin ne kuitenkin olisivat ryöstäneet ja
polttaneet kylän ja Teppo ja Väinö eivät niiltä olisi päätään
pelastaneet, kun he olivat suojeluskunnan hommaajia.

-- Niinpä tuo sentään lienee, vaikka jotakin sitä tulee arvelleeksi,
sanoi Mooses ja kellistyi vuoteelleen.

-- Kunpahan saisivat jo ajassa tuomionsa ne sellaisten tekojen tekijät,
sanoi Annakin ja kallistui Mooseksen vuoteen laidalle.

Martta pudisti päätään ja sanoi:

-- Ei ole nyt enää kaukana niitten tuomiopäivä. Se valkenee tulella ja
rakeilla. Eikä vuoretkaan lankea heitä peittämään siltä tulelta.

Sen sanottuaan Martta sukkaa kutoessaan rupesi hiljakseen laulamaan:
'Jumala ompi linnamme.'

Somalta tuntui Martan isästä ja äidistä sen virren lauluun nukkua, ja
ilo oli suuri senkin tähden, että Mooseksen jalatkin olivat lämpimät.

Martta kutoi vielä kauan kudelmataan, mutta moniöinen valvonta rupesi
lopulta painostamaan. Niin hän jätti kudelmansa pöydälle ja kallistui
vuoteelleen, ajatellen seuraavana iltana olevansa taas pappilan salissa
iloisessa seurassa lietsomassa yhäkin enemmän henkeä yhteiseen
tehtävään.

Toisen päivän aamuna Martta palasi Tepastosta ja Nellan reessä oli
kaksi säkkiä jauhoja, suuri tönkki voita ja häränpaisti, jotka
ruustinna lupauksensa mukaan oli hankkinut.

Mooses tuli jo vastaan kartanolla ottamaan hevosta aisoista, ja Martta
sanoi loistavin kasvoin:

-- Reessä on nyt syömistä, siitä korjatkaa.

-- Kyllä, kyllä, sanoi Mooses riisuessaan Nellaa aisoista.

Pirttiin tultuaan ei Martta äidilleen puhunut mitään muuta, kuin sanoi
ruustinnan ja rovastin terveiset ja lyhyesti vastaili äitinsä
kyselyihin. Hän oli kummasti levottoman näköinen, ei istunut, käveli
vain ikkunasta ikkunaan eikä ottanut kudelmaakaan käsiinsä. Väliin vain
hieroi käsiteriään yhteen ja silmistä näkyi sisäinen tuli.

Kun Mooses tuli pirttiin, niin Martta ajattelemattaan nykäisi
päähuivinsa kaulalleen ja palavin silmin sanoi: »Nyt on jo hyökkäyssota
alkanut. Minun täytyy päästä rintamalle näkemään sitä ryövärien ja
murhaajain tuomion tulta ja lietsomaan sen liekkiä. Tänä iltana lähden
junaan ja huomenillalla olen rintamalla. Kirkonkylästä lähtee kaksi
neitiä mukaan viemään suuria tavaralähetyksiä... Kun Taulaniemi on
vapautunut punaisista ja ryssistä, niin tulen tänne. Ja jos siellä
kotona on säilynyt ne eläinten rehut, niin lähdetään täältä kirjoineen
karjoineen ja myötämyttyineen. Siltä varalta varustautukaa täällä.
Minulla ei silloinkaan ole paljon aikaa viipyä. Minun aikani ei kulu
muualla kuin rintamalla niin kauan kuin sota kestää. Joeli jää tänne.
Reessä on kolmen litran pullo Joelille maitoa. Näinä päivinä näkyy
Heluna poikivan.»

-- Heluna poikii tänä päivänä, sanoi Anna kuoriessaan perunoita
aamiaiskeittoon.

-- Voi voi! Tuntuu kuin siivet olisin saanut, kun siellä Tepastossa
kuulin, että hyökkäys punaisia vastaan on alkanut ja kaksi kaupunkia ja
monta maakylää jo vallattu ja monta tuhatta ryssää ja punikkia saatu
vangiksi.

-- Eiköhän siellä rintamalla jo olisi muita, jos sinä pysyisit sieltä
poissa. Menetät vielä sinäkin siellä henkesi, sanoi Martan äiti
pahoillaan ja ääni värisi.

-- Siellä on kyllä satoja ja tuhansia muita, mutta minun paikallani ei
ole ketään, minä menen, minua tarvitaan.

Martan äiti ei enää virkkanut mitään, kuori vain perunoita allapäin ja
harvakseen tippui kyyneliä maahan.

Marttakin otti veitsen ja meni äidilleen avuksi ja sanoi: »Kun teille
nyt poikii lehmä ja kohta toinenkin, niin että teillä on monenlaista
hyvää syömistä, niin säästäkää näitä perunoita siemenien varalle.
Meillä kyllä yksi kuoppa perunoita jäi metsään punaryöväreiltä
huomaamatta, mutta kuka tietää vaikka ne nyt siellä viimeisetkin
katselisivat. Silloin jäämme aivan perunankylvöttä.»

-- Ei niitä monta hehtoa enää täälläkään ole, jos neljä tai viisi on.

-- Se onkin iso asia, jos viisi hehtoa saataisiin perunaa kylvöön. Se
on enemmän kuin ei mitään.

Mooses ei ollut Martan puheisiin virkkanut mitään, istui vain
peräpenkillä, jalallaan soudatteli kehtoa, jossa Joeli nukkui.
Käsillään hän hieroi kintaitaan, jotka olivat eilen kastuneet ja yön
aikana orressa kuivaneet koviksi. Nyt perunan kuorinnasta päästyään
Martta tuli isänsä luo penkille istumaan ja sanoi:

-- Minä kun armeijan mukana menen niin pitkälle, että Taulaniemi on
valloitettu ja näen että saatamme sinne viedä elukat, niin tulen kuten
jo sanoin teitä täältä noutamaan ja sitten vasta haudataan Väinö ja
ruvetaan uudesta tekemään taloa uudella innolla.

-- Paras kai se on mennä, kun kerran menoksi, niin pian kuin pääsee,
kun niistä punikeista kerran ei pelkoa olisi. Minä juuri tässä
ajattelen, että jos siellä rehut eivät olisi säilyneetkään, niin
kuljetetaanhan rehujakin rautatietä. Minä Nellalla vedättäisin täältä
rehut tuohon asemalle, siinä pantaisiin vaunuun ja annettaisiin vain
hyristä koko talous mukana. Siellä voisi nyt lumen aikana toimia
hevosen kanssa paljon, sitä vastoin ei sillä täällä tee mitään.

-- Aivan oikein, sanoi Martta. Siinäkin tapauksessa saatte täällä
valmistautua lähtemään. Minä puolestani olin ajatellut rehujen täältä
kuljetusta mahdottomaksi, kun vaunujen vuokra on kallis ja rahtikin
kallis. Mutta olkoon kallis kun on. Päätetään vain siinäkin tapauksessa
lähteä, niin pian kuin punikit ovat jättäneet Taulaniemen... Jurma...
Yli-Jurma... Oi, kuinka lämmittää poveani se nimi, vaikka mustina,
alastomina patsaina seisovat siellä liedet.

-- Jurmako se on sinun kotisi nimi?

-- Yli-Jurma on meidän ja Ala-Jurma on Teppovainajan koti. Tepon
vanhemmat jäivät eloon. Riiheen nekin asettuivat asumaan. Luultavasti
tekevät siihen jotakin uunin tapaista, jossa paistavat leipää. En usko,
että punaisilta lähtevät leipäuuniakaan pyytämään.

-- Mutta mahtaakohan hiiriltä säilyä ne sinun elokätkösi, kun ne ovat
kallioluolissa ja vuoren onkaloissa, sanoi Mooses.

-- Kyllä säilyvät. Ne ovat sitä varten laitetut. Säkit on hierottu
hienoilla suoloilla. Hiiri ei syö suoloja... Sanalla sanoen, kun sinne
päästään, niin ei ole leivän puutosta, sanoi Martta. Sitten hän otti
kudelmansa ja sanoi: »Pitääpä valmistaa tämä sukka ja aloittaa toinen.
Sen minä kudon vaunussa.»




Viidestoista luku.


Kymmenen päivää oli Martta ollut rintamalla, kun hänen eräänä
aamupäivänä nähtiin Saunajärvellä keveissä vaatteissa ja avopäin
juoksevan Uuteentaloon päin kädessään kouran täysi valkoisten
sanomalehtiä. Pirttiin tultuaan ja tervehdittyään isää ja äitiä hän
heitti sanomalehdet pöydälle ja loistavin kasvoin ja palavin silmin
sanoi: »Nyt on kaikki hyvin. Punikit ja ryssät ovat kahden tulen
välissä. Saksalaiset ovat valloittaneet Helsingin. Siellä jo painetaan
meidän lehtiä, mutta punaisten ei kirjaintakaan. Toissailtana puhdistui
Taulaniemen kirkonkylä ryssistä ja punaisista. Ne pakenevat verissä
päin etelään ja niitä ajetaan takaa hengen tulleen edestä. Pohjoinen
armeija painaa täältä ja saksalaisten tuli vastaa etelässä, Jumalan
kiitos, punikkien ja ryssäin päivät ovat luetut... Kyllä ne meidän
poikamme ovat rohkeita! En unohda hetkeä toisen ikäistäkään. Punikit
venäläisineen olivat varustautuneet kansakoululle ja rautatieasemalle.
Tykit jyskivät kahta puolta. Meidän rantapellolta yli Kaaresjärven
ammuttiin kymmenellä suurella tykillä kansakoulua ja rautatieasemaa
samalla kuin miehet ensin metsän suojaa, sitten törmän suojaa kontaten
menivät kohdalle. Vihollisen kuularuiskut ratisivat ja tuhannet
kiväärit syöksivät tulta ja rakeita. Mutta se ei poikia peloittanut.
Törmän harjalle päästessään he avasivat kivääreistään vastatulen ja
juosten syöksyivät tulta vastaan. Oli jännittävä hetki, sitä en unohda.
Emme voineet henkeä vetää. Silmät rävähtämättä ja koko olento jäykkänä
ja turtuneena katsoimme miten käy. Ja voi sitä riemua mikä meissä
syttyi, kun valkoinen lippu ilmestyi rautatieaseman viiriin ja
ampuma-aseet vaikenivat, hieno illan tuuli vain yhtenä lauttana vei
sotasavua syrjään ja valkea lippu nousi kansakoulunkin lipputankoon.
Tuhatkunta ryssää ja monta sataa punikkia saatiin vangiksi. Me emme
kauan riemuinneet, lähdimme juoksemaan, auttamaan haavoittuneita ja
korjaamaan kuolleita. Kolmen silmät sain minäkin painaa kiinni iäiseen
uneen ja kostuttaa kyynelilläni heidän vaalenevia kasvojaan... Ei usko,
joka ei näe, miten kuolevatkin hymyilevät, kun näkevät kuolevansa
omiensa helliin käsiin... Kymmenen ruumista ja kolmekymmentä
haavoittunutta saatiin kantaa taistelutantereelta, mutta punikkien ja
ryssäin kaatuneitten ja haavoittuneitten luku oli kymmenin kerroin
suurempi.»

-- Mihin ne vangit siellä joutuvat? kysyi Mooses.

-- Ryssät ammuttiin paikalla, mutta punikkeja tutkii sotaoikeus. Ne,
jotka toisten pakotuksesta ovat ryhtyneet kapinaan, vapautetaan, mutta
pakottajat ja yllyttäjät ammutaan... Mutta minähän tässä unohdan
varsinaisen asiani. Sitä nyt pitäisi meidän ruveta lähtemään. Hyvä jos
kerkeäisimme tänä iltana junaan. Karjanrehut ja perunakuoppa ja kaikki
mitä siitä varsinaisesta ryöväyksestä ja palosta jäi jäljelle, ovat
säilyneet, joten täältä emme tarvitse rehuja muuta kuin matkaevääksi.
Asemalla on jo hevos- ja lehmävaunut valmiina.

-- Kyllä kai tästä muuten, mutta tämä talohan tässä jää jäniksille.
Olisi tällä menneellä viikolla ollut ostajakin. Lainioliitto tämän
ostaisi kolmella tuhannella markalla metsävahdin asunnoksi, mutta ei
osannut silloin vielä myydä.

-- Saattaahan tämän myydä jäljestäkin päin vaikka kirjeellisesti. Ei
muuta kuin pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessä.

-- Ei suinkaan tässä kiinni ottavaa ole. Rehuja kyllä jää, mutta tuossa
Leppimäessä asuu huonemiehenä Samppa Ketonen, se saattaa puntarilla
myydä savottalaisille. Se on siksi luotettava mies, että sille saattaa
uskoa. Ja se saattaa myydä nuo viimeiset perunatkin. Lähden
toimittamaan Sampalle, alkakaa panna matkaan lähteviä hynttyitä kokoon,
sanoi Mooses ja lähti Leppimäelle.

Martan äiti oli äänettä kuunnellut Mooseksen ja Martan päätöstä,
jalallaan vain liikutteli kehtoa, missä Joeli nukkui, ja käsillään
parsi Mooseksen kinnasta. Mutta kun Mooses oli mennyt, niin hän kysyi:
»Metsoako vai matikoita keitetään viimeiseksi keitoksi tässä talossa,
kumpaisiakin on? Mooses eilen toi kaksi metsoa ja tänä aamuna kymmenen
isoa matikkaa.»

-- Keitetään matikoita, niistä saadaan keitto pikemmin kuin metsosta,
sanoi Martta ja alkoi kahmarehtaa perunoita kuoriakseen ja sanoi:
»Näitä on toki meillä siellä kotona yli kolmekymmentä hehtoa. Ne ovat
siinä metsäkuopassa, joka näkyi säilyneen.»

-- Onpa niitä sitten siemeniksi jos syötäviksikin, sanoi Martan äiti ja
lähti eteisen säiliöstä noutamaan sitä madenippua peratakseen siitä
keittoon sen verran kuin Martta halusi panna pataan.

Mooses palasi kohta Leppimäeltä Samppa mukanaan ja loistavin kasvoin
sanoi: »Samppa muuttaakin tähän taloon asumaan ja myy nuo viimeiset
rihkamat, mitkä jää, ja valmiit matikanpyydykset jäävät hänen
hyväkseen.»

-- Mutta kuulkaas isä, sanoi Martta. -- Reet ja kärryt ovat meiltä
kaikki palaneet ja astiat ovat kaikki palaneet. Patakaan ei saa
unohtua. Ne täytyy saada mukaan.

-- Reet ja kärryt. Ne pitänee lähteä viemään etukäteen asemalle, sanoi
Mooses.

Samppa sytytti piippunsa, puhalteli muutamia henkisavuja ja sanoi:
»Teillä kun on pankkoreet ja tuommoinen hevonen, niin menee kerralla
vaikka tämä talo täysineen, kun laitetaan pankkorekiin.»

-- Todellakin. Rupeat sinä avuksi, niin lähdetään laittamaan.

Samppa lähtikin piippuaan vedellen ulos. Sampan jälkeen lähti Mooseskin
ja ovessa mennessään sanoi: »Pankaahan pata täyteen matikoita.»

Samppa ja Mooses laittoivat nyt etureen ja takareen välille neljän
sylen pituiset vankat alustat, köyttelivät ne kiinni pankkoihin ja
niitten päälle panivat karjan muurin, kärryt aisoineen, suuren
rullakarhin, piikkikarhin, kääntöauran ja sahra-auran aisoineen ja
niitten päälle kirjakaapin kirjoineen ja puuastioita, saaveja, ammeita,
ämpäreitä ja kiuluja ja niitten sisään separaattorin kaikkine siihen
kuuluvine astioineen ja päällimmäiseksi heiniä matkaevääksi elukoille.
Ja oli nyt kuorman harja melkein räystästen tasalla. Tulipa Sampan
vaimokin Reeta-Liisa katsomaan lähtijöitä ja pirttiin tultuaan
hyväntuulen näköisenä sanoi: »Onpa tuossa kartanolla kuorma, joka
hieman muistuttaa majanmuuttokuormaa.»

-- Se se onkin, sanoi Martta.

-- Mutta kun toki tulitkin meitä auttamaan, kiitteli Martan äiti.
Meillä kun on kaksi lehmää talutettavana ja tuossa kehdossa mies
kannettavana, niin lähdet toista lehmää taluttamaan, minä kannan tuon
miehen alun.

-- Lähdetäänpä vain, sanoi Reeta-Liisa.

Samppa ja Mooses tulivat pirttiin kyselemään, mitä vielä olisi
lähteviä.

-- Tuo kehto ei saisi jäädä ja tuoliakaan ei ole siellä kotona yhtään,
nekin ovat siellä palaneet.

-- No, ne saatetaan panna viimeiseksi tuonne kuorman perään köyden
päälle, sanoi Samppa rauhallisesti ja sytytti taas piippunsa.

-- Mutta siinä on kätösen toimet, ennenkuin tuo kuorma on vaunuun
aseteltu. Sampankin on lähdettävä sinne avuksi ja pitäisi joutua sinne
aikanaan.

-- Kyllä nyt on kello kuuteen aikaa vaikka tehdä vaunukin uudesta,
yhdeksättä vasta käypi kello. Mutta parempihan sitä on aikaa myydä kuin
ostaa, sanotaan. Lähdetään sentään vaikka paikalla, sanoi Samppa
piippuaan vedellen.

-- Ei ennen syöntiä. Matikkakeitto jo kiehuu, sanoi Martta ja nosti
Joelin kätkyestä virkistelemään ja syömään, jottei lapsen tarvitsisi
unisena ja syömättä lähteä taipaleelle.

-- Onpa siinä lihava poika, ei uskoisikaan puolivuotiseksi, sanoi
Reeta-Liisa katsellessaan Joelia, kun se suurilla pyöreillä silmillään
katseli ympärilleen.

-- Onhan tämä tämmöinen pullukka. Siinä on sotavuoden poika. Ei tiedä
mies, mitä maailmassa tapahtuu... Muuten tämä on niinkuin nykyoloissa
pitää olla. Tämä ei kyllästytä hoitajaa. Itkeä ei osaa ollenkaan,
ähkäisee vain, kun jotakin puuttuu. Tarpeet kun on tasaisin, niin maata
möllöttää siinä mihin pannaan... Semmoinen sitä sinä olet, sinä äidin
pullukka... Nyt sitä lähdetään kuitenkin kotiin.

Sitten Martta antoi Joelin Reeta-Liisan syliin ja lähti äitinsä avuksi
keittiöön. Kohta toivatkin sieltä pirttiin keittopadan, josta Martan
äiti rupesi täyttämään kuppia. Martta kantoi muuta ruokaa pöydälle ja
sanoi: »Nyt syömään ja sammaleen. Meidän pitää tuon tavaran paljouden
kanssa joutua asemalle, tavarajuna tulee neljän aikana, meidän on
tavarajunassa matkustaminen, kun on eläimiä ja muutakin tavaraa.»

-- Niin todellakin, sanoi Mooses istuessaan pöydän taakse.

-- No kyllä nyt sentään on päivää, ei ole kello yhdeksääkään, sanoi
Samppa istuutuessaan vastapäätä Moosesta höyryävän kukkurakupin
kohdalle.

-- Mutta tuo kello seinälle muuten olisi unohtunut, jos sinä et olisi
kelloa maininnut, sanoi Mooses vetäessään paksua mateen murua kupista.

-- Minullepa tuo olisi jäänyt, meillä ei olekaan kelloa, sanoi Samppa.

-- Eipä se joudu sinulle, siellä tuskin lienee seinäkelloa.

-- Ei ole, palaneet ovat nekin, sanoi Martta pistellessään
matikkavelliä Joelinkin suuhun.

Kun syömästä oli päästy, täytettiin kaksi suurta tuohikonttia
ruokatarpeilla ja ruoka-astioilla ja toisen kontin pohjalle joutui
kaksi metsoakin. Sitten Joelin kehto vaatteineen ja kehdossa
vaatteitten sisässä seinäkello ja kaksi tuohikonttia ja pata sidottiin
kuorman jälkipäähän. Pian nähtiin Saunajärvellä kokonaisen talon
kokoinen kuorma, joka hiljalleen eteni asemalle päin ja vähän
jäljempänä kaksi lehmää, jotka ikäänkuin jotakin pahaa aavistaen
haikeasti ammuen pyörähtelivät taakseen katsomaan. Mutta kun Anna oli
taluttamassa etumaista ja Martta Joelia kantaen hätisteli jälkimmäistä,
niin ne kävellä lojottivat tavallista lehmän käyntiä ja hupenivat
järven takaa metsän rinteestä näkyvään tien aukkoon. Ammunnatkin kerta
kerralta rupesivat heikkenemään ja kohta ei kuulunut ollenkaan.

       *       *       *       *       *

Väinölle saatiin matkalta eräästä ruumisarkkutehtaasta valkea arkku, se
vietiin mennessä kotiin. Ja kun elukat oli saatu suojiin ja ruokaa
eteen, niin ensimmäiseksi työksi pantiin Väinö arkkuun ja kannettiin
pajaan seuraavana päivänä haudattavaksi sankarien hautausmaahan. Kun
Martta sai Joelin hoidetuksi kehtoon nukkumaan ja Mooses rupesi kehtoa
heiluttamaan, niin Martta laittoi riihen uuniin puuta palamaan, jotta
edes vähänkään lämpiäisi. Sitten hän kaivoi kontista metson, istui
lattialle ja rupesi siitä laittamaan illalliskeittoa.

Kun Joeli oli nukkunut, rupesi Mooses katselemaan, mitä laitetta
saataisiin pöydäksi ja sanoi:

-- Viittä on vaivainen vailla, ei yhtä sianlihaa. Oli vahinko, kun ei
pantu mukaan yhtään pöytää.

-- Se tuvan pöytä olisi ollut niin sievä ja kevyt, ei olisi paljon
painanut, mutta ei kenenkään juolahtanut mieleen, sanoi Martan äiti ja
lähti toiseen riiheen hoitamaan lehmiä.

-- Ehkäpä huomenna saadaan jostakin edes joku pöytä, sanoi Martta
lohduttomasti nyhtäessään metsosta höyheniä. Martan mieli painui
raskaaksi, kyyneliä tipahteli helmaan. Sitä hän ei kuitenkaan
valittanut, nyki vain höyheniä, niin että rapsahteli. Viimein hän
kuitenkin sanoi: »Ainako kyynel silmissä täytyy muistaa sitä yötä,
jonka Joelin kanssa tässä tämän uunin edessä vietimme... Olisihan nyt
jo iloon syytä. Ja ilon kyyneleitä nämä lienevätkin, vaikka murheen
tietä tulevat esiin.»

Mooses ei siihen virkkanut mitään, vaan lähti ulos katsomaan,
löytäisikö mitään esineitä, joista saisi pöydän tapaista, ja kohta
toikin kaksi tyhjää maaliöljytynnyriä ja laudan pätkiä ja ihastuneena
sanoi: »Kohta se on pöydän puutoskin toisissa taloissa eikä meidän
kotona.» Hän laittoi tynnyrit lattialle pystyyn erilleen toisistaan ja
pani niitten päälle lautoja. Mukana tuotuja ämpärejä hän asetteli
sivuille ja niitten päälle laudanpalasia istuimiksi.

Martan mielikin näytti ilostuneen, ja isänsä puuhat nähtyään hän sanoi:
»Tosi on, että lyöjä ei asetta puutu. Siinähän on nyt pöytä ja istuimet
sivulla.»

-- Niin siinä on, sanoi Mooses ja pani riihen uuniin lisää halkoja.

Martta sai nyt metsosta höyhenet pois ja laittoi riihen uunin
hiilustalle padan tulelle, mihin paloitteli metson kiehumaan.

Martan äitikin tuli ulkoa maitokiulu kädessään ja sanoi: »Vähänpä lähti
lehmistä maitoa, ei täyttä kiulua kahdesta lehmästä. Ja ne oudostelevat
nytkin sitä asuntoaan, ynähtämään mielivät ja nuolivat minua lypsäessä
niin, ettei tahtonut loppuakaan tulla. Kun minä puhuttelin niitä ja
panin paksulta olkia vuoteeksi, niin näyttivät sen ymmärtävän ja
rupesivat syömään.»

-- Nella se oli kummissaan vaunussa, sanoi Mooses. Se vain hajalla
jaloin seisoi jäykkänä kuin puuhepo ja kun minä lähdin poistumaan, niin
sille tuli hätä, se rupesi palavin silmin hykähtämään, että koko ruumis
tutisi mukaan. Minä kun seisoin luona, puhuttelin ja harjaa sukostelin,
rauhoittui se ja painoi päänsäkin rintaani vasten, niin että ihan voi
lukea sen rukouksen: »Älä heitä minua tänne, kuolemme yhdessä!»

-- Sama se oli lehmilläkin. Haikea ammunta pääsi, kun minä poistuin
vaunusta, eikä syönnistä olisi tullut mitään, jos minä en olisi ollut
vaunussa, sanoi Anna.

-- No, hyviäpä täällä kuitenkin näkyy olevan heinät, apilasnurmia
näkyvät olevan, kyllä ne täällä sentään kotiutuvat, sanoi Mooses ja
alkoi heittää päällysvaatteitaan, kun riihikin rupesi tuntumaan
lämpimältä.

Keitoskin rupesi joutumaan ja Anna kaivoi kontista muita ruokia,
kuppeja ja lusikoita pöydälle.

Kun Martta sai kupit täytetyksi keitolla, niin Mooses istuessaan
syömään sanoi: »Muistuttaa tämä illallinen vielä Saunajärven erämaan
illallista, mitä perästäkin seurannee.»

-- Jumala yksin tietää, sanoi Annakin ja istui toisen ämpärin päälle.

Martta otti Joelin syliinsä ja istui toiselle puolen pöytää ja sanoi:
»Huomenillalla ehkä lienen taas armeijan illallisella. Huomenaamuna
päivän valjettua toimitetaan ruumis hautaan. Minä vain neuvon teille
viljakätköt ja perunakuopan, sitten lähden... Junassa kuulin, että
Hiidennivalla punikit ryssineen laittavat suurta varustusta. Siellä
tulee taas kuuma yhteenotto, siellä tarvitaan minuakin... Isä ja äiti,
toimikaa täällä miten ymmärrätte. Nyt lumen aikana mikä on teillä, isä,
aikaa, niin alatte hommata vointinne mukaan hirsiä asuinrakennusta
varten ja vieläpä aloittaa rakentamistakin. Olen ajatellut, että uusi
rakennus tehdään samanlainen kuin entinenkin oli: toiseen päähän
pirtti, toiseen päähän saman kokoinen sali ja välille eteinen, kaksi
kamaria ja keittiö. Kyllä sen näette entisen rakennuksen kivijalasta.»

-- Kun osuisi omaan metsään.

-- Tuosta kolmannen riihen luota lähtee tuonne itää kohti kärryillä
ajettavan tien aukko. Se vie metsään, eikä tarvitse monta sataa syltä
mennä, ennenkuin rupeaa näkymään hirsipuuta minkälaista vain haluaa...
Ja jos minä rupean viipymään, etten toukojenkaan tekoaikana kotiutuisi,
niin tuohon puimahuoneen sivulla olevaan peltoon kylvetään ohraa ja
kauraa. Tuo kosken puoleinen pelto on laihona ja tämä välipelto jää
rukiin maaksi. Rintapeltoon kylvetään peruna, ja mikä jää perunalta, se
kylvetään vihantarehuksi... Auttanee tuo toki Jumala Suomen sankareita,
että silloin jo olen kotona... Mutta ennen kaikkeahan teillä on tähän
riiheen tehtävä uuni, jossa saatte leipää kypsäksi ja edes yksi ikkuna
tälle sivulle.

-- Uuni kai se ensimmäinen on. Tehnen vain semmoisen sisäänlämpiävän.

-- Minkälaisen vain itse tahdotte, sanoi Martta ja lusikan kärjellä
pisteli velliä Joelin suuhun.

Kun syömästä oli päästy, tuotiin olkia, joitten päälle mukana tuoduista
vaatteista tehtiin vuoteet ja painuttiin makuulle. Uunissa oleva
hiilusta valaisi himmeästi riihen yhtä seinää ja siihen valo vähitellen
tummui. Tummasti punertavaan seinään katsoivat Mooseksen silmät ja hän
sanoi huoahtaen: »Tikka on kirjava, mutta ihmisen ikä on kirjavampi...
Sijan tietää kussa syntyi, paikan kaiken kussa elää, vaan ei tiedä
kussa kuoleman pitää.»

-- Ei tarvinne teidän enää elävin silmin nähdä majanmuuttoa, sanoi
Martta ja siirsi Joelia likemmäksi itseään ja painoi päänsä tyynyyn.

Edellisen yön valvonta tuntui Moosesta ja Annaakin rupeavan
painostamaan ja niin painautuivat hekin nukkumaan.




Kuudestoista luku.


Oltiin jo toukokuussa. Sota oli Suomesta loppunut. Yli-Jurmassa oli
kaikki kevätkylvöt tehty, kun Martta tuli kotiin. Siitä ilosta Martta
haki metsästä automobiilinsa ja laittoi sen kuntoon illalla
ajeltavaksi. Oli lauantaipäivä. Joutuakseen autolla ajelemaan hän
lämmitti saunankin tavallista aikaisemmin.

Aurinko oli jo kallistumassa iltaan, kun Mooses oli vielä kyntämässä
rukiiksi tulevaa peltoa. Teppo-vainajan isä tuli nyt Mooseksen luokse
sanoen: »Teillä täällä on touot maassa. Minulla taitavat jäädä
panematta. Sain niin kunnottoman punikkien rääkkäämän hevosen. Ei tahdo
jalka jalasta erota kyntäessä ja siitäkin vähästään uupui nytkin.»

Mooses istahti pientaren laidalle, ja siihen istui vieraskin tuumimaan,
voisiko Mooses lähiviikolla tulla auttamaan toukojen tekoa. Mooses
lupautuikin ja samassa kääntyivät miesten puheet vasta päättyneeseen
sotaan ja mitä enemmän he siinä puhuivat, sitä enemmän tunsivat
lämpenevänsä.

Nella seisoi aurassa. Silmät lupsahtelivat kiinni ja pää nuokahteli
alaspäin, se näytti nukkuvan. Martta käveli pellon piennarta miesten
luokse ja jo viidenkymmenen askeleen päästä nauraen sanoi:

-- 'Mooses ja hänen hevosensa', tekee mieli tepastolaisten tapaan
sanoa. Heittäkää, isä, nyt kyntö, sauna on valmis kylvettäväksi.
Kylvemme ja lähdemme näin kauniina iltana ajelemaan autolla. Ettekö
tekin, naapurin isäntä, tulisi muorinenne mukaan?

-- Emme nyt pääse, on siellä kotona yhtä jos toistakin tointa, sanoi
ukko ja nousi istualtaan.

Nousi Mooseskin riisumaan Nellaa, joka Martan puheen kuultuaan alkoi
höröllä korvin katsella puoleen ja toiseen, että eikö todellakin tätä
hommaa jo heitetä toistaiseksi. Ja hyvän tuulen näköisenä se luihkavin
korvin aisoista päästyään lähtikin Mooseksen rinnalla kävelemään kotiin
päin.

Kylpemästä tultua pukeutuivat kaikki pyhäpukuihinsa. Marttakin otti
vaalean kesäleninkinsä ja päähänsä pani sulilla koristetun vaalean
kesähattunsa, jonka oli ostanut rintamalta palatessaan.

Automobiili seisoi porrasten edessä valmiina lähtöön. Mooses ja Anna
istuivat auton perään ja Joeli Annan syliin. Martta asettui konetta
hoitamaan. Ajettiin Helsinkiin päin vievää tietä, väliin aivan junan
nopeudella ja väliin, missä näkyi mielenkiintoisia sodan jälkiä,
ajettiin aivan hiljaa. Ja kun tultiin Siikasalmelle, mistä punaiset
olivat paetessaan räjäyttäneet sillan, jonka vuoksi nyt kuljettiin
lautalla yli, niin toisella rannalla käännettiin auto takaisin.

Oltiin kotimatkalla lähellä kotia, missä tuhatvuotiset aarniopuut
seisoivat tien kahta puolta. Matkalla oli puhuttu rauhasta eikä mistään
muusta kuin rauhasta, ja se oli ylentänyt mieliä, vaikka kyyneleet
usein kihahtivat silmien nurkkiin.

Mailleen vierivä aurinko paistoi Kaaresjärven yli näkyvän Taulaniemen
kirkon tornin vieritse ja kultasi tien kahta puolta seisovien
aarniopuitten runkoja, niitten havuneulasia ja lehtipuitten
puolikasvuisia lehtiä. Kultasipa se mustia sammuneitten kekäleittensä
keskellä kammottavine suineen seisovia uuniraunioitakin. Auto kulki
hitaasti, sen verran vain, että pyörät liikkuivat ja hyllyvät istuimet
hytkähtelivät ylös alas. Martta ojensi itsensä suoraksi ja puitten
välistä näkyvää sinisen hiilakkaa taivasta kohden kohotetuin silmin
sanoi:

-- Rauha... Kiitos sulle, rauhan Jumala!... Kuinka suloinen onkaan
rauha!... Rauha maassa... Rauha taivaassa... Rauha ihmisten sieluissa.

Auto pysähtyi riihen eteen, jonka ainoa ikkuna leimusi auringon
viimeisistä säteistä.










--- Provided by LoyalBooks.com ---