E-text prepared by Matti Järvinen.



EPÄILIJÄ.

Kuvaus neljässä näytöksessä.

Kirjoittanut
KALLE AHO.







Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.




Ensimäinen Näytös.


_(Kirkkomäellä. Perällä kirkko ja hautausmaa.) (Esiripun kohotessa
pidetään parhaallaan iltakirkkoa. Ihmisiä liikkuu kirkon ympärillä.
Sakastin ovesta työntää suntio ulos UKKO-MÄKÄRÄTÄ, jolla on huonot
liinavaatteet päällä ja virsut jalassa.)_

MÄKÄRÄ.

_(Kumarrellen sakastin rappusilla.)_ Hyvä herra, armollinen
kirkonpalvelija...

SUNTIO.

Ka, mene, mene! Ei tänne saa tulla.

MÄKÄRÄ.

Enhän minä .. suokaa anteeksi.. Olisin vaan kaikessa nöyryydessäni
tullut herran temppeliin.

SUNTIO.

Sinä et kuitenkaan malta olla yhdessä kohden. Juoksentelet ympäri
kirkkoa ja höpiset jonkin joutavaa.

MÄKÄRÄ.

He, hee.. Höpisenkö minä?.. No ei sitten. Tämä pääkartano ei tahdo taas
pitää kutiaan. _(Hän nauraa kähäyttää.)_

SUNTIO.

Senpätähden saat pysyä poikessa.

MÄKÄRÄ.

_(Vedet silmissä.)_ Ni-ni-niinhän tuota pitänee.. Kas, pääsky lensi..
Mutta mitä pahaa minä sitten olen tehnyt, kun sinä minua ajelet kirkosta
pois?

SUNTIO.

Ethän sinä pysy yhdessä kohdenkaan, ja kun pappi saarnassaan muun muassa
sanoi: kyllä herra hullut hoitaa, niin silloin sinä heti ääneen huusit
että kyllä se hoitaa. Sopiiko tämä nyt kirkossa?

MÄKÄRÄ.

_(On hetken alakuloisen näköinen, mutta sitten iloisesti.)_ Mutta
hoitaakinhan se. Mitäs pahaa siinä on?

SUNTIO.

Eihän kirkossa saa huutaa ja juoksennella. Ymmärräthän sen sinäkin.

MÄKÄRÄ.

Niin .. niinhän se on, eihän sitä saisi, vaan kun ne henget viettelevät,
niin minkäpä sille taitaa.

SUNTIO.

Miten ne henget viettelevät?

MÄKÄRÄ.

Nekö? Nehän pitävät Mäkärää aivan narrillaan. Suhkavat kirkossakin
korvaan: juokse, juokse!.. ja silloin täytyy juosta. Toinen tulee ja
kuiskaa: elä vainenkaan juokse, elä vainenkaan juokse, mutta huuda .. ja
minä huudan. Muutoin ne tekisivät kerrassa kummia, niitä täytyy totella.
Kyllä ne kirkossa kumminkin vähän siivommalla ovat, mutta, vie sun, kun
ne kotona vehkeilevät, niin jos siinä ei ole sen seitsemässäkin
höyräkässä. Se pappa-piru on -- koira vieköön -- kaikista ilkein ..
katsos.. _(Hän levittää kätensä ja sormensa, panee naamansa hyvin julman
näköiseksi, irvistää ja hyppää suntioon päin.)_ Näin se tekee.

_(SUNTIO ärjäsee ja vetäytyy säikähtäen taaksepäin.)_

MÄKÄRÄ.

_(Nauraa viekkaasti ja räpyttää silmiään.)_ Ei tämä mitään Ole sen
suhteen.. Vaan niin se tekee ja ottaa kirveen penkin alta ja huutaa:
Mäkärä, pane pää pölkylle! Ja jos minä silloin en olisi tiukkana ja
sukkelana, niin arvaathan sen, mitä se piru silloin tekisi. Mutta minä
hyppään näin ikään .. taaksepäin, kun se tulee kirveineen ja manaan
häntä jumalan nimessä menemään pois. Sitten se vähitellen vetäytyy
jonkun pimeän nurkan kautta pellolle, mutta kauvanhan peijakkaan mustat
silmät sieltä vielä kiiluvat.

SUNTIO.

Katsos peijakasta. Kyllä kai se minua peloittaisi.

MÄKÄRÄ.

Vaarassa niiden kanssa toki onkin tuolla kulkiessaan. Kun vaan kaivon
kohdalle sattuu, niin silloin tuo, joka on kaikista suurin roisto, tuo
Ansgaarius, joka kirkkoonkin tulee .. se tuntuu aivan kuin niskasta
kiini ottavan ja suhkaa: Mäkärä, Mäkärä, hyppää kaivoon! Vaan silloin
minä pyöräytän sitä tuolla lailla .. ja alan juosta sen minkä käpälästä
lähtee.. Kas, kas; tuolla kun oriit tappelevat.

SUNTIO.

_(Juoksee katsomaan.)_ Missä .. missä?

MÄKÄRÄ.

_(Kiiruhtaa sakastin rappusia ylös päästäkseen kirkkoon.)_ Siellä,
siellä.. He, he, he!.. He, he, he!

SUNTIO.

_(Rientää heti Mäkärän perästä ja tapaa hänet kiini vaatteen liepeestä
juuri sakastin ovella.)_ Eläpäs menekään.. Kas peijakkaan, kun oli
sukkela.

MÄKÄRÄ.

_(Vetäytyy siivosti takaisin ja viekkaasti nauraen räpyttää silmiään.)_

Ilmanhan minä vaan säikäytin. Pidä vasta ovesi tarkemmin kiini, ettei
syntinen kirkkoon pääse.. Hähä! Jo tulen.

_(SUNTIO menee sakastiin ja sukkelasti vetää oven kiini jälessään.)_

MÄKÄRÄ.

_(Koettaa aukaista ovea.)_ Lukkoonpahan pani.. Mutta onhan tuolla ikkuna
auki. Kuuleehan sieltäkin.

_(Hän menee varovasti ikkunan luo, ottaa lakin päästään ja kyykistyy
seinävierelle.)_

Niin .. niin .. aivan niin. Ihminen on himoilta hallittu .. joo .. joo
.. synnin orja. Perkeleet ja pahat henget pyytävät häntä alituisesti
kiusaukseen johdattaa.. Aivanpahan asian mukaan pappikin tuolta
saarnastuolista puhuu.. Kas, kas, joko se tuo Ahasveeruskin tulee minua
häiritsemään.. Peijakas, nauraa vaan. Mutta kuule mitä raamatussa
sanotaan: kilvoituksella täytyy ihmisen teitä vastaan sotia. Pakene!..
pakene, sanon minä!.. Eihän peijakas aijo lähteä. Mutta jos minä..
_(Sieppaa kiven maasta ja alkaa ajaa.)_

_(Samassa tulee kirkosta NISKANEN, SAARELAINEN ja RUOTTI monen muun
miehen kanssa. Kaikki ovat he puetut vanhan kansantapaan: körttinuttu
päällä, lapikkaat jalassa ja musta huopahattu päässä.)_

RUOTTI.

No, mitä se Mäkärä taas hurjastelee?

MÄKÄRÄ.

_(Pysähtyy ja pudottaa kiven selkänsä taakse.)_ Niin, tuota .. suoraan
sanoen, ajan piruja pois kirkon mäeltä.

SAARELAINEN.

Hi, hi, hi! Vai piruja. No oikeassa oletkin. Tuleehan pirut tuommoista
kirkkomenoa kuulemaan. Urkuin helinä se viehättää.

MÄKÄRÄ.

Vaan soitollahan Taavettikin Saulista pahan hengen ajoi. Yksiä piruja
kai ne on tähänkin aikaan.

_(Hän menee Saarelaisen luota viekkaasti silmiänsä räpyttäen, ottaa
joltakin mieheltä virsikirjan, panee paksusankaiset lasit nenälleen,
tavailee ja selailee kirjaa, mutta samalla seuraa vilkkaasti
keskustelua.)_

SAARELAINEN.

_(Miesten keskessä.)_ Kaikellaisia pelikaluja sitä kirkkoonkin laitetaan
huutamaan ja parkumaan. Tämäköhän meidänkin kirkosta vielä puuttui?

RUOTTI.

Se on yhä vaan sitä vanhaa paavia.

NISKANEN.

Niinhän se on. Koko kristillisyys on kohta taas yksistään muodon asia,
kansa vieraantuu yhä enemmän pois jumalasta ja ristin tieltä --

RUOTTI.

Mutta me pysymme siinä lujasti kiini.

NISKANEN.

_(Jatkaen.)_ -- sillä harva pappi tähän aikaan herätyksiä vaikuttaa.
Mitä tuommoisestakin saarnasta, jota nyt juuri kuultiin. Mies menee
raamattua selittämään, eikä ymmärrä enempi kuin pukki koko raamatusta.
No se nyt käänteli sitä niin nurin perin kuin Kottlannin aura nurmea.
(Yleinen nauru.)

SAARELAINEN.

Taitaako sokea sokeata taluttaa.

RUOTTI.

Eikö he molemmat kuoppaan lankea.

NISKANEN.

Aivan niin. Siinä juuri on syy kansan suruttomuuteen. Ilmankos jumalan
sitten täytyy rangaista ihmiskuntaa nälkävuosilla, ruttotaudeilla,
rajuilmoilla ja kaikkinaisilla vitsauksilla. Jos sitten on semmoisia,
joille on tullut tosi hätä sielunsa pelastuksesta, niin heitä paikalla
ruvetaan ahdistamaan lahkolaisina kirkon puolelta. Kyllä siitäkin
saatiin kärsiä herännäisyyden ensi aikoina. Monessa muokassa
Ukko-Paavokin oli. Häntä ahdistivat niin papit kuin vallesmannit ja mitä
kaikkia heitä lienee. Mutta se mies kesti.

SAARELAINEN.

Kunpa hän olisi vieläkin seassamme vaikuttamassa.

NISKANEN.

Jottako hän ei sitten ole?

RUOTTI.

Jottako niin luulet, Saarelainen, ettei hän sitten ole seassamme
vaikuttamassa?

NISKANEN.

Hänen henkensä vaikuttaa meissä.

RUOTTI.

Ja me hänen hengessään.

MÄKÄRÄ.

_(Lähestyy Ruottia ja taputtaa hänen suurta vatsaa.)_ Niin tuota ihraa
noin vankasti kasvatamme.. Hi. hi, hi.

RUOTTI.

Pois, koira!

MÄKÄRÄ.

So-soo ristitty!

ERÄS AKKA.

_(Kantaen vehnäsvakkaa lähestyy Ruottia.)_ Eikös isännät osta vehnästä?

RUOTTI.

Onko tämä mikä markkinapaikka? Häh!..

_(Ottaa akkaa käsivarresta.)_

AKKA.

Ei, ei .. enhän minä ole sanonutkaan.. Päästä irti.

RUOTTI.

_(Puulaa akkaa.)_ Häpeämätöin! kaupitse pakanoille, vaan elä ristityille
kirkon mäellä. _(Puulaa häntä uudestaan.)_

_(AKKA kaatuu ja vehnäset lentävät kentälle. Yleinen nauru.)_

AKKA.

_(Hyppää ylös ja uhkaa nyrkillään.)_ Saatanan körttiläiset!

MÄKÄRÄ.

_(Taputellen eukkoa.)_ So, so eukko, ei pahaa pahalla kostaa. Poimitaan
me vaan pois vehnäset, eikä olla tietäkseenkään.

AKKA.

_(Noukkiessaan vehnäsiä.)_ Siinäkö teidän ristillisyys onkin, mokomat
koirahattuset. Onko tuo oikean ristityn työtä tuo? Pthyi!.. Pthyi,
herjat! Teidän päälle nyt ei viitsisi koiraansakaan usuttaa.

_(ERÄS YLIOPPILAS, joka kantaa ylioppilaslakkia päässään, tulee akan
puheen kestäessä kirkkomaalle ja lähenee miehiä.)_

YLIOPPILAS.

Ohoh, onpas eukko kiivastunut. Päivää isännät.

_(Kättelee Niskasta, Saarelaista ja Ruottia.)_

AKKA.

Luulevat saavansa viskoa ihmisten vehnäsiä ympäri kirkkomaata. Sanokaapa
Antti-herrakin, eikö se ole hävytöintä.

ANTTI.

Kuka se niin tekee?

AKKA.

Tuopa Ruotti.

RUOTTI.

Onko sinulla oikeus käydä kauppaa kirkon toimituksen aikana.

AKKA.

On lauantaina, vaan sinulla ei ole oikeutta tehdä väkivaltaa.

ANTTI.

Kumpainenkin taidatte olla yhtä oikeassa.

RUOTTI.

Te vielä puolustatte häntä?

ANTTI.

Enpähän tässä osaa puolustaa paljon kumpaakaan. Eikä asia minua liikuta.
_(Ostaa vehnästä akalta ja antaa Mäkärälle.)_ Kelpaakos Mäkärälle kirkon
mäellä ostettu vehnänen?

MÄKÄRÄ.

Mikä se ei Mäkärälle kelpaisi.. Suuri kiitos, suuri kiitos! _(Työntää
vehnästä suuhunsa.)_

ANTTI.

Nyt lähdetään, Mäkärä, käymään kirkossa mekin.

MÄKÄRÄ.

Ei ne laske minua. Ajoivat äskenkin pois.

ANTTI.

Kyllä laskevat, kun mennään yhdessä.

_(He menevät kirkkoon; akkakin menee pois vasuineen.)_

RUOTTI.

_(Osottaa Anttia.)_ Ja tuostakin vielä pitäisi tulla pappi.

NISKANEN.

Mikäs auttaa. Tehdäänhän tähän aikaan pappi miehestä millaisesta
hyvänsä, joka vaan osaa selvästi lukea sen määrän, mitä papin koulussa
tarvitaan, olipa sisällinen ihminen hänessä sitten minkä hengen lapsia
tahansa.

RUOTTI.

Niin, niin .. niinhän se on tähän aikaan.

NISKANEN.

Ja taitanut ainakin olla niin.

RUOTTI.

Ja-ja taitanut ainakin olla niin.

SAARELAINEN.

Mutta mitenkä minä olen kuullut, ettei hänestä pappia tulekaan.

NISKANEN.

Niin ainakin äitinsä sanoo, että papiksi hän lukee.

RUOTTI.

Ni-niin ainakin äitinsä sanoo.

SAARELAINEN.

Niinhän se äitinsä luulee, vaan voipihan hän eukkoa peijata. Ei se mikä
ihme olisi. Kun minä tässä äskettäin pistäysin hänen kamarissaan, niin
näin siellä kaikellaisia kummallisia kirjoja, joita en luule tarvittavan
papin koulua käydessä.

NISKANEN.

No mitä kirjoja ne olivat?

SAARELAINEN.

Ka, kun ne näet olivat vieraskielisiä, niin minä en saanut niistä mitään
selvää. Mutta joitain philosohviioja ne näyttivät olevan. Oli siellä
sitten senkin laatuisia kirjoja, joissa oli kaikellaisia kuvia ja
eläimiä. Niitä varmaankaan ei luulisi pappien kirjoissa olevan.

RUOTTI.

Vaan jos ne ovat raamatun kuvia.

SAARELAINEN.

Ei, eihän raamatussa puhuta sellaisista sittipörriäisistä. Ja mikä vielä
kummempi: kun minä aukasin muutaman pienen kirstun kantta, niin sinne
kun oli neulain nenään pistetty kaikellaisia paarmoja, kärpäsiä,
hämähäkkiä, hapsinkakkiaisia ja jos jonkinlaisia kuoriaisia, joita vielä
oli niin mahdottoman paljon, että minä ihmettelen, mistä se tuommoisen
paarmajoukon on saanut. Mitä semmoisesta osaa arvella?

RUOTTI.

E-en suinkaan ymmärrä.

NISKANEN.

Ne paarmathan ei taida hänen omiaan ollakaan. Olenhan nuo minäkin
nähnyt. Hän sanoi ne olevan erään matkustavaisen ylioppilaan.. Ja olipa
tuo miten oli, tottapahan eteensä katsoo.

RUOTTI.

Niin, tottapahan katsoo.

NISKANEN.

Paras on, jos jokainen ottaa ensin rikan omasta silmästään ja sitten
malan veljensä silmästä. Paljon on meidänkin seassa semmoista, joka on
korjattavaa ja parannettavaa. Minä olen huomannut monen meistäkin liian
paljon kallistuvan maailman mammonaan.

_(NISKANEN ja SAARELAINEN menevät hiljakseen pois, osa miehiä seuraa
heitä. Toinen osa on pysähtynyt etemmä ja ovat innokkaassa
keskustelussa, mutta puhuvat kuiskutellen. RUOTTI on eronnut Niskasesta
ja menee miesjoukkoon. Kun Niskanen on mennyt etemmä, alkavat he puhua
kovemmin ja astuvat hiljakseen pois.)_

RUOTTI.

Niin missäkö hinnassa tervat ovat Oulussa?

ERÄS MIES.

Niin, että paljonkohan nyt antanevat?

RUOTTI.

Sitäpä minäkään en tiedä. Tervan vienti olisi minullakin sinne ollut,
vaan en lähde summan päälle. Suolojenhan nuo sanovat laskeuneen
hinnassa.

TOINEN MIES.

Vai on.. No sehän sopii, olin juuri aikeessa lähteä suolan hakuun.. Lie
tuossa puheessa perää?

RUOTTI.

Perä siinä on hyvinkin.. _(He menevät pois.)_

_(Urut herkiävät soimasta, kellolla läpätään kolme kertaa ja kansaa
menee pois kirkosta. Siellä on myös Antti ja Mäkärä. ANTIN ÄITI,
NISKALAN EMÄNTÄ ja muita naisia vanhan kansan tapaan puettuina tulevat
hautausmaalta. Kirkon edessä yhtyy Antti ja Mäkärä heihin.)_

ANTTI.

Ka, äitihän täällä on. Hyvää iltaa, emännät.

ÄITI.

Me käytiin isäsi haudalla.

ANTTI.

Vai niin. Minäkin siellä toisinaan käyn istumassa jonakin kauniina
iltana ja ajattelen aina, että minkälainenhan se isä lie ollut, sillä
minä kovin vähän muistan häntä.

NISKALAN EMÄNTÄ.

Antti on aivan isänsä näköinen.

ANTTI.

Vai olen minä.

EMÄNTÄ.

_(Vetäen huivia korvansa taa.)_ Niin mitenkä?

ANTTI.

Että vai olen minä.

EMÄNTÄ.

Niin ainai, sanon, aivan olet isäsi näköinen.

ÄITI.

Hyvin paljon hän sinusta pitikin. Vielä viimeisillään varoitti hän minua
pitämään huolta sinusta, että lapsi kasvaisi kurituksessa ja herran
pelvossa.

MÄKÄRÄ.

Ja kyllä nyt on mammalla pulska poika.

ÄITI.

_(Hymyillen.)_ Niin, onhan se.

EMÄNTÄ.

Mistä te puhutte?

ÄITI.

_(Kovemmin.)_ Mäkärä ilman vaan sanoi että minulla on nyt pulska poika.

EMÄNTÄ.

On kaiketi, ja kohta on pappina.

ÄITI.

Kohtahan se on. Muutapa minulla ei olekaan enää tässä maailmassa
elettävää kuin nähdä sinut, Antti, pappina. Nähdä sinut saarnastuolissa
siellä, ylhäällä ja kuulla sinun julistavan seurakunnalle raamatun
puhdasta oppia.

MÄKÄRÄ.

Varmaan tulee Antista jalo saarnamies, ettei seuduilla toista, ellei
enkeli taivaasta astu alas.

ANTTI.

_(Näyttää alakuloiselta.)_ Oletko niin vakaantunut tuossa, toivossasi,
ettei se voisi haihtua koskaan.

ÄITI.

Ei koskaan. Ennen tahdon kuolla tuossa toivossani, kuin nähdä sinut
jonakin muuna.

ANTTI.

Olisiko se ollut isänikin tahto, että minusta kaikella muotoa täytyy
tulla pappi?

ÄITI.

Käskihän isäsi minun pitämään huoli sinusta. Ja tämän kautta luulen
juuri parhaiten turvanneeni tulevaisuutesi niin maallisesti kuin
hengellisestikin, sillä pappinahan sinä parhaiten muistat pitää huolta
sielustasi.

_(MÄKÄRÄ on kulkenut vaimojoukossa ja katsellut jokaista hyvin
tutkivasti. Pysähtyy nyt Niskalan emännän eteen ja tarkastelee häntä pää
kallellaan.)_

NISKALAN EMÄNTÄ.

Mitä se Mäkärä taas..?

MÄKÄRÄ.

_(Kääntyy Antin puoleen ja nauraa ivallisesti.)_ Olen katsellut, tokko
tuossa koko akkalaumassa löytyy yhtään oikeata kirkkomiestä.. Mutta eikö
mitä.

EUKOT.

_(Alkavat loukkaantuneina ahdistella Mäkärätä.)_ Mitä sillä sanot?
Luuletko itse olevasi parempi! Kyllä et ole yhtään parempi.

NISKALAN EMÄNTÄ.

Mitä hän taas sanoi?

ERÄS VAIMO.

_(Selittäen.)_ Hän sanoo, ettei meistä yksikään ole oikea kirkkomies.

_(MÄKÄRÄ nauraa vatsansa pohjasta.)_

NISKALAN EMÄNTÄ.

Siunaa ja varjele!.. Se roisto vaan nauraa sille.

MÄKÄRÄ.

_(Yhä nauraen.)_ Enkös arvannut .. enkös arvannut.. Tuo eukkoväki, se ei
kestä pienintäkään moitetta. He, he, he! Eukkoparat, vielä on teissäkin
se vanha Aatami.

EUKOT.

_(Keskenään.)_ Lähtään pois, mitä tuon hullun puheista. _(He menevät.)_

MÄKÄRÄ.

_(Antille)._ Aina se on tuo ihminen arka kunniastaan.

_(ERÄS MIES tulee pitkin maantietä, joka kulkee kirkon sivu poikki
näyttämön. Hän kantaa pieniä matkakapineita ympärillään.)_

ÄITI.

_(Huomattuaan miehen, joka lähestyy heitä.)_ Antti, tuolla tulee se
maisteri, joka tässä pari viikkoa sitten kävi meillä.

ANTTI.

Kas, Karihan siellä tulee. _(Menee häntä vastaan.)_

_(ANTIN ÄITI ja MÄKÄRÄ menevät muiden vaimojen jälessä puhellen
keskenään.)_

ANTTI.

_(Karille.)_ Terve tulemastasi takaisin!

KARI.

Bitte sehr!

ANTTI.

Pianpa sinä jouduit. En minä sinua vielä osannut odottaa.

KARI.

Minä koettelin jouduttautua tänne juhannusaatoksi.. Mutta eiköhän istuta
tuohon sakastin rappusille, olen kulkenut jotenkin paljon tänä päivänä.

_(Istuutuvat.)_

KARI.

_(Heittää lakin päästään ja pyyhkii hikeä otsaltaan.)_ Muutoin on
minulla ollut jokseenkin edullinen matka. Löysin sieltä paljon
harvinaisia kasvia, joita minulla ei ennen ole ollut.

Varsinkin hyönteisiä ja simpukoita olen saanut paljon. _(Ottaa
lasipurkin taskustaan.)_ Katsopas, tuolla on minulla simpukoita, jotka
löysin eräästä lammista. Niissä huomaa kaksi lajia, alhaisemman ja
ylhäisemmän, ja sitten vielä kaikki niiden välimuodot.. Mutta ethän sinä
kuule mitään.

ANTTI.

_(Heräten ajatuksistaan.)_ Niin mitä sinä sanoit simpukoista.

KARI.

Ei kuurolle kahta saarnaa.. Vaan mikä sinua on vaivaavinaan, kun olet
niin synkkämielisen näköinen?

ANTTI.

Onhan niitä huolia varsinkin sellaisella kuin minä.

KARI.

Sinullako todellisia huolia .. mitä vielä. Kuvailet vaan.

ANTTI.

Kunpahan olisit itse minun asemassa. Ajattele nyt: kaikki täällä
odottavat minusta pappia ja äitini koko elämän tarkoitus on siinä, mutta
tiedäthän ettei minusta tämmöisenään ole papiksi, kun epäilen
kristinopin päätotuuksia.

KARI.

Eihän se estä sinua opettamasta kansalle ainoastaan sitä, mitä heille
saa opettaa.

ANTTI.

En puhu koskaan vastoin vakuutustani.

KARI.

Niinpä elä rupea sitten papiksi.

ANTTI.

Mutta miten voin taas ilmoittaa asian äidilleni?

KARI.

Äidillesi?.. Mitä varten sanoa sitä äidillesi. Anna eukon elää siinä
luulossa, ja sinäkin olet pelastettu.

ANTTI.

Valheella ei kuitenkaan kauaksi päästä. Minä tahdon sanoa totuuden.

KARI.

Totuuden!

ANTTI.

Niin juuri. Minä olen jo monta vuotta pitänyt äitiäni väärässä luulossa,
olen pettänyt häntä, vaan nyt sanon niinkuin asia on, kävi miten kävi.

KARI.

Mitä kenenkään tarvitsee puhua semmoisia totuuksia, joilla hän saattaa
vahinkoa sekä itselleen että muille. Totuuden ja hyödyn täytyy toisiansa
seurata.

ANTTI.

Mutta maailmassa on muutakin ei ainoastaan aistillisia, luonnollisia
tunteita. Siellä löytyy myös jotakin, jota sanotaan siveelliseksi
velvollisuudeksi ja minä puolestani panen tämän viimeisen korkeammalle
kuin nuo ensimäiset. Minä en tahdo missään asiassa menetellä alhaisesti,
sillä jos ei muuten, saa siitä ainakin tunnossaan kärsiä.

KARI.

Siis omatunto -- varsin vaativa vieras kyllä käydessään.

ANTTI.

Pilkkaatko sitäkin? Sinulla ei mahda olla minkäänlaisia tunteita, koska
voit olla noin kylmä Sinä et käsitä, etkä etsi mitään korkeampaa ja
jalompaa.

KARI.

Minä en koskaan etsi semmoista, jota ei kuitenkaan löydy.

ANTTI.

Täytyy löytyä.

KARI.

Olet siis löytänyt?

ANTTI.

En täydellisyyttä, mutta aineksia kyllä olen löytänyt. Olen huomannut
ihmisessä jotain kaunista, semmoista puhdasta, jota vielä tämä
aineellisuus painaa ja se se on se tuleva ihminen.

KARI.

Hym, tuleva ihminen..

ANTTI.

Niin juuri. Etkö esimerkiksi ole huomannut istuessasi järven rannalla
jonakin kauniina kesä-iltana semmoista kummallista, jotain
selittämätöintä, kun laineet väsyneenä työntelevät toisiansa pehmyttä
hiekkarantaa vastaan, -- ne hienot tunteet, jotka silloin syntyvät ja se
halu, jolla ihmisen ruumis ja sielu ikäänkuin tahtoisivat sulaa
toisiinsa nauttimaan kaikkea tuota selittämätöintä, todistavat jostain
tulevasta maailmasta, johon ihmistä valmistetaan.

KARI.

No sinä nyt olet semmoinen ainainen haaveksija. Etkö käsitä, että kaikki
nuo häviävät silloin, kun ihminen kuolee.

ANTTI.

Sitä en usko. Kuinka toivotointa elämä olisi, ellei tietäisi tämän
perästä tulevan jotain parempaa. Maailmalla täytyy olla joku
tarkoitusperä.

KARI.

Olla aikansa ja hävitä, se on maailman tarkoitusperä .. samoin ihmisen.

ANTTI.

No mutta mikä elämästä sitten tulisi, jos moraalinen edesvastaus
tulevassa elämässä poistettaisiin.

KARI.

En minäkään puolusta, että se nyt heti otettaisiin ihmisiltä, sillä he
eivät ole vielä kehittyneet omistamaan itsellensä semmoista oppia. Heitä
täytyy pysyttää siinä vanhassa valheessa, koska se on heille hyödyksi.

Senpätähden et sinäkään saa ryöstää äidiltäsi hänen elämänsä tukea.
Eihän tästä elämästä mitä tulisi, jos seuraisi jokaisen oikkuja ja
uskonnollisia vakuutuksia, jotka usein ovat suorastaan hulluuksia.
_(Osottaa kirkkoa.)_ Kas siinä on rakennus, jossa on valhetta ja oikkuja
kymmentä kertaa enempi kuin sinun muka alhaisessa menettelyssä äitiäsi
kohtaan, vaan kirkon menettelyä ei kukaan saa sanoa alhaiseksi. -- Ja
miksi? Sentähden ettei suuri ihmispaljous voi tulla toimeen ilman sen
valhetta. _(On noussut ylös ja lyöpi nyrkkiänsä ovelle.)_ Hohoi, Herran
huone! Kumpi se ennen kukistuu, ihminenkö vai sinä? _(Lyöpi taas.)_
Kuules kuinka se kumajaa.

ANTTI.

Mielipiteesi ja käytöksesi ovat suorastaan alhaisia; täytyy antaa arvo
muidenkin ihmisten tunteille.

KARI.

Vieläkö sinussakin löytyy sellaisia ennakkoluuloja?

ANTTI.

Ei niistä niin helpolla päästä. Ei vuosituhansien totuuksia saa nakella
kuin takkia, varsinkaan jos ei ole parempaa saatavissa.

KARI.

Se vanha fraasi! Silloinhan on ainakin yhtä hyvä olla paitahihasillaan,
kuin kantaa semmoista takkia, joka ei mitään hyödytä, se on vaan tyhjänä
painona, ja ainahan nututtoman mieli paremmin kääntyy uuteen takkiin,
kun hänellä ei minkäänlaista ole.

ANTTI.

Joka siis on vanhat ennakkoluulot jättänyt, se on sangen taipuvainen
uusiin ennakkoluuloihin. Ha, ha, ha!

KARI.

Sinäpä sen sanoit. Se joka ne omistaa, omistaa edistymisen, ja joka
omistaa edistymisen, se löytää siinä maailman jaloimman nautinnon.

ANTTI.

Nautinnon? -- sinä puhut vaan nautinnoista ja kumoot kaikki tuon kylmän
järkesi kanssa; voit huolettomasti nauraa kaikelle, olipa asia miten
tahansa, vaan sitä en voi minä. Minun täytyy löytää jotain varmaa, jonka
päälle voin rakentaa ja jonka hyväksi voin elää. Minä olen kadottanut
sen lapsellisen tunteen, joka minulla oli kirkkoon astuessa, ja
luottamukseni jumalaan. Niiden sijaan täytyy minun saada jotain uutta,
sillä minulta puuttuu luottamusta ja vakavaa pohjaa.

KARI.

Olisit sinäkin vielä saanut pysyä siinä kuuden päivän uskossa.

ANTTI.

Missä kuuden päivän uskossa?

KARI.

Siinäpä, että kuudessa päivässä jumala maailman loi.

ANTTI.

Siinä uskossa ei ole mitään pilkkaamista, sillä sen vaikutus on ollut
suuri minuunkin ja tehnyt minusta rehellisen ihmisen.

Aivan elävänä on vielä muistissani, kuinka viidentoista vanhana näitä
rappusia ensi kerran astuin herran pöydälle Saaren Ellin kanssa. Olimme
silloin vielä koulussa kumpanenkin. -- Niin suloista hetkeä en ole ennen
enkä jälkeen tuntenut. _(Katsoo kirkkoa.)_ Olit silloin kallisarvoinen
rakennus, nyt vaan puuhuone ilman sen enempää.

Mutta katso sentään. --- Eikö se ole juhlallinen? -- Nuo tummaksi
maalatut akkunan pielet, eikö ne näytä runollisen synkiltä?

KASI.

Ojaa, juhlallinen kirkko! Ei kumma, jos se lapsena herättikin niin
suurta kunnioitusta, jonkinmoista pyhää pelon tunnetta... Ja sitten
hautausmaa. Kyllä on se uskonto mestari leikittelemään ihmisen tunteiden
kanssa.

_(Läheneviä ääniä ja laulua kuuluu kirkon takaa.)_

KARI.

Mitä se on?

ANTTI.

Luultavasti menee kylän nuoriso kokolle. Meidän sopii hyvin yhtyä
heihin.

_(Kylän nuorisoa ilmestyy kirkon takaa; ensinnä juoksee poikia keppien
ja pallojen kanssa, niiden joukossa MUSTALAIS-SIMO ja VIULU-RYKÄMÄ;
jälempänä tulevat SAAREN ELLI ja muut tytöt.)_

SIMO.

Hei! Tässäpä kelpaa kuusisuolassa olla. Pojat, haudan tekoon!
_(Järjestyvät ja rupeavat palloa lyömään.)_

ELLI.

Kas, Antti! Hyvää iltaa. _(Karille.)_ Tekin olette jo täällä.. Terve
tulleeksi!

KARI.

Kiitän. Tulin juuri ikään ja tapasin Antin tässä. Hän täällä yhä vaan
suuria haaveksii.

ELLI.

Suuret mietteethän meidän maisterilla on.

ANTTI.

_(Naurahtaen.)_ Vuoret vaikeroivat synnytystuskissaan, ja syntyy vaan
naurettava hiiri.

KARI.

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoo suomalainen
sananlaskukin.

ELLI.

Ei toki niin pahaa ennusteta.

KARI.

Ei ennusteta, ei ennusteta, mutta niin se tavallisesti käy.

ELLI.

Ettekös tekin yhdy meidän matkaan, niin vietetään tämä ilta hauskasti?

KARI.

Tietysti, tietysti.

ELLI.

Kun itse on kansan lapsi, niin tuntee olevansa luonnollisin heidän
parissaan.

KARI.

Se on tietty se.

SIMO.

_(Pojille.)_ Lyökää te siellä palloa, minä menen näitä täällä
liikuttamaan. _(Juoksee tyttöjen luo.)_ No tytöt ja herrat, mitä nyt
aijotaan?.. Eikö panna yksi polska, tässä kirkon mäen kunniaksi?

KARI.

Ka miks'ei.

SIMO.

Sitä minäkin. Rykämä, anna viulusi soida.

RYKÄMÄ.

Kirkon mäelläkö?

ELLI.

Voisimmehan mennä jonnekin muualle.

KARI.

Mitä se haittaa, ei suinkaan asia sillä pahene, tanssipa sitä vaikka
kirkossa.

SIMO.

_(Tarkastaa Karia.)_ Herrallapa taitaa olla sama usko kuin minullakin.

KARI.

No minkälainen se on?

SIMO.

Tuta riemu rinnassa ja laulaa sitä suulla .. siin' on minun uskontoni.

KARI.

Terve sitten! Saman hengen lapsia.

SIMO.

Kerranpahan minäkin yhdyin oikeaan velikultaan. Eikös se, herra, ole
niin, että elämämme meille on suotu vuoksi nautinnon; sen, ken sit'ei
nauti, tappakohon tauti.

_(KAIKKI nauravat.)_

KARI.

Se on oikein.

SIMO.

_(Ottaa pullon taskustaan.)_ No niinpä ryypätään. _(Ryyppää.)_ Tuossa
herra.

_(KARI ottaa putelin ja ryyppää, antaa sen sitten Simolle.)_

SIMO.

_(Katsoo sitä.)_ Mutta eihän tämä kulunut ollenkaan. Eipä se tainnut
nautinnoksi ruvetakaan.. No liika karkeata juomaahan tämä herroille
onkin. Mutta te pojat!

_(Pojat kokoontuvat piiriin ja ryyppäävät kukin vuorostaan.)_

KARI.

_(Ottaa sillä aikaa viulun Rykämältä ja menee kirkon rappusille
soittamaan.)_ Nyt tanssimaan.

TYTÖT.

_(Katsellen toisiaan.)_ Voi, voi, tuota herraa, kun kirkon rappusilla..

KARI.

_(Soutaessaan.)_ Ei soittoa saa tyhjään panna.

_(Simo koettelee saada tyttöjä tanssimaan kanssaan, vaan kaikki
estelevät, ei yksikään uskalla lähteä.)_

ELLI.

_(Antille.)_ Tämä menee liiaksi..

ANTTI.

Mitä vielä, iloitsipa sitä, kun kerran iloitsee, vaikka kirkon mäellä.
Pannaanpa me yksi polska ja näytetään, etteikö me uskalleta.

ELLI

En minä.

ANTTI.

Tee niinkuin tahdot, vaan en minä ymmärrä, mitä pahaa siinä olisi.

ELLI.

En pidä sopivana, että me tanssimme yhdessä tämän saman kirkon edessä,
jossa ensi kerran niin pyhillä tunteilla ripillä kävimme. Se olisi liika
kevytmielistä.

ANTTI.

Mutta ahdasta on ajatella tuollakin tavalla. Ei uskontokaan saa olla
niin ahdasta.

ELLI.

Ja olisihan se aivan vasten äitisikin mielipidettä.

ANTTI.

Ei se tule kysymykseen, kun minullakin kerran on oma mielipiteeni.

_(ELLI katsoo kummastuneena.)_

ANTTI.

Niin, niin.

KARI.

_(Herkiää soittamasta.)_ Ei se käy laatuun. Teidän täytyy tanssia.
Antti, mitä sinäkin seisoksit, etkä mene tanssimaan.

SIMO.

No nyt on helvetti, kun ei kukaan lähde tanssimaan. Kelpasihan ennen
näin pulskat pojat, vaan mikä ne nyt tympäsi.

KARI.

_(Nousee, panee viulun pois ja tarttuu tyttöjen käsiin.)_ Saadaan me nyt
ne rinkitanssiin, vaikka vähän puoli väkisellä.

ANTTI.

Tule Ellikin rinkiin.

ELLI.

En minä.

ANTTI.

Minä kai menen.

TYTÖT JA MUUTAMAT POJAT.

Ei tässä, ei tässä, mennään tuonne muuanne.

_(NISKANEN on tullut näyttämölle ja pysähtynyt hiukan etemmä katsomaan,
häntä on seurannut muutamia körttipukuun puettuja poikia, jotka katsovat
pallon lyöntiä. Kun tytöt huomaavat Niskasen, vetäytyvät he pois
ringistä ja koettelevat piiloutua toistensa selän taa. ANTTI menee
kirkko-aidan luo ja on katselevinaan hautausmaalle.)_

NISKANEN.

_(Lähestyy.)_ Kuinka kauan te koettelette jumalan kärsivällisyyttä
vaeltaen synnin tiellä!

SIMO.

_(Hypäten Niskasen eteen.)_ Mitä puhut kun suusi liikkuu, vai tuuliko
sitä heiluttaa?

KARI.

Mikä mies sinä olet, kun tulet meidän iloa häiritsemään?

NISKANEN.

Vielä itsekin kerran kadutte tätä iloa, sillä maailman lasten ilo on
katoovainen. Se ilo, joka Herrassa saadaan, on vasta oikea ja pysyväinen
ilo. Luulisipa jo tuon Herran huoneenkin varoittavan teitä tällaisista
töistä. Eikö se jo katseellaan teille tuomiota lue, eikö edes mieleenne
juohdu, että tästäkin elämästä kerran loppu tulee ja että saatte vielä
seisoa korkeimman tuomio-istuimen edessä vastaamassa töistänne?

KARI.

Pidä vaan huoli itsestäsi, kyllä me vastaamme töistämme.

SIMO.

Niin juuri. Katso vaan, että oman nuttusi liepeissä on kyllin laveat
körtit.

NISKANEN.

Tahdot sillä sanoa, että minultakin puuttuu paljon. En sitä kielläkään,
mutta kun näkee kanssaihmisensä vaeltavan ilossa ja nautinnossa helvetin
tiellä, niin tekee mieli heitä siitä nuhtelemaan, että jos edes yhden
sydämen saisi kääntymään perkeleen palveluksesta jumalan palvelukseen.

KARI.

Luuletko että kaikki, joilla ei körttiä ole, ovat perkeleen
palvelijoita.

NISKANEN.

Jokainen tunnetaan töistänsä.

Te räiskätte ja pidätte helvetin peliä juhannusaattona, kun me tuolla
jumalan sanaa harjoitamme. Ja herrat etupäässä vievät kansaa
riettauteen. Olisin toki sivistyksen koulun läpikäyneiltä enempi
odottanut .. vaan taitaako sokea sokeata taluttaa.

KARI.

Kuule mies, meidänkin kärsivällisyys loppuu, korjaa nyt luusi.

NISKANEN.

Kyllä minä tiedän, milloinka menen.

KARI.

Minä tiedän myös. _(Ottaa häntä käsivarresta ja jalallaan, auttaen
puulaa menemään.)_

SIMO.

Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin.

NISKANEN.

_(Sieppaa kiven, vaan pudottaa sen heti pois.)_ Katsokaa päältä, hän
tekee väkivaltaa.

I:NEN POIKA.

Mitä ne körttiläiset siinä katsovat kuin lehmä uutta konttia!

II:NEN POIKA.

_(Joka on körttiin puettu.)_ Itse olet körttiläinen.

I:NEN POIKA.

_(Menee ja lyö häntä korvalle.)_ Olenko minä körttiläinen? Häh!

_(Heidän kesken syntyy tappelu, kummaltakin puolen menevät toiset
auttamaan ja niin ovat kohta kaikki pojat yhdessä nujakassa. Kaikkien
huomio kääntyy heihin. Antti menee heitä asettamaan.)_

SIMO.

Katsopas peijakkaita. Tapelkaa pojat, niin saatte tupakkaa.

NISKANEN.

_(Menee poikien luo.)_ Pojat, mitä te teette. _(Ottaa heitä tukasta
kiini.)_ Kuka teitä on käskenyt tänne tappelemaan!.

_(Pojat eroavat ja menevät pois. Niskanen seuraa heitä.)_

TOISET POJAT.

_(Puiden nyrkkiä heidän jälkeensä.)_ Tulkaapas toisen kerran, niin kyllä
opetamme..

SIMO.

Juuttaan hunajanpisara tuli tänne ja säikytti tytöt pahanpäiväisiksi.
Saapa nähdä tokko ne siitä enää toipuvatkaan.

KARI.

Kyllä se haihtuu, kun lähtään kokko sytyttämään.

_(Menevät tyttöjen luo, jotka ovat kokoontuneet yhteen paikkaan aivan
näyttämön laidalla.)_

KARI.

No eikös nyt lähdetä kokolle joka kynsi, missä se on se teidän kokko?

SIMO.

Tässä se on lähellä, tuossa kankaalla,

KARI.

Niinpä lähtään sitten.

SIMO.

Ja anna Rykämä viulusi soida.

_(Kaikki alkavat mennä paitse ELLI, joka erikseen on istuutunut sakastin
rappusille. Huomattuaan ELLIN kääntyy ANTTIKIN ja menee hänen luo.)_

ANTTI.

_(Lähestyessään Elliä.)_ Mitä sinä täällä istut ja mietit? Muut menivät
jo kokolle ja sinä tietysti tulet mukaan.

ELLI.

_(Kohottaen päätään.)_ Antti, ei mennä.

ANTTI.

Miks' ei?

ELLI.

Minä pelkään.

ANTTI.

Mitä sinä pelkäät?

ELLI.

En tiedä, mitä se on. _(Peittää kasvonsa itkien.)_

ANTTI.

_(Ottaa Elliä kädestä.)_ Elli, mikä sinua vaivaa? Kuule, kerro minulle,
kerro!

ELLI.

_(Nyyhkien.)_ Enhän tiedä itsekään oikein.

ANTTI.

Onko sinulle mitä tapahtunut?

ELLI.

Ei, mutta muistan tuota äskeistä kohtausta. -- Ajattele, jos me ollaan
väärässä,

ANTTI.

Minkä suhteen?

ELLI.

Jos heillä on oikein.

ANTTI.

Mutta missä?

ELLI.

Kaikessa. Jos siinä on perää, mitä Niskanen sanoi, että saamme vielä
vastata tuomiopäivänä tuostakin kevytmielisyydestä. Ja eikö meidän
elämämme todellakin ole kevytmielistä. Kelpaako tämä nyt jumalalle?

ANTTI.

Se on vaikea sanoa, minulla ei ole mikään tähän aikaan selvillä, vaikka
olen etsinyt totuutta aivan siitä asti kuin muistan.

ELLI.

Minäpä en ole edes etsinytkään, olen vaan elänyt päivästä päivään mitään
ajattelematta turhissa unelmissa tämän maailman onnesta. Mutta äsköinen
tapaus oli kuin ukkoisen isku. Minusta tuntui kuin se olisi ollut
jumalan lähettämä varoitus meille. Eikö se sinuun mitään vaikuttanut?

ANTTI.

Pahan vaikutuksen se teki minuunkin, mutta minä koettelin tukahuttaa
sitä, sillä tuommoisina hetkinä ei voi luottaa tunteihinsa, kun niitä ei
silloin kumminkaan kykene arvostelemaan.

ELLI.

Minä aina luotan tunteihini, sillä ainoastaan niiden kautta voin minä
saada vakuutuksen itselleni.

ANTTI.

Se onkin hyvä, sillä tunteet ja järki ovat minulla alituisessa
ristiriitaisuudessa.

ELLI.

Eikö sinulle nyt juolahtanut mieleesi, että jospa hyvinkin olet väärässä
ja äitilläsi ja muilla heränneillä on oikein?

ANTTI.

Kyllä se tosin tuli mieleeni ja ajattelin, että kenties tuo onkin ainoa
totuus, vaikka olen siitä eksynyt pois; sillä siitä päivästä asti kuin
rupesin epäilemään sitä, joka oli minulle ennen suurin totuus, en ole
löytänyt uutta sijaan.

ELLI.

Minkätähden sinä sitten rupesit epäilemään?

ANTTI.

Ainoastaan se, joka on epäillyt, tietää miksi epäillään .. ei sitä voi
selittää. Se on jonkinmoista järjen ja tunteiden ristiriitaisuutta. Ja
kyllä minä nyt huomaan että olen nuoruuteni innossa antanut sille liika
suuren vallan, olen jättänyt liika suuria lomia, joita nyt täytyy käydä
parsimaan.

ELLI.

Tee se, Antti, ja ajattele äitiäsi.

ANTTI.

_(Ikäänkuin säikähtäen panee kätensä otsalleen.)_ Äitini --, sen olen
taas unhoittanut. _(Huokaisee syvästi.)_

ELLI.

En ole nähnyt toista niin suoraa ja rakastettavaa ihmistä kuin äitisi..
Ja mistä se tulee?

ANTTI.

Niin, mistä se tulee?

ELLI.

Ajattelepas, jos kaikki olisivat niin uskonnollisia, olisihan tämä
maailma hyvä. Ja kuinka sinä voit pettää semmoista ihmistä.

Kaikkein kovimmin koskee häneen se, että hänen poikansa, hänen oma
Anttinsa, on sillä tavalla pettänyt vanhan äitinsä. Voitko nähdä äitisi
riutuvan tuommoiseen suruun, voitko saattaa hänen harmaat karvat
murheella hautaan?

ANTTI.

Riittää, riittää, tämä masentaa miehen kokonaan! Miksi et ole ennen noin
puhunut?

ELLI.

Enhän ole itsekään tullut sitä ajatelleeksi.

ANTTI.

Olisihan minun itsenikin pitänyt se huomata ja olenhan sen huomannutkin,
vaan sitäkin olen koettanut tukahuttaa. Ja nyt se on myöhäistä. Mitä
tehdä?

ELLI.

Onko se sitten niin mahdotointa täyttää vielä äitisi toiveet?

ANTTI.

_(Jonka muoto yhtäkkiä kirkastuu, kuumeen tapaisesti.)_ Mitä sillä
tarkoitat?

ELLI.

Että etkö vielä voisi papiksi ruveta?

ANTTI.

_(Miken miettiväisenä.)_ Niin, enhän sitäkään tiedä.

ELLI.

Etkö muista, kun piennä poikaisna kuvittelit, kuinka sinä isoksi
tultuasi rupeat papiksi ja sitten saarnaat minulle niinkuin ennen
leikitellessämme.

ANTTI.

Ja sinä lupasit sitten laittaa kaikki valmiiksi odottamaan, kun minä
kirkosta tulen ja hoitaa kotiamme.

ELLI.

Niin.

ANTTI.

Ja vieläkö nytkin tekisit, mitä silloin lupasit?

ELLI.

_(Punastuen.)_ Vielä.

ANTTI.

_(Kiertää toisen kätensä Ellin ympäri ja toisella ottaa häntä kädestä
kiini.)_ Sinä olet aina ollut minulla ohjaajana ja suojelijana. Ethän
jätä minua enää koskaan!

_(ELLI painaa päänsä Antin rintaa vastaan ja itkee.)_

ANTTI.

Olemmehan kumpikin jo kauan tienneet, että tämä kerran tapahtuu.
_(Suutelee häntä.)_ Nyt minä tunnen olevani taas entinen, lapsellinen
Antti.

_(Kokko on sytytetty ja sen loimottava liekki valaisee vähitellen kirkon
seiniä, viimein koko kirkon ja mäen.)_

ELLI.

_(Hypäten asennostaan, jossa hän oli.)_ Antti, mitä tämä.

ANTTI.

Kokko on sytytetty.

ELLI.

Antti, Antti, katso kirkkoa! Voi tuota juhlallista loistoa! Näyttäähän
kuin koko kirkon sisus olisi tulessa.

ANTTI.

Tämä on juhlallinen hetki.

_(Kuuluu laulua ja viulun soittoa.)_

ANTTI.

Kuuletko?

ELLI.

Kuinka kauniilta se kuuluu.

ANTTI.

Tämä tekee syvän vaikutuksen .. ja tuo kirkko... Nyt voin katsella sitä
taas samoilla silmillä kuin piennä poikana. _(Painaa Elliä rintaansa
vasten.)_ Ja sinua myös.




Toinen Näytös.


_(Keskinkertaisesti sisustettu kamarihuone; toisella sivulla on ovi,
toisella akkuna, sen edessä pöytä, jonka päällä on raamattu, postilloita
ja muita kirjoja; pöydällä palaa kynttilä._

_Perällä on sänky, jossa makaa ANTIN ÄITI lakanoin välissä vaaleana ja
laihana, rinta kohoilee raskaasta huokumisesta; sängyn vieressä tuolilla
lääkepulloja. On yö.)_

ELLI.

_(Istuu sängyn vieressä ja laulaa seuraavaa virttä.)_

Maailma, sinun jätän, Jeesuksen kannan käteen Täält' sielun lähteissän'.
Oi, Herra! ota huomaas' Ja korjaa minua suojaas', Nyt kotia kulkeissan'.

Jo aikani nyt joutuu. Kuolema minua noutaa, Kuin kuitenk' voitto on; Nyt
loppuu kaikki vaivan' Ja pääsen täältä taivaan Autuaalliseen iloon.

Koht' joudun minä matkaan, Ja annan teit', mun rakkaan, Kaikk' Herran
haltuun tääll'; Ah, olkaat valmiit aina, Kyll' Herra armons' lainaa Ja
yhteen auttaa viel'.

_(Hän herkiää laulamasta, katsoo sairasta ja viepi virsikirjan
pöydälle.)_

ANTTI.

_(Joka samassa tulee sisään sukkasillaan ja ilman takkia.)_ Yhä sinä
vaan jaksat valvoa, Elli kulta.

ELLI.

Mutta kule hiljaa .. äitisi on nukahtanut.

ANTTI.

_(Menee vuoteen luo; katsoen tarkasti sairasta.)_ Hän ei elä kauan.

ELLI.

Jokaiselle kerran loppunsa tulee.. _(Katselee Anttia.)_ Näytäthän kovin
väsyneeltä. Miksi lepäsit niin vähän aikaa? Olethan jo valvonut monta
yötä perätysten.

ANTTI.

En saanut unta. _(Pitelee otsaansa.)_ Ihmistä koetellaan .. tuntuupa
siltä kuin kaikki taistelut olisivat päässä.

Hän tuossa taistelee kuoleman kamppausta, minä tässä elämän.

ELLI.

Miksi sinä Antti olet niin levoton ja rauhaton. Minä luulin että, kun
sinä taas saat vanhan uskosi, katoaa tuo sinun alituinen
synkkämielisyytesi, jonka sanot tulevan siitä, ettet löydä sitä, mitä
etsit. Mutta olemmehan nyt löytäneet suurimman totuuden, ja minä olisin
onnellinen, jos sinä vaan et kärsisi niin kovin paljon. Koeta rauhoittaa
mielesi ja jätä jumalan huostaan kaikki.

ANTTI.

Onkos sinulla itselläsi sitten aivan luja vakuutus jumalaan?

ELLI.

Kyllä minä uskon että jumala hoitaa, jos ihminen turvautuu häneen.

ANTTI.

Millä tavalla sinä häneen turvaudut?

ELLI.

En minä osaa sitä selittää, minä tunnen vaan että hän tukee minua.

ANTTI.

Etkä koskaan horju tuossa uskossasi?

ELLI.

Jos tietäisin että sinä et epäile, en minäkään horjuisi, mutta kun näen
että sinullakaan ei ole varmuutta, katoaa se minultakin. Sillä kun
ajattelen jumalaa, ajattelen samassa myös sinua, enkä sitten tiedä
kumpaako minä enempi ajattelen, se niin kummallisesti sotkeutuu, ja
sitten minä taas ajattelen vaan sinua. Silloin minä aina tulen
levottomaksi ja soisin että kaikki olisi entisellään. Mutta se menee
pian ohitse ja minä taas uskon että tämä on ainoa tie elämään.

ANTTI.

Miksi en minäkin voi uskoa yhtä lapsellisesti?

ELLI.

Niin, miksi? _(Tarttuu Antin käteen.)_ Kuule, sano millä voisin tuskasi
lievittää. Minä antaisin kaikki, jos sinä vaan pääsisit tuosta tuskasta.

ANTTI.

Luopuisitko vakuutuksestasikin, raamatun opista, jos tietäisit että minä
siitä luopumalla tulisin entiselleen.

ELLI.

_(Katsoo silmänräpäyksen ajan Anttia silmiin, tarttuu sitten hänen
kaulaansa.)_ Luopuisin, kun tietäisin että sinäkin olet luopunut, sillä
jos sinä et ole varmaan vakuutettu että raamattu ei ole totta, et siitä
luovu.

ANTTI.

Vaan jos minä erehtyisin ja joutuisin sen kautta ijankaikkiseen
kadotukseen.

ELLI.

Silloin en minäkään tahtoisi taivaasen. Kun tietäisin että sinä olet
semmoisessa vaivassa, ei minulla olisi iloa taivaassakaan. Ennen
kärsisin sinun kanssasi.

Mutta mitä me puhumme semmoisista, jumala ei ole niin kova. Ja jos
rukouksella käännyt hänen puoleensa, niin tuskasi katoaa. Ainakin se
lievittää.

ANTTI.

Enhän voi rukoillakaan.

ELLI.

Kyllä sinä voit, jos tahdot. Minäkin rukoilen puolestasi. Rukoillaan
yhdessä tässä äitin vuoteen vieressä.

ANTTI.

Ei se auta. En ole koskaan saanut sen kautta mitään. Ja ketä mä
rukoilisin?

ELLI.

Ketä --?

ANTTI.

Niin juuri.

ELLI.

Mutta Antti, -- jumalaa.

ANTTI.

En uskalla, sillä jos häntä on, ei hän kuule minua, onhan epäilykseni
siksi liian suuri. Jos häntä taas ei ole, on se turhaa, naurettavaa.

ELLI.

_(Katsoo hämmästyneenä häneen.)_ Kuinka sinä sitä saatat epäillä? --
Onhan jumala.

ANTTI.

Niin luulisi. Mutta mistä sinä sen tiedät?

ELLI.

Mistäkö tiedän? -- Minä tunnen sen, olen vakuutettu.

ANTTI.

Niin olin minäkin. _(Syvästi huoaten.)_ Vaan sitten tuli epäilys ja niin
rauha haihtui, kaikki meni. _(Istuutuu tuolille vuoteen viereen, panee
kyynärpäänsä polvea vastaan ja kätensä silmille.)_

ELLI.

Sinä murrut Antti, et kestä tuota taistelua, jos et luota jumalaan ..
hän on ainoa avun tuoja.

ANTTI.

_(Kolkolla äänellä.)_ Täytyy kestää.

ELLI.

Mutta mikä siitä lopuksi tulee?

ANTTI.

Sitä en tiedä. Koettaa kumminkin tahdon ja taistelen siksi kunnes
murrun. _(Nousee ravakasti ylös ja alkaa astua; pysähtyy yhtäkkiä.)_

Mutta miksi minun oikeastaan täytyy epäillä?

ELLI.

Niin.

ANTTI.

Mistä tämä tuska? Tuntuu siltä kuin se olisi perisynti minussa. Onhan se
aina ollut niin kauan kuin muistaa jaksan ainoastaan vähäisillä
loma-ajoilla. Olisiko tämä kaikki perintöä? _(Katsoo äitiään.)_ Mutta
makaahan äitini tuossa kuolinhetkelläänkin noin kovin levollisena..
Tuota rauhallista katsetta! Melkeinpä hymy huulillaan! Voi, jos
tietäisit minkälaiseen tuskaan tuolla samalla vuoteella poikasi
synnytit.

ÄITI.

_(Vavahtaa kouristaen sydämen kohdalta; nostaen päätään.)_ Kellä on niin
vaikea olla? Ketä täällä on? _(Katsoo tarkemmin.)_ Tekö lapseni?

ANTTI.

Niin äiti.

ÄITI.

_(Katsoo tarkasti Anttia.)_ Antti, oletko sairas?

ANTTI.

En ole.

ÄITI.

Mutta sinua vaivaa jokin, minä tunsin sen herätessäni.

Käypäs istumaan tuolille tuohon viereeni, että saan sinua tarkemmin
nähdä. _(Ottaa Anttia kiini kädestä.)_ Olethan vaalea paljosta
valvomisesta ja silmissäsi huomaa tuskan. Sinä salaat minulta jotakin.

ANTTI.

Kuinka minä voin olla rauhallinen, kun näen sinun loppusi lähenevän.

ÄITI.

Ei ole se ainoa syy. Muukin sinua vaivaa, vaan pelkäät puhua minulle sen
vuoksi, että olen sairas, mutta sehän saattaa minut vielä
levottomammaksi. Kuule, elä salaa mitään. Mikä sinua vaivaa?

ANTTI.

Onhan minulla nyt kenties vaikeampi kuin sinulla. Minä olen rikollinen
edessäsi. Äiti, minä olen pettänyt Sinut. _(Painaa päänsä äitin
vuoteesen ja itkee.)_

ÄITI.

Antti, elä itke, en minä sinua tuomitse. _(Nostaa hänen päätään.)_

ANTTI.

Äiti, jos sinä ajaisit minut luotasi, olisi minulla paljon helpompi olla
.. nuhtele edes minua.

ÄITI.

En voi, enhän tiedä syytäkään, ja jos tietäisinkin .. sillä näenhän nyt
että kadut, mitä varten sinua enää nuhteleisin.

ANTTI.

Sinä olet liian hyvä.

ÄITI.

Ei, lapseni, ei kukaan tässä maailmassa ole liian hyvä. Ainahan äiti
rakastaa lastaan, sillä onhan se hänen omaa lihaansa.

ANTTI.

Vaan täytyyhän usein itseänsäkin kurittaa.

ÄITI.

Itseään voi, vaan ei lastaan. Häntä ei saa kuin neuvoa ja rakastaa.

ANTTI.

Mutta jos sekään ei auta.

ÄITI.

Sitten ei auta mikään.

ANTTI.

Ja vanhemman täytyy jättää lapsensa.

ÄITI.

Ei hän voi sitäkään tehdä. En ainakaan minä. Sinua en voisi jättää,
vaikka lankiaisit kuin syvälle, minun sylini olisi sinulle aina avoinna.
Rakkauteni sinuun vaan kasvaisi.

ANTTI.

Onhan sinun rakkautesi sitten täydellisempi kuin jumalan, sillä hän on
jo hyljännyt minun.

ÄITI.

Vaikka Herra koettelee ihmistä, niin ei hän siltä hylkää. Vaan sitä en
tiedä, jos sinä olet hyljännyt hänen.

Haepas hyvä Elli minulle hiukan kylmää vettä, suutani niin kuivaa.

_(ELLI menee.)_

ANTTI.

Kyllä sinä äiti olet oikeassa, minä hänet olenkin hyljännyt. En ole
uskonut niitä totuuksia, joita sinä olet opettanut, enkä vieläkään voi
uskoa.

ÄITI.

Lapsi raukka, sinulla on kovat koetukset edessä.

ANTTI.

Vieläkö kovemmat?

ÄITI.

Ei tämä ole, Antti kulta, kuin alkua vasta.

ANTTI.

En sitten kestä, sillä kyllin kovia taisteluita olen jo kärsinyt.
Pienestä pojasta asti olen kokenut taistella, en tiedä mitä vastaan,
vaan taistellut olen. Kaikkihan tässä maailmassa sanottiin olevan
syntiä. En saanut kumminkaan selville miksi. Rukoilin vaan jumalaa, että
hän näyttäisi minulle oikean tien.

ÄITI.

Ja hän näytti?

ANTTI.

Ei, sitä hän ei tehnyt. En saanut mitään. Vaan minäkään en vielä
masentunut, rukoilin yhä enempi. Mutta kuta enempi rukoilin, sitä
suuremmaksi tuskani tuli.

ÄITI.

Antti raukka, miks' et ole minulle mitään kertonut?

ANTTI.

En tahtonut puhua siitä kenellekään, kun tiesin ettei kukaan sitä
ymmärtäisi. Yksinäni vaan taistelin ja toivoin muutosta. Tuntui kuin
koko maailma olisi tullut viettelemään .. silloin tunsin että kaikki oli
syntiä. Toivoin vaan että lasna olisin kuollut, niidenhän sanottiin
taivaasen pääsevän.

Toisinaan tunsin kumminkin nautintoa tuosta taistelusta, kun pidin
itseäni parempana kuin muita toveriani, jotka keveästi kulkivat maailman
mukana nauttien nuoruutensa iloa. Toisinaan oli se taas katkerata, kun
en voinut ottaa osaa heidän iloonsa, kun huomasin että minun täytyy vaan
kärsiä.

ÄITI.

Jumala on kutsunut sinua jo lapsuudessasi, eikä hän jätä sinua nytkään.

ANTTI.

Niin, saattoihan alku olla hyvä, vaan lopussa kiitos seisoo. Tuo
taistelu alkoi sitten rau'eta, minä uuvuin siihen, aloin koetella tehdä
vastoin sitä ääntä, joka sydämessäni nuhteli minua, ja vähitellen se
onnistuikin.

ÄITI.

Oliko se koulu-ajallasi?

ANTTI.

Niin, koulussa ollessani. Aina se täällä kotona heräsi, kun sinun ja
muiden heränneiden kuulin puhuvan, mutta sitten se taas haihtui, kun
tulin pois kotoa.

ÄITI.

_(Vavahtaa ja nostaa päätään tarkemmin kuullakseen.)_ Kotoako?

ANTTI.

Niin.

ÄITI.

_(Jonka pää putoaa taas alas, painaa sitä tyynyä vasten, tuskasta
vapisevalla äänellä.)_ Nyt se on myöhäistä, miksi minä en sitä ennen
uskonut!

ANTTI.

_(Painuu aivan lähelle häntä.)_ Äiti, äiti, mikä sinua vaivaa?

ÄITI.

Minä olen turmellut koko tulevaisuutesi.

ANTTI.

Kuinka se olisi mahdollista?

ÄITI.

Koulun käynti on ollut sinulle vaan vahingoksi. Jos minä olisin edes
aavistanut sitä, et olisi siellä päivääkään istunut. Kyllähän sitä
minulle jo moni sanoi, vaan en uskonut, sillä siellä luulin minä sinun
olevan paraimmassa turvassa, vaan se olikin kiroukseksi.

ANTTI.

Kiroukseksi ei koulun käyntini ole koskaan ollut, päin vastoin. Ja mitä
semmoinen voitto olisi, jota ei taistelun kautta saada.

ÄITI.

Jokos sinä sitten olet voiton saanut?

ANTTI.

En, enkä tiedä, jos sitä saankaan, sillä onhan epäilykseni jo mennyt
niin kauas.

Se alkoi pienemmillä ensin ja kasvoi kasvamistaan, jota jo olin
pelännytkin. Minä koettelin alussa taistella sitä vastaan, turvausin
entiseen rukoilemiseen, mutta ei sekään auttanut .. aloinhan jo epäillä
tuotakin, jota rukoilin, -- mitä sitten enää oli jälellä.

ÄITI.

Epäillä häntäkin! Miksi, jumala, olet pojalleni tuollaisen koetuksen
pannut, kun hän sitä ei kumminkaan ole voinut kestää. Mutta koettelemus
saattaa toivon ja toivo ei anna häpeään tulla.

Oh, oh, ... tuska kohoaa ruumiissani....

Mutta mitenkä sinun laitasi nyt sitten on?

ANTTI.

Ehken et jaksa enää kuunnella, olet heikko.

ÄITI.

Jaksan, jaksan, kerro vaan loppuun.

ANTTI.

Niin, mitäpä oli sitten enää jälellä, hain ja sain lohdutuksen
tieteistä. Siinä asemassa olin ja kuka ties, miten kauan olisin ollut,
ellei Elli olisi mieltäni muuttanut.

ÄITI.

Ellikö? Hänkö pelastajasi? Mutta kuinka voi hän sinut pelastaa?

ANTTI.

Juhannus-aattona kielsi hän minua kokolle menemästä ja puhui sitten niin
liikuttavasti, että minä taas heräsin ja siitä tämä tuska.

ÄITI.

Siis sinä olet kuitenkin pelastettu. Tuo tunteellisuutesi on sinut
pelastanut.

ANTTI.

Se on vielä tietymätöintä.

ELLI.

_(Tulee vesi-astian kanssa.)_ Viivyinkö kauan? Kylmää vettä ei ollut
pihassa. _(Antaa vesi-astian äitille, joka juopi.)_

ÄITI.

_(Ottaa juotuansa Elliä kädestä.)_ Kiitos, Elli, tästä .. ja siitä en
voi sinua kyllin kiittää, että olet poikani pelastanut.

ELLI.

Minäkö?

ÄITI.

Niin.

_(ELLI katsoo kummastuneena Anttiin.)_

ANTTI.

_(Ottaa häntä kiinni vyötäisistä.)_ Niin, niin Elli, äiti tarkoittaa
tuota tapausta juhannusyönä.

ELLI.

Elä kiitä, vaan nuhtele, kun Antille olen tuollaisen tuskan saattanut,
josta en voi häntä kumminkaan pois auttaa.

ÄITI.

Ei lapseni, päinvastoin pyydän anteeksi, jos en ole sinua ennen
tuntenut, sillä ihminen katsoo, mikä silmään pistää.

Mutta nyt tunnen sinut, enkä voi parempaa morsianta pojalleni toivoa.
Ole sinä hänelle lohduttajana taisteluissa, sillä hän on joutunut
myrskyiselle merelle ja sitä tarvitaan vapahtajamme asettamaan. Minun,
lähtöni on lähellä, mutta nyt lähden mielelläni, olisin vaan suonut
näkeväni Antin kerran saarnastuolissa, -- muuta en enää kaipaisi.

ANTTI.

Vaan uskallanko minä enää papiksi ruveta?

ÄITI.

Uskallat, uskallat, silloin sinä olet paraimmassa turvassa ja jumala on
kääntävä sinun epäilyksesi ja kokemuksesi hyväksi. Hän kasvattaa sinusta
paimenen, joka voi ohjata Herran seurakuntaa kaikkien koetusten läpi.

ELLI.

Elä epäile sitä enää, se on sinun kutsumuksesi kumminkin .. täytä
kuolinvuoteellaan makaavan äitisi tahto.

ANTTI.

No sen teen, tulkoon sitten mitä tahansa. _(Ojentaa kätensä äitille.)_
Tuossa äiti käteni: pojastasi tulee pappi, se on sinun tahtosi ja se
tapahtukoon.

ÄITI.

_(Tarttuen Antin käteen.)_ Amen, kiitetty olkoon se, joka kaikki hyvin
tekee! En voi sinua, Jumala, kylläksi kiittää tästä rauhasta, jonka
minulle olet suonut.

Minun lähtöni on lähellä, armahda minuakin.

_(Silmät painuvat kiini.)_

ELLI.

Hän ummistaa silmänsä.. Kädet kylmenevät. _(Itkee.)_ Kuoleeko hän?

ÄITI.

_(Aukaisee silmänsä.)_ Kuulitteko mitään?

ANTTI.

Ei.

ÄITI.

Minä kuulin niin kaunista soitantoa.

_(ANTTI painuu polvilleen vuoteen viereen ja itkee.)_

ÄITI.

Miksi itket, Antti?

ANTTI.

Kun meidän täytyy kohta erota.

ÄITI.

Elämän lankani on lopussa. Täytyy valmistautua kuolemaa vastaan
ottamaan. Vaan voisitko Antti hankkia minulle pappia, että saisin vielä
kerran syödä Herran armopöydältä.

ANTTI.

_(Nousee ylös.)_ Heti paikalla.

ÄITI.

Lähetä joku palvelija noutamaan.

ANTTI.

Minä menen heitä herättämään.

ÄITI.

Mutta tule itse pian pois.

_(ANTTI menee kiireesti ulos.)_

ELLI.

Jos sinä, äiti, et jättäisi meitä, olisi meillä hyvä olla. Me jäädään
orvoiksi.

ÄITI.

Täytyy totella, kun minua kutsutaan pois.

ELLI.

_(Heltyy itkemään.)_ Pääsethän parempiin asunnoihin siellä, jossa ei
vaivoja ole, toisten pyhien naisten joukkoon. Siellä ihminen vasta
täydellisyytensä löytää,

ÄITI.

Elä lapseni niin, että sinäkin siellä asunnon löytäisit.

_(ANTTI ja palvelijoita kokoontuu huoneesen, he pyyhkivät kyyneleitä
silmistään.)_

ÄITI.

Elkää itkekö, minulla on hyvä olla. -- Hetki lähenee.. Kohta olen
tuolla.. Mikä tuo kirkkaus?.. _(Koettelee nousta ylös.)_

_(ANTTI ja ELLI auttavat häntä.)_

ÄITI.

_(Istuillaan Ellin tukemana.)_ Kas, tuolla on pikku Eevani!
_(Tavoittelee käsillänsä ilmaan.)_ Hän on niin puhdas ja kirkas kruunu
päässä, hänellä on enkelin siivet.. Ja tuo hyvä paimen heidän
joukossaan.. Eevani, Eevani! Hän hymyilee minulle.. _(Painuu
vuoteelle.)_

ANTTI.

Äiti hourailee.

ELLI.

Hän näkee paremman maailman.

ÄITI.

_(Näyttää taas tointuvan.)_ Mutta eikö se pappi joudu?... Oh!... Olenko
kauan nukkunut?

ELLI.

Et ole.

ÄITI.

Nyt tuli pappi.

_(KAIKKI kuuntelevat.)_

ANTTI.

Ei kuulu mitään, tuuli vaan puhaltelee.

ÄITI.

Mutta sinähän, Antti, olet pappi. Sinähän voit auttaa minua.

ANTTI.

En ole vielä pappi.

ÄITI.

_(Valittavasti.)_ Voi, miks'et? Kuka minua nyt auttaa, jos pappi ei
joudu. Anna sinä minun vielä saada osa Kristuksen ruumiista ja verestä.

ANTTI.

En ole pappi, minulla ei ole siihen oikeutta. Luota jumalaan, hän voi
sinut pelastaa muutoinkin.

ÄITI.

Mutta se olisi antanut minulle voimaa voittaa kuoleman ja perkeleen.
_(Hänen silmänsä alkavat taas harhailla.)_ Mikä tuo musta on? _(Osottaa
puoleksi raollaan olevaa ovea, josta musta porstua näkyy; kiljasee
kovasti.)_ Se tulee tuo musta. _(Tarttuu Ellin kaulaan.)_ Suojelkaa
minua, se aikoo viedä, voi, voi, voi!

ANTTI.

Ei siellä ole mitään.

ÄITI.

_(Huiskuttaa käsiään.)_ On, on, on, on! Se tulee, voi, voi, voi, voi!

_(ERÄS PALVELIJA vetää oven kiini.)_

ÄITI.

Se meni. Olen voittanut. _(Painuu vuoteelleen.)_

ELLI.

_(Itkien.)_ Hän kuolee. _(Painuu hänen ylitsensä.)_ Henki kulkee vielä..
Nyt se loppui.

_(KAIKKI itkevät.)_

ELLI.

Katsokaa, hänellä on hymy huulillaan. Vieläkö voit, Antti, epäillä sitä
uskoa, jossa nytkin äitisi noin vakuutuksessa kuoli?

ANTTI.

Äiti, äiti!.. Mitä on kuolema? Sinä sen nyt tiedät. Eikö sitä voi tietää
ennenkuin tuolloin vasta, kun kaikki on lopussa? Jokaisen täytyy kokea,
ennenkuin tietää mitä kuolema on. _(Tarttuu äitinsä käteen.)_

Oletko petetty, vai pettänyt?




Kolmas Näytös.


_(Huone Antin kotona. Lämmin kesäaamu. Ikkunat ja ovet auki, peräovesta
näkyy portaat ja kirkas päiväpaisteinen maisema.)_

_(ELLI istuu ikkunan luona somassa, mutta yksinkertaisessa kesäpuvussa
ja ompelee, hyräillen jotakin virren nuottia.)_

PALVELIJA.

_(Tulee peräovesta.)_ Hyvää huomenta rouva.

ELLI.

_(Panee ompeluksensa pois.)_ Kas, Kallehan on jo kotona, vai niin ..
sepä oli erittäin hyvä, entiset jauhot ovatkin jo kaikki.. No mitäs
muuta kaupunkiin kuuluu?

KALLE.

Eipähän sinne juuri niin erityisiä.. Köyhyys näkyi olevan siellä
niinkuin täälläkin. _(Kaivaa kukkaron taskustaan.)_ Kaksi kulia minä
ostin, niinkuin puhe oli .. tässä on tähteet. _(Antaa hopearahoja
Ellille.)_

ELLI.

_(Panee ne pöydälle ja seuraa Kallea ovelle.)_ Liisa!.. Liisa!

ÄÄNI ULKONA.

Kyllä rouva.

ELLI.

Panepas, Liisa, kahvipannu tulelle pastoria varten, sillä hänen pitäisi
kohta tulla, ja mene sitte Kallen kanssa ja tyhjentäkää ne kulit siihen
ruoka-aitan keskimäiseen hinkaloon.

ÄÄNI ULKONA.

Kyllä rouva.

_(NISKALAN EMÄNTÄ vanhan kansan pukuun puettuna nousee rappusia ylös.)_

ELLI.

_(Menee häntä vastaan.)_ Hyvää päivää, hyvää päivää emäntä!

EMÄNTÄ.

_(Vetää huivia korvansa taakse.)_ Sanoiko rouva jotakin?

ELLI.

Minä sanoin että hyvää päivää.

EMÄNTÄ.

Jumal'antakoon, jumal'antakoon, rakas rouva.. Minun kuuloni tahtoo yhä
vaan huonota. Pistäysin tässä sivu kulkeissani rouvaakin katsomaan ja
tervehtimään, sitä ei useinkaan suuresta talosta tahdo emäntä irtautua,
kun on niitä töitä ja..

ELLI.

Niinhän se on.

EMÄNTÄ.

Niin mitenkä?

ELLI.

Niin että niinhän se taitaa olla.

EMÄNTÄ.

Niinhän se on, niinhän se on.

ELLI.

Vaikka muuten minusta olisi hauskaa, jos emäntä useamminkin kävisi
täällä, sillä minäkin tahdon olla niin yksin.

_(Istuutuvat huoneesen tultua; Elli ottaa ompeluksensa.)_

EMÄNTÄ.

Ohhoh! kylläpä nyt on kuuma.

ELLI.

On vähä liika kuumakin, vaan hyvää se viljavainioille tekee tuo.

EMÄNTÄ.

Tekee kai, tekee kai, kyllähän tällä ilmalla kelpaa viljan kasvaa. Mutta
pitkään se tänä vuonna veti. Ei miesmuistiin ole kesä näin myöhään
tullut. Kun tuolla sydänmaan järvissä vielä kesäkuun puolivälissäkin
kuuluivat jäitä ajaneen.

ELLI.

Niinhän ne kertovat.

EMÄNTÄ.

_(Vetää huivia korvansa taakse.)_ Niin mitä se rouva sanoi?

ELLI.

Että niinhän ne kertoivat.

EMANTA.

Niinhän ne kertoivat.. Vaan sittenhän tuo kun kesä rupesi tulemaan, niin
Herra antoi sen tulla kerrassaan. Aivanhan muutamissa päivissä tuli
täysi kesä. Ohrapellot ovat siellä meidänkin kylällä niin koreita, jotta
ainai..

ELLI.

Jumala näyttää ihmisille että hänen kädessään on kaikki.

EMÄNTÄ.

Mikä on kaikki?

ELLI.

_(Kovemmasti.)_ Jumalan kädessä näet kaikki.

EMÄNTÄ.

Niin, niin, jumalan kädessähän kaikki on.. Hänen kaikkiviisautensa
kurittaa meitä.. Tämä talvi on ollut koetuksen aika, murheen päivä niin
köyhille kuin rikkaille, niin väärille kuin vanhurskaille.. Mutta onhan,
jumalan kiitos, monta herätystä tapahtunut ja ihmiset ovat oppineet
turvautumaan jumalaan.

ELLI.

Senpä tähden jumala ottaa nyt vitsauksensa pois.

EMÄNTÄ.

Toivotaan niin, toivotaan niin.. _(Hetken äänettömyys.)_ Ei pastori
taida olla kotona.

ELLI.

Ei ole. Hän ei tähän puoleen vuoteen ole ollut yhtään kokonaista päivää
kotona.

EMÄNTÄ.

Vai ei yhtään. Sehän on ikävä.

ELLI.

Onhan se vähän.

EMÄNTÄ.

Mutta täytyyhän sitä kärsiä, kun jumala on hänessä kerran valinnut
voimallisen aseen ja lohduttajan tänä hädän ja murheen aikana. Hänen
kauttansa on muutos jo monessa tapahtunut, monen mielen on hän
kuolinvuoteella vapahtajan puoleen kääntänyt..

Hänessä on Ukko-Paavon henkeä, ja paljon hän on hengellistä elämää
tälläkin seudulla virkistänyt, se oli jo hyvin laimentunut ja moni
vanhoistakin heränneistä oli kääntynyt maailman mukaan ahneudessa ja
oman voiton pyynnissä.

ELLI.

Niistäpä hän on saanutkin itsellensä vihamiehiä.

EMÄNTÄ.

Saahan niitä vihamiehiäkin, mutta totuus ei niitäkään pelkää. Hän on
saanut voiton jumalassa.

ELLI.

Taistelujen kautta on hän saanut voiton, jommoista ei moni näe, mutta
paljon hän on taistellutkin.

EMANTA.

Sen arvaa, siitähän hänen käytöksensäkin on niin nöyräksi käynyt, että
kyllä se on nöyrä.

ELLI.

Äitinsä kuolema häneen suurimman vaikutuksen teki, vaikka epäilyksensä
vielä oli suuri, mutta sen jo silloin näki että suuri henki hänessä
asui. Hän ei lakannut etsimästä totuutta.

EMÄNTÄ.

Min mitä etsimästä?

ELLI.

_(Kovemmin.)_ Totuutta.

EMÄNTÄ.

Niin, totuutta .. aivan niin, aivan niin .. ja löysi?

ELLI.

Ja löysi. Täytyy kummastella sitä intoa, jolla hän nyt toimii. Eikös hän
ole oikea kristitty?

EMÄNTÄ.

No kyllä kai hän on oikea ristitty. Ympäri pitäjään kuuluvat kertovan
kuinka tässä talossa kaikkia autetaan ja kohdellaan ristillisellä
rakkaudella.. Kyllä kai tämä talo on oikea kointähti meidänkin
pitäjäässä.

_(ERÄS MIES tulee peräovesta, sairaan näkösenä, leukaa peittää musta
parta, viikset ylähuulta; häntä seuraa NAINEN kantaen pientä lasta
sylissään vaatteen tukemana, joka olan ja toisen kainalon taite kiertää
selän taakse; hän näyttää vielä nuorelta.)_

MIES.

Päivää rouva!

Pyytäisin saada talossa hiukan levähtää; väsynyt ja sairas kun on, ei
jaksa pitkiä taipalia tehdä.

ELLI.

Saahan sitä. _(Nousee ja menee katsomaan lasta; naiselle.)_ Istu tuohon
tuolille.

EMÄNTÄ.

_(Joka on myös noussut.)_ Korea lapsi.

ELLI.

_(Katsellen lasta.)_ Pieni raukka, oletpa syntynyt keskellä kurjuutta..
Voi kuin hänellä on mustat ja vilkkaat silmät.

EMÄNTÄ.

Korea lapsi.. Mistä päin ne vieraat kulkevat?

MIES.

Tuolta Nerkoon kanavan kaivokselta sitä on tultu.

ELLI.

Ei suinkaan sieltä vielä ole työ loppunut.

MIES.

Ei työ, vaan voimat. Keuhkotaudin sain siellä kanavan pohjaa
perkatessani kylmässä vedessä ja savessa; kun ei ole noista
jalkineistakaan, niin eipä sitä terveys tahdo kestää.

EMÄNTÄ.

Niin ainai, eihän sitä kestä semmoista.

MIES.

Onhan tuosta kuitenkin se hyöty, ettei nälkään tarvitse kuolla.

ELLI.

Antti ainakin sanoo että se koko kanavatyö on Herran vitsaus, maailman
lasten kokeita sotiakseen jumalan rangaistuksia vastaan.

EMÄNTÄ.

No kyllä se on ainai niin, niitä syntisparan puuhia.

_(MIES nauraa ivallisesti.)_

ELLI.

Te nauratte sille.

EMÄNTÄ.

_(Loukattuna.)_ Niin .. naura vaan, mutta kyllä sinä ja kaikki tohtyörit
ja sen laittajat saatte nähdä vielä viimeisellä tuomiolla mitä se tahtoo
sanoa, että jumalan, vihan vetää päälleen.

MIES.

Postillassako se seisoo?

EMÄNTÄ.

Pilkkaa sinä vaan postilloita ja muita pyhiä kirjoja, mutta saat nähdä
että siinä ei ole hiuskarvaakaan valetta siinä, mitä minä sanon.

ELLI.

_(Joka on tarkastanut Annia.)_ Mutta mitenkä minusta tuntuu siltä kuin
minä olisin teitä kumpaistakin jo ennen nähnyt.

NAINEN.

Ettäkö ei rouva enää tunne meitä?

ELLI.

Kyllä minä en jaksa muistaa.

NAINEN.

Olinhan minä piikanakin rouvan kotona yhteen aikaan.

ELLI.

Ai.. Anni Mähönen, kyllä .. kyllä minä nyt! Sehän oli siihen aikaan, kun
Antti ja minä olimme kihloissa.

ANNI.

Niin, siihen aikaanhan se taisi olla.

ELLI.

_(Katsoo säälivästi Anniin.)_ Voi Anni kulta, kun tähän aikaan olet
äidiksi joutunut.. No mutta kuka se tuo miehesi on?

ANNI.

_(Hiukan nauraen.)_ Sanokoon itse.

MIES.

Eikö rouva enää tunne tuota hurjaa Mustalais-Simoa.

ELLI.

Ai, Simoko se on! En tok' olisi tuntenut.. Kun on niin muuttunut!

SIMO.

Näkyyhän se ihminen taudin käsissä muuttuvan.

EMÄNTÄ.

Etkö huomaa että se on jumalan rangaistus.

SIMO.

Mikä?

EMÄNTÄ.

Tuo sinun tautisi.

SIMO.

Olipa tuo vaikka kahden jumalan, mutta sen vaan tiedän että tauti näkyy
ihmistä muuttavan.. Saakeli soikoon! kun tämä harmittaa, eihän elämä
tunnu elämällekään, kun on näin raihnainen. No jonkinlaiseen seutuun
sitä on pitänyt joutuakin, kun kesätkin täällä talveksi muuttuvat.. Ei
suinkaan ihminen lumella elä.

ELLI.

Ei mitään pahaa, josta ei olisi jotain hyvää. Tämän kauttahan koettelee
jumala saada ihmistä puoleensa käännetyksi pelastaaksensa häntä siitä
ijankaikkisesta kuolemasta.

SIMO.

En minä niistä ijankaikkisista mitään ymmärrä .. kuollut on kuollut.

ELLI.

Mutta mihinkäs teidän sielu joutuu?

SIMO.

Mihinkä se mustalaisen sielu joutuu!

ELLI.

Te olette yhtä uskomatoin kuin ennenkin?

SIMO.

Mistäpähän sitä uskoa meikäläisille siunautunee.

ELLI.

Asianne on huonosti.. Ja miten lie sinunkin laitasi Anni?.. Onko teitä
edes vihittykään?

SIMO.

Luonto on meidät vihkinyt ja tuo lapsi on kyllin suuri todistus siitä
että olemme yhdessä eläneet, ainakin todistaa se yhtä paljon kuin
kirkonkirjat.

ANNI.

Eihän Simo ole käynyt ripillä; eikähän sitä ole kastettukaan.

ELLI.

_(Hämillään.)_ Eikö kastettukaan!

EMÄNTÄ.

Mitä hän sanoi?

ELLI.

Ettei tuota miestä ole edes kastettukaan.

EMÄNTÄ.

Herra siunaa ja varjele! Vai ei kastettukaan.. No, elä sano muuta. Kyllä
on helvetin perillinen tuo mies.

SIMO.

_(Nauraen.)_ Jokohan on?

EMÄNTÄ.

No sen saat uskoa että on.

SIMO.

Kiitos sitten passista, muuta passiapa minulla ei olekaan.

EMÄNTÄ.

Häh..?

SIMO.

_(Kovemmasti.)_ Ei mitään teille asti.

_(EMÄNTÄ kääntää hänelle selkänsä.)_

ELLI.

_(Simolle.)_ Eihän se kumma ole, jos te olette niin kevytmielinen, kun
ette ole koskaan kuullut jumalan sanasta puhuttavan.. Minä niin
mielelläni teitä auttaisin sen tuntemiseen.

SIMO.

Sen minä kyllä luulen, mutta me olemme tyytyväiset, kunhan saamme
ruokaa.

ELLI.

Tietysti ruokaakin .. minä olin tässä aivan unhoittaa sen .. vaan eihän
ihminen elä ainoastaan leivästä.. Teiltä puuttuu vielä paljon, vaan jos
Herra valaiseisi, niin voisihan teissä kumpaisessakin vielä muutos
tapahtua .. jumalan tiet ovat tutkimattomat.. Lähtään nyt kyökkiin niin
siellä saatte syödä.

SIMO.

Kiitoksia paljon.

ANNI.

Te olette yhtä armelias kuin ennenkin. _(Menevät ulos peräovesta.)_

EMÄNTÄ.

Pitää tästä minunkin lähteä ja jos sopii, niin käykää nyt meilläkin,
pyhä-iltana on meillä seurat, niin että jos silloin..

ELLI.

Kiitoksia vaan..

EMÄNTÄ.

No hyvästi nyt sitte ja voikaa hyvin.

ELLI.

Jumalan haltuun.

_(EMÄNTÄ menee peräovesta, ELLI sivu-ovesta.)_

_(Vähän ajan perästä tulee ANTTI sisään peräovesta kantaen
päälystakkiaan ja matkalaukkuaan; panee ne pois ja heittää takinkin
päältään.)_

ANTTI.

_(Pyyhkien hikeä, otsaltaan.)_ Uh huh! _(Menee pöydän luo ja juo pari
lasillista vettä, menee sivu-ovelle ja huutaa.)_ Elli! Oletko siellä?

ELLI.

_(Tulee riemuiten sisään.)_ Antti!.. Sinä olet jo kotona ja kun minä en
ollenkaan huomannut.

ANTTI.

_(Ottaa häntä kiini kädestä ja vyötäisestä; suutelee.)_ Olenhan
vihdoinkin taas kotona.

ELLI.

_(Muuttaa itsensä.)_ Mene nyt tuonne keinutuoliin istumaan, niin minä
tuon kahvia. _(Kiiruhtaa pois sivu-ovesta.)_

_(ANTTI istuutuu keinutuoliin ja väsyneen näköisenä painuu pää kättä
vastaan.)_

ELLI.

_(Tulee sisään kantaen tarjottimella kahvikannua, pari kuppia ja muut
tarpeet; panee ne pöydälle ja kaataa kahvia molempiin kuppiin;
kaataessaan.)_

Sinä et usko, kuinka minulla taas on ollut ikävä, kun olit poissa niin
kauan aikaa.

ANTTI.

_(Katsoo häneen säälivästi.)_ Minä en ainakaan ole joutanut ikävöimään..
Sillä hyvästikin toistakymmentä oli niitä sairaita, joiden luona
tälläkin matkallani olen käynyt. _(Ottaa kahvia.)_

ELLI.

_(On istuutunut toiselle puolen pöytää vastapäätä Anttia.)_ Mutta saat
nähdä, että sinä et kestä tätä.. Sinä tulet vielä sairaaksi.

ANTTI.

Miksi epäilet.. Eikö taudit ole jumalan kädessä; hän panee ja ottaa
niitä mielensä mukaan.

ELLI.

Kyllä .. vaan voisithan sinä olla varovaisempi.

ANTTI.

En. Sen kautta kenties hävittäisin senkin vähäisen vakuutuksen, jonka
paljolla taistelulla olen saavuttanut.. Sen kanssa voin kestää, muutoin
siitä ei tulisi mitään.

Ainoastaan tällaisessa alituisessa työssä voin pysyä pystössä.
Uutterassa velvollisuutensa täyttämisessä kuolettaa ihminen parhaiten
kaikki itsekkäät pyrintönsä ja taipuu korkeimman sääntöjen alle.

ELLI.

Enhän minä käsitä sinua nyt ollenkaan.

ANTTI.

Etkö käsitä, että mikä voi olla suurempi nautinto kuin täyttää
velvollisuutensa.

ELLI.

Kyllä minä sen käsitän hyvinkin, mutta että sinun uskosi perusteet
olisivat niin heikot kuin sinä sanot niiden olevan, sitä minä en saa
päähäni. _(Menee Antin luo ja soudattaa häntä keinutuolissa.)_ Sinä et
saa olla aina noin raskaalla mielellä, sillä tietäväthän kaikki ettei
sen parempaa ihmistä ole kuin sinä.

ANTTI.

Ihminen katsoo, mikä silmään pistää, mutta jumala katsoo sydämeen, ja
senpä tähden ei ihmisten tuomio olekaan jumalan tuomio.. Minun tilani ei
ole niinkään hyvä kuin moni luulee, en ole vielä saanut minkäänlaista
voittoa. Jumalan henki ei ole vielä päässyt minussa vaikuttamaan.

ELLI.

Sinä vaadit itseltäsi liian paljon, eihän muutkaan heränneet ole sen
täydellisempiä.

ANTTI.

Eipä ne tyydytäkään minua. He eivät raski kyllin ankarasti arvostella
itseään. He eivät uskalla ottaa raamattua semmoisena kuin se on, sillä
he pelkäävät lähteä taisteluun Kristuksen sotamiehinä. Ja miestä siinä
kysytäänkin.. Eipä sillä, että se syntyisi minultakaan, mutta koettaa
tahdon.

ELLI.

_(Itkien.)_ Enhän minä ole koskaan kuvaillut uskontoa tuollaiseksi,
viepä se ihmiseltä kaiken ilon ja rauhan. Minä toivoin elämämme
muuttuvan aivan toisellaiseksi.

ANTTI.

Mitä?.. Eikö tämä juuri ole sitä, jota toivoit: hiljaista maaelämää,
jossa kumpainenkin voisi täyttää velvollisuutensa ja tehtävänsä.

ELLI.

Mutta sinähän olet niin paljon poissa,

ANTTI.

Eihän se siihen kuulu. Sehän se juuri on minun velvollisuuteni.

ELLI.

Eihän nuo muut papitkaan kule sairaan luona niin myötäänsä.

ANTTI.

Kun minä olen tämän pitäjään lapsia ja tuttu kaikille, niin tahtovat
sairaat kernaammin minua ja tietysti täytyy minun mennä, kun tulevat
kutsumaan.

ELLI.

Voisithan sinä lähettää ne muiden pappien luo.

ANTTI.

Et käsitä asemaani. Jos minä nyt jo alkaisin vetää itseäni pois
ensimäisistä tehtävistäni ja velvollisuuksistani, niin mitä sitten jäisi
virkaani, se olisi vaan tyhjä nimi. Kuinka luulet minun muutoin voivan
tätä virkaani toimittaa ja pysyä siinä.

ELLI.

Sinä pidät vaan huolta omasta tehtävästäsi.

ANTTI.

No voisinko minä sitten pitää huolta sinunkin tehtävästäsi.

ELLI.

Voisit.. Onhan minun suurin velvollisuuteni seurata sinua niin myötä-
kuin vastoinkäymisissä.. Voisithan ottaa minut matkaasi pitäjäällä
kulkiessasi.

ANTTI.

_(Pysähtyy kiikkumasta ja katsoo kummastellen Elliä.)_ No mutta Elli..
Kuinka voisit sinä siellä liikkua ja mitä ihmettä siellä tekisit?

ELLI.

Voi kun minä saattaisin tehdä paljonkin: minä voisin auttaa samoja
sairaita, joiden luona sinäkin käyt ja sitten --

ANTTI.

Ja mitä sitten?

ELLI.

_(Painaa kasvonsa Antin olkapäätä vasten, liikutettuna.)_ -- Katsoa
ettei sinulle mitään tapahtuisi, sinä olet niin varomatoin.

ANTTI.

_(Hilliten itseänsä.)_ Mutta löytyyhän meillä korkeampi suojelija, joka
kyllä voi, jos tahtoo, varjella minua kaikista onnettomuuksista. Etkö
sitä ole tullut ajatelleeksi?

ELLI.

Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, mutta en sentään saa itseäni
rauhoitetuksi. Sinä et voi aavistaa sitä ääretöintä tuskaa, johonka minä
joudun, kun vaan muistan että sinulle voisi tapahtua joku onnettomuus,
sillä sinä olet minulle kaikki kaikessa.

ANTTI.

Olet liiaksi kiintynyt minuun, sentähden on se hyvä meille molemmille,
jos olemme toisistamme eroitettuina. Varsinkin minulle on se tärkeätä.
Minun täytyy oppia pitämään jumalaa ainoana suojelijana, mutta jos nyt
tietäisin että sinä olet matkassani juuri sitä varten, voisin vähitellen
ruveta luottamaankin ihmisiin ja unhoittaisin siten jumalan
kaitselmuksen. Vaan kun minulla ei ole ketään, johonka turvata, täytyy
pakostakin luottaa jumalaan. Kokemuksen kautta toivon saavani
täydellisen vakuutuksen raamatun opista.

ELLI.

No jos niin on, koetan minäkin kärsiä. _(Menee ikkunan luo ja katsoo
ulos pyyhkien kyyneleitä silmistään.)_

PIIKA.

_(Tulee sivu-ovesta ja pysähtyy kynnykselle.)_ Se mustalaisen vaimo
pyytäisi maitoa lapselleen.

ELLI.

Kyllähän sitä saa antaa, anna hänelle aamumaitoa.

_(PIIKA menee pois.)_

ANTTI.

Mikä mustalainen se on?

ELLI.

_(Joka taas on istuutunut vastapäätä Anttia.)_ Sehän se on se
Mustalais-Simo, muistat kai sinä hänet.

ANTTI.

Ai .. kyllä, kyllä .. vai on hän täällä.

ELLI.

Ja hänen matkassaan on se Anni Mähönen, joka oli meilläkin piikana. Vaan
heitä ei ole vihitty eikä mitään .. kun Simoa ei kuuluta kastetunkaan.
Minä hänelle tässä äsken vähän puhelin, mutta ei se näkynyt vaikuttavan.
Ehken sinä voisit paremmin vaikuttaa.

ANTTI.

Sekin on jumalan tahdossa.

ELLI.

Mutta voisithan koettaa.

ANTTI.

Kyllä, kyllä..

ELLI.

Niin he kenties voisivat vielä mennä kristilliseen avioliittoon..
_(Nousee ja katsoo ulos.)_ Ketä sieltä tuolta tulee?

ANTTI.

_(Joka on myös noussut.)_ Ne on pitäjään miehiä, tänne on kuulutettu
kokous täksi päiväksi.

ELLI.

Eikös siellä ole Karikin?

ANTTI.

Taitaapa olla.

ELLI.

He tulevat tänne. _(Menee pois sivu-ovesta.)_

_(KARI, NISKANEN ja RUOTTI tulevat peräovesta, muut miehet jäävät
ulos.)_

ANTTI.

_(Menee heitä vastaan.)_ Hyvää päivää, terve tulemasta! _(Tervehtii
jokaista.)_ Käykää istumaan.

RUOTTI.

Kiitoksia paljon, kylläpähän tässä ennätetään.

ANTTI.

Teillä taitaa olla nyt pää täynä keinoja, millä nälkä saadaan
poistumaan.

KARI.

Aina hiukan.

RUOTTI.

Aina hiukan, aina hiukan.

NISKANEN.

Enpä häntä ole osannut hyvin punnita, sillä jumalastahan se riippuu.
Saattaahan tuota koettaa.

RUOTTI.

Sa-saattaapa hyvinkin.

KARI.

Missä huoneessa sinä olet aikonut kokousta pitää?

ANTTI.

Minä olen arvellut että sopii kai se tässäkin, ei suinkaan meitä niin
paljon ole.

RITOTTL

E-ei suinkaan.

ANTTI.

Ja taitaa olla paras, jos kutsutaan miehet sisään, niin pääsevät pois,
ei tarvitse tyhjää odottaa.

KARI.

Mitäpä tässä muutakaan.

ANTTI.

_(Menee ovelle ja tervehtii miehiä, jotka nostavat lakkiaan.)_ Jos ehken
tulette tänne huoneesen, niin saamme täällä tuumia.

_(Miehiä kokoontuu huoneesen ja jäävät seisomaan ovensuun puolelle
huonetta, osa portaille.)_

ANTTI.

_(Ottaa paperia ja kynän, menee pöydän taakse istumaan.)_ Tulkaa vaan
kaikki sieltä sisään, kyllä tänne sopii. _(Miehet siirtyvät hiukan
huoneesen päin.)_

ANTTI.

Niinkuin ehken jokainen tietää, on minua kehoitettu kutsumaan teidät
tänne koolle, että yksissä tuumin saisimme miettiä ja päättää, mikä
olisi parhain keino puutteen poistamiseksi tältä paikkakunnalta. Ja kun
nyt olemme tässä koolla, niin pyytäisin jokaista lausumaan mielipiteensä
siitä, mihin keinoihin olisi ryhtyminen puutteen poistamiseksi.

_(Hetken äänettömyys.)_

NISKANEN.

_(Nousee ylös rykien.)_ Tässä taitaa toinen toistaan odottaa alkavaksi
ja jonkinhan se pitää puhe alkaa ja panna käymään, vaan koska tässä ei
muita näy vielä puheen vuoroa vaatimassa, niin sallittanee minunkin
lausua mielipiteeni. Ei sillä että minä mitään erityistä esitystä
tekisin, tahdon vaan huomauttaa että, jos mieli näiden kaikkien
onnistua, täytyy apu tulla ylhäältä, sillä meidän puuhat eivät auta
mitään.

ERÄS MIES.

_(Jolla ei ole körttipukua.)_ Kyllähän siinä perää saattaa olla, mitä
Niskanen sanoo, ja onkinhan siinä, mutta ei meidän siltä auta ristissä
käsin odottaa apua ylhäältäkään; täytyyhän meidän jotain toimittaa. Ja
sentähden olisi minun ymmärtääkseni saatava työtä hankituksi köyhemmälle
väelle. Sillä tietäähän jokainen, mikä siunaus tästä Nerkoon
kanavatyöstä on ollut paikkakunnallamme, josta kiitos olkoon meidän
herra tohtorille Karille, jonka uutteran puuhan ja vaivan näön kautta se
saatiin toimeen. Mutta sekään ei riitä, kun sinne on paltoutunut niin
paljon väkeä muualtakin ja se valtion määräämä summa tahtoo olla
pienellainen, sen vuoksi pitäisi pitäjään jollakin tavalla hankkia
lisätyötä omalle väestölleen.

KARI.

_(Nousee ylös.)_ Niinkuin tässä jo huomautettiin, on minunkin mielestä
ainoa apukeino, että hankimme runsaasti työtä. Se tosin ei ole helppo
asia, vaan toivon että jos me vaan ollaan yksituumaisia, niin siitäkin
pulasta päästään.

Olen ajatellut että kuvernöörin kautta lähetettäisiin pitäjään puolesta
anomus senaattiin, jossa pyydettäisiin valtiota myöntämään suurempaa
apurahaa Nerkoon kanavan kaivosta vasten.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

No se olisi asiata se.

KARI.

Ja tahtoisinpa minä tämän summan vielä niin suureksi, että kaikki, jotka
vaan haluaisivat, saisivat siellä työtä ja ruokaa.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

No sittenhän se..

ERÄS MIES.

Tämä olisi mielestäni varteen otettava esitys..

ANTTI.

Minun mielestä ei tämä esitys enempi kuin muutkaan ole paikallaan.
Tarkemmin mietittyäni tätä asiaa olen tullut siihen päätökseen, että
jumalan sanan kannalta katsottuna on tämmöisiä puuhia vastustettava,
sillä ne menevät liika pitkälle. Näyttää, siltä kuin emme muistaisi että
jumalata onkaan. Uskokaa pois, meidän ponnistukset ovat aivan turhat..
_(Osoittaa ulos akkunasta.)_ Katsokaa nyt tuonne ulos, tuossa, lainehtii
ohrapelto niin kauniina kuin toivoa voi .. sanokaapas kenen ansiosta se
siinä kukoistaa, mitä ansiota on meillä siinä. Eikö jumala hyvyydessään
ole sitä kasvattanut ilman meidän siihen mitään vaikuttamatta. Hän on
vanhurskaudessansa rangaissut meitä meidän syntiemme tähden, mutta nyt
hän taas auttaa meitä ja antaa sitä runsaammin. Sentähden pitäisi meidän
huomata voimiemme vähyys ja pysyä aloillamme. Minun neuvoni tässä
asiassa olisi, että alistuisimme jumalan kaitselmuksen alle ja
luottaisimme häneen ainoaan auttajaan. Ja jos meidän sydämemme olisivat
alituisessa ja todellisessa rukouksessa. Herran puoleen, niin varmaan
tulisi suurempi apu kuin te voisitte toivoa. Mutta jos me omin voimin
koetamme pelastautua jumalan panemista vitsauksista, niin me vaan
pahennamme asiaa, pakoitamme jumalan käyttämään vielä kovempaa
rangaistusta. Hänen tarkoituksensa on juuri tämän kautta saada
ihmissydämet luottamaan häneen ainoaan auttajaan.

RUOTTI.

_(Nousee ylös.)_ Minunkin mielestä se on aivan niin kuin pastori sanoi.

_(Yleinen häiriö miesjoukossa, he katselevat levottomasti toisiansa ja
kuiskailevat keskenään. Kari nousee ylös ja kaikkien silmät kääntyvät
häneen.)_

KARI.

En tahdo vastustaa edellistä puhujaa siinä, että hän kehoittaa kansaa
luottamaan korkeimman kaitselmukseen. Tahdon vaan huomauttaa muutamista
kohdista hänen puheessaan, joissa en löytänyt johdonmukaisuutta. Hän
huomautti meitä tämän vuoden toukojen kauneudesta, kuinka me emme ole
siihen mitään vaikuttaneet ja tahtoi sillä tehdä tämän meidän
nykyisenkin puuhamme arvottomaksi. Mutta siinä hän ei ole ottanut
huomioon sitä seikkaa, että jollemme me olisi siementä maahan panneet,
niin eipä kasvaisi touko tuossa. Minun mielestäni on meidän velvollisuus
muokata maa ja panna siemen, se on sitten korkeimman tahdossa, josko hän
antaa sen menestyä eli ei.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

Ymmärrettävästi se on niin.

KARI.

Samoin tässäkin asiassa. Me voimme pyytää apua valtiolta .. kuinka se
sitten tulee onnistumaan, se on kohtalon määrättävä. Eikös se ole niin?

ANTTI.

No olkoon. Jos se on yleinen mielipide, niin en minäkään tahdo sitä
vastustaa.

RUOTTI.

_(Nousee ylös.)_ Minä en myöskään tahdo sitä silloin vastustaa.

ANTTI.

No hyväksyvätkö sitten kaikki herra Karin ehdoituksen?

ÄÄNET JOUKOSTA.

Hyväksytään, hyväksytään!

ANTTI.

Minkälaisiin toimiin luulette nyt sitten pitävän ryhtyä tämän asian
johdosta?

ERÄS MIES.

Eiköhän olisi soveliainta valita joku, joka valmistaisi tämän anomuksen
ja se sitten yleisessä kuntakokouksessa tarkastettaisiin ja asian
mukaisesti vahvistettuna lähetettäisiin määräpaikkaansa. Soveliain tähän
toimeen olisi mielestäni herra tohtori Kari, joka siinä toimessa on
ollut ennenkin.

ANTTI.

Onko kokous myös sitä mieltä?

ÄÄNET JOUKOSTA.

On.. On.. On..

ANTTI.

Ja Kari ottaa tämän toimekseen?

KARI.

Kyllä. Hyvinkin mielelläni teen jotain sen hyväksi.

ANTTI.

Päätös on siis, että pyydetään valtiota koroittamaan sitä summaa, jonka
hän on määrännyt Nerkoon kanavan kaivattamista varten, ja että herra
Kari ottaa valmistaakseen anomuksen, joka sitten tarkastetaan yleisessä
kuntakokouksessa ja lähetetään asianomaiseen paikkaan. -- Onko kaikki
samaa mieltä?

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

On.. On..

ANTTI.

Sitten minun luullakseni ei meillä taida enää olla mitään keskusteltavaa
tästä asiasta.

KARI.

Ei suinkaan.

RUOTTI.

_(Nousee ylös.)_ Se on minunkin mielipiteeni.

ANTTI.

_(Katselun miesjoukkoon.)_ Eikä taida enää olla muitakaan esityksiä.
_(Hetken äänettömyys.)_. Taitaa olla sitten kokous tällä kertaa lopussa.

RUOTTI.

_(Nousee ylös.)_ Ei ainakaan minulla ole siihen mitään vastaan
sanomista.

_(Miehet sanovat hyvästi ja menevät vähitellen ulos. NISKANEN ja RUOTTI
heittävät hyvästi ANTILLE.)_

RUOTTI.

No tännekös se tohtori jää?

KARI.

Niin nyt tällä kertaa.

RUOTTI.

Herran haltuun sitten. _(Jättävät hyvästi hänellekin ja menevät ulos.)_

_(KARI istuutuu kiikkutuoliin jotakin kirjaa selailemaan, ANTTI kävelee
edestakaisin huoneessa.)_

ANTTI.

_(Kävellessään.)_ Kyllähän sitä ihminen saa puuhata ja koettaa yhtä ja
toista, vaan jumalall' on onnen ohjat, luojalla lykyn avaimet. Jo
pitäisi sinunkin, Kari, tulla huomaamaan jumalan kaitselmus ja voima
luonnon yli. Kuka meistä ihmisistä olisi tämän kesän alussa uskaltanut
edes toivoa että touoista mitään tulee, mutta nyt sen näet.

KARI.

Mitäpä siitä on, jos sen halla kuitenkin panee, ja se on hyvin luultava,
kun kesän tulo niin kovin myöhästyi.

ANTTI.

Tuntuu siltä kuin luulisit ettei halla olekaan jumalan käsissä.

KARI.

Pirun käsissä minä sen ennen luulisin olevan.

ANTTI.

Mutta pirukin on jumalan käsissä.

KARI.

Koskapahan piru lie ollut jumalan käsissä.

ANTTI.

Aina.

KARI.

Ei sen kovemmin kuin nuo mahtavat ruhtinaat toisistansa erosivat.

ANTTI.

Ku-kuule Kari, sinä puhut liian ajattelemattomasti ja kevytmielisesti
niin tärkeistä asioista. Luotat liian paljon omaan järkeesi ja voimaasi.

KAKI.

Ilman itseensä luottamusta ei ihminen pääse mihinkään. Ensimäinen ehto,
mitä ihmiseltä vaaditaan, on itseluottamus.

ANTTI.

Ennen kaikkea luottamus jumalaan.

KARI.

Semmoinen luottamus on turha, sillä kaikki tapahtuvat varmojen lakien
mukaan.

ANTTI.

Ja se laki on jumala.

KARI.

No olkoon. Samapa tuo lie, jos sitten kaikkia luonnon voimia kutsutaan
yhteisellä nimellä jumalaksi.

ANTTI.

Joka on persoonallinen.

KARI.

Väitöstä täytyy seurata todistus.

ANTTI.

Siinä on parhaiksi todistusta, kun hän itse kutsuu itseänsä minäksi,
sillä hän sanoo: minä olen Herra sinun jumalasi j. n. e.

KARI.

Missä hän sen sanoo?

ANTTI.

Raamatussa.

KARI.

Suo anteeksi, olin unhoittaa! Ja koska sinä väitteesi yksinomaisesti
raamattuun perustat, niin en minäkään tahdo kanssasi väitellä. -- Vaan
puhuaksemme tuosta hallasta: eikös uskon pitäisi saada sekin haihtumaan,
jos asiaa raamatun kannalta katsotaan?

ANTTI.

Kyllä varmaan, jos uskoa vaan riittää.

KARI.

Teepä sitten uskollasi se suuri työ, että halla ei pane tämän vuoden
toukoja.

ANTTI.

Ivalla sinä kyllä sitä puhut, vaan usko on paljon ihmeitä aikaan saanut
ja jo sinullekin näyttääksensä että hän on luonnon herra, ei hän anna
hallan tulla. Se on minun varma vakuutukseni.

KARI.

Olisinpa minä silloin koko maailman pylväs.

Vaan kuinka voit tuommoisia edes ajatellakaan, sitä minä en käsitä.
Aivan toisellainenhan sinä ennen olit, mutta mikä on sitten miehen
muuttanut, se on minulle selittämätöintä.

ANTTI.

Et tuntenutkaan sitä sisällistä ihmistä, joka minussa oli. Jumala on
minussa muutoksen aikaan saanut monen koetuksen kautta.

KARI.

Sen kyllä huomaan, sillä näköpiirisi on kauheasti supistunut. Sinä olet
mennyt kovin taaksepäin siitä, kun papiksi rupesit.

ANTTI.

_(Kärsimättömänä.)_ Jaah, -- taakse päin, taakse päin --

KARI.

_(Keskeyttäen.)_ Niin, niin. Sillä etkö muista niitä aikoja
yliopistossa, jolloin olit niin innostunut tähän uuteen suuntaan --

ANTTI.

_(Keskeyttäen.)_ Suo anteeksi, mutta niitä aikoja en tahdo muistella. Ne
ovat kauhistus sekä itseni että jumalan edessä. Kuka tietää, jos niitä
muistellessa epäilyksen siemen heräisi uudelleen ja silloin olisin
hukassa.

KARI.

Minun käy sinua oikein sääliksi. Noinko heikko uskosi onkin?

ANTTI.

Heikko tai vahva; vaan elä koettelekaan enää minua vetää siihen
epäilykseen, josta jumalan suoranaisten muistutusten kautta olen pois
kutsuttu.

KARI.

Ha, ha, ha! Kuule nyt --

ANTTI.

_(Keskeyttäen.)_ En viitsi kanssasi, kun sinä et kumminkaan voi niitä
asioita käsittää.

KARI.

Kuule nyt yksi ainoa totuus vielä.

ANTTI.

Minä en tahdo kuulla mitään.

_(ELLI tulee sivu-ovesta, KARI nousee ylös kohteliaasti.)_

ELLI.

Hyvää päivää, Kari. _(Kättelevät; Antille.)_ Pianpa se kokous loppuikin.

_(ANTTI ei vastaa, kävelee vaan edestakaisin lattialla.)_

ELLI.

_(Istuutuu vastapäätä Karia.)_ Teillä taitaa yhä vaan olla paljon työtä?

KARI.

Kyllähän sitä työtä on enempi kuin kerkiääkään, varsinkin siellä kanavan
kaivoksella.

ELLI.

Anttikin se on poissa aivan myötäänsä, sillä hänen täytyy käydä niin
paljon sairaiden luona.

KARI.

Vaan se voi tulla ajan pitkään vaaralliseksi, kun hän on niin
varomatoin, eikä huoli mitään varokeinoja, jotka estäisivät taudin
tarttumasta.

_(ANTTI hymyilee pilkallisesti.)_

KARI.

Niin, niin, ei se ole naurun asia. Mitähän, jos se vielä kostaisi.

ELLI.

Sitähän minäkin olen pelännyt.

KARI.

Sekin sairas, jonka luona hän äsken kävi, sairasti isoa-rokkoa ja
arvaahan sen mitenkä myrkyllistä ilma on sellaisessa pienessä
hökkelissä, jossa sairas viikkokausia tulee makaamaan. En häntä
olisikaan laskenut sinne sinänsä, mutta vasta jälestäpäin sain kuulla
että hän oli käynyt siellä.

ANTTI.

Erehdyt, jos luulet että olisit voinut estää minua, ja toiseksi olisit
tehnyt suuren vääryyden minuakin kohtaan.

KARI.

Kuinka niin?

ANTTI.

Olisit estänyt minua virkaani toimittamasta.

KARI.

Vaan jos se matka maksaa sinulle henkesi, jonka varjeleminen taas kuuluu
minun ammattiini?

ANTTI.

Se on aina ensiksi autettava, jolla suurin hätä on.

KARI.

Kuinka sinä voit heitä auttaa?

ANTTI.

Voimieni mukaan koettelen heitä lohduttaa jumalan sanalla ja käytän
niitä armovälikappaleita, joita jumala on käytettäväkseni antanut.

KARI.

Vaan jos sinä erehdyt osoittaessasi heille autuuden tietä ja he hukkuvat
ijankaikkisesti.

ANTTI.

_(Miettiväisenä.)_ Mitä sinä sillä tarkoitat?

KARI.

Oletko niin varma, ettet koskaan ole puheellasi erehdyttänyt sairaita ja
siten ehkäissyt jumalaa kenties jo alkamaa työtä heissä?

ANTTI.

Tuota en ole tullut koskaan ajatelleeksi.

KARI.

Sitäpä minäkin. Epäilen, tokko sinä edes olet oikein vakuutettu tuosta
opista, jota levität.

ELLI.

Kuinka hän muutoin voisi toimia tuollaisella innolla.

ANTTI.

_(Miettiväisenä.)_ Olisinko minä erehtynyt?

ELLI.

Antti, kuinka sinä nyt taas.. Voi, voi, kuin sinä vielä olet heikko, kun
annat sijaa kaikellaisille epäilyksille.

ANTTI.

Tämä virka on tärkeä, siinä ei saa erehtyä.

ELLI.

Mutta, Antti, etkö ymmärrä että kaikki tuollainen epäilys on pahan
hengen töitä. Juuri silloin, kun aika on tärkein, on hän paulojansa
virittämässä. Sinun täytyy seisoa lujana ja taistella tänä epäuskon
aikana, kun vielä olet siltä säilynyt. Joskin tunnet itsesi heikoksi,
niin rukoile voimaa jumalalta.

ANTTI.

Kunpa minulla olisikin sinun uskosi, Elli.. Sinä voit niin lapsellisesti
uskoa kaikki ja siinä sinun suuruutesi.

ELLI.

Sinussa voi olla suuruutta, vaan ei minussa. Sinulla on suuri kutsumus,
jonka edestä sinun tulee taistella. Elä anna aihetta epäuskolle riemuita
voitostaan.

KARI.

Minä annan sinulle paremman neuvon: jätä pois nykyiset hommasi ja palaja
takaisin tieteitten palvelukseen.

ANTTI.

_(Hämmästyen.)_ Mitä? -- Tuoko sinun tarkoituksesi olikin. _(Katsoo
häneen tutkivasti.)_ Sinulla onkin mielessä petos, vaikka luulin sinun
tarkoittavan hyvää. Tarkoituksesi onkin riistää minulta pois ainoa
turvani.

Tähän asti olen antanut sinun olla asemassasi, mutta nyt se ei enää käy
laatuun. Sinä kylvät epäuskon siemeniä kansaan ja siten hävität
muokkaamani maan, teet enempi vahinkoa kuin hyötyä. Meillä on parempikin
parantaja kuin sinä.

KARI.

Se on hyvä se. _(Nousee ylös ja ottaa hattunsa lähteäkseen; samassa
tulee SIMO perä-ovesta pidellen vatsaansa.)_

SIMO.

Saakeli, nyt taisi käydä hullusti, auttakaa hyvä tohtori minua!

ELLI.

Antti, tuossa on taas yksi hedelmä siitä kehutusta kanavatyöstä.

KARI.

Sielläkö hän on sairastunut?

SIMO.

Siellä, siellä, oih, oih! _(Istuutuu tuolille.)_ Ei suinkaan tässä auta
muu kuin kuolema. Söin selvää leipää liika paljon, vatsani ei kestänyt.

KARI.

Sangen vaarallista. _(Menee laukkunsa luo, joka hänellä oli matkassaan,
ja ottaa sieltä jotakin lääkettä.)_

ANTTI.

Ei tässä lääkkeet enää auta. Sinä et voi hiuskarvankaan vertaa jatkaa
hänen elämäänsä. Tärkeämpi on, jos hänet saadaan pelastetuksi
ijankaikkisesta kuolemasta.

KARI.

_(Antaa hänelle lääkkeitä.)_ Ei tässä nyt siihen joudeta.

ANTTI.

Se on pakosta. Häntä kun ei ole edes kastettukaan..

SIMO.

Ei .. ei ole kastettu .. nyt he kastavat.. niin kastakaa..

ANTTI.

Tahdotko, että sinut pitää kastaa?

ELLI.

Se on parhain lääke.

SIMO.

Kastakaa sitten .. oih, oih!

KARI.

Oletteko te hulluja, kun rupeatte kastamaan semmoista, joka ei ole edes
tajussaan.

ANTTI.

Se on minun asiani. Tässä emme saa aikaa hukata, hänet täytyy valmistaa
uutta elämää vastaan ottamaan. Ja sinua täällä ei tarvita. Minä tahdon
näyttää teille uskomattomille että jumalallakin on valta ihmistä auttaa.
Etkö muista ryöväriä ristinhirsipuussa.

KARI.

Kasta sitten, kun hän on tajussaan, minä hoidan häntä ensin.

ANTTI.

Tiedä se että tämä on minun taloni.

KARI.

Onko niin .. no hyvä. On maata muuallakin. _(Tarttuu Simon
käsivarteen.)_ Lähtäänpä sitten, liike ei ole pahaksi.

_(Alkavat mennä.)_

ELLI.

Elä anna hänen viedä..

ANTTI.

Vastatkoonkin siitä, en rupea väkivaltaisuuksiin.

KARI.

Luulenpa sinunkin kerran katuvan tätä ja vielä sinä kukistut jumalasi
kanssa tuon ylpeytesi kautta.

ANTTI.

Jos minä kukistun, ei kuitenkaan jumala kukistu.

_(KARI taluttaen SIMOA menee pois.)_

ANTTI.

_(Kävelee pari kertaa laattian yli levottomana; pysähtyy.)_ Nyt täytyy
minunkin lähteä. Hän on vaarallinen vihollinen.

ELLI.

Taas lähdet. Mihinkä sinä nyt?

ANTTI.

Taistelemaan. Kari voi helposti levittää epäuskoa semmoiseen joukkoon,
kuin siellä kanavatyössäkin on.

ELLI.

Aijotko sinäkin sinne?

ANTTI.

Se on minun velvollisuuteni.

ELLI.

_(Tarttuu Antin käteen ja katsoo häntä suoraan silmiin.)_ Sinne voin
minäkin tulla, eikö totta? Tämän ainoan kerran.. Muutoin voi sinulle
jotakin tapahtua. Kari on viekas mies ja uskosi vielä heikko. Sinä annat
toisten niin paljon itseesi vaikuttaa.

ANTTI.

Vaikea on minun kieltää, vaan se täytyy minun kumminkin tehdä, sillä
niinkuin olen jo sanonut: minun täytyy oppia luottamaan ainoastaan
jumalaan. _(Panee päälystakin päällensä.)_ Nyt tunnen itseni vapaaksi ja
varmaksi. Hyvästi Elli! _(Suutelee häntä ja menee.)_

ELLI.

_(Katsoo hänen jälkeensä, huokaisten.)_ Tuntuu kuin olisi hän lähtenyt
ijäksi.




Neljäs Näytös.


_(Kanavan kaivos perällä, sen takana viljavainioita ja metsämaisema;
oikealla lautahuoneita, joista näkyy kaikellaisia työ- ja ruokatarpeita;
vasemmalla osa asuinhuonetta, ovi ja portaat näyttämölle päin. Kaivoksen
portailla ja pihalla paljon työkaluja. Lautahuoneiden edessä pari suurta
kattilaa tulella kivien varassa; työntekijöitä: miehiä, vaimoja ja
lapsia häärii kaikkialla.)_

_(RUOTTI ja PEHTORI tulevat huoneesta portaille.)_

RUOTTI.

Niinpähän käy kuin pelättiin .. pohjoistuuli tyyntyy aina.

PEHTORI.

_(Katselee pohjoiseen.)_ Hyvin arveluttavalta näyttää. Meillä on
odotettavana kova halla jo ensi yönä.

RUOTTI.

Pahoin sitä pelkään minäkin.

PEHTORI.

Ilmakin on jo kovin kylmän näköinen. _(Huokaisee.)_ Ensi yö panee arat
paikat epäilemättä, toinen yö tekee puhtaan ja kolmas korjaa jälet.

RUOTTI.

No jopa sen saa melkein uskoa.

PEHTORI.

_(On katsellut tarkkaan ilman rantaa kohti.)_ Katsokaapas, tuolla
luoteis taivaalla on pieni pilven lonka näkymässä, jos se sieltä
hyvinkin nousisi, niin laimentaisi se hallaa.

RUOTTI.

Kyllä, kyllä se sen tekisi, mutta minusta näyttää kuin se olisi
painumaan päin.

PEHTORI.

Silloinpa tulee leivästä puute ja mistä se hankitaan.

RUOTTI.

Puutehan se tulee, ja joskin se ei meissä niin tunnu, vaan köyhiä se
koettelee.

_(Menevät huoneesen.)_

I:NEN MIES.

_(Herkiää kaivamasta, pyyhkien otsaansa.)_ Eiköhän se Ruotinkin ihroissa
vielä tunnu, niinpä minä pahoin pelkään.

II:NEN MIES.

Hyvähän rikkaan on ylvästellä, mutta raamatussa sanotaan: huokeampi on
kamelin käydä neulan silmän läpi, kuin rikkaan tulla taivaan
valtakuntaan.

I:NEN MIES.

Se on huono lohdutus. Ei sinne ole köyhällä enempi toivoa kuin
rikkaallakaan.

III:MAS MIES.

Mutta mitähän varten se jumala sitten vaatii ihmiseltä semmoista, jota
se ei voi täyttää ja rankaiseepa vielä tällä tavalla. Jokohan tämänkin
vuoden tou'ot antaa hallan viedä?

I:NEN MIES.

Joko sitä vielä epäilet. Johan tuon tunnet ilmastakin. Katsopas tuonne
järvelle, etkö näe että se tyyntyy; ei laineet liiku sen makuisestikaan,
että siellä tuulisi.

II:NEN MIES.

Mutta näyttääpähän, kuin siellä rupeaisi uudestaan tuulemaan. Etkö näe
tuolla saarien välissä?

I:NEN MIES.

Tyyntymisensä edellä se vaan henkäileksen siinä auringon lasketessa.

_(MÄKÄRÄ tulee kepillään hujaten.)_

MÄKÄRÄ.

_(Yksin.)_ Hipuuli, hipuuli!.. tuohon toiseen taloonko?

I:NEN MIES.

Mitä se Mäkärä taas ajelee?

MÄKÄRÄ.

Hehe!.. Ajeleeko? Minäkö?

I:NEN MIES.

Niin.

MÄKÄRÄ.

Piruja ja nälkää.. Hehe!

I:NEN MIES.

Nepähän ne taitavat liikkeessä olla tähän aikaan.

MÄKÄRÄ.

No jo ne tok' on. Kyllä ne Mäkärätä ahdistelevat.

I:NEN MIES.

_(Nauraa.)_ Aivanko ne tekevät ilmeistä pahaa?

MÄKÄRÄ.

Nekö?.. Ei sanota muille. _(Vetää häntä syrjään ja ottaa lakin päästään,
on kuiskaavinaan.)_ Katsopas, ne peijakkaathan veivät minulta tukankin
ja ovat särkeneet kaikki jäsenet.. _(Ottaa virsut jalastaan.)_ Pirut
nämätkin ovat polttaneet; pakkasivat kerran saunan uuniin, kun olisin
mennyt sinne maata. Unen tullessa alkoi niitä saunaan pakkautua ja ei
muu auttanut kuin uuniin. Siinä peijakkaat vahtivat aamuun asti. Talon
emäntä sitten päivän valetessa veti Mäkärän sieltä vähissä hengin pois.

_(PEHTORI ja RUOTTI tulevat huoneesta. Heidät huomattuaan alkaa Mäkärä
puhua hiljaa miehen kanssa.)_

RUOTTI.

No kiitos vaan vaivoistanne, se oli hyvä, että sain velkakirjan
valmiiksi. Sen nojalla on aina varmempi hakea ulos saatavansa.

PEHTORI.

_(On katsellut taas ilman rantaa kohti.)_ Ei kestä, ei kestä.. Mutta ei
tuo pilvi sittenkään taida kohota tänne.

RUOTTI.

Siltäkö näyttää?.. Johan minä sen äsken näin että paremmin se on
painumaan päin.. No hyvästi nyt sitten.

PEHTORI.

Voikaa hyvin!

RUOTTI.

Kiitos .. kiitos. _(Menee.)_

PEHTORI.

_(Huomattuaan miehet.)_ Ei auta miehet seisoskella, työhön vaan joka
kynsi. _(Osoittaen Mäkärätä.)_ Mikä se on se mies siellä, mikä on asia?

MÄKÄRÄ.

_(Lähenee pehtoria pokkuroiden, hattu kainalossa.)_ Ei asiata .. ei
asiata, korkea-arvoinen herra pehtori .. muuta minä vaan .. olen ystävän
etsijä .. enkä löydä, se piru peijaa vaan .. sanoo että mene, mene,
kyllä sieltä löytyy, mutta vieläkös .. ei löydy.... Katsopas joukkoasi,
eikös ole pulskaa väkeä?

_(Pehtori kääntyy niitä katsomaan, samassa sieppaa Mäkärä kuokan maasta
ja alkaa juosta sen kanssa pois.)_

PEHTORI.

_(Huutaa.)_ Mies hoi!.. Peijakas .. ottakaa se kiini!

_(Samassa kääntyy Mäkärä takaisin ja heittää kuokan maahan.)_

MÄKÄRÄ.

Koettelin vaan oletko tavarassa kiini.. Mutta eiköhän lähetä ja
komenneta kaikki tuonne kanavan pohjalle ja sitten muta päälle. Ainakin
niillä silloin olisi helpompi olla.

_(Pehtori menee pois häntä kuulematta.)_

MÄKÄRÄ.

_(Yksin.)_ Kurja elämä, kurja elämä. _(Kyykistyy maahan itkien.)_ Herran
käsi lepää meidän kaikkien päällä.. _(Nousee ylös ja menee pois melkein
juoksujalassa.)_

_(ANTTI ja NISKANEN tulevat.)_

ANTTI.

Katsokaa nyt tätäkin.. Johan minä aina olen sanonut, etteihän tämä muuta
kuin lisää kurjuutta. Semmoisia ne ihmisten puuhat ovat ilman jumalan
apua. Jo pitäisi tuommoisten kuin Karinkin huomata pienuutensa.

NISKANEN.

Niin minäkin ensin päättelin, mutta nyt olen tullut huomaamaan että hyvä
se sentähden oli, kun saatiin työtä. Itsekin olen paljon ansainnut
hevosillani täällä kanavatyössä.

ANTTI.

Niin, kyllähän se on niinkin, että puute pakoittaa ihmistä yrittämään.
Enkä minä siitä juuri niin .. mutta kun heillä ei ole luottamusta
jumalaan. He luottavat vaan itseensä.

NISKANEN.

Se on kyllä paha se.

ANTTI.

He suorastaan pilkkaavat jumalaa. Eivät vielä nytkään tahdo uskoa että
jumala se ainoastaan voi auttaa, vaikka näkevät tuommoisen rehevän
tou'on edessään. Sanovat että jumala peijaa heitä, näyttää vaan että
täällä sitä olisi, mutta eipä anneta. Väittävät hallan panevan tämänkin
vuoden tou'ot.

NISKANEN.

Hyvin arveluttavalta se tosin näyttää, se täytyy myöntää.

ANTTI.

Siis tekin epäilette? Kenessä minä sitten voin uskoa löytää.

NISKANEN.

No itsessänne kai.

ANTTI.

Te nauratte sille, mutta minä olen varma asiastani; usko voittaa aina.

NISKANEN.

Ihminen säätää, jumala päättää. Olette vielä nuori ja liian kiivas,
mutta kyllä kerran helpoitattekin vaatimuksianne.. Minun täytyy
kiiruhtaa katsomaan, miten siellä työ sujuu, sillä kun vaan silmä
välttää, ei se tahdo käydä.. Jääkää hyvästi! _(Menee.)_

ANTTI.

_(Katsoo hänen jälkeensä; yksin.)_ Helpoittaa vaatimuksiansa?..

_(Lähenee miehiä, jotka ovat ahkerassa työssä.)_

ANTTI.

Hyvää iltaa, hyvää iltaa miehet! _(Miehet tervehtivät.)_ Kovaa taitaa
olla työn teko, eikö se rupea rasittavaksi ajan pitkään.

I:NEN MIES.

Eipähän se leipä leikkimällä tulle.

ANTTI.

Se on tosi, mutta miksi näytätte kaikki niin alakuloisilta ja
tyytymättömiltä.

I:NEN MIES.

Kun ei ole syytä liioin iloitsemaan, sillä taivaassa ollaan tiukat tähän
aikaan.

ANTTI.

Päinvastoin. Minun mielestäni pitäisi jokaisen iloita ja olla
kiitollinen siitä kuin jumala ottaa vitsauksensa pois.

_(MIEHET katsovat naurahtaen toisiinsa.)_

I:NEN MIES.

Niin, jos ottaa.

ANTTI.

Samaa nuottia kaikkialla.. Tietysti se ottaa. Minua surettaa oikein se
vieraantuminen jumalan kaitselmuksesta, jonka teissäkin huomaa. Kaikki
epäilevät vaan.. Eikö teissä löydy yhtään, joka uskoisi ettei hallaa
tule?

I:NEN MIES.

Paha on uskoa, kun huomaa sen jo niskaansa hiipivän.

ANTTI.

Sinä et ole mikään tietäjä.

I:NEN MIES.

Ei siihen hyvin suuria tietoja tarvitakaan, kunhan ei ole aivan älytöin
lapsi.

ANTTI.

Semmoiset merkit eivät koskaan pidä kutiaan. Jumala on tehnyt
suurempiakin ihmeitä.

I:NEN MIES.

On kai se aikoinaan niitäkin tehnyt.

_(Työkelloa soitetaan, miehet lakkaavat heti työstään ja jättävät Antin
yksin seisomaan; padat siirretään pois näyttämöltä; väki rientää sinne
päin; hälinää ja lasten itkua kuuluu; joitakuita sairaita kannetaan
näyttämän poikki, jotka tuntuvat valittavan; heitä seuraa KARI.)_

KARI.

_(Huomattuaan Antin.)_ Vai niin, täällähän sitä sinäkin olet. Hyvää
iltaa! _(Kantajille.)_ Viekää ne sairaat siihen huoneesen, jossa minä
asun; tulen heti perässä.

ANTTI.

_(Ivallisesti.)_ No Kari, etkö nytkään myönnä että tämä lisää vaan
kurjuutta?

KARI.

Olet itsepäinen yhä vielä. Mutta minä kysyn, etkö nytkään myönnä että
halla tulee.

_(ANTTI katsoo häneen puoleksi hämmästyneen ja kysyväisen näköisenä.)_

KARI.

Niin, leikki sijansa saakoon, vaan ei meidän auta tässä ruveta ilkkumaan
toisen tai toisen tappiolla, aika on kallis. Ensi vuonna tulee puolta
suurempi puute ja kurjuus kuin nyt. Silloin tarvitaan voimia ja
pontevuutta, jos mieli ihmisen voittaa edes vähänkin luonnon kovuutta.
Senpätähden ei meidän sovi tyhjien riitojen takia katsoa kieroon
toisiimme, vaan ryhtyä yhdessä paikkakuntamme etua valvomaan, että jo
ajoissa saamme eloa Venäjältä talven tarpeeksi, muutoin kuolemme kaikki
nälkään.. Vai mitä arvelet?

ANTTI.

Meidän tiemme eroavat tässä. Sinun tuumiisi en suostu, enkä yhdy.
Vieläpä on aikomukseni niin paljon kuin mahdollista vastustaa aikeitasi.
Sinun tiesi ovat väärät.

KASI.

Kas, kas .. mikä sinut on nyt niin varmaksi tehnyt?

ANTTI.

Oloni ja havaintoni täällä.

KARI.

Ja olet nyt varma, että vakuutuksesi on oikea?

ANTTI.

Olenpa niinkin.

KARI.

Olet siis voittanut epäilyksesi .. hyvä.

ANTTI.

Niin, ja nyt tahdon sille täydellisen varmuuden. Minä en ole hetkeäkään
epäillyt ettei hallaa tule. En ole tavannut ketään muuta, joka sitä
uskoisi, sillä sinä olet heihin epäuskoa istuttanut; mutta juuri tämän
kautta saan teille epäilijöille näytetyksi kellä on valta luonnonkin
yli.

KARI.

Siis odotat ihmettä vakuuttaaksesi itseäsi ja muita. Eipä uskosi sitten
olekaan niin kovin vahva, vaikka se siltä kuuluu. Ennenkuin ensi yö
loppuu, on sekin jo kumossa. Hyvää yötä, minulla on kiire. _(Menee.)_

ANTTI.

_(Jää katsomaan hänen jälkeensä; yksin.)_ Hänellä on varmuutta, ei
minulla. _(Katselee ympärilleen.)_ Tulisiko kuitenkin halla. _(Istuutuu
jonkun työntökärrin päälle miettiväisenä eteensä tuijottaen. Vähän ajan
perästä tulee MÄKÄRÄ itsekseen supisten, mutta huomattuaan Antin hiipii
hänen luokseen ja kyykistyy katsomaan.)_

ANTTI.

_(Hypähtää ylös säikähtäen ja peräytyy hiukan.)_ En tunne teitä.. Ketä
te etsitte?

MÄKÄRÄ.

Minä etsin kristittyä.

ANTTI.

Missä luulette tähän aikaan kristittyjä löytyvän?

MÄKÄRÄ.

Minä tiedän että edessäni on oikea kristitty.

ANTTI.

Erehdytte varmaan, ette tunne minua, ette tiedä että olen suurin
syntinen. Tuntuu kuin jumala hylkäisi minut tykkönään.

MÄKÄRÄ.

Minut on hän jo aikoja hyljännyt. Olen vielä suurempi syntinen, jumala
paratkoon.

ANTTI.

_(Ihastuen.)_ Vieläkö tapaan semmoisen ihmisen, joka oman heikkoutensa
ja pienuutensa tuntee, edes yhden järjellisen ihmisen maailmassa.

MÄKÄRÄ.

No vie sun vihtahousu, itseäsi!.. Kun sanoo järjelliseksi vanhaa
Mäkärätä, jota kaikki sanovat.. _(Koputtaa päätään.)_ .. he, he, he!

ANTTI.

Mäkärä..? Ja kun minä en sinua ennen tuntenut.. Terve, terve! Jumalalle
kiitos, että hän sinut tänne lähetti! Et tiedä kuinka hyvään aikaan
tulit. Sinä olet ainoa, johonka minä nyt voin turvautua.

MÄKÄRÄ.

Minäkö?.. he, he, he!

ANTTI.

Tuntuu kuin jumala olisi lähettänyt sinut tukemaan minua. Sillä se aina
vahvistaa, kun on joku semmoinen, joka uskoo samaa. En voi sanoa kuinka
iloinen olen.

MÄKÄRÄ.

No, no .. malta nyt hiukan .. niin, sanon näet sinuksi vanhan tavan
mukaan, sillä ei ukko Mäkärä ole niihin temppuihin oppinut .. he, he,
he! Mutta asiasta toiseen.. Oletko jo löytänyt tietä elämän puulle.

ANTTI.

Ainakin olen luullut löytäneeni.

MÄKÄRÄ.

Mutta jos et olisi löytänytkään.

ANTTI.

Mitä?.. Enkö olisi löytänyt?

MÄKÄRÄ.

Kuinka tietä sinne löydät, jonne ei tietä olekaan.

ANTTI.

Tietysti se on.

MÄKÄRÄ.

Ehee, ei sitä ole. Jos mieli päästä elämän puulle, niin kule metsässä:
kuta synkempi korpi, sitä lähempänä elämän puu.

_(ANTTI katsoo tutkivasti häntä.)_

MÄKÄRÄ.

Mitä katsot?.. Etkö usko?.. Kyllä se niin on, että polkua sinne turhaan
etsit.

Mutta aivan todellako olet koettanut ponnistella päästäksesi taivaasen.

ANTTI.

Olen ainakin koettanut taistella itseäni vastaan.

MÄKÄRÄ.

Vieläkö mitä .. he, he, he! Aivanko todella?

ANTTI.

Aivan.

MÄKÄRÄ.

Ei maksa vaivaa.

ANTTI.

_(Hämmästyen.)_ Kuinka sinä niin sanot?

MÄKÄRÄ.

No, no.. Ei tarvis uskoa .. ei tarvis uskoa, mutta ukko Mäkärä on
koetellut.. _(Liikutettuna.)_ Katso minua hiukan.. Otsa on täynä vakoja
ja jokainen vako on vaatinut osansa. Kyllä ukko Mäkärä tietää jo mitä
elämä on .. niin, niin .. kyllä se tietää. Ne silmät ovat jo vetensä
vuotaneet, vaikka vielä voivat kostua niitä muistellessa. Kyllä jumala
on siitä koettanut kalua saada, mutta sitkeä nahka .. niin, sitkeä se on
ja sitkeämmäksi se käy .. niin, niin.. _(Alkaa itkeä, mutta lakkaa
äkkiä.)_ Mitä sitä itkee, ei se sillä parane. Ei sitä pitäisi itkeä,
purra vaan hammastaan, kuin yhden olisi syönyt ja toista olisi
nielemässä. Mutta eihän sekään auttaisi, onhan Mäkärä jo sitäkin
kokenut. Yhtä ja toista sitä koettaa täytyy, aina johonkin turvautua,
kun ei muuta neuvoa ole. Näin se sitten käy.. Ei Mäkärällekään olisi
niin hullusti käynyt, jos olisi malttavampi ollut. _(Katsoo tuijottaen
maahan.)_ .. Ei olisi pää mennyt.... Mutta herra on kiivas ja ankara
jumala .. he, he, he! Niin se on, etkö usko?

ANTTI.

Hän on samalla kiivas ja lempeä.

MÄKÄRÄ.

Ankara se on aina ollut. Ei lempeä vähääkään, ei vähääkään .. he, he,
he! Kerrassa ankara. Ja nyt näyttää hän ihmisille kovuutta oikein
vanhurskaudessansa.

ANTTI.

Sinä pilkkaat jumalaa, kun sanot tuolla tavalla.

MÄKÄRÄ.

He, he, he! Pilkkaanko? En toki vähääkään .. aivan täyttä totta.. Sen
ihmisen täytyisi olla kerrassa vanhurskas, joka voisi olla niin ankara
lähimäiselleen.. Elä katso niin pitkään, kyllä se on sillä lailla.

ANTTI.

Sinä saatat minut aivan sekasin.

MÄKÄRÄ.

Parempi se onkin .. he, he, he!

ANTTI.

Ei, tietysti varmuus on aina parempi ja se minun täytyy saada, muutoin
olen hukassa, sillä en ole taas selvillä mistään. Ja jos halla vie
tou'ot vielä tänäkin vuotena, silloin en käsitä, minkälainen mitta
jumalalla on.

MÄKÄRÄ.

Eihän hänellä mittaa olekaan.

ANTTI.

Luuletko sinäkin sitten hallan tulevan?

MÄKÄRÄ.

Hallanko? Johan tuota näkyi kuuraa viimekin yönä.

ANTTI.

Näkyikö? Mutta ei se sillä ole sanottu, onhan sekin jumalan käsissä.

MÄKÄRÄ.

Onpa tietenkin, eihän muutoin hallaa tulisikaan.

ANTTI.

Mäkärä, elä vie minulta viimeistä uskoani. Jos me yhdessä uskomme ja
rukoilemme ettei hallaa tule, niin jumala kuulee, jos hän on oikea
jumala.

MÄKÄRÄ.

Hyh! Oletko saanut mitään rukoilemalla?

ANTTI.

Kyllä kai jotakin.

MÄKÄRÄ.

Et mitään, et osaa rukoillakaan sillä tavalla.

ANTTI.

Sinä olet kova.

MÄKÄRÄ.

Enhän minä ole kova, vaan jumala. Huh! on jo niin kylmä, että
puistattaa.

ANTTI.

Sinulla kun ei ole takkia.

MÄKÄRÄ.

Mistäpä sitä köyhällä takkia näin kesäiseen aikaan. Ja tämäkin on
korkeamman määräys.

ANTTI.

Minä en voi nähdä sinua noissa vaatteissa.

_(Heittää pois päälystakkinsa ja antaa sen alla olevan papin nutun
Mäkärälle.)_

Ota tämä nuttu päällesi.

MÄKÄRÄ.

Niin minäkö?.. Papin takin.. Ehei toki!

ANTTI.

Nuttu kuin nuttu, pane vaan se päällesi.

MÄKÄRÄ.

No voi, voi! Jokohan uskallan? _(Ottaa sen.)_ Mutta ei kai nyt pirutkaan
uskalla tulla lähelle, kun minulla on papin takki. _(Panee sen päälleen,
kohottaa ruumiinsa suoraksi ja alkaa kävellä edestakaisin.)_ Nyt ei
muuta kuin läpäsin kaulaan, etkö anna sitäkin? Hi, hi, hi! Eikö passaa
.. ilmanhan minä vaan. _(Huomattuaan Karin, joka lähestyy heitä.)_ kas
tohtuori, kuulkaapas! _(Juoksee Antin viereen, joka on istuutunut
johonkin.)_ Eroitatkos nyt kumpi meistä on pappi, häh?

KARI.

_(Tullessaan.)_ No joko Antti on niin pitkälle päässyt, että papin
puvustaan luopuu?

MÄKÄRÄ.

Lähdenpä nyt nukkumaan, ei pirut vain uskalla unessakaan tulla, luulevat
papiksi, he, he, he! _(Alkaa mennä.)_

ANTTI.

_(Katsoo hänen jälkeensä.)_ Ainakin sopisi hän yhtä hyvin papiksi kuin
minä. Nyt vasta alan käsittää puutteellisuuttani sillä sijalla. Minulla
ei ole ollut aavistustakaan siitä minkälaisia pappien tulisi olla. Enhän
minä ole sitä virkaa ollenkaan käsittänyt. Luulin kaikki olevan siinä,
jos minä uskon että jumala löytyy ja teen mitä kirkkolaki papilta
vaatii. Mutta, vaikka senkin tekisin, en olisi vielä alussakaan. Kyllä
minun nyt täytyy myöntää että sinä Kari olit oikeassa: olen luullut
itsestäni liika paljon. Minä olen taas ollut harhatiellä.

KARI.

Semmoiset miehet kuin sinä eivät koskaan pääse selvyyteen, ne
harhailevat aina.

ANTTI.

Mutta jumalaa ja hänen töitänsä ei ole kenenkään helppo käsittää. En
ainakaan minä ole häntä käsittänyt.

KARI.

Etkä ole käsittäväkään.

_(KARI lähtee kävelemään aivan kanavan partaalle, ANTTI jää
miettiväisenä istumaan.)_

KARI.

Antti, tulepas katsomaan, aivan kuurassa, ja hieno riitta tuossa
vesi-astiassa.

ANTTI.

_(Hypähtää ylös.)_ Onko se mahdollista? _(Mennessään.)_ Se ei voi
sittenkään olla mahdollista. _(Tultuansa Karin luo masentuneena.)_ Tosi
se kumminkin on.. Onko todellakin halla jo käsissä ja kurjuus ihmisten
edessä vielä suurempana.. Kari, neuvo sinä mitä tehdä, nyt minä olen
aseetoin.

KARI.

Niin, mitä tehdä? Se on kysymys. _(Osoittaa sormellaan.)_ Katsopas,
tuollakin muuan mies levotoinna viljapeltojansa kiertelee voimatta
mitään tehdä. Kyllä ei tänä yönä monen miehen silmään uni tule.

ANTTI.

Onko tämä nyt jumalan vai ihmisten syy? _(Vaipuu ajatuksiinsa.)_

KARI.

Se ei ole kummankaan.

ANTTI.

Kari, kuule, syy onkin minussa, tämä kaikki on minun tähteni.

KARI.

Tämäkö sinun tähtesi?

ANTTI.

Minun. Olen suuresti rikkonut jumalata vastaan ja siksipä hänen
tuomionsa lepää päälläni. Jumala tahtoo nyt näyttää minulle selvään,
kuinka vähäinen minä todellakin olen. Minä kun luulin omalla voimallani
voivani poistaa jumalan vitsauksen. Siksipä täytyy hänen minua näin
rangaista. Sen aseen, jonka tarkoitin muita kohtaan, on hän kääntänyt
minun omaan poveeni. Ja nytkö täytyy kaikkien kärsiä minun tähteni?

KARI.

Houritko sinä.

ANTTI.

Se ei ole vielä myöhäistä; jos minä heittäyn tuonne kanavaan, niin muut
pelastuvat.

KARI.

_(Tarttuu kiini häneen.)_ Antti, oletko mieletön?

ANTTI.

Kun Joonas heitettiin mereen, niin myrsky asettui. _(Nostaa kasvonsa
taivasta kohti.)_ Korkeuden herra, rankaise minua yksin, elä anna muiden
kärsiä minun tähteni!

KARI.

_(Yhä pitäen häntä kiini.)_ Mies hoi! mihinkä sinä olet järkesi
kadottanut?

ANTTI.

Sinä et saa estää minua pelastamasta muita. _(Puoleksi polvillaan
rukoillen häntä.)_ Minä rukoilen sinua, laske minut tuohon syvyyteen.

KARI.

Ei, hyvä mies, se enää auta.

ANTTI.

Jos ei autakaan, mutta minun täytyy sinne. Minä en jaksa kantaa tätä.

KARI.

Huono mies. Etkö jaksa kärsiä sitä mitä muutkin.

ANTTI.

Se on tosi se.. Ehken voisin olla apunakin muille.

KARI.

Suurenakin apuna.

ANTTI.

Luuletko niin?

KARI.

Varmaan.

_(Kuuluu pientä meteliä; pari miestä tuovat Mäkärätä puoleksi väkisten:
hänen naamansa ja kätensä ovat veressä, vaate on kääritty kaulan ympäri;
Antin antama takki on hänen päältään poissa.)_

MÄKÄRÄ.

Heittäkää irti, kyllä minä menen. _(Miehet heittävät irti Mäkärän, joka
menee Antin ja Karin luo.)_

MÄKÄRÄ.

_(Kiskaisee vaatteen kaulastaan, josta verihaava tulee näkyviin.)_
Katsokaa, taivaan herra on kova.

KARI.

_(Säikähtäen.)_ Mikä miehellä!

_(ANTTI peräytyy, kääntää pois kasvonsa ja painuu kädet ristissä
istumaan.)_

MÄKÄRÄ.

Pirut olivat viedä minulta hengen, vaan keskenpä se jäi.

KARI.

_(Katsottuaan haavaa ottaa taskustaan kääreen ja sitoo sillä haavan.)_

Ei tämä ole kovin vaarallinen, mutta jos olisi mennyt hiukan syvemmälle,
niin olisipa ukon henki vaarassa. Itsekö sinä tämän teit?

MÄKÄRÄ.

Niinkuin pirut pakoittivat. Kauan ne sentään perästä ajoivat, ennenkun
saivat saunan nurkkaan ahdistetuksi, ja silloin ei muu auttanut kuin ..
puukko kurkkuun.

ANTTI.

_(Nousee ja katsoo ympärilleen.)_ Ei auta rukouskaan. Jumala on jättänyt
meidät.

ERÄS MIES.

_(Tuopi Antin Mäkärälle antamaa takkia Antille.)_ Eikös tämä ole
kirkkoherran takki, mitenkä se on tuonne tielle joutunut?

ANTTI.

Viekää pois, en tahdo enää nähdä sitä.

MÄKÄRÄ.

Mitä? Sehän on Mäkärän takki. Tuonhan ne pirut kun pois riistivät, niin
sitten saivat kiini.. Kas, päiväkin jo nousee.

KARI.

_(Katsastaa ylös sitoessaan.)_ Ja halla kiihtyy.

ANTTI.

Mikä on mittasi Herra!

MÄKÄRÄ.

Hänellä ei mitään mittaa ole.

_(Aurinko nousee ja hiljalleen valaisee koko seudun; ANTTI seisoo muihin
selin ja katsoo liikkumatoinna auringon nousuun päin.)_

KARI.

_(Sidottuansa haavan kääntyy myös sinne päin; osoittaen kädellään.)_

Sieltä se nyt kohoo pimeyden töitä valaisemaan.

ANTTI.

_(Epätoivon äänellä.)_ Se on myöhäistä, se on myöhäistä!.. En käsitä
minä sinun suuruuttasi Herra!





--- Provided by LoyalBooks.com ---