TORPAN TYTTÖ I

Kuvauksia kansan elämästä


Kirj.

A. W. LINDGREN


Hämeenlinnassa v. 1884,
Hämäläisen osake-yhtiön kirjapainossa.

Tekijän kustantama.




Iltakello soi Onkiveden kirkon tapulista. Pitäjän uni-lukkari oli itse
sitä soittamassa.

Hän oli sitä työtä toimittanut jo pian neljäkymmentä vuotta joka
lauvantai- ja juhla-aattoiltana. Hän ei uskonut sitä tointa kellekään
muulle. Se oli hänen mielestänsä pyhin kaikista kellon soittamisista.

Sillä sanomakellot, jotka ilmoittivat jonkun seurakuntalaisen
kuolleeksi, eivät olleet muuta kuin julistamista, että joku syntinen
oli erinnyt tästä mailmasta. Eikä kellot tienneet sanoa, oliko hän
kuollut synneissänsä taikka niistä puhdistettuna ja vanhurskautettuna.

Ja kun pyhä-aamuna joku haudattiin ja kellot soivat, niin ei niidenkään
äänestä kukaan tietänyt sanoa, mihin sielu oli erinnyt siitä ruumiista,
joka nyt laskettiin maan poveen.

Eikä papinkello eikä yhteensoitto olleet nekään samasta arvosta kuin
iltakello. Sillä ne kutsuivat vain seurakuntaa jumalan palvelukseen. Ja
seurakunta oli sekalainen ja enimmältään syntinen.

Kun unilukkari kolkkasi ensimmäisen kumahduksen isolla kellolla, niin
jokamies nosti lakkiansa ja luki hiljaisen siunauksen. Ja jokainen
lakkasi työstänsä. Ja viikon hälinä vaikeni. Ja koko luonto muuttui
hiljaiseksi.

Väki, joka niityllä ja vainiolla oli työssä, palasi väsyneenä, mutta
tyytyväisenä kotiin. Sillä viikon työt olivat päätetyt. Muuta kelloa ei
suinkaan kaivattu, kutsumaan väkeä työstä pois.

Se kumahutti ensikerran. Ja kun humina oli hetken perästä vaiennut,
kuului toinen ja sitte taas kolmas -- aina yhdeksän kumahdusta, jotka
muistuttivat vapahtajan ristiin naulitsemista.

Kun nämät yhdeksän kolkkausta olivat kuuluneet, alkoi unilukkari
soittaa samaa suurta kelloa. Se muistutti että -- kaikki oli täytetty.

Sanoimme ettet unilukkari uskonut tätä tointa muille, ei sen vuoksi,
että hän piti itseänsä ainoana iltakellon soittajana, vaan sentähden
että se oli hänen niin sanoakseen papillinen virkatoimensa.

Huomenkello oli kyllä hänen mielestänsä yhtä juhlallinen ja alkoi
samalla tavoin yhdeksällä kolkkauksella.

Mutta silloin oli unilukkarilla muita viran toimia, niin ettei hän
kerinnyt kellotapuliin. Vaan iltakelloa ei hän sallinut minkään estää
hänen itsensä soittamasta.

Unilukkari ei noudattanut mitään erityistä ajan määrää iltakellon
soittamisessa. Talvella hän toimitti sen ehtoohämärässä ja pitkitti sen
jälkeen aikaa aina sitä myöden kuin päiväkin piteni, ainoastaan
keskisuvella, jolloin aurinko laski vasta puoli-kymmenen aikana, soitti
hän iltakelloa vähän varhemmin.

Kun unilukkari oli lakannut soittamasta ja ennen kuin hän sulki tapulin
luukut, katseli hän aina sitä laveata näkö-alaa, minkä paikkakunta
tarjosi sinne ylhäälle.

Se oli sangen soma näkö-ala. Onkiveden selkä sinerti toisella sivulla,
toisella oli kirkonkylän laveat vainiot ja niityt; niiden takana taas
metsät ja kukkulat.

Mutta soma taikka ei, oli se unilukkarille aina hauskaa, niin talvella
kuin suvellakin ja syksyn sateilla. Hän oli sillä alalla elänyt pitkän
ikänsä. Hän tunsi joka hengen, lapsesta vanhukseen saakka; joka siinä
liikkui, hääri ja pyöri tämän elämän pyrinnöissä.

Hän oli ollut lapsien opettaja ja aikaihmisten neuvon antaja ja
vanhusten tuttava ja kaikkien hyvä ystävä, siitä asti kuin hän
seurakunnan virkaan pääsi.

Sanoimme _ollut_. Sillä uusi aika oli tuonut muassansa uusia opettajia
ja uusia neuvonantajia ja uusia mielipiteitä.

Ne olivat tahtoneet sysätä vanhan unilukkarin syrjään. Hänen
iltakelloansa ei enään kuultu samalla hartaudella kuin ennen.

Moni piti sitä turhamaisena kun muutamat nostivat lakkiansa iltakellon
ensimmäisellä kolkkauksella. Pyhäpäivät ja sunnuntait eivät enää olleet
ainoat, joita kansa vietti juhlana. Ja papin saarnat kirkossa ja
opetukset lukusioilla eivät olleet ainoat puheet, joita kansa kuulteli.

Niitä oli jo syntynyt lisäyksiäkin, joita nimitettiin kansanhuveiksi.
Niissä pidettiin puhetta "kansallisuudesta", joka oli samanlainen outo
jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.

Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli
huudettava "eläköön" ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei
sille ahkerasti huudettaisi "eläköön" joka kerta kuin sen kunniaksi
pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.

Näitä kaikkia oli vanha unilukkari, jonka elämä oli kulkenut tasaista
ja hiljaista juoksua, saanut lopulla ikäänsä nähdä ja kuulla.

Hän oli saanut nähdä kansan juhlia, joihin kokoonnuttiin kaukaa ja
läheltä, ja häntäkin oli kehoitettu huutamaan "eläköön"
kansallisuudelle.

Mutta unilukkari, joka ei koskaan ollut tottununna huutamaan isoon
ääneen muuta kuin mitä virsikirjassa oli, ei taipunut lausumaan
hiljaakaan tuota "eläköön", joka hänen mielestänsä oli kaikkea
järjellistä nuottia vailla.

Hänelle koetettiin selittää, että mailma kulkee edistymiseen päin. Ja
sitä ei unilukkari tahtonut kieltää. Sillä hän oli nähnyt, että niinä
vuosikymmeninä, jotka olivat kuluneet hänen lapsuutensa ja vanhuutensa
välillä, paljon oli tapahtunut, jota ei muuksi käynyt nimittäminen kuin
edistymiseksi. Mutta paljon oli tullut lisäksi semmoistakin, joka ei
vienyt eteenpäin, vaan vinoon.

Oli suvi-ilta loppupuolella heinäkuuta. Ruislaihot olivat tuleentuneet
ja elon korjaamiseen oli ensi viikolla ryhdyttävä.

Tämän kaikki tiesi vanha unilukkari, siellä kun hän kellotapulista
katseli kylää. Mutta se katseleminen huvitti häntä sittekin. Sillä
alhaalla hän sen näki ainoastaan paikka paikalta; mutta täällä ylhäällä
se oli hänen edessänsä yhdellä silmäyksellä.

Hän oli sydämessään kiitollinen hyvän vuodentulon toiveista, niinkuin
tietysti jokainen ihminen on, paitsi se, jolla on paljon eloa säästössä
aitassaan ja joka sen vuoksi toivoo hintain ylenemistä.

Unilukkari oli kasvanut yhteen seurakuntansa kanssa. Hän kärsei sen
kärsimykset ja iloitsi sen ilot. Hän oli sen kanssa nähnyt sekä hyviä
että pahoja päiviä.

Hän ei toivotellut hintain ylenemistä -- jos hänellä joskus olisi
syytäkin ollut. Hän tytyi vuoden "markkongiin" eikä joutunut kenenkään
kanssa riitaan. Eikä kenenkään tarvinnut katsoa häneen sentähden
karsaasti. Ja kun hän nyt iloitsi hyvistä vuodentulon toiveista,
iloitsi hän pikemmin seurakuntansa puolesta, kuin itse puolestansa,
nähdessänsä, että jokaiselle oli tuleva leipää.

Sillä niitä oli ollut joskus ja useinkin aikoja, jolloin monella oli
leivästä puute.

Vanha unilukkari tuli alas tapulista ja alkoi astua maantietä kylää
kohden. Kirkko ja hautausmaa olivat nimittäin vähän matkaa kylästä,
keskellä vainiota.

Tien varrella tapasi hän Siuron rusthollarin, joka oli kylän, miltei
koko pitäjän, äveriäin mies. Tämä tavoitteli aidan yli tähkäpäitä
ruispellolta, koettaaksensa kuinka tuleentuneita jyvät olivat.

Sitä hän oli jo usein tehnyt. Sillä ei kukaan koko kylässä ollut niin
tarkka noudattamaan aikaa. Hän ei laskenut hyvää heinäänsä vanhentumaan
korrella vaan niitti sen pois, kun se oli parhaassa voimassaan.

Häntä ennen oli kylässä noudatettu sitä tapaa, että kaukaisemmat niitut
ensin korjattiin ja vasta sitte heinä-ajan lopussa kotiniitut.

Mutta Siuron rusthollari rupesi uutta tapaa viljelemään. Hän vei
väkensä ensin kotiniituille, joissa voimakkain ruoho ja varhempi kasvu
oli. Hän sanoi tahtovansa kunnialla koota parhaat heinävaransa. Ja
vasta sitte, kun ne olivat säilyssä, mentiin takaniityille ja
huonommille aroille korjaamaan, mitä niihin ehkä vielä heinän aikana
oli ehtinyt kasvaakin.

Ei hän myöskään laskenut viljaansa varisemaan, vaikka hän antoi sen
tuleentua; hän sai sillä tavoin kaikki jyvät riiheen ja aittaan.

Tällä ajattelevaisuudella ja varovaisuudella oli hän tullut kylän
äveriäimmäksi isännäksi.

Ja kyläläisten oli pakko vähitellen ruveta noudattamaan hänen
tapojansa, jolleivät tahtoneet vallan takapajulle ja muitten nauruksi
jäädä.

"Hyvää iltaa, Siuro", sanoi unilukkari. "Tottapa viljanne jo on valmis
leikattavaksi?"

"Hyvää iltaa! Luulisimpa olevan juuri maanantai-aamuksi," vastasi
rusthollari.

"Mutta jos varisee jo huomenna?"

"Ei, sen verran kuin minä tähkäpäitten luontoa käsitän."

"Terveiksi. Mitä muuten kuuluu?" jatkoi unilukkari, tultuansa
lähemmäksi ja tarjoten rusthollarille kättä.

"Eipä mitään erinomaista."

"Poikanne Severin on jo, kuulemma, palannut maanviljelys-opistosta.

"Niin on. Hän tuli kotiin toissa iltana."

"Kaiketi hän nyt on uhka maanviljeliä ja voittaa pian teidän?"

"Arvattavasti on hän ahkerampi apilassa ja vikkelämpi vikkerissä, kuin
minä. Sillä senlaisiin uusiin viljelyksiin en minä pysty. Mutta vielä
minä hänen kanssansa lupaan kilvan kyntää ja ojaa kaivaa."

"Älkää sanoko! Uusi aikahan tykkänään halveksii meidän ojiamme ja
kyntöämme."

"Halveksikoon vain. Se halveksii monta muutakin seikkaa meidän
ajoiltamme, joka ei olisi niinkään halveksittavaa."

He läksivät yhdessä astumaan kylää kohden, ja unilukkari jatkoi:

"Arvattavasti jätätte nyt talon pidon Severille ja rupeatte itse
vaariksi?"

"Severi on vielä nuori taloa pitämään, niin koulunkäynyt kuin hän
onkin. Semmoisiin en minä pane suurta luottamusta. He jyllästävät vaan
nurin ja kaivavat ojia, joihin he itse kaatuvat."

"No miksi hänen sitte lähetitte maanviljelysopistoon?"

"Minä tahdoin hänen pois kotoa -- te tiedätte ehkä kylläkin, minkä
tähden -- vaan muiden palvelukseen en minä häntä suvainnut. -- Hän oli
siis omiansa tuohon tekolannoituskouluun."

Unilukkari oli yksi niitä, jotka mielellään tahtovat tuntea
lähimmäisensä sisälliset olot. Ei sen vuoksi, että hän niistä olisi
tehnyt kyläpuheita, vaan totutusta tavasta. Sillä niinkuin jo olemme
maininneet, käyttivät pitäjäläiset hänen neuvojansa ja uskoivat hänelle
sen vuoksi usein syvimmät kotisalaisuutensa. Semmoista luottamusta piti
unilukkari kirkollisen virkansa omaisuutena ja oli siinä yhtä
tunnollinen kuin rippi-isä ainakin.

Hän ei siis tytynyt puoliin selityksiin, kenenkä kanssa ikänä hän
joutui keskusteluihin, vaan pyrki aina perinpohjin asiaan, jos hänen
neuvoansa sitte kysyttiin taikka ei.

Outo olisi tämmöisestä uteliaisuudesta närkästynyt. Mutta jokainen
tunsi unilukkarin ja tiesi, että salaisuus pysyi hänen luonansa
salaisuutena. Eikä häneltä ollut milloinkaan kulkupuheita lähtenynnä,
vaikka hän paljon tiesi.

Hän siis rohkeni jatkaa kyselevää keskusteluansa niinkin jäykän ja
miltei ylpeän miehen kanssa kuin Siuron rusthollari oli.

Ja rusthollaria taas, vaikkei hän neuvoa kysynyt juuri keltään, ei
ensinkään pahoittanut, että hän sai vähän purkaa ajatuksiansa niissä
asioissa, jotka hänen mieltänsä painoivat, semmoiselle miehelle, josta
hän tiesi, ettei se keskusteluja kantaisi sen pitemmälle.

"Ne seikat siis, jotka teidän pakoittivat lähettämään Severin pois
kotiseuduilta, ovat jo ohitse," kysyi unilukkari.

"Eipä niin aivan, pelkään," vastasi rusthollari. "Mutta Severi ei saa
jäädäkään kotiin, eikä kotiseudullensa. Hän tulee piakkoin
asevelvolliseksi. Ja koska nuorten miesten muka on siinä muodossakin
tähän aikaan palveleminen isän maatansa, niin palvelkoon hän aikansa
puhtaasti ja vapaehtoisesti, ilman arvata."

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, siirrymme Puolamäen torppaan,
vähäisen Tuohijärven rannalle.

Torppa oli saanut nimensä siitä, eitä kun sen nykyinen isäntä,
kolmattakymmentä vuotta sitten, nuoren vaimonsa kanssa oli siihen
muuttanut, elikkä oikeimmin sanoen, kannosta ja juuresta sen
perustanut, oli mäellä runsaasti kasvanut puoloja.

Saman mäen rinteet olivat nyt peltoina. Ja sivulla, pitkin Tuohijärveen
laskevaa pientä jokea, oli kauniit niitut, joita ojanteella kasvavat
korkeat lepät suojelivat päivän helteeltä keskisuven poutina.

Järvi taas oli saanut nimensä siitä, että sen rannoilla kasvoi tukevaa
koivumetsää. Ja sitä pidettiin arvokkaampana vielä siihen aikaan
runsaan tuohen saannin tähden, kuin itse koivupuiden, jotka olivat
liian kaukana kylältä, että niitä olisi ruvettu kaatamaan poltinpuiksi.

Koivikko oli syntynyt siitä, että vahva hongisto muinaisina aikoina oli
kaadettu kaskeksi. Siaan oli kasvanut lehtimetsää, niinkuin
tavallisesti ainakin.

Ajat tosin olivat muuttuneet Onkiveden pitäjässäkin. Metsä oli ylennyt
arvossa. Kattoaineiksi ei enää käytetty tuohia, vaan pärettä, joita
jokaisessa töllissäkin osattiin leikellä sitä varten tehdyllä koneella.

Sentähden muistutti jokaisen paikan nimi muinaisia aikoja eikä
ensinkään nykyisiä. Ja nykyinen sukupolvi tuskin ymmärsikään, mistä
nimet olivat alkunsa saaneet.

Puolamäen torppa oli itsekin kasvanut alkumuodostaan ei ainoastaan
tilustensa, vaan rakennustensakin suhteen. Sitä tupaa, joka ensin oli
nuoren pariskunnan ainoa huone, oli aikaa voittaen jatkettu oikealle ja
vasemmalle. Talli ja navetta olivat niinikään kasvaneet sekä
pituudelleen että korkeudelleen. Tähän tuli lisäksi aitat ja luhdit,
sekä muita ulkohuoneita.

Näemme siis, että Puolamäen torppa oli koko muhkea sekä huoneittensa
että maittensa puolesta.

Mutta hyvä tai huono, oli se kuitenkin torppa. Se ei vetänyt vertoja
kruunun talolle, joka saattaa käydä perintö-oikeudella suvusta sukuun.
Vielä vähemmin se oli verrattava perintö tilaan, jota saa myydä ja
ostaa.

Sepä on meidän aikanamme herättänyt levottomuutta torppareissa, kun
eivät saa täydellä omistusoikeudella hallita niitä tiloja, joita he
viljelevät.

Heidän asemansa on muka epävakainen, niinkuin sen ainakin, joka
vuokralla toisen omaisuutta nauttii.

Mutta jos meidän torpparit tietäisivät kuinka ulkomailla on sen asian
laita, niin he ehkä olisivat levollisemmat.

Useammassa maassa on nimittäin melkein kaikkien maanviljeliäin tila
samanlainen kuin meidän torpparien. Heillä on maansa ainoastaan
vuokralla. Ja heidän on pakko muuttaa pois, milloin vaan omistaja
käskee.

Mutta meillä on torppareillakin usein elinkautiset sopimukset
isäntäinsä kanssa. Ja käyvätpä torpat täällä joskus muutamilla ehdoilla
perintönäkin. Paitsi sitä on meillä tuohon "muuttopäivään" pitkä aika.
Ja sillä on laki tahtonut suojella torpparien oikeuksia.

Ylipäänsä ei tästä asiasta ole muuta sanottavaa, kuin että niitä on
semmoisiakin ihmisiä ja perhekuntia, joilla ei ole torppaakaan.

Ja niille torppareille, jotka eivät tydy kohtaloonsa, on annettava se
neuvo, että he kukin ostavat itsellensä perintötalon ja asuvat sitä
hyvin, niin ei kukaan tule käskemään heitä päivätyölle eikä ajamaan
heitä pois tilaltaan.

Puolamäen torppari ei ollut tytymätön. Hän oli itse, niinkuin jo
sanoimme, metsästä raivannut tämän tilan. Ja senvuoksi oli hänellä sen
asumisessakin tavallista paremmat ehdot. Hänen ei tarvinnut itsellensä
eikä vaimollensa peljätä "muuttopäivää", ennenkuin he muuttaisivat
majaa koko tästä elämästä.

Ja puhe oli, että hänen poikansakin vielä saisi elinkautisen
asunto-oikeuden tilalle.

Mutta tyttärelle -- Puolamäessä oli nimittäin tytär ja poika -- ei
siinä tapauksessa jäisi mitään, paitsi mitä oli säästetty rahoissa ja
irtaimessa. Vaan paljonko sitä säästöä oli -- tai oliko ensinkään, sitä
ei muut tienneet kuin Puolamäen isäntä itse ja ehkä hänen emäntänsä.
Sillä yhdessä he olivat työtä tehneet ja yhdessä koonneet ja
säästäneet, mitä koossa ja säästössä oli.

       *       *       *       *       *

Sunnuntai-aamuna oltiin varhain ylhäällä Puolamäen torpassa, niinkuin
tavallisesti ainakin.

Sillä varhainen nousu tekee talon tukevaksi.

Mutta sunnuntaina ei kuitenkaan pitäisi oleman kiire nousemiseen, koska
ei silloin mennä työhön? Vaan niitä on sunnuntainakin askareita, jotka
ovat varhain tehtävät ja vaativat tarkkuutta, niinkuin muinakin
päivinä.

Torpan nuori tytär, Mari, oli ottanut ne askareet huostaansa,
helpoittaaksensa äidin kuormia, joka kyllä oli aikansa saanut raastaa,
ennenkuin niin pitkälle oli päästy varoissa, että karjaa oli pihassa
ja lampaita ja vasikoita karsinassa.

Hän oli pulska, tuore tyttö, se Mari, sorea varreltansa ja kirkas
kasvoiltansa, niinkuin se suvinen sunnuntai-aamu, jonka kauneutta hän
varhain oli noussut ihailemaan ja askareillansa pyhittämään.

Hän lypsi lehmät ja saatti ne veräjästä lähellä olevaan hakaan. Hän
laski lampaat karsinasta samaan hakaan. Sitte hän hukutteli vasikat
lämpimällä juomalla rannalle, jossa niille oli aidattu erityinen haka.
Näytti siltä kuin erinomaisen hyvä sopu olisi vallinnut hänen ja
kaikkien näiden luontokappalten kesken.

Syy tähän sopuun oli tuttavuus ja hyvänlainen kohtelu.

Vaikka torpanisäntä ja hänen poikansa Ivar olivat aimo pyssymiehiä ja
pamaus silloin tällöin kuului Puolamäen seuduista, ei kuitenkaan
rohjettu jättää vasikoita yöksi rannalle, eikä lampaita hakaan.

Sillä susi tai ilves olisi saattanut hiipiä takamaalta torpan lähelle,
tekemään tuhoja.

Erittäin oli vaara tullut uhkaavammaksi siitä ajasta, kuin kieltoa
keväällä ampumisesta oli ruvettu uudestaan noudattamaan.

Tosin ei susi eikä ilves olleet vielä koskaan käyneet Puolamäessä
tervehtämässä; mutta ne olivat käyneet muualla. Ja siinä oli kyllä
syytä varovaisuuteen.

Sentähden otettiin pieni karja aina yöksi huoneitten suojaan, ja
laskettiin taas aamusilla ulos, niinkuin näimme Marin tekevän.

Mutta se oli tehtävä aikaisin aamulla, sillä luontokappaleet vaativat
varhain ravintonsa, ja viihtyvät sitä paremmin, jota tarkempia heitä
kohtaan siinä suhteen ollaan.

Kun Mari oli toimittanut askareensa, kävi hän järven rannalle.

Hän oli jo lapsuudesta ja siitä asti, kuin hän rupesi muistamaan,
nähnyt saman järven. Hän oli nähnyt sen syys-harmaissa sumuissa ja
talvisessa jää-peitteessä ja kevä-auringon kimalteissa ja suven
suloisimmalla säällä.

Mutta aina se oli hänelle yhtä viehättävä, ehkä juuri sentähden, että
se oli niin vaihetteleva.

Silla aamulla se oli toinen kuin ehtoolla, sydän-päivällä toinen kuin
sydän yöllä, taivaan ollessa pilvisenä toinen kuin sen ollessa
selkeänä, sateella toinen kuin poudalla.

Sen rannoilta ei enää kuulunut pikkulintujen laulua koivujen latvoista,
niinkuin kevä-suvella. Mutta sen siaan oli puistossa nykyänsä ehkä
enemmän pikkulintuja kaikkia lajia, kuin keväällä. Sillä poikueet
kokountuvat mielellään ihmisasunnoitten lähelle syksy-suvella, ikään
kuin etsien turvapaikkaa petolintujen ja muiden vihollistensa alta.

He ymmärsivät vaistollansa, että siellä, missä pyssy joskus
paukahtelee, putoapi petolintu pian ilmasta tai oksalta ja lakkaa heitä
vainoomasta.

Ja haukka ymmärtää myöskin vaistollansa, ettei semmoista taloa ole hyvä
lähestyä, jossa pyssymiehiä asuu, vaikka saalista olisi kuinkakin
runsaasti.

Mari käveli rantapolkua, pitkin puiston reunaa. Häntä huvitti
pikkulintujen hiljainen elämöitseminen puiden oksilla, ne kun eivät
vähääkään näkyneet häntä pelkäävän. Hänen toisella sivullansa kiilsi
Tuohijärven sileä pinta aamu-auringon säteissä.

Hänen ajatuksensa olivat neiton unelmoita, niinkuin tytöt niitä
unelmoivat kahdeksantoista vuotiaina.

Hän arveli ja ajatteli, että jos hänen täytyisi jättää kotipaikkansa,
niin hänen epäilemättä tulisi ikävä tätä järveä, tätä koivikkoa, näitä
lintuja, tätä taivasta, tätä aurinkoa.

"Tätä taivasta, tätä aurinkoa, voi minua höllä-mieltä, samahan aurinko
ja sama taivas on muuallakin."

Vaan, tyttö, kun suru ja ikävä painaa mieltäsi, niin ei aurinko ole
niin kirkas eikä taivas niin sininen kuin kotisi ja lapsuutesi päivinä.

Niinkauvan kuin olet äitisi suojassa ja kotitaivaasi kotosalla, ei suru
pääse sydäntäsi sortamaan, vaikka surua olisikin.

Emme tiedä, vaihettelivatko nämät kahtalaiset ajatukset tytön mielessä,
vai mitenkä hän vielä unelmoitansa jatkoi, mutta yhtäkkiä hän niistä
havahti ja läksi kotia päin kiirehtimään.

Samassa hetkessä kuin hän ehti pihalle, saapui sinne toisaalta vieras,
ratsastaen uljaalla hevosella.

Vieras oli nuori mies, puettu maanviljeliäin pukumalliin, siihen, jonka
herrasmiehet parikymmentä vuotta sitten keksivät, mutta jonka
talonpojatkin nykyaikana ovat itsellensä omistaneet.

Tosin on sitä viime-aikoina tullut hämmentämään nuot kansallispukujen
kyhäykset; mutta kun ne eivät oikein ole päässeet vakaantumaan, on
maalaisväen puku moniaalla pitänyt paikkansa. Se on harmaa,
viheriäisillä reunuksilla ja hian suilla. Ja se vaatettaa oivallisesti
nuoren, pulskan miehen, olkoon hän sitte herra taikka talonpoika.

Sillä on vielä sekin etu, että se painaa ulkomuotoonsa tuon
raha-arvoisuuden, johon mailma tähän aikaan kaikin tavoin pyrkii.

Ratsumies oli Siuron rusthollarin poika Severin.

Pieni kainostus valaisi hetkeksi Marin kauniita kasvoja, nähdessään
nuoren rusthollarin.

"Te täällä, Severin?" huudahti Mari.

"Severin kyllä, vaan en mikään te", vastasi nuorukainen, hypäten
ratsultansa ja taluttaen sen lähimmän riiman alle, johon hän sen sitoi.

Mari oli niinikään puettu kansallis pukuun. Sillä hän oli niissä
tavallisissa aamuvaatteissa, joita maalla on käytetty ammoisista
ajoista ja jotka, kun ne ovat puhtaat, niinkuin Marilla aina, ovat yhtä
somat kuin kansallispuku ja yhden näköisetkin.

Sillä tuo naispuolen kansallispuku nykyaikana ei ole mikään muu, kuin
maatyttöjen aamuvaate, jos siitä karsii pois liialliset nauhat, rimsut
ja ruusut.

"Miksis minua teitittelet, Mari?" kysyi Severin, melkein surun
voittoisesti ja ojensi tytölle kättä; "olenko minä kasvanut sinun
silmissäsi, taikka oletko sinä kasvanut omissa silmissäsi?"

"Enpä tiedä", vastasi Mari, ujosti, "te -- sinähän olet nyt herra ja
koulun käynyt."

"Koulun käynyt ja herra, olkoonpa niinkin. Mutta sinä olet kylän
kaunihin".

"Tulitko pakiparaastasi sitä minulle sanomaan?"

"En, tällä kertaa tulin tänne isäni ja äitini käskystä."

"Oh."

"Meillä on huomenna rukiin leikkuu, ja tiedät että isäni silloin vaatii
kaikkia apupäiviä, mitä saatavissa on."

"Siitä asiasta sinun on puhutteleminen isääni."

"Tietysti. Mutta minulla on äidiltäni terveisiä sinullekin. Hän
arvelee, että sinä tavallisuuden mukaan tänäpänä tulet kirkolle, ja hän
pyytää, ettäs poikkeat meille kirkosta ja jäät ehtoopuoleksi häntä
auttamaan. Sillä leikkuu on huomenna, talkoon mukainen, koska isä
tahtoo eloa niin paljon kuin mahdollista kokkosille ja siis lukuisasti
väkeä työhän."

"Onko se isäsikin tahto, että minä nähdään teidän askareissanne?"

"Askareet ovat äidin asiat, eikä isä tavallisesti kysy, keitä äidillä
niissä on apuna. Mutta äiti pitää sinusta paljon, ja sentähden hän
pyytää, että sinä tulisit häntä auttamaan tässä kiireessä."

"Sano siis terveisiä äidillesi, että minä tulen mielellänikin. Vaan
isäsi asian tulee sinun sanoa isälleni, niinkuin jo mainitsin. -- Ja
siihen on hyvää aikaa, sillä tuossahan on isä."

Samassa tuli Puolamäen isäntä ulos makuuhuoneestaan. Nuori rusthollari
meni häntä tervehtämään.

"Oho, niin varhain liikkeellä. Sitä minä nimitän virkuksi isännän
aluksi," sanoi Puolamäki. "Ollaanko maanviljelyskoulussa niin
varhaisia?"

"Ollaan sielläkin, mutta vielä varhaisempia täällä. Minä näen että te
jo olette ehtineet leikata elonne parhaammat osat, koska kyköt
kököttävät tuolla vainionne rinteellä."

"Niinpä niinkin. Meidän, torpparien, täytyy aina olla varoillamme,
koska emme tiedä, milloin talosta tullaan käskemään apupäiville. Oma
elo ei saa päästä varisemaan sekään. Ja sentähden meillä leikattiin
eilen."

"Se oli hyvä. Te olette voittaneet Siuron, joka aina tahtoo olla
ensimmäinen. Meillä leikataan vasta huomenna. Ja, niinkuin arvasitte,
minä olen juuri hakemassa väkeä teiltäkin apupäiville."

Mainitsemme tässä selitykseksi, että Puolamäken torppa oli Siuron
rusthollin maalla.

       *       *       *       *       *

Puolamäen nuoret läksivät kirkolle rusthollarin pojan kanssa.

Mari oli valmistanut pukunsa kirkkoa varten sillaikaa kuin Severinille
tarjottiin kahvia, joka tavara on välttämätöin suun-avaus vieraille
tähän aikaan joka mökissäkin, saati varakkaimmissa.

Tyttö varusti itsensä kuitenkin talkoo-vaatteillakin, koska hänen oli
jo kirkosta jääminen taloon. Hän kantoi niitä nytyssä, johon hän
myöskin oli kätkenyt virsikirjansa.

He vaelsivat samaa oikopolkua, jota Severin oli tullut ratsastaen. Nyt
Severinkin käveli jalkasin, sillä hän ei kehdannut ratsastaa muiden
käydessä, ja talutti hevostansa suitsista, jotka hän oli kietonut
käsivarrellensa.

Mutta hevoselle oli taluttaja outo, koska hän oli kaksi vuotta, vähillä
väliajoilla, ollut poissa kotoa.

Tosin oli se hänen omansa, varjosta saakka, mutta se oli vieraantunut
isännästään, kun muut olivat sitä hoitaneet ja sillä ajaneet hänen
poissa ollessansa.

Sentähden se nyt tahtoi solmita tuttavuutta uuden ratsastajansa kanssa
ja pyrki usein hampain hänen hiaansa. Toisinaan se taas yritti ihan
vapauteen, puristeli päätänsä, hyppeli ja potki takansa.

Severin tarttui sen suitsipieliin, pitääksensä sitä vähän ahtaammalla.

"Pahantapaisille ei ole annettava paljon vapautta", lausui hän; "ne
väärin käyttävät sitä."

"Sulaa ystävyyttähän sen kujeet ovat", sanoi Mari.

"Niinpä niinkin. Vaan muutamain ystävyys näkyy olevan vaarallista,
jollei olla varoillansa. Ja Virkin ystävyys näyttää olevan sitä
laatua."

"Tarkoitat siis, että ystäviäkin pitää ohjaaman?" lausui Mari.

"Kun ystävät ovat taitamattomia, niin."

"Sehän kai onkin todellisen ystävyyden tunnusmerkki, että ystävät ovat
toinen toisellensa avulliset. Virkki kantaa sinua selässänsä ja juoksee
sinun rekesi edellä kilpa-ajoradalla -- ja sinä ohjaat häntä, kun hän
vikuroitsee."

"Ja ruokin ja juotan ja hoidan häntä."

"Ethän aivo lähteä Virkillä kilpa-ajolle?" kysyi Mari.

"Luultavasti en, koska en tiedä kelpaako Virkki kilpajuoksiaksi."

"Mutta jos kelpaisi, menisitkös sitte?"

"Miksen menisi. Ainahan on hauska voittaa."

"Sittehän sinun täytyy Virkkiä kurittaa ja vaivata ja rääkätä."

"Hyvä Hevonen ei pane sitä pahaksensa, kun sillä ajaa, vaikka välin
huikeamminkin. Ja ilman harjoittamista tuskin mikään hevonen voittanee
radalla. Mutta vaivaamalla ja rääkkäämällä ei mikään hevonen tule
kelvolliseksi voittoon."

"Mutta eiköhän moni koeta juuri vaivaamalla ja rääkkäämällä saada
hevostansa kilpajuoksiaksi?" kysyi Mari.

"Sepä juuri on kilpa-juoksujen ruma puoli, että moni, jolla ei itsellä
ole kykyä ajamaan, eikä hänen hevosellansa juoksemaan, pyrkii radalle.
Oikea hevosmies ei vaivaa eikä rasita hevostansa kilpa-ajon tähden."

Näitä ja muita pakinoiten jatkoivat nuoret tietänsä.

Usein tutustuvat he paremmin keskenänsä tämänlaatuisilla
kanssapuheilla, kuin jos he syvempiä seikkoja haastelisivat.

Mielipiteet, järkevyys, luonnon- ja sydämenlaatu tulevat helpommin ilmi
tämmöisissä puheissa, kuin jos tärkeämpiin saavat luonteensa kätkeä.

Tosin olivat nämät kolme tutut keskenänsä jo nuoruudesta, mutta Severin
oli ollut poissa kotoseuduilta vuosikausia. Ivar ja Mari olivat hänelle
siis jo taas puoleksi outoja; sillä nuorena edistytään pikaisesti joko
hyvän tai pahan puolelle.

Ylen pikaista edistymistä ei kuitenkaan ollut odotettavana torpan
lapsilta, jotka hiljaisuudessa, yksinäisyydessä ja yhtäläisissä oloissa
olivat aikansa viettäneet.

Severin ei heissä siis havainnut mitään erinomaista muutosta, jollei
sitä, että Mari oli sukeutunut paljoa soreammaksi, kuin hän oli ollut
Severinin kotoa lähtiessä. Tytöstä oli hänen poissa ollessansa kasvanut
täysi neito, jonka vertaista hän ei muistanut koko pitäjässä.

Mitä Severiin tulee, niin oli sen siaan hänellä ollut tilaisuutta
edistymiseen joko hyvään tai pahaan, hän kun oli ollut ulkona
mailmassa.

Ja Mari tutki häntä salaa, uteliaisuudella, niinkuin tyttöjen tapa on,
vaikkei tutkittavat sitä itse koskaan huomaa. Sillä nuoren neitosen
silmä on terävä ja vilkas. Se näkee pian, mitä nähtävää on, ja on
silloin jo ihan toisaalla, kun tutkittava ehkä varoo jotain
uteliaisuutta.

Mitä Mari Severinissä havaitsi, ei nähtävästi ollut muuta kun
miellyttävää. Sillä tuo hänen Puolamäelle tullessaan lausumansa
imarteleva sana että Mari oli kylän kaunihin, oli sanottu leikillä ja
leikkipuheena pidettävä. Koko Severinin käytös oli muuten tasaista,
miehekästä ja järkevää.

Sen Mari havaitsi -- vaan siinä olikin kaikki. Sillä eroitus heidän
välillänsä oli kuitenkin semmoinen, ettei mitään todellista ja syvempää
ystävyyttä heidän keskensä voinut syntyä. Tuttavuus oli ainoa.

Sillä kansan katsantotapa on nyt kerrassaan semmoinen, että rusthollin
lapset ja torpan lapset ovat paljoa kauvemmaksi eroitetut toisistansa
kuin aatelissäädyn ja porvari säädyn lapset.

Tämän tiesi Mari, eikä sen enempää sitä asiaa ajatellut, eikä tahtonut
ajatella.

       *       *       *       *       *

Kirkolle matkustajat olivat lähteneet varhain vaellukselle. Sillä vasta
kun he olivat lähellä kylää, alkoi huomenkello kumahdella.

Ivar nosti lakkiansa.

Severin huomasi sen ja punehtui hiukan. Sillä hän oli unohtanut tämän
tavan maanviljelyskoulussa.

Toisella kolkkauksella hänen olisi sopinut parantaa laiminlyömisensä;
mutta ei sekään taas ollut tavallista.

Mari näki hänen punehtumisensa ja arvasi osaksi syyn siihen, vaan ei
hän lausunut mitään.

Pian aukeni heidän eteensä, aamu auringon valossa, kylä ja järvi ja
kirkko.

Siinä on jotain juhlallista, semmoisessa näköalassa, joka metsäpolun
synkeydestä yhtäkkiä astuu eteen, erittäin pyhä-aamuna ja huomen kellon
soidessa.

Torpasta tulleiden mielestä oli ikäänkuin kirkonkyläläiset olisivat
muita ihmisiä parempia, he kun asuvat niin lähellä kirkkoa. Mutta usein
tapahtuu, että kirkonkyläläiset ovat muita irstaisempia. Sillä
kirkonkylä on tavallisesti muita kyliä suurempi, ja kun se monesti on
pitäjän keskustalla, asettuu sinne kaikenlaista väkeä, joka lisää
irstaisuutta.

Onkiveden kirkonkylä ei ollut siinä suhteessa muita kirkonkyliä
parempi.

Äänettömyys oli hetken aikaa vallinnut meidän kirkolle vaeltavassa
pienessä seurassa.

Virkki oli ensimmäinen, joka sen äänettömyyden katkasi. Se hirnui
nimittäin ankarasti, nähdessään muutamia hevosia, kylän syrjällä
olevassa niityssä.

Sen jälkeen alkoi Severin puheen ja lausui.

"Koska vielä on tunti, ennen kuin kirkonmeno alkaa, niin poikkeattehan
meille siksi aikaa. Ja mihinkäs Marikan nyttynsä heittäisi"

Veli ja sisar kiittivät kutsumuksesta ja myönsivät tullaksensa.

Vaan sen enemmäksi ei puhe jatkauntunut.

Ivar oli luonnostaan harva puheinen, ja Marin olivat vallanneet nuot
pyhä-aamun tunteet. Hän ei kyllästynyt katselemasta näköalaa pitkin
matkaa kylään tultaessa.

Järvellä kulki pitkiä veneitä, jotka riensivät kirkkoa kohden. Ne
olivat täynnä väkeä kylistä toiselta puolen järveä.

Valkama oli alhaalla laaksossa kirkon alla. Sinne veneet kaikki
pyrkivät.

Maantiellä kulki niinikään kirkkoväkeä, jalkasin, ajaen ja ratsastaen.
Vaimo-väki poikkesi sinne tänne taloihin, luhtien portaille ja muualle,
muuttamaan kenkiä ja muita kirkkovaatteita.

Marin olisi ehkä ollut pakko tehdä samoin, hänellä kun oli
kirkkokenkänsä nytyssä. Mutta koska tuli mentäväksi rustholliin niin ei
hänen tarvinnut sitä tehdä, vaan saisi ehkä muuttaa pukuansa emännän
kamarissa.

Siuron rustholli oli vähän erillään kylästä, Onkiveden selälle
pistävällä niemellä. Sillä oli monta etua tästä erinäisyydestä,
vaikk'ei kaikkia kuin olisi luullut. Sillä kylän vainiot ja niityt
olivat sekaisin, niinkuin ne isossa jaossa menneellä vuosisadalla
olivat tulleet taloille tasatuiksi.

Nykyisen haltian aikana oli mainittu rustholli kuitenkin saanut
vaihettelemalla naapureilta yhden ja toisen mukavamman palstan, niin
että se siinäkin suhteessa oli muita etevämpi.

Paras etu, mikä Siuron rusthollilla oli tuosta erinäisestä asemastansa,
oli kuitenkin se, että itse kartano oli jotenkin kauniilla paikalla.
Järvi kävi sen lähelle kolmelta taholta, ja niemen kärki päättyi
vähäiseen lehdikköön, jota olisi sopinut nimittää puistoksi, jollei se
olisi ollut tavallinen vasikka-haka. Polkujen tekemisellä siitä olisi
kuitenkin saanut oiva kävely-paikan.

Mutta maamies, joka aamusta iltaan työtä tekee, ei kaipaa
kävely-paikkoja, ja hän kammoo suotta vaeltamista.

Polkuja siis ei ollut muita kuin mitä vasikat olivat astuskelleet.
ainoastaan yksi suora tie oli rantaan ja niin leveäkin, että sitä olisi
sopinut ajaa vaunuilla.

Siuron isäntä piti aina huolta että se oli hyvässä kunnossa. Rannassa
oli muutamia veneitä ja ruuhia sekä nuottalato. Sillä Onkiveden selkä
oli kalainen, ja erittäin oli saalis hyvä usein keväisin.

Rustholli oli rakennuksiensa suhteenkin etevämpi muita taloja kylässä.
Sillä paitsi tavallisia asuinhuoneita väelle ja arkitöitä varten, oli
siinä koko uljas päärakennus puiston lähellä. Se oli sioitettu
poikkipuolin nientä, niin että sen pitkä sivu oli kärkeä kohden ja
akkunoista sopi katsella äsken mainittua leveätä tietä pitkin järveä.
Tämän rakennuksen etupuolella, kylään päin, oli avara ruohonen
mies-piha; sen toisella sivulla väen huoneet, toisella taas siistit
jyvä- ja muut aitat.

Neljäs sivu oli auki kylään päin paitsi että pihan edustalla oli matala
pisto-aita.

Karjapiha ynnä siihen kuuluvat rakennukset olivat sivulla, väen
huoneitten takana, niin että sinne oli lyhyt matka ja se aina oli
emännän näkyvissä, vaikk'ei kaikkien silmissä, niinkuin kylän muissa
taloissa.

Loppu-väli kylään oli rusthollarin peltoa, josta osa oli aidattu
kryytimaaksi.

Kun meidän kirkkoväkemme saapui taloon, riensi Severin viemään
Virkkiänsä talliin.

Ivar ja Mari menivät pihaan ja aikoivat poiketa väen tupaan, mutta
emäntä tuli ison rakennuksen portaille.

"Kas niin, kiltti Mari; tiesinpä, ettäs tulisit," lausui emäntä,
tervehtäen hyvillä mielin. "Tule tänne sisälle, että saamme
keskustella. Kirkkoon ei vielä ole kiirettä. Siellä kuuluu olevan
ruumiita haudattavina ja papin kellokaan ei vielä ole soinut."

Emäntä oli pulska rusthollin muori, semmoisia kun niitä välin tavataan
varakkaissa taloissa. Elämän surut ja vastoin käymiset eivät olleet
häneen suuresti koskeneet. Hän ei koskaan ollut tarvinnunna puutetta
kärsiä.

Usein tapahtuu, että semmoiset ovat korskeita ja ylpeitä ja paljon
vaatimia. Mutta tässä ei ollut se laita. Luonnollinen hyvän tahtoisuus
kuvasti hänen muodostansa, josta kaikki nuoruuden kauneus ei vielä
ollut kadonnunna.

Ehkäpä oli korskeus hänestä jäänyt pois sentähden että hänen miehensä,
Siuron rusthollari, oli ottanut hoitaaksensa sitäkin osaa taloudesta,
eikä suonut sitä muille, ei edes emännällensäkään.

He astuivat sisälle. Huonekalut eivät täällä olleet Pietarista, ei edes
kaupungista.

Siuron rusthollari oli siinäkin korskea, ettei hän tuottanut mitään
muualta, jota kotokylässä oli saatavana. Ja kun kotokylässä oli hänen
mielestään kelvollisia puuseppiä ja muita ammattilaisia, teetti hän
työnsä niillä.

Huonekalut olivat siis Onkiveden omaa mallia; mutta siistit ainakin. Ja
niillä oli kaikki huoneet sisustetut eikä mitään sisustamatta jätetty,
niin kuin usein on senkaltaisissa kartanoissa maalla. Välin nähdään
rakennuksia, jotka ulkoa ovat uljaita, mutta joiden sisältä puuttuu
katot ja kakluunit.

Muinoin oli semmoisen talonpojan salin pöydällä suuria monen kannun
vetäviä pulloja, täynnä viinaa. Sillä tavoin säilytettiin vuoden
varasto tätä kallista ainetta.

Ja sali lemahti viinalta. Sillä ei aina käynyt välttäminen, että kun
isosta pullosta kaadettiin tätä nestettä "koti tarpeesen", sitä ei
olisi tipahtanut pöydällekin. Se jäi enimmästään pois pyhkimätä, joten
tippa tipan perään syövytti itsensä puuhun. Siitä alituinen lemu.

Mutta kun kotitarpeen poltto lakkautettiin, katosivat damejeanitkin, ja
pöytä pysyi puhtaana ja sali hajuttomana, kumminkin viinasta.

Vaan umpihenkisenä se usein kuitenkin tavataan. Ei kellään ole aikaa
huoneitten tuulettamiseen, jollei ole tyttäriä talossa. He ottavat
tavallisesti tämän toimen huoleksensa, niin kuin he myöskin pitävät
kukkaskimppuja klaseissa pöydällä.

Mutta jollei tyttäriä ole, niin jäävät huoneet tuulettamata ja
kukkaskimput poimimata ja sitomata. Mari oli metsä matkalla,
tullessaan, koonnut koko joukon kämmenkukkia, kaviokukkia ja yö-kukkia
(Orchis, Pyrola ja Platanthera). Ne hän nyt heti sisälle saapuessaan
sitoi sieväksi vihoksi ja ovitti kukkasklasiin. Hän avasi myös akkunat,
joista raitis aamuilma tulvasi sisälle.

Ihastuksessaan syleili emäntä Maria ja lausui:

"Jospa sinä olisit minun tyttäreni, niin minä sinusta paljon pitäisin."

"Pitäkäähän minusta sentään", sanoi Mari ja syleili emäntää takaisin.

Samassa aukeni ovi ja Severin astui sisälle.

"Mitä te täällä toinen toisianne mittelette?" kysyi hän nauraen. "Sinä,
Mari, olet liian suikea, kestämään äitini rinnalla, senhän jo näkee
kaukaakin, ettei siinä mittelemistä kaipaa."

"Vieras silmä näkee, jota ei oma silmä näe," lausui hänen äitinsä.
"Katsellessani Maria, luulin vielä olevani itsekin nuori ja kaunis."

"Sanoitteko minun silmääni vieraaksi silmäksi, äiti? Minun silmissäni
te olette paras äiti"

Tuo sana "äiti", "äiti", kahdesti lausuttu, kuului niin hellältä pojan
äänestä, että jos outokin olisi ollut kuulemassa, hän olisi havainnut
äidin ja pojan välin olevan mitä parhaimpia.

Severin tuli äitiinsä ulkomuodon suhteen niin, että helposti näkivät
heidän äidiksi ja pojaksi, muutkin kuin tuttavat. Ja luonteeltansakin
oli hän äitinsä kaltainen, mielenlaadun sävyisyydessä ja
hyväntahtoisuudessa. Mutta isältänsä oli Severin perinyt koko joukon
jämeyttä ja jäykkyyttä, miltei tulista käytöstä.

"Sinä teit kauniin työn, äitilleni Mari," lausui kohta sen jälkeen
Severin, "kun toit hänelle nuot suloiset metsä kukat. Minä luulin sinun
niitä poimivasi itsellesi kirkkoon."

"Jollei niillä olisi ollut niin mukava paikka täällä," vastasi Mari,
"niin olisinkin ne pitänyt itse. Vaan eihän kirkossa ole vielä
tavallista muiden pitää kukkasvihkoja kädessään, kuin morsianten."

"Se olisi kuitenkin soma tapa muillekin, eikä loukkaisi ketään."

"Arvaan, että se olisi monelle loukkaukseksi, jos _minä_ alkaisin sitä
tapaa."

"No kenenkä sitä pitäisi alkaman, jollei nuorten neitosien, ei suinkaan
vanhain akkain, joilla jo on krassikimput, joita he pureskelevat, niin
että väkevä haju on ylinnä pitkin kirkkoa."

"Nuorten neitosien kyllä. Mutta niitä on nuoria neitosia pitäjässä,
minua etevämpiä."

"Minä en käsitä, mitä sinä tuolla sanallasi 'etevämpiä' tarkoitat."

"Niitä on muita, arvaan, jotka tietävät sen paremmin, mitä sillä
sanalla yleensä tarkoitetaan. Ja älkäämme siitä nyt kinaa nostako. Vai
oletkos lopulta kuitenkin pahoillasi, että minä kukat tuohon laskin?"

"Sanoinhan jo, että se oli kaunis lahja sinulta äidilleni. Enkä tahdo
sinun kanssasi kinata. Mutta en vain ymmärrä sinun vaatimattomuuttasi."

"Sinä et _tahdo_ ymmärtää, mutta minun _täytyy_ ymmärtää."

"Minä näen ja kuulen," katkasi Severinin äiti, naurahtaen, heidän
puheensa, "että te olitte tässä kaksi kovaa. Teillä saattaa olla
kummallakin totuus, mutta ihan eri katsantokannalta. Vaan semmoinen
erimielisyys on saattanut paljon häirintöä mailmassa" -- lisäksi hän
alakuloisesti.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina juhlamenot alkoivat, niinkuin emäntä oli ennustanut,
ruumiitten hautaammisella.

Onkiveden seurakunnassa oli kaksi pappia, nimittäin provasti ja
kappalainen. Mutta kappalaisen virka oli silloin avoinna ja
välisaarnaajaksi oli korkea konsistoriumi määrännyt äsken papiksi
vihityn nuorukaisen.

He olivat molemmat ruumiitten saatossa, ja kun se toimi oli tehty,
alkoi rippisaarna, jonka nuori pappi toimitti. Rippiväki oli
kokountunut kuoriin ja makasi polvillansa sen aikaa, kun rippisaarna ja
synninpäästö kesti, noin puolen tuntia.

Sitte soitettiin yhteen, rippiväki palasi kuorista penkkeihinsä ja muu
seurakunta kokountui myöskin kirkkoon. Ruumiitten saattojoukot
asettuivat kukin penkkeihinsä, joihin he kaikki tunkivat, jos tilaa oli
taikka ei. Sentähden nähtiin muutamissa penkeissä, erittäin ovien
puolella, harvassa väkeä, kun toisissa taas oli niin ahtaalla suuria ja
pieniä, että muutamat erittäin vähemmät, istuivat hartioistaan ihan
litistyneinä. Sama oli laita sekä miesten että vaimoin puolella.

Niitä sanottiin suru-penkeiksi, eikä niistä kukaan noussut seisoalleen,
kun muu seurakunta, esim. uskontunnustusta luettaessa, seisoi.

Tämä on vanha tapa, josta ei poiketa niinkään paljon, että suruväki
jakaisi itsensä kahteen tahi kolmeen penkkiin, joissa heillä olisi
vähän avarampi tila. He kestävät ennen kolmen tunnin kirkonmenon ajan
kaikkea sitä tuskaa, minkä kuumuus ja ahtaus tuottaa. Hiki valuu
otsalta silmille, nenälle ja suulle; mutta hartiat ovat semmoisessa
pinnistyksessä, ettei kädet ulotu pyhkäisemään sitä pois.

Lukkari alkaa huomen virren, johon seurakunta yhdistyy. Ne, joilla
surupenkeissä voimaa on saada käsiänsä liikkumaan, avaavat
virsikirjansa ja yhtyvät virren veisuun hekin; mutta huonommat saavat
vain kuulella.

Sakaristossa on unilukkari ja kirkkoväärtti sillaikaa toimessa saada
rippikaluja esille ja kuntoon. Nuoren papin, joka rippi saarnan piti,
on myös alttaripalvelus toimitettavana. Vanha provasti, jolla on
saarna-vuoro, tutkii vielä, klasisilmät päässä, muutamia raamatun
värssyjä, joita hän on päättänyt sovittaa saarnaansa.

Hän on ollut seurakunnan opettajana päälle kolmenkymmenen vuoden ja
tuntee hyvin raamattunsa. Mutta se on hänelläkin totuttu tapa, että,
kun kirkonmeno on alkanut, hän ei saarnavuorollansa salli mielensä
häiritsemistä niillä moninaisilla mailmallisilla asioilla, joita
sakaristossa usein tapahtuu. Silloin taas, kun ei ole hänen
saarnavuoronsa, ei hän ole yhtä ankara.

Hän ei enää moneen vuoteen ole kirjoittanut saarnaansa, vaan miettii ja
ajattelee sitä viikolla. Ja vielä sunnuntaina ennen saarnaa hän sitä
muistuttelee ja katselee raamattua.

Nytkin hän niin teki, eikä ottanut huomioonsa, mitä sakaristossa
tapahtui.

Huomen virsi oli loppumaisillaan ja nuori pappi menemäisillään
alttarille.

Unilukkari otti kaapista messu-paidan ja tahtoi pukea sitä papin ylle.
Mutta pappi sanoi, ettei hän ota sitä pukua päällensä.

"Mutta onhan nyt rippi ja Herran ehtoollinen," muistutti unilukkari,
"ja teidän, herra pastori, on vieminen muassanne kalkki Herran
pöydälle."

"Kalkin minä kyllä vien," vastasi herra pastori, "mutta kasukkaa en
minä kanna selässäni."

"Kalkki ja kasukka kuuluvat yhteen, sen verran kuin minä eläessäni olen
nähnyt kirkonmenoa."

Vanha provasti, joka saarnaansa mietti ja raamattua luki, katsahti ylös
klasi-silmäinsä päällitse ja näki kiistan nuoren papin ja unilukkarin
välillä.

"Mikä on?" kysyi hän.

"Herra pastori ei ota kasukkaa päällensä, vaikka on rippi-pyhä,"
ilmoitti unilukkari.

Nuoren pastorin nimi oli Samuel Santalainen, vaikka hän oli papillista
sukua ja hänellä vanhempi sukunimi. Mutta hän oli heittänyt pois
sukunimensä ja ottanut tuon kansallisen uudemman nimen.

"Kuuleppa veli Santalainen," lausui provasti hiljaisesti, "onko sinulla
todellakin aikomus kantaa kalkkia alttarille tuossa puvussa?"

"On. Sillä minä ja kaikki me, jotka papeiksi vihittiin, olemme tehneet
lupauksen, ettemme kantaisi selässämme noita siloja."

"Vihittiinkö te papeiksi tuossa mustassa nutussa ja vannoitteko te
papin valannekin siinä?"

"Emme tosin, mutta se oli ensimäinen ja viimeinen kerta kuin me
kasukkaan olimme puetut."

"Ja ensimmäinen ja viimeinen kerta, kuin te aivoitte olla pappeina,
niinkö?"

"Pappina käy oleminen ilman kasukkaa ja messu-paitaakin."

"Viimeinen värsy huomen virrestä alkaa kohta", huomautti unilukkari.

"Siis ei ole aikaa viivyttelemiseen." virkkoi provasti. "Niin kauvan
kuin minä olen tämän seurakunnan paimen, ei rippi-messua täällä pidetä
muussa puvussa kuin siinä, jossa seurakunta on tottunut näkemään
pappinsa semmoisissa juhlatiloissa. Antakaa sentähden messuvaate
tänne!" sanoi provasti unilukkarille. Ja provasti puki nopeasti
päällensä messupaidan ja kasukan. Ja samassa kuin huomen virren
viimeistä värsyä aljettiin, aukeni sakariston ovi ja provasti astui
itse kirkkoon kalkki kädessä ja kävi alttarin eteen.

"Paavi," mutisi herra pastori Samuel Santalainen.

"Lutherus," mutisi unilukkari.

Kun huomen virsi oli loppuun veisattu, kääntyi provasti seurakuntaa
kohden ja luki synnintunnustuksen.

Outo ei olisi hänen äänestänsä kuullut, että hänen mielensä oli hetkeä
ennen ollut tuskistuneena. Eikä hän itsekään sitä asiaa ajatellut, niin
kiintyneenä oli hän virkansa toimitukseen.

Ja kun lukkari, synnin tunnustuksen päätettyä, oli veisannut "Herra
armahda" j.n.e. messusi provasti kauniilla ja sujuvalla äänellä:

"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto."

Mutta kun sitte evankeliumi-virttä veisattiin, muistui provastin
mieleen nuoren papin uppiniskaisuus ja hänen mielensä synkistyi
uudestansa.

"He ovat painavia miehiä itse mielestänsä, nuot uudet teologit,"
ajatteli hän itseksensä; "saa nähdä, mitä tyhmyyksiä hän vielä hankkii
matkaan. He ajattelevat kaikkea muuta kuin seurakunnan puhdasta oppia.
Heidän mielessänsä kuvastaa Hades ja Hylä ja Demiurgit, mutta heidän
aivoissansa vallitsee Kaos. Vaan sitä eivät he huomaa. Ja Kaos ei
heidän päässänsä olisikaan, jos he sen huomaisivat."

"Hänelle ei ole kelvannut vanha kunniallinen sukunimi", jatkoi provasti
keskustelua itsensä kanssa; "se ei muka ollut tarpeeksi kansallinen. Ja
nyt ei hänelle kelpaa papillinen puku papillisissa toimissa. Se ei
myöskään ole kansallinen. Entäs papin virka? Se nyt ei ensinkään ole
kansallinen. Sehän on tuotu tänne lähinnä Ruotsista, tuolta vihatusta
Ruotsista. Sentähden pois se vanha pappeus vanhoine pukuinensa. Uusi
oppi, uudet jumalat, uudet puvut. Ehkä näemme heidän vielä messuavan
Kullervon kunniaksi punaisissa lahkeissa."

Sillä aikaa kun vanha provasti lasketteli näitä syntisiä ajatuksia
alttarin edessä, seurakunnan veisatessa evankeliumi virttä, toimiskeli
herra pastori Samuel Santalainen yksin sakaristossa. Sillä unilukkari
oli mennyt lukkarin kanssa kolehtia kantamaan.

Vanha provasti oli niin paljon taipunut uuden ajan mielipiteiden
mukaan, että hän oli siirtänyt kolehtilla käymisen evankeliumi virren
ajaksi. Sillä hän ei kärsinyt sitä häirintöä mikä tästä käynnistä
saarnan aikana tavalliseen syntyi.

Eikä hänen saarnansa aikana ollut juuri hyvä torkkuakaan. Sillä koska
hän ei milloinkaan katsonut "karttaan", kulki hänen silmänsä koko ajan,
hänen pauhatessaan, pitkin seurakuntaa. Eikä kellään ollut halua
ummistaa silmiänsä. Ja jos joskus niin tapahtuikin, seisahtui provastin
silmät kohta torkkujaan, eikä poikennut siitä muualle, ennenkuin tuo
syntinen oli täydelleen herännyt. Tavallisesti koroitti provasti
ääntänsäkin, niin että se vielä enemmän vaikutti.

Niin, nuori pappi oli yksin jäänyt sakaristoon. Sillä kirkkoväärttikin
oli jo kantanut viini pullot rippiä varten alttarille.

Hän näki kasan kuulutuksia pöydällä ja niistä yhden ruotsinkielisen,
jonka paikkakunnan tuomari oli lähettänyt.

"Ahha! Täällä ollaan vielä svesejä", lausui hän, ja voiton hymy
ilmestyi hänen huulillensa. "Se on hyvä. Saanpama kohta näyttää, että
minä olen toista laatua."

Siuron emäntä ja Mari olivat tulleet yhdessä kirkkoon. Marin aikomus
oli istua oven puolella, jossa oli tyhjiä penkkejä, mutta emäntä vaatei
häntä ylemmäksi kuorin puolelle, jossa rusthollarit ja isojen talojen
isännät ja emännät tavallisesti istuivat.

Penkki-jakoa ei Onkiveden kirkossa ollut; mutta ylhäisemmät tunsivat
täällä niinkuin tavallisesti muuallakin arvonsa -- ja kiipesivät
ylemmä. Ainoastaan kaksi ensimmäistä penkkiä lähinnä kuoria oli
säästetty herrassäätyisille.

Mari kainotteli alussa, eikä tahtonut liian näkyviin; mutta kun emäntä
vaatei, piti hän turhana ujostelemisena, jollei hän menisi. Ja he
vaelsivat pitkin käytävää viidenteen penkkiin kuorista.

Severi ja Ivar olivat myöskin samassa seurassa tulleet kirkkoon. Hekin
menivät ylös ja istuivat vastapäätä sitä penkkiä, missä Siuron emäntä
ja Mari olivat.

Tämä tämmöinen tuttavuus, miltei sukulaisuus, herätti suurta
huomiota rusthollarin tyttärissä ja isojen talojen emännissä ja kylän
juoru-akoissa.

"Puolamäen Mari, kas kuinka hän kiipeää korkealle". oli melkein yleinen
mutina koko seurakunnassa.

"Ja Ivar samoin, jopa hänkin on kuin Severin veli."

"Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Joka seisoo, katsokoon ettei hän
lankea."

Aina samaa sappea. Tämä tapahtui evankeliumi-virttä veisattaessa --
siis aivan samaan aikaan, milloin provasti oli äkeissään tuosta
välisaarnaajan uuden-aikaisesta puskemisesta messupukua vastaan.

Suuret ja pienet ihmistunteet sattuvat siis yhteen -- ja juuri silloin
kuin kaikkein Korkeinta pitäisi ylistettämän kirkossa.

Mutta se, joka tätä asiaa ei ensinkään ajatellut eikä tiennyt
aavistaakan että hänestä niin paljon kuiskuteltiin oli Mari.

Evankeliumi-virtenä veisattiin silloin:

"Ah sielun, anna vallit Herran Ja turvaa Isääs rakkaasen."

Marilla oli kaunis ääni. Ja vaikka hän neitseellisellä kainoudella piti
päänsä kumartuneena penkkiin, oli hän lukkarille suureksi avuksi. Sillä
Mari veisasi puhtaasti eikä horjahtunut ensinkään nuotista, josta
lukkari olisi monestikin horjahtanut, jollei hän olisi tukenansa
kuullut tuon selkeän sävelen.

Sentähden hän ensimmäisen värsyn perästä jättikin virren seurakunnan
haltuun, luottaen niihin, jotka puhtaasti veisasivat ja joista Mari oli
yksi, ja läksi kolehtia kokoamaan lipolla. Unilukkari otti toisen
lipon.

Muinoin oli tapa, että lukkari saarnan aikana kokosi kolehtin, siihen
tarkoitukseen, johon se esivallalta oli määrätty. Sitte kulki
unilukkari jäljestäpäin ja kokosi mitä vielä tahdottiin antaa,
seurakunnan vaivaisille.

Mutta välin tapahtui, että joku yliopistolainen oli saarnassa, joka ei
tarkkaan ollut mitannut "karttaansa."

Seurauksena oli, että hän sanoi "amen", ennenkuin lukkari oli ehtinyt
puolitiehen ja unilukkari pääsnyt alkuunkan.

Vaan sittekuin kunnallinen vaivaishoito tuli laiksi, niin ei enää
jälkihaavilla ollut pakko koota siihen tarkoitukseen. Ja kun lipolla
kulkeminen siirrettiin evankeliumi virren ajaksi, kävivät sekä lukkari
että unilukkari samaan tarkoitukseen. Toinen kävi miesten puolella ja
toinen vaimoin puolella.

Kun juhlamenot alttarilla oli päätetty ja uskontunnustus luettu,
veisattiin vielä muutama virren värsy, jonka aikana provasti sai lomaa
mennä sakaristoon, muuttamaan alttaripukunsa saarna-pukuun.

"No, veli Santalainen," lausui hän nuorelle papille, sitte kuin hän oli
valmis lähtemään saarnastuolille, "joko sinä olet mielesi muuttanut
messu-puvun suhteen?"

Nuori pappi ajatteli ruotsalaista kuulutusta. Ja koska hän siitä saisi
korvausta, jos hänen täytyisikin kasukassa mennä alttarin eteen, niin
hän ajatteli, että oli parempi tässä asiassa totella vanhaa provastia,
kuin ehkä joutua vielä riitaan korkean konsistoriumin kanssa. Sillä hän
arveli, että provasti, joka näytti jäykältä mieheltä, nostaisi kanteen
häntä vastaan. Sentähden oli kai paras olla nöyränä. Mutta hän oli niin
hidas näissä ajatuksissa, ettei provasti heti saanutkaan vaadittua
vastausta.

Sentähden kääntyi provasti unilukkarin puoleen, joka oli sakaristossa
virkansa puolesta pappien palveluksessa, ja käski hänen ilmoittamaan
kanttorille, että tämä veisaisi sopivan virren värsyn saarnan jälkeen.

"Ei tarvitse", ennätti nyt pastori Santalainen sanoa, "täytyyhän taloon
tullessa noudattaa talon tapoja. Ja koska täällä vielä kannetaan
kasukkaa, niin pitää kai minunkin siihen taipuman, vaikk'en minä sitä
mielelläni tee."

"Mielelläsi taikka et, se ei koske minua. Mutta jos sinä tahdot olla
lutherilainen pappi Suomen lutherilaisessa seurakunnassa, niin sinä
toimitat alttaripalveluksen siinä asussa, joka täällä on yhtä vanha
kuin sanottu oppikin."

"Mutta eihän oppi ja puku ole yhtä," rohkeni hra Santalainen vielä
muistuttaa.

"Tässä ei ole enää aikaa kiistelemiseen", virkkoi provasti, taas
kiivastuneena. "Te, unilukkari, pidätte huolta, että värsy saarnatoimen
jälkeen veisataan, jollei pastori lähde kasukassa alttarille
tavallisella ajalla."

Saarnavirren viimeiset sanat kuuluivat jo kirkosta, ja unilukkari avasi
oven. Provasti astui juhlallisesti saarnastuoliin, niin kuin hän oli
käynyt alttarin eteen ja niinkuin hänen tapansa oli kaikissa
virkatoimissa.

Puheena olevana sunnuntaina saarnattiin vääristä profetaista, eikä
provasti ollut se, joka jätti sovittamata tekstiä jokapäiväiseen
elämään.

Hän muisti kyllä sen johdosta antaa tarpeellisen läksytyksen niille,
jotka haaveksivat uutta uskonopissa ja niille jotka haaveksiain perässä
juoksevat.

Hänen mieleensä muistui myöskin nuoren papin käytös sakaristossa, ja
hän olisi lähettänyt tällekin muutamia siimauksia. Mutta hän päätti
odottaa milliseksi se käytös vielä tänään muodostuisi, ja ehkä koettaa
neuvoa häntä kahden kesken.

Sentähden piti hän saarnansa yleisesti, mutta terävästi, ja seurakunta
kuulteli hänen puhettansa tarkkuudella.

Kun saarna oli loppunut ja kaikki siihen kuuluvat rukoukset
päättymäisillään, aukeni sakariston ovi, ja nuori pastori Samuel
Santalainen astui täydessä messu-puvussa alttarin eteen.

Tämä seurakuntaa vähän kummastutti, koska provasti ennen saarnaa oli
toimittanut alttari palvelusta. Miksi nyt toinen pappi tuli? Alku syytä
tähän ei kumminkaan koskaan saatu tietää.

Ja moni seurakunta on tietämättömyydessä siitäkin, miksi heidän nuoret
pappinsa tulevat rukouspäivinä, jouluna, pääsiäisenä ja muina
juhlapäivinä alttarille samoissa vaatteissa, joissa he nähdään
arkipäivinäkin. Seurakunta on kuitenkin hiljakkoin ostanut ihka uuden
kasukan. Taikka on joku varakas seurakuntalainen sen lahjoittanut.

He eivät tiedä, että se on tämä uusi aika, joka pyrkii asettamaan
kansanjuhlat korkeammaksi kuin kirkkojuhlat. Edellisissä oltaisiin
puettuina vaikka kultaan ja hopeaan, jos vaan sopisi, kun
jälkimmäisissä arkinuttukin on tarpeeksi hyvä.

Kirkon menosta Onkivedellä emme tällä kertaa tahdo enempää kertoa.
Lausumme vain, että se nyt kulki säällistä juoksuansa loppuun asti, ja
päättyi Herran siunauksella.

Lopuksi veisattiin lähtövirsi, jonka jälkeen nuori pastori vielä meni
saarnastuoliin, lukemaan niitä kuulutuksia, joita sitä varten oli
lähetetty.

Jokainen tietää kuinka tärkeät kuulutukset maalla todellakin ovat.
Siellä on muulla tavalla mahdoton ilmi-antaa hallituksen, virastojen ja
kunnan käskyjä ja vaatimuksia.

Sen tähden jäävät ainakin talon isännät taikka heidän lähettiläänsä
kuulutuksia kuulemaan. Sillä niistä saattaa riippua monta tähdellistä
seikkaa.

Sitten kuin pastori Santalainen oli lukenut kaikki suomenkieliset
kuulutukset ja ilmoitukset, otti hän käsiinsä jo tässä ennen mainitun
ruotsin kielellä kirjoitetun kuulutuksen.

Ja ilman minkäänlaista edellä käypää selitystä, luki hän sen alusta
loppuun ruotsin kielellä, alkaen sanasta "kungörelse" ja päättäen
siihen nimeen, joka sen alle oli kirjoitettuna.

Seurakunta kuulteli sitä ällistyneenä ja tietämätä, mitä ajattelisi.

Pappi läksi pois saarnastuolista, vaan sanankuuliat jäivät penkkiinsä.
He olivat vielä ikäänkuin jonkun selityksen puutteessa.

Ja selitys tulikin. Provasti itse astui sakaristosta, paperi kädessä ja
seisahtui kuoriin.

"Minä pyydän ilmoittaa seurakunnalle", lausui hän kuuluvalla äänellä,
"että vielä on yksi tärkeä kuulutus, joka on epähuomiosta jäänyt
seurakunnalle selittämätä. Pyydän siis, että vielä kuulette senkin"

Ja hän luki nyt tuomarin ruotsin kielisen kuulutuksen alusta loppuun
suomen kielellä.

Nimestä, jonka hra Santalainenkin oli lausunut hyvin selvästi,
ymmärsivät useammat, että provasti oli nyt lukenut saman kuulutuksen
suomeksi minkä nuori pappi saarnatuolista jo luki ruotsiksi.

Seurakunta kummasteli.

       *       *       *       *       *

Ehtoopuolella samana sunnuntaina oli kylässä tanssit. Ne alkoivat
kuitenkin jonkinmoisella kansan juhlalla, joita pidettiin kylän
yhteisellä kentällä Onkiveden rannalla.

Tämä kenttä oli syntynyt vesijätöstä. Vaan kun ei ruoho siinä vielä
oikein ottanut kasvaakseen, oli se jäänyt jakamata, ja kylän
mökkiläiset saivat sitä niittää ja syöttää.

Tähän aikaan se jo oli puhtaaksi sekä niitetty että syötetty.

Vaikka Onkiveden pitäjäs oli yleisestä liikkeestä vähän sivummalla,
olivat uuden ajan pyrinnöt sinnekin päässeet tunkemaan.

Tosin ei täällä oikein tiedetty, mitkä nämät pyrinnöt olivat, mutta sen
verran tiettiin, että niihin kuului kansanjuhlat.

Olipa siis koetettu saada kansan-juhlia eloon. Alussa niitä pidettiin
arkipäivinä. Mutta Onkiveteläiset olivat vielä niin vanhallaan olioita,
etteivät ruvenneet niihin tuhlaamaan työaikaa.

Juhliin saapui siis liian vähän väkeä, että olisi maksanut vaivaa pitää
heille kansallisia puheita ja antaa heidän kuulla isänmaallisia
lauluja.

Sen vuoksi koetettiin sunnuntaita ja se onnistuikin paremmin.
Joutilaita on silloin paljon, erittäin suuremmissa kylissä. Ja suvella,
kun ei muutakaan ajan vietettä ole, eikä koko päivää jakseta maata,
kävellään kansan-juhlaan.

Alussa oli vaikeata juhlain toimittajoille saada mitään tehokasta
matkaan.

Sillä paljaat isänmaalliset puheet, joita pidettiin, eivät näkyneet
innostuttavan juuri keitään. Kuuliat olivat siksi vielä liian tylsiä.
He vetivät joko suutansa nauruun taikka osoittivat muuten tyhmää
muotoa.

Ainoastaan silloin he vähän pystyttivät korviansa auki, kun puhuttiin
herrain vallasta. Jokaisen mielestä olisi hyvä, jos saataisiin tuo
valta herroilta pois.

Tosin ei Onkiveden pitäjässä ollut sanottavaa herrasmiesten valtaa,
koskei ollut paljon herrasmiehiäkään.

Sillä eihän ainakaan nimismieheltä sopinut ottaa valtaa pois. Kukas
sitte pahantekiät panisi kiini, ja kukas häätäisi vallattomuutta.

Yhtä vähän kävi tuomarilta riistää hänen valtaansa. Kukas ratkaisis
riidat ja tuomitsisi pahantekiät.

Muutamain mieleen johtui kruununvouti ja henkikirjoittaja, jotka eivät
asuneet pitäjässä, mutta kävivät siellä ylöskannolla ja veivät suuret
rahamäärät mennessään. Paitsi sitä kuulutti kruununvouti usein ryöstöön
niiltä, jotka eivät jaksaneet maksaa ulostekojansa.

Sitä olisi kyllä ollut pidettävä ankarana valtana, jollei rahat olisi
menneet kruunulle. Vaan eihän puhujat ainakaan tarkoittaneet kruunua.

Mutta koska puheita pidettiin herrain vallasta, niin arvelivat kuuliat,
että sillä tavoitettiin jotain kaukaista, Onkivedellä olematonta, mutta
kuitenkin olevaista. Vaan kaukaista kun se oli, niin se pikemmin heitä
nukutti kuin herätti.

Toinen seikka, joka myöskin oli puheen aineena, ei heitä alussa sekään
tehnyt hullua viisaammaksi.

Se oli tuo mahti sana "yksi kieli, yksi mieli."

Ei he tienneet siellä Onkivedellä muuta, kuin että heillä vain oli yksi
kieli -- ja sama, jota puhuttiin yli koko Suomen maan.

Tosin he tiesivät, että sitä puhuttiin eri lailla eri maakunnissa vaan
ei kuitenkaan niin erilailla, ettei suomalaiset olisi toinen toistansa
ymmärtäneet.

Senkin he tiesivät, että naapuri-pitäjässä, Luokkamäellä, sanottiin
"krapu" kun Onkivedellä tydyttiin sanomaan "rapu". Ja kun edellisessä
oltiin "solassa", niin jälkimmäisessä oltiin "sorassa." Vieläpä
edellisessä "kryypättiin krommia" kun jälkimmäisessä vain "rommia
ryypättiin."

Ja oikein pilkalla tiesivät he kertoa että Ikaalisten miehet pitivät
kieltänsä kaikkein puhtaampana koko Suomessa. He sanoivat nimittäin.
"Kyröh, Karkuh ja Ikaalisih puhutaan puhtaimpaa suomea."

Tämä heitä oikein huvitti. Se oli heidän mielestänsä paksua
itserakkautta, koska nuot h-päätteet juuri osoittivat, että heidän
kielessänsä on vikaa ja virhettä.

Pikemmin olisi Onkiveteläisten kieltä sopinut heidän mielestänsä pitää
puhtaimpana kaikista. Sehän oli melkein yhtäläistä kun katkismuksessa,
virsikirjassa ja raamatussa.

Mutta kaikessa tapauksessa ja näihin pieniin erilaisuuksiin katsoenkin,
niin ei heidän mielestänsä muuta Suomessa ollut kuin yksi kieli, se,
jota he puhuivat ja kirkossa saarnattiin.

Siis oli varsin turhaa pitää siitä asiasta pitkiä puheita.

Ja jos pohjalaiset, jotka rakennustöissä kävivät ja joskus keväin ja
syksyin kulkivat heidän pitäjänsä läpi, puhuivat ruotsia, niin mitä se
heihin, Onkiveteläisiin, koski.

Ja kun heille viimein selitettiin, että herrasväkikin puhui ruotsia,
niin he vielä enemmän kummastelivat että semmoisista asioista puhetta
nostettiin. Eikö herrat ja rouvat ja ryökkinät saaneet keskenänsä puhua
mitä kieltä he "lystäsivät." Koskiko se kansaan ollenkaan?

Näin tavoin oli se jotenkin karua ja kuivaa maata, jota kansan juhlain
toimittajat olivat ruvenneet kyntämään Onkivedellä.

Tuskan hiki oli heidän otsassansa, kun ei he nähneet pienintäkään
orasta nousevan kylvöstänsä.

Se, joka ensin oli näihin puuhiin ryhtynyt, oli pitäjän nuori
kansakoulun opettaja. -- Sanokaamme Onkiveteläisten kunniaksi, että
heillä oli kansakoulu, jollemme sitä ole ennen tulleet maininneeksi. --
Sen oli provasti matkaan saanut. Oikeastaan oli kouluja kaksittain,
toinen tyttöjä, toinen poikia varten.

Opettajatar ja opettaja oli hankittu seminarista.

Kansakoulun opettaja, jonka nimi oli Hympyräinen, oli hyvin innokas
mies.

Tosin ei hänen intonsa tarkoittanut niin paljon lasten kasvatusta kuin
kansallisuutta. Hän pyrki miltei enemmän vaikuttamaan aika ihmisiin
kuin lapsiin.

Hän arveli kutsumuksensa oikeastaan olevan joku isänmaallisuuden
lähetystoimi. Ja lasten opetusta toimitti hän vain virkansa puolesta.

Sentähden hän jouto hetkinä kokoili kylän nuorisoa ympärillensä, piti
heille esitelmiä ja koetti opettaa heitä laulamaan neli-äänisesti.

Tämä jälkimäinen yritys onnistuikin, niin että ennen pitkää kvartetti
oli valmiina, joka auttavasti lauloi juhlatiloissa ja välin säesti
virren veisua kirkon menoissakin. Sitä, nimittäin korali-veisua, johon
kylän nuorisolla ja kansakoulun oppilaillakin olisi ollut enin halu ja
taipumus, ei opettaja taas puolestansa niin mieluisesti harrastanut,
kuin muita lauluja ja erittäin isänmaallisia.

Se taas vuorostansa vaikutti, että innostus jähtyi kummaltakin puolelta
vähitellen, eivätkä jaksaneet jatkaa harjoituksia muut kun jotkut
harvat.

Kesällä oli kuitenkin opettajalla apua ja kannatusta muutamista
ylioppilaista, jotka olivat asettuneet loma aikaansa viettämään
Onkivedellä. He olivat samaan suuntaan innostuneet kuin opettaja
Hympyräinenkin.

Ja kun pitäjään vielä tuli lisäksi nuori pappi, saman hengen lapsia,
niin koetettiin oikein miehissä ryhtyä herätys työhön Onkiveden
pitäjässä.

Siihen kansan juhlaan siis, jota puheena olevana sunnuntai-iltana
pidettiin, saapui myöskin pastori Samuel Santalainen.

Pitkän matkan tähden ei hänen ollutkaan vaikea siihen saapua, koska hän
asui samassa kylässä.

Aluksi luuli paikalle kokountunut väki-joukko, että pastori tulisi
heitä nuhtelemaan siitä, kun he pyhäpäivänä olivat saapuneet tämmöisiin
turhanpäiväisiin menoihin.

Tätä arvelivat erittäin akat, jotka olivat istahtaneet vähän ylemmäksi
pellon pyörtänölle iloa imehtimään. Heidän mielestänsä nuoriso
ansaitsikin nuhteita ja manauksia.

Mutta heidän arvelunsa ja ajatuksensa muuttuivat ihastukseksi, kun
näkivät nuoren papin itse astuvan puhuja lavalle.

"Hän tulee pyhittämään tätä jumalatonta elämää", lausui yksi heistä,
"ja pitämään ehtoosaarnan tämän päivän tekstistä."

"Hän aikoo saarnata huoneentauluja", lisäsi toinen.

"Eipä ikään, kuin sapatin kelvollisesta viettämisestä", arveli kolmas.

Herra pastori Samuel Santalainen yskäsi, avasi suunsa ja puhui näin:

"Kunnioitettavat kansalaiset, miehet ja naiset!"

"Kuules, hän käyttää loppusointuja", kuiskasi yksi ylioppilaista
mieltyneenä, toverilleen.

"Me vaivaiset syntiset", huokasi yksi akoista, pellon pyörtänöllä, "ei
meissä ole kunnioitettavaa."

Hän olisi toivonnut, että pappi olisi kuullut hänen huokauksensa, mutta
kun ei pappi kuullut, oli hän tytyväinen, kun lähellä istuva toinen
akka edes sen kuuli.

"Kunnioitettavat kansalaiset", toisti pappi. "Te tiedätte, että me
kauvan aikaa, vuosi satoja olimme olleet orjuudessa." -- -- --

"Niin, niin synnin orjuudessa", huokasi taas akka pellon pyörtänöllä.

"Orjuudessa vieraan kansan, vieraan kielen alla", jatkoi pappi.

"Ja sittekin, vaikka me olimme päässeet vieraan kansan vallasta,
rasitti meitä kumminkin yhä tuo vieras kieli." -- -- --

"Kieli on paha jäsen, sanoo apostoli Jakob, vaikka se niin pieni on",
muisti akka pyörtänöllä. Enempää ei hän sillä erällä muistanut.

"Herrat ovat meitä orjuudessa pitäneet", jatkoi pappi innostuneena. "He
ovat syöneet meidän hikemme ja väkemme." -- -- --

"Hän puhuu herrain päivistä", huomasi taas akka pyörtänöllä; "minä
kuulin äite vainajani kuulleen äite vainaaltaan, että ennen muinaan
pidettiin herrain päiviä, vaikken koskaan saanut selkoa, mitä ne
oikeastaan olivat. Mutta kyllä kai ne olivat jotain riksräättiä, joissa
tuomittiin piikki tynnyriin ja mestaus-lavalle ja muuta semmoista."

"Herrat ovat pyytäneet sortaa meitä, Suomen kansaa", sanoi pappi yhä
tulistuneempana, "muukalaisuuden ikeellä. Mutta Jumalan kiitos -- tätä
lausetapaa käyttävät kansanmieliset hyvin usein, vaikkei se heidän
asiaansa muuten sovellukaan -- me olemme kerrankin heränneet" -- -- --

"Niin, niin", huokasi akka, "me olemme heränneet synnin unesta." -- --

"Me olemme heränneet tuntemaan, että meillä on valta ja voima" -- -- --

"Ja kunnia ijankaikkisesti amen", höpisi akka, papin puheen
sekaan -- -- --

"Ettei meidän enää tarvitse kestää ja kärsiä muukalalaisuutta
keskuudessamme ja niskoillamme. Ja siitä tulee meidän kiittää niitä
miehiä, jotka meitä ovat valaisseet, historian ja järjen valolla. Ne
ovat, jokainen teistä tietää, kutka ne ovat. Minä nimitän heidän vain
tässä heidän kunniaksensa. Ne ovat Juhana Vilhelm Snellman ja" -- -- --

"Ovatko ne pappeja?" kysyi akka. Mutta kukaan ei tiennyt siihen
vastata. Sentähden hän itse jatkoi keskusteluansa:

"Snellman nimisiä pappeja olen kuullut olleen. Ja poikanikin, joka
kaartissa palveli, tiesi sen nimisen papin olleen Helsingissä. Mutta
kukapa se toinen oli? Miksi hän sen taas nimittikään? -- -- -- Eihän se
edes herrasmiehen nimi ollut."

Siuron nuori väki, nimittäin Severin ja ne vieraat, jotka hän aamulla
oli tuonut muassansa taloon, eivät alussa olleet siinä kansan juhlassa,
josta edellisessä olemme kertoneet.

Kirkosta tultua ja päivällistä aterioittua olivat he jääneet kotia,
syystä, että emännällä oli sekä keskustelemista että tekemistä Marin
kanssa huomista talkoota varten.

Severinin olisi kyllä ollut halu mennä; mutta ilman niin hauskaa
toveria, kuin Mari oli, ei hänen tehnyt sinne mielensä.

Hän päätti odottaa, kunnes hänen äitinsä oli saanut askareensa
toimitetuksi. Olipa hän apunakin, että ne joutuisammin valmistuisivat.
Emme tiedä, oliko hän tavallisesti muulloin äidillensä avullisena sen
askareissa. Semmoiset eivät tavallisesti miellytä nuorukaisia.

Vaan totta puhuaksemme, miellyttivät ne nuorukaista tällä kertaa sen
vuoksi, että kaunis Marikin oli niissä kiini. Severin olisi vaikka
ruvennut sukkaa kutomaan, jos hän olisi saanut sitä tehdä Marin
kumppanina.

Äiti huomasi kyllä, mistä pojan avuliaisuus tuli; mutta hän ei lausunut
mitään -- hymyili vain.

Viimein hän sanoi, että tärkeimmistä toimista oli päästy. Mitä vielä
oli tehtävää, kävisi ehtoommalla saada toimitetuksi. Nuoret saisivat
nyt mennä kansan juhlaan.

Oikeastaan oli Severinistä halu jo sinne kadonnutkin. Sillä hänestä oli
yhden tekevä, missä oltiin, kun vain yhdessä seurassa saatiin olla.
Mutta jollei kansanjuhlaan mentäisi, niin ei hän tietäisi, minkä syyn
varjolla hän enää saisi liikkua Marin lähellä, kun ei tuota hääräämistä
ja "säälimistä" ollut.

Sentähden hän kiivaasti tarttui äidin kehoitukseen ja vaatei Maria
lähtemään hänen ja Ivarin kanssa nuorison kokoukseen. Ivar oli
askaroimisten aikana ollut Severinin kamarissa lukemassa sanomalehtiä.

Marilla ei ollut erinomaista halua kansan juhlaan. Hänessä oli kyllä
uteliaisuutta saada nähdä ja kuulla, mitä sellaisessa juhlassa
tapahtui. Mutta häntä oli tämän päivän tapaukset ruvenneet
ujostuttamaan.

Sillä vaikkei hän ollut kuullunna mitä hänestä kirkossa kuiskuteltiin,
kun hän Siuron emännän kanssa oli niin ylhäälle mennyt, oli hän
kuitenkin tuntenut ne kuiskutukset.

Ja nyt, jos hän taas ehtoopuolella samana päivänä nähtäisiin Severin
kanssa kävelyllä, niin ehkä kuiskuteltaisiin niin, että hän _kuulisi_.

Hän koetti siis välttää lähtöä kansan juhlaan. Hän arveli, ettei siitä
muuta seuraisi kuin kyyneleitä perästä päin. Mutta ei hänellä ollut
juuri erinomaista syytä, millä hän itseänsä estelisi.

Hänen ei käynyt teeskenteleminen pään kipua, jolla herrasnaiset usein
pääsevät senkaltaisesta pulasta, sillä hänen päänsä oli ihan terve.

Ja kun hänen veljensä olisi mukana, niin oli vielä vähemmän syytä
estelemiseen.

Mari-raukan ei siis muu auttanut, kuin lähteä juhlaan. He menivät
kolmisin, niinkuin he aamulla olivat tulleet Puolamäeltä.

Heidän saapuessansa kentälle oli nuori pappi parhaillaan puheensa
innossa. Hän ylisti niitä miehiä, jotka niinkuin hän sanoi, olivat
herättäneet Suomen kansan taitamattomuuden unesta.

Se oli sitä, jota akka pyörtänöllä ei ymmärtänyt ja jolle hän kaikessa
hiljaisuudessa antoi ihan toisen merkityksen.

"Tämmöistäkö tämä nyt onkin", lausui Ivar.

"Niin sitä samaapa nyt saarnaavat sekä papit että levitat", sanoi
Severin. "Eihän sitä muuta kuulekaan, kuin tuota paljasta --
tyhjyyttä."

"Kas Puolamäen Mari, kun kävelee Siuron Severin kanssa", huomautti yksi
tytöistä.

"Aamupäivällä hän oli kirkossa Severin äidin kanssa", muisti toinen.

"Torpan tyttö pyrkii rusthollin miniäksi", tiesi kolmas.

Mutta kun torpan tyttö tuli siivosti heitä tervehtämään, lauhtui heidän
paha mielensä ja he tervehtivät siivosti takasin ja antoivat Marille
kättä.

"Kerran sinunkin näkee kirkonkylässä, näin sunnuntaina jäljestäpuolen
päivän", sanoi se viimeinen, joka miniästä oli puhunut. Hän ikäänkuin
katui pahaa sanaansa, vaikka hän tiesi, ettei Mari sitä kuullutkaan.

"Minä tulin tänne jo huomista talkoota varten", sanoi Mari. "Siuron
emäntä tarvitsi minua avuksensa, vaikka minä pikimältään pääsin tätä
iloa imehtimään. Mitä täällä nyt on?"

"Kuule ja näe itse, tuossahan pappi saarnaa."

Ivar ja Severin olivat sillaikaa tervehdelleet miespuolisia
tuttaviansa, erittäin jälkimmäinen, joka hiljan oli palannut
maanviljelyskoulusta ja vasta nyt tapasi useita ensikerran sen
jälkeen.

He lähestyivät sitte tyttöjen joukkoa, jossa Marikin oli.

"Kuulkaa, Severin, oletteko te kansan-mielinen?" kysyi yksi tytöistä.

"Olen, ja hyvä olenkin."

"Emmekö me, tytöt, kelpaisi kansanmielisiksi?"

"Ette suinkaan, enempää kuin kaartilaisiksi."

"Mutta sanoihan pappi: kunnioitettavat kansalaiset, miehet ja naiset."

"Sanoiko hän niin? No, sitte minä olen erehtynyt. Minä luulin
kansallisuuden tarkoittavan jotain yhdistystä, jotain kuntaa, esim.
vapaehtoista palosammutuskuntaa."

"No jospa tarkoittaisikin, kyllähän me sammuttaa osaisimme."

"Sytyttää te vielä paremmin osaatte, ja sentähden ei teitä lasketa
koko kuntaan. Enkä minä, jos minulla olisi jotain sanomista
kansallisuudessa, suinkaan laskisi teitä siihenkään. Te sytyttäisitte
koko kansallisuuden."

"Kuinka te olette paha!"

"Eläköön!" huudettiin yhdeltä puolen, siitä, missä opettaja Hympyräinen
seisoi.

Pappi oli lopettanut puheensa ja astui alas lavalta.

Hympyräinen viittasi kädellänsä ja laulajat hänen ympärillänsä alkoivat
neli-äänisesti "Maamme"-laulun.

"Laulu on hyvä ja soi kauniilta, mutta ei sovellu tähän tilaisuuteen",
sanoi Severin Marille.

"Miksei?"

"Sitä ei ole aivottu säestämään _tuonkaltaisia_ puheita."

"Minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole siitä puheesta juuri mitään
selkoa; me tulimme tänne sen loppupuolella ja sitäkään vähää en saanut
kuulla pakinoimiselta."

"Vahinko ei ollut suuri. Minä osaan sen ulkoa, niin usein olen sen
kuullut. Ja jos tahdot, niin kerron sen sinulle sanasta sanaan." --

Pastori Santalainen oli nähnyt Marin, siinä kun hän seisoi
puhuja-lavalla. Hän oli nähnyt hänen jo kirkossa aamupäivällä. Ja hän
arveli Marin olevan jonkun rusthollarin tyttären.

Puheensa päätettyä kysyi hän opettaja Hympyräiseltä, kuka Mari oli.
Mutta Hympyräinen, joka jokseenkin tunsi kaikki rusthollarin tyttäret
pitäjässä, ei tuntenut Maria. Hän luuli hänen olevan jonkun
ulkopitäjäläisen.

Severin oli heille niinikään outo, hän kun oli ollut poissa kotoa jo
ennen kuin Hympyräinenkään tuli pitäjään.

Molemmat, sekä pappi että kansakoulun opettaja, olivat kuitenkin hyvin
uteliaita saada tietää, kutka nämät kaksi oli.

Ja vaikeata ei se ollutkaan. Sillä jokainen nuori mies pitäjässä tunsi
Severin, ja he olivat valmiit esittelemään häntä papille ja
opettajalle.

"Te olette ollut maanviljelyskoulussa, kuulemma", sanoi pappi,
sittekuin esittely oli tapahtunut. "Siellä eivät mahtane kansalliset
pyrinnöt olla aivan hyvässä kukoistuksessa."

"Siinä erehdytte, hra pastori, jos niin luulette", vastasi Severin,
"minun luullakseni kukoistavat ne juuri siellä, jos missään."

"Mutta olen kuullut, että siellä vain harrastetaan aineellisuutta."

"Niinpä kyllä, mutta sehän kansan elättää."

"Kansa ei elä ainoastaan leivästä, se tarvitsee hengellistä
ravintoakin", sanoi pastori juhlallisesti.

"Mutta ilman leivätä loppuu henkikin. Ja jota tukevampi leipä, sen
tukevampi hengen veto."

"Te puhutte niinkuin materialisti -- niinkuin aineellinen mies."

"Ja te, hra pastori, niinkuin hengellinen, sen myönnän."

"Mutta ette kuitenkaan käsitä, mikä hengellisyys on."

"Tunnustan etten käsitä, ennenkuin selitätte."

"Hengellisyys -- taikka oikeimmin tässä käsityksessä henkisyys -- on se
että kunnioitamme suuria miehiämme. Te kuulitte kai minun äsköisen
puheeni ja keitä minä mainitsin?"

"Kuulin niin. Antavatko he kansalle leipää?"

"Leipää, taas leipää!" lausui pappi vähän äreästi.

Tässä tuli unilukkarikin seuraan. Hän oli vanha tuttu sekä Severin että
Marin kanssa. Hän lausui tervetulon edelliselle, jota hän ei vielä
ollut tavannunna hänen kotiin tultuaan.

Unilukkari oli kuullut papin puheen kokountuneelle väelle. Hän
kummasteli sitä puhetta, niinkuin hän oli kummastellut papin käytöstä
aamupäivällä kirkossa.

Ja että pappi nyt viimeksi käytti raamatun lauseita sanan vaihdossaan
Severin kanssa, se unilukkaria vielä enemmän kummastutti.

Nekö nyky ajan miehet, joita kohtaan pappi kehoitti kiitollisuuteen,
olivat tuoneet sen hengellisen elämän, jota raamatussa tarkoitetaan?

Mutta jos unilukkari oli tottunut puhumaan, niin hän oli myöskin
tottunut olemaan vaiti. Hän ei tahtonut ruveta kinaamaan papin kanssa,
vaan päätti malttaa mielensä.

Vaan se, joka ei ollut yhtä maltillinen, oli Severin. Häntä närkästytti
papin juhlallisuus. Ja hän tarttui siihen kiini.

"Te lausuitte, hra pastori, hengellisestä ravinnosta, joka on parempi
aineellista ravintoa. Kuinka minä sen saan ymmärtää?"

"Minä tarkoitan sillä, että kansa oppii tuntemaan itsensä."

"Ja kumartamaan ja palvelemaan itseänsä, niinkö? Minun mielestäni me
sitä jo osaamme sangen hyvin ilman neuvomatakin."

"Meidän tulee kunnioittaa niitä miehiä, jotka meille ovat opettaneet
itsemme tuntemisen."

"Minä kunnioittaisin mielellämmin sitä miestä," sanoi Severin ivalla,
"joka meille opetti kynnön ja kylvön."

"Sittehän te olette pakana", sanoi pappi, "sillä se oli Väinämöinen."

"Minun mielestäni ei ole suurta eroitusta minun pakanallisuudellani ja
teidän pakanallisuudellanne. Kumminkin johtavat ne melkein yhtä
hämärään ja epätietoiseen juureen."

"Ovatko niiden miesten ansiot, jotka minä olen maininnut, hämärät?"

"Ovat luullakseni, mitä itse Suomen kansaan tulee, vaikka ansioita
sopii luoda itsellensä kansan juhlillakin."

"Te käytte mies kohtaiseksi," sanoi pappi.

"Suokaa anteeksi. Minä en suorastaan tarkoita teitä. Mutta opettaja
Hympyräinen ehkä tietää, että meidän maassa siellä täällä on perustettu
seuroja, jotka ovat menneet ominaiseen takaukseen toinen toisensa
isänmaallisista ansioista. Ne ansiot ovat tehtävät tutuiksi näin
maakylissäkin. Ja nuot niin sanotut kansan juhlat ovat siihen omiansa."

Opettaja Hympyräinen ei voinut kieltää, ettei hän olisi saanut
kehoituksia panemaan toimeen kansan juhlia. Ja niille ei juuri käynyt
antaminen muuta muotoa, kuin tuon kiittäväisen ja ylistäväisen, johon
"maamme" laulu sitte lisäksi laulettiin, vaikkei edes koskaan muistettu
kiittää ja ylistää sitä miestä, joka sen laulun oli sepittänyt.

Mutta hän ei ollutkaan kuulununna tuohon keskinäiseen kiitollisuuden ja
ominaisen takauksen seuraan.

Opettaja Hympyräinen tahtoi kuitenkin puolustaa itseänsä sillä, että
kansan-juhlat, jollei niistä olisikaan mitään vakinaista hyötyä, ne
kumminkin pidättäisivät nuorison pahemmista ajan vietoista, esim. näin
pyha-iltoina.

Vaan unilukkari, joka ei luullut olevansa velvollinen samaan
maltillisuuteen opettajan edessä, kuin papin, lausui:

"Hm, lopussa kiitos, tänäkin iltana."

"Kuinka niin?" kysyi opettaja.

"Kun nuoriso kerran saapuu lukuisammin näin mailmallisiin kokouksiin,
niin ei se mene kotia, ennenkuin se on saanut jotain huvittavampaa kuin
kansan huvit."

"Mitä sitte?"

"Tuleepa vielä tanssitkin tänä iltana."

"No, eihän tanssit niin vaarallisia ole."

"Ehkeivät olisikaan, jollei niitä seuraisi vielä muutkin huvit."

"Mutta ettehän niistä syyttäne kansan-juhlia?"

"En muun vuoksi kun sen, että ne ovat kutsuneet nuorta, hurjaa väkeä
kokoon, jota ei saada eriämään vähällä."

Ja nyt rohkeni unilukkari papin kuullen lausua seuraavankin:

"Jos kansa kutsuttaisiin kirkkoon näin sunnuntaina jälkeen puolen
päivänkin ja heille pidettäisiin raamatun selitys taikka jokin muu
saarna, niin he menisivät sen jälkeen kukin kotiinsa."

"Ja nuori väki menisi tanssiin," sanoi opettaja.

"Mahdollista, vaan ei vallan varmaa."

Tätä puhetta ei nuori pappi kuitenkaan kuullut. Sillä hän oli kiintynyt
keskusteluun Marin kanssa.

Hän puhkesi runollisuuteen, joka ei ollutkaan kummeksittava, koska
tyttö oli muodoltaan sitä laatua, että hän nuorukaisissa herätti
runollisuutta.

Mutta josko papin runollisuus ei ollut oikeata laatua taikka mikä
lienee ollut syynä, hän ei saanut tytöltä sitä vasta-sointua, jota hän
olisi toivonut.

Ja vaikeata olikin näin syksy-suvella saada luonnosta kiini
runollisuuden aihetta. Sillä kukat olivat enimmästään lakastuneet --
hra Santalainen ei tiennyt, että Mari aamulla oli metsäpolun ohelta
poiminut mitä kauniimpia kukkasia -- ja linnut olivat jo aikoja sitten
lakanneet laulamasta.

Aurinko oli laskemaisillaan. Mutta se laski metsän taka, toiselle
puolen järveä, eikä siitä ollut juuri mitään erinomaista sanottavaa.

Vaan toiselta puolen nousi kuu -- ja sen, jos minkään, olisi tähän
aikaan pitänyt sytyttämän runollisuuden tunteita papin povessa. Mutta
hän ei tullut katsoneeksikaan sinnepäin.

Se oli Mari, joka ensin huomasi kuun nousun. Mutta vaikka se oli hänen
monivuotinen tuttavansa, lapsuudesta saakka, ja hän sen valossa oli
unelmoinnut monet neitseellisyyden unelmat, ei hän ensinkään tahtonut
sillä virkistyttää papin huonoa runo hepoa, vaan pikemmin hänestä sen
avulla päästä.

Hän lausui siis, että aika oli jo lähteä pois, koska hänellä vielä sinä
iltana oli tehtäviä. Paitsi sitä rupesi väki jo muutenkin hajoamaan
kansanjuhlasta. Ja eihän siellä enää mitään huvia ollut
tarjottavanakaan.

Vaan juuri sentähden ei Mari päässytkään seuraajastaan, jolla niinikään
oli matka kylään.

He läksivät siis kaikki. Ja Severin asettui kävelyyn Marin toiselle
puolen. Opettaja ja unilukkari ja Ivar seurasivat jäljestä, kaksi
edellistä jatkaen sanan vaihtoansa.

Mihinkään ratkaistukseen eivät he kuitenkaan tulleet siitä, kuinka
nuorison pitäisi aikaansa viettämän pyhä iltana.

"Mennäänkö mekin tanssiin?" kysyi Severi Marilta, huolimatta siitä,
että pappi oli heidän seurassansa.

"Sinulla on vapaus mennä", vastasi Mari, "minä en mene."

"Eikö teitä huvita tanssi?" kysyi pappi Marilta.

"Huvittaisi kyllä, mutta ei minulla ole aikaa."

"No, sitte en minäkään mene," sanoi Severin.

Mari ei tahtonut sanoa vakinaista syytä, miksi ei hänen tehnyt mielensä
tanssiin. Hän oli liiaksi siivo luonnoltaan, että häntä olisi
huvittanut se hurjuus ja vallattomuus, jota nuorukaiset tavallisesti
semmoisissa tilaisuuksissa osoittavat. Erittäin tuli se vallattomuus
rajuksi väkeväin juomain avulla. Tosin oli nuorukaisia siivompiakin.
Mutta joukossa oli aina rauhan rikkojia. Ja ne tuottivat pahuutta ja
häiriötä. Tytöissä oli myöskin vikaa. Jos olisivat kohta menneet pois,
kun vallattomuus alkoi, niin nuorukaiset olisivat oppineet pitämään
itseänsä siivommalla. Mutta niitä oli monta, jotka viipyivät viimeiseen
saakka ja joita poikain melu näytti huvittavan. Se oli se, joka
kummastutti Marin kainoa mieltä. Vaan ei hän mitään sanonut.

Luokaamme silmäys niihin tanssi-huviin, joita puheena olevana iltana
pidettiin Onkiveden kirkon kylässä.

Jos kansan juhla oli ollut hengetöntä vähän varhemmin, olivat tanssit
vähän myöhemmin sitä elävämmät.

Niitä pidettiin Ruikan tilalla, joka oli kylän äärimmäisiä. Siellä oli
avara tupa, jossa väkeä oli ahdattuna penkit täyteen, yltäympäri. Ne
jotka eivät mahtuneet sisälle, täyttivät porstuan. Keskellä tuvan
laattiaa oltiin ahkerassa työssä. Sitä oli kuitenkin työläs nähdä.
Sillä tupakan savu hämmensi näköalan. Ja valaistuskaan ei ollut
kaksinen. Talikynttilä oli seinänrakoon pistetyssä päretikussa. Sekin
oli tukehtumaisillaan väkevässä höngässä.

Mahdoton oli siis nähdä, kuinka taitavasti polkattiin ja valssattiin.

Mutta töminästä oli arvattava, että se kävi hyvinkin luonikkaasti.

Seppälän Matti soitti somasti perä penkillä viulua. Hänkin polki
ahkerasti jalkaansa, pysyäksensä taitavassa tahdissa.

Jota enemmän aika kului, sen voimakkaammaksi rupesi tanssi käymään.
Sitä virkistytti ne aineet, joita siihen tarpeeseen tavallisesti
käytetään, nimittäin olut ja viina.

Niitä aineita ei tosin ollut saatavissa itse Ruikan talossa; mutta
vähän matkaa siitä oli mökki, josta saatiin. Ja jota pimeämmäksi ilta
muuttui, sitä taajemmaksi kävi liike talon ja mökin välillä.

Kyläläisillä oli se luulo että aineet, joita myytiin, olivat Ruikan
emännän, vaikka mökin väki niitä myi. Olkoon sen asian laita mikä
hyvänsä, niin emäntä piti sitä liikettä hyödyksensä taloudellensa ja
avasi tupansa tanssioille.

Mitään pääsy maksua ei otettu vaikka talikynttiläkin annettiin tuvan
valaistukseksi. Ja pääsy oli vapaa kaikille.

Ei kuitenkaan aivan kaikille, niinkuin seuraavasta tulemme näkemään.

Tanssiattarien joukossa oli yksi nuori tyttö: Tullilan Liisa. Hänen
äitinsä mökki oli talon toisessa päässä, jota tulliksi nimitettiin.
Siitä mökki oli saanut nimensä, niinkuin mökin väkikin.

Liisa oli kylän nuorukaisten lemmikki, syystä että hän oli hurja ja
vallaton, lisäksi hyvä tanssiatar ja vikkelä puheinen. Eikä hän ollut
ruma näöltäänkän. Sen vuoksi hän useimmin kuin muut tytöt pääsi
tanssivuorolle. Ja hän teki sitä työtä oikein mielihalusta.

Vaan se tietysti närkästytti muita tyttöjä ja erittäin kylän akkoja,
joita jälkimmäisiä kohtaan hän ei aina ollut kaunopuheinen.

Ruikan emäntä ei ensinkään suvainnut Liisaa eikä hänen äitiänsä,
syystä, että jälkimmäisen ja emännän välillä oli ollut ilmi tora monet
aikoja.

Kun siis joku avulias ihminen vei sanan emännälle, että Tullilan Liisa
oli tanssi-tuvassa ja siellä paras elämä, julmistui emäntä
silmittömäksi.

Hän riensi tupaan, tunkien väkijoukon läpi ja saapui keskelle
tanssioitten, jossa hän pian, vaikka pimeäkin oli, näki Liisan täydessä
ilossa.

"Minä en kärsi huoneessani ketään Tullilan väestä", äännähti emäntä;
"pois täältä, senkin sikiö!"

Ja hän tarttui tylysti Liisan käsivarteen, toiset avuliaat akat
tarttuivat toiseen, ja läpi väki tungon raahattiin Liisa ulos ja
sysättiin pihalle.

Liisa puhkesi ensin itkuun; mutta tulistui sitte hänkin ja lausui monen
kuullen.

"Jos minä olisin väkevämpi kuin koko mailma, että minä voittaisin koko
mailman!"

Sitte hän katosi illan pimeyteen.

Tanssia jatkettiin, mutta ei se enää käynyt niin hilpeästi kuin ennen.
Poikain tuli sääli Liisan kohtaloa. Hän oli heidän mielestään syytön.
jos hän olikin hurja ja vallaton. Ja emännän tylyys pisti heitä.

Paitsi sitä ei kukaan tytöistä, sitte kuin Liisa oli kadonnut, kyennyt
pitämään tanssia vireillä.

Severin ja Mari olivat, niinkuin jo kerroimme menneet kotiin, nimittäin
Severin kotiin. Ja Ivar oli seurannut heitä. Mutta hetken perästä
päätti hänkin lähteä tanssiin.

"Mitä?" kysyi Mari ivalla, "aivotko _sinä_ tanssia?"

"Miksen?" vastasi Ivar, naurahtaen.

"Sitäpä olisi hauska nähdä!" sanoi Severin. "Maksaisipa se vaivaa
lähteä sinun mukaasi, katsomaan sitä."

"Ja minä en uskoisi sitä, vaikkapa sen näkisin", lausui Mari.

"Uskotte tai olette uskomata. Minä menen kun menenkin."

Ja Ivar meni. Mutta ne, jotka olivat epäilleet hänen tanssi kykyänsä
olivat kyllä oikeassa. Hän oli liiaksi hiljainen mies tanssiaksi. Mutta
hiljaisilla miehillä on välin oikkuja. Ja vaikkei kukaan olisi luullut
hänen huolivan katsellakaan sen kaltaisia huvia, meni hän nyt sinne
kuitenkin.

Hiljaisella menollansa pääsi hän porstuan läpi tanssituvan ovelle. Vaan
sen etemmäksi ei hän pyrkinyt. Hän katseli siitä muiden iloa. Ja koska
hän oli pitkähkö mies, näki hän hyvin kaikki, mitä tuvassa tapahtui --
sen verran, mitä niin himmeässä valossa sopi nähdä.

Hän näki Liisan -- ja ilmoittakaamme se tässä -- hän oli sitä varten
tullutkin. -- Hän näki Liisan iloisena, soreana ja vikkelänä, nuorison
keskellä. Jos se näkö häntä huvitti tai närkästytti, sitä ei hän
sanonut. Hän ei sanonut mitään. Eikä hänen jäykkä muotonsakaan
ilmoittanut, mitä hän ajatteli.

Sitte hän näki talon emännän tunkevan tuulena tupaan. Hän näki kuinka
Liisa vietiin väkivaltaisesti ulos tuvasta ja työnnettiin pihalle.

Mitä hän siitä ajatteli, ei hän myöskään ilmoittanut sanoilla, eikä
kukaan tullut katsoneeksi hänen silmiinsä sillä hetkellä.

Mutta kohta sen perästä pyrki hänkin ulos pihalle, jossa hän tapasi
Liisan itkevän.

"Liisa", sanoi Ivar, ja hänen äänensä värähti, "eikö minun kävisi sinua
jollain tavalla auttaminen?"

"Jos kaadat koko tuon huoneen ja sitä ennen paiskaat emännän siihen,
niin sillä taidat auttaa minua. Muuta apua en minä tarvitse."

"Sitä minä en tee."

"Tiesinhän minä sen. Teissä ei ole kenessäkään auttajaa. Te olette
kaikki yhtäläisiä."

Ja Liisa kääntyi, pois lähteäksensä.

"Enkö minä saa edes sinua saattaa kotiisi?" kysyi Ivar.

"Et saa. Kotiin osaan täältä yhtä hyvin pois, kuin minä tännekin
osasin."

Ja tyttö läksi kiivailla askelilla siitä talosta, jossa häntä niin
tylysti oli kohdeltu.

Kuu, joka alussa iltaa valaisi kirkkaasti, oli nyt pilviin peitettynä.
Kuitenkaan ei ollut niin pimeä, ettei Ivar olisi nähnyt Liisan käyntiä
kylän raitilla. Tyttö astui liukkaasti, niinkuin hänen tapansa oli,
kunnes hän raitilta poikkesi maantielle ja katosi näkyvistä.

Ivarin ei enää tehnyt mieli tanssitupaan. Häntä karvasteli ja hän läksi
hiljalleen astumaan Siurolle päin.

Sitä aikaa, jolloin nämät kohtaukset tapahtuivat oli Mari ja Severin
viettäneet jälkimmäisen kodissa.

He olivat kaikenlaisia pakinoiden vaeltaneet rannalle sitä tietä, joka
asuin rakennuksesta sinne johdatti puiston kautta.

Niinkuin aamu oli ollut kaunis, oli ehtookin. Kuu valaisi viehättävästi
järven pintaa, jota hiljainen iltatuuli saatti väreilemään.

He haastelivat nuorukaisen tulevaisuudesta, nimittäin: Severin jutteli
tytölle, mitenkä hän oli aikonut luoda itsellensä tulevaisuuden.
Tyttöin tulevaisuudesta ei olekaan mitään haastettavaa. Heillä ei ole
tulevaisuutta -- taikka oikeimmin sanoen, se on vain onnen kauppa.

"Isä on vielä täysissä voimissa", virkkoi Severin, "eikä suo minulle
talon hoitoa -- suoneeko sitä milloinkaan. -- Ja työtönnä, toimetonna
en minä tahdo viettää aikaani. Sinä tiedät, Mari, että minä olen
maanviljeliä sydämen pohjasta."

"No, tiedänhän. Mutta eikö sinun sopisi käyttää voimiasi ja taitoasi
isäsi kanssa yhdessä tämän talon hoidossa?"

"Minun tahtoni ja isäni tahto eriävät monessa kohden. Ja minun olisi
vaikea totella häntä kaikissa ja toiselta puolen en minä myöskään
tahtoisi olla tottelematon."

"Ethän millään muotoa saakaan olla isällesi tottelematon." muistutti
Mari.

"Sinä sanot sen, Mari. Mutta jos isäni tahto vaatisi minulta sitäkin,
joka loukkaisi arimpia tunteitani?"

"Sitä en minä ymmärrä."

"Se onkin pitkä juttu, vaikka sen saattaisi sanoa muutamalla sanalla.
Se on vanha juttu, vaikka se joka päivä on uusi."

Severin oli hetken ääneti. Sitte hän lausui: "Sinä tiedät, Mari, kuinka
meidän rahakasten talonpoikain tapa on naittaa poikansa ja tyttärensä
ainoastaan rahakkaille. Ja jota rahakkaampia ollaan, sitä tarkemmin
siitä tavasta pidetään."

"Mutta eihän se väärin ole: vertaiset etsivät vertaisiansa", sanoi
Mari.

"Eikö vertaisuutta muussa ole kuin talojen ja rahakukkarojen
yhtäläisyydessä?"

"Onpa kyllä. Mutta ei se näy ulkoa."

"Niin siinäpä se on; katsotaan vain mitä ulkoa näkyy. Mutta ethän sinä
niin ajattele, Mari?"

"En tosin. Vaan mitäpä minun ajatukseni auttavat. Sinun kohtalosi on
toinen kuin minun."

"Minä olen rikas, niinkö Mari?"

"Niin, ja sinun tiesi on viitattu."

"Mutta sinä, Mari?"

"Minä poikkean sivulle, pois näkyvistä. Minulla ei ole teidän rikasten
kanssa mitään tehtävää."

"Mari, oh Mari, joko sinä käsität minun puheeni aivan väärin taikka et
ole sitä käsittävänäsi."

"Minä en luule teeskenteleväni. Vaan mitä se auttaa. Meidän tiemme
käyvät niin kahtaalle, että jos minä kuultelisin sinua viimeiseen
päivään, niin se olisi aivan samaa. Eihän sinun kohtalosi siitä
valkenisi."

"Se valkenisi jos sinä tahtoisit kuulla minua."

Mari istui kivellä, Severi oli ruohosella hänen vieressänsä.

Hän tarttui Marin käteen:

"Tiedätkö mitä, Mari, minä olen perinyt puolen isäni luonnosta?"

"Sen jäykän puolen, joka on käskevä ja komentava, niinkö?"

"Oikein arvattu!"

"Ja toisen puolen luonnostasi?"

"Olen perinyt äidiltäni."

"Lempeän ja rakastavaisen."

Tyttö irroitti kätensä nuorukaisen kädestä ja lausui:

"Olisi ehkä ollut parempi, jos olisit perinyt isältäsi koko hänen
luontonsa taikka äidiltäsi koko hänen."

"Minun mielestäni on parempi niinkuin on. Vaan nyt ei ole aikaa sitä
selittää. Sillä kuule, Mari, mitä minä kerrassani sanon: Minun isäni
tahtoo naittaa minua rikkaalle; se on tapa."

"Ja tapaa ei saa rikkoa."

"Missä laissa se on kirjoitettu? Minä en taivu siihen tapaan. Isältäni
peritty luonto on sitä vastaan. Minä tahdon itse vallita siinä
asiassa."

"Ja rikkoa isäsi mielen. Sitä et saa tehdä, Severin."

"Minä rakastan _sinua_, Mari."

Mari nousi yhtäkkiä seisalleen.

"Ja minä," lausui hän vakavasti, "minä en tahdo vetää päälleni isäsi
kirousta, vielä vähemmin sinun päällesi, rakas Severin; heitä pois ne
ajatukset, minä rukoilen sinua."

"Mutta äidin siunaus poistaa isän kiroukset. Äitini pitää sinua hyvänä
niinkuin silmä-teräänsä, sinä tiedät sen, Mari."

"Minä tiedän sen, hyvä Severin, minä rakastan sinun äitiäsi niinkuin
omaa äitiäni. Mutta sinun isäsi kylmyyttäkään en minä voisi kestää,
saati hänen vihaansa. Jättäkäämme siis koko tämä asia, niinkuin ei
siitä milloinkaan olisi ollut puhetta."

       *       *       *       *       *

Samat pilvet, jotka olivat peittäneet kuun Ivarilta silloin kuin hän
katseli Liisan lähtöä Ruikan talosta, kätkivät kuun Marilta ja
Severiltäkin heidän viimeksi ollessansa kanssa-puheessa.

Tulivatko ne pilvet siitä, että heidän tulevaisuutensa synkistyi,
käskevän kohtalon kovuuden tähden?

Vai olivatko pilvet luonnolliset, jotka välin katoavat ja tekevät
taivaan kirkkaaksi, välin taas estävät pienimmänkin tähden
pilkoittamasta?

Me luulemme, että ne olivat luonnolliset pilvet, ja kohtaukset vain
tapahtuvat yhtä aikaa, niinkuin ihmislapsille usein sattuu.

Londonissa syntyy joka silmän räpäys yksi ihminen ja kuolee samoin joka
silmän räpäyksessä yksi ihminen. Mutta harvat niistä kuulevat toinen
toisensa ensimmäisen itkun taikka toinen toisensa viimeisen huokauksen.

Marin ja Severin kanssapuhe oli käynyt jotenkin vastakärkiseksi. Sitä
sopi enää sillä kertaa tuskin jatkaminen, ennenkuin he kumpikin
taitaisivat sitä levollisemmin jatkaa. Sillä Mari oli sanonut miltei
viimeisen sanan asiassa.

Sentähden tuli tuo äkkinäinen pimeys ikäänkuin kutsuttuna, ja Mari
tahtoi sanoa ystävälliset jäähyväiset Severille, vaikka heidän olikin
eriäminen ehkä ijäksi päiväksi.

"Mutta mikä valo tuo on?" sanoi yhtäkkiä Severin, näyttäen luoteista
ilmaa kohden. Se tuli ikäänkuin avuksi hänelle, ettei tuota viimeistä
sanaa vielä lausuttaisi.

Taivaan rannalla hohti todellakin omituinen kumotus.

"Kuu ei se ainakaan ole", sanoi Mari, "se loisti viimeksi enemmän
tuolta ilmalta."

Tyttö osoitti kädellään lännemmäksi, joka olikin se oikea paikka, missä
kuu siihen aikaan piili pilven takana.

"Sitte en muuta tiedä kuin että se on tulipalo", virkkoi Severin, "ja
minun täytyy rientää sinne. Hyvästi siis huomiseen!"

Severin läksi rientämään kylää kohden, saadaksensa sieltä tarkempia
tietoja tuosta oudosta kumotuksesta.

Mari meni emännän luokse, joka ei vielä ollut käynynnä levolle, vaan
istui kynttilän ääressä ja luki kirjaa.

"Joko nyt kansanhuvit ovat loppuneet?" kysyi emäntä.

"Aikoja sitten", vastasi tyttö. "Jopa vielä tuli toisetkin huvit,
nimittäin tanssit."

"No olitteko niissäkin?"

"Emme arvon, paitsi Ivar, jonka päähän lienee mikä lennähtänyt, että
hän niihin meni?"

"Entäs Severin?"

"Me vietimme iltaamme rannalla pakisten niitä, näitä. Mutta nytpä
lienee vielä kolmatta tekeillä. Taivaalla näkyi kummallinen kajastus
tuolla länsi ilmalla, olleeko tulipalo jossain. Pelkään ettei olisi
meillä, vaan minun mielestäni antaa Puolamäki kuitenkin melkoisesti
etelämpään."

Emäntä ja Mari läksivät portaille katsomaan. Kumotus näytti todellakin
tulipalolta. Mutta emäntäkin oli siitä mielipiteestä, ettei se ollut
Puolamäellä vaan paljoa lännempänä.

"Minun täytyy odottaa, kunnes Ivar taikka Severin tulevat kylästä",
sanoi emäntä. "He ainakin tietävät mitä se kajostus on."

He menivät uudestansa sisälle. Ja nyt otti Mari vuorostansa kirjan ja
luki siitä ääneen. Se oli uusi testamentti. Hän luki sen halukkaammin,
koska hän mielestänsä oli viettänyt pyhä-iltansa jotenkin
turhamaisesti.

Emäntä kuulteli ensin hetken aikaa, mutta esitteli sitte, että
veisattaisiin joku ehtoovirsi.

Olemme jo kuulleet, että Marilla oli kaunis ääni. Ja niinpä oli
vielä emännälläkin. Jokainen tietää, että monella meidän aamu- ja
ehtoo-virsistämme on hyvin soma nuotti. Se ei siis ollut mitään rumaa
työtä, kun nämät kaksi vaimoa pyhä-illan hiljaisuudessa yhdistivät
äänensä niihin.

Sanoimme illan hiljaisuudessa. Se ei kuitenkaan ollut niin aivan
hiljaista, se ilta. Kylässä pidettiin tanssia, ja etäämpänä oli
tulipalo. Ja monen mieli oli rikottu ja monen sydän oli särkynyt. Eikä
molempain näiden kahden vaimoihmisenkään sydän ollut niin aivan ehjä,
miten jo olemme olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään. Mutta
semmoistapa on tämä elämä. Ei muuta kuin alituiset sisälliset ja
ulkonaiset taistelut.

Mutta vaikka Mari-raukankin mieleen oli tänä iltana kylvetty paljon
levottomuutta, sointui hänen äänensä kuitenkin ehtoo virteen ja se
vuodatti hänen sydämeensä rauhaa -- kumminkin hetkeksi.

Severin oli juossut kylään, tiedustelemaan, mistä se outo kuumotus
taivaalla oli. Kylässä oltiin niin ikään häiriöllä. Tanssi oli
pikaisesti hajonnut. Kajostus tuli metsästä. Joukko nuorukaisia juoksi
sinne. Ja pian tuli sanoma, että Ruikan puupinot siellä paloivat. Se ei
siis ollut sen suurempi asia. Mutta se tapaus vaikutti kuitenkin yhden
tai kahden tai useammankin henkilön tulevaiseen onneen tai
onnettomuuteen.

Kylässä kävi jo puheita, että Tullilan Liisa oli vihan vimmassa, kun
hän läksi Ruikan talosta, mennyt suoraa tietä metsään ja sytyttänyt
halkopinot palamaan.

Muutamia nuorukaisia oli Ruikan emännän kehoituksesta juossut Tullilaan
katsomaan olisiko Liisa kotona siellä. Arvattiin että jos hän oli
metsässä käynyt ja puupinot sytyttänyt, hän ei vielä olisi ehtinyt
kotia.

Mutta Liisa oli kotona ja antoi pojille kelpo nenäviisaita vastauksia
heidän kysymyksiinsä, ja neuvoi heitä kulkemaan muualla öisillä, eikä
rauhallisten ihmisten asunnoissa.

Tämän kaikki ennätti Severin kylässä käydessään kuulla. Sillä usein
tapahtuu että huhut joutuvat ennen kuin ne, jotka tosikertomuksia
tuovat.

Mutta Severin tytyi tähän, koska pää-asia oli hänen tiedossansa,
nimittäin tulipalo, ja ettei se ollut sen vaarallisempaa laatua.

Hän päätti siis palaita kotiinsa. Mihin Ivar oli joutunut, siitä hän ei
tiennyt, eikä häntä kylässä väkijoukossa näkynyt.

Kynttilän valo loisti vielä Severin äitin kamarista. Ja sieltä kuului
virren veisua. Se oli hänestä vanhaa tuttua. Sillä hänen äitinsä oli
siinä harras, erittäin näin pyhä ehtoisilla.

Hän lähestyi akkunaa ja kuuli Marin kauniilla altti-äänellä säestävän
äitiänsä:

    "Syntini minä tunnustan,
    Tiedät minun niitä katuvan."

Severin kuulteli hetken aikaa. Sitte hän päätti mennä sisälle
kertomaan, mitä hän tulipalosta oli tietää saanut.

Hänen tulonsa katkaisi ja lopettikin laulun. Sanoma oli surullista
laatua, ei niin paljon sen vahingon tähden, mikä Ruikulle puupinon
palosta oli tullut, kuin sen, että siitä syytettiin Liisaa.

"Mikä siitäkin lopuksi tulee?" lausui Siuron emäntä. "Tietysti ei asia
siihen jää, vaan nousee siitä vielä käräjän käynnit ja muut."

"Luultavasti", arveli Severikin, "vaan nyt minä sanon teille hyvää
yötä, äiti ja Mari, sillä aika on jo lopettaa tämä pitkä päivä."

"Hyvää yötä, vaan sanos, Severin, etkös nähnyt Ivaria siellä kylässä?"
kysyi Mari.

"En nähnyt; mutta jos minä Ivarin oikein tunnen, niin ei hän kylään
eksy. Luultavasti on hän jo täällä etsinyt leposiansa."

"Kylläpä minäkin niin luulen," sanoi Mari, "hyvää yötä."

Severin läksi ulos. Hän päätti vielä hakea selville Ivarinkin,
ennenkuin hän itse menisi maata. Hän kävi siis väen tupaan, joka oli
aivan pimeä. Mutta Severillä oli tikkuja taskussaan, joilla hän veti
valkean, vaan ei hän löytänyt kynttilää eikä päreitä. Tikku sammui
pian, eikä hän sillä kauvas nähnyt. Hän otti uusia tikkuja usiampia ja
sytytti niillä valkean loisteen.

Nyt hän näki Ivarin pitkänään penkillä, katsellen avonaisilla silmillä
tuvan lakea kohden.

"Sinuahan minä juuri etsin, mies", huudahti Severin, "jos luulet
olevasikin tähtien tutkia, niin et niitä katon läpitse näe."

"Hm."

"Niin, hm, tule ehtoolliselle ja maata."

"Minua ei maita."

"Mikä ei maita, ruokako vai uni?"

"Ei kumpikaan."

"Oletko tanssinut itsesi niin perin väsyksiin?"

"En ole tanssinut ensinkään."

"No mitäs siellä teit?"

"En mitään."

Se oli vähän.

"Näitkös tulipaloa?"

"Näinpä niinkin."

"Ja kuulitko, ketä he siitä syyttivät?"

"Kuulin senkin."

"Se on ikävä juttu. Se tyttö ei enää tän erän perästä saa tanssia
moneen aikaan."

"Parempi olisi ollut, ettei hän nytkään eikä koskaan olisi tanssinut."

"Parempi kyllä. Mutta mitä sen nuoruuden ja hurjuuden tekee. Liisa ei
olisi ollut Liisa, jollei hän olisi tanssinut."

"Hm."

Nyt alkoi tuvan varsinaisia asujamia saapua. Hekin olivat olleet
kylässä, näkemässä ja kuulemassa, mitä siellä oli tapahtunut. Ja heillä
oli yhtä ja toista vielä lisäämistä tuohon Liisan juttuun.

Mutta Severin vaatei Ivaria pois yölevolle. Ja tämä, joka muuten ehkä
vielä olisi oikoillut, oli nyt hyvinkin nopea lähtemään pois tuvasta,
ikään kuin ei hän olisi tahtonut kuulla, mitä väki Liisasta puhui.

Kun Mari ja emäntä olivat saaneet kuulla, että Ivar oli löytyvissä,
menivät he levolle. Ja jälkimmäinen nukkui pian. Sillä ei mikään
häirinnyt hänen mieltänsä. Kaikki, mitä oli ollut toimitettavaa, oli
toimitettu. Ja huomiset surut saisivat jäädä huomiseksi.

Ei niin Mari. Hänen mieltänsä oli monet seikat olleet häiritsemässä.
Päivän vaihtelevat kuvat tulivat uudestansa hänen eteensä. Ja hänen
ajatuksensa seisahtuivat siihen, mitä he viimeksi olivat puhuneet
Severin kanssa rannalla. Se ei ollut sitä laatua, että se tuottaisi
rauhaa sydämeen ja levollisuutta mieleen.

Severin oli puhunut hänelle sanoja, jotka olisivat saattaneet hänessä
herättää suurinta riemua. Sillä mikä tyttö ei mielellään kuule uljaan
nuorukaisen puhuvan hänelle rakkaudesta. Ja minkä tytön sydän ei itse
syttyisi rakkauteen semmoista nuorukaista kohtaan.

Mutta Marista olisi ollut parempi, ettei Severin olisi ensinkään
puhunut siitä asiasta. Sillä mitä se nyt autti. Heistä ei kumminkaan
tässä mailmassa saattaisi tulla pariskuntaa, niin yhteen luodut kun he
olivatkin luonteensa puolesta.

Ja Severin oli itse sen sanonut. Se sotei niitä tapoja vastaan, jotka
etseivät yhtäläisyyttä tavarainkin puolesta.

Severin isä oli tunnettu kovaluontoiseksi mieheksi. Hän ei milloinkaan
sallisi siitä puhuttavankaan, saati siihen suostuisi.

Liiallista uhkamielisyyttä ja itseensä luottamista oli siis Marin
mielestä, kun Severin oli sitä ruvennut ajattelemaankin.

Ja vielä vähemmin olisi hänen siitä pitänyt puhuman.

Sillä nyt täytyi Marin elää lopun ikäänsä siinä tiedossa, että Severin
häntä rakasti eikä kuitenkaan häntä saisi. Sen hän oli jo sanonutkin.

Näitä nyt Mari ajatteli vuoteellansa. Ja ne olivat kylläkin surettavia
ajatuksia. Mutta ne olivat toiselta puolen myöskin suloisia. Eikä
paljon puuttunut ettei ne uudet tunteet, jotka Severin sanoista olivat
tunkeneet tytön mieleen, poistaneet kaikkea sitä katkeruutta, minkä
itse asian mahdottomuus tuotti.

Nuoruus ei lakkaa toivomasta, vaikka seikat kylläkin epätoivoisilta
näyttävät. Ja kaikessa tapauksessa, ei mikään voisi estää Maria
rakastamasta Severiniä, vaikkeivät toinen toistansa saisikaan.

Hän tahtoi kätkeä nuorukaisen kuvan sydämeensä ja säilyttää sitä
siellä, käyköön kuinka hyvänsä.

Nämät surun suloiset ajatukset tuottivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja
niissä ajatuksissa hän viimein nukkui.

Muuten ei Marin ja Severin tuttavuus ollut vasta tämän päivän
synnyttämä. Sitä oli kestänyt lapsuudesta. Mutta vaikka Mari piti
itsensä kaikissa muissa suhteissa Severinin vertaisena, niin oli
kuitenkin tuo yksi puute heitä jo alussa eroittamassa -- hänen
mielestänsä. Hän ei siis koskaan tullut ajatelleeksikaan, että Severin
joskus tekisi hänelle semmoisen tunnustuksen kuin hän tänäpänä oli
lausunut.

Siitäpä se, niin sanoaksemme, eriskummallinen rohkeus, millä Mari
viihtyi Severin seurassa. Hänellä ei mielestänsä ollut syytä suotta
ujostella, koska Severin käytös, puhe ja luonne häntä mielyttivät.
Heidän keskuutensa oli -- Marin puolelta katsoen -- niinkuin veljen ja
sisaren. Ja se seikka, että Severin äiti piti Maria rakkaana, antoi
tälle kanssakäymiselle tukea.

Mutta siitä tuli myöskin, että Mari oli niin heti valmis antamaan
kieltävän vastauksen Severinin tunnustukseen. Joku toinen hänen
siassansa ehkei olisi ollut yhtä hyvässä mielen varustuksessa.

Severin ja Ivar -- kun jälkimmäinen oli tointunut tähti tutkinnostaan
-- menivät talliin. Severin tahtoi hoitaa orittansa, joka hänelle oli
kasvatettu kotivarsasta ja jolla hän aamulla oli ratsastanut
Puolamäelle.

Mutta siellä oli ennen heitä käynyt joku, varustamassa hevosta
kaikella, mitä se yöksi tarvitsi. Kuitenkin Virkku hörähti vielä, kun
he lyhdyllä tulivat.

Se makasi pitkänään yöpahnoillansa eikä näkynyt kaipaavan mitään.
Severin kulki sen ympäri, tarkastellen, ja taputteli sen kaulaa ja
lautasia. Virkun silmät ainoastaan välkkyivät lyhdyn valossa. Se
osoitti sillä kiitollisuuttansa.

Sitte miehetkin menivät yösialleen. Ivar muisteli vielä kauvan aikaa
illan tapauksia. Hänen edessänsä kuvasti Liisa, iloisena, vallattomana;
sitte Ruikan emännän jylhä muoto, ja Liisa pihalla itkien; sitte Liisan
ylpeä vastaus hänelle, Ivarille, ja sitte tytön tuima käynti, pitkin
kylän raittia; sitte tulipalo. Emme tiedä nukkuiko Ivar koko yönä.

Sillä hänen levollinen luontonsa oli liikahtanut tasapainostaan, ja
semmoista luontoa ei saada helposti tasapainoon jälleen.

Mitä Severinin tulee, luotti hän reippaasti tulevaisuuten. Hän tunsi
tykönänsä voimaa taistella vaikka koko mailmaa vastaan. Mutta pitikö
hänen nouseman taistelemaan isäänsäkin vastaan. Se ajatus väristytti
häntä. Hän ei sitä asiaa ollut tullunna miettineeksi, ennenkuin Mari
oli avannut hänen silmänsä.

Mutta sen kautta tuli Mari hänelle vielä rakkaammaksi.

       *       *       *       *       *

Yksi on vielä, jonka sunnuntai vietosta emme ole mitään maininneet,
vaikka hän on tämän jutelman päähenkilöitä.

Se on itse Siuron rusthollari.

Hänen oli tapa liikkua yksinänsä eikä kukaan uskaltanut häntä siinä
häiritä.

Aamupäivällä oli hänkin kirkossa, vaan jälkeen puolenpäivän kuljeskeli
hän vainiolla, tuumaillen huomista leikkuuta, mistä se oli aljettava ja
mihin suuntaan johdettava.

Ehtoopuolen hän sitte vietti kotosella ja kävi muun ohessa oritta
hoitamassa yölevolle.

Pimeän tullessa hän käveli rannalle ja istui sille penkille, jonka hän
sitä varten itse oli tehnyt.

Oliko ukko runomielinen, koska hän kuuvalolla istuskeli järven pintaa
katselemassa? Jos hän oli, niin se kuitenkin häneltä itseltäänkin oli
tietämätöntä.

Hän tahtoi olla yksinään ja mietiskellä. Hänen ajatuksensa eivät
laadultaan olleet runolliset. Mutta hän tahtoi niitä ajatuksiansa
ajatella semmoisessa paikassa, joka häntä miellytti.

Vaan ne joutuivat kummalliseen häirintöön, kun Severin ja Mari myöskin
saapuivat rannalle.

Heidän oli mahdoton pimeässä nähdä ukkoa, siinä kuin tämä istui puiden
varjossa, jotka sillä kohtaa olivat tiheässä. Ainoastaan rantaa kohden
oli aukea. Mutta he olivat sivulla päin siitä, missä ukko istui.

Hän kuuli joka ainoan sanan, mitä he puhuivat. Hänellä ei ollut tapana
hiipiä kuultelemaan toisten salaisuuksia. Mutta tässä ne tulivat hänen
kuuloonsa ilman hänen tointansa ja vastoin hänen tahtoansakin. Ja mikä
vielä tärkeämpi oli, puhe koski osaksi häntä itseäkin. Hän aikoi alussa
yskäsemällä taikka muulla tavoin ilmoittaa läsnä olonsa. Mutta puhe
jonka hän kuuli, alkoi häntä miellyttää.

"Minun tahtoni ja isäni tahto eriävät monissa kohden," kuuli hän
Severinin lausuvan.

"Aha, piltti, joko olet kasvanut täysisiipiseksi?" mutisi ukko
itsekseen. "Mutta sen minä sanon, että minun tahtoni se vieläkin on,
jota tässä kuullaan."

"Ethän millään muotoa saakkaan olla isällesi tottelematon," kuuli hän
Marin varoittavan.

"Kas vaan; olisinpa luullut hentun yllyttävän poikaa uppiniskaiseksi.
Mutta ehkä muuttaa mielensä kun kuulee enemmän."

Vaan eipä tyttö muuttanutkaan mieltänsä.

Ukkoa huvitti suuresti se kun Mari kahdella sanalla kuvasi hänen
luonteensa, mainiten sitä käskeväksi ja komentavaksi. Semmoisena hän
oli aina tahtonut ollakin tunnettu.

"Semmoista luontoa totellaan paremmin kuin lempeätä ja rakastavaista",
mutisi hän itsellen.

Vaan nytpä alkoi nuorten kanssapuhe käydä ukolle kiihoittavaksi.
Severin puhui naimisesta ja rikasten tavasta. Tyttö kielsi tapaa
rikkomasta.

"Sepä kumma", lausui rusthollari. "Olisipa luullut tytön kehoittavan
poikaa rikkomaan niin tyhmän tavan ja suorastaan ottamaan häntä
avioksensa. Sehän nyt olisi koko sankarin työ."

Mutta hänen kummastuksensa muuttui ihmettelemiseksi, miltei
kunnioittamiseksi, kun Mari suorastansa kieltäysi vastaan ottamasta
sitä rakkautta, minkä Severin hänelle tarjosi.

"Toden totta, minä naisin hänen itse", lausui rusthollari hiljaa, "jos
minä olisin naimaton ja naimisen ijässä. Mutta koska hän on niin
'jäykkä' ja 'käskevä', niin minä näytän että hänen pitää tuleman
Severinin emännäksi, vaikka minä itse rupeisin puhemieheksi."

"Ja Severinillä on totuus", jatkoi ukko kanssa-puhettaan itsensä
kanssa, "siinä, että vertaisuutta on muussakin kuin talojen ja
rahakukkarojen yhtäläisyydessä. Tuo uljas tyttö on monta vertaa parempi
kuin moni rikas.

"Hän olisi sopinut minulle emännäksi, jos minä olisin nuorena tavannut
hänen edessäni."

Siuron rusthollari alkoi muistella nuoruuttansa ja kuinka hänkin oli
saanut emäntänsä. Se oli hänelle ollut koko heidän avioliittonsa aikana
hyvä ja rakastavainen vaimo. Eikä hänen omatuntonsa soimannut häntä,
että hän olisi ollut tyly vaimoansa kohtaan, niin käskevä ja komentava
kuin hän muutoin olikin käytöksessänsä. Mutta hän ajatteli, että olisi
ehkä ollut hauskempi jos hänenkin vaimollansa olisi ollut tuonlainen
uljas oma tahto, kuin Marilla näkyi olevan. Hänen vaimonsa ei koskaan
ollut sanonut häntä vastaan.

"Mutta saakoon hänen Severi", jatkoi rusthollari ajatuksiansa. "Hän
ehkä tarvitsee luontaista tukea paremmin kuin minä koskaan olen
tarvinnut. Mutta kuritusta Severi kuitenkin ansaitsee siitä, että hän
tahtoo olla toista mieltä kuin minä."

Maanantai-aamu koitti sumuisena.

Isäntä oli varhain liikkeellä ja tutki sumua. Sen hiukkeet näkyivät
painuvan maata kohden. Siis ei ollut pelkoa sateesta.

"Sumu on hyvä leikkuun edellä", lausui rusthollari itsekseen. "Se tekee
tähkäpäät nihkeiksi, ettei jyvät varise. Mutta sitä pahemmin ne
varisevat seuraavana päivänä. Tänäpänä on siis koko vainio korjattava,
jos mahdollista."

Samassa tuli Mari ulos.

"Kas vaan, nuorta neitosta", lausui leikkiä laskien rusthollari, "kun
on jaksanut nousta näin varhain vuoteeltaan, eikä itke."

"Paras on itkeä ehtoolla pois itkut, niin herää aamulla iloisena."

Mari puhui siis leikilläänkin ihan totta. Hän oli nukkunut ehtoolla
kyynel silmissä. Ja herätessään, kun hän muisti illan tapaukset, oli
suru ensimmäinen tunne hänen mielessänsä.

Mutta kun hän astui ulos raittiisen aamu-ilmaan, katosi tuo raskas
mielen vivahdus ja hän tunsi sydämensä keveämmäksi.

Isäntä katsahti tyttöön muutaman silmänräpäyksen ja luuli alussa
nähneensä, ettei hänen kasvonsa niin rusottaneet kuin tavallisesti.
Mutta pian saivat ne entisen kirkkautensa, ehkä juuri siitä, että hän
niitä katseli.

Sillä Mari kantoi mielessään salaisuutta, joka koski heitä molempia,
sen tiesi rusthollari. Ja hän arvasi aivan oikein, että rusoitus nousi
neiton kasvoille juuri sen salaisuuden tähden.

Mutta hän ei aikonut tällä kertaa tuoda sitä salaisuutta ilmi, vaan
päätti vielä jatkaa leikkipuhetta tytön kanssa.

"No ethän tanssissa ainakaan itkenyt", sanoi hän; "vasta tanssin
jälkeen kai; hylkäsikö sulhasesi sinun? Sano kuka hän on, niin minä
hänen opetan hylkäämään niin kauniin tytön."

"Te vaaditte paljon vastausta yhtaikaa, isäntä. Kuka niin paljon
kerrassaan muistaakan?"

"Sinulla on hyvä muisto, sen olen kuullut."

"Vastaan siis ensiksi, etten ollut tanssissa, toiseksi ettei sulhaiseni
minua hyljännyt, kolmanneksi etten sano, kuka sulhaseni on."

"No miksis itkit sitte."

"Se oli viisautta, isäntä, meidän, tyttöin viisautta."

"Selitäpäs, Mari; minä en sitä ymmärrä."

"Luulinpa sen jo alussa selittäneeni. Me tytöt itkemme pois itkut
ehtoolla, niin heräämme aamulla iloisina."

"Vaan ettehän ilman syytä itke?"

"Syystä tai ilman syytä, on vaikea sanoa; sillä me olemme heikkoja
olennoita, senhän tiedätte."

Samassa tuli emäntäkin ulos.

"Mitä," kysyi hän naurahtaen, "tehdäänkö täällä salaliittoa valtiota
vastaan?"

"Ei", vastasi isäntä, "täällä tehdään poutaa. Mari on luvannut meille
poudan täksi päivää. Hän itki eilen."

"Sitä en minä nähnyt, vaikka me koko eilisen päivän seurustelimme
yhdessä iltaan asti ja vielä yönkin."

"Tytöt osaavat vuodattaa kyyneleitä niin salaa, ettei kukaan niitä
näekään."

Tällä aikaa oli työ- ja talkoo-väkeä alkanut kokoontua taloon,
varustettuina välkkyvillä sirpeillä. He olivat kaikki puettuina
puhtaisin vaatteisin, niinkuin paikkakunnalla tapa oli. Se oli sitäkin
helpompi, koska edellisenä päivänä oli ollut pyhä. Heillä oli ehtoosta
valmiina pyhä-vaatteet.

Onkiveden seurakunnassa oli nimittäin tapa pitää kolmenlaisia
vaatteita, nimittäin kirkkovaatteita, joita ei muualla käytetty kuin
"kirkossa ja arkussa," pyhävaatteita, jotka muutettiin ylle kirkosta
tultua, ja arki vaatteet.

Leikkuussa ja talkoissa oltiin tavallisesti pyhä vaatteissa. Sillä
elonleikkuu oli juhla, jossa tapa vaatei enemmän siisteyttä kuin
arkipäivinä.

Ja erittäin oli talkoo niin isossa talossa, kuin Siuron rustholli,
juhla-päivä. Siellä oli nimittäin tarjonna uhalliset ateriat ja muut
suun-avaukset, paitsi että kaikille köyhemmille, jotka työhön tulivat,
annettiin kappa jyviä puuroksiksi ja kaikille "kylän-muruja."

Sillä Siuron rusthollaria ei tunnettu saituriksi, vielä vähemmän
emäntää, jolla siinä suhteessa olikin päävalta, vaikka kaikki
pelkäsivät rusthollaria hänen ankaruutensa tähden.

Eikä missään tapauksessa tiedetty soimata häntä vääryydestä. Ja väki
pysyi hänen palveluksessaan kauvemmin kuin muiden, ehkä hän oli
vaativainen työssä, eikä sallinut aikailemista eikä laiskuutta.

Kyläläisten kanssa hän ylimalkaan oli hyvässä sovussa. Sillä vaikka hän
vaihettelikin maita, maksoi hän niistä riittävän hinnan elikkä
sopimuksen mukaan. Ja käräjiä ei hän milloinkaan käynyt. Jos riita
syntyi, onnistui hänen aina saada se estetyksi sovinnolla. Usein oli
hän muidenkin riidoissa välittäjänä ja sovittajana. Mutta silloin
hän aina otti apumieheksen unilukkarin, joka kirkollisella
mahtipontisuudellansa vaikutti siinä, kussa ei maallinen mahtipontisuus
riittänyt.

Kumma ei siis ollut, että väkeä karttui tarpeeksi hänen talkoihinsa.

Emäntä ja Mari riensivät hankkimaan talkooväelle ensimmäisen
suunavauksen, kahvin, joka on Suomessa tullut kansallis juomaksi,
erittäin naisväessä.

Vaan eivätpä miespuolisetkaan sitä halveksi. Ja jos meidän
asevelvollisille tarjottaisiin kupillinen kahvia aamusilla, teeveden
asemasta, niin he luultavasti olisivat siitä sangen kiitolliset. Se
muistuttaisi heille äidin kahvipannua -- melkein jokaiselle. Sillä
harva lienee se asevelvollinen, jonka hellin muisto äidistänsä ei olisi
juuri tuo kupillinen kahvia. Teetä ei he muista kotonansa milloinkaan
saaneensa.

Kummallista olisi tietysti nähdä asevelvollisen kasarmissa jauhavan
kahvia, hirmuisen suurella kahvimyllyllä, joka aamu. Ja vielä
kummallisempaa olisi nähdä hänen "polttavan" kahvia. Mutta kumpikin työ
olisi hänelle ainakin tuttua. Hän on nähnyt niitä lapsuudesta tehtävän,
yhtä usein kun hän on nähnyt leipää leivottavan ja perunoita
keitettävän.

Tarjoa Suomen talonpojalle teevettä, niin hän oudoksuu ja halveksii
sitä.

Mutta tarjoa hänelle kahvia, niin hän sitä onnekseen särpää. Sillä hän
tuntee sen maun jo lapsuudesta, vaikka se olisikin pelkkää sikuria.

Kahvin tarjoaminen kävi nopeasti Siuron rusthollissa talkoo-aamuna.
Sillä kaikki siihen tarvittavat valmistukset olivat iltasella tehdyt.

Ja kun emäntä ja Mari tulivat väen tupaan, oli siellä suuret
kahvipannut kiehumassa. Sen olivat palkkatytöt emännän määräyksestä
toimittaneet. Ainoastaan "saku" oli sekaan pantava. Ja sen teki emäntä.
Ja Mari oli hänen apunansa muissa tähän asiaan kuuluvissa toimissa,
niin että väelle tarjottava aine oli pian valmista.

Talkoo väkeä käskettiin sisälle, sen mukaan kuin niitä taloon
kokoontui. Tusinoittain kahvituoppeja oli rivissä pöydällä, ja siitä
sai kukin osansa sitä myöden kuin heitä tuli. Ne, jotka olivat saaneet,
ottivat sirppinsä ja läksivät elo-vainiolle.

Isäntä sallei heidän mennä, mutta kielsi ryhtymästä työhön, ennenkuin
hän itse saapuu paikalle.

Hän tahtoi rauhassa nauttia aamukahvinsa ja tuumaili että väkeä
karttuisi tarpeeksi päivän mittaan, kaatamaan iltaan koko elon.

Sillaikaa oli sumu rauennut ja kirkas aamu-aurinko alkoi loistaa.

Isäntä meni pellollensa. Siellä oli väki koossa. Toiset istuivat
pyörtänöllä, toiset seisoivat valmiina työhön.

Se oli nyt enimmästään semmoista väkeä, joka palkan himosta taikka
talkoon halusta taikka pakosta oli kokoontunut tähän. Sillä Siuron
maalla asui joukko mökkiläisiä, jotka asunto-paikastansa maksoivat
veroa sillä, että he kiireinä aikoina suvella tekivät päivä-töitä ja
perunan otolle toivat vielä lapsensakin.

Vaan siitä verotyöstänsä saivat he usein päivä palkan joko jyvissä
taikka perunoissa. Ainakin saivat he niinä päivinä hyvät ateriat
talosta.

Vasta puolipäivästä oli varsinaisen talkooväen tapa saapua.

Ne olivat semmoisia, joiden Siuron isännän kanssa ei ollut mitään
erityistä tekemistä, vaan jotka naapuruuden vuoksi tulivat väkeä
lisäämään näin kerran vuodessa, milloin enintä väkeä tarvittiin.

Ne olivat kylän miehet ja heidän poikansa ja tyttärensä ynnä
setämiehet, vävyt, miniät ja langot kylän taloista.

Tämmöinen päivä oli se suuri vuoden kesti, jolloin kaikki uudistivat
vanhaa tuttavuutta ja jolloin kaikki salaiset vihat ja nurjamielisyydet
karkoitettiin pois kyläläisten kesken.

Siuron rusthollari maksoi vuoronsa sillä, että hän lähetti väkensä
heidän talkoihinsa.

Kun rusthollari saapui vainiollensa, nousi kaikki siellä oleva väki
seisaallensa -- nimittäin ne, jotka pyörtänölle olivat istahtaneet. He
olivat kaikki valmiit köyristämään selkäänsä ja alkamaan leikkuun.

Mutta ennenkuin isäntä antoi käskyn työn alkamiseen, katsahti hän
väkijoukkoon ja havaitsi siinä Puolamäen torpparin, sirppi kädessä.

"Kas niin, herran terveisiä, Puolamäki," lausui hän ja riensi lyömään
Puolamäelle kättä.

Molemmat olivat kookkaat miehet, torppari yhtä arvokas muodoltaan kuin
isäntäkin.

"Mikset taloon ensin tullut? Tyttäresikin on siellä. Ja Ivar." -- --

"Ivar on täällä," vastasi tämä, kuin sotamies vääpelin huutoon.

"Niin, mikset taloon ensin tullut" -- hän aikoi sanoa aamukahville --
mutta hän arveli, ettei Puolamäki siitä suurtakaan pitänyt, sentähden
hän lisäsi -- "tytärtäsi tervehtämään?"

"Tyttäreni menestyy arvaten hyvin emännän turvissa," vastasi Puolamäki
tyvenesti. "Minä tulin tänne, käskyn mukaan päivä työlle."

"Hm, päivätyölle. Tiedäthän mitä päivätöitä nämät ovat. Jokainen tahtoo
näissä nähdä tuttavansa ja ystävänsä."

Väki-joukko alkoi jo tulla levottomaksi. Se oli valmis työhön ja oli
tottunut alkamaan sen isännän käskystä, joka tavallisesti ennen oli
lausunut sen käskyn lyhyesti ja arvokkaasti. Nyt hän piti puheita
tuttavuudesta ja ystävyydestä ja torpparien tyttäristä. Se oli kaikki
outoa.

Siuron isäntä kuitenkin pian havaitsi tuon levottomuuden ja että hän
helposti kadottaisi valtansa, jollei hän heti ottaisi vanhaa "käskevää"
ja "komentavaa" muotoansa.

Sentähden hän kääntyi väkijoukon puoleen ja lausui lyhyesti:

"Jokainen sirpillä varustettu mies ja nainen alkaa näiden sarkain
päästä" -- hän viittasi kädellänsä, osoittaen sarat -- "ja sitte
tuonne. Työn mukaan annan minä lisää määräyksiä."

Lisää määräyksiä ei kaivattu. Jokainen ryntäsi työhön tarmonsa takaa.

Akat koettivat päästä rinnatusten keskensä niin paljon kuin
mahdollista.

Sirppi käy nimittäin heiltä sitä terävämmin ja rivakkaammin oljessa,
jota nopeammin he ovat tilaisuudessa liikuttamaan kieltänsä.

Ainetta ei puuttunut työltä. Olki oli sakeata sirpille ja
eilis-iltaiset tapaukset yhtä sakeata kielelle.

Tulipalo ja Ruikan emäntä ja Liisa ja Liisan äiti. -- -- --

Mainituita asianomaisia ei näkynyt talkoossa tänäpäivänä. Mutta
sehän oli hyvin luonnollista. Ruikan emäntä oli pahoilla mielin
puu-pinoistansa, jotka paloivat.

Ja Liisa oli pahoillansa siitä tylyydestä, millä häntä oli kohdeltu
Ruikan tanssissa. Ja Liisan äiti oli kiukussaan samasta asiasta.

Kummako siis, ettei yksikään heistä ollut talkoossa.

Joku tiesi senkin, että nimismies tänäpäivänä pitäisi poliisi tutkintoa
tuosta halkoin palosta.

Mutta koska hän arvattavasti ei saisi mitään selkoa yhdellä kerralla,
tulisi ehkä monta poliisi-tutkintoa pidettäväksi siitä asiasta.

Aurinko paistoi ja työ eteni ja miehet leikkasivat ja akat leikkasivat
ja kielet puhuivat. Ja etäämmälle olialle kuului kaikki yhtenä
suhinana.

Ajattelemme että kun heinäsirkat itäisillä mailla pilvenä lentelevät
ilmassa ja laskevat vehnä-eloon ja syövät kaikki, niin ne pitävät
samanlaista suhinaa.

Mutta tässä oli se eroitus, ettei eloa syöty. Kaikki säästettiin, eikä
mitään varissutkaan. Sillä isäntä oli saanut talkoonsa otollisella
ajalla, niinkuin tavallisesti. Tähkäpäät pysyivät oljen kaatuessa yhtä
täysinäisinä kuin ne olivat pystyssä ollessaan.

Se, joka ensimmäiseksi tätä seikkaa tutki, oli tietysti isäntä itse.

Hän arveli että pieni pilvi, peittämään paahtavaa aurinkoa, ei olisi
liiemmäksi. Mutta hän oli kiitollinen siitä, mitä taivas sallei, eikä
tahtonut nurista. Hän oli valinnut, parhaan ymmärryksensä mukaan,
soveliaimman päivän. Ja jollei se ollut hänelle onneksi, oli hän
siihenkin tytyväinen.

Moni näkee vainionsa täynnä tähkäpäitä ja tähkäpäät täynnä jyviä ja
kuitenkin saa hän riihestä huonon tulon. Syy tähän on ehkä se että
suurin osa tuloista on varissut pellolle. Siitä tulee vähemmän leipää
sinä vuonna. Mutta pelto on hyötynyt ja antaa ehkä tulevana vuonna sitä
runsaamman sadon, jollei varikset sitä ennen ehdi korjaamaan, mitä
varissut on.

Varis on ehkä siitä saanut nimensäkin.

Työ kävi uhkamäärilleen.

Kouruuksia kaatui maahan paljon. Mutta kun jokamies leikkasi eikä
kukaan sitonut, oli isännän pakko käskeä niitä, jotka hän siihen katsoi
soveliaimmiksi, lakata leikkaamasta ja ruveta sitomaan.

Ja sitte tuli korjata sitomia "kokkosiin."

Se oli aina ennen ollut isännän asia. Mutta tällä kertaa hän näki
mahdottomaksi tehdä kokkosia yksin niin paljon kuin eloa maahan
leikattiin.

Sentähden hän käski Puolamäen isännän pysättymään leikkuusta ja
tulemaan hänelle avuksi kokkosien tekoon.

He eivät kuitenkaan paljon puhuneet keskensä, tätä työtä tehdessään. He
olivat vanhat miehet molemmat, että he olisivat kyenneet kieltänsä
väsyttämään.

Kello oli ehkä noin kahdeksan aamulla. Työ oli käynyt jotenkin
säännöllisesti sen kahvin päälle, jota talossa aamulla tarjottiin.

Mutta nyt näkyi talkooväki ikään kuin odottavan jotain. Se oli
tavallista siinä talossa. Ja sen tiesi jokainen. Sen vuoksi lakkasi
vähitellen kielen väsytys, ja sirppien liike tuli hitaammaksi.

Isäntä katsoi levottomasti taloon päin.

Ja sieltä tuli aivan oikein Mari ja Severin.

Edellisellä oli kannettava suuri sangallinen koppa. Jälkimäinen kantoi
tuommoista uuden aikaista pläkki astiata, jolla rautatietä pitkin
kuljetetaan maitoa Helsinkiin taikka johonkuhun rautatien ohella
olevaan meijerihin.

Kummankin kannettava oli jotenkin raskas. Se näkyi. He olivat uhalla
ottaneet kantaaksensa kuormansa.

Matka ei ollut pitkä, vaan sittenkin oli kummallakin liiaksi.

"Kunpa vain jaksaisin väen luokse", huokahutti Severin, "kylläpä sitte
pian helppo tulisi."

Samaa ajatteli Mari. Mutta hän ei siitä asiasta lausunut mitään. Emäntä
oli tarjonnut hänelle apua, vaan hän oli kieltäynyt ottamasta.

Molemmat olivat nuoret ja voimakkaat. Uhkamielisesti olivat he kumpikin
lähteneet takkaansa tuomaan.

Severinin täytyi vaikeroita. Mari ei vaikeroinnut.

Se eroitus nähdään joskus miesten ja naisten välillä. Siinä kun
mieheltä pääsee valitus-huuto ei nainen tavallisesti lausu sanaakan.

He saapuivat onnellisesti elovainiolle, Severin nikahtumaisillaan, Mari
vähän rusottavampi kuin tavallisesti, mutta ei hengähtäenkään enemmän
kuin muulloisin.

Myöntäkäämme kuitenkin, että Severinillä oli raskaampi kannettava.

"Ensimmäiselle, jota minä talkoossa lähestyn," lausui Severin
vihoissansa, "juotan minä puolet tästä hinkasta, vaikka se olisi oma
isäni."

"Et häntä ainakaan pakolla juottaisi," vastasi tyttö, "ja
vapaehtoisesti juo hän juuri sen verran kuin häntä janottaa."

Severinin ja Marin kantamat eivät kuitenkaan olisi riittäneet
aamu-eineeksi sille joukolle.

Sentähden tulikin kohta heidän perässänsä palkka tyttöjä, kantaen
samanlaisia tuotavia.

Näitä nyt Mari rupesi jakamaan työväelle. Ne olivat valmiiksi tehtyjä
kelpo voileipiä, jotka olivat katetut juuston ja paistetun lihan
liuskoilla. Niistä hän tarjosi ensimmäisen isännälle.

"Kas niin", sanoi isäntä, hyvissä mielin, "sinähän kiltti tyttö olet,
joka tulet meidän uupuneita voimiamme virkistyttämään."

"Onhan laissa sanottu jotain, joka tähän sopii, vaikken minä tahdo sitä
sovittaa teihin."

"No mitä se olisi?"

"Ei sinun pidä riihtä tappaman härjän suuta sitoman. Ja työn tekiä on
palkkansa ansainnut."

"Ja miksi ei se minuun sopisi, onpa sitä pappeihinkin sovitettu."

"Minä ajattelin, ettette tahtoisi sovittaa itseenne sen lauseen
ensimmäistä osaa."

"Sinä olet kuria täynnä, tyttö", sanoi isäntä naurahtaen. "Etkös tiedä
että härkäkin on kunniallinen työn tekiä siellä, kussa sitä työhön
käytetään?"

Mari rupesi jakailemaan voileipiänsä väelle. Ja Severin kaasi
hinkastansa jokaiselle tuopillisen tukevaa "tupulttia", josta ei
mallasvoima suinkaan puuttunut, sillä se oli juoksutettu emännän
kuurnasta.

Severin tarjosi hänkin isällensä ensimmäisen siemauksen, vaan ei
rohjennutkaan hänen suhteensa täyttää uhkaustansa, vaan seurasi Maria.

Emme ole vielä tähän asti, muistaaksemme, kuvanneet lukiattarillemme
Marin muotoa.

Se on ollut ehkä väärin meiltä, koska kaikki miespuoliset ovat häneen
niin suostuneet, yksin tuo jäykkä ja totinen Siuron isäntäkin.

Olemme nähneet, kuinka hänkin vaihteli sanoja ja laski leikkiä Marin
kanssa.

Se ei kuitenkaan tullut ainoastaan siitä, että Marilla oli kaunis
ulkomuoto, vaan pikemmin siitä että isäntä oli havainnut tytön mielen
laadun uljaaksi.

Mutta tyttö oli todellakin kaunis.

Mitaltaan oli hän muita tavallisia tyttöjä vähän pitempi ja varreltansa
sorea. Se teki että hänen liikuntonsa ja käyntinsä oli muita ylevämpi.
Hänen käytöksessään ja puheessaan ilmaantui jotain tyventä ja tasaista,
joka osoitti mielen jäntevyyttä.

Hän oli nyt vaatetettuna samanlaiseen kansan pukuun, kuin missä hänen
ensikerran tapasimme eilisaamuna kotonansa Puolamäellä.

Hame ja liivi oli hienosta villakankaasta. Niihin oli kudottu tai
ommeltu muutamia punaisia nauhoja, jotka vähän kirkastivat tummaa
vaatteusta. Mutta hiat ja kaulus olivat sen siaan loistavan valkoiset.

Marin kasvot olivat suven mittaan kelpolailla ruskettuneet. Mutta hän,
niin kuin moni muukin tyttö, tahtoi pitää otsansa valkoisena. Ja sen
vuoksi oli hänen päänsä ympäri sidottu ihka valkoinen liina jonka alta
paksut kullan keltaiset hius-palmikot loistivat auringon valossa.

Mari oli sitä viehättävää naislaatua, jolla, vaikka hiukset ovat
vaaleat, kuitenkin silmät ovat ruskeat. Ne painuvat polttavasti sen
nuorukaisen sydämeen, jonka silmiin ne katsovat.

Mari piti tavallisesti silmänsä peitossa, pitkäin tummain ripseitten
alla.

Mutta sitä vaarallisempi oli hänen katsantonsa, kun hän ylensi
ripseensä ja loi silmäyksen johonkuhun.

Itse Siuron isäntä tunsi värähdyksen niistä.

Mutta Siuron isännän tunteet eivät olleet samaa laatua kuin
nuorukaisten.

Hänellä ei ollut tytärtä. Eikä käy väittäminen, että hän tähän asti oli
juuri tytärtä kaivannutkaan.

Mutta sitte eilisillan oli hänessä herännyt tuo outomainen kaipaus.

Ja kun hän aamulla noustessaan ensimmäiseksi tapasi Marin, oli se tunne
ottanut hänessä selkeämmän muodon.

Marin vienous ja suloisuus, joka melkoisesti sotei sitä päättäväisyyttä
vastaan, millä hän ehtoolla oli lausunut kieltonsa Severinille,
vaikutti kummallisesti ukon mieleen.

Hän ei ennen koskaan ollut tarkemmin katsellut tytön ulkomuotoa. Se oli
ollut hänestä yhden tekevä minkä näköinen Puolamäen tytär oli. Sen
verran hän oli nähnyt ja kuullutkin, että Mari oli sievä muodoltaan.

Mutta se rusottava nuoruuden ja neitsyyden hohto, mikä tytössä kuvasti,
sen huomasi hän vasta aamulla ensikerran.

Vaan silloinkaan ei hän tullut läheltä katsoneeksi tytön silmiä, jota
osaksi esti sumukin.

Nyt, kun Mari kopastansa tarjosi hänelle tuomisiansa, katsoi ukko tytön
silmiin.

Mari vastasi silmäykseen -- eikä isäntä luullut ikänä niin kirkkaita
tähtiä nähneensä.

Mutta Mari ei kauvan viipynyt silmäyksiä vaihettamassa, vaan riensi
tervehtämään isäänsä, joka vähän matkaa siitä rakensi kokkosia.

"Melkein minä pelkään," lausui Siuron isäntä itsellensä, "että tuo
tyttö kaikessa kainoudessaan on niin ylpeä, ettei häntä
rukoilemallakaan saa miniäksi. Kuka niiden semmoisten tietää."

Siuron isäntä, joka tähän asti oli elänyt siinä voiton varmuudessa,
että ketä ikänänsä hänen poikansa pyytäisi avioksensa, se ei rohkenisi
kieltäytyä.

Hän oli ylipäänsä kaikissa pyrinnöissään päässyt tarkoituksensa
perille.

Ja jota vanhemmaksi hän tuli, sitä varmempi oli hän voitosta, milloin
hän jotain yritti.

Mutta nyt saatti kaksi kirkasta tytön silmää ukon epäileväksi. Hänen
mielestänsä oli Mari liian ylevä hänen pojallensakin.

Semmoinen valta on kauneudella. Ukko muuttui melkein ujoksi ja katsahti
välin sivulta ja salaa Marin käyntiä, kun tämä liikkui elovainiolla
jakailemassa talkooväelle annoksiansa.

Mari oli aina arka kengistänsä ja piti ne siistinä, jos askareet joskus
vaativatkin hänen tahraamaan muun pukunsa.

Naisen aistilla hän ymmärsi, ettei mikään niin säilytä ihmisten hyvää
ajatusta kuin puhtaat jalkineet.

Ja nytkin ne kiilsivät puhtaudesta, siinä kun hän käveli väen joukossa
sänki pellolla.

Ja Severin vaelsi Marin seurassa.

Se oli tietysti viran puolesta. Sillä hänen velvollisuutensa oli
tarjota juotavaa sitä myöden kuin Mari tarjosi syömistä.

Mutta näyttipä ainakin siltä kuin nämät kaksi olisivat olleet yhteen
sidotut, tahi oikeimmin sanoen, ettei Severin päässyt erkanemaan
Marista.

Hän oli ikään kuin näkymättömillä kahleilla kiinnitetty tyttöön, niin
että mihin Mari meni, sinne täytyi Severinkin mennä.

Se oli kyllä emännän käsky, mutta kaikille näkyi niinkuin siinä olisi
ollut jotain muutakin.

Tämän kaiken havaitsi isäntä. Ja hän, joka ennen isällisessä
itse-rakkaudessaan oli katsellut Severinin hyväksi mille rusthollarin
tyttärelle hyvänsä, nyt tuskin luuli häntä Marin vertaiseksi.

Se tuli siitä eriskummaisesta kunnioittamisesta, mihin hänen
mielipiteensä Marin suhteen olivat näinä viimeisinä hetkinä eksyneet.

Severin oli kaikessa tapauksessa reipas ja pulska nuorukainen --
epäilemätä pulskempi kaikista koko pitäjässä.

Ja sisällisten luonnon lahjainsa puolesta veti hän vertoja kenelle
hyvänsä.

Ja siinäkin, missä hän kulki Marin rinnalla elovainiolla, oli hän
tyttöä puolta päätä pitempi. Mutta hänen isänsä toivoi että hän olisi
ollut koko päätä pitempi ja varustettu monta vertaa enemmillä luonnon
lahjoilla, kuin hän todellakin oli.

Olemme jo osoittaneet ettei Mari ensinkään halveksinut Severiniä. Päin
vastoin piti hän häntä rakkaana -- ehkä rakkaampana kaikista.

Ainoastaan Severinin isän tähden oli Mari kieltänyt Severinin
ajattelemastakaan avioliittoa heidän keskensä.

Tällä tavoin syntyy risti riitaisuuksia ihmisten kesken pelkkien
luulojen tähden.

Tuskinpa ansainnee jatkaa enempää kertomusta talkoosta. Jokainen tietää
kuinka siinä käy.

Mainitsemme vain lyhyesti, että kun väki oli saanut tämän tukevan
aamuravintonsa, oli se taas valmis ahkeraan työhön aina kello
kahteentoista, jolloin soitettiin päivälliselle.

Se oli runsas ja voimakas, niinkuin rikkaassa talossa ainakin, ja kesti
tunnin, jonka jälkeen vielä pidettiin vähän lepoaikaa. Sitte mentiin
taas elovainiolle, johon nyt rupesi kokoontumaan nuorta talon väkeäkin
kylästä. Se saatti työn jos mahdollista vireämmäksi entistään.

Severin ja Mari eivät ensinkään kerinneet leikkuulle, heillä kun oli
isännyyden ja emännyyden toimet huolenansa -- se on: hankkia kotoa ja
tarjota virvoituksia työtä-tekevälle väelle.

Kun ehtoo tuli, olikin kaikki elo maassa. Sitte seurasi päivän paras
osa: ilta-ateria ja tanssit.

Isäntänä täytyi nyt Severin olla pää-kavalieri. Sillä nämät tanssit
eivät olleet tavallisia kylätanssia, vaan koetettiin niille saada vähän
siveämpi muoto. Severin oli pakko muistaa kaikkia talon tyttäriä taikka
niin monta heistä, joiden kanssa hän ehti polkata.

Marikin olisi ollut hyvässä vuorossa. Sillä kaikki nuoret talon isännän
alut tahtoivat kunnioittaa häntä, joka tänä pänä oli emännyyttä
pitänyt. Mutta hän syytti juuri sen emännyyden toimia. Ja ainoastaan
aika harvat nuorukaiset saivat hänen tanssiin keskellä askareita
temmatuksi, ja Severin vain yhden kerran.

Marin ei tehnyt mieli tanssiin, sillä hänen sydämensä ei ollut niin
keveä, että se olisi häntä miellyttänyt.

Sentähden oli hänen mukava syyttää askareitansa, eikä hän siinä
puhunutkaan muuta kuin totta.

Sillä paljon oli tekemistä talkoon loputtuakin, vaikka emäntäkin
kehoitti häntä olemaan iloisena muiden kanssa.

Se. joka myöskin tahtoi vallita osan Marin ilta-aikaa, oli Siuron
isäntä itse. Hän pyrki selvyyteen siitä mitä hänen mielessänsä oli
ollut sitte eilisillan ja sitä johtanut uusille poluille.

Sentähden hän piti varalla, kun Mari liikkui toimissaan, ja tarttui
hänen käsivarteensa. "Kuules, Mari," lausui hän, "huvittaahan sinua
kävelyt kuuvalossa."

"Huvittaa niin," vastasi Mari, säikähtymätä; "kun aikaa on -- ja kelpo
kumppani."

"Tahdot sillä kohta paiskata minulle rukkaset, minä kun olen vanha?"

"Vanhojen kanssa on turvallisempi kävellä kuuvalossa, kuin nuorten.
Minä tulen teidän kanssanne."

Mari arvasi, että Severin oli puhutellut isäänsä, vaikkei hän
käsittänyt milloin se olisi tapahtunut, jollei yöllä. Sillä koko päivän
oli Severin häärännyt samoissa toimissa kuin Marikin. Mutta tytönkin
mielestä oli parasta, että tultaisiin asiassa selville. Hän arveli,
että Siuron isäntä nyt julistaisi hänelle, että tämä oli viimeinen
kerta, jolloin hän, Mari, oli tässä talossa toiminnut emännöitsiänä.

Mutta ei hän peljännyt kovia sanojakaan, sillä hänen oma-tuntonsa oli
puhdas.

Isäntä johti heidän kulkuansa juuri samalle ranta polulle, missä he
eilis illalla olivat käyneet. Siellä he istuivat isännän penkille. Ukko
lausui:

"Minä aivon puhua sinun kanssasi Severinistä. Tehän olette vanhat
tuttavat."

"Niin, lapsuudesta saakka," vastasi Mari, "ja erittäin rippikoulun
ajalta."

"Sen rippikoulun jälkeen lähetin minä Severinin maanviljelyskouluun.
Hän oli silloin kahdeksantoista vuotias."

Ukko puhui tämän ikäänkuin itsekseen.

"Ja siitä ajasta on kulunut kaksi vuotta," jatkoi Mari ukon puhetta.

"Niin, oikein, kaksi vuotta, eikä Severin ole sillä aikaa mitään
unhottanut."

"Mitä hänen olisi pitänyt unhottaman?" kysyi Mari.

"Sinun."

"Minun? Senkö vuoksi hänen lähetitte maanviljelyskouluun?"

"Osittain senkin vuoksi," sanoi Siuron isäntä, "vaan myöskin tietysti
hänen opiksensa."

"Mutta ettehän syytä minua, että minä olisin Severiniä
kehoittanut pitämään minua muistossaan. Me emme koskaan ole olleet
kirje-vaihdossa."

"Minä luotan sinun sanaasi. Vaan kuitenkin olet sinä pysynyt hänen
muistossansa."

"Se on kyllä ikävä," sanoi Mari, "koskette sitä tahtoisi sallia."

"Entäs sinä, Mari? Onko se sinunkin mieltäsi vastaan, että hän sinua on
muistanut?"

"Teettekö minusta pilkkaa, isäntä, vai miksikä niin kysytte?"

Isäntä ei tehnyt pilkkaa. Hänen kasvonsa olivat hyvinkin vakavat
kuuvalossa.

Hetken oltuansa ääneti, lausui isäntä:

"Tiedätkös mitä, Mari, minä istuin tässä eilisillalla ja kuulin koko
teidän keskustelunne."

"No, sittehän tiedätte minun ajatukseni."

"Tiedän niin. Ja se on osittain muuttanut minun omat ajatukseni."

Isäntä oli taas hetken aikaa vaiti eikä Marikaan mitään virkkanut
Yhtäkkiä ukko kysyi.

"Tunnetko Severinin koko luonnetta?"

"Kuinka niin?"

"Luulisitko tulevasi toimeen hänen kanssansa avioliitossa taikka -- --
oikeimmin sanoen -- -- luuletko, että te menestyisitte yhdessä; sillä
se on minun suhteeni tässä pää asiana?"

"Sitä en ole tullut epäilleeksi, yhtä vähän kuin ajatelleeksikaan.
Minun ei ole sopinut sitä ajatella."

"Sen kuulin jo eilen. Ja se on tuottanut mieleeni koko joukon uusia
mietintöjä."

"Ja mitkä ne olisivat?"

"Niitä on paljon, niinkuin sanoin, eikä ne ole yhtä haavaa
selitettävissä. Mutta yksi niistä on se että kunto ja järkevyys ovat
paremmat kuin rikkaus."

Marin mielestä ukko nyt lasketteli arvoituksia. Hän ei saattanut
aavistaakan, mihin isännän ajatukset johtaisivat.

"Minä olen tähän asti ajatellut," jatkoi rusthollari, "että minä
parhaiten katsoisin poikani etua, jos hankkisin hänelle rikkaan
emännän."

"Niin on Severikin sanonut -- taikka oikeimmin, hän sanoi sen eilen,
sillä emme koskaan ennen ole niistä asioista keskustellut," selitti
Mari totuuden mukaan.

"Mutta joskus ja useinkin," jatkoi isäntä omaa puhettansa, "on
suuretkin tavarat nähty äkki-huomaamata katoavan, olletikin ne, joita
helpolla on saatu."

"Se kyllä on tosi," lausui Mari, sanoaksensa jotain.

"Ja minä pelkään, ettei Severinissä olisi miestä säilyttämään helpolla
saatuja tavaroita," lisäsi isäntä.

"Kuinka niin? Eihän Severin mikään tuhlaaja ole."

"Hänellä ei ole ollut suuria tuhlattavia, niin ettei siitä asiasta
tiedetä mitään päättää. Mutta juuri sen vuoksi olen minä päättänyt
antaa hänen itse luoda tulevaisuutensa -- työllä ja taidolla, jos
hänellä taitoa on."

"Aivotteko hänen hyljätä taikka ajaa pois kotoa? Ja ehkä minun,
onnettoman, tähteni!" huudahti Mari, tuskaantuneena.

"En sinun tähtesi, -- en hyljätä, -- vaan Severin omaksi hyödyksi. Hän
on maanviljeliä. Moni on alkanut taloutensa vähemmästä kuin tyhjästä.
Severin ei tarvitse alkaa aivan tyhjästä. Mutta hänen tulee näyttää
miksi hän kelpaa. -- -- Ja kuules, Mari, nyt ei mikään estä sinua
ottamasta Severiniä aviomieheksesi, jos sinä hänestä pidät."

"Ja olla teidän vihanne lapsi."

"Sinä et ole minua vieläkään käsittänyt. Minä sanoin äsken, että kunto
ja järkevyys ovat paremmat kuin rikkaus. Nyt sanoen suoraa, etten soisi
ketään niin halusta miniäkseni kuin sinua. Sinä olet ainoa, joka saatat
tehdä Severinistä miehen. Ja minä tiedän, ettet sinä pelkää köyhyyttä."

"En minä ole tottunut rikkauteen, mutta Severin on."

"Jos hän on, niin hän saa totuttaa itsensä siitä pois. Se on hänelle
terveellistä."

"Minä en tahdo olla siihen syypää."

"Sinä et olekaan. Jos joku on siihen syypää, niin se tietysti on hän
itse. Mutta sinun tulee häntä lohduttaa. Siihen sinä olet syypää,"
sanoi ukko, vähän ivalla. "Ja nyt minä menen hakemaan Severin tänne. Te
saatte itse keskustella ja tuumia tulevaisuudestanne."

Ja ukko läksi, ja Mari jäi.

Se oli raskas hetki tytölle. Hän tunsi itsensä syyttömäksi, mutta
kuitenkin syypääksi siihen, mitä isä nyt oli päättänyt pojastansa. Vaan
millä tavoin olisi hänen käynyt sitä välttäminen?

Severin kaipasi Maria ja etsei häntä väkijoukosta ja äitinsä luota ja
taas väkijoukosta, vaan ei löytänyt. Käydessään näin edestakaisin,
kohtasi hän isänsä.

"Severin," sanoi isä, "Mari odottaa sinua puiston rannalla. Hänellä on
sinulle jotain sanomista."

Severin riensi rannalle.

"Mari, Mari, missäs olet?" huuteli hän.

Mari sai tuskin vastatuksi. Hän oli sillä välillä ehtinyt puhkea
itkuun, eikä olisi tahtonut sitä näyttää Severinille.

"Sinä olet puhutellut isääni?" kysyi hän.

"En ole. Isäsi on puhutellut minua."

"Ja? -- -- --"

"Suostui ottamaan minun miniäksensä ja käski meidän sitte mennä niin
pitkälle kuin tietä kestää."

"Ja sinä lupasit?"

"En minä tiennyt luvata. Ethän sinä ole pyytänyt minua sillä kaupalla."

"Juuri sillä kaupalla olen minä sinua pyytänyt, Mari."

"No, lähdetäänpä sitte yhdessä maailmaa vaeltamaan!" sanoi Mari ja
koetti hymyillä.

He eivät kuitenkaan heti lähteneet, vaan istuivat siinä kauvan aikaa
kuuvalon iltamassa, luoden rusottavia tulevaisuuden kuvia.

Ja me, jotka tämän jutelman olemme luoneet, saisimme tähän sen
lopettaa. Ja ehkä lukiattaremme siihen tytyisivätkin.

Sillä useimmat romanit loppuvat tavallisesti siihen, että ne kaksi
nuorta, joista niissä puhe on, joutuvat keskenänsä kihloihin.

Mutta niitä on romaneja, jotka välin kestävät kauvemminkin. Ja tässä
jutelmassa mainittuin henkilöiden kohtalot eivät ole tulleet kaikin
puolin ratkaistukseen sillä, että Severin ja Mari tekivät elinkautisia
lupauksia toinen toisellensa. Itse heidänkin kohtalonsa vaatii
kehittämistä. Sentähden sanomme vain:

_Edellisen osan loppu_.










--- Provided by LoyalBooks.com ---