KERTOELMIA

Kirj.

Nepomuk [Julius Axel Kiellman-Göranson]


Muiden maiden marjoja I.


Suomennos.


Helsingissä,
Theodor Sederholm'in kustannuksella.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1861.



SISÄLLÄPITO:

Kelvollisuus on puolustusta parempi
Ihminen päättää, Jumala säätää
Joka kaivaa kuoppaa toiselle, lankee itse siihen
Parempi myöhäänkin, kun ei koskaan




KELVOLLINEN ON PUOLUSTUSTA PAREMPI.


Kukon Merikylässä laulamaan alkaessa tuli muuan matkustavainen
rattailla ja seisahtui ensimäiseen taloon, josta eräs ukko harmaassa
takissa ja säämiskä polvushousuissa tuli ulos.

"Kuulkaatpa!" sanoi matkustavainen, herramaisesti vaatetettu ja kopea
nuorukainen, "tiedättekö ketään, joka maksoa vastaan soutaisi minun
järven ylitse?^

"Hyvää huomenta!" vastasi ukko. "Minulla on huononlainen kuulo."

"Matkani on Koivistoon," huusi nuorukainen, "tahdotteko minun sinne
soutaa?"

"Aikoon itsekin sinnepäin; sopiipa seurata."

"Mutta elkäät vaan liiaksi maksoa ottako; en anna kymmentä penniä
enempää."

"Rahaahan siinäkin on."

"No! viekäät reppuni rantaan."

Ukko otti tämän jotenkin painavan repun ja kantoi sen ruuheen, joka oli
alempana rannan ruovokossa. Nuorukainen maksoi kyytti-miehensä ja
seurasi mukavasti perässä. Ruuhessa oli joksikin paljon vettä ja ukko
ammenti kaikista voimistansa.

"Joutukaat," huusi hätäinen nuorukainen, "minulla on kiiru".

"Menkäät siis järven ympäri!" vastasi ukko, ja ammenti vaan lakkamatta.

Nuorukainen kääntäysi suuttununna ja meni sivulle leppä pensastoon.
Samassa tuli toinen nuorukainen, verevällä ja iloisella kasvolla,
keveällä käynöllä ja kotokutomissa suvivaatteissa.

"Hyvää huomenta ukkoseni!" sanoi hän ystävällisesti.

Ukko katsahti ylöspäin ja leväysi hetken raskaasta ammentamisestansa.

"Ukkoseni!" sanoi se jälkeen tullut, "kuulin kylässä olevanne
soutamaisillaan Koivistoon; ottasitteko minuakin seuraanne, niin sekä
maksan että kiitän. Mutta antakaat minulle kuppi helpottaaksenne
vanhoja käsivarsianne."

Samassa otti hän kupin ukon kädestä ja tyhjensi pikaisesti ruuhen
vedestä.

Ukon ruuhta ulos lykätessä palasi ensimäinen matkustavainen.

"Vai niin!" sanoi ukko, "luulin herran järven ympäri juosneen."

Molemmat nuorukaiset vähän silmäilivät toisiansa, ja se iloinen sanoi
kätensä tarjotessa:

"Hyvää päivää, toverini! etkös tunne minua Mölhönen siitä, kun
koulumestarin opissa kävimme?"

Mölhönen seestyi, mutta vastasi tylysti: "luulenpa tosin nimesi olihan
Vaaranen."

"Niin on vieläkin nimeni!" vastasi tämä, "ja olen vakava kun vuori."

Mölhönen laskeusi parhaammalle istuimelle ruuhen keskellä; Vaaranen
taas sanoi ukolle: "minä soudan ukkoseni, minulla on nuoremmat kädet."

"Ei! kiitoksia paljon, minä olen vanha ja tottunut."

"Kun tahdotte, ukkoseni, mutta taidamme kuitenkin järvellä vaihettaa.
Onhan kumminkin virstan matkaa järven poikki."

"Niin on!"

Vaaranen siirtihe ahtaasen perähän, ja edemmäksi järvelle tultuansa,
otti hän avarasta lakkaristansa jotakin, jonka hän heitti järveen. Se
oli engelskan hau'in uistin.

"Mitäpäs Koivistossa teet, Vaaranen?" kyseli toinen.

"Aikoon, näethän, patruunille ilmoittaa itseäni hakiaksi
koulumestari-virkaan."

"Se on turhaa, sillä minulla on suosio-kirja patruunille, eräältä hänen
parahimmalta ystävältänsä, niin että olen vissi paikasta."

"Mutta talon-pojat myöskin huutavat."

"Ne ei koskaan tee muuta kun mitä Koiviston patruuni tahtoo ja käskee.
Minä ainoastaan pitäyn herraan. Olen varma viran saavani, niin että
turhaan sinne menet."

"Koska nyt matkalla olen, niin matkustan perille."

"Palkka on huono -- kuusitoista tynnyriä vuoteessa ja vähän pieniä
tuloja sen lisäksi. Onhan renkillä enempi."

"No, minkä tähden siis haet?"

"Minulla on muita toivomia. Pitäjässä löytyy rikas talon-pojan tytär,
jonka ai'on naida."

"Todella ei niin huokeasti talon-pojan tyttäriä saada, josko
talon-poikana et ole, taikka maanviljelijäksi kelvollinen."

"Loruja! talon-pojan tyttäret kyllä tahtovat rouviksi tulla; semmoinen
mies, kun minä, helposti tyhmän maa-tytön nipistän. Sinä häntä et
saisi, olet liiaksi kohtuullinen mies, veikkoseni Vaaranen."

"Minäpä en ole aikonutkaan ketään kosioita, tahi naida. Sen, joka on
vastaava ja hoitava toisten lapsia, pitää oleman lapsitoinna."

"Aivan ikävä olisi maalla naimatoinna elää, rumilla lapsen-mulikoilla
piiritetty. Toista maalla on oltava, muutoin ei taida elää."

"Minä pidän sen kylläksi iloisena lapsia opettaa, sillä rakastan niin
paljon niitä pieniä. Jos hyvyydellä heidän sydämensä voitetaan, niin
heitä tuleviin aikoihin kunnollisiksi ihmisiksi tehdään ja hyviksi
vanhuuden ystäviksi. Sepä luuloni on."

"Puhut, kun papin-koulun esi-mies, joka ei ikänänsä lapsia ole
opettanut. Selkäsauna heillä paras on. Koulumestarin ainoa huvitus on
lapsien piekseminen. Sinä Vaaranen et sopisi koulumestariksi. Antaite
niin hyvin kohta rengiksi."

"Niinpä aikoonkin, ellen koulumestariksi pääse. Oivallinen renki aikaa
myöten kunnolliseksi talon-pojaksi tulee."

"Talon-poika aina kuitenkin on alhaisempi mies."

"Seisahtakaat vähän, ukkoseni!" huusi Vaaranen, "kala on näykkinyt."

Samassa veti hän ylös suuren hau'in, joka pyrstöllään ruuhen pohjaa
mäykytti ja räpisti niin että vesipisarat auringon valossa hopiana
loistivat.

"Luulen teitä noidaksi!" sanoi ukko ihmetellen, joka ei koskaan ennen
semmoista uistinta ollut nähnyt.

"Ei ensinkään, ukkoseni! se on aivan selvä seikka. En taida olla
joutilasna, sen tähden tämän uistimen heitin järveen."

Viimein tulivat Koiviston sillalle.

"Oletta soutaneet katalasti!" sanoi Mölhönen närkästynynnä ukolle,
"saatte kantaa reppuni samalla maksolla."

"Sitä herra itse tehköön!" vastasi ukko ylen-mielisesti.

"Käytpäs patruunin luokse ensiksi," sanoi Vaaranen, "minä tulen
jälestä-päin. Ellet reppuasi tahdo itse kantaa, niin kylläpä joku
kartanossa löytyy. Minä vartoon täällä niin kauan, muutoin ukko kyllä
luotettava on."

Mölhönen oli innokas ensiksi ehtiäksensä ja kiiruhti kartanoon.

"Kiitoksia, hyvä ukkoseni hyvästä kyytistä," sanoi Vaaranen, "tässä
olisi neljä kolmatta penniä. Onko siinä tarpeeksi?"

"Aivan niin," sanoi ukko, "mutta en ota maksoa herralta, joka autti
ruuhta ammentamassa. Matkani kävi muutoinki tännepäin."

"No, kiitoksia monta! minulla ei ole rahaa paljon; mutta pitäkäätte
hauki, minä en sillä mitään tee. Ottakaat se muorille."

"Ei niin, vaan sanonpa herralle paremman neuvon. Tällä paikalla
kalansaalis on huono, ja se oli oikia onnen sattumus että saitte niin
suuren hau'in. Viekäät se patruunille."

"Hän kyllä minulle nauraisi."

"Saattaisipa niin tehdä; mutta kyllä hän vastaan ottaa, ja vielä
kiittääkin, jos hänen oikein tunnen. Kukatiesi herra saa koulun sen
toisen siasta, joka uhkaili lapsia lyödä."

"Vai niin! kuulitte siis mitä puhelimme. Luulin olevanne kuuron."

"Olen kuullut joka sanan; minulla on hyvä kuulo, koska tahdon."

"Ottakaat siis kumminkin rahat."

"Ei! hyvän miehen kiitos on rahaa parempi. Kyllä piakkoin toinen
toisemme tapaamme."

"Ehkä kartanossa käytyäni saisin seurata takaisin?"

"Ei! minä soudan vaan tuolla olevan niemen ympäri. Olen pitäjästä
kotoisin. Koska herra takaisin palaa, niin tulkaat luokseni; asun
vähässä Koivistossa ja nimeni on Juha P. Viipykäät minulla hakemusaika,
niin saamme nähdä mitä talon-pojat saavat toimeen."

Ehkä ukko ulkomuodoltansa oli kohtuullinen ja Vaaranen, samoinkun
Mölhönenkin, piti häntä köyhänä mökkiläisenä järven toiselta puolelta,
kiitti nuorukainen kuitenkin ja lupasi tulla. Ukko laski rannalta ja
Vaaranen kävi kartanoon rengin seurassa, joka toi Mölhösen kapineet,
isolla hau'ellansa kädessä.

Renki näytti häntä kontuoriin, jossa patruuni luki Mölhösen
suosio-kirjaa. Mölhönen oli jo istunut herramaisesti ja tottununna
mustaan sohvaan.

"Kah! mikä se on?^ sanoi patruuni ja se'estyi, kun näki Vaarasen
haukinensa.

"Niin," vastasi Vaaranen rohkeasti, "poikki lahden tänne tullessani,
heitin uistimeni järveen ja sain tämän; koska luulen kala-veden olevan
patruunin, niin pyydän haukeni tänne jättää!"

"Sepä oli siunattu hauki, ystäväni! mitä se maksaa?"

"Suokaat anteeksi! aikomukseni ei ollut sitä myydä; kalastin ainoasti
huvikseni! Olkaat hyvä ja pitäkäät hyvänänne!"

"Kiitoksia monta, hyvä ystäväni! Tuokaat kyökkiin oivallista haukianne.
Rouvaniki siitä iloitsee! Täällä on iso kalan puute!"

Samassa nousi hän ylös, nyykähytti päätänsä kummastuneelle Mölhöselle ja
sanoi: "pankaat hakemuksenne sisään, saamme sitten nähdä mitä taidamme
tehdä."

"Tahtoisin vakaan vastauksen," virkoi Mölhönen kopeasti.

"Ei ole minulla aikaa semmoisiin! Nyt on muita toimittamia. Hakekaat
kernaasti minun puolestani; vaan saatatte tekin olla täällä samassa
asiassa?" sanoi hän Vaarasta ystävällisesti katsellen.

"Niin olen herra patruuni!" vastasi Vaaranen kumarrellen.

"Hyvä! hyvä! tarvitsemme kelvollista opettajaa, joka -- semmosia haukia
järvestä pyytää. Palkka on vähäinen, vaan jos hän ravintonsa järvestä
hankkii, niin kyllä hän sitten elää. Seuratkaat nyt kyökkiin! Hyvästi,
herra Mölhönen!"

Mölhönen sai mennä menojansa, mutta Vaaranen runsaasti rouvalta
ravittiin, käskettiin jäämään, vaan hän piti puheensa ja meni Juha
P:lle. Tämä ei ollut muu kun sen rikkaan talon-tyttären isä ja otti
Vaarasta hyväntahtoisesti vastaan.

Koulumestaria valitessa, sai Vaaranen kaikki huudot, patruuninkin; Juha
P. oli kaikille talon-pojille julkaisnut näitten kahden herrasmiesten
erilaisen käytöksen, ja eipä patruunikaan haukia unohtanut.

Muutaman vuoden kuluttua, sai Vaaranen koko seurakunnan mielisyyden ja
Juha P:n tyttären vaimoksensa, sillä "_kelvollisuus on puolustusta
parempi_."




IHMINEN PÄÄTTÄÄ, JUMALA SÄÄTÄÄ.


Erään seurakunnan, ulkonäöltään joksikin vanha, lukkari seisoi vielä
yksinänsä kirkon portissa, kun kaksi nuorukaista kirkkotarhalla häntä
lähestyi.

Toinen oli kuusitoista-vuotinen, orpo nuorukainen, joka kevän ja suven
oli viettänyt pitäjän suurimmassa herras-talossa rikkaan sukulaisensa
luona, ensimäiseen ripillä käymiseen valmistuaksensa; toinen,
kuusitoista-vuotinen tyttö, sen rikkaan sukulaisen tytär.

Josefina oli lempeä, valkea-tukkainen ja sini-silmäinen tyttö, kaikilta
rakastettu, iloinen kun leivonen, verevä kun tuulen puuska keväällä,
eikä vielä ollut koettanut elämästä muuta kun sen ihanuutta ja
suloisuutta. Tulevaisuus hänelle loisti taivaan-kaaren kirkkaalla
värillä; hän oli myöskin isänsä ainoa perijä.

Oskari, niin nimitettiin nuorukainen, aikoi upsieriksi. Hän oli
vapa-sukuinen, vaan varatoin. Hän oli kasvatettu Josefinan isältä,
jolle hän oli kaukainen heimolainen.

Sillä ihanalla ajalla, jonka yhdessä viettivät, osittain kotona,
osittain pappilassa, olivat molempain sydämet au'enneet pyhimmille
tunnoille, he olivat yhdessä, lempi-sydämelliseltä opettajalta
johdatettuna, siihen varmaan tietoon tulleet, että Jumala on rakkaus.
Kumpikaan ei lukenut viaksi Hänelle, kun toinen toisessansa luulivat
koitteen Hänen rakkaudestansa havaitsevansa. He eivät tehneet selkoa
tunnoistansa, vaan antausivat onnellisina niihin. He olivat kaksi
orjan-tappuraa yhdellä varrella, jotka yht'aikaisesti olivat
puhjenneet, jotka toinen toistensa hajun hengittivät ja riemulla
auringon säteissä hohtivat. He iloitsivat nykyisestä ja näkivät
tulevaisuuden ihan suloisena. Josefinan isä joka oli leski mies,
suositteli Oskaria kaikin tavoin ja olikin kerran sanonut: "sovittepa
toinen toisellenne."

Vanhan lukkarin ryppyiset kasvot heidän tullessa valaistiin siltä
tyytyväisyydeltä, jonka aina tunnemme nuorukaisia onnellisina
nähdessämme. Tämä vanhus paljasti päätänsä ja tervehti valkea-tukkaista
ryökkinää ja musta silmäistä nuorukaista.

"Tulette aivan varhain!" sanoi lukkari, "vielä ei kukaan ole tullut."

"Parempi varhain Jumalan huoneesen tulla," vastasi Josefina kauniilla
hymyllänsä, "kun myöhään."

"Olemme tulleet näin varhain," sanoi nuorukainen, "katsomaan jospa
olisi kirkko oikein kaunistettu. Oletteko saanut kukkas-vasun?"

"Kiitän nöyrimmästi kirkon puolesta!" vastasi lukkari, "ei koskaan
vanha temppeliin ole ollut niin hyvin koristettu. Ei ainoastaan ollut
yksi vasu, vaan kaksi suurta täysinäistä; olen myöskin saanut lehtiä
ja kukkasia kaikilta talon-poikain lapsilta. Astukaat sisään
herras-väkiseni!"

He kävivät sisään ja katsoivat ympärillensä iloisella tyytyväisyydellä.

Tammiset penkit leikelmillä koristetut kantoivat suuria ryhmäitä
kukostavaisia sireeniä, valkoisia ja sinisiä, jotka levittivät
ihanan hajunsa viileään kupuun. Alttari valkoisella vaatteellansa
piiritettiin rikkaalta seppeleeltä, jonka Josefina oli nionut kartanon
kukka-penkkien ja kasvu-huoneen antamista kukkasista; kultaisen
ristinkin ympäri alttarilla oli ruusu kiehkura. Myöskin kuorissa vanhat
vaakuna-kilvet olivat koristetut kukostavilla kukkasilla, merkiksi että
se vanha suku kukoistaisi hänen ja Oskarin kautta.

"Tuopa oikein kaunista on!" huudahti Josefina seisahtaen vanhan
kaksois-vaakuna-kilven eteen, "katsopas, sillä on seppele kauniimmista
ruusuista, samoista kuin ristilläkin!"

Se vaakuna-kilpi, joka täällä rippui, oli muisto eräältä vanhalta
pariskunnalta, joka nyt lepäsi kuorissa saman kiven alla, jolla
nuorukaiset seisoivat. Miehellä oli ollut sama nimi, kun Oskarilla,
vaimolla taas sama kun Josefinalla.

"Kiitoksia herraseni!" sanoi Oskari, katsahtaen lukkaria, joka seisoi
takanapäin työllänsä hyvin tyytyväinen.

"Teen kernaasti paronin mieliksi!" vastasi lukkari ja erosi heistä,
arvellen nuorukaisten tahtovan olla yksinänsä.

"Tämä on siis keksintösi!" sanoi Josefina ihastuneilla silmillä.

"Niin on ystäväni! Oletko tyytyväinen sillä?"

"Olen aivankin!"

"Sallitko minun selittää merkityksensä?"

"Kyllä ymmärrän, olet tahtonut kunnioittaa esi-isiemme muistoa tänä
meidän juhla-päivänämme!"

"Niin olen, ja otan heitä myöskin todistajaksi haikeaan haluuni
seuraamaan heidän esimerkkiä, ja yhdistämään sydämiämme ja kilpiämme
sekä elämässä että kuolemassa."

Josefina katsahti alas vaakuna-kilvestä Oskarin silmiin, ja kalvastui.
Sitten käänti hän silmänsä ristiin, ja näkyi vertaavan seppeleensä
vaakuna-kilven seppeleen kanssa.

Tässä hän nyt huokasi syvästi; se oli ensimäinen huokaus, joka nousi
Josefinan rinnasta. Mintähden? Aavistiko hän yhdistyksen ristin ja
rakkauden välillä? Lieneekö se ollut enteenä tulevaisuudesta?

"Älkäämme puhuko maallisista asioista tänä päivänä Oskari; aikaa siihen
kyllä jälestäkinpäin on. Ajatelkaamme nyt ainoastaan Jumalan päälle."

"Etkös luule, kultaseni, Jumalan olevan läsnä kaikissa tapauksissa,
jotka Häntä mielyttää, jotka ovat tahtonsa mukaan?"

"Luulen kyllä, mutta ajatelkaamme nyt ainoastaan Hänen päällensä!"

"Sinulla on oikein, Josefina, niinkuin ainakin. Istummeko tähän
penkkiin?"

Kuorissa näethän oli suuri penkki, herrasväen penkiksi kutsuttu,
muhkeilla tammisilla leikelmillä koristettu, sisä puolella
tyynyillä, topatuilla selän-tukeilla ja jakkaroilla herrasväen
mukavuudeksi varustettu, ja muusta seurakunnasta peräti eroitettu.
Ne korkea-sukuiset esi-isät olivat tahtoneet Jumalata rakastaa
mukavammalla tavalla, kuu talon-pojat.

"Ei!" sanoi Josefina, joka havaitsi toisten rippi-lasten kokoontuneiksi
alas oven suuhun, eikä uskaltavan mennä eteemmäksi. "Minä istun samaan
penkkiin kun toiset tytöt, ensimäiseen vaimopuolella, sinä taas istut
poikain penkkiin."

"Ah! istuisin mieluisemmin vanhassa penkissämme sinun kanssasi;
tuntisinhan itseni silloin hartaammaksi."

"Se hartaus, johon tulisit vieressäni istuessasi, ei paljon arvoinen
olisi. Muista mitä äsken sanoin. Paitsi sitä pitää meidän näyttämän
rakkauttamme Jumalalle siinäkin, ettemme erou toisista Hänen
lapsistansa; meidän pitää oleman yhtä nöyrät kun hekin, Oskari, eikä
istua ensimäisinä tänä suurena juhla-päivänä."

"Sinulla on aina oikein Josefina, teen tahtosi mukaan."

"Kiitoksia Oskari, tule kanssani, menkäämme toisten luokse. Ole
ystävällinen poikia, varsinkin torpparimme lapsia kohtaan."

Sitten meni hän toisten tyttöin luokse, antoi heille kättä, puhutellen
heitä niinkuin sisar. Oskari seurasi hänen esimerkkiänsä, ja sen
jälkeen menivät kahdessa lahkossa, tytöt Josefinalta, pojat Oskarilta
johdatettuina, asettuaksensa kahteen ensimäiseen penkkiin, ja polviansa
notkistaen kätkivät kasvonsa rukoukseen. Josefina meni viimeiseksi
penkkiin, istuen viimeisenä käytävän lähinnä, samaten teki Oskarikin.
Ei kukaan ihminen heitä toisistansa eroittanut, paitsi iso käytävä,
joka kävi vanhojen hautojen ylitse.

Jumalan palvelusta viettäissä eivät ainoata silmäystäkään vaihettaneet,
sillä Josefina näkyi peräti sulettuna rukouksissansa.

Iloisena ja ilahuttavana loisti aurinko kirkon korkeasta, vanhan tavan
mukaan, raketusta akkunasta sen kultaisen ristin, papin kädessä olevan
kalkin ja lasten päälle, jotka notkistaen polviansa alttarin juurella
vastaan-ottivat sen pyhän osallisuuden pantin siihen ijankaikkiseen
näkymättömään rakkauden seurakuntaan.

Josefina, joka tyttöin seassa oli mennyt ensimäisenä, notkisti
polviansa Oskarin vieressä, joka oli viimeinen poikain joukossa.

Lasten ylös noustua ja liikutetuilla sydämmillansä
hyvästi-jättö-tervehyksen saatua, otti Oskari Josefinan käden ja saatti
häntä paikallensa kirkko-penkkiin.

"Nyt ei mikään meitä eroita," kuiskutti Oskari, "paitsi hauta."

"Myös sekin on meitä yhdistävä," vastasi Josefina.

Jumalan palvelluksen lopettua, menivät yhdessä ulos ja matkustivat
kotiin samoissa vaunuissa; tie kartanoon kävi ison, melkein jylhän
honka-metsän läpitse, joka kohoitikse pimeänä tien molemmin puolin.
Tien reunat sammaloitununna, täynnä pensastoita ja kiviä, kuvailivat
oloa maan päällä; mutta heidän päänsä ylitse loisti puu-latvain läpitse
sinertävän ja sydän-kesän selkeä taivas, osoittavana heidän tiensä
täällä.

He eivät koskaan vielä eläissänsä olleet nähneet niin ihanata
juhannuksen päivää; maa oli pukeunut morsian-pukuunsa, ilma hengitti
pelkkää rakkautta ja aurinko loisti heille kultaisena kalkkina
taivaalta.

Kaikkein kirkosta mentyä, sanoi virkaa-toimittava pappi, yksinään
vanhan lukkarin kanssa jätettynä: "lapsien alttarilta tullessa soititte
väärin viimeisen värsyn; sekoititte nuotin 324:nen kansa, jota
käytetään vihkimisessä."

"Soitinko?" kysyi lukkari tyytyväisellä hymyllä. "Sormeni silloin
mieluisemmin tottelivat mieltäni, kun nuotti kirjaa."

"Se ei saa tapahtua toisten!"

Lukkari ei vastannut mitään, mutta kirkon jättäessänsä lauloi hän yksin
kirkko-tarhalla viimeisen värsyn 324:stä virrestä.

"Tein, mitä tein," mutisi hän, "mutta jos eräät nuorukaiset, jotka
toinen toistansa rakastavat, tulevat onnellisiksi, niin tottakin nämät
tulevat."

Oskari lähti H:n kaupunkiin tieteistämisiänsä sotatieteessä lisämään ja
antausi tykistöön; ainoastaan kerran vuodessa suvella pääsi hän
Josefinan luokse, sillä hänen isänsä maa-kartano oli kolme-kymmentä
penikulmaa kaupunnista; mutta ne lyhyt yhteen-tulot olivat sitä
iloisemmat, nuorukaiset kasvoivat ymmärryksessä ja rakkautensakin eneni
vuosi vuodelta. Tämä pitkä taipale heidän välillänsä muulla ajalla ei
vaikuttanut paljon, sillä vaihettelivat kirjeitä joka viikko,
ajatuksensa etsivät toinen toistansa joka päivä ja joka yö toisistansa
näkivät unta.

Viisi vuotta oli kulunut ilman pilveä rakkautensa taivaalla. Molemmat
olivat sivistyneet eri haaralla, Oskari isä-maisessä ja miehuutta ja
jaloutta vaativassa sota-tiedossansa, Josefina soittanossa ja muissa
harjoituksissa.

"Saanko elää," oli Oskari kirjoittanut hänelle, "niin ovat suloiset
sävelesi, samoinkun ennen Kreikalaisten sotajoukossa huilun sävelet
kiihdyttivät urhollisuuteen, synnyttävät jaloja tuntoja minussa;
kaadunko kerran, niin samat sävelet sinua lohduttavat."

Josefina vastasi: "Saatko elää, niin minä elän ainoastaan sinun
tähtesi; kuoletko, niin minäkin kuolen kerallesi."

Äkisti kuitenkin toivonsa pimeni, Josefinan isä kuoli, ja silloin
havaittiin häntä hävinneeksi. Talonsa täytyi myytää velkojen
maksamiseksi. Josefina ei saanut periä mitään, vaan täytyi
kiitollisuudella vastaan-ottaa alhaisen paikan, puolin seuraksi, puolin
apulaiseksi, kaukaisen sukulaisen huoneessa lähellä H:n kaupunkia.

"Elä murehdi!" kirjoitti Oskari, "rakkaudessamme meillä vielä on
rikkautta, onnettomuus on meitä lähestyttänyt toinen toiseen,
rakkauteni on toisen verran vahvempi, koska tulen turvaksesi. Kuitenkin
täytyy meidän muutamaksi vuodeksi lykätä naimisemme, siksi kuu saan
korotuksen ja paremman palkan."

"Kiitoksia," vastasi Josefina, "minä tunnen samaa, kun sinäkin, minä
rakastaisin sinua kahdenkertaisesti, jos olisi mahdollista enemmän
rakastaa kun rakastan, ja lisäksi tulee minun kiittää sinua kaikesta.
Minä en ole hätäinen, koska minulla on sydämesi."

Pian sai Oskari sanoman Josefinan tulemisesta uudelle paikallensa ja
kiiruhti häntä kohtaamaan. Josefinan uusi suojelia oli neljänkymmenen
vuotinen majori, armossa virastansa erotettu ja kuoleman kautta
vapautettu juonikkaasta "armostansa;" hän oli sitte leski-miehenä
oleskellut maa-ilmassa ja sen ilo-maljan tyhjentänyt pohjaan. Emäntänä
huoneessansa oli sisarensa, kolmenkymmenen vuotinen kauneus, rikas
leski, joka sanoi kyllästyneensä maailmaan ja nyt antauneensa veljensä
hoitajaksi.

Josefinaa kohtelivat alussa hyvin molemmat sukulaisensa, vähän tylysti
nuori leski, mutta rakkaammin majori, joka tuntikse vast'-uudesta
nuoreksi nähdessänsä sen viattoman, suoran ja kuitenkin niin
sivistyneen tytön.

Oskari kävi kerran tervehtimässä ja tapasi majorin ja molemmat naiset
istuskellen yhdessä majassa. Nuorukaiset tulivat niin liikutetuiksi
nähdessänsä toinen toisensa, muistain entisiä parempia aikoja ja niitä
esteitä, jotka nyt olivat nousneet heidän yhdistystänsä vastaan, että
vuodattivat kyyneleitä.

Oskarilla ei ollut aikaa viipymään kun yhden päivän, mutta hyvästi
jättäessä hymyilivät taas yhtä onnellisina kuu ennenkin, rakkaudessa ja
toivossa.

Hänen lähdettyänsä oli majori yksin sisarensa kanssa joka sanoi: "Nuot
hullut lapset rakastavat toinen toistansa."

"Minä en pane sitä miksikään ihmeeksi pojan puolesta," sanoi majori
vääntäen viiksiänsä.

"Tyttöä minä vähemmin ihmettelen," arveli sisar.

"Vai niin! sinä rakastat poikaa!"

"Ja sinä tyttöä! mutta mitä siitä on tuleva? Ei kummallakaan ole
mitään, ja rakkaus rahatta on kun päivän paiste sateella, se polttaa
eloa antamatta. Meidän sukulaisina ollessa, on velvollisuutemme poistaa
tuo lapsellisuus ja kääntää heidän mielensä parempaan. Oskari on hakeva
itsellensä rikkaan morsiamen, Josefinan taas pitää saaman vapaan miehen
ja saa tyytyä vanhempaankin."

"Etkös luule hänen sopivan minulle?" kysyi majori hymyillen.

"Vai niin! oletkos jo suuttunut minuun, emäntänäsi?"

"Päin vastoin; mutta jos oikein arvelen, niin sinullakin on tuumia
muutokseen. Iskit koko päivän tulta silmistäsi sen raukan tykki-miehen
päälle. Tiedätkös se tuli on vaarallinen."

"Hän oli niin vaipunut niitten sinisten silmäin katsomiseen, ettei hän
lahjoittanut minulle silmäystäkään, ja oli kyllä sivistymätöin
kutsumaan minua 'tädiksi.'"

"Sen nimen hän kyllä pian jättää, jos vaan saa tietää nuot hyvät
ajatuksesi. Jollet sinä ole vastaan koettaessani voittaa Josefinan,
niin minäkin suostun aikomukseesi Oskaria kohtaan; hän on sävykäs nuori
mies, jonka mielelläni otan langokseni."

"Se on hyvä!" vastasi sisar hymyillen tyytyväisesti; "meillä on järki
puolellamme."

"Sinulla on aina oikein. Minä rupeen huomena."

Majori alkoi nyt näyttää Josefinalle valitun kohteliaisuuden ja
sisarensa jätti heitä usein yksin. Josefina ei aavistanut mitään,
vaan vastasi majorin aina enemmin merkillisiin silmäyksiin ja
hyväilys-sanoihin teeskentelemättömällä ilolla. Sisarensa kehui häntä
joka päivä, puhuen hänen suurista kartanoistansa ja hyvästä
sydämmestänsä ja antoi ymmärtää hänen rakastavan Josefinaa, joka taas
piti majorin toisena isänänsä ja oli kiitollinen hänen hyvyytensä
edestä.

"Käypäs jo vaan asiaan," sanoi sisar, "hän on kylliksi valmistettu."

Sisar jätti hänen yksin Josefinan kanssa saliin. Majori istui Josefinan
vieressä ja katseli hetken hänen pieniä sormiansa, jotka työksentelivät
niistin-liinan valmistuksessa hänelle.

"Rakastatkos minua, Josefinani?" kysyi majori.

"Paljon, paljon!" vastasi Josefina katsahtaen ylös lempeällä
katsannollansa.

"Tahdotkos tulla toiseksi vaimokseni ja ensimäiseksi rakastetuksi?"

Josefina vavahti niin kovasti, kuullessansa tämän äkillisen selityksen
isällisen sukulaisensa käytöksestä, että pistiikse sormeen niin että
veri pisoili valkosen liinan päälle.

Majori likisti Josefinan rintaansa vastaan ja kuiskutti: "Minä rakastan
sinua innokkaammin ja kestävemmin kun joku nuorukainen, minä teen sinun
niin onnelliseksi, kun mahdollista on. Sinä olet hallitseva kaikki;
joka talvi asumme H:n kaupunnissa, ja sinun kanssasi tulen jällen
seura-elämään, jossa sinä olet voittava yleisen ihailemisen, koko
nma-ilma on lankeeva jalkaisi juureen ja minä oleva uskollinen orjasi."

Josefina vaalistui ja vapisi niin ettei päässyt irti majorin
syleilyksistä, vaan hän päästi häntä, kun ei saanut mitään vastausta,
ja sanoi:

"Jos kysymykseni on pelästyttänyt sinua, rakastettuni, niin toivon
kuitenkin, ettes pyyntöäni kiellä."

Josefina oli jo vähän päässyt hämmästyksestänsä ja sanoi:

"Minä olen kiitollinen hyvyydestänne kohtaani, vaan minä olen jo
kihlattu Oskarin kanssa."

"Mutta jos hän jättää sinun ja valitsee toisen."

"Sitä en ole vielä ajatellut mahdolliseksi. Minä tunnen sen tykönäni,
etten jäisi eloon, jos erouisimme,"

"Se on sydämellesi kunniaksi, Josefina! Se enentää arvoani kohtaasi;
se, jonka valitset mieheksesi tulee tosin onnelliseksi uskollisuutesi
kautta."

Hän havaitsi olevan ajan lopettaa, jätti Josefinan levottomuuteensa, ja
meni sisarensa luokse, kertomaan miten asiansa oli onnistunut.

"Ne miehet mar' ovat itse-rakkaita!" sanoi sisar. "Luulevat kohta
saavansa suostumuksen! Vaan älä sen vuoksi epäile; ahkera voittaa, ja
sepä vasta häpeällistä olisikin, jollei niin harjaantunut ja
ihastuttava mies, kun sinä olet, osaisi voittaa viattoman tytön
sydäntä."

"Mutta sitä varjelee toinen rakkaus!"

"Sen kyllä autan!" vastasi sisar. "Huomena lähden yksin H:n kaupunkiin
ottamaan selkoa Oskarista. Silloin se yksinäinen tyttö on vallasasi.
Eikö se ylpeä luuska huolisi semmoisesta miehestä, kun sinä olet? Käypä
niinkin, että ymmärtämättömiä pakoitetaan onnellisiksi."

Sisar matkusti seuraavana aamuna H:n kaupunkiin, jossa hänellä vielä
oli muhkea huone. Oskarin kutsutti hän tykönsä kello seitsemän ja
kahdeksan välillä illalla, minkä jälkeen se nuori leski oli lähtevä
paaliin. Hän oli valinnut tämän hetken näyttäiksensä suurimmassa
kirkkaudessansa.

Huoneensa loisti rikkauden ylellisyydestä, jokainen sohva, jokainen
istuinkin oli hekuman lepopaikka, väsyneemmätkin jalat olisivat
tulleet terveiksi niitten pehmeitten mattojen päällä. Rikkaista
akkuuan-peitteistä sai jokainen huone erinlaisen värin-muodon, mikä
valkoisen, mikä viheriäisen, mikä punaisen, jonka asuja aina ymmärsi
käyttää hyödyksensä mielen-laatunsa mukaan, niin että jos hän oli
alakuloinen, meni hän valkoiseen huoneesen, jos levotoin, niin
viheriäiseen, ja jos oli aivan vaalea, niin silloin meni hän punaiseen.

Oskarin otti hän nyt vastaan punaisessa huoneessa; ei sentähden että
oli tänä iltana vaalea, vaan hän tahtoi näyttää niin ihastuneelta kun
mahdollista; hän oli valmis lähtemään paaliin.

Ne tihut, mustat hiukset, poltettuina taitavalta neitsyeltä,
koristettiin kauniimmilta hopeanvalkoisilta lehdiltä ja tähkä-päiltä;
niillä puhtailla, aatelisilla, ehkä vähän valetuilla, kasvoilla, sillä
melkein liiaksi paljastetulla kaulalla, käsi-varsilla ja käsillä, oli
se verrattoman heleä ja hekumallinen valkeus, joka osoittaa
onnellisimpia vaimo-ihmisiä parhaassa ijässänsä. Suuret silmänsä
näyttivät palavan, ja voittivat kaikki kalliit kivetkin loisteellansa.
Vartalonsa ja käytöksensä sopivat hyvin kasvoinsa mukaan, sillä olivat
paljasta vaativaa suloisuutta, pieninkin käsien liikutus, parahultanen
kaulansa, pieni, kaunis päänsä, kaikki johdattivat suureen kiusaukseen
laskeemaan alas rukoilemaan.

Joukko kynttilöitä valasi huoneen, joka hajahteli sanomattomilta
hyviltä hajuilta.

Oskari hämmästyi tästä kirkkaudesta.

"Terve tultuasi Oskarini!" sanoi leski pehmeimmällä äänellänsä. "Minä
tahdoin välttämättömästi kohdata sinua tänä iltana, ollakseni varma
saada hallita sinua koko huomisen päivän aamupuolella. Toivon ettei
virkasi estä sinua minua tottelemasta?"

"Kello kymmenen jälkeen ei, ja ennen ei suinkaan 'tätini' aamu alkane.
Missä taidan olla avuksenne?"

Lähestyen Oskaria sukulaisen ystävällisyydellä ja laskein kalliista
kivistä välkkyvän kätensä olallensa sanoi hän:

"Tarvitsen, näethän ystäväni, kysyä neuvoa kauneuden-tunnoltasi."

"Tarvitsetteko neuvoa siinä kohtalossa? Kenelläkään ei ole parempaa
kauneuden-tuntoa, kun teillä. Joka kerrankin vaan on teidän nähnyt
havaitsee sen kohta."

"Itse puolestani en sitä tarvitsisi; vaan nyt on aikomukseni ostaa
Josefinalle muutamia kalliita kapineita, ja tiedän sinun, ollessasi
hänen vanha tuttunsa, tuntevan hänen mielensä, jonka tahtoisin sinun
ilmoittamaan minulle. Minä ja veljeni suomme hänelle kaikkea hyvää."

"Ah, kuinka hyvä olette! kuinka kiitollinen minä olen kaikesta, kun
tahdotte tehdä Josefinalle! Kuinka ilahuttavaa on kuulla Josefinan
olevan teille ja majorille mieluinen! Hän tosin ansaitseekin
hyvyytenne!"

"Aivan totta; hän on ei ainoastaan kaunis, vaan ymmärtäväinenkin tyttö.
Veljeni on sentähden päättänyt naida hänen."

Oskari luuli kuulleensa väärin ja katseli hämmästyneenä sitä nuorta
leskeä, joka ihastuttavimmilla silmäyksillänsä katseli häntä.

"Meidän tulee siis yhdessä neuvoin ostaa sulhaisen lahjoja. Käykäämme
siis ensin kultasepän luokse tilaamaan hopeisia puentoon kuuluvia
kapineita."

"Suokaat anteeksi, tätini, kuulinko oikein, onko majori kosinut
Josefinaa?"

"On ystäväni!" vastasi tämä, mistäkään tiätävänänsä olevinaan, "sehän ei
mahdakkaan sinua kummastuttaa. He sopivat toinen toisellensa ja veljeni
tahtoo tehdä hänen onnelliseksi."

"Mutta Josefina on kihlattu morsiameni."

"Kah! semmoinen lapsellisuus! Tuleeko se mihinkään kysymykseen?
Lasketpa leikkiä maan."

"Olemme luvanneet uskomme toinen toisellemme ikuisesti jo viisi vuotta
sitten."

"Semmoiset lapset! Pieni nuoruuden taipumus, jolla oli toivona ajan
sisällä vähän enemmäksi tulla, niinkau'an kun isänsä eli ja luultiin
rikkaaksi. Mutta nyt ei se mahda tulla kysymykseenkään. Josefina on
sinua ymmärtäväisempi, hyvä-tahtoisuutensa ei katso omaa etuansa, hän
vaan toivoo hartaasti sinun tekevän paremman naimis-kaupan."

"Onko hän jo suostunut?"

"On häntä! Mikäpä toivo hänelle olisi tullut tulevissa ajoissa
kanssasi? Sinä olet myöskin aivan nuori hänelle, etkä taida häntä naida
ennen vähintäkin katteiniksi päästyäsi, ja siihen mahtanee olla pitkä
odottaa. Hän suostuu kiitollisuudella veljeni tarjoukseen. Hän on
ymmärtäväinen".

"Suokaat anteeksi, mutta en taida millään tavoin olla tässä tilassa,
jollette itse sitä sanoisi, niin sanoisin sitä valheeksi."

"Rakastatkos siis niin Josefinaa?"

"Kaikesta sydämestäni, kun omaa henkeäni. En taida hänettä ajatella
jotakuta iloa tulevaisuudessa."

"Jos oikein häntä rakastat, niin älä ole hänen onneansa vastaan, jonka
hän yhdistettynä veljeni kanssa ennättää. Rakastatkos häntä, niin älä
saata häntä niihin suuriin puutteihin ja nöyrytyksiin, jotka
lankeisivat osaksensa; ensin vanhentua pitkässä odotuksessa ja sitten
elää köyhyydessä; sillä se on selvä, jos onnistuisit estää veljeni
naimista, niin ei hän myöskään kau'emmin sinua auttaisi, vaan
velkaantuisit elääksesi. Nyt olet sinä nuori, sinulla on kaunis muoto,
ha'e sinäkin rikas morsian, ketäs vaan kosit, niin suostumuksen saat."

Tämän sanottua vaipui leski tuoliin, kallistaen päänsä käteen,
käytöksellä, kun olisi edessänsä ollut ihailija, velvollinen lankeemaan
jalkainsa juureen.

Oskari oli kovin liikutettu ja vaipui myöskin tuoliin tätiänsä
vasta-päätä, miettien mitä äsken oli kuullut. Ehk'ei hän epäillyt
Josefinan sydämestä, pelkäsi hän kuitenkin hänen heikkoudesta eli
hyvästä tahdostansa Oskaria vastaan, suostuneen majorin esityksiin.
Hänellä ei ollut syytä epäillä tuon kauniin lesken sanoja.

Kuinka kaunis Oskari oli siinä istuessa suru sydämessä! Ne verevät
nuoren-näköiset kasvot, pimitettiin liikuttavalta surullisuudelta, se
muutoin niin suora ja uljas olentonsa oli vaipunut mieluiseen
pehmeyteen, sillä nuorella miehellä näkyi selkeästi olevan pehmeä
sydän.

Leski katseli häntä mielisuosiolla ja olisi antanut paljon, jos itse
olisi ollut hänen ajatuksiensa ja tuskansa esineenä.

"Minä surkuttelen sinua kaikesta sydämestäni," sanoi hän viimein, "ja
tunnustan, että olisin tehnyt toisin oltuani Josefinan siassa."

Tällä erällä puhui hän ihan totta; sillä hän olisi aina pitänyt
rikkauden rakkautta parempana; ja nyt kun Oskari luuli Josefinan häntä
jättäneen, niin tämän kauniin lesken sanat kajahtivat niin ihanalta
korvissansa, että Oskari, luottaen häneesen, kavahti seisomaan ja
notkisti polvensa hänen eteen.

Leski semmoisiin hyvin tottunut, ei erhettynyt Oskarin mielen laadusta,
mutta kallisti kuitenkin itseänsä alaspäin syleillen häntä ihanilla
käsillänsä.

"Minä käsitän olosi aivan hyvin Oskarini."

"Ah! rakas tätini!" sanoi hän, katsoen häntä silmiin, "auttakaat minua
tässä vaarassa! Josefina luottaa vissisti teihin ja koska teillä on
niin jalo sydän, joka ymmärtää mitä rakkaus on; sanokaat hänelle,
kuinka sydämellisesti häntä rakastan, etten taitaisi elää hänettä, että
kohta tahdon häntä vaimokseni, että teen edestänsä kaikkia ja ettei hän
ole kaipaava mitään elämän huvitusta kanssani."

"Hyvä Oskarini, sinä ihastutat minua palavalla rakkaudellasi, minä
tekisin kaikki sinulle, mutta onnellisuuttasi en tahdo estää, enkä
Josefinankaan. Sinä olet vielä liiaksi nuori ja tietämätön, aavistamaan
kaikkia niitä kärsimisiä, jotka seuraavat köyhyyttä, etenkin sitä,
joka käy sotamiehen vaatteissa. Etkös ole nähnyt niitä köyhtyneitä,
virka-heitto upsieri-raukkoja, jotka eivät ole ymmärtäneet onneansa
valvoa; jotka käyvät ympäri katuja kuluneissa vaatteissa, ja
julmalla katsannolla hakemassa elatustansa huonoilla keinoilla,
keräjän-käynnöillä kunnottomille ihmisille ja muille senkaltaisille.
Jos semmoisilla on vaimo ja lapsia, niin saavat piiltää jossakussa
nurkassa, kätkeäksensä rääsyjänsä ja nälkään nääntyneitä kasvojansa.
Viimein rupee semmoinen raukka juomaan, vaipuu aina enemmän kurjuuteen
jopa rikoksiinkin ja vaimonsa saa kärsiä puutteita ja miehensä häpeätä.
Tahdotkos valita senkaltaisen tilan itsellesi ja Josefinalle?"

Oskari nousi äkisti pystyyn sen kauniin lesken eteen, joka leikitteli
hänen kaunitten kähäräinsä kanssa.

"Ikinä en ele lankeeva häpeään, tätini, ja minulla on vielä niin paljon
kuntoa, että taidan ansaita omani ja vaimoni jokapäiväisen leivän.
Osaanpa opettaa määräys-opissa ja uusissa kielissä."

"Ja Josefina kukatiesi opettaisi soitannossa!" sanoi leski
ylenkatseella. "Miks'ei hän soittaa taitavasti. Mutta pelkään kaiken
korotuksen jäävän, kun lankeisitte niin huonoon tilaan, että
tarvitsisitte opettaa. Sitä vastaan pian tulisit sekä katteiniksi että
majoriksi, jos naisit rikkaan vaimon. Usko minua, poikaseni, rakkaus
jäähtyy pian köyhyydessä, mutta uudistuu alinomaa vaihettelevaisista
huvituksista rikkaudessa. Oletkos kutsuttu V:lle tänä iltana?"

"Olen, täti; siitä tosin olen teille kiitokset velkaa."

"Tahtoisin antaa sinulle paremman syyn kiitollisuuteen. Täällä on hyvin
kallista elää, salli minun lisätä rahojasi. Tämän kohtauksen
tapahtununna tarvitset varoja ilahuttaaksesi sinuasi."

Tämän sanottua nousi hän ylös, pisti vilkkaasti hänen povi-taskuunsa
pienen hyvin varustetun taskukirjan. Hän ei suinkaan ollut kuullut
paimentytön valitusta:

    Kerran viisitoista ollessani.
    Sain mä suutelosta lammas-lauman,
    Vaan viisikolmantena yhden.
    Viisineljäntenä, kyll' ompi surkeata,
    Tarjoin mä suutelosta lammas-laumaa,
    Vaan -- huokauksist' rintaa paisuu -- turhaan.

Tuskin Oskari ollenkaan äkkäsikään mitä leski teki, sillä hän oli kun
hullu myllyssä tätinsä sanoista, ja päällisen päätteeksi sokaistu
kauneudestansa. Hän oli surkutellut hänen onnettomuuttansakin ja
ymmärsi siis pitää hänen tuntojansa täydessä arvossansa.

"Vaunut odottavat!" sanoi leski. "Toivon saavani sinua seuraajakseni
paaliin?"

Oskari autti kaula-vaatteen ja kapan päällensä, tarjosi varsin mykkänä
ja ajatuksissansa hänelle kätensä, saatti hänen vaunuihin ja istui
uneksivana viereensä.

"Ah!" ajatteli hän, "jos saisin näin keinutella Josefinan kanssa elämän
läpitse,"

"Se on tekevä sinulle hyvää, Oskarini, saada katsella ympärillesi
niitten kaunitten tyttöjen joukossa. Löytyy monta, jotka voittavat
Josefinasi kauneudessa."

Oskari oli ensimältään hyvin alakuloinen paalissa, ja vältti tanssia;
vaan se muhkea leski tuli itse pyytämään häntä valssiin -- täti näette
tekee mitä mieltää nuoren sukulaisen kanssa, etenkin kun hän oli tuttu
hänen sydämensä asioille.

Valssi tosin on vanha hyppy, oikein kansan-hyppy, ehk'ei sitä
kanssa-elämässä suvaittu, ennenkun hauskan vallan kumouksen jälkeen; se
on varsin luonnollinen hyppy, ei siihen tarvita opettajia, vaimo antau
miehelle, mies hallitsee hänen hypätessä, sydämensä tykyttävät
vastatusten samassa polussa, yhdessä pyörteessä, joka eroittaa
heidät kaikista muista, he ovat yksi pari, tosin kyllä muutaman
silmänräpäyksen vaan, mutta saattavat siitä yhdistyä ijäksikin, jos
muuten sopivat yhteen; sanalla sanottu, valssi on rakkauden alku.

"Sinä hyppäät," sanoi leski, kun Oskari vei hänen huohottavana ja
ruusulta hajahtavana joukosta, "sinä hyppäät kun -- ensimäinen
mieheni."

Koska Oskari vetiikse takaisin herrain joukkoon, kuiskutti yksi
tuttavistansa hänelle: "Siinä on jotakin sinulle; se on Vanadis,
piiritetty kalliilta kiviltä!"

Paalissa oli yksi Oskarin päälliköistäkin, joka oli sen kauniin lesken
vanhempia ihailijoita. Hän kääntiikse nyt leskeä kohden muutamilla
kohteliaisuuksilla, joihin leski vastasi hymyillen. Viimein vei leski
hänen erilleen akkunan tykö, tarttui leikitellen yhteen hänen
napeistansa ja sanoi:

"Tekisittekö minulle pienen palveluksen?"

"Onnellinen olisin, jos saisin!"

"Luutnantti tuolla, jonka kanssa äsken hyppäsin, onhan käskynne alla?"

"Eikös hän ole teidänkin käskynne alla, se onnellinen?"

"On vähän, sillä hän on sukulaiseni; minä tahdon hänelle hyvää, vaan
hänellä on aina tapojansa. Hän on rakastunut yhteen tyttöön maalla,
jota minä ja veljeni emme hyväksy; hän turmelee tulevaisuutensa, jos
hän saa pitkittää, sillä tyttö on köyhä. Tahtoisin sentähden estää
häntä käymästä tyttöä tervehtimässä ett'ei hän saisi päivääkään
vapautta virastansa jättääksensä kaupunkia. Auttaisitteko minua tässä?"

"Se on aivan huokea -- teidän tähtenne, armoseni. Hän on jo huomena
saava ankaramman viran toimituksen."

"Ei huomena vielä, silloin täytyy hänen toimittaa virkaa tykönäni, vaan
yli-huomena."

"Kuinka vaan tahdotte!"

"Kiitoksia, ystäväni! Luottakaat kiitollisuuteeni!"

"Soisitteko yhden valssin?"

Leski laski kätensä tämän vanhan upsierin olalle, antaen kulettaa
itseänsä hyppy-huoneesen, ja tuntiikse täydesti palkituksi.

Paalin lopettua, viittasi hän Oskarille, joka sai auttaa häntä
vaatettamisessa ja saattaa häntä vaunuihin, joihin hän jällen
kutsuttiin. Tätiänsä tällä tavoin seurattuansa kotiin, käskettiin
ajajan saattaa häntäkin vaunuissa kotiinsa.

Nuorella miehellä on aina monta etua, ollessansa nuoren, rikkaan lesken
mielessä. Se on paljon vaivaloisempaa ja hankalampaa palvella kaunista
tyttöä, joka on köyhä. Vaan Oskari oli kyllä järetöin luullessansa
hänellä ollen iloisempi, jos Josefina olisi ollut tädin siassa.

Tultuansa kotiin kirjoitti täti kohta kaksi kirjettä veljellensä;
toinen oli hänelle yksinään, toinen semmoinen, että saisi näyttää
Josefinallekin. Viimeisessä kertoi hän kuinka lystiä hänelle oli H:n
kaupunnissa, että Oskari oli alin-omaa luonansa ja sanoi hänen olevan
järki nuorukaisen, joka tulevaisuuttansa valvoi, eikä tahtonut saattaa
Josefinaa onnettomuuteen, vaan kehoitti häntä kiitollisuudella
vastaan-ottamaan majorin tarjousta. Edellisessä taas kehoitti hän
veljeänsä lähettämään hänelle niitä kirjoja, jotka Josefina kirjotti
Oskarille ja pitämään tarkasti vaaria, posti-laukun taloon tullessa,
jos joku kirja olisi Josefinalle, kätkemään se ja lähettämään uudella
päälyksellä hänelle. Sillä tavoin olisi heidän yhdistyksensä
katkaistava; hän antoi myös veljellensä tiedon millä tavalla oli
kiinittänyt Oskarin pääkaupunkiin.

Oskari kirjoitti myös yöllä Josefinalle; hän ei voinut uskoa
mahdolliseksi mitä täti oli sanonut; hän lähetti kirjansa tulevana
päivänä, mutta tädin kirjeet tulivat ennen perille, eikä Josefina
saanutkaan sitä.

Majori osotti Josefinalle kaikenlaisen hyvyyden, eikä ollut enää
huolivinansa siitä, mitä ennen oli sanonut, vaan ajeli joka päivä hänen
kanssa vaunuissansa, häntä ilahuttaaksensa; neuvotteli hänen kanssansa
kaikesta, kun oli tehtävä kartanossa, ja antoi hänen sillä tavoin tulla
tuntemaan suuren rikkautensa; vaan Josefina ei antanut vietellä
itsiänsä semmoisesta. Hän ei nähnyt majorin peltoja, vaan sitä
onnellisuutta, jota toivoi Oskarin kanssa yhdistettynä.

Majori oli sattumuksesta löytänyt sen valkoisen niisti-liinan, johon
Josefina oli antanut veren vuotaa sormestansa, sitä hän nyt alin-omaa
kantoi myötänsä, ja suuteli välistään ihastuksella niitä pieniä
veren-pilkkuja.

Hän näytti hänelle sisarensa toisen kirjeen, josta Josefina ensin
hämmästyi, ja sitten tuli murhelliseksi. Hän kirjoitti joka posti-päivä
Oskarille, vaan ei saanut vastausta. Oskari puolestansa kirjoitti myös,
mutta yhtä turhaan. Täti luki ja voitosta iloiten kumpaisenkin helleitä
ilmoituksia.

"Se on hyvä," sanoi hän itseksensä, "saada nähdä, kuinka nuori tyttö
kirjoittaa, siitä oppii jotakin, itse kirjoittamaan nuoren tavalla."

Ne kalliit lahjat, jotka täti oli ostanut, annettiin Josefinalle
kirjeen kanssa, jossa täti suurella helleydellä kehoitti häntä
suostumaan majorin tarjoukseen, edistääksensä ei ainoastaan omaa, vaan
Oskarinkin onnea. Myöskin antoi hän ymmärtää Oskarilla nyt olevan
toisia ajatuksia, sanoi hänen joka päivä käyvän häntä tervehtimässä ja
valikoineen tätinsä kanssa niitä lahjoja, joita majori oli määrännyt
Josefinalle. Viimein käski hän hänen olla ihmettelemättä, ettei Oskari
itse kirjoittanut; hän oli aivan kiitollinen suosittelijaansa majoria
kohtaan, eikä tahtonut huolettaa Josefinan kirjallakaan, koska oli
hänestä luopunut.

Pari kolme kuukautta oli kulunut, molemmat jo epäilivät, kumpikin
tavallansa, ja lakkasivat kirjevaihteestansa, kun eivät vastausta
saaneet.

Täti pitkitti oloansa H:n kaupunnissa ja lohdutti miten parhain taisi
Oskaria. Pian kävi huuto, että Oskarin piti naiman lesken. Rupesivatpa
jo keskenänsäkin asiasta puhumaan. Leski oli niin hellä, niin hyvä, hän
ainostaan ymmärsi Oskarin sydämmen syvyyttä. Nyt koska Josefina oli
hänen jättänyt tarvitsi hänen särjetty sydämensä ystävän, -- vain kyllä
ei hän koskaan rakastaisi tätiä niin kun hän rakasti Josefinaa, vaan
ompa ystävyyskin suloinen, varsinkin kun osottaikse totuutensa
kullassa. Hän toimitti Oskarille "kamari-herran" nimen ja, antoi hyviä
toivoja pikaiseen korotukseen. Oskari rupesi mielistymään sen kauniin
lesken seuraan.

Josefina taas ei tyytynyt tilaansa. Majori rupesi uudestaan
ilmoittamaan mielensä, jota ei hän enään taitanut salata. Josefina oli
tohtinut kieltää vastaan-ottaa lahjojansa.

Eräänä päivänä lähti majori H:n kaupunkiin ja palasi illalla entistä
iloisempana; hän oli sisareltansa vakuutettu hänen voittaneen Oskarin
kokonaan aikomuksiinsa. Sisarensa oli myöskin hänelle jättänyt kaikki
Oskarin turhaan kirjoitetut kirjeet; sillä hän ei enää tahtonut
säilyttää niitä, koska kohdakkoin Oskari tulisi mieheksensä. Josefinan
kirjeet oli hän jo hävittänyt. Majori saisi huvituksen ensisti lukea
Oskarin kirjeet ja sitten hävittää ne. Onnettomuudeksensa unohti hän ne
jakkunsa lakkariin; tyhmä palvelija, jonka piti harjaaman jakun, löysi
kirje-pakan, ja nähdessänsä päällekirjoituksen olevan Josefinalle,
jätti hän ne hänelle.

Nyt sai siis Josefina yht'aikaa lukea kaikki Oskarin palavat sanat
rakkaudestansa, tuskansa Josefinan petollisuudesta. Tämä tuotti hänelle
vedet silmiin, vaan ihastui, havatessansa koko juonen käynnön, varmasti
oli hänenkin kirjeensä pidätetty samalla tavalla.

Majori äkkäsi pian vahingonsa ja sai kuulla niitten joutuneen Josefinan
käsiin; nyt huomasi hän olevansa kadotetun, jos ei hän ottaisi
voimallisempia keinoja, kun tähän asti voittaaksensa Josefinan
yksi-pintaisuutta.

Suurella vaivalla onnistui Josefinalle saada kirjoittaa Oskarille; hän
pakeni varhain aamulla ulos, ehkä oli kylmä pakkanen, että nurkat
paukkuivat, hakemaan erinäistä sanan-saattajaa -- vanhaa hänelle
uskollista akkaa -- joka kohta lähti kaupunkiin Oskaria hakemaan.

Hän oli kirjoittanut ainoastaan muutaman rivin: "Olen nyt vasta
sattumuksesta saanut kaikki kirjeesi yht'aikaa; epäilemättä ovat
myöskin ne monet kirjeet kun olen sinulle kirjoittanut, pidätetty.
Pauloja on pantu meille molemmille. Minä olen hirmuisessa vaarassa.
Pelasta minä, jos minua rakastat. Päivällä on mahdotointa; olen
vartioittu majorilta kun vanki. Pelkään kaikkea häneltä. Hänen
julmuudellansa ei enään ole määrää. Odotan sinua joka yö. Tule mitä
pikemmin sitä parempi, ja pistäyty salaa akkunani alle. Vie minä täältä
johonkin kunnialliseen huoneesen H:n kaupunnissa. Tahdon hakea
itselleni opettajan paikkaa."

Oskari sai tämän kirjeen. Hän oli ennen turhaan hakenut virka-lupaa;
nyt ei hän huolinut siitä, yöllä oli hän kumminkin vapaa. Hän haki
itsellensä parhaan hevoisen, kun oli tilattavana ja mukavan re'en,
varustettu nahka-peitolla.

Illalla lähteissänsä oli tulinen pakkanen, mutta muutoin hyvä keli ja
vaan parin tunnin matka. Hän läksi yksin, ettei hänellä olisi ketään
todistajana.

Matkalla rupesi satamaan jotensakin lunta, vaan kuutamalla pääsi hän
onnellisesti matkansa perille, kartanoon, joka oli rakettu järven
rantaan. Hevoisensa sitoi hän erään huoneen taan, rantaa lähinnä ja
kävi asun-rivin tykö, joka kolkosti tirkisteli päällensä, pimeillä ja
korkeilla akkunoillansa. Hän tiesi missä huoneessa Josefina asui,
toisessa kerrassa, että hänen huoneensa akkuna oli puutarhaa kohtaan.

Kohta Oskarin näkyviin tultua, avattiin akkuna ja hän näki kuutamossa,
pyryttävien lumi-sinkalein läpitse rakastetun Josefinansa. Hän heitti
kaikilla voimillansa ulos akkunasta laukun, joka putosi lumikinokseen.

"Hiljaan! ota laukkuni!"

Oskari kiiruhti täyttämään käskyänsä, ja samassa, kun hän kääntiikse
jällen häntä kohden, hyppäsi Josefina rohkeasti alas akkunasta, joka
oli jotensakin korkealla maasta.

Oskari pelästyi, vaan Josefinan hyppäminen oli onnistunut, sillä hän
tiesi ison kinoksen olevan akkunan alla, jossa hän nyt aina kurkkuun
asti seisoi lumessa, itseänsä loukkaamatta.

Oskari kiiruhti pelastamaan häntä siitä, heitti laukun olallensa,
saatti hänen rekeen, käärien nahka-peiton hänen ympärinsä.

Siitä nyt ajoon. Hevoinen oli tukeva ja halullinen pakkasessa. Oskari
oli ottanut kulkuiset pois, he matkustivat hiljaan kun peijaisiin, vaan
kiirusti, kun häihin. He ajoivat sen pitkän järven poikki. Lunta satoi
vahvasti ja sinkaleet loistivat kuu-valossa. Oskari luuli olevansa
varmaan tiestä, luotti myöskin hevoiseen, joka kerran oli käynyt samaa
tietä ja siis piti löytämään kotiin.

Ehkä oli kelpo pakkanen ja tuuli rajusti, olivat nämät molemmat
rakastuneet kuitenkin lämpimät paljaasta ihastuksesta, sillä olivat
jällen saaneet toinen toisensa. Oskari oli nyt Josefinan ainoa
suojelija; hän oli vahvalla luottamuksella antaunut Oskarin suojaan.

Molemmat olivat uhranneet rikkauden ja mukavaisuuden rakkautensa
tähden.

Mitä toinen toisellensa sanoivat? Siitä ei kukaan tiedä, se on ikuinen
salaisuus.

Mihinkä aikoivat? Oskarille ei ollut mitään; Josefinan poisviemisellä
loukautui hän molempien suojelijainsa majorin ja hänen sisarensa
kanssa. Vaan samoin kun heidän lämpimät sydämensä ei pitänyt lukua
pyry-ilmasta samoin eivät he pelänneet sitä epä-vakaista tulevaisuutta,
jota yhteisesti hakivat. Oskari luotti taitoonsa, Josefina taas
rakkauteensa ja Jumalaan. Hän luuli Jumalan heidän yhdistäneen alttarin
edessä, jossa olivat antaneet lupauksensa toinen toisellensa ikuisiksi
päiviksi, hän ei tainnut tehdä toisin.

Eräs talon-poika, joka yöllä kulki raskaalla kuormalla, tuli heitä
vastaan, ja olisi pimeissä ja pyryssä melkein ajanut kiini heidän
rekeensä, ellei äkisti olisi kuullut heleän vaimo-äänen kaikkuvan
edessänsä.

"Ah, kuinka hauskaa Oskarini!"

Talon-poika, totinen ja valistunut mies, sanoi hänensä ei elämässänsä
kuulleen niin suurta iloa ja tyytyväisyyttä ilmoittavaa ääntä. Hänenkin
sydämensä oikein lämpisi, istuessansa puoleksi kylmettyneenä kuormansa
päällä. Vaimo-ihminen oli mielestänsä puhunut kun morsian, joka on ensi
hypyn hypännyt ylkänsä kanssa.

Majori heräsi varhain aamulla ja kiiruhti kohta Josefinaa hakemaan. Hän
oli nyt vakaasti päättänyt tehdä kaikki mitä voisi, häntä
kukistaaksensa.

Hämmästyksensä ja harminsa oli määrätöin, havaitessansa Josefinan
olevan poissa ja hänen huoneensa akkunan auki. Hänen vuoteensa oli
lumella peitetty, joka akkunasta oli pyryttänyt sisälle. Tämä näkö
jäähdytti intoansa, vaan enensi vihaansa. Hän käski kohta asettaa
hevoiset ja päätti lähteä H:n kaupunkiin, sillä varmasti ei kukaan muu
kun Oskari ollut vienyt häntä pois ja sisarensa olisi häntä ainakin
parhain neuvova.

Puolen tunnin päästä istui hän reessä, ja ajoi kiljuin parkuin järven
poikki, suurien lumikinoksien läpitse; sillä hevoisensa olivat hyvät,
ja ajo-mies kova.

Taivas oli selinnyt ja aurinko paisti sen valkoisen lumi-aavikon
päälle.

Äkisti seisahti ajaja: "Katsokaat," sanoi hän, "tuota ihmis-joukkoa,
tosin on joku tapaturma tapahtunut yöllä."

"Olkoon," kirahti majori, "aja sinä vaan." Ihmis-joukko, jota ajaja
tarkoitti oli kokoutunut järven toisella puolella koko joukon matkaa
siitä missä itse ajoi, ja hänellä oli kiiru kaupunkiin. Sinne tultuansa
tapasi hän sisarensa, joka ei tiennyt mitään. Hän haki Oskaria
asunnossansa ja tykistö-kartanossa. Luutnantti oli kadonnut, eikä
kukaan tiennyt mihin.

Hän käski sisarensa tulla kotiin, sillä hän oli sekä vihastunut että
tuskainen.

Kotiin tultuansa näkivät he hämmästyksellä suuren väki-joukon pihalla.
Vaimot itkivät ja miehet sohisivat korkealla äänellä ja kirosivat
välimmiten.

"Mikä nyt on?" kysyi majori tylysti.

"Se hyvä ryökkynä!" valitti vanha akka, sama kun oli vienyt Josefinan
kirjeen omistajallensa. Tämän seikan oli hän palkollisilla ilmoittanut,
jotka siitä ja mitä itse olivat nähneet ja kuulleet arvasivat koko
seikan.

"Mikä ryökkynän on?" kysyi majorin sisar.

"Hän on tuolla sisällä nuoren paronin kanssa," vastasi yksi
palvelioista.

Majori sisarenensa juoksivat kiirumman kautta isoon saliin, jota ei
lämmitetty talvella.

Siellä nyt molemmat nuoret makasivat, kovasti likistäen toinen
toistansa, kalveilla, hymyilevillä, onnellisilla kasvoilla, vaan --
jäätyneinä, kun olisivat olleet marmori-kivestä.

He olivat löydetty lumi-kinoksesta järvellä, sillä tavoin
yhdistettyinä, eivätkä tainneet, eli tahtoneet heitä eroittaa. Hevoinen
ja reki oli kadonnut; turkki löyttiin vähän matkan heistä. Luultiin
nuoren paronin lähteneen reestä tietä etsimään, vaan langenneen lumeen
ja päästäneen ohjat kädestänsä. Hevoinen oli arvattavasti jättänyt
heidän, itse hakeaksensa kotiinsa. Pyry-ilmassa olivat epäilemättä
eksyneet ja viimein oli vilu voittanut heidän. Oskari oli luultavasti
ensin kohmettunut, Josefina oli silloin laskenut pois turkkinsa, joka
oli häntä varjellut, heittäytynyt Oskarin ylitse häntä lämmittääksensä
eli hänen kanssansa kuollaksensa, ja sillä tavoin olivat he kuolleet
toinen toistansa syleillen, yhdistettyinä ja onnellisina.

Majorin sisarenensa yksinään ollessa tirkistelivät he toinen toisensa
päälle kun kaksi vihollisen haamua.

"Kaikki on sinun vikasi," sanoi majori, "sinähän se olit, joka aloit
tuon ilkeän juonen ja viettelit minun houkuttelemaan tyttöä Oskarilta."

"Aina miehet vaimoja syyttävät! Miks'et ollut minua ymmärtäväisempi?"

"Mitä nyt teemme?"

"Valmistamme heille muhkeat peijaiset, ja sitten saatamme molemmat
ruumiit siihen seurakuntaan, jossa Josefina on syntynyt. Hänellä on
siellä vielä pieni perintö, suku-kunnan-hauta, jonka seurakunta pitää
voimissa, koska eräs esi-isistänsä sillä ehdolla oli antanut
lahjoituksen kirkkoon."

"Nyt sinulla taas on oikein, sisareni."

Oskari ja Josefina saatettiin yhdessä suku-hautaan, Josefinan ainoa
omaisuus maan päällä, ja jonka Oskari nyt sai naima-osaksensa. Siellä
nyt heidän ruumiinsa lepäävät samassa haudassa, jossa kaksi naiduista
sukulaisistansa, samalla nimellä, olivat mädänneet vuosi-sadan.

Majori lohdutti itsensä pian peijaisten perästä, jotka hän piti mitä
muhkeimmat, ja joissa hän oli kelvollisena isäntänä.

Se kaunis leski, jota omatuntonsa kovin kalvoi, jätti ijäksi maa-ilman
iloineen ja asui veljensä luonna, joka ei enää aikonut naimiseen, sillä
hän talletti vieläkin niistin-liinan, jonka Josefina oli tehnyt ja
johon verta oli juosnut hänen sormestansa; sepä olikin kaikki mitä
hankkeistansa voitti.

Eräänä yönä heräsi leski äkisti kummallisesta soitosta, joka kuului
juurikun pianon-soitolta. Juuri semmoinen soitto-kapine, jota Josefina
eläissänsä oli viljellyt, löytyi ulko-puolimaisessa huoneessa. Hän
kiiruhti joutuin ulos ja näki edessänsä kaksi valkoista haamua
kiiltävissä vaatteissa, jotka hymy-huulin kääntyivät häntä kohden.
Niillä oli Oskarin ja Josefinan muodot ja syleilivät toinen toistansa
helleydellä.

"Älä sure meitä!" kuiskutti Josefinan haamu, "me olemme niin onnelliset
nyt, rakkaus on kuolemata vahvempi. Sinä teit vastaamme ei ilkeydestä,
vaan erhehtyneestä rakkaudesta. Me annoimme sinulle anteeksi ennen
kuolematamme suloisella morsian-vuoteellamme, valmistettu taivaan
puhtaasta lumesta."

Vanha harmaa-tukkanen lukkari asetti aina joka Juhannuksen päivänä
kauniin ruusu-seppelen sen vanhan vaakuna-kilven päälle, jonka alla
Oskarin ja Josefinan hauta oli, huokaten: "_ihminen päättää, vaan
Jumala säättää_".




JOKA KAIVAA KUOPPAA TOISELLE, LANKEE ITSE SIIHEN.


Ihanana suvi-päivänä riensi höyry-laiva meren pinnan ylitse yhteen
kaupunkiin.

Laivan perä oli täynnä matkustavaisia, joista jokainen mielensä mukaan
vietti aikansa. Muutamat rouvas-ihmiset heittivät silmänsä taivasta
kohti, juurikun siellä olisivat nähneet juhlallisia näkyjä; toiset taas
välimmiten jaarittelivat ja haukottelivat. Yksi herra istui kiintynynnä
kirjan lukuun, toinen makasi vakaasti nurkassa, toinen nuuskasi;
useimmat polttivat sikaria, muutamat taas menivät täkin alle lasissa
ikäväänsä kuolettamaan. Mies-puolisista matkustavaisista oli
nuorukainen, joka palasi kotiin pitkästä ulko-maan retkestä. Pitkään
aikaan hän ei ollut nähnyt ruotsalaisia kasvoja, varsinkin naisten,
niin että oli ihastuneena kaikesta, mitä täällä näki. Kun kaikkia niitä
oli tutkinut, jotka perää piirittivät, seisahtui silmänsä nuorimpaan ja
kauniimpaan naiseen.

Paitsi että kaikissa kohdissa oli ihana, pienellä ruusu-punaisella
kasvoillansa, kastanja värisillä hiuksillansa, jotka olivat nähtävänä
pienen hatun alla, ne iloiset mustan ruskeat silmät, jotka välistään
lähettivät vilkkaat, melkein tuskaiset silmäykset läsnä olevaisten
päällä, ja sitte kätkeysivät pehmiäin pitkähutuisten silmä-luomien
alle, kiinitti nuorukaisen silmät tyttöön, hänen kaunein kasvoinsa
suru-mielisyys. Se pieni punainen suu näkyi suljettuna salaisesta
ylenmielisyydestä ja oleskeli sanaakaan sanomatta vanhalle
terävä-nenäiselle rouvas-ihmiselle, joka istui sivullansa ja nähtävästi
kuului seuraansa.

Havaitessansa olevan esineen nuorukaisen silmäyksille, näkyi hän
tulevan murheellisemmaksi ja katsoi alaspäin lakkaamatta; viimein
kääntäysi veteen katsomaan.

Nuorukainen astui nyt eteenpäin, asettaaksensa niin, että taas sovei
häntä katsella, ja ehkä teki sitä sillä tavoin, ettei tytön tarvinnut
olla näkevänänsäkään, kääntäysi hän kuitenkin toisapäin.

Nuorukainen punastui ja häpesi likennystänsä. Samassa lähestyi häntä
kookas, lihava herra, iloisella katsannolla, huolellisesti vaatetettu.

"Saisinko valkeata?" sanoi hän sora-kielisesti ystävällisellä äänellä
ojentaessa sikarinsa, jota hän näppi kauniilla lihavalla kädellä, jossa
suuria kultasormuksia välkkyi.

"Aivan kernaasti!" vastasi nuorukainen, joka ei tuntenut ketään
seurassa, ja oli iloinen kun joku häntä lähestyi.

Hän puhalsi tuh'an sikaristansa ja antoi sen kohteliasti vanhalle
herralle, joka viritti omansa, näyttäessään olevan tottuneen polttamaan
hyviä sikaria.

Valkeata vaihetettuansa kielet keveästi liikuntoon tulivat. Vanhalla
herralla oli oikein kunnon-miehen käytös, ja hän puheli vapaasti
kaikesta. Kuta enemmin nuorukainen katseli suuriin ruskeihin silmiinsä,
sitä enemmin luotti mieheen. Puhuessansa nuorukainen kuitenkin ei
osannut olla silmiänsä heittämättä kaunihin tyttöhön, joka
uppiniskaisesti käänsi päätänsä muualle. Vaan se vähä, minkä näki, oli
kylläksi häntä ihastuttamaan; aivan toinen päivä näytti häntä
piirittävän, kun muita. Lieneekö tuo tullut hänen silmäinsä loisteesta?

"Te todella ette ole kotosin täältä eteläpuolelta maatamme?" kyseli
vanha herra.

"En! olen H:n kaupunnista. Nimeni on Albert D."

"Ah! ehkä olette tukku-kauppiaan D:n poika?"

"Niin olen".

"Olipahan oikein lystiä!" vastasi vanha herra, "tulla tuttavaksi sen
kunnon miehen pojan kanssa. Nimensä on kun puhdas raha, mutta
varsinkin on hän tuttu kunnollisuudesta, ahnettimattomuudesta ja
jalomielisyydestänsä. Ne ovat avuja, joita korkeasti ihailen, ja jotka
ovat oman elämäni esineenä. Nimeni on B. ja kutsutaan herasyöningiksi.
Ehkä tekin olette kuulleet isänne minua nimittävän?"

"En muistaakseni".

"No, emme ole toisiamme moneen vuoteen tavanneet, mutta nuorimpina
ollessamme useinkin H:ssä yhdessä oleskelimme. Minua suuresti ilahuttaa
teidän kanssa tuttavaksi tultuani".

Sitten ystävällisesti toinen toistensa käsiä puristivat. Alberti nyt
kyseli herasyöningiä juurikun sivukäyden, jospa tuntisi sitä nuorta
rouvas-ihmistä tuolla.

"Ketä? häntäkö kirjavassa suvi-kapassa?"

"Ei! häntä, joka kääntäikse pois!"

"Mitä? Häntä? se on tyttäreni!"

Alberti punastui taas juurikun itse työssä tavattu.

Herasyöningi iloisesti hymyili, sanoen: "Hän tahtoi ulos merelle
raitista ilmaa hengittämään; toivon sen hänelle hyvää tekevän!"

"Eikö hän ole terve?"

"Kyllä, mutta melkein liiaksi."

"Voineeko terveyttä koskaan olla liiaksi?"

"Niin se kuuluu sukuumme. Palamme ahkeruudesta ja halusta ihmisiä
hyödyttämään. Hän suree siitä, että on niin vähän maailmassa tehnyt."

"Todella jalo murhe!" sanoi Alberti, jolla oli vähäinen tunto samasta
murheesta. Hänelle näytti tuo ihana tyttö vielä ihanammassa valossa.

"Jospa olisi saanut itse hallita, niin olisi mennyt sairas-hoitajaksi
Konstantinopeliin, mutta siihen arvattavasti en myöntänyt."

"Onpa niitä omassakin maassamme apua kaipaavia!" arveli Alberti.

Nyt herasyöningi pitkäpuheisesti puheli tarvitsevaisten ja työ-väen
tilan parantamisesta; Alberti kuunteli ja piti herasyöningiä, joka
näkyi olevan innostunut ahnettimattomasta ihmis-rakkaudesta, vielä
suuremmassa arvossa. Viimein pyysi hän tulla viedyksi nuoren tytön
eteen.

"Aivan mielelläni!" sanoi herasyöningi ja meni hänen kanssa poikki
täkin.

"Sisareni Gunild!" sepä oli sen terävä-nenäisen rouvas-ihmisen nimi.

"Tyttäreni Selma!" Sen kauniin tytön nimi.

"Herra Alberti D., H:n kaupunnista!"

Selma katsahti ylös Albertiin murheellisella silmäyksellä, joka
synkistyi mitä enemmin häntä katseli. Ehkä Alberti oli maailmaan
tottunut mies, kun kaupunkilainen ainakin ja rikkaan kauppiaan poika,
ja sen lisäksi paljon matkustellut, hän kuitenkin oudoksui semmoista
vastaan-ottoa ja oli aivan harva-sanainen. Mutta herasyöningi istui
Selman rinnalla ja käski Albertin viereensä istumaan. Hän puhutteli
vuorotellen naapureitansa, ja Selman täytyi kääntää kasvonsa niin, että
Alberti näki häntä ja ihastui vielä enemmin. Selman ääni, ehkä oli
harva-sanainen, kaikkui huuliltansa hellästi, mutta pidetettynä ja
mitattuna. Ehkä Alberti oli nähnyt monta kaunista nais-ihmistä, sekä
kotona H:n kaupunnissa, että ulko-mailla, hän ei koskaan luullut
nähneensä niin hiljaista ja lempeätä tyttöä; suloisuutensakin loisti
erinomaisella valolla, sen suru-mielisyyden alla, joka murhe-linnokon
tavalla ruusu-mytyn ympäri sitä piiritti.

"Asun pari-penikulmaa kaupunnista, kauniissa paikassa," sanoi
herasyöningi, "jollei teillä ole aivan kiirettä kotiinne, niin
seuratkaat meitä pariksi päiväksi. Vaununi odottaa valkamassa."

Albertin sydän lennähti seitsemänteen taivaasen, mutta Selma katseli
isäänsä, sanoen: "Pelkäämme ettemme ole varustetut pää-kaupunkilaisia
vastaan ottamaan."

"Se ei mitään vaaranna!" vastasi vanha mamselli. "Minä pidän talouden
ja lupaan tehdä parastani."

Albertille näkyi kun oli Selman silmäin vesi-karpale pistäynyt, vaan
hän hillitsi itsensä ja katsoi alas.

Mikä syy hänellä oli levottomuuteen? Mintähden oli hän halutoin
ottamaan Albertia seuraansa? Lieneekö se ollut ainoastaan
mielisteleväisyys? Oliko Albertin olennossa jotakin, kun ei ollut
hänelle mieleistä? Hän olisi ollut vähemmin huolellinen kutsumusta
noudattamaan, jos Selma olisi näyttänyt ei sillä väliä pitävänsä joko
hän tulisi eli ei; vaan nyt, koska näkyi tahtovan estää häntä
tulemasta, kehoitettiin hän etsimään Selman suosiota ja suostui
kiittäen isän ja tädin kutsumukseen.

Valkamaan ehdittyä laskettiin ranta-porras ulos, mutta samassa
Albertikin eroitettiin herasyöningistä, joka tähän asti ei häntä
jättänyt hetkeksikään.

Siinäpä nyt tuli outo herra väki-joukosta, taputti häntä olkapäälle,
kuiskuttaen salaisesti korvaan:

"Pitäkäät vaaria! katsokaat eteenne, sillä käytte vaarallista tietä! Se
on paula!"

"Mitä jällen lörpöttelette?" sanoi herasyöningi, joka suurella
ruumiillansa tungeikse väki-joukossa, "mitä vaarallisesta tiestä
puhutte?"

"Puhuin," sanoi outo, joka oli kauppias kaupunnista, "portaasta, joka
on epä-vakaisesti laskettu, että helposti pyörähtää mereen."

Herasyöningi römähti nauramaan ja johdatti Albertia maalle.

"/Kuka tuo mies oli?" kysyi Alberti.

"Hän on hyvä-luoutoinen kauppias tästä kaupunnista, joka vaivataan
ylelliseltä varovaisuudelta, hän varoittaa kaikkia turhista vaaroista."

Valkamalla seisoi komeat neljän-istuttavat vaunut, oivallisilla
valjas-hevoisilla, jotka olivat välttämättöminä siinä maakunnassa,
jossa tiet ovat hyvin huonot. Talon-pojatkin siinä valjas-hevoisilla
ajavat; mutta Alberti, joka ei sitä tiennyt, sai korkeamman ajatuksen
herasyöningin rikkaudesta. Alberti istui vastapäätä herasyöningiä, joka
istui tyttärensä vieressä perä-istuimella. Mamselli Gunild siotettiin
Selmaa vastaan Albertin rinnalla.

Ajo-mies antoi läiskähyksen, joka kuului kau'as ympärille, hevoiset
korskuivat ja rientivät eteenpäin; kaikki tervehtivät herasyöningiä,
missä kulkivat, josta Alberti tuli vakuutetuksi, että oli arvossa
pidetty mies.

Ehkä hevoiset huonolla tiellä juoksivat hiljalleen, joutui matka
kuitenkin, sillä ne olivat suuret, ja matka niissä jaloissa vaunuissa
oli aivan ihana. Selma oli yhtä totinen, mutta herasyöningi jaaritteli
ja pärrätti kaikesta sydämestänsä koko matkan kaikenlaisista asioista.

Viimein tulivat herasyöningin kartanoon. Se oli uudesti rakennettu,
komea rivi, piirritetty suurelta hedelmä-puistolta, pyökki-metsistöiltä
ja pulskeilta apilas niityiltä. Kaikki näkyi valokkaalta ja
ihanaiselta, kelvollinen ympäristö kauniille Selmalle, sovelias paikka
rakastajan huokauksille; pyökki-metsistö oli varsinkin vietteleväinen.
Kyllähän siellä öisinä joku ilo-lintu lauloi!

Alberti saatettiin herasyöningin huoneen takana olevaan
vieras-huoneesen. Ehkä silmin nähtävästi niin oli tehty häntä
vartioitaksensa öin päivin, piti hän isän vielä suuremmassa kunniassa,
hänen rakkautensa ei olisi juurtunut, jos hän olisi havainnut Selman
olevan huonosti vartioitun.

Ylöllisesti illasteltuansa, jossa Selmaa ei nähty, suureksi
kaipaukseksi Albertille, vaipui hän pehmeään höyhen vuoteesen, ja
makasi levotoinna koko yön. Unessa kuuli hän kauppiaan varoituksen, hän
oli seisovanansa pitkällä, soukalla portaalla; korvaansa kuiskutettiin:
"katso eteesi! se on paula!" Hän oli kulkevansa porrasta pitkin,
taluttaen Selmaa. Äkisti luiskahti porras allansa ja he putosivat
veteen, joka löi hänen päänsä ylitse. Vedessä näki hän herasyöningin
ystävälliset kasvot, ja kuuli hänen sanovan: "se on vallan turhuus, se
on uni!"

Aamulla varhain herättyänsä, nousi hän ylös, aukasi akkunansa ja näki
edessänsä ihanan, viljellyn alangon, joka, niin kau'as kun silmänsä
kantoivat, oli kun puutarha. Koko luonto näkyi hänelle täällä
kauniimpana ja rikkaampana, kun muualla. Samoin piti hän Selman
rakkaampana ja lempeämpänä, kuin ne kylmät ja kalveat naiset, joita hän
oli ihmetellyt kaupunnissa.

Albertin akkuna oli ylikerrassa ja sen alla oli kasvupaikka korkealta
pensas-aidalta piiritetty, edempänä seisoi puutarhan hoitaja sinisellä
esiliinalla ja vesi-kannulla puhutellen yhtä vaimo-ihmistä. He puhuivat
hiljalleen häntä havaitsematta. Viimein luuli hän kuulevansa
vaimo-ihmisen kysyvän. "Mikä raukka nyt on saatu paulaan?"

"Hiljaan!" sanoi puutarhan hoitaja ja vetäiksi vaimon kanssa
pensastoon.

Lieneekö hän kuullut oikein? Ne olivat samat sanat "paulasta"; mitä se
merkitsi? Oliko se sydämellinen, kaikilta kunnioitettu herasyöningi
petturi? Eihän se hupainen ja kaunis paikka ulkomuodoltansa näkynyt
luolalta, johon nuoria ihmisiä vieteltiin noukittaviksi?

Mutta mintähden se kaunis Selma oli niin suruissansa?

Kätkettiinkö jotakuta herasyöningin hyvyydessä? Tiesikö Selma mitään
siitä? ja oliko hän siitä suutuksissaan? Hän oli siis vieläkin
kunnioitettavampi ja sitä enemmän syytä oli häntä rakastaa? Jos isällä
oli joku vika, niin häntä kuitenkin yleisesti arvossa pidettiin, sen
oli Alberti selvästi nähnyt, ja herasyöningi kantoi päänsä niin
korkealle kuu joku muukin. Mutta mikä paula se taisi olla? "Ah
arvaanpa," ajatteli Alberti, "ehkä hän on kortin lyöjä; no se ei mitään
vaikuta. Se ei häväise ketään maassamme, kun minä olen havainnut, ja
minä olen varma, sillä en koskaan lyö korttia."

Viikon aikaa herasyöningi näytti olevan erinomaisen hyvän kodostansa.
Joka päivä kävi vieraita, ja kerta hypättiinki.

Alberti kuuli Selmalla olevan kauniin äänen, ja moittimatta soittelevan
ja laulavan, vaan samalla suru-mielisyydellä kun ennenkin.

Isänsä näytteli kauneita hänen kuvailemiansa maanpaikan-kuvauksia.
Etenkin pilviä kuvaili hän luonnollisesti ja rikkaalla muodostamisella.

Alberti hyppäsi hänen kanssansa pidoissa, ja hän antoi kulettaa
itsiänsä niin keveästi, kun olisi ollut ilmasta. Vaan se surullinen
muoto ei koskaan kadonnut kasvoiltansa. Salainen murhe kalvoi häntä
nähtävästi.

Isä ei suinkaan ollut kortti-mies, niinkuin Alberti oli luullut;
kortin-lyömistä ei kysytty huoneessa, jossa parempia huvituksia
ymmärrettiin asettaa.

Alberti rakastui päivä päivältä aina enemmän ja enemmän; vaan
hän luulotti viipyvänsä talossa ainoastaan tutkimassa syytä
Selman murheesen. Vaan hän havaitsi, ettei saisi tietoa hänen
salaisuudestansa, eikä olisi valtaa häntä pelastamaan, ellei voittaisi
hänen sydäntänsä. Hän koki sentähden saada häntä puhutella
yksinäisyydessä, vaan eipä onnistunut ensi-viikolla, sillä hän vältti
häntä. Viimein menivät vieraat matkaansa; herasyöningi matkusti pois
eräänä aamuna; täti Gunild askaroitsi ulkona. Selma oli yksinänsä
huoneessa ja kuului soittelevan surullisesti. Alberti meni huoneesen
luoksensa. Selma soitti lakkaamatta, eikä ollut häntä näkevänänsä.

"Ilma en niin kaunis, ettekö tahtoisi kanssani käyskellä puistossa?"
kysyi Alberti.

"Kiitoksia!" sanoi hän hetken aian perästä ja nousi ylös vakavalla
käytöksellä, juuri kun olisi jotain päättänyt.

Tarjoen kätensä Selmalle, kulkivat he korkeaan pyökki-metsään ja vähän
äänettä siellä kuljeskeltuansa, sanoi Alberti:

"Nähtyäni teidät ensi kerran, luulin sen löytäneeni, jota kau'an
olen hakenut, ja ehkä en ole teitä tuntenut kau'emman aikaa, kun
viikon-päivät, olen kuitenkin vakuutettu, että olen oikein luullut.
Tilani on onnekseni semmoinen, että vapaasti osaan pyytää rakastetun
vaimon; sanokaat! saanko teitä rakastaa!?"

Selma seisahtui ja katseli häntä surkealla katsannolla.

"Paheksutteko kysymystäni?"

"Paheksun!"

"Enkö siis onnettomuudekseni ole ollut teille mieluinen?"

"Päin vastoin!"

"Ah! kuinka hyvä olette! Toivon siis saadakseni sanoa mieleni, hellän,
elävän ihastukseni ja -- rakkauteni!"

Selma huokasi syvästi ja sanoi: "minä olen niin onnetoin!"

"Julkaiskaat minulle surunne!" sanoi Alberti vilkkaasti; "käyköön
kuinka hyvänänsä, minua hyljättäköön; mutta tahdon kuitenkin tehdä
kaikki, kun voimassani on, poistaakseni huolenne."

"Se on mahdotointa!"

"Minä vannon en käyttää väärin luottamustanne! Millä teitä
ilahuttaisin?"

"Lähtekäät huomenna, mitäkään kanssani puhumatta."

"Se on varsin mahdotointa! Olen jo liian syvältä katsonut silmiinne,
havaitaakseni sitä koittavaa tulevaisuutta, josta en taida luopua.
Selmaseni, minä rakastan sinua sydämestäni, enkä taida lupausta
saamatta sinua jättää."

Kau'an koetti hän puheliaisuudellansa häntä liikuttaa; vaan Selma
vastasi ainoastaan: "älkäät ajatelko päälleni; lähtekäät huomena ja
unohtakaat minua."

"Oletteko jo antanut sydämenne jollekin toiselle?"

"En!" vastasi Selma huokaten ja katsahti ylös Albertin silmiin
silmäyksellä, joka saatti hänen värisemään autuallisuudesta. Hän
notkisti polviansa keskellä tietä, katsahti Selmaan liikuttavasti ja
sanoi: "Minä en mene tästä paikasta ennen täydellistä selitystä
saatuani!"

Selma hyrähti itkemään niin ankarasti, ettei Alberti raskinut enemmin
häntä kiusata, vaan nousi ylös ja tarjosi hänelle kätensä.

"Ennenkun tuskanne kysymyksilläni enennän, tahdon olla vaiti."

"Kiitoksia, puhelkaamme jostakin toisesta asiasta!"

Alberti arveli toisten paremmin onnistuvansa, jos hän nyt myöntäisi.

"Näyttääkseni toden mukaan tahtovani poistaa surunne," sanoi hän, "niin
lähden huomena, kosk'en näe toista keinoa."

Selma muuttiihen äkisti, hymyili ensi kerran ja loisti ilosta.

Palatessa näyttiihen Selma yhtä iloiselta kun rakastettavaltakin, ja
näkyi juurikun olisi hän päässyt raskaasta taakasta; hän laski leikkiä
iloisena ja nauroi onnellisena, niinkun äsken kihlattu.

Herasyöningi tuli kotiin myöhään yöllä. Aamulla sanoi Alberti
lähtevänsä; isä kyllä koetti kaikin tavoin häntä estää, vaan täytyi
viimein myöntyä.

Alberti otti jää-hyväiset Selmalta, joka kevät-aamun kaltaisena loisti
ilosta, ja puristi kättänsä sydämellisesti. Herasyöningi käski Albertin
tulla takaisin niin pian kun vaan mahdollista olisi ja pitää huoneensa
kun liki-sukulaisen.

Alberti lähti päättyneenä pian palataksensa, ja matkusti likimäiseen
kaupunkiin. Siellä tapasi hän yhden nuoruutensa ystävistä, myöskin
rikkaan miehen poika H:n kaupunnista, jolle jutteli mistä matkaili.

"Vai niin!" sanoi tämä, "sinä olet siis paulassa!"

Alberti kysyi närkästyneenä: "mitä sillä tarkoitat?"

"Sinä olet kihlattu sen kauniin Selman kanssa?"

"Erhetyt veljeni!"

"Olisitko sinä ensimäinen, joka on pääsnyt hänen hurmauksestansa?"

"En taida kieltää häntä pitäväni täydellisenä tyttönä."

"Niin kyllä, ihanaisempaa harvoin nähdään. Minäkin olen ollut
päättömästi rakastununna häneesen ja kihlattuna kanssansa."

"Sinä? selitäpäs se!"

"Sattumuksesta kohtasin minä hänen hauskan isänsä eräällä
terveys-lähteellä, kutsuttiin huoneesensa, Selma näytti hymyillen
taitojansa, minä kosin ja sain suostumuksensa kohta."

"No sehän kumma oli!"

"Puhuttelin myöskin isäänsä, hän saneli mahdottoman kauniisti, vaan
puhui suullisten kihlausten vaarasta, ja vaatei minun tekevän
kirjallisen kihlauksen uhkasakon määräämisellä molemmin puolin. Minä
suostuin ihastuksessani kaikkiin. Puolestani en tahtonut liittoamme
rikkoa, kirjoitin isälleni, joka myöskään ei ollut asiata vastaan,
mutta pyysi kuitenkin kuukauden aikaa, ennenkun tarkan päätöksensä
antaisi. Aina varova, kuulusteli hän ja sai kuulla huonoja kertomuksia
niin kutsutusta herasyöningistä, joka on mainio keräjänkävijä ja koko
maakunnassa pelätty. Kaikki kamoksuvat häntä kun ruttoa, vaan
kunnioitsevat häntä pelvosta. Ei mikään parempi perhekunta tahdo kanssa
olla likemmässä yhdistyksessä. Hän on rikas, mutta koettaa myöskin
kaikkia keinoja enemmän kootaksensa. Paitsi muita keinoja on hänellä
sekin, että houkuttelee rikkain miehien poikia tykönsä, antaa heidän
rakastua kauniisen tyttäreensä, määrätä sakkoa ja sulhaisten vanhempien
kaupan rikkoessa, ottaa hän sakko-rahat vastaan epäilemättä. Hän kokoo
sillä tavoin paljon ja sanotaan jo saaneen ryöstetyksi seitsemän eli
kahdeksan nuorta miestä."

"Jos tyttö on yksissä neuvoin, niin hän on ylenkatsottava."

"On kai!" vastasi tämä. "Minunkin ihastutti hän iloisella
käytöksellänsä, kuulteli rakkauteni ilmoituksia tyytyväisyydellä, eikä
ollut olevinaan erostamme."

"Mutta minulle näytti hän surulliselta ja hiljaiselta."

"Hänen tarvitsee, näethän, muuttaa tapansa jokaista eri kosiata
kohtaan."

"Kaikkiin rukouksiini vastasi hän vaan: lähtekäät! lähtekäät! älkäätkä
enään muistakaat minua."

"Senpä teki ainoastaan sinua kiihoittaaksensa. Heitä hän kokonaan
mielestäsi!"

Ystävät erosivat, vaan unhoittaa Selmaa, oli Albertille mahdotointa.
Hän luuli nyt ymmärtävänsä hänen murheensa. Hän oli vakuutettu Selman
viattomuudesta, että oli antanut viekotella itseänsä tyttärellisestä
kuuliaisuudestansa isäänsä tottelemaan; ettei hän seitsemänätoista
vuotisena ymmärtänyt mitä tuumittiin, ettei hän rakastanut ketään
kosioistansa, mutta myöskään ei ollut naimista vastaan hyvän nuoren
miehen kanssa, että hän viimein havaitsi tilansa häpeällisyyden ja
kukaties nyt vasta rakasti ensikerran. Hän oli murhettinut täytyessänsä
häntä ihastuttaa, koska näki hänen kanssansa käyvän samoin kun
toistenkin.

Vaan kuinka surkuteltava ja onnetoin hän oli! Eikö hän ansainnut
autettaa? Hän olihan noiduttu ruhtinatar lohikäärmeen vallassa.
Varmasti rakasti hän ensikerran, murheensa ja haluttomuutensa kuulemaan
häntä olivat siis todistuksia, että hän rakasti Albertia.

Sentähden päätti hän olla hänelle uskollinen, ja koettaa saada häntä.
Hän rakasti Selmaa ja -- rakkaus kärsii kaikki -- niin kaunis ja hyvä
tyttö ansaitsee jonkun uhrin; miks'ei hän puolestansa taitaisi unhottaa
isän huonoa huutoa?

Isänsä oli jo ostanut hänelle kartanon. Jos hän naisi hänen, niin
pääsisi hän isänsä vallasta ja hänen huonon huutonsa piirikunnasta. Hän
kirjoitti sentähden isällensä mitäkään salaamatta. Kohta ensimäisenä
postipäivänä sai hän vastauksen. Isä kirjoitti ettei hänellä hyvää
naimista vastaan ollut mitään esteitä, ja kehoitti poikaansa
jouduttamaan häitten kanssa. Ihastuksissansa isänsä suostumuksesta, ei
Alberti aavistanut mitään pahaa, vaan matkusti takaisin herasyöningin
kartanoon; kuitenkin päätti hän salata isänsä suostumuksen, nähdäksensä
kuinka herasyöningi käyttäisi itseänsä.

Onneksi herasyöningi ei ollut kotona, kartanoon tullessansa; täti
Gunild kuitenkin otti hänen vastaan suurella juhlallisuudella ja
osoitti häntä Selman tykö, joka soitteli pianoansa.

Sävelet kuuli hän portaissa, jotka olivat katkonaiset, vallattomat ja
valittavaiset.

Alberti tuli Selman havaitsematta aina hänen luoksensa ja sanoi
iloisesti: "Selmani! ihastukseni!"

Selma hyppäsi äkisti seisoalle, ilo loisti silmistänsä hetken aikaa
vakuutukseksi Albertin olevan terve-tullun, vaan sen jälkeen hän
hyrähti itkemään. Hän vaipui istumaan, Alberti tarttui käteensä
kuiskasten: "Kaikki on hyvin päättyvä; minä tiedän kaikki! rakkauteni
unhoittaa kaikki, sovittaa kaikki; minä teidän sinun olevan viattoman!"

Selma katsahti ylös ihmetellen. "Minä rakastan sinua kaikesta
sydämestäni, Selma, jätä kaikki haltuuni ja anna minulle lupauksesi."

Selma rauhoitettiin hänen lempeästä, vakaisesta katsannostansa, he
puhuivat keskenänsä ystävällisesti. Albertin rakkaus oli arvellut
oikein; alussa oli Selma ollut aivan lapsellinen ja ymmärtämätöin
käsittämään mitä teki, hän oli tahtonut ihastuttaa ja oli täydesti
luottanut isänsä viisauteen. Viimein oli hän äkisti selvästi havainnut
mitä teki. Ensi silmäyksestä oli hän pitänyt Albertista, vaan päättänyt
ettei häntä petettäisi. Hänellä oli ollut tuskallisia puheita isänsä
kanssa, joka oli pakoittanut häntä näyttäimään ystävälliseksi ja
rakastuneeksi Albertiin, vaan oli onnistunut varjella itseisyytensä.

Viimein sanoi hän: "Voitkos antaa anteeksi isälleni? -- hän on
nuoruudessansa kärsinyt niin paljon köyhyyttä, että hän koventunut
kaikkia muita tuntoja vastaan, paitsi ahneutta. Hän tahtoo kuitenkin
ainoastaan onneani ja koota rikkautta minulle. Voitkos antaa hänelle
anteeksi, niin minä rakastan sinua ijäti. -- Mutta vanhempasi?" kysyi
hän äkisti, "tuntevatko isäni pahan huudon?"

"Sitä älä sure; minä olen vapaa mies."

Samassa tuli isä sisään, loistava ilosta ja kohteliaisuudesta. Alberti
esitteli anomuksensa ja pyysi puhutella häntä kahden-kesken.

Alberti ja Selma vaihettivat pikaisen silmäyksen ja molemmat menivät
herasyöningin huoneesen.

"Minä olen mielistelty naimis-anomuksestanne," sanoi hän, vaan
harrastaen ainoastaan hänen onneansa, tarvitsee minun olla varova. Ei
mitään ole niin tavallista, kun kihlausten rikkominen. Rakkaus on kun
kevät, muutaman kuukauden kukoistus. Naimis-kauppa on liitto; minä olen
lakiniekka ja teen kaikki laillisesti. Jos anomuksenne on totinen, niin
ette suinkaan ole kirjallista liittoa vastaan."

"Miks'ei niin hyvin kohta antaa kuuluttaa."

"Kuuluttaa!" sanoi herasyöningi vähän hämmästyneenä, vaan lisäsi kohta:
"Siihen en vielä ole valmis. Tyttäreni myötäjäiset vaativat vähintäkin
puolen vuoden. Sitä iloista kihlaus-aikaa ei ole lyhennettävä, se on
kuitenkin onnellisin. Vihkimisen kanssa tulevat murheet. Määrätkäämme
molemmin-puolin kuusi kuukautta tästä lähin." -- --

"Määrätkäämme vaan, minä suostun kaikkiin!" sanoi Alberti myöntävänä,
"kuuden kuukauden kuluttua siis."

"Ja viiden tuhannen markan sakko sille, joka rikkoo kihlauksen," sanoi
herasyöningi rehellisimmällä katsannolla.

"Minä suostun kaikkiin!" vastasi Alberti hymyilen.

Kirja tehtiin, allekirjoitettiin ja todistettiin samana päivänä
kahdelta todistajalta.

Herasyöningi oli iloissansa ja hieroi valkoista käsiänsä. Hän luuli
saaneensa uuden kalan onkeensa.

Alberti viipyi vielä viikon päivät ja oli olevanansa paratiisissa.
Selma näytti päivä päivältä uusia rakastettavia tapoja. Kuitenkin oli
hän vähän levotoin siitä, mitä Albertin vanhemmat sanoisivat kirjan
tekemisestä.

Eräänä iltana istuivat molemmat rakastuneet tuuheassa lehti-majassa
puheskellen tulevista asioista, Äkisti tuli herasyöningi vaalealla ja
kamottavalla katsannolla huutaen Albertia, joka kohta kiiruhti häntä
vastaan.

"Tässä on kirje H:n kaupunnista!" sanoi herasyöningi jättäen yhden
Albertille.

Se oli isältänsä.

"Tässä on myöskin sanomia! katsokaat, herra hyvä!"

Alberti luuli hämmästyksellä isänsä lainan-antajat kutsuttavan kokoon
ja että velat nousivat varojen ylitse. Hän liikutettiin kovin, sillä ei
hän olisi tainnut aavistaakan sitä.

"Minä olen hävyttömästi petetty!" sorahti herasyöningi.

"Onko teillä saamista isältäni?"

"No sakko hemmetissä!" ärisi herasyöningi.

"Minä en aikoo rikkoa kihlaustamme!" vastasi Alberti rauhallisesti.

"Mitä? Velautuneen miehen poika ei mahda pyytää tytärtäni!"

"Suokaat lukea isäni kirjeen!" sanoi Alberti astuen edemmäksi.

Albertin isä kirjoitti lohdutus-kirjeen, kehoittaen poikansa ei olemaan
ala-kuloisen. Hän oli tosin antanut omaisuutensa velka miehille, vaan
toivoi selvitä suostumuksella. Kaikki tunnustivat hänen tehneen
rehellisesti, vaan vaipuneen odottamattomista kohtauksista; parin
vuoden perästä toipuisi hän taas. Kuitenkin oli se kartano, joka pojan
nimeen oli ostettu, annettava velka miehille, kosk'ei se vielä täydeksi
ollut maksettu. Isä toivoi kuitenkin unden appensa antavan Selman äidin
perinnön, joka toki olisi jotakin. "Olisinko," kirjoitti isä,
"suostumukseni pyytäessäsi ollut varma itsestäni, niin en koskaan olisi
suostunut yhteyteen mainitun kanssa, vaan kun ei minulla ole mitään
sinulle antaa, niin ei minulla myöskään ole valtaa ylitsesi, vaan
käsken sinun tehdä oman järkesi ja sydämesi jälkeen, vaikka tunnustan
kamoovani herasyöningiä."

Alberti oli jo päättänyt. Hän rakasti Selmaa totisesti ja tahtoi
pelastaa häntä isänsä vallasta. Hän ymmärsi nyt selvästi, että se rahaa
ahnettiva herasyöningi tahtoisi vielä enemmän koota tyttärellänsä.
Alberti oli ollut maan-viljelys koulussa ulkomailla ja toivoi tulevansa
toimeen nainunnakin maa-paikan vuokraamisella.

Hän palasi sentähden surutoinna herasyöningin luokse, joka käveli edes
takaisin huoneessansa kädet ristissä.

"Missä välikirjanne on?" kysyi hän korkeasti.

"Hyvässä korjussa," vastasi Alberti.

"Antakaat se minulle, niin saatte omanne."

"Minä en riko liittoani!"

"Mutta minä rikon! Eli olisitteko niin hävytöin, että käyttäisitte
semmoista turhaa sääntöä? Sepä olisi kunnottomasti jopa roistomaisesti
tehty!"

"Minä rakastan Selmaa, ja Selma minua."

"Rakastakoon! minä en siitä piittaa. Minä en salli enään minkäänlaista
yhteyttä tyttäreni ja teidän välillä!"

"Saan siis viisi tuhatta markkaa," vastasi Alberti hymyillen.

"Herra!" ärähti herasyöningi, töpättäen jalkaansa permantoon.

"Hyvä appeni! olkaamme ystäviä, sillä minä olen taipumatoin, minun
täytyy saada Selma vaimokseni, sillä hän tahtoo sitä itse. Kuitenkaan
en taida väkisin vaatia häntä isällisettä luvatta, mutta haen oikeuden
kautta niitä viittätuhatta markkaa ja sitten epäilemättä kaikki
samallaiset entiset asiat tulevat ilmiin. Siitäpä sanomille
kirjoittamista ja sitten sen raha keinon loppu."

"Minä maksan rahat paikalla! antakaat kirjanne!" herasyöningi pelkäsi,
näette, sanomia kun kaikkikin, jotka pimeyttä rakastavat.

"Ne kuusi kuukautta eivät vielä ole kuluneet; miettikäämme asia
kumminkin siksi."

Molemmat herrat erosivat sangen tyytymättöminä toinen toisillensa;
herasyöningi, joka kuitenkin rakasti tytärtänsä, arveli asiaa, ja
pelätessänsä melun nousevan, antoi viimein tyttärensä hallita, ja
valmisti komeat häät Albertille ja Selmalle.

"Aivan niin," sanoi se varova kauppias, joka myös oli häissä,
kuiskuttaen toiselle vieraalle: "_joka kaivaa kuoppaa toiselle, lankee
itse siihen_."




PAREMPI MYÖHÄÄNKIN KUN EI KOSKAAN.


Kaksi pientä, vaan lihavaa ja kestävää hevoista vetivät eräänä
syys-iltana, vähän auringon laskua ennen, keveätä ja kaunista
matka-vaunua vasta-mäkeä Uudella-maalla, pari penikulmaa Helsingin
kaupunnista. Vaunuissa, joittenka päällys oli laskettu taakse, istui
vanhamainen mies vaalean-keltaisessa suvi-puvussa ja valkoisella
hatulla. Kasvonsa oli terävät, vaaleat ja ohut, katsantonsa kylmä ja
synkkä, joka aina synkistyi synkistymistänsä mitä enemmän läheni
metsää, jossa mäki oli, ja joka esti matkustavaisen näkö-alan tässä
kauniissa paikassa. Paikka oli lehtimetsällä ja pienillä niittylöillä
vaihetteleva, siniseen, tyvenään järveen pudottava rinta-maa, jonka
rannalle oli rakettu sangen hupainen, keltaseksi maalattu ja
viheriäisillä lihavasti kasvavilla hedelmä-puilla piiritetty asunto.

Paikkakunta oli matkustavaisellemme varsin tuntematoin, hän oli outo
täällä, ja liian ylpeä kyytti-pojalta kysymään paikan ja omaisuuden
omistajan nimeä; sen ihana, hyvin viljelty, kaunis ja rauhallinen muoto
veti silmänsä kuitenkin vastoi tahtoansa puoleensa, itseksensä hän
ihmetteli kuka siellä asuisi, vaan oli, kun sanoimme, kopea sitä
kysymään.

Pian näkö-alansa estettiin metsältä ja hän vaipui yhteen vaunuinsa
nurkkaan, senkaltaisen tavalla, joka ei muusta lukua pidä, vaan kuinka
hänen itse paras olisi; hän painoi silmänsä kiini, vaan se äsköinen
näkö kuvaili kuitenkin mielessänsä.

Näin ajoivat vasta-mäkeä ja myötä-mäkeäkin siinä olevaan mutkaukseen.
Suomen maan-tiet käyvät mutkissa ja vinkkuroissa, myötä- ja vasta-mäkeä
-- ja minkä vuoksi? Sitä ei kukaan enään taida tietää. Näyttää juurikun
teitten ensimäiset viittajat eivät olisi tainneet käydä suoraan enempää
kun humalassa oleva mies.

Kyytti-poika ajoi huolettomasti, täyttä lentoa, ohjasi sivulle ja
pysähti hevoiset yht'äkkiä, josta yksi pyörä särkyi, ja matkustavainen
sai semmoisen kohtauksen, että pikimältään lensi ulos vaunuista.

"Sinä peijakkaan lurjus!" räyskäsi hän vaunuista hypätessänsä, "niinkö
sinä ajat."

"Hää," vastasi poika, tarkastellessansa vaunua, "mielestäni ajoin
taitavasti, koska juuri tässä sepän pajan edessä rikkoutui. Peijakas
kumminkin, yksi pyörä on rikki."

Matkustavaisen täytyi itseksensä myöntää tämän totuuden, seppä
kutsuttiin ja lupasi tunnin sisällä korjata mitä särkynyt oli.

Se kaunis paikka oli vielä, tapaturmankin tapauhtununna, matkustavaisen
mielessä, ja päätti, paremman ajan vietteen puutteessa, lähteä sitä
katselemaan.

Meni kun menikin; vaan hänen sen toistamiseen nähdessänsä, vietteli sen
someus hänen niin ihmeellisesti, että kävi aina sen lähellä pientä
niini-puilla molemmin puolin istutettua tietä ja pysäsi asun-huoneen
kartanolle.

Päivä oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet valaisivat
huoneen akkuuoita, joista lempeä valo hänen silmiinsä paisti.

Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt; kukkien ja pensain välissä, jotka
mukavasti oli istutetut, hyppi muutamia lumi-valkoisia kyyhkyisiä,
matkustavaisestamme ei ollenkaan olevinansakaan.

Veräjä oli avoinna, hänen oli mielestänsä jano ja päätti astua sisään,
saadaksensa lasin vettäkin.

Porstuan poikki käytyänsä, tuli hän pieneen saliin, kauniilla, vaan
yksinkertaisella huonekalulla, vilkas, valoisa ja ruusulta hajahtava,
joka oli akkunalla.

Täälläkään ei näkynyt ketään; vasemmalle kädelle oli ovi avoinna,
huoneen perässä näkyi iso, kahden hengen vuode, makosalle valmistettu,
hohtavan valkoisilla raideilla; kaikki odotti onnellista ja varallista
pariskuntaa.

Äkisti kuuli hän kimeän lapsen äänen kajahtavan kammiosta. Sen ison
vuoteen vieressä oli tosin pieni lapsen sänky, ehk'ei hän sitä nähnyt.

Lapsi rupesi selkeällä äänellä lukemaan ilta-siunaustansa; se ylpeä,
vanha mies seisahti hämmästyneenä ja kuunteli; moneen vuoteen ei hän
ollut kuullut mitään rukousta, eikä itsekään rukoillut, sillä hän oli
niistä ihmisistä, jotka pitävät tarpeetonna vaivata Jumalaa
toivomisillansa, koska mielestänsä itsekin ne voivat tyydyttää.

Vaan kuinkapa hän niin kaikki unhoitti kuullellaksensa lasta? Heräsikö
sielussansa minkänmoisia muistoja, ja tuntoja jotka kauvan
tukahutettuina tahtoivat tulla ilmiin?

Lapsi luki liikutuksella, ehkä yksin, Isä meidän; ja sanoi viimein
sydämellisellä totuudella: Jumala varjelkoon isää, äitiä, veljiä,
_Setää Pietaria_ ja kaikkia ihmisiä, luki sittemmin Herra siunatkoon ja
näytti nukkuvan.

Sana Setä Pietari lapsen suusta kävi kun sähkö-leimaus sydämensä läpi,
hänen oma nimensä oli Pietari ja hänellä oli veli, jota ei ollut nähnyt
pariin-kymmenteen vuoteen, siksi että olivat riidassa keskenänsä.
Kummastuneena pistäysi hän lepo-kammariin, katsellaksensa sitä pientä
rukoilijaa, joka oli tyttö.

Hän makasi valkeisella vuoteellansa. Ilta-rusko valaisi pieniä,
kauniita, kähärä-tukalla kaunistettuja kasvojansa, ja kätensä oli
ristissä rinnan päällä.

Hetken aikaa katseli hän ihmetellen tyttöä, ja kau'an tukahdetut tunnot
heräsivät äkkiä, vastoin tahtoansa synkeässä rinnassansa.

Hän oli mainio kauppias ja oli kolmen-kymmenen vuoden alituisen ja
väsymättömän rahan etsinnöllä koonnut tavaroita ja niin tullut isoon
arvoon. Hän valliisi monen voimat ja tahdon, laivat seilasivat minne
osotti ja monta löytyi, jotka hänen kultaansa kaupitsivat.

Oli hänkin ollut nainut, vaan taipumuksetta. Vaimonsa oli ottanut
hänen, vanhemmiltansa rikkauden vuoksi vaadittuna. Häntä kohteli hän
tylysti. Rakkautensakin tilassa sai hän kerran kovin kärsiä miehensä
pahalla tuulella ollessa; tosin kyllä oli hän itse syypää, vaan
rangaistiinkin rajusti; hän kuoli kovissa tuskissa jättäin hänen
leskeksi ja lapsettomaksi.

Vaimonsa kuoltua ja ollessaan Viiden neljättä vanha, rakastui nuoreen,
kauniisen, köyhään tyttöön, ja pyysi häntä vaimoksensa, vaan hän
vastasi rakastavansa veljeä.

Veljen nimi oli Kaarle, ja oli kymmentä vuotta häntä nuorempi. Tämä
veljensä oli perätin toisesta luonnosta. Surutoin raha asioista ja
rakastava lukua, oli hän velkauntunut ja oli uskottu kun hänellä oli
sama nimi kun kauppiaalle. Siitäpä oli syntynyt riita ja Pietari oli
nimensä tähden maksanut veljensä velat ja antanut hänelle
ylenkatseensa.

Kaarlen morsiamen yhtä kaikki pidettyänsä enemmän hänestä kun
Pietarista, ei Pietari enempää veljeänsä auttanut, vaan julkaisi hänen
tästä-lähin saavansa itse pitää huolta itsestänsä, eikä enään tulla
näkyviinsä.

Kahteenkymmenteen vuoteen eivät veljet olleet tavanneet toinen
toistansa ja Pietari ei koskaan tahtonut kuulla veljestänsä puhuttavan.
Hän oli täydesti vakuutettu veljensä joutuneen kurjuuteen; alussa
sanottiin hänen menneen Amerikaan ja siellä kuolleen.

Siis ei ollut mahdollista tämän kauniin lapsen, joka makasi edessänsä,
ja sen kauniin, soman ja hupaisen asunnon, olemaan kelvottoman
veljensä; hän itse siis ei olisi se setä Pietari, jonka edestä lapsi
niin sydämellisesti oli rukoillut. Ja luultavasti ei Kaarle olisi
huolinut opettaa lastansa rukoilemaan setänsä edestä, joka hänen
itsensä oli jättänyt hunninkoille, eikä vaimokaan, joka niin oli
ylenkatsonut Pietarin, joka silloin jo oli rikas ja arvoisa, että oli
pitänyt enemmän hurjasta ja velauntuneesta veljestänsä.

Äkisti sanoi ääni hänessä: "Ei löydy henkeäkään maan päällä, joka
rukoilisi edestäsi. Kukaan ei surisi, jos onnettomuudet sinua
kohtaisivat, kukaan ei veden pisaraa vuodattaisi haudallasi."

Ei, se nyt on selvä. Eivät ne kylmäsydämiset kauppiaat, jotka hänessä
näkivät vaarallisen voittelijan, toivoisi hänelle onnea. Ei kukaan
huonosti palkituista tehtainsa työväestä, eli heidän nääntyneistä ja
puoli alastomista lapsistansa rukoilisi edestänsä; eivätkäpä merimiehet
sitä tekisi, jotka huonolla palkalla antauvat myrskyihin, omistajan
vakaana hyöhemissä komean asuntonsa muurien sisällä levätessä; heillä
oli kyllä ajattelemista omasta pelastuksestansa, kun alati näkivät
itsensä piiritettyinä rannattomalta, pohjattomalta vedeltä. Ketään ei
hän erittäin suositellut, kenestäkään ei hän huolinut; tosin kyllä oli
hän kopeudesta antanut yhteisiin laupeuden laitoksiin, vaan ei kukaan
erittäin kiittänyt häntä siitä.

Ja mitä hyötyä siitä-kai olisi? sanoi se pimiä henki rinnassansa;
mies, joka itse on onnensa ohjannut, ei kaipaa raukkojen eikä lasten
esi-rukouksia.

Vaan sydämesi, sanoi edellinen ääni, on varsin yksin maailmassa,
kaikkein kaltaistesi yhteydestä suljettuna, ilman yhtäkään hellää
yhdistys-sidettä. Kukaan ei ota osaa onneesi, kukaan ei kaipaa sinua
kuoltuasi, sinä haudataan yhtä mieluisasti, kun joku peto, joka aina
vaan on muilta ottanut eikä koskaan kenellekään antanut. Mitä veljeäsi
autit, autit itse vuoksesi ylpeydestä, myrkyttäin antimesi katkerilla
soimauksilla ja vihalla. Luuletko alati onnen sinua noudattavan? Sinäkö
yksinään olet onnesi perustanut ja ohjannut? Saitko voimia ja apua
ylhäältä ainoastaan itse tähtesi? Oletko sinä, joka et ketään rakasta,
etkä ikinä ole antajaa kiittänyt, yksinään niin suuren armon ansainnut?
Etkö itse tarvitse rukoilla? Etkö tarvitse esi-rukouksia? Eikö sentän
Hän, jolla kaikki on ja joka kaikki voi, hyväksy ja kuule lapsen
rukousta, ja eikö senkaltaisen viattoman olennon onni ole hänelle
enemmästä arvosta, kun vanhan syntisen, joka jo on kylliksi saanut?
Jakaileeko Hän lahjojansa ainoastaan vaan yksinäisten vuoksi? Eikö
kernaammin koko ihmis-sukukunnan vuoksi, kaikkein vuoksi, joita Hän
rakastaa? Eikö olisi parempi olla rakkauden siteillä yhdistettynä
kaikkein kanssa? Kuka tavarasi perii kuollessasi? Sinulla ei ole enään
sukulaisiakaan, kumminkaan ei tiettyjä, jotka sinua rakastaisivat?

Äkisti aukasi tyttö isot, kirkkaat silmänsä ja katseli häntä vähän
ihmetellen.

"Ah," ajatteli hän, "jos tuo lapsi olisi minun, niin tottakin se
rukoilisi edestäni. Olisi suloista tietääkin edestänsä rukoiltavan,
ehk'eivät mitään vaikuttaisikaan. Onko maan päällä mikään haju ihanampi,
kun rakastavan, viattoman sielun esi-rukous?"

Väkevästi sisälliseltä vaikutukselta pakoitettuna, kumarsi hän alas ja
suuteli lasta otsaan. Se hymyili ystävällisesti hänelle, eikä näyttänyt
hämmästyneeltä eli ujostelevalta.

"Mikä sinun nimesi on, kultaseni?" kysyi hän niin lempeästi, kun karkea
äänensä taipui.

"Pietaritar, setä Pietarin nimen mukaan," vastasi lapsi viisaalla
katsannolla.

"Kuka setä Pietari on?"

"En ole koskaan nähnyt häntä; hän asuu niin kaukana, vaan isä ja äiti
ovat sanoneet hänen olevan niin hyvän ja minä rukoilen edestänsä joka
ilta ja aamu ja olen tuleva niin kiltiksi, että setä saa kunniaa
minusta."

"Mikä isäsi nimi on?" kysyi kauppias hämärällä toivolla ja tuntein
ensimäiset sovinnon tunnot veljeänsä kohtaan, jota hän niin monta
vuotta oli vihannut.

"Uutinen", vastasi lapsi.

Se oli outo nimi, eikä hän tiennyt olevansa missäkään yhdistyksessä
Uutisen kanssa.

Se hämärä toivo, että veli vielä olisi hengissä ja varoissansa, raukeni
kohta. Vaan vaikka lapsi olikin vieraan, hyväksyi hän kuitenkin sitä.
Vaan eipä ollut voimissansa, ehkä kuinka rikas hän oli, voittaaksensa
lasta, sillä mitä se lapsi tarvitsee, jolla on hyvät vanhemmat? Tosin
kyllä lahjolla saatte silmänräpäykseksi voittaa lapsen, vaan kuka muu,
kun vanhemmat, voittavat lapsen sydäntä rukoilemaan edestänsä?

Kuitenkin tahtoi hän välttämättömästi antaa jotakin lapselle; se
katseli ihmetellen kallis-kivistä sormusta, joka oli sormessansa.

"Pidätkö sormuksesta?" kysyi hän.

"Se kiiltää kun äitini silmät minua katsellessansa."

"Tulisitkos iloiseksi, jos saisit sormukseni?"

"Tulisin niin iloiseksi!"

"Mitä sillä tekisit?"

"Antaisin äidilleni."

Kauppias otti sormuksen sormestansa, antoi sen lapselle, ja tunsi ensi
kerran elämässänsä antamisen ilon, nähdessänsä lapsen silmäin loistavan
ilosta.

"Talleta se nyt hyvin vaan, siksi kun äitisi tukee kotiin," sanoi hän,
suuteli lasta toistamiseen ja meni pois ketään kohtaamatta, samoinkun
tullutkin oli.

Janonsa oli sammunut, vaan toinen syvempi sisällinen jano oli sen siaan
ilmestynyt.

Särkyneen vaunun pyörän oli tämä taitava seppä korjannut, ja hän
matkusti kotiinsa, vaan se loukkaus, jonka sydämensä oli saanut, ei
niin pian parantunut.

Muisto tästä vanhempainsa, sisaruksiensa, setänsä Pietarin ja kaikkein
ihmisten edestä rukoilevasta lapsesta osotti hänelle juurikun kaukaisen
hämärän rakastavain sieluin näkymättömästä yhteydestä, jotka yhteisesti
rukoilivat samaa Isää, joka rakastaa heitä kaikkia samalla
ijankaikkisella rakkaudellansa. Tähän onnelliseen yhteyteen ei hän
kuulunut, hän oli siitä suljettuna ja yksin, sillä ei kukaan häntä
rakastanut, ei kukaan edestänsä rukoillut.

Hän tunsi sen aina syvemmältä ja syvemmältä, ja olisi antanut paljon,
jos olisi itse ollut se setä Pietari, jonka edestä se hurskas lapsi
rukoili.

Jospa tähän asti oli onnistunutkin aikeissansa, niin ei se ketään muuta
ilahuttanut, ja ilo, jossa ei kukaan osaa ota, ei ole mikään ilo, niin
syvä on ihmisen tarve kaltaistensa hellyydestä. Leski-asuntonsa,
joka oli iso ja somea, näkyi hänelle tyhjältä ja kolkalta; kukaan ei
ottanut häntä helleydellä vastaan, kotiin tullessansa kukaan ei
syntymä-päivinänsä kanssansa iloinnut, kukaan ei kohdellut häntä
kiitollisella, ihastuneella katsannolla, kenellekään ei hän osottanut
isällisyyttä. Kaikki katselivat häntä joko kylmästi, ahneudella eli
peläten.

Tähän asti oli, päätti hän, kaikki omasta viisaudestansa ja
yrityksestänsä onnistunut; vaan onnistuisiko tästä-lähinkin? Vahingoita
saattaa tapahtua, joita ei mikään vakuutus-kunta voi varjella, vaaroja
väijyy yksinäistä ihmistä, joka on ystävittä ja Jumalatta, joka
taholla, ja ukkoinen taitaa vahingoittaa selkeimmältäkin taivaalta. Hän
oli viiden kuudetta vanha ja rupesi jo tuntemaan tämän ijän vaivoja,
elämän huvitukset eivät enään olleet hänelle mistään arvosta, rahakin
oli jo valtansa ylitsensä kadottanut, sillä rahalla ei hän voinut saada
takaisin elämänsä voimia, jotka päivä päivältä vähentyivät, ei täyttää
sitä tyhjyyttä ja kaipausta, jota sielunsa vaiteloi. Koska se oli
loppuva? Haudassa, johon oli laskettava typi tyhjänä.

Mihinkä sielunsa viimeinkin joutuisi? Tuntemattomaan maailmaan, jossa
hän ei kohtaisi yhtäkään ystävää, vaan heikkoja, joita hän oli
sortanut, köyhiä, joilta hän oli viimeisenki roponsa ryöstänyt,
raukkoja, joittenka hän huolimatta oli antanut kurjuudessansa kuolla ja
oman tylysti kohdellun vaimonsa. Ja vaikkapa kaikki tuo annetaiskin
anteeksi, niin ei kuitenkaan yhtään rakkaallista, kiitollista sydäntä
kohtaisi ja piiritäisi häntä, ei hänellä olisi yhtäkään iloista muistoa
maasta, hän olisi siellä varsin yksinään, ja vielä enemmän kamottu,
siksi ettei kukaan häntä siellä tarvitse; hän olisi _köyhä_, joka
häneltä oli kauhinta mitä olla taisi, häneltä, joka ainoastaan oli
koonnut maallisia tavaroita vaan ei mitään, jotka häntä seuraisivat
toiseen maailmaan, ei kaltaistensa rakkautta ja kiitollisuutta.

Viimein näytti se rukoileva lapsi ainoaksi väli-kappaleeksi, jonka
kautta hän taitaisi yhdistettää rakastavain sydänten näkymättömään
yhteyteen, jotka lepäävät kaikkivaltiaan rakkaudessa, jos nimittäin
voittaisi lapsen mielyisyyden ja esi-rukoukset.

Kuinka se tapahtuisi oli hänelle vielä tietämätöintä, vaan ihmeellinen
halu veti häntä lapsen tykö, ehkä turhaan koetti tukahuttaa sitä.
Järkensä veti monta mutkaa sitä vastaan, vaan levottomuus ja taipumus
tulivat liian voimallisiksi; hän päätti jällen etsiä ja tehdä
tuttavuutta lapsen vanhempain kanssa, jotka tosin olivat hyviä ihmisiä.

Koko vuoden näin mietittyänsä, istui hän eräänä päivänä vaunuihinsa ja
lähti Uudelle-maalle.

Se kaunis kartano oli kaltaisensa; hän astui vaunuistansa veräjällä,
kaikki näkyi samalta kun viime vuonnakin samaan aikaan, paitsi että
enemmän kukkia kasvoi asunnon vieressä ja ilma oli täytetty hyvillä
hajuilla.

Se pieni tyttö oli myöskin ulkona; piiritettynä kyyhkyisiltä juoksi
kukkas-tarhassa pienen valkoisen koiran kanssa.

Hän pysäsi ja katseli ihmetellen vierasta.

"Tunnetkos minua vielä?" kysyi hän liikutettuna lapsen suloisesta
hymyilemisestä ja katsannosta.

"En! vaan terve-tultu sen vuoksi," sanoi hän ja antoi vieraan tarttua
käteensä.

"Rukoiletkos vielä setä Pietarin edestä?"

"Rukoilen häntä!"

"Oletkos nähnyt häntä vielä?"

"En! vaan olen ruvennut rukoilemaan, että kohdakkoin tulisi, saadakseni
nähdä häntä."

"Etkös joskus unhota rukoilla setä Pietarin edestä?"

"En, vaan jospa uuhottaisinkin, muistuttaisivat isä ja äiti kohta
siitä."

Samassa näkyi kaksi ihmistä portailla, keski-ikäinen mies, verevällä,
hyvän-tahtoisella ja iloisella katsannolla, ja yksinkertaisesti
vaatetettu vaimo, vielä kaunis ja jalolla käytöksellä.

Nämät katselivat kummastellen vierasta joka puhutteli lastansa setä
Pietarista.

"Oletteko Uutisen herrasväki?" kysyi kauppias kohteliaasti.

"Olemme, olkaat hyvä ja astukaat sisään," sanoivat molemmat
ystävällisesti.

Kauppias astui samaan pieneen hupaiseen saliin, ja istui hänelle
asetetulle tuolille; vielä hän epäili, kuinka tulonsa puhdistaisi, kun
tyttö vilkkaasti tuli sisään huutaen:

"Isä, äiti, tämä on se hyvä herra, joka viime vuonna sormuksen minulle
antoi!"

Nyt tuttavuus pian syntyi, kauppias kertoi kohtauksensa; vanhemmat
juttelivat sinä iltana olleensa naapurissa jättäen nuorimman tyttärensä
palkka-piialta hoidettavaksi, joka vaan pikimältään oli jättänyt hänen.
Ensin olivat pelästyneet lapsen vaarasta, vieraan ihmisen ketään
kohtaamatta tullessa asuntoon, ja sitten ihmetelleet sormusta, ja
kiittäneet Jumalaa, joka ei ainoastaan varjellut lapsensa pahoista
ihmisistä, vaan lähettänyt hyvän vieraan lapselle.

Viimein kysyi kauppias, kuka se onnellinen setä oli, jonka edestä pieni
Pietaritar aina rukoili, ehk'ei ollut häntä nähnytkään.

Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toinen toisiansa, tietämättä mitä
vastaisivat, joka vaiti olo vähän kauppiastamme kummastutti.

Viimein sanoi mies kuitenkin: "luonnollisesti se on veljeni, vaan
olemme monta vuotta olleet valta-mereltä eroitetut. Kuitenkin on hän
perustanut onneni; häntä minun tulee kiittää nykyisestä vapaasta
tilastani."

Sepä kauppiasta pisti syvältä sydämeen; hän tiesi -- armottomasti
ajaneen veljensä tyköänsä, ilman mitäkään avutta.

"Minulla myöskin oli veli," sanoi hän synkällä katsannolla, "vaan hän
on minulta kuollut; minulla ei ole sukulaisia, olen leski, lapsetoin ja
yksinäinen."

Mies ja vaimo katselivat toisiansa ja lastansa, he tunsivat vertaillen
itsiänsä vieraan kanssa onnellisiksi, etenkin nähdessänsä kuinka
surullisella katsannolla hän tämän tunnusti.

Viimein sanoi kauppias: "jos veljeni Kaarle sentään vielä eläisi, ja
hänellä olisi lapsia, niin minäkin olisin setä Pietari, sillä nimeni on
Pietari K."

Aviopuolisoin kuultuansa tämän nimen, hyppäsivät yht'aikaa seisoalle,
hämmästyneinä ja vaaleina.

"Sinäpä siis setä Pietari oletkin," sanoi Pietaritar, kiipeisi syliinsä
ja halasi häntä.

Tämä vanha kauppias suuteli lasta ja katsoi aviopuolisoita ensikerran
neljänkymmenen vuoden sisällä vedet silmissä. Ne olivat katumuksen ja
rakkauden totisia ja suloisia kyyneleitä.

"Onko se mahdollista?" kysyi hän.

"On," vastasi Kaarle, "minulla on ollut sama nimi."

Veljekset tunsivat toinen toisensa, syleilivät sanaakaan lausumatta ja
se ennen hylätty kosija sai ensikerran likistää veljen-vaimonsa
rintaansa vastaan.

Vanhus tuntiikse entistä onnellisemmaksi ja nöyremmäksi, havaitessansa
heidän, ehkä hylätyt, rakastavan häntä ja opettaneen lapsiansa
rakastamaan ja rukoilemaan edestänsä. Hän ei siis enään ollut yksinänsä
eikä kaikilta kamottu.

Kaarle kertoi nuoren vaimonsa kanssa muuttauneen Amerikaan ja siellä
hiellä ja monella vaivalla koonneen vähän omaisuutta ja kaksi vuotta
sitten palanneen koto-maahansa, jossa oli ostanut tämän pienen
omaisuuden, jossa asui.

"Miksikä nimeäsi muutit?" kysyi Pietari.

"En ollut enään kelvollinen kantamaan nimeäsi, minä
olin väärin-käyttänyt sen. Tarve vaati minun ahkerammaksi,
jalo-miielisyydellä maksettuasi ne velat jotka huikentelevaisuudellani,
luottaen sinuun, olin saattanut minulleni, olin vapaa alkamaan
uudestaan. Rangaisten minua ylenkatseellasi, jonka todella olin
ansainnut, saatit minun ajattelemaan oloani, ja minä päätin tulla
uudeksi mieheksi ja kutsuin itseni siis Uutiseksi, että olisi minulla
oma nimi ja etten ikinä olisi sinulle häpeeksi, jollen onnistuisikaan.
Jumalan avulla onnistuin sentään."

"Miks'et hakenut minua kohta kotiin tultuasi, koska sen olisit voinut
tehdä kunnialla?"

"Suo anteeksi veljeni! minä pelkäsin sinua, minä pelkäsin sinun
luulevani olevan sinulle haitaksi. Nyt olet sattumuksesta eli Jumalan
sallimasta tullut tyköni, nyt näen sinun omistavan minun veljeksesi,"
nyt en enään pelkää sinua."

"Entäs sinä," kysyi hän vaimolta, "kamoksutko sinä minua vielä?"

"En häntä, minä olen aina pitänyt mieheni veljen suuressa arvossa; ehkä
sydämeni valitsi Kaarlen, olen aina kunnioittanut Pietaria. Vaimo
rakastaa ainoastaan yhtä miestä, vaan ei hän kamoksu sitä, joka on
häntä vaimoksensa pyytänyt," lisäsi hän hymy-huulin.

"Minä kadehdin vielä veljeäni, vaan olen niin ihastunut jällen
nähdessäni teidät, etten siitä mitään mielikarvautta tunne. Vaan jonkun
palkkion siitä tahdon; kosk'en saanut äitiä vaimokseni, tahdon tyttären
lapsekseni; minä teen hänen perillisekseni. Kaikki mitä minulla on, on
oleva Pietarittaren, joka on rukoillut edestäni, ja saanut nimensä
minun nimestäni. Tule tänne Pietaritar!"

Lapsi juoksi syliinsä ja leikitteli harmain hiustensa kanssa.

"Kuules nyt, sinä saat kaikki mitä vaan tahdot, niinkau'an kun elän, ja
kuoltuani saat kaikki mitä minulta jää, vaan rukoile aina Jumalaa joka
päivä edestäni. Teetkös sen Pietaritar? Näet itse rukouksesi kuultavan.
Sinä olet rukoillut Jumalaa lähettämään setä Pietaria tänne; tässä minä
nyt olen! Rukoiletkos edestäni?"

"Rukoilen, setä Pietari; vaan minä saan tienmä jakailla veljilleni mitä
setä antaa, sillä muutoin ei ole lystiä," sanoi se kahdeksan vuotinen
tytär. "Vanhemmat veljeni jakailevat aina minullekin mitä saavat ja
hekin ovat rukoilleet edestänne, setä. Äiti sanoo, että sisaruksien
pitää rakastamaan toisiansa, ja olla onnessa ja onnettomuudessa
pysyväiset."

"Niinkuin itse tahdot," vastasi kauppias liikutettuna ja kovuuttansa
veljiänsä vastaan katuvaisena. "Sinulla on oikein, totuus on lasten
suussa."

Niinpä tarjoi hän käsiänsä vanhemmille ja sanoi:

"Tästä-lähin olemme kaikki kun yhtä; eromme on ollut pitkä; vaan tämä
kohtaus on iloni ja _parempi myöhäänki, kun ei koskaan_."










--- Provided by LoyalBooks.com ---