HYVÄ POIKA JA KELPO SOTAMIES ELI SYDÄN OIKEASSA PAIKASSA

Tosi tapaus seitsemän-vuotisesta sodasta


Kirj.

FRANZ HOFFMANN


P. Th. Stolpe, Helsinki, 1864.
G. L. Söderström'in kirjapainossa Porvoossa.



Imprimatur: C. R. Lindberg.




I.


Enemmän kuin sata vuotta sitten oli Schlesian vuorissa pieni kylä,
jonka tahdomme kutsua Zettwitz'iksi, liiatenkin koska oikea nimi ompi
pienestä arvosta kertomuksessamme. Kaikilla puolen kylää oli kaunis,
suuri ja viljainen laakso, ja sen ympäristöllä kukkuloita, joilla
kasvoi tammi- ja pyökkimetsiä. Sangen kaunista ja ihanaa oli kauniina
kesäpäivänä likimmäiseltä kukkulalta katsella laaksoa ja sen
ympäristöä.

Yltä-ympäri, niin kauas kuin silmä kannatti, näkyi vuori-selänteen
lehtimetsiä, joidenka ylitse paikottain paljas vuori huipullansa ja
jyrkillä sivuillansa kohosi; sitten kasvavia peltoja, joidenka satoinen
vilja lainehti niinkuin suuren lahden vesipinta tuulen puhaltaessa;
vielä soriseva puro, jonka väreistä pintaa vastaan auringon säteet
kimelsivät; ja viimeiseksi itse rauhallinen, hauska kylä, jonka
punaiset tiilikatot ja oljilla peitetyt ladot vilahtivat kauniisti
puutarhojen ja varjokaisten metsistöin keskeltä. Katsanto oli totta
niin ihana että moni luultavasti itsekseen ajatteli: "tässä tahtoisin
asua, tässä tahtoisin, eroitettu maailman pauhinasta, rakentaa
itselleni majan, jossa rauhallisessa levossa taitaisin viettää jälellä
olevat päiväni."

Kylän keskellä aukealla paikalla seisoi kolmen suuren ja korkean
niinipuun varjossa yksi sen matalimmista huoneista; se ei ollut
niinkuin muut komeammat rakennukset katettu punaisilla kattotiilillä
vaan ainoasti oljilla, mutt'ei sentähden suinkaan ruma katsella, ja se
erinomainen puhtaus, joka huoneen ulkopuolella havaittiin, ei suinkaan
vaikuttanut muuta kuin tyytyväisyyttä; kohta kyllä näkyi, että sen
asukkaat olivat varattomat, mutta myöskin että siinä huoneessa iloinen
ja tasainen tyytyväisyys kävi käsi kädessä puhtauden ja siivollisen
köyhyyden kanssa. Seinät olivat ulkopuolelta maalatut vaalean
viheriöiksi ja akkunan ruudut puhtaat ja kirkkaat; pienessä, hyvin
korjatussa yrttitarhassa oli paljon varsin kauniita ja hyvän hajuisia
kukkia ja töllin olkikaton alle olivat pääskyiset tehneet pesiänsä;
kaikista hauskin kuitenkin oli katsella asukasten iloisia ja rehellisiä
kasvoja.

Asukkaat eivät olleet monilukuiset; niitä oli ainoasti kolme henkeä,
isä, äiti ja ainoa poika, jonka vanhemmat suuren ja rakastetun
kuninkaansa kunniaksi olivat kutsuneet Rietrik'iksi. Isä Hammer'i
elätti perheensä käsitöillä ja pienellä maanviljelyksellä; sillä
hänellä oli kaksi tynnyrin alaa peltoa, jonka hän oli esi-isiltänsä
perinyt. Navetassa mylvi lihava, sileäkarvainen lehmä, jonka ei
suinkaan tarvinnut nälkää nähdä, ja sieltä kuului myös kanojen
kaakatus, jotka perheelle eivät ainoasti antaneet munia kototarpeeksi,
vaan munimat niin ahkerasti, että äiti Hammer'i lähimmäisessä
kaupungissa taisi myydä munia, ynnä voita ja juustoa, josta pieni
säästöraha ko'ottiin vaatteisiin j.n.e., sillä mitä muuta raivantoon
tarvittiin, se saatiin pellosta ja ryytimaasta.

Tämän pienen perhekunnan jäsenillä oli niin muodoin syytä olla
tyytyväiset ja todella olivatkin; he kiittivät sydämellisesti Jumalaa
jokapäiväisen leivän edestä, josta eivät koskaan puutetta kärsineet. He
eivät kadehtineet rikkaitten yltäkylläisyyttä, vaan tunsivat itsensä
kyllin rikkaiksi, sillä he olivat tyytyväiset eivätkä suinkaan muuta
tahtoneet.

Kauniina ja selkeänä syyspäivänä istui äiti Hammer'i pienessä
puutarhassansa tuvan ulkopuolella ja puhdisti kaalinkeriä, jotka aikoi
panna takavarikkoon talveksi. Hän oli jo iäkäs akka, mutta kasvonsa
loistivat ilosta nähdessään ruokakasvuin sinä vuona niin hyvin
onnistuneen; vaan vielä kauniimmin loistivat kasvonsa, kuin ovi sisä
puolelta aukaistiin ja hoikka, punaposkinen poika, rivakkailla
askeleilla lähestyi häntä. Se oli Rietrikki, rakas lapsensa, joka
sydämestä rakasti vanhempiansa, ja ei koskaan vielä, vaikka
jo oli kaksitoistavuotinen, ollut saattanut heille murhetta
tottelemattomuudella eli muulla pahuudella. Myös rakastivat vanhemmat
häntä erin-omaisesti ja, jos Jumala olisi hänen heiltä ottanut, niin he
todella olisivat kuolleet murheesta.

Rietrikki oli erinomaisen suuri ja vahva iäksensä, paksu tummanruskia
tukka makasi kiiltävissä suortuvissa hartioillansa, suuret siniset
silmänsä loistivat virkkuudesta ja elehteleväisyydestä ja päivettyneet
poskensa näyttivät ikuista terveyttä, koko ruumiinsa, puettuna halpaan,
suvi-pukuun, todisti ravakkuutta ja erinomaista voimaa, ja hänen olisi
kernaasti luullut paria vuotta vanhemmaksi.

"Rakas äiti, saanko nyt mennä?" kysyi hän.

"Mihinkä sitten, Rietrikki?"

"Metsään, äitini! Eikö isä sinulle ole sanonut?"

"Ei sanaakaan! Mitä sinä taas metsässä teet? Etkös mene kouluun?"

"En tänäpänä, äiti, ja sentähden tahtoisin mieluisesti mennä metsään
pyytämään sitä mäyrää, jonka olen jälkiä etsinyt."

"Oletkos mäyrän etsinyt?" sanoi akka nauraen. "No, sepä nyt oli!
Sentähden kaiketi olet niin useesti viimeisinä päivinä metsään juossut
ja tullut niin myöhään kotiin. Tietääkö isä siitä?"

"Tietää, sillä hänelle olen jo jutellut siitä, mutta sinulle en
tahtonut ennen sanaakaan virkata, ennenkuin olisin ollut oikein vakaa
asiastani; tiesin kyllä että sen piti sinua ilahuttaman. Ajatteles, jos
puolipäivän aikana tulen kotiin semmoisella paistilla. Sitte tulet
kaiketi iloiseksi!"

"Niin kyllä, ei suinkaan se minua harmittanut," sanoi äiti nauraen.
"Istuin juuri ja mietin mistä öljyä saisimme polttaaksemme pitkinä
talvi iltoina; siihen olisi mäyrän ihra aivan hyvää. Se on kaiketi
lihava? Kuka tiesi et sitä vielä ole nähnytkään?"

"En sitä nähnyt, äiti? Se olisi kummaa. Kuinka sitten tässä seisoisin
ja niin vissisti juttelisin siitä! Lihava ja kelpo veikele se onkin,
jonka vertaista harvoin nähdään; sen taidat vakaasti uskoa."

"Hyvä, hyvä! Mutta kuinka hänen olet löytänyt?"

"Sen saat kohta kuulla. Niinkuin tiedät menin kahdeksan päivää sitten
metsään talvi-syötettä lehmälle tuomaan; oli juuri lauvantai iltapuoli,
jonka hyvin muistat. Niitettyäni ja koottuani suuren läjän tulin
väsyksiin ja laskin maata suuren tammipuun alle, jossa kasvaa niin
pitkiä ja pehmoisia sammalia, että luulin lepääväni parahimmalla
vuoteella. Siinä nyt makasin ja kuuntelin peippoa, joka niin kauniisti
lauloi lähellä olevaisessa koivussa, mutta kuunnellen ja lonaillen
nukuin ja herätessäni oli jo kuu taivahalla ja katseli niin heleästi
päälleni lehtien välistä. Se oli niin kaunista ja ihanaa, tiedätkös
äiti, etten taitanut olla makaamatta vielä pientä aikaa ja katsella
sitä kaunista kuuta puitten oksien välistä. Mutta yht'äkkiä muistin
ajan olevan lähteä kotiin ja ai'oin juuri nousta ylös, kun kuulin
sohinan ihan vieressäni, niinkuin olisi hirvi eli metsä-vuohi tunkenut
pensaston läpitse; sentähden pysyin paikallani vielä vähän aikaa ja
olin uutelias tutkimaan, minkälainen luontokappale se olisi.

"Ei kauaa viipynyt, ennenkuin sohina kuului likemmältä ja yhtäkkiä näin
kymmenen askeletta itsestäni suuren mäyrän, joka mullosteli maasta
juuria. Onnekseni oli sillä nälkä, muutoin olisi viekas peto kyllä
minun haistanut. Nyt en liikuttanut jäsentäkään, vaan koska hän oli
tullut ihan viereeni, tartuin hiljaa sirppiini sivaltaakseni häntä
sillä kuonon yli. Mutta arveles nyt, äiti, kuinka vihastuin, sillä
juuri kuin nostin käteni sivaltaakseni häntä, niin kohotti peto
päätänsä ja näki minun makaavan pari askeletta hänestä. Olisit nähnyt,
kuinka hän säpsähti pel'osta; vaikka kyllä suuttunut, olin kuitenkin
naurua täynnä. Se röhötti niinkuin pieni porsas ja hyppäsi vähintäkin
viisi askeletta sivulle. Minä nousin ylös niinkuin leimaus ja ajoin
häntä takaa, mutta koin pitkän nenän! ... vaikka semmoiset pedot muuten
ovat niin laiskat ja vitkaiset, katosi hän nyt niinkuin nuoli
pensastoon, ja mulle oli mahdotoin löytää jälkiänsä. 'Yhtä hyvä,'
sanoin itsekseni, 'kyllä me vielä joskus tulemme yhteen!' -- Sitten
menin matkaan ja juttelin toisena aamuna isälle, mitä oli tapahtunut."

"'Se mäyrä on sinun pyytäminen,' sanoi isä, 'mutta elä lausu sanaakaan,
äidille, ennenkuin olet vissi, ettei peto taida päästä pakoon. Etsi nyt
pesä, joka ei suinkaan taida olla kaukana siitä paikasta, jossa hänen
ensiksi huomasit ja tunge sitte sinne saakka.'

"Aivan niinkuin isä sanoi, olin jo itsekin aikonut tehdä, sillä olen jo
ennenkin mäyrän ottanut kiini.

"Iltapuolella menin taas sinne sitä hakemaan, vaan ei tahtonut
onnistua; jäljet kyllä taisin nähdä tammen vierestä ja seurasin niitä
erään tappurapensaston tykö, vaan katoisivat kuivien, puusta
pudonneitten lehtien joukkoon. 'Vai niin,' ajattelin itsekseni, 'täällä
on mun vartominen vielä yksi yö.' Läksin kotiin, puhuin isälleni
asiasta, otin mukaan ilta voileipäni ja läksin taas metsään. Aivan
orjantappurapensasten vieressä seisoo suuri ja kaunis pyökki niminen
puu paksulla ja tuhealla lehtipuvulla. Kiiveten puuhun, laitin sen
alimmaisille oksille sopivan istuinsian itselleni ja söin rauhassa
voileipäni juuston kanssa. Kohta sen jälkeen tuli pimiä vaan kuu nousi,
ja yö oli tavattoman selkeä ja kaunis, valosaa päivää melkein
kauneempi, eikä minun ollenkaan ollut ikävä yksinäisessä pesässäni.
Olihan toki välisti kauheata kuulla tarhapöllöjen alinomaista vitinää
ja huhkajan huhuilemista -- mutt'en sentään pelännyt, sillä
koulumestarimme on sanonut meille, ett'ei tässä maassa ole
vahingollisia petoja eikä myös tontuja; ja sen ohessa on Jumala vakaa
vartiamme kaikissa vaaroissa. Ja kun ei mitäkään pelkää, niin sopii
oikein iloita ja kummastella kaikkea kaunista ja ihanaa, jota yöllä
nähdään ja kuullaan metsässä, jossa kaikki on niin hiljaista ja
juhlaista. Vaan kylliksi siitä, mäyrän sain myös nähdä ja seurasin sen
jälkiä niin tarkasti, että vaivatta löysin pesän. Ja nyt, äitini, ai'on
käydä sinne petoa ottamaan; jo on aika lähteä, jos minun on palaaminen
puoliseksi. Tottahan saan lähteä äiti kulta?"

Jo otti askeleen pois mennäksensä, vaan äiti sanoi: "Ei, Rietrikki jää
kernaammin kotiin, tulen vallan surulliseksi, kun ajattelen, ettäs aiot
sotia niin vaarallisen pedon kanssa."

Kummastellen katseli Rietrikki äitiänsä ja iloinen nauru katosi kohta
terveiltä, punaisilta huuliltaan. Epäillen sanoi hän vielä: Teethän
pilkkaa, arvannen?

"Ei, ei, rakas poikani! Niin on tahtoni," vastasi äiti. "Jos isäsi
tahtoo sinua seurata, niin minulla ei ole mitään asiata vastaan, vaan
sinä yksin olet aivan heikko eläintä vastaan, joka puree niin pahat
haavat.

"Vaan, rakas äitini, olenpa ennenkin pyytänyt monta mäyrää."

"Kyllä, vaan et niin suuria. Pane nyt mielestäsi tuo asia, ja tule
minua auttamaan kaalinperkaamisessa."

Vaikka pojan muodosta taittiin nähdä, kuinka vaikeata hänelle oli
heittää tämä pyyntö sikseen, jota niin juurella innolla halasi, niin ei
toki tuokiotakaan ollut äitinsä käskyä tottelematta, vaan meni
kiiruusti kyökkiin, ja tuli kohta takasin sopivan veitsen kanssa.

"Eikös tunnu sinulle vaikealta, että estän sinua jahdista", kysyi äiti,
kun Rietrikki ääneti tarttui kaalinpäähän ja alkoi sitä leikkamaan.

"Kyllä, äiti rakas," vastasi poika alamaisesti, "vaan ei auta, kun ei
ole sinulla mieluista, niin..."

"Ei, ei hyvä poikani, tahdoin ainoastaan tottelemistas koetella, ja nyt
näen ilolla, että hyvin olet koettelemuksen läpikäynyt. Joka
mielellänsä heittää huvituksensa vanhempainsa toivojen tähden, on hyvä
lapsi. Juokse nyt metsään, rakas Rietrikki, vaan tee tahtoni jälkeen ja
ota Kastori mukaasi."

"Voi äitini, kuinka hyvä olet," riemuitsi Rietrikki ilosta hypäten.

Kohta juoksi hän koirakopin tykö ja päästi Kastorin, heitti lapion
olkapäällensä, otti jäähyväiset äidiltä ja matkusti, rautapäinen sauva
kädessä, urheasti metsään päin. Eukko seurasi häntä kyyneleitä
vuotavilla silmillä, käänsi sitte silmänsä taivasta kohden, ja lausui
hiljaa, vaan hellällä tunnolla: "Kiitän sinua, Jumalani, ettäs annat
minulle iloa pojastani! Totisesti on hyvä ja tottelevainen lapsi
vanhempiensa suurin ilo."




II.


Keveillä ja kiireillä askeleilla matkusti Rietrikki kedon yli ja astui
ensimmäistä metsäistä mäkeä ylös; siellä oli mäyrän pesä. Kaunis aamu
täytti pojan sydämen ilolla, joka silloin tällöin näytikse korkeassa
huudossa. Kastori hyppäsi ilossa hänen edessänsä ja virkeä
haukkumisensa, sukkelat hyppäämiset, sanalla sanoen kaikki näytti
selkeästi, että tämä matkustus viheriässä metsässä oli hänelle mieleen.
Vaan kohta metsänpartaalle ehdittyänsä, huusi Rietrikki koiran tykönsä,
käski sitä merkeillä ja sanoilla olemaan hiljaa vieressänsä ja
pistäytyi sitten niin hiljaa kuin maalla olevien lehtien vuoksi
mahdollinen oli, aina llkemmäksi yllämainittua paikkaa. Ymmärtävä
Kastori oli aivan hiljaa, niinkuin asian olisi tietänyt ja nuuski
välimiten kuonollansa maata myöden.

Nyt olivat pesän tykönä, joka oli metsänpartaassa vuoren kukkulalla,
erään vanhan, oksasen ja puolimädäntynneen tammen läheellä. Rietrikki
heitti lapion ja sauvan maahan, kantoi kiviä läjään ja alkoi hakea
aukot niihin teihin, jotka kulkivat viisaan mäyrän pesästä
maanpinnalle.

Tässä työssä Kastori oli hänelle aivan hyväksi avuksi. Koira kohta
ymmärsi, mikä asia oli ja hänen tarkka vainunsa auttoi häntä pian
löytämään mäyrän kaikki pako-tiet; niiden aukot, joita kaikkiastansa
oli 7 tukittiin kootuilla kivillä ja Rietrikki koetti nyt koiralla ajaa
ulos mäyrää joka oli liikkumatonna pesässään.

Kastori kiljasi kovasti ja töytäsi kipinöitsevillä silmillä pääaukkoa
vasten. Etukäpälillä kraappi pari kertaa maata aukkoa leventääksensä ja
katosi sitten aika vauhdilla pimiään läpeen. Urheasti tarttui Rietrikki
nyt sauvaan ja aseuntui aukolle odottamaan, luullen mäyrän peräytyvän
koiran rynnäköstä ja pakenevan. "Kohta kun saan hänen nähdä" ajatteli
itsekseen, "niin on myöskin loppunsa!" Minuutti, minutin perään kului
vaan ei mitään näkynyt! mutta yht'äkkiä alkoi luolassa elämä; Kastori
haukkui vihaisesti, ja sillä välin kuului eläimen vikisevä röhinä ja
mörisevä ääni, joka on mäyrällä, kun sitä härsytetään peräti
vihaiseksi. Rietrikki kuunteli melkein hengittämättä, poskensa
ruskottivat levottomasta odottamisesta ja hän kumartui paremmin
kuullaksensa. Meteli kesti vielä luolassa; vaan nyt kiljahti Kastori
äkkiä ja ryntäsi tuokiossa luolasta. Korvansa juoksi verta ja killui
puoleksi irtirevettynä; pudistaen turkkiansa, tarttui hän käpäleellä
veriseen päähänsä ja ulvoi vielä muutaman kerran; mutta sitten sai
äkkinäisen tappeluhalun, ja töytäsi taas luolaan Rietrikin huudosta
huolimatta, joka tahtoi häntä pidättää. Kohta sen jälkeen kuului
syvyydestä tappelun pauhina, vaan raivosampana ja innokkaampana kuin
ennen.

Rietrikki tuli surulliseksi, mutt'ei itsensä tähden, vaan uskollisen ja
aivan uskaliaan koiransa tähden; monta kertaa huusi hän sitä aukosta
tulemaan ulos, vaan innossaan ei se kuullut sitä; sillä sota kesti
ehtimiseen luolassa.

Nyt taukosi yht'äkkiä meteli, ja Rietrikki pelkäsi Kastorin kaatuneen
metelissä, vaan niin ei ollut. Muutaman tuokion perästä kuului
kulkureiästä sohina ja pärinä, ja silmänräpäyksessä ryntäsi mäyrä
verisenä luolasta, löi pojan kumoon, joka ei ollut valmistainnut
semmoiselle lyönnille, puri pahan haavan vasempaan käsivarteen ja
pakeni pikaisesti metsänpinnalle päin. Vaan pakonsa ei kestänyt kauvan,
sillä Kastori, joka seurasi aivan jälissä, tavoitti hänen pian, ryntäsi
päälle, vihaisesti haukkuen, paiskasi sen tantereelle ja löi terävät
hampaansa syvälle voitetun kurkkuun.

Mäyrä, joka käänsi itseänsä sinne ja tänne ja viimesillä voimillaan
koetti tehdä vastarintaa, ei toki päässyt irti sitkeän ja kovakiskoisen
vihollisensa kynsistä; turhaan koetti hän purra ja voimistella
kanssansa. Täysissä vihoin molemmat eläimet pehtaroitsivat toinen
toisensa päällä kirkuen ja kiljahtaen; välisti koira, välisti mäyrä oli
päällä, ensi-mainittu kyllä sai syviäkin raamuja pedon terävistä
kynsistä, vaan väsymätön sotilas siitä ei huolinut, eikä hellittänyt
toisen kurkusta vaan pinnisti sitä vielä pahemmin. Oli oiken kuoleman
ja elämän sota.

Sodan näin kestäessä suurimmalla vimmalla molemmin puolin, oli
Rietrikki noussut ylös, ja syvistä haavoistaan sekä huolimatta että
verenvuodatusta hämmentämättä, tarttui hän sauvaansa ja samosi kuin
nuoli sinne, minne oli nähnyt koiran kadonneen. "Kastori-parka",
ajatteli hän, "pidä puoltasi vielä kotvasen aikaa, niin kyllä saat
apua."

Ei kauan kestänytkään ennenkuin Rietrikki oli ehtinyt sotatantereelle.
Vasiten sopivan tuokion löi hän mäyrää kuonoon raskaalla sauvallansa.
Ainoastaan muutamalla lyönnillä lähti henki mäyrästä. Nyt hyppäsi
Kastori ilosta haukkuen ympäri, nuoleskeli haavojansa, ulvoi silloin
tällöin ja tyytymättömässä vihassaan puri kerta vielä tapetun
vihollisensa kurkkuun ja pudisti sitä aika lailla. Viimein laskeutui
hengittäin Rietrikin jalkojen eteen, joka ystävällisesti hyväili ja
kiitti häntä näytetystä urhoollisuudestansa.

Vaan nyt alkoi pojan käsivarsi kovasti kolottamaan, ja kun näki veren
taajoissa pisareissa juoksevan käsivarresta, puki hän takin yltänsä,
otti nenärievun taskustansa ja sitoi käsivartensa niin hyvin, kuin
taisi, auttaen itseänsä hampailla kiinnisitomisessa; sitten puki taas
takin yllensä, äänelläkään kipuansa ilmoittamatta. Enemmän kuin
haavansa päälle, ajatteli hän äitinsä ilon päälle takaisintullessaan
uljaan metsäriistansa kanssa.

"Mutta, rakas Kastori," sanoi hän yht'äkkiä, käntäissään ujolla
katsannolla koiransa puoleen, "millä keinoin saadan mäyrä kotiin?
Roisto on niin raskas, että minun lienee vaikea kantaa häntä kotiin
kipiällä käsivarrellani."

Hän koetti nostaa takan olallensa, mutta turhaa koetettuansa, täytyi
hänen, hengittäin vaivasta ja poltteesta la'ata siitä.

"Ei käy päinsä, rakas Kastorini", sanoi hän surullisesti katsoen
lihavaa mäyrää, "meidän on apua hankkiminen."

"Oh; apu on jo saapuvilla", vastasi erään miehen syvä ääni, joka nyt
astui esiin paksun tammen takaa, jonka takana jo oli seisonut kotvasen
ja mistä näkymätönnä oli katsellut pojan ja koiran vehkeitä.

Kummastuksella katseli Rietrikki miestä, joka nyt yht'äkkiä seisoi
edessään niinkuin pilvistä pudonnut. Hän oli jo iäkäs; pitkät, harmaat
viiksit, jotka tuuheasti peittivät suunsa, antoivat hänelle vihasen
katsannon, jonka toki suurten sinisten silmiensä ystävällinen isku
paljon lievensi. Hän oli puettu preussiläiseen kranatierin univormuun
ja rinnallansa välkkyi kultainen urhoollisuuden kunnianmerkki. Aseita
hänellä ei ollut ja kun Rietrikki häntä katseli päälaesta varpaasen,
näki hän sydämellisellä kanssa-kärsivällisyydellä, että vanha sotilas
kulki puujalalla.

"Noh, poikani ethän minua pelänne", jatkoi hymyillen vanha sotilas.
"Katselet minua niin suurin silmin, kuin et ikipäivänäsi olisi nähnyt
sotamiestä. Tuleppas likemmäksi poikueni! Joka auttaa kumppaniansa niin
uskollisesti hädässä, kuin sinä Kastoriasi, se saapi myöskin minussa
uskollisen toverin. Annaspa minulle kätesi."

Ukko antoi kätensä hämmästyneelle pojalle, joka nyt pelotta otti ja
ystävällisesti pudisti sitä. "Mutta kuinka olette tänne tulleet?" kysyi
hän. "En ole teitä nähnyt enkä kuullut, sentähden vähäsen hämmästyin,
kun niin yht'äkkiä seisoitte edessäni."

"Sen kyllä uskon," vastasi sotavanhus, "sinulla oli niin paljon
tekemistä mäyrän, sitten koiran ja lopuksi vuotavan käsivartesi kanssa,
ett'et mitään muuta ollenkaan havainnut. Minä kyllä näin, kuinka
koiraasi tulit auttamaan ja kuinka pian pedosta sait hengen. Se oli
minulle mieleen, ja tulin ystäväksesi, kuin näin, ettäs ensiksi pidit
huolta koirasta, sitten itsestäsi. Olet hyvä poika, ja sentähden tahdon
myös kantaa saaliisi kotiin."

"Voi, kuinka hyvä oli että sinun tapasin"; huusi Rietrikki iloisena
"kuinka äitini nyt tulee iloiseksi! Mutta liennee kylämme aivan kaukana
tiestänne?"

"Kuinka kyläsi nimi on poikueni?"

"Zettwitz sen nimi on, ja jos käytte muutaman askeleen kauemmas
metsänrinteelle päin, niin voitte nähdä, missä se on tuolla laaksossa."

"Zettwitz, niinkö? Siis olet kotosin Zettwitz'istä poika! Noh, sehän
vasta minua ilahuttaa sydämen pohjasta, sillä sinne minäkin aioin mennä
vaikka satuin käymään vähäsen eksyksiin metsän poluilla, jotka nyt
eivät ole niin tutut kuin nuoruudessani. Tuollahan tuo vähänen soma
kylä on! Kuin tietäisit, kuinka vanha sydämeni sykkii, kun näen sen
monen vuoden kuluttua! Tuolla näen korkean sammaltuneen kirkkotornin!
-- ja tuolla kylävoudin huone! -- ja tuolla ne isot niinipuut, joidenka
varjossa poikana niin usein leikkiä löin! En taida katsella tätä
kaikkea, ilman ett'eivät silmäni vety kyynelistä! Kummallinenhan on
kotimajan seikka! Vaikka kuinka kauan hyvänsä sieltä olisi poissa
ollut, niin sydän yhtähyvin pyrkii takasin sille maatilkalle, jossa
elämän ensi surut ja ilot ovat nähdyt! Tervetultuasi hiljainen ja
ystävällinen kylä! Katsantosi virvottaa sydäntäni lempeästi!"

Vanha sotilas taukosi puhumasta; otti lakin päästään, piti sen ristiin
pannuissa käsissään ja käänsi silmänsä taivasta kohden. Hän lähetti
äänettömän kiitosrukouksen Jumalalle; huulensa värisivät; kyynel ja
vielä toinenkin juoksi viiksiänsä myöden. Sitten sai voimaa sisällisen
liikuntonsa yli, peitti harmaan päänsä ja veti aivan tykönsä Rietrikin,
joka seisoi muutama askel hänestä.

"Hyvä poikani", sanoi hän, "et tiedä vielä, mitä se tahtoo sanoa että
monien vuosien takaa nähdä kotimajansa. Katso, vanha sydämeni, jok'ei
koskaan pelännyt, seisoessani pahimmassa kuulasateessa, kun kanoonain
jyrinä jyrisi tappelukentällä ja kun toverini ja ystäväni kuolleina tai
haavotettuina kaatuivat ympärilläni, tämä sama sydän sykkii ja vapisee
iloisesta surusta, kun silmäni näkee kotimajan. Katsoppas tuonne, tuo
vähäinen rakennus niinipuiden vieressä, puutarha etupuolella ja
viheriät viinipensaat, jotka nousevat aina räystääsen asti, on minun
syntymäkotini, siellä synnyin, siellä sain tuta ensimmäisen ilon,
siellä myös ensimmäiset pian katovaiset surut! Ihmeellistä!
Ihmeellistä! Kuinka sydämeni sykkii tätä muistaessani ja nähdessäni."

Ihmeellisellä tunnonliikunnolla kuulusteli Rietrikki vanhan sotilaan
sanoja. "Ja tuo vähäinen maja on oikein totta syntymäkotinne?" kysyi
hän.

"Niin rakas poikani, niin on."

"Mutta se on myöskin minun!" virkki poika ja poskensa punottivat,
silmänsä kiilsivät, ja sydämensä sykki kovasti. "Oletteko ... oletko
siis..."

"Poika, kuinka isäsi nimi on." huusi vanhus, levittäin käsivarsiansa
poikaa vasten.

"Rietrikki Hammer nimensä on niinkuin minunkin!"

"Oi sun saakeli!" sanoi sotilas, ilosta täynnä ja pusersi pojan kovasti
rintaansa vastaan, -- "oletpa siis sisarenipoika, sinä kelpo poika ...
ja minä, minä olen enosi Konrad!"

"Eno Konrad!" huusi Rietrikki täydestä riemusta ja paiskasi suukkosen
suukkosen jälkeen vanhan sotilaan partasuuta vasten. "Voi Jumalani!
Jumalani! Kuinka äiti toki tulee sanomattoman iloiseksi, kuu tulemme
kotiin -- Enoseni, minä houraan jo ilosta. Tule nyt, tule kohta
kukkulaa alas! Voi! Voi! Kummoinen ilo tulee kotona."

Hätäisellä innolla otti Rietrikki enonsa käsivartensa alle ja aikoi
lähteä saalistansa muistamatta. Vaan eno Konrad piti hänestä kiini, ja
huusi häntä syvällä, kolealla äänellään jäämään.

"Hiljaa poikani" jatkoi hän hymyillen, "minä vanhalla puukontillani en
taida kulkea niin pikaan, kuin sinä nuorilla terveillä jaloillasi. Ja
sen lisäksi ei meidän pidä jättämän arvosaa saalistas tänne metsään
mätänemään. Ei, käännäitkää oikealle, marsch!"

Rietrikin nyt täytyi hillitä levottomuuttaan, hän palasi
sotatanterelle, josta olivat poi'enneet muutaman askeleen, ja auttoi
nyt enoansa nostaan raskasta mäyrää olalle. Sitten käytiin mäenkukkulaa
alas, niin pian kuin mahdollinen oli sotavanhuksen puujalan tähden, ja
puolessa tunnissa olivat ehtineet kylään. Ensimmäiselle ihmiselle, joka
täällä heitä tapasi, tahtoi Rietrikki kertoa ilojen sanoman eno
Konradin kotiintulosta, vaan tämä laski käden hänen suullensa ja sanoi:
"Ei, poikaseni, anna sen olla! Tahdon nauttia yhteentulon ilon, sitä
kernaammin, kuu koko matkan aina Berliinistä olen sitä itsekseni
kuvaillut ajatuksissani! Ja jos kohta rupeat huutamaan tulostani, niin
äitisi saa sen tietää ennen tuloamme. Ole sentähden kernaammin ääneti,
rakas mäyrän pyytäjä! ... ihmiset kylässä saavat kyllä pian tietää,
kuka nilkuttaa vieressäsi."

Rietrikki totteli ja oli ääneti vaan levottomuudessansa astui vielä
pikaisempaan, kuin ennen. Enon täytyi astua minkä vain jaksoi,
seurataksensa häntä, sillä myöskin hänellä oli halu pian tavata rakasta
sisartaan ja rehellistä vuovariansa.

Nyt olivat perillä vähäisen huoneen tykönä niinipuiden vieressä.
Raskaan taakkansa poisheitettyä, täytyi vanhan sotilaan pysähtyä
muutamaksi tuokioksi hengittääksensä pikaisen kulun perästä ja
pyhkeäksensä hikeä, joka suurissa pisaroissa juoksi otsaa pitkin; jonka
jälkeen epäilemättä astui edemmäksi. Rietrikki ryntäsi edellä, paiskasi
voimalla kammari-oven auki ja huusi riemuten: "äiti, katsokaa tänne
vain! Katsokaa minkämoisen saalin tuon muassani metsästä."

Vanha sotilas seisoi avatussa ovessa, ja viiksissään näkyi taas syvän
liikunnon värinä, joka myös iloisesti kiilsi silmistään.

"Greeta! ... sisareni", huusi hän sorretulla äänellä. "Näenpää viimein
sinut vielä ja näen sun terveenä ja raittiina."

"Veli Konrad... Sinä täällä," huusi eukko korkeaäänisellä ilolla ja
ensi tuokiossa oli hän veljensä sylissä ja yhteentulon autuas ilo toi
esiin heidän silmistänsä suloiset kyyneleet. Isä Hammer ja Rietrikki
seisoivat hiljakseen heidän vieressänsä, ett'eivät hämmentäisi ensi
iloa, vaan myöskin heihin se tarttui, niin ett'eivät tainneet itkuansa
pidättää. Viimein ukko Hammer astui vuovarinsa tykö, suuteli häntä,
pudisti hänen kättänsä ja sanoi: Tuhat kertaa tervetullut lapsuutesi
kotiin! Herra siunatkoon tulosi, niinkuin hän on siunannut menosi! Vaan
nyt et enää saa meitä jättää.

"En veljeni! En iki päivinä!", huusi vanha sotilas ystävyydellä,
voimalla pusertain vuovarinsa kättä. "Olen tullut vanhaksi ja
harmaapääksi; puujalallani en tästä pääse kauas, ja suuren kuninkaani
armosta olen saanut eläkerahan, josta saan elatukseni, niin kauan kuin
elän, teille rasitukseksi olematta. Minun sydämeni on täynnä rakkautta
teitä kohtaan, ja jos otatte minua lempeydellä vastaan, niin tahdomme
Jumalan avulla i'äti elää yhdessä tässä maailmassa."

Sanoma elatusrahasta vastaan otettiin suurella ilolla: vaan enimmän
kaikista Rietrikki iloitsi siitä, sillä vanha, hyvälaitanen enonsa oli
jo voittanut sydämmensä; hän piti huolta ukon tarpeista; ison, vahalla
peitetyn isoisän tuolin toi hänelle, piti huolta hatustaan ja kepistään
eikä saanut lepoa, ennenkuin näki vanhan sotavanhuksen lepäävän
omaistensa seassa pitkän vaivaloisen matkansa perästä kotikylään.




III.


Enon näin julkisesti tultua perheen jäseneksi, alkoi Rietrikille aivan
uusi elämä. Vanha Konrad joka paraammassa nuoruuden iässään oli
jättänyt kotonsa, tiesi puhua paljon huvittavaista sotilasvuosiltaan,
ja Rietrikki kuulusteli erinomaisella vaarinotolla kuvaelmiansa ja
kertomuksiansa moninkerroin vaihtelevista elämänsä vaiheista. Eno oli
sotinut Itävaltalaisten kanssa Turkkeja vastaan, oli sitten
kunniallisen virkaeron otettua mennyt Preussiläiseen palvelukseen ja
oli samalla urhoollisuudella urhokkaan kuningaan _Rietrikin_ alla,
ottanut osaa ensimmäisessä ja toisessa Schlesian sodassa. Ne
kertomukset, jotka kertoi sotamiehen elämästä, sytyttivät virkeän pojan
miehuuden. Hän toivoi päästä kuninkaansa lippujen alle, sotiaksensa
hänen ja isänmaan edestä, verisissä sodissa ansaitaksensa kunniaa ja
mainetta, ja nähdäksensä samoja vaiheita ja merkillisiä kohtia, kuin
urhoollinen enonsakin. Poskensa punottivat, kun eno voimallisilla
sanoilla kuvasi joka metelin, silmänsä kiilsivät, kuin Konrad kertoi,
kuinka rykymenttinsä välisti oli väkirynnäköllä ottanut batterin,
välisti heittänyt vihollisen rykymentin nuriin ja ajanut sen pakoon, ja
silloin poika huusi: "Myöskin minun täytyy tulla sotamieheksi! Niin,
rakas isä, hyvä äiti, ei minulla ole ollenkaan lepoa, ennekuin saan
vaihettaa yksinkertaisen takkini maineellista sotilaslakkia vastaan ja
aseet käsissä tehdä semmoiset urotyöt kuin eno."

Isä hymyili Rietrikin näin ihastutettuna ja vastasi: "Sinulla on aikaa
vielä kylliksi, poikaseni! Olet aivan nuori ja heikko; vielä tarvitaan
muutama vuosi, ennenkuin taidat raskasta kiväriä käyttää."

Äiti pudisti päätään ja sanoi: "Rietrikki, olisiko sinulla tosiaan
mieltä jättää äitisi, joka sinua rakastaa niin sydämellisesti? Olet
ainoa lapseni, ja jos kuula sinua tavoittaisi, niin kuolisin surusta."

Semmoiset sanat sammuttivat, kumminkin vähäksi ajaksi, palavan
sotahimon Rietrikin sydämessä, ja hän hyväili lempeästi rakastettua
äitiänsä, sanoen: "Ei, äitini, en koskaan jätä sinua, koska näen, että
poismenoni saattaisi sinulle murhetta ja kyyneliä."

Semmoisia vakuutuksia kuullessa äiti hymyili tyytyväisesti ja paiskasi
suukkosen pojan vielä kuumalle otsalle. Vanha eno myöskin nauroi ja
vaikk'ei sanaakaan virkannut, ajatteli toki itsekseen: "Anna vaan sen
ajan tulla, jona poika tulee täysikasvuiseksi ja voimalliseksi
nuorukaiseksi! Silloin ei äiti eikä isä häntä pidätä, kun
sotatrumpeetti kuuluu. Rietrikki ei sovi maanviljelijäksi; hän on aivan
hyvä siksi. Tulkoon vaan vielä sota, niin hän joko ammutaan ja hän
kuolee kunniallisesti kuninkaansa ja isänmaansa puolesta, taikka myös
-- minkä kernaammin tahtoisin -- edistyy hän kenraaliksi, sen minulle
sanoo silmänsä, joista sodanhalu kiiltää elävässä liekissä, milloin
vaan hänelle kerron tappelusta."

Niin ajatteli vanha Konrad, vaan piti ajatuksensa itsekseen,
säästääksensä lempeältä äidiltä kaikki ennenaikaiset murheet. Mutta
illalla alkoivat taas sotaiset kertomukset ja taas sykki Rietrikin
nuori urotöitä haluava sydän liinaliivin alla; taas kiilsi silmänsä
riemusta ja salaa sanoi hän enolle korvaan: "sotamieheksi sentäänkin
tulen, rakas eno!" Silloin nauroi vanha sotilas ja iski viekkaasti
silmiänsä, silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja sanoi muiden
hoksaamatta: "Kärsivällisyyttä, Rietrikki! Kyllä vielä kerkeät, kun
aika tulee!" Eräänä talvipäivänä juoksi Rietrikki sisään sotavanhuksen
tykö, joka istui nojatuolissaan polttaen piippua.

"Eno" sanoi hän, "minä ja muut pojat olemme ulkona tehneet linnan
lumesta ja nyt ai'omme valloittaa sen. Sitä sun tarvitsee katsella!"

"Mielelläni sen teen", sanoi vanhus iloisesti ja puhalsi ilossaan
suuria savupilviä ympärillensä; "vaan kuinka olette asian
toimittaneet?"

"Eihän se ollut mikään vaikea seikka, enoseni!" huusi Rietrikki. "Olet
useampia kertoja minulle kertonut, mimmoiselta linna näyttää ja
minkälaatuinen se on, ja sen jälkeen kerroin muille pojille, kuinka
asia tapahtuu. Olemme tehneet valleja ja kaivantoja ja kanoonain ja
kivärein puutteesta, olemme tehneet lumipalloja läjittäin, joilla
ai'omme ampua. Aatu Werner on linnan päällikkö ja minä olen kenraali
niiden yli, jotka valloittavat linnan. Tuleppas myötä eno, niin saat
nähdä, että minä voitan, ja Aadun on pakeneminen!"

"Jaa, sitä mun täytyy katsella", sanoi Konrad nauraen, kopisti
piippunsa ja pani uutta sisään; "vieppäs minua paikalle ja anna minun
likemmin tarkastella linnaa; minä tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka
olet sen rakentanut."

Piippu sytytettiin, lakki pantiin päähän, ja käytiin kylään päin. Kohta
kylän ulkopuolella oli vähäinen kukkula, jonka Rietrikki oli valinnut
linnan paikaksi. Syvässä lumessa oli yltä ympäri kaivettu kaivanto,
jonka toisella puolella oli leveä tähtimäinen lumivalli,
rintavarustuksilla ja kulkuaukoilla, joiden takana linnan puollustajat
jo seisoivat. Yltäympäri oli suuria läjiä hyvin tehtyjä ympyriäisiä
lumipalloja ja ryntäämään määrätty joukko odotti ainoastaan
päällikkönsä takaisintuloa, kohta alkaaksensa tappelun.

Vanha Konrad kiipesi, vaikka oli työlästä puujalalla, haudan läpi,
astui vallille, tarkasteli tuntian-silmällä linnanvarustukset ja nauroi
tyytyväisenä, kun ei nähnyt mitään moitittavaa.

"Olet oikea tuhattaituri Rietrikki!" sanoi hän sisarenpojalleen, joka
käveli vieressään. "Sekä vallit että kaivannot ovat hyvät, ja jos pojat
sisällä ovat urhoolliset, niin et ota linnaa."

"Älkää niin sanoko, eno!" huusi Rietrikki innossaan, "paeta heidän
täytyy, vaikka kuinka hyvänsä tekisivät vastarintaa! Antakaa mun vaan
itse tehdä kuin tahdon."

"Noh, olkoon niin, ryhdy asiaan," sanoi ukko, "halajan nähdä, kuinka
meteli loppuu."

Konrad ja Rietrikki jättivät taas linnan. Eno nojasi lähellä olevaa
puuta vastaan, hyvin saadaksensa nähdä tappelua, ja poika kokosi
sotakumppaninsa ympärillensä. Urhean pojan, nimeltä Hans, mustilla
silmillä ja hiuksilla, nimitti hän luutnantiksi ja valitsi vähäsen
joukon, joka pantiin tämän komennon alle; sen jälkeen antoi hän hänelle
matalalla äänellä muutamia komentokäskyjä. "Älä unohda Hans!" lisäsi
hän, "kohta kun huudan: luutnanti Hans! riennä esiin! tee silloin
käskyni mukaan; siksi pidät joukkosi yhdessä, niin että oikeassa ajassa
on valmiina."

Hän lupasi tarkkaan toimittaa tehdyt käskyt ja Rietrikki järjesti
vähäset soturinsa tiheään joukkoon. "Kumppanit," huusi hän niille niin
korkeasti että riitaveljet sen selvään kuulivat, "kumppanit, meidän
täytyy yhdistää koko voimamme yhteen paikkaan. Pitäkäät itseänne hyvin
koossa, rientäkäät miehuullisesti eteen ja älkäät huoliko, jos kuula
tain toinen sattuu teille silmiin. Urhollinen ylenkatsoo vaaran ja
voittaa sen, mutta pelkuri, joka sitä pelkää, tulee voitetuksi. Niin
pojat! Eteenpäin!"

"Tuopa vasta on aika poika," sanoi eno itsekseen, "puhuttelee
sotamiehiänsä, niinkuin itse vanha _Rietrikki_, kun päätappelusta on
kysymys. Hänen täytyy väkisinkin tulla sotilaaksi ja hän nousee
nousemistansa, jollei hän ennen aikaansa tule ammutuksi. Katsokaat
vain, kuinka hän rientää eteenpäin, ja kuinka miehuullisesti nuo pojat
hyppäävät alas hautaan korkeilla hurrahuudoilla! pahuus vieköön, ompa
heillä miehuutta kylliksi."

Sota alkoi nyt oikealla vimmalla molemmin puolin. Lumipallot lensivät,
kuin rakeet ilman läpi; ryntäjät koettivat voimine nousta vallille,
jota Werner ja toverit miehuudella puolustivat. Kohta kun onnistui
jollekin päästä ylös, lykättiin hän takaisin ja hän putosi kaivantoon.
Rietrikki itse ei päässyt vapaaksi tästä, mutta hän nousi kohta ylös ja
huusi viimeisillä voimillaan toisille, ett'eivät antauisi, ennenkuin
linna valloitettaisiin. Taas rynnättiin vielä suuremmalla innolla,
mutta luutnantti Hans joukkonensa seisoi kaivannon vieressä ja heitti
pallon toisensa jälkeen kovasti ahdistettuun linnaan moni "aj" ja "huh"
kuului, kun kuulat sattuivat, vaan haavoitettujen parkuminen ei
minuutiksikaan hämmentänyt sodan kiivautta. Väkirynnäkkö tuli nyt niin
kovaksi, että linnan päällikön täytyi käskeä kaiken väestönsä tekemään
vastarintaa ryntäjöille ja jättää toinen sivu ihan puolustuksetta.
Juuri tätä Rietrikki oli ennustanut oikean sotapäällikön katsannolla.
"Luutnantti Hans, riennä esiin!" huusi hän, niin että kuului koko
sotametelin yli, ja katseli mielihyvällä, kuinka alapäällikkönsä kohta
uroinensa hyppäsi kaivantoon. Nyt ryntämisen vimma nousi korkeimmalle;
Rietrikin koko kolonni riensi yhtä haavaa vimmapäisinä vallia vasten.
Piiritettyjen täytyi viimeisillä voimillaan koettaa vastustaa kovaa
väkirynnäkköä eivätkä nähneet eikä huolineet muusta vihollisesta, kuin
siitä joka likinnä heitä uhkasi. Yht'äkkiä kajahutti heidän selkäinsä
takaa korkea sotahuuto. Hämmästyneinä katsoivat taaksensa ja näkivät
luutnantti Hansin, joka oli pitänyt vaaria koska tila olisi sopivainen
metelin kestäessä, joukkonensa kiertää linnan ympäri ja näkymätönnä
astua vallille toiselta puolen, joka oli varsin ilman puolustajoita.
Uusien ryntäjien riemuhuuto saattoi kohta saarretuille pelon; heidän
äsken niin miehuullisesti sotivat kätensä painuivat alas hermottomina,
ja kun pelko pääsi niin pian voitolle, niin itse uskalias päällikkö
heitti toivon voitosta.

Kun hän kumppaninsa kanssa seisoi neuvotonna ryntäsi Rietrikki koko
rykymäntinsä kanssa viimeisen kerran, hyppäsi rintavarustusten yli ja
hätyytti vihollista uudistetulla vimmalla. Ei kukaan heistä kestänyt
tätä kaksinkertaista päälleryntäämistä; enimmät pakenivat, Aatu ja muut
otettiin vähällä vaivalla vankiksi, mutta Rietrikki Hammer huusi
riemuitten: "Linna on meidän!... Vihollinen on voitettu!... Victoria!
Victoria!"

"Victoria!" jatkoivat muut pojat ja vahva Konrad, joka sulasta
kummastuksesta oli antanut piippunsa sammua, sanoi itsekseen:
"semmoinen poika! ... sillä lailla hän vihollisen kukisti! ... Sen näen
selkeästi, ett'ei hänestä taida tulla muuta; sotamies hänestä täytyy
tulla, sillä siksi hän on luotu!"

Siitä päivästä asti päätti Konrad miellytellä Rietrikin vanhempia antaa
poikansa tulla sotamieheksi. Toki ei käynyt asiaan aivan suoraan, vaan
koetti aikaa voittain totuuttaa erittäin hellää äitiä siihen
ajatukseen, erota pojastaan, ja käytti sillä välin kaikki tilaisuudet,
tehdä sisarensa-pojan tarkkaan tutuksi kaikkein havaintojen kanssa,
joita oli koonnut pitkän vaiheellisen sota-elämänsä alla. Sen oheessa
täytyi Rietrikin hänen johtonsa alla harjoitella ja oppia kivääriä
käyttämään taide-ohjeitten jälkeen; ja poika sai vähässä ajassa
semmoisen tottumuksen sotatieteen harjoituksissa, että koska hyvänsä
olisi päässyt Preussin Kaartiin. Vaan siihen vanha sotilas ei tyytynyt.
Hän oli itse kelpo sotamies, ja vaikka hän, niistä tiedoista
huolimatta, joita uutteruudella ja kokemuksella oli koonnut, ei ollut
päässyt korkeammalle, kuin alaupsieriksi, niin oli toki oikea mies
opettamaan sisarensa poikaa ei ainoastaan käytännöllisissä tempuissa
vaan myöskin monessa sotatieteen perusteellisessa haarassa. Niin
myöskin tapahtui ja Rietrikki kuulusteli semmoisella vaarinotolla
kertoelmiansa ja olikin niin uskollinen oppilas, että Konrad näki monen
hetken, jona sai iloita pojan edistymisestä ja hyvästä käyttäimisestä.

Kyläpoikien vähät kahakat jatkettiin, ja monta kertaa sai Rietrikki
tilaisuuden käyttää hiljakkain kootut tietonsa. Kun joku sotakeino oli
hänelle onnistunnut, niin ei kukaan siitä niin iloinnut kuin vanha
enonsa; kävi niinkuin uudesta nuoreksi kelpo sisarensa pojan seurassa,
ja tuhat kertaa siunasi sen päivän, jona oli palannut kotiin ja
rakastetun sisarensa pojan tykö. Rietrikki puolestaan oli kokonansa
enoonsa niin mieltynyt että olisi mennyt tuleen edestänsä.




IV.


Vuosia kului ja poika kasvoi voimakkaaksi nuorukaiseksi. Sotaleikit
kylässä olivat la'anneet, ja Rietrikki auttoi isää maaviljellyksessä.
Teki työtänsä koko päivän kaikella uskollisuudella, vaan näkyi
päältänsä ett'ei koko sielullaan ottanut osaa askareihin. Eno ei ollut
millänsäkään, vaan kehoitti häntä kestäväisyyteen ja uskollisuuteen.
Mutta illalla jolloin päivän työ oli loppunut, kertoi hän silloin
tällöin vielä jotain sotamies-ajoistaan, jota Rietrikki nyt niinkuin
ennenkin, suurimmalla vaarinotolla kuulusteli ja huokaili silloin
tällöin: "Voi, jos kuitenkin olisin sotamies."

"Hulluuksia Rietrikki!" oli äijällä tapana silloin vastata:
"Rauhanajoissa on sotamiehen ammatti ainoastaan laiska elämä eikä kelpaa
semmoiselle pojalle, kuin sinä. Vaan, kärsivällisyyttä lapseni.
Puhutaan taas kaikellaisista kujeista ja ilkitöistä suurta
kuningastamme vastaan, ja saat nähdä ennenkuin tiedämme hiiskaustakaan,
niin meillä on sota. Elä toki usko, että toivon sitä; ei, sota on aina
enimmille ihmisille vahingoksi; vaan, näeppäs, Rietrikki ennenkuin
sallin että, muut korkeat herrat ja keisarit kuningastamme häväisevät
tahdon tuhat kertaa kernaammin, että sotii ja hankkii itselleen
tarpeellisen kunnioituksen. Sota on aivan pahaa, vaan paljoa
haitallisempaa on sekä koko kansakunnalle että yksinäisille tulla
sokaistuksi, pelolla alentaa itseän ja suudella sitä kättä joka lyö.
Ennen kuolla ja tulla voitetuksi, kuin kärsiä häpeätä ja epäkunniaa!"

Niin lausui vanha alaupsieri ja Rietrikistä joka häntä kuulusteli
kunnioituksella ihmetellen oli kaikki totta, minkä lausui.

Sillä välin kului taas vuosi, silloin saatiin yht'äkkiä kuulla sanoma,
että suuri kuningas _Rietrikki_ aseilla oli valloittanut Sakseni'n
maan, ja että suuri sota oli saapuvilla Itävallan keisarinnan, Ranskan
kuninkaan ja Venäjän keisarin kanssa. Vanha _Rietrikki_ oli saanut
tietää että nämät vallat ynnä Saksen'i oli niin sanoaksi pettäneet ja
myyneet hänen, ja sentähden oli hän kohta näyttänyt heille, ett'ei
hänen kanssansa käynyt näin leikitellä. Tämä uutinen löi Rietrikin
sydämeen niinkuin ukkosen vaaja. Urhoollinen nuorukainen tuli ensiksi
vaaleaksi, sitten punaiseksi, ja huomaamatta tuli hän sanoneeksi: "Nyt
myöskin minun täytyy mennä joukkoon sotimaan kuninkaani edestä!"

Konrad katseli häntä kiiltävin silmin ja suostui siiheen, vaan äiti
tuli ruumiinvaaleaksi, laski kätensä sydämelleen, niinkuin siinä olisi
tuntenut tuskaa, ja puhkesi kyyneleisiin, huoaten: "sitä olen jo kauvan
pelännyt."

Ukko Hammer oli kuitenkin aivan rauhassa ja sanoi ainoastaan: "Ensiksi
meidän on odottaminen, onko kaikki totta, mitä ihmiset sanovat. En
vielä sitä usko, sillä kuninkaamme on varovainen, niin ett'ei hän
vähäsen asian tähden rupea riitaan koko maailman kanssa".

"Ole ääneti", huusi sitten Rietrikille, joka juuri aukasi suunsa jotain
sanoaksensa, "ole ääneti ja älä syyttä saata murhetta äidillesi, ja
myöskin sinä vuovari ole ääneti! Tiedän kyllä että olet pojan puolella,
mutt'ei hän saa jättää huonettamme, sanon minä, sillä hän on ainoa
lapsemme emmekä ole häntä täysikasvuiseksi ruokkineet, viholliselle
kanoona ruuaksi."

"Mutta rakas vuovari," virkki Konrad, "jos poika pääsee kenraaliksi,
arvaappas siis, minkä suuren kunnian hän on sulle tuova!

"Tyhjää lorua teidän kenraalimietteenne," sanoi suutuksissa ukko
Hammer. "Sitä paitsi hänellä on jokapäiväinen ruokansa meillä, ja mitä
muuta hän tarvitsee? Älkäät puhuko enää minulle sotatuumistanne!"

"Vaan hyvä isä!" sanoi Rietrikki rukoilevalla äänellä, "ei minulla enää
ole ollenkaan lepoa kotona. Urholliset maamieheni sotiivat kuninkaansa
ja isänmaansa puolesta, ja minun, joka olen nuori ja voimallinen,
täytyy istua kotona takan ääressä ja käyttää lapiota kiväärin siassa.
Minua harmittaa sielussa ja sydämessä, isäni, jos minun ainoastaan
kaukana on katseleminen, enkä ollenkaan saa ottaa osaa sotaan ja
voittoon!"

"Ja myöskin tulia ammutuksi!..." jatkoi isä vihaisella äänellä.
"Vanhenen ja heikonen, Rietrikki," lausui hän tyynemmällä äänellä; "jos
kaatuisit sodassa, kuka sitten pitäisi huolta vanhemmistas, jotka sinua
ovat kasvattaneet vanhuudensa tu'eksi ja turvaksi. Onko sinulla sydäntä
tehdä äidillesi surua ja mieli pahaa ja valmistaa hänen vanhuudellensa
vaivaloisuutta ja köyhyyttä; totisesti et silloin enää olisi poikani!"

Rietrikki, jota isän kovat sanat syvästi liikuttivat, seisoi siinä
syvimmässä tuskassa. Muuten pulskeat kasvonsa olivat menettäneet elävän
värin, kyyneleitä juoksi niitä myöden ja huulensa värisivät
liikunnosta. Ei kauvaa toki viipynyt, ennenkuin tointui ja tukahutti
sielunsa palavimman toivon, joka kutsui häntä maineen ja urotöiden
kentälle.

"Sinulla on oikein, isäni," sanoi hän surullisesti, vaan vakaalla
äänellä. "Elämäni uhraan sinulle ja äitilleni enkä ikinä jätä teitä."
Viimesiä sanoja sanoessaan, lankesi äänensä ja tuska tuli hänelle
suureksi. Kiiruusti riensi hän ulos vapaasen ilmaan, meni syvälle
metsään ja ilmoitti sille surunsa ja turhat toivonsa.

Eno Konrad surkutteli häntä ja sanoi kotvasen takaa: "Poika suree
itsensä kuoliaaksi, hyvät ystävät, joll'ette anna hänen mennä, minne
sielunsa halajaa. Hän on syntynyt sotamieheksi, sanon teille, ja
myötään kadutte, jos väkisin pidätätte häntä kotona."

"Mutta, veikkoseni!" huusi äiti tuskalla, "kuinkas taidat meitä siitä
moittia, että tahdomme pitää ainoan lapsemme hengissä?"

"Pitää hengissä," virkki Konrad suutuksissa. "Kuinka puhut!
Lähetättekös hänen suoraan manalaan, jos annatte hänen mennä
sotapalvelukseen? Jos kaikki kuulat sattuisivat, niin isoon aikaan ei
olisi ollut sotamiehiä."

"Mutta sanon toki, ett'ei hän pääse pois!" sanoi ukko Hammer vakavasti
ja tarkkaan. "Jos isänmaa olisi hädässä, niin puhuisin toisella
tavalla, sillä Jumalalle, kuninkaalle ja isänmaalle kernaasti uhraamme
rakkaimmankin, kuin meillä on. Vaan nykyään kuninkaamme on hyvillä
jaloilla eikä puutu sotamiehiä, jotka sotivat edestänsä; siis ei enää
sanaakaan asiasta. Vanhemmilleen ja heidän menestykselle on poika
enemmän tarpeesen, kuin kuninkaalle, jok'ei tarvitse häntä. Ja nyt
loppu!"

Nämät sanat nostivat kovan painon hellän äidin sydämestä ja hän
hengitti keveämmin. Mutta vanha Konrad, joka sielusta ja sydämestä oli
ollut sotamies, pudisti suuttuneena harmaata päätään, pisti piippuunsa
ja katosi ulos ovesta sanaa sanomatta. Hän läksi istumaan lehtimajaan,
ajatteli pitkän ajan itsekseen, puhalti suuria savupilviä ilmaan,
nauroi välisti itsekseen, jonka jälkeen otsansa rypistyi ja hän puhui
itsekseen kaikellaisia ymmärtämättömiä sanoja.

"Sotamies hänestä sittenkin tulee," sanoi hän viimein, lyöden maata
puujalallaan. "Olisi hauska nähdä, kuka häntä siitä estää. Mutta
mihinkä poika nyt on joutunut? Varmaankin on mennyt metsään. Ilma on
kaunis ja matka ei erittäin pitkä; ei lie haitaksi, että minäkin
vähäsen liikun."

Ukko nousi, kopisti piipun, pisti sen taskuun ja läksi matkalle.
Kylässä kysellen, oliko joku nähnyt Rietrikin, sai tietää hänen menneen
metsään päin.

"Kyllä hänen siellä tapaan," aatteli sotavanhus ja käydä nilkutti
lähimmäisen kukkulan tykö. Sinne tultuansa pykäsi kuulustelemaan. Syvä
huokaus sattui korvaansa; hän käänsi itsensä oikealle pensastoa kohden,
ja katsoppa, siellä makasi Rietrikki puun alla ja oli niin vaipunut
ajatuksiin, ettei hoksannut enon läsnäoloa, ennenkuin tämä pudisti
olkapäätä ja sanoi: "Älä ole yksinkertainen, rakas Rietrikki! Ei mikään
puu putoa ensi lyönnillä, ja joka kohta jättää kaiken toivon, kun
vastatuuli puhaltaa silmiinsä, se ei ikinä joudu määränpäähän."

"Vaan, rakas eno, kaikki toivoni on kadonnut," sanoi Rietrikki
murheellisena. "Olet kuullut, mitä isä sanoi. Silloin kun hän puhuu
niin tarkkaan ja painavasti, niin on kaikki järkähtämätön tahtonsa,
eikä kukaan ihminen maailmassa taida hänen tahtoansa muuttaa. Ei eno,
mun kanssani on loppu! Jäänen rengiksi kaikkina päivinäni, sen siasta,
kun muuten ansaitsisin kunniaa ja mainetta Preussian sotajoukossa."

"Minulla on jotain sinulle sanomista," jatkoi eno, kun Rietrikki oli
ääneti, ja takin hiallansa hoksaamatonna pyyhki kyyneleen silmästänsä;
"Jos olisin siassasi, niin panisin sänttini kokoon, ottaisin mukaan
äyrit, jotka olen koonnut ja mitä muuta olen saanut enoltani ja sitten
lähtisin keskellä yötä kylästä ja rientäisin suoraan Preussin armeijan
tykö. Ymmärrätkö, Rietrikki; niin tekisin siassasi; jok'ei tahdo
kuulla, sen täytyy tuntea, näytäppä nyt isällesi ja äitillesi että olet
täysi mies ja varsin hyvästi taidat olla oma herrasi ja hallita
itseäsi."

Pari minuuttia kiilsivät Rietrikin silmät tavattomalla kiillolla ja
rohkeudella, kun eno esitteli hänelle pa'eta, asia, jota itse monta
kertaa oli miettinyt; mutta pian sammui taas tämä sattumuksen kipinä,
kun järkensä sai vallan tämän pahan tunnon yli.

"Ei eno," sanoi hän vakuudella, "semmoista surua en ai'o tehdä
vanhemmilleni että salaa jättäisin huoneensa, että oikein pakenisin ja
tahtoansa vastaan rientäisin kuninkaan lippujan alle. Se ei tuottaisi
minulle siunausta; päin vastoin, pahatekoni oma-tunto seuraisi minua
joka askeleella, ja niinkuin silloin olisin huono lapsi, niin minusta
myöskin tulisi huono sotamies. Ei, eno, jok'ei kunnioita isäänsä ja
äitiänsä, hänestä kääntää Herra pois kasvonsa, eikä hänelle käy ikinä
hyvin, ei tässä eikä tulevassa maailmassa".

Näitä sanoja vastaan ukolla ei ollut mitään sanomista. Muutaman
silmänräpäyksen katsasti kummastuneena nuorukaista, tarttui sitten
käteensä ja sanoi epäilevällä katsannolla: "Rietrikki, kun kaikkia
mietitään, niin sinulla on kaikessa totta ja olet viisaampi kuin minä,
vanha enosi, joka olen maailmaa niin paljon koetellut. Toden totta
luulen että sinusta tulisi yhtä hyvä saarnaaja kuin sinusta on tuleva
hyvä sotamies; sillä sanat juoksevat suustasi niinkuin olisit niitä jo
ennen miettinyt. Sen ohessa ole murheeton, ei auta itkeä ja porata
poikaseni, kun tulee aika tulee myöskin neuvoa, ja aikaa on vielä
kyllä; sota on nykyään alkanut ja niin totisesti kuin nimeni on Konrad,
tulee sinusta lopulta toki sotamies!" Rietrikki antoi kernaasti
lepyttää itseänsä, varsinkin kun hänen järkevä päänsä ja puhdas
sydämensä auttoivat häntä voittamaan kaikkia tuskia, jotka alussa
olivat sortaneet ja uhanneet kokonansa voittaa hänen. Hän jutteli vielä
kotvasen enon kanssa Itävaltalaisista, Venäläisistä ja muista
kansoista, joidenka kanssa juuri _Rietrikki_ oli sodassa ja riemuitsi,
kun ukko yksipuolisessa innossaan pahasti sokasi heitä kaikkia ja
katsoi heitä huonoiksi, pelkääviksi kansoiksi, joita vanha _Rietrikki_
kyllä tiesi kurittaa.

"Mutta katsos Preusialaiset," jatkoi vanha sotilas kiiltävin silmin,
"ovat toisellaisia miehiä; eivät pelkää itse piruakaan. On toki
niidenkin joukossa jokuu pelkuri, mutta ydin on hyvä, ja kun vanha
_Rietrikki_ käskee: eteenpäin marsikaat, silloin minulla olisi halu
nähdä, mikä rykmentti tekisi vasta-rintaa meidän sotilaille. Niin, niin
Rietrikki saathan vielä kerta itsekin nähdä kuinka asia on, ja muista
silloin sanojani, eikö minulla ole oikeus! Vaan käykäämme nyt täältä,
aurinko laskee ja äidillä on varmaan ehtoollinen valmiina, emme saa
antaa hänen odottaa aivan kauvaa, muuten luulee meidän kummankin
lähteneen tiehemme ja nyt paraillaan marsivan armeijan tykö."

Ukko nauroi hyvämielisesti, ja Rietrikki nousi tanterelta auttaaksensa
enoa, jonka puujalan tähden oli vaikea nousta omin voimin. Sitten
kävivät ääneti kukkulaa myöten alas, kylän läpi kotiin, missä heitä
odotettiin tuskalla, etenkin äidin puolelta. Ääneti kävivät pöydälle,
joka jo oli valmiina ja söivät ehtoollisensa, sanaakaan virkkamatta
sodasta tai Rietrikin turhista toiveista. Viime-mainittu oli erittäin
äänetöin, ja meni aikasemmin, kuin tavallisesti makuulle. Sydämmensä
oli niin täynä, että pelkäsi sen viimein tulvaavan, ja sentähden tahtoi
hän kernaimmin yksinäisydessä mietiskellä vähässä kammarissaan. -- Äiti
katsahti murheellisesti hänen peräänsä, ja isä sanoi epäilevällä
katsannolla: "pelkään saavamme kuulla jotain ikävätä pojasta; niin
erikummaisena, kuin hän tänäpänä on ollut, en ole ikänä häntä nähnyt".

Vanha sotilas korotti olkapäitään ja virkki puoleksi kuuluvalla
äänellä: "oma syynne! miks'ette anna hänen saada pitää tahtoansa, vaan
pidätätte häntä väkisin. Hän tosiaan ei ole luotu kaikkina päivinänsä
kiinitettäväksi maa-tilkkaan, jonka päällä on syntynyt. Vaan odottakaa
vain! kyllä Herra tietää minkä tekee! -- Jos hän tahtoo auttaa
Rietrikin määrän päähän, niin ette taida sitä estää! -- Hyvää yötä!"

Konrad nousi ylös ja käydä nilkutti kammariinsa. Myöskin vanhemmat
menivät levolle; vaan kauvan viipyi ennenkuin äiti nukkui, sillä ei
tainnut olla poikansa päälle ajattelematta, ja siitä että hänen
innollinen halunsa ei tainnut tulla täytetyksi teki hänelle niin pahaa,
että vuodatti katkerat kyynelet. Kernaasti olisi antanut hänen lähteä
joll'eivät katkera eron hetki, pitkä poissa-olonsa ja sodan uhkaavat
vaarallisuudet ja hirmut olisi häntä pelättäneet. Niin äitillinen
lempeys soti kovan sodan, siksi että viimein hellä uni muutamaksi
tunniksi saattoi unohdukseen kaikki tuskat ja katkeruudet.




V.


Talven alussa lensi sanoma niistä voitoista, joita suuri Preusian
kuningas _Rietrikki_ Lowositsin ja Pirnan tykönä oli hankkinut
itselleen vihollistensa yli. -- Koko Zettwit'zin kylä vastaanotti
ilolla tämän sanoman ja ainoastaan Rietrikki oli murheellinen, kun ei
ollut olluna muassa, ja kun kätensä ei saanut olla kuninkaalle avuksi.
Vaaleana ja äänetönnä käyskenteli hän ympäri, ja vaikk'ei sanaakaan
virkannut surustaan tai salaisista toiveistaan, taisi toki itsekuki
perheessä nähdä päältään että oli alinomaisessa surussa. Seuraavan
kevään ja kesän toimitti hän niinkuin tavallisesti askareitansa,
vaikk'ei samalla ahkeruudella kuin ennen; ajatuksensa eivät olleet
työssä, vaan lensivät yltä ympäri ja työskentelivät varsin toisten
asiain kanssa, kuin kyntämisen, kylvämisen ja sadon kanssa. Kasvonsa
tuli aina vaaleammaksi, ruumiinsa laihemmaksi ja voimattomammaksi ja
selkiästi näkyi että joku salainen mato närhi elämänsä sisimpää juurta.
Äiti hoksasi sen kauheudella, mutta kuu Rietrikki ei sanaakaan
virkannut siitä mitä tapahtui sydämessään, niin myöskin hän oli ääneti,
niinkuin olisi pelännyt että ainoa sana taitaisi herättää Rietrikin
sydämessä salatun kipinän täyteen liekkiin. Myöskin isä ei virkkannut,
vaan vanha eno piti usein, kun Rietrikki ei ollut lässä, heille kovat
rangaistus-saarnat.

"Nyt olette yksipäisyydellänne matkaan saattaneet kummallisia asioita",
sanoi hän kerran. "Tahdotte kernaasti pitää pojan hengissä ja luulette
sen käyvän paraiten laatuun siten, että salaatte hänen vihollisen
hauleilta. Vaan mitä olette sen kanssa voittaneet? Ettekö näe että
poika laihtuu? Kauaa ei hän enää kestä ja sanon teille että, joll'ei
täällä pian tapahdu muutosta asiassa, niin tulette katkerasti katumaan
yksipäisyyttänne. Jos olisitte kohta antaneet hänen mennä vanhan
_Rietrikin_ tykö, niinkuin toivoi, niin olisi hän nyt terve ja raitis
ja kentiesi upsieri; sillä sen varmaankin luulen, että hän tulee
mainioksi, niinkuin aina olen sanonut. Siis käännäittää nyt toisaalle,
hyvät ystävät, ja antakaa hänen mennä; vielä on aika, mutta vuoden ja
päivän takaa varmaan on myöhäistä!"

Äiti itki ja epäili mitä päättäisi asiassa, sillä kuinka hyvänsä
päätti, oli aina edessään kauhia näkö. Mutta isä piti kiini entisestä
tahdostaan ja sanoi: "pojan täytyy jäädä kotiin! Halunsa sota-ammattiin
ja sotamies-elämään kyllä autauu, kun tulee vanhemmaksi ja
järkevämmäksi. Ja senlaisesta halusta ei kukaan ihminen vielä ole
kuollut; ihmeellistä olisi, jos Rietrikkimme olisi ensimmäinen jolle
niin sattuisi. Siinä asiassa taidatte olla murheetonna. Kuitenkin poika
jää kotiin, niinkuin olen sanonut; ja nyt loppu!"

Vanha eno virkki pari sanaa harmista, pisti piippuunsa ja sytytti sen,
kävi pellolle ja alkoi savuja vetämään, niinkuin tahtoisi peittää koko
maailman tupakkasavuun. Ukko Hammer, joka akkunan läpi näki, kuinka
vuoveri murisi, ymmärsi siitä hyvin, kuinka vihastunut hän oli, vaan
siitä ei huolinut; ei aikonut hiuskarvaakaan peräytyä siitä, minkä oli
kerta sanonut, vaikka vanha sotilas joka päivä polttaisi naulan
tupakkaa. -- Sillä välin sai Rietrikki enolta tarkkaan tietää mitä isä
oli virkannut. Hän huokahti, tuli aina hiljemmäksi ja surullisemmaksi,
vaan ei ollenkaan valittanut, eikä sanallakaan suruansa ilmiantanut,
jota olisi taittu pitää sielunsa korkeimman toimen ilmoittajana. Hän
vaarinotti vakaasti ja tarkasti käskyn: sinun pitää isääsi ja äitiäs
kunnioittaman! -- ja siihen luki myöskin totteliaisuuden. Koetti siis
aina syvemmäksi sydämeensä vaivuttaa halunsa. Kokonansa toki ei
onnistunut, sillä kunnian ja maineen toivo oli aivan voimallinen
sisässään, vaan taisi toki jossakussa määrässä rakastetun äitinsä
silmiltä salata sydämensä surun ja myöskin tämä asia oli hänestä
voitto, jot'ei ollut halveksiminen ja joka toden takaa oli hänelle
joksikuksi turvaksi ja rauhaksi.

Semmoisten tapausten alla sattui 1757 vuoden syksy ja talvikuukaudet;
ja Schlesiaan, joka tähän asti joksikin oli ollut rauhoitettu
sekamelskeistä, marssi Preussialaisia ja Itävaltalaisia rykymentejä
toinen toisensa jälkeen. Näytti niinkuin tulisi tapahtumaan joku
päätappelu. Niin tapahtui eräänä päivänä marraskuussa, että Rietrikki
varhain aamulla ryntäsi sisälle vanhempiensa tykö ja kertoi melkein
äänetönnä, että toisella puolen kukkuloita oli kuullut kaukaa kanoonain
jyskettä. Ukko Hammer ei ollenkaan uskonut, sillä ei tiennyt, että
sotamelske nyt oli muuttanut niin liki koti kyläänsä, mutta Rietrikki
väitti kiveen kovaan, ett'ei ollut erehtynyt ja eno, joka pojan ensi
sanoja virkkaessa oli kiiruhtanut ulos asiasta selkoa saamaan ja joka
nyt palasi, teki kohta asiassa päätteen.

"Että kuninkaamme on joutunut tappeluun vihollisiensa kanssa, on
epäilemätön asia," sanoi hän, "toki lienee ainoastaan kahakka eikä
päätappelu, sillä semmoseksi on kanoonan jyske aivan heikko. Tahtoisin,
Rietrikki, että tekisimme niin, että näkisimme tappelun likemmältä."

Juuri näissä sanoissa ilmestyi Rietrikin salainen toivo, ja
epäilyksettä oli hän valmis enoansa seuraamaan. Murheellinen äiti kyllä
oli asiata vastaan, vaan isä kohta suostui, ja kuiskasi eukolle
korvaan, että paras keino poikaa sotahalustaan lääkitä oli juuri antaa
hänen likemältä katsoa sodan hirmuja. "Annappa hänen omin silmin
nähdä", sanoi hän, "kuinka verisellä kentällä niin sanoakseni hirmuinen
arpaheitto heitetään ihmisten hengistä; annappa hänen nähdä, kuinka
rivittäin kuolleina kaatuuvat ja kuinka haavoitetut turhaan apua
pyytävät, niin sota-unennäkönsä kyllä haihtuvat, niinkuin sumu ja poika
istuu mielellä kotona vanhempiensa tykönä. Annappa hänen mennä,
vaimoseni! Kyllä saa muuta nähdä, kuin iloiset sotaleikit, joita pojat
laskevat kotona kylässä."

Semmoisia syitä vastaan äitellä ei ollut mitään sanomista; pyysi
ainoastaan veljeänsä pitää tarkkaa vaaria Rietrikistänsä, ja antoi
sitten kummankin Herran nimessä lähteä matkalle.

Miehuullisesti matkusti nyt Rietrikki enonsa sivulla sotakentälle päin;
sydämensä sykki taajempaan, kun kuuli jonku kanoonapamauksen ja
tuskamaisesti pelkäsi koko metelin loppuvaksi, ennenkuin pääsivät
perille.

"Sen puolesta voit olla murhetonna, poikaseni", vastasi ukko
kylmäverisesti. "Tunnen joksikin tappelukentän, jossa tappelevat ja
paikka on niin sopimaton, ett'ei tappelu juuri äkkiä pääty. Päästyämme
kukkuloille, jossa on hyvä näköala, taidamme kohta tarkkaan saada
tietoa kuinka asiain laita on."

Niin pikaisesti, kuin sotavanhuksen puujalan tähden mahdollinen oli,
käytiin kukkulalta kukkulalle, siksi, kuin seisoivat sen päällä joka
oli likinnä tappelukenttää. Hengästyneinä pitkän vaivaloisen marssin
jälestä, silmäilivät he nyt, tutkien, kedon yli; siellä kamppaili kaksi
väkevää armeijaa, Itävaltalainen ja Preussialainen, toistensa kanssa.
Paljon eroavaisista vaatepuvuista taittiin helposti eroittaa sotivat
riitapuolet ja ei kauaa viipynytkään ennenkuin Rietrikki tarkalla
näöllään ja enon antamilla tiedoilla jo oli tutustunut sodan käynnin
kanssa. Siellä ja täällä jyskivät patterit vihollista vastaan ja
peittivät ajottain osan tappelukenttää kruutipilviin, jotka
raittiit tuulipuuskat taas hajottivat. Tuolla marssi taaja osasto
Preussialaista jalkaväkeä vihollisen keskikohtaa vastaan, vaan kova
kiväärinvalkea pysäytti sen, ja koko linjaa myöden ammuttiin ehtimiseen
järkähtämättömiä Itävaltalaisia vastaan. Ehtimiseen jyski kanoonatuli
ja kuulat lensivät molemmin puolin kuoleman ennustajina. Monta
sqvadroonaa ratsuväkeä lähetettiin Preussialaisille rykymenteille
avuksi auttamaan päälle-ryntämisessä, vaan salaman pikaisuudella
heittäytyi muutama Unkarilainen ratsuväki-rykymentti ensimmäisten eteen
ja siitä syntyi tappelu, jossa välistäin yksi, välistäin toinen oli
voitolla. Viimein Preussilainen ratsuväki peräytyi hyvässä
järjestyksessä, suojeltuina battereiltansa, niin että Itävaltalaiset
eivät uskaltaneet heitä seurata, ell'eivät tahtoisi tulla
karteschi-tulelta ammutuiksi, ja jalkaväen oli nyt sotiminen varsin
avutta.

"Eno", huusi äkkiä Rietrikki, jonka posket ja silmät punottivat
sotahalusta, "miks'ei Preusialainen ratsuväki riennä suon läpi ahon
takapuolella ja karkaa vihollisen selkään? Tuokiossa saattaisi
murhaavan batterin äänettömiksi ja heittäisi vihollisten koko
keskikohdan nurin, jolla jo edestäpäinkin on niin voimallista karkausta
vastustaminen. En voi ymmärtää kuink'ei päällikömme tottunut silmä
huomaa tätä seikkaa!"

"Tietysti ovat sitä jo koettaneet ennen," vastasi ukko järkevästi,
"vaan ei lie onnistunut, sillä vaikeata on päästä suon läpi, ja
ainoastaan muutamia ihmisiä on näillä tienoilla, jotka sen tarkemmin
tuntevat. Mutta myönnän kyllä, poikaseni, että, jos esityksesi
toteentuisi, niin tappelu varmaan puolen tunnin takaa päättyisi
eduksemme."

"Eno! mun täytyy kohta lähteä ja puhua päälikölle siitä!" huusi
Rietrikki levottomalla innolla. "Katsoppa vain, nyt alkaa myöskin
jalkaväkemme peräytyä! Totisesti, joll'ei neuvokasta keinoa keksitä,
niin päivä meikäläisiltä on mennyt hukkaan!"

"Jää tänne, sanon minä! Eläkä koetakkaan liikkua paikastasi!" sanoi
eno, aina eteenpäin silmäillen kenttää. "Äitisi on käskenyt minun pitää
sinusta vaarin."

Vaan, ennenkuin ukko oli puheensa lopettanut ja ehtinyt katsoa
taakseen, juoksi Rietrikki jo täydessä vauhdissa mäenkukkulaa alas ja
riensi suoraan erään ratsuväki-osaston tykö, joka seisoi toisella
kukkulalla. Täällä luuli itse päälikön olevan, joka johti koko
tappelun, eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin Rietrikki sai tietää kuka
oikea päällikkö oli. Tämä istui liikkumatta hevosensa selässä, joka oli
uljas hiirikko; katsellen kiiltävin silmin tappelu-kentälle päin antoi
hän silloin tällöin suullisesti käskyjä käskyläisilleen, jotka silloin
kauhealla vauhdilla kiiruhtivat kentän ylitse ja kohta, kuin olivat
ehtineet asianomaiselle käskyn-haltialle esittää päällikön antamat
käskyt, nähtiin joka kerta uudet liikunnot ja temput, jotka joko
matkaan saattivat erinäisen seurauksen tahi kumminkin antoivat uuden
vauhdin sodan menolle. Rietrikkimme joka oli paljon hengästynyt
äkkisestä juoksustaan, hengähti ensin vähän aikaa ja tarkasteli sillä
välin päällikköä tarkemmin. Hän istui liikkumatonna korkean hiirikkonsa
selässä ja vaatepukunsa ei ollut likimäärinkään niin loistava, kuin
kenraaliensa ja apulaistensa, jotka kunnioituksella odottivat
käskyjänsä. Toki kiilsi iso tähti rinnalla, ja koko olentonsa, koko
katsantonsa ilmoittivat hänen syntyneen sotapäälliköksi. Hän näytti
joksikin vanhalta. Vartensa oli hoikka ja vähäsen käykässä, kasvonsa,
jotka kuvasivat hänen nerokkaan sielunsa, olivat syvissä rypyissä ja
näyttivät vähäsen tuikeilta, vaan suurista sinisistä silmistään kiilsi
vielä nuoruuden into, ja niin tulinen ja läpikäyvä oli silmä-iskunsa,
että Rietrikki oikein pelästyi, kun äkkiä huomasi sen häntä
tarkastelevan.

"Kuka olet?" kysyi päällikkö nuorukaista lyhykäisesti ja tuimasti.
"Mitä sinun on asiaa?"

Rietrikki rohkeni kohta astua päällikön eteen, otti kunnioituksella
lakin päästänsä ja sanoi: "Herra sotamarsalkki tai kuka lienette,
tahdon ainoastaan esitellä teille jotakin.

"Puhuppa siis, mutta lyhykäisesti! Näetsä, ett'ei minulla ole paljon
aikaa."

Lyhykäisesti, niinkuin sotapäällikkö käski, kertoi Rietrikki nyt mitä
oli nähnyt mäenkukkulalta ja koetti taivuttaa häntä lähettämään osaston
ratsuväkeä suon läpi vihollisen selkään.

Nähtävällä kummastuksella katseli päällikkö kaunista, vilkasta
nuorukaista halvassa liinatakissaan, sieppasi liivitaskustaan
nuuskitoosan ja nuuskasi kerta toisen jälkeen, minuutissa sanaakaan
virkkamatta.

"Kuka on sinulle sanonut että äkkinäinen karkaus vihollisen selkään
päättää tappelun?" kysyi hän viimein.

"Voi kummaa," sanoi Rietrikki, "sen sanoo paljas järki ja sen ohessa
olen vakaa asiasta, sillä vanha enoni, joka kauan on palvellut suurta,
rakasta kuningastamme, on suostunut esitykseeni."

"Niin, niin, esitys on hyvä!" sanoi päällikkö ystävällisesti, "olisi jo
tehtynäkin, joll'ei olisi melkein mahdotonta päästä tuon kirotun suon
läpi; sekä hevoinen että mies vaipuvat ruoppaan."

"Jos tahdotte antaa minun johtaa marssia" huusi Rietrikki innokkaasti,
"niin annan pääni, joll'emme puolen tunnin takaa ole vihollisen
takana."

Päällikkö katseli taas nuorukaista ja tarkasteli häntä pää-laesta aina
varpaasen innokkailla silmillänsä.

"Oletko jo ollut sotapalveluksessa?" kysyi hän sitten äkkiä.

"En vielä," vastasi Rietrikki alakuloisella katsannolla.

"Voi toki, tahtoisin mielelläni sotia suuren kuninkaamme edestä, mutta
vanhempani eivät suvaitse. Eikä siis käy laatuun; sillä jos'ei
kunnioita isäänsä ja äitiänsä, hänelle ei käy ikinä hyvin!"

"Noh! Noh! kyllä vielä neuvo keksitään," sanoi päällikkö ja taputti
Rietrikkiä olkapäälle. "Nyt tahdon kuitenkin sinun antaa näyttää
rykymentille tien. Adjutant Redern, astukaa alas; jättäkää hevosenne
tälle pojalle. Majuori Ziethen! teidän on vieminen käskyni kenraali
Klewitz'ille, että hän puolella ratsuväellä nyt kohta lähtee tänne
ahon vasemmalle puolelle, toinen puoli jääköön paikalleen jalkaväelle
suojelukseksi."

"Nyt marsch!" Sitten taas kääntyi hän Rietrikkiä päin, kysyen:
"Taidatko ratsastaa."

"Kyllä, herra!" oli vastaus. "Kyllä moni irstainen varsa minun on
heittänyt tanterelle, mutta kyllä sen lopulta tein kesyksi."

"Nouseppa siis selkään ja jää tänne niin kauaksi viereeni."

Miehuullisesti nousi Rietrikki hänelle jätetyn kauniin, tulisen
hevoisen selkään, ohjasi sitä vakaalla kädellä, kun alussa tahtoi
ponnistella, ja katseli nyt tarkasti päälikön sivulla sotamelskeen
pitkitystä.

Vielä taisteltiin alinomaa vaihtelevalla menestyksellä ilman
päätteellistä seurausta. Itävaltalaisten keskuus piti vielä paikkansa
järkähtämättömällä urhoollisuudella eikä yhtä urheain preussialaisten
rykymenttien ponnistus tainnut heitä paikailtaan ajaa. Sen lisäksi
lähetti vihollinen vielä yhtä päätä yhden rykymentin toisen perästä
tuleen, kun sitä vastaan preussialaisten koko päävoima jo monta tuntia
oli taistellut, mitään apua saamatta.

"Varmaankin on ratsuväen nyt jo aika käydä tappeluhun, joll'emme tahdo
tulla häviölle," sanoi päällikkö tulisesti.

"Lähteös nyt poikani matkalle, ja näytäppä että käytät itses miehen
tavalla, muuten piru sinun elävältä syököön! -- Marsch!"

"Ilman sapelitako herra?" kysyi Rietrikki. "Entä jos täytyy hakata?"

"Niin, oikein! Minua ilahuttaa että myöskin sitä ajattelet... Lainatkaa
hänelle sapelinne, majuori Ktutzov! Luulen ett'ei poika sitä häväise.
Ja kuuleppa, Rietrikki, et saa tappelu-tannerta jättää, ennenkuin olen
enemmän ehtinyt kanssasi puhella. Ymmärrätkös sitä? Vanhempasi tahdon
myös nähdä. Ja nyt, Jumalan nimeen! hyvästi!"

Sanomattomalla mielellä viittasi päälikkö kädellään jäähyväisiksi ja
kunnioittavan, sotatieteellisen honnöörin tehtyä riensi Rietrikki
irstaisen hevoisensa selässä kentän yli ja minuutin takaa oli hän
ehtinyt sinne, missä ratsuväki odotti hänen johtoansa. Hän lähti kohta
kenraali Klewitz'in tykö, jolle muutamalla sanalla antoi tiedon, että
marssi kohta alkaisi.

"Vaan oletteko myös vakaa asiastanne, poikani?" kysyi epäilevästi vanha
harmaapää kenraali. "Ajatteleppas, että kaikkein meidän menestyksemme
ja vielä enemmänkin tulee sen päälle kuinkas näytät tien."

"Luottakaa minuun, herra kenraali," vastasi Rietrikki kunnioituksella.
"Minä tunnen suon joksenkin tarkkaan, ja johdatan teitä niin, ett'eivät
hevoiset pahimmissakaan paikoissa vajoa polviin asti."

Rietrikin rehellinen katsanto tuotti uskallusta. Kenraali järjesti
retken, ratsasti itse etunenässä Rietrikki sivullaan ja suurella
vauhdilla lähdettiin suohon-päin.

Rietrikkimme ei ollut luvannut enempää, kuin taisi täyttää. Useimmissa
paikoissa ei ruoppa mennyt kavioinkaan yli ja pahimmissa ei täyteen
polviinkaan saakka. Puolessa tunnissa pysähtyi ratsuväki
itävaltalaisten takana, jotka eivät vähintäkään sitä aavistaneet,
varsinkin kun luulivat suon aivan mahdottomaksi läpikäydä; ja Rietrikki
kuiskasi nyt vanhalle kenraalille korvaan: "Vivat! tappelu on
voitettu!"

"Kyllä, kiltti poikani! Jumalan avulla!" vastasi Klewitz. "Vaan jääppä
nyt tänne, sillä nyt annan soittaa päälle-karkaamaan.

"Jos suvaitsette, niin tahdon kernaammin olla sivullanne," virkki
Rietrikki, lieskuvalla silmän-iskulla. "Jo kauvan olen toivonut päästä
sotimaan kuninkaani ja isänmaani vihollisia vastaan"

"Hyvin puhuttu urhea poikani! Näen kyllä, ett'et tahdo jättää mitään
puolitekeiseksi. Lähtekäämme siis Jumalan nimeen! Eteenpäin pojat!
Puhaltakaa rynnäkkö! Hurraa!"

Urhokkaan ukon into tarttui myös kohta joka erityiseen ratsurihin.
Jok'ainoa aavisti rynnäkön tärkeyden ja jok'ainoa tunsi itsessään että
mieluisemmin tahtoi kuolla, kuin peräytyä tappelu-tantereelta.
Trumpeetit kaikuivat, upserien korkeaääniset komentosanat vastasivat
niitä ja rykymentit riensivät niinkuin nuolet myrskynä vihollisen
keskikohtaa vastaan. Preussialainen päällikkö oli tehnyt kaikki sopivat
valmistukset täksi tärkeäksi hetkeksi. Kohta ratsuväen rynnättyä
vihollisen selkään astui koko preusialainen sotajoukko yhtä haavaa
esiin. Kaikki linjat, jotka ennen liikkumattomina olivat seisoneet
tulessa, riensivät eteenpäin. Ratsuväki riensi esiin, koko tykistö
pyöri jyskeellä savulla peitetyn kedon yli ja pysähtyi vihollisen
likeellä sellaisella paikalla, jossa taitaisi matkaan saattaa suurimman
hävityksen. Vihollinen hämmästyi; väen paljoutensa ei häntä enää
pelastanut; kauhea rynnäkkö, joka oli niin äkkinäinen ja yhtäaikainen
joka taholta, se otti heidän ymmärryksensä, ja kun sen lisäksi vielä
havaitsi että takaakinpäin uhattiin niin sekasohina tuli yleiseksi.
Äkillinen pelko heikensi entisen urheutensa; enimmän pelästyneet
heittivät pois aseensa ja huusivat: "Pelastakoon itsensä ken taitaa."
Tuokiossa loppui kaikki järjestys, eitä mikään komento auttanut, ei
myöskään taittu erottaa päälysmiesten käskyjä ja viidessä minuutissa
oli vihollinen samalta sotatantereelta, jota äsken niin miehuullisesti
puolustivat. Taistellus varsin loppui ja nyt alkoi takaa-ajaminen.
Ratsuväki otti silmänräpäyksessä vihollisen batterit, joidenka
hoitajat, kun paetessaan tekivät vastarintaa, armotta tapettiin.
Tuhansittain vihollisia otettiin vankiksi ja melkein yhtä monta kaatui
vainojien miekoilla; vähin osa pääsi pakoon. Preusialaiset saivat
täydellisen voiton voimakkaamman vihollisen yli.

Vasta tunnin päästä palasivat ne rykymentit, joita Rietrikki oli
seuranut tappellutantereelle. Veri juoksi vähäisestä haavoituksesta
vasemmassa käsivarressa, mutta siitä ei huolinut, vaan kasvonsa
loistivat voitto-ilosta sen ylitse, että esityksensä onnellisesti oli
päättynyt. Vanha kenraali Klewitz, jonka rinnalla hän alinomaa
ratsasti, katseli silloin tällöin hyväntahtoisesti nuorukaista, jota
tämä ei toki havainnut. Sillä tavoin joutuivat sille kohtaa tannerta,
missä ylipäälikkö oli ja anteli joukon lentosanomia, joita muutamat
ratsumiehet vastaanottivat ja salaman pikaisuudella veivät joka taholle
voittoa ilmoittaaksi. Päälikön läheelle olivat useemmat rykymentit
pysänneet ja Rietrikillä oli tilaisuus silmäillä tappelu kenttää, joka
näöltänsä oli erittäin kirjava. Siellä ja täällä seisoi joukko
sotamiehiä, pitäen silmää aseettomista sotavangeista, joidenka luku
joka minuutti eneni. Tohtoorit ja haavalääkärit kulkivat tantereen yli,
hakien haavotettuja, joille antoivat apunsa, jos olivat ystäviä tai
vihollisia. Aseita, rikkeimiä tykkejä, kaatunneita ihmisiä ja hevoisia
makasi sekaisin, todistaen suurta sekaannusta ja kauhistusta. Niin
kauas kuin silmä kannatti, nähtiin vielä pakenevia vihollisia
takaa-ajavia preusialaisia. Siellä ja täällä kaikui vielä kivärin
pamauksia, kun vihollinen koetti tehdä vastarintaa, vaan ei kauvaa
kestänyt. Lähettiläisiä lähetettiin joka taholle käskemään laa'ta
takaa-ajamasta. Rykymentit jotka olivat vihollista ajaneet takaa
palasivat nyt tappelukentälle ja järjestivät itsensä hyvään
järjestykseen. Vihollisilta otetut kanoonat ja kruutivaunut ynnä muuta
koottiin yhteen paikkaan ja järjestys näytti taas tulevan äärettömän
sekasorron siaan.

Rietrikkimme, joka vielä alinomaa uuteliasti silmäili, mitä tapahtui
ympärillään, tunsi yht'äkkiä; että joku tarttui käsivarteensa ja sai
nähdä vanhan Kenrali Klewitzin joka lyhykäisesti, vaan ystävällisesti
kehoitti häntä tekemään hänelle seuraa. He ratsastivat päällikön tykö,
joka nyt istui kenttätuolilla suuri rumpu edessään ja kirjoitti
paraikaa viimeiset lentosanomat. Heti lopetettuansa nousi hän ylös ja
kiiruhti kenraalin ja Rietrikin tykö, jotka olivat astuneet hevostensa
selästä ja nyt kunnioituksella olivat muutaman askeleen päässä.
Taputtaen ystävällisesti kenraalia olkapäälle sanoi hän:

"Olette Klewitz, tässä tappelussa käyttäineet hyvin! Miehen tavalla
kävitte vihollisen kimppuun ja urhokas rynnäkönne päätti tappelun.
Kiitän teitä, kenraali!"

"Pyydän anteeksi, Teidän Majesteettinne," vastasi Klewitz, jolloin
Rietrikki tuli aivan hämmästyksiin tästä kenraalin puheesta
havaittuansa, että seisoi kuninkaansa edessä, "pyyhän anteeksi! Tämä
ylistys ei tule minuun, vaan tämän urhokkaan nuorukaisen osaksi, jok'ei
ainoastaan vahingotta näyttänyt meitä suon läpi, vaan myöskin älyllänsä
ja urhoollisuudellaan pelasti henkeni. Sotametelin alla tulin
käsikahakkan kahden kyrassierin kanssa ja minä vanha mies en suinkaan
kauaa olisi tainnut taistella niitä vastaan, joll'ei nuori
seurakumppanini olisi tullut kun myrsky ja paiskanut maahan
viholliseni, jota tehdessä itse tuli haavoitetuksi, vaan ei siitä
huolien voi minun takasin armejan tykö. Tämä oli Itävaltalaisten
viimeinen vastarinta; kohta sen jälkeen pötkivät pakoon. Vaan
täydellistä voittoa en olisi nähnyt, ell'ei tämä poika olisi ollut."

Kuningas seisoi liikkumatta paikallaan, vaan nuuskasi ehtimiseen,
silmäillen silloin tällöin Rietrikkiä, joka ujona ja punastuneena
tuskin uskalsi silmiänsä maasta nostaa.

"Harmillista!" sanoi kuningas viimein, "tuo olisi hyvä sotamies! vaan
ei pääse siksi; vanhemmat eivät suvaitse. Tyhmyyksiä! Juuri semmoisten
miesten puuttessa olen. Minun täytyy itse puhutella vanhempia".

Joutuisasti antoi hän vielä muutamia käskyjä sotajoukon
kokoamisesta, järjestämisestä, ja lähtemisestä pää-armeijan tykö, jonka
pää-lepopaikka oli kauempana etelässä ja nousi sitten taas hiirikkonsa
selkään, käskein muutamia adjutantia seuraamaan.

"Ei meillä ole mitään enää täällä tekemisiä" sanoi hän. "Meteli on
loppunut ja takaa-ajamisesta ei ele mitään hyötyä. Päätappelu tulee
piakkoin tapahtumaan; se on päättävä kuka jää Schlesian herraksi.
Tulkaa kanssani, Klewitz ja sinä, Rietrikki, vieppä meitä suorimpaa
tietä kylääsi. Minun täytyy tuntea niin uljaan pojan vanhemmat".

Melkein hourupäisenä kunninkaan armollisesta käyttäimisestä ja
ennakolta jo mielissään kuninkaan käynnistä vanhempiensa tykönä
jonka seurauksen aavisti, hyppäsi hän rajusti hevosensa selkään ja vei
Hänen Majesteettinsa ynnä seuraajansa lyhintä ja parasta tietä
vanhempiensa tuvan tykö. Tänne oli myöskin vanha eno jo palannut,
kun mielestään oli nähnyt sisarensa pojan ajavan vihollisia takaa ja
kertoi juuri par'aikaa, mitä kummia Rietrikki oli matkaansaattanut
tappellutanterella. Mutta silmäiltyä ulos akkunasta lopetti hän
yht'äkkiä kertomuksensa ja sanoi: "mutta mitäpä nyt puhelen! Tuollapa
poika tulee ratsastaen, ja -- totta vieköön! -- jälessänsä tulee Hänen
Majestettinsa, armollinen vanha Rietrikkimme koko seuransa kanssa.
Valmistaitkaa nyt vastaanottamaan, hyvät ystävät! Sillä juuri teille,
eikä muille kuningas tulee!"

Rietrikin vanhemmat hämmästyivät niin tästä odottamattomasta tulosta,
ett'eivät kohta tainneet tulla järkiinsä. Ennenkuin olivat päässeet
hämmästyksistään, astui suuri _Rietrikki_ jo kauniisen kammioon,
silmäili ympäri, tarkastellen, ja ymmärsi kohta kysymättä, että oikeat
henkilöt oli edessään.

"Ukko Hammer", sanoi hän, lähestyessään häntä, "olette varmaan aika
mies, kun olette tuommoisen uljaan pojan kasvattaneet. Poika
kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä ja tietää totella. Vahingoksi, ette
anna hänen tulla sotamieheksi! Minä olisin muuten mielelläni tahtonut
häntä. Tarvitsen semmoisia miehiä. Juuri semmoisia olemme paitsi. Vaan
en tahdo teitä pakottaa, ukko Hammer. Te olette isäntä perheessänne
eikä siinä asiassa kuninkaallannekaan ole mitään sanomista."

"Voi Teidän Majesteettinne!" huokasi vanha Hammer, kuninkaan hyvyydeltä
voitettuna, ja vuodattaen isoja itkukyyneleitä sanoi hän: "Jos poika
kelpaa joksikin, ottakaa häntä Herran nimessä! Jumalan, kuninkaan ja
isänmaan edestä ei mikään saa olla meille kallisarvoista."

"Mutta mitä te asiasta sanotte, akka pieni?" sanoi kuningas
ystävällisesti kääntyen akan puoleen. "Suvaitsetteko myöskin hyvällä
tahdolla, että poika lähtee?"

"Kyllä, ja siunauksella kaupan päälle," vastasi äiti hellällä, vaan
joksenkin vakaalla äänellä. "Jo kauan on ollut pojan salainen toivo
palvella kuningastansa, ja kun Teidän Majesteetinne pitää hänen
kelvollisena taistella edestänne, niin lähteköön Jumalan nimeen!"

"Oi Isäni!... Voi Äitini!" huokasi Rietrikki ihastuksissaan ja sulki
korkeasti rakastetut vanhempansa syleensä. "Ilolla ja surulla jätän nyt
teidät, koska näen, että Jumalan tahto vie minut sotamelskeesen."

Sillä välin kuiskasivat kuningas ja Klewitz toistensa kanssa, jonka
jälkeen edellinen taas kääntyi koossa olevaan joukkoon päin, johonka
vanhemmat ja poika olivat yhdistyneet. "Jättäkää jo sillensä, hyvät
ystävät", sanoi hän. "Meidän on matkustaminen edemmäksi, ukko Hammer, ja
poikanne ei saa jäädä jälkeenpäin. Pojan urhollisen ja järkevän
käyttäimisen tähden nimitän hänen yli-luutnantiksi ja tämä vanha
Klewitz tahtoo hänen adjutantiksensa. Jos aina käyttäit niin hyvin kun
tänäpänä, luutnantti Rietrikki, niin olet onnen löytävä, sillä minussa
ja vanhassa Klewitzissä on sinulla kaksi hyväntahtoista suositteljaa."

Sekä vanhemmat että Rietrikki lankesivat polvilleen, kuninkaan jalkojen
eteen, ja toivat esiin kiitoksensa, mutta vanha eno pyhki kyynelen
harmaista viiksistään ja virki tyytymättömänä, "voi onnettomuutta! tätä
en voi kärsiä!"

"Mikäpä teille on vasten mieltä vanha harmaa-parta?" kysyi kuningas,
joka oli kuullut hänen sanansa, "ettekö tahdo että sisarenne poika,
jonka niin hyvin olette opettaneet, seuraa meitä tappelu tanterelle?"

"Jumala varjelkoon minua, teidän Majesteetinne! Sepä juuri oli innokas
toivoni. Vaan se asia ett'en minä vanha raajarikko enää taida taistella
kuninkaani edestä, -- pahuus vieköön minua harmittaa. Kirottu
puujalkani on syy siihen, eikä mikään muu, teidän Majesteettinne!"

"Ole ääneti siitä asiasta", vastasi kuningas tuikeasti, vaan
hyvän-laitaisella katsannolla, "olet rehellisesti tehnyt
velvollisuutesi isänmaata kohtaan. Kyllä sinut tunnen, ala upsieri
Konrad Wallan. Sääresi hukkasit Soor'in tappelussa, jossa
Preusialaiseni niin urhollisesti taistelivat. Olit aina ensimäisiä, kun
vihollista vastaan mentiin. En ole sinua unhottanut. Saat elatus rahan
ja voit elää siitä. Mutta tässä saat jotain erinästä, muistoksi
vanhalta _Rietrikiltä_; sen saat pojan tähden, jonka olet tehnyt niin
järkeväksi ja uljaaksi; oppilaisesi on tänäpänä voittanut tappelun. Ja
nyt jää hyvästi!" Kuningas oli ottanut kellonsa taskustaan ja antoi sen
sotavanhukselle käteen.

Harmaantunut sotilas seisoi siinä vaaleana ja liikkumattomana niinkuin
patsas; ainoastaan rintansa aleni ja yleni rajusti ja ilmotti mikä ilon
myrsky liikutti sisustansa. -- Nyt kuningas ja seuransa ynnä Rietrikki
lähtivät kammarista, nousivat taas hevosen selkään ja riensivät
tiehensä tuulen pikaisuudella. Vasta sitten, kuin kavion lyönnit
kuuluivat kaukaa, pääsi eno taas hämmästyksistään. "Pahuus vieköön!"
huusi hän, "eläköön ... kauan vanha _Rietrikki_ ... jok'ei ilolla anna
ampua itseänsä hänen edestänsä on kurja mies!"

Eukko Hammer nojasi ukkonsa rintaa vasten ja itki puoleksi ilosta,
puoleksi surusta. Ne ylistys sanat, jotka poikansa oli saanut kuninkaan
omasta suusta, ilahutti häntä, samalla kertaa kuin äkkinäinen ero antoi
sydämellensä surua. Mutta ukko Hammer ja vanha Konrad tiesivät piakkoin
lepyyttää hänen. Toki löysi hän paraamman turvan, kun ajatuksillaan
kääntyi Jumalan tykö ja uskoi hänen haltuunsa rakkaimman mitä hänellä
oli maan päällä. Hän näki Jumalan tahdon tässä tapauksessa, joka
niinkuin tuulenpuuska vei pojan perheestä ja luottamuksensa Jumalan
johtoon ja asian hyvään päättymiseen oli niin järkähtämätön, että pian
leppyi surussaan.

Ukko Hammer ajatteli, niinkuin hänkin. Kuninkaan sanat olivat hänen
vakuuttaneet siitä, että Rietrikki nyt oli oikeassa ammatissaan eikä
järkevä ukko muuta toivonutkaan. "Herra on hänen meiltä ottanut," sanoi
hän. "Herra on hänen myöskin varjeleva ja käsiimme takasintuova."

Vaan ei kukaan koko perheessä toki ollut niin onnellinen, kuin vanha
Konrad, hän oli kuin seitsemännessä taivaassa. Kuninkaan lahja ilahutti
häntä enemmän, kuin sanoa saattoi ja se seikka että Rietrikkinsä toki
lopulla tuli sotamieheksi ja sen lisäksi upsieriksi kohta alussa,
saattoi hänen varsin ihastuksiin. "Odottakaapa vain," sanoi hän, "niin
varmaan, kuin nimeni on Konrad, tulee poika kentraaliksi ennen sodan
loppua! se, jota kuningas hyväilee, on onnen saava, jos tahtoo tai ei.
Hyvät ystävät, tämä oli kaunis päivä meille kaikille!"

"Niin oli!" virkki ukko Hammer ilosta säteilevällä katsannolla ja
myöskin akka myöntyi, sillä hän toivoi, että Jumala johtaisi kaikki
hyvään loppuun.




VI.


Hubertsburg'in rauha teki toivotun lopun seitsen vuotisen sodan
kärsimyksille. Vanha _Rietrikki_ palasi pääkaupunkiinsa ja
kanssansa ne kentraalit ja upsierit, joidenka ei tarvinnut lähteä
korttieriin kaukaisiin maakuntiin. Mitä Rietrikki Hammer'iin koskee,
oli enon ennustus toteentunut. Rietrikki jonka urotöitä suuren
kuninkaan silmä tarkasteli, oli viime sotaretkessä tullut
kentraaliksi ja todella olikin väsymättömällä virka-innollaan,
pelkäämättömällä urhoollisuudellaan, usein näytetyllä järkevyydellään
ja neuvollisuudellaan rehellisesti ansainnut tämän korkean arvon. Kun
osastollaan oli tullut Berlin'iin, lahjoitti kuningas hänelle suuren
komean huone-rivin, täydellisesti sisustettu ja täysillä huonekaluilla
ja sanoi pilkaten, ett'ei nyt enää kauvaa saisi kenraalille puuttua
rouvaa, joka pitäisi kaikki hyvässä järjestyksessä.

"Pyydän anteeksi teidän Majesteettinne," vastasi Rietrikki, "myöskin
nuoren miehen on toimeen tuleminen omin neuvoin. Jos teidän
Majesteettinne olisi niin armollinen ja joku päivä tulevalla viikolla
tulisi tyköni päivälliselle, niin kyllä näkyisi, tulenko toimeen vaiko
en."

"Hyvä kenraali Hammer," sanoi kuningas, "kyllä noudatan käskyänne.
Mutta", lisäsi hän pilkaten, "katsokaa vain eteenne, ett'en löydä
mitään syytä tyytymättömyyteen."

Onnellisena kuninkaan armosta ja hyvyydestä kiiruhti kenraali kotiin,
puhui kokillensa asiasta ja kehoitti häntä tekemään parastansa, että
kuningas pysyisi hyvissä mielin. Kokki lupasi tehdä parastansa ja
päivää ennen pitoja kulkivat kenraalin palveliat ympäri kaupunkia
käskemässä puoliseksi niitä sotakumpaneita, joita pidettiin sen
arvoisina, että taisivat istua kuninkaan kanssa samalla ruokapöydällä.
Vaikka enin osa heistä oli urhoollisia ja rehellisiä miehiä, oli toki
niiden joukossa muutamia, jotka pitivät nuorta kenraalia vähäpätöisenä
eivätkä tahtoneet antaa hänelle täyttä arvoa, ainoastaan sentähden,
että hän oli alaista sukuperää eikä niinkuin he, vanhaa aatelis sukua.
Tämän Rietrikki Hammer tiesi varsin hyvin ja myöskin tarkka-näköinen
kuningas, jonka katsahus ei jättänyt mitään huomaamatta, oli jo kauvan
sen huomannut. Usein puhui hän siitä, ett'ei aatelisuus suinkaan tee
ketään hyväksi mieheksi, vaan päin vastoin hyvät avut antavat aatelille
arvon. Tätä kuulusteli nämät herrat varsin kuuliaasti ja näytti kuin
olisivat mieltyneet kuninkaan sanoihin, mutta niin pian kun hän käänsi
selkänsä, ajattelivat he yhteen ja jupisivat: aateli toki aina on
aateli ja ett'ei mitkään avut maailmassa toki ole aatelisuuden
arvoiset. Silloin silmäilivät he salaa nuorta kenraali Hammer'ia, joka
ylpeästi korotti itsensä eikä ollut huolivanansa aatelisten herrojen
naurettavista epäluuloista. Kovasti toki häntä harmitti, kun hyviä
avujansa niin unohdettiin, ainoastaan sen tähden ett'ei kätkyestä ollut
saanut tuota vähäistä sanaa "von" nimensä eteen.

Varmaankin eivät ylpeät herrat olisi kuunnelleet yhteiskansaisen
kenraalin käskyä, ell'eivät aikanansa olisi saaneet tietää, että
kuningas itse aikoi kunnioittaa nuorta kenraalia läsnäolollaan. Siis
leppyivät sillä ajatuksella, että mikä sopi kuninkaalle, ei myöskään
heitä häväisisi ja joka mies tuli määrättyyn aikaan saapuville
Hammer'in kartanoon. Kenraali oli kaikkia kohtaan ystävällinen ja
hyväntahtoinen isäntä ja koetti paraalla tavalla jatkaa puhetta, siksi,
kuin kuningas tuli. Kunnioituksella kiiruhtaen häntä vastaanottamaan,
kiitti hän häntä korkeasta kunniasta, joka hänelle oli tapahtunut, ja
vei hänen saliin, jossa muut vieraat juhlapuvuissa odottivat kuninkaan
tuloa. Vanha _Rietrikki_ tervehti ystävällisesti urhoollisia
sotilaitansa ja sanoi pilkaten: "Minua ilahuttaa, kun näen teidät
kaikki täällä kokoontuneina. Nyt taas tapahtuu meteli, vaan tämä kerta
ilman vahingotta; sillä nyt käydään vihollisen kimppuun, jok'ei taida
puolustaa itseänsä. Asiaan siis ryhtykäämme! Jos tahdotte."

Herrat kumarsivat syvään, ruokasalin ovet avattiin ja käytiin ruuvalle.
Kuningas istui kunnia-istuimelle ja vieressänsä täytyi isännän istua ja
muun sotapäälikön, jota juuri _Rietrikki_ piti suuressa arvossa.
Seuraaville istuimilla istuttiin arvon jälkeen, mutta sen ohessa
istuttiin kuinka sattui.

"Olette asianne hyvin toimittaneet kenraali Hammer", sanoi kuningas,
kun silmäili hyvin järjestettyä ruokapöytää. "Todella luulen sopivanne
yhtähyvin huvittajaksi (maître de plaisir) kuin kenraaliksi; toki se ei
ole suuresta arvosta," sanoi kuningas vakaasti, "sillä melkein
jok'ainoa aatelis herroistani sopii siksi, vaikk'ei ikinä kelpaisi
kenraaliksi, jos taas saisimmekin kolmekymmenvuotisen sodan. Niin
herrani, niinkuin hyvin tiedätte, ei kenraaliksi päästä niin helposti,
ja sentähden myöskin kunnioitan isäntäämme, joka ainoastaan omasta
ansiostansa on päässyt niin korkealle."

Moni silmä katseli hämyllä alaspäin, kun uroskuningas niin korkealle
ylisti nuoren kenraalin kunniaa ja muutama katui että aina oli nuorta
kenraalia ylenkatsonnut. Vaan kuningas, joka varsin hyvin huomasi
yleisen pulan ja täyteen määrään muistutuksillaan jo oli tullut
aikomuksensa perille, alkoi kohta puhua muista asioista ja kohta täyttä
vauhtia muistutettiin äsken lopetetun sodan tärkeimpiä tapauksia, jossa
vähäsen jok'ainoa kokoontuneista oli ollut lässä.

Par'aikaa kuin puhuttiin kuului ulkomaisesta huoneesta korkea-äänisiä
ääniä, kuningas kuunteli ja myöskin muut. Kuului, kuin joku olisi
väkisin tahtonut päästä sisään, vaan palveliain olevan asiata vastaan.

"Perkele vieköön," kuului nyt erään syvän äänen huutavan, kaukaisen
ukkosen jyrinän kaltaisesti, "ettekö ymmärrä, talrikinnuoliat, että
meidän täytyy päästä sisään. Herra kenraali on meitä käskenyt eikä
suinkaan tahdo, että vieraansa, erittäin tämmöiset vieraat, jää oven
ulkopuolelle!"

"Jumala taivahassa! Teidän Majesteettinne!" sanoi nyt kenraali Hammer.
kuninkaalle niin korkeasti, että kaikki sen kuulivat, "se on Konrad
enoni, alaupsieri Wallan ja varmaan hänellä on vanhat vanhempani
muassansa!"

Kuningas silmäili pöytä-naapuriansa, joka sisällisestä liikuinnosta
tuli välisti vaaleaksi, välisti punaiseksi ja värisi koko ruumissaan,
hän jok'ei ikinä ollut pelännyt pahimpaakaan kanoonantulta. "Mutta
ilahuttaa, että he ovat täällä," sanoi suuri _Rietrikki_, ja tuommoiset
rakkaat vieraat ovat varmaan teillekin tervetulleet. Älkää minusta
huoliko, vaan tehkää asiassanne, kuinka halajatte."

"Voi Jumalani! Jos teidän Majesteettinne suvaitsee," sanoi Rietrikki
Hammer, "niin en voi antaa vanhat vanhempani kauan seisoa oven
ulkopuolella."

"Päästäppä net siis sisään," sanoi kuningas ja silmäili tarkkaan
kokoontuneita vieraita, joista muutamat eivät tainneet olla nauramatta.

Silmänräpäyksessä nousi Rietrikki tuolilta, viittasi eräälle
palvelialle päästää uudet vieraat sisälle ja riensi heitä vastaan
korkealla ilohuudolla, kun tunsi heissä vanhat vanhempansa ja enonsa
Konradin. Hän lensi äitinsä kaulaan, halasi ilokyynelissä isäänsä ja
vanhaa enoansa ja näytti varsin unohtaneen, mikä korkea vieras oli
huonessaan. Eno häntä viimein siitä muistutti; sillä vanhemmat eivät
myöskään ilossaan muuta muistaneet, kuin rakasta poikaansa, jonka
Jumala niin armollisesti oli varjelut kaikissa sodan vaaroissa.

Rietrikki katsahti nyt ujoillen vieraitansa, heti paikalla päätti hän
ottaa yhden vanhemmista kumpaankin käteensä; hän vei net kuninkaan
eteen, joka silmin-nähtävällä liikunnolla oli katsellut heidän
yhteentuloa, ja lankesi polvilleen.

"Teidän Majesteettinne!" huokasi hän, kyyneleitä vuodattaen, "tämä on
isäni ja tämä äitini, joita niin paljon rakastan -- suokaapa anteeksi,
että iloinen toinen toisemme kohtaus saatti minun unohtamaan..."

Kuningas nousi istuimeltaan ja kummastuneina katselivat kokoontuneet
vieraat häntä.

"Kenraali Hammer," sanoi hän juhlallisesti, "ainoastaan Jumalan, ei
ihmisten edessä tulee langeta polvilleen, nouskaapa siis ylös! Ei
teidän tarvitse mitäkään asiata pyytää anteeksi. Olette meille
toimittaneet suuren ilon, ja me kiitämme teitä siitä. Nykyisessä
loistossanne ette ole unohtaneet muinaista köyhyyttänne ja
alhaisuuttanne; ette häpee vanhempianne, jotka nuoruudessanne ovat
teitä kasvattaneet ja holhoneet ja opetuksillaan ja neuvoillaan
valmistaneet teitä siksi, kuin nyt olette. Joka kunnioittaa isäänsä ja
äitiänsä niin kuin te olette tehneet, hän on Jumalalle otollinen.
Tänne, herrani," jatkoi kuningas, kääntyen tähdillä ja rihmoilla
kunnioitetuille vieraille, "katsokaa tänne kunnioituksella!... Tässä
ovat net vanhemmat jotka ovat, preussian armeijalle, jonka päällikkö
minä olen, lahjoittaneet yhden sen paraista kenraaleista. Semmoisesta
lahjasta meidän on kiittäminen ja teiltä, kenraali Hammar, vaadin sen
kunnian-osoituksen, että annatte vanhempanne ja vanhan uskollisen
ystävänne istua ruualle vieressäni."

Nuoren kenraalin ihastusta näistä kuninkaan sanoista ei taideta
sanoilla sanoa. Myöskin vanhat vanhemmat olivat ihastuksissaan ja
Konrad Wallan melkein tukahtui ilokyyneleihin. "Perkele vieköön!" sanoi
hän viimein, "minua harmittaa aina kuolemaan, kun en ole tullut
kuoliaaksi ammutuksi semmoisen kuninkaan edestä!"

"Mitä parempaa on, vanha sotauros!" vastasi kuningas nauraen, "sopii
meidän pitää jo tapahtuneena. Mutta nyt sun täytyy istua alas ja kertoa
meilleki vähäsen, kuinka lailla olet kasvattanut sisaresipojan niin
urheaksi sotamieheksi!"

Rietrikkimme vanhemmat olivat jo istuneet alas kuninkaan kummallekin
puolelle ja myöskin vanhan Konradin täytyi istua aivan hänen
vierehensä. Kummaa oli katsella näitä halvasti vaatetettuja ihmisiä
korkeasukuisten, hopeasta ja kullasta hohtavain soturein joukossa, ja
yksinkertainen talonpojankansa näkyi myös itse tämän huomaavan. Vaan
kuninkaan ystävällisyys pian poisti tämän ujoutensa eikä kauaa
viipynytkään, ennenkuin puhelivat yhtä vapaasti ja järkevästi, kuin jos
olisivat istunneet kotona kahvipöytänsä ääressä. Kuningas kuunteli
heitä erinomaisella tyytyväisyydellä ja myöskin korkeasukuiset herrat
ymmärsivät ja tunsivat lopulta ett'eivät tarvinneet hävetä istua
samassa pöydässä kuin nämät ihmiset, joidenka suurin koristus oli
sydämellinen rakkautensa isänmaata ja kuningasta kohtaan, tarkka
rehellisyytensä ja syvä ja sydämellinen jumalisuutensa. Ei kukaan enää
pilkaten nauranut, vaan jok'ainoa rupesi aina enemmin kunnioittamaan
tätä poikaa, joka ei ainoastaan ei hävennyt köyhiä, rehellisiä
vanhempiansa, vaan myöskin epäluuloista huolimatta, julkisesti osotti
heille kaikellaista kunnioitusta ja rakkautta.

Lopulta kuningas nousi istuimeltaan poismennäksensä; mutta ennenkuin
lähti, kääntyi kerran vielä Rietrikin vanhempia kohden ja sanoi
sydämellisesti: "Muistakaa ett'ette ennen jätä Berlin'iä, ennenkuin
olette käyneet vanhaa kuningastanne tervehtimässä! Käsken teitä tyköni,
ja pidän kunniana olla isäntänänne. Ja teidän, kenraali Hammer, täytyy
olla iloinen siitä, että Jumala on teille antanut kiitollisen sydämen
vanhempianne kohtaan; jos olisitte heitä hävennyt, ette enää olisi
ollut ystäväni. Ja te herrani," jatkoi hän, kääntyen korkeasukuisia
herroja kohden, "taidatte näistä pidoista viedä kotiin hyvän opetuksen,
jonka kenraali Hammer rehellisesti on noudattanut: sinun pitää
kunnioittaman isääsi ja äitiäsi että sinulle käy hyvin tässä
maailmassa! Tätä käskyä kenraali ei ole ikinä unohtannut ja näette,
että se hänen suhteensa täyteen määrään on toteutunut. Hän on
kunnioittanut isäänsä ja äitiänsä kaikkina päivinänsä, ja onni on,
niinkuin ennen olemme nähneet, ja myöskin nyt näemme, seurannut häntä.
Hyvästi, herrani!"

Kuningas katosi ja korkeaääninen riemuhuuto kajahutti jäljissänsä.
Vanha Konrad huusi täydestä kurkusta, sydämensä pohjasta. Myöskin muut
vieraat lähtivät kotiin ja jättivät Rietrikin yksinänsä vanhempiensa
kanssa. Silloin alkoi ilo ja halaamiset uudesti ja nyt vasta ruvettiin
molemmin puolin kyselemään ja kertomaan; vaan mitä toisillensa
kertoivat arvatkoon itsekukin, sillä kertomuksemme on nyt loppu.
Lisäämme ainoastaan, ett'ei Rietrikki enää päästänyt vanhempia ja
enoaan tyköänsä, vaan että he vielä monta vuotta elivät yhdessä oikein
hupaista ja onnellista elämää. Kuninkaan alinomainen suosio kiilsi
aurinkona näiden peräti onnellisten ihmisten seassa, eikä Rietrikki
ikinä unohtanut tätä käskyä: "Sinun pitää kunnioittamaan isääsi ja
äitiäsi, ettäs _menestyisit_ ja kauan eläisit maan päällä".

Seuraa hänen esimerkkiänsä, rakas lukia, niin tulet yhtä onnelliseksi
kuin hän!










--- Provided by LoyalBooks.com ---