CANZIO; SELMAN JUONET

Kirj.

Aleksis Kivi


1916.



HENKILÖT:

Canzio, nuori meri-upseeri.
Rachel, hänen sisärensä.
Varro, heidän setänsä.
Mariamne, Canzion kihlattu.
Marcia, erään ryövärpäällikön nuori leski, jona hän kantaa nimen
  Flaminia.
Claudio, aatelimies, Canzion ystävä.
Angelo, nuori luonnontutkija.
Gregorio, palvelluspoika.
Giotti.
Palvellusväkeä.

Tapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä
Arnon virtaa.




Ensimäinen Näytös


(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinen
tienoo. Rachel tulee oikealta.)

RACHEL. Mariamne!

MARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini.

RACHEL. Etkä näe toki mitään?

MARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata purjetta
pinnalla Tyrhenin meren.

RACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa?

MARIAMNE. Niin, aivan lähellä.

RACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän sua
vartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton,
tuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo mun
nähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesän
ja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojalla
monet kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No,
kuinka arvelet?

MARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä.

RACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri.

MARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse.

RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren.

MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksia
kammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin,
ellei kaatunut hänen päällensä puu.

RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi
tuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen
ukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän
korkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain
hirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan.

MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa.

RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänen
äitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja »äiti-sisärensä», niinkuin lausui
hän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi?
Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis!

MARIAMNE. Kaunis on Canzio.

RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempeni
häntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa.
Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin
kaivettakoon myös Rachelin hauta.

MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö!

RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis,
saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden
surmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot
sinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä?

MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänen
kuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen
kadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijankaikkinen
perintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen tähden täällä.
Oi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska, kovan onnen
myrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme korkealla etherissä
säteilee.--Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta, koska on meillä
hyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä.

RACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole
tuntenut.--Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa
hänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa
nyt, kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla;
ah! hän sillon oli kaksinkerroin kaunis.

MARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa,
mutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu.
(Varro, Claudio ja Angelo tulevat)

VARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta
vartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä.--Tässä,
herra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne.
(Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras
Calabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan
Arnolaaksoon.

RACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen!

AANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni.

VARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen,
mun kynäsein?

RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla.

VARRO. Miksi itkit?

RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö
kuin minä.

VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin!--Canzio tulee kohta, ellei
tänäpän niin huomenna.

RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen
tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka.

CLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini.

RACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin
järjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni.

VARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo Mariamne,
Canzion morsian?

MARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi
hänen päällensä mustakipeeksi.

RACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä,
jonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka
saatat hänelle, tullessasi hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä,
valitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä.

VARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut,
sen takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat
pieni kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten
sotain myrskyt taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä
liikuttavaa helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan.

CLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen
esineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös.

VARRO. Oletteko maalari, herra?

ANGELO. Vähän, hyvin vähän.

VARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan huoneen
synkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni perhe,
eräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen veljensä,
tuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska synnytti
hän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän isänsä
tietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja
riistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista
pakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa
viheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat verrattomia
saitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla hinnalla.
Sentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi pienelle
perheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki kaikissa
on kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä ääressä
ompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas hän
huoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä pannusessa
tiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa hiljaisuudessa
nauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa nyt
juoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja
rakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten
vienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen
sanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel.--
Tämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on
kaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen
ainoastaan itsestänsä.

ANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi
tehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa.

VARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri
taidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli
tämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli
Canziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt
läpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme
kokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka
näin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon
tilasta veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni
ja näin mitä olen kertonut.--Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä:
vihamies karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten
lasten koto taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä
kohtalo,--Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni,--ja
minullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta,
tuhannen peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun
Rachelini, torele minua elossa ja kuolemassa!

RACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä.

VARRO. Kiität! Mistä syystä?

RACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä.

VARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin, sen
olen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin
koira yöt ja päivät.

RACHEL. Sitä en tahdo minä.

VARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä
jättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä
vapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä
uskollisuudessansa teitä kohtaan.--Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että
kihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä
voinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas
saunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa
sain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin
millon yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina
samalla jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi
sukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan
nurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät:
millon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi.
Sillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään
klasiin eikä juuri naisenkaan päälle.

ANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos.

VARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani
hänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna
taistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen,
saatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä?
(Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus
Angelo!

ANGELO. Ecce caput apostolicum.

VARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa
teille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen
painettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle.
(Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan
tämä on, puhdas flintus! Hyvä!

RACHEL. Niin, setäni; »puhdas on hyvä», sanoo sananlasku.

VARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs toinen
viisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada »riehua ulos». Oikein!
Sittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla
päivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta,
sakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen
piikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta
sinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja.
Jaa, totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä
siinä, missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja
hurrausta; ja isäs, vaihka ihan oivallinen mies, taisi tehdä tämän
turhanpäiväsen elämämme vasta ryskeiseksi. Kirkas tuli ja leimaus! hän
taisi tehdä päivän yöksi ja päiväksi yön. Hän taisi myös miekastella
kuin mies; ja ainapa oli hänellä ulkona yksi ja toinen valtiollinen
koukku. Mutta kaikesta tästä--huomaa, nyt haastelen kuin vanha
koulumestari--kaikesta tästä olis tainnut tarttua jotain Canzion ehvään
sydämmeen, ja hänen mielensä laatu luonnistua perin toisin. Mutta nyt
olet saanut kasvattaa sun taintas aivan mieltäs mukaan, kaikessa
hiljaisuudessa, kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja tehnyt hänestä
oikein kiltin pojan, liian kiltin, pelkään minä. Sillä miehen luonnossa
tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina
ampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskenttäällä.

RACHEL. Kuinkahan ollee? Kenties kohtaatten hänen tarpeiksikin
larattuna tällaisella ampuvaralla. Minä tunnen joteskin hänen
sydämmensä taipumukset. Mutta nyt jo kylliksi tästä.--Mitä uusia
Calabriasta, herra Angelo, meidän vieraamme? Suokaat anteeksi, niin
rohkenen sanoa toiveissa saadaksemme nähdä teitä tänä ehtona meidän
huoneessamme.

ANGELO. Teitä kiitän sen kunnian edestä, ylevä fröökinä.--Te kysytte
uutisia kototienoistani, mutta minä olen aina ollut laiha uutisten
saattaja. Toki; taidanpa nyt kertoa jotakin meidän sinertäviltä
vuoriltamme. Jokainen, joka tahtoo isänmaamme onnea, nyt iloitkoon
siitä, että tuo kansan kauhistus, tuo peloittavan kuuluisa
ryövärruhtinas Vincentio ja usevin hänen joukostansa ovat kohtaneet
viimein verisen surmansa.

VARRO. Oivallinen asia!

CLAUDIO. Syytä kyllä iloitaksemme.

VARRO. Ahaa, munsieur Vincentio! Mutta hänen siippansa, se vertajanoova
ryövärruhtinatar?

ANGELO. Kaunis Flaminia on vimmoissansa upottanut itsensä; niin
luullaan yleisesti. Onhan löytty meren rannalta hänen hattunsa ja
huivinsa, aaltoin heittäminä maalle.

VARRO. Olisi nyt meillä helvetti, niin lausuisinpa: onnea matkalles
siihen tuliseen kaupunkiin, mun Flaminiani!

RACHEL. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!

MARIAMNE. Niin rukoilen myös minä.

VARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas,
lausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo
murhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. (Rachel
nojautuu Mariamnen olkapäälle)

ANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito!

RACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani.

ANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston.

VARRO. Mutta suloisella tavalla; ilmoittaen meille oikean koston työn.

ANGELO. Teidän oivallista veljeänne kohtasi niinmuodoin tragillinen
loppu?

VARRO. Tämä oli tapaus: Vankeudestansa vapautettuna vihdoin, pyrki hän
tulisella halulla kotoansa kohden, päästäksensä syleilemään suojattomia
lapsiansa. Mutta kova onni saattoi hänen ryöväri Vincention kynsiin, ja
nytpä seisoi perkeleen edessä oikea aatelismies, joka ei juuri sietänyt
nimeänsä ja kunniaansa herjattavan. Tietty on kuinka kiukkuinen
vihamies oli tämä vuorten villikarju kaikkea korkeutta ja aatelisuutta
kohtaan, ja hän huomasi kenen kanssa hän oli tekemisissä. Ja nytpä sekä
hän itse että hänen verinen vaimonsa käyttelit miestä kohtaan kaiken
heidän mustain sydäntensä virnistyksen voiman. Toki; satoipa heille
takasin uhkeita kompasanoja, koska jalo vanki haasteli totuuden
rohkeata kieltä, kutsuipa naasikkaa suoralla kielellä ryövärhurnakaksi.
Mutta sillonpa lemahti naaraspartin murhahimo tuleen ja liekkiin. Hän
tempasi miehensä huotrasta välähtelevän miekan ja lävisti urhean
veljeni rinnan. Mutta hän kaatui niinkuin sankari kaatuu, sylkien
vasten naamaa vihaista kuolemata, joka katseli hänen päällensä
tultaruiskuvilla silmillä. Hän kuoli, ja kirottu olkoon se käsi, joka
hänen kuoletti.--Mutta näinpä haastelen nuorasta hirtetyn miehen
huoneessa. Mitä sanot, Claudio?

CLAUDIO. Teidän tarkoituksenne käsitän. Tosin tulee minun kiittää
häntä, että hengitän vielä, mutta tietkäät toki, että iloitsen aina
koska oikeus ja järjestys maassamme saa voiton.

ANGELO. Siis on kohtalo saattanut joskus teitäkin yhteyteen tämän
naisen kanssa.

CLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä
tienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä
luoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa
pimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta
parta peitti hänen suunsa. Mutta hänen vieressänsä seisoi eräs nainen,
jonka vertaista kauneudessa en ole koskaan vielä nähnyt. Oi! hän oli
kaunis, vaihka paloikin hänen tulisissa silmissänsä kammottavan
voimallisten himojen liekki. Mutta minä itse kenties seisoin joteskin
kalveana; sillä kysyipä minulta ivaten tuikea mies: »pelkäätkö
kuolemata, sinä partanen apinja?» Minä vastasin: kenties vähemmin
itseni puolesta kuin vanhan turvattoman äitini, joka rakastaa poikaansa
ankarasti; sillä apinjan äitirakkaus on ääretön. Mutta seisonpa toki
lähempänä ihmissukua kuin kenties ulkomuotoni näyttää, ja sentähden
taidan myös tuntea lapsen rakkautta äitiäni kohtaan takasin. Niin
vastasin, ja nytpä, heidän oltuansa hetken äänetöinnä, sanoi nainen:
»antakamme viheliäisen elää»; ja sillon lausui hänen miehensä: »koska
on se sinun tahtos, niin tapahtukoon niin, muutonpa jo kiiriskelis
hänen päänsä tanteren sannassa jalkojeni edessä; mene tiehes
muukalainen». Niin hän lausui, ja olipa edessäni taasen elämän ja
vapauden tie. Tämän matkaansaattoi hän, joka kuitenkin oli vereen
tahrattu nainen. Mutta, hyvin muistain teidän oikean vihanne häntä
kohtaan, sanonpa nyt: rauha hänen tomullensa! Niin sanon, ja kenties en
ainoastaan siitä syystä, että pelasti hän kerran henkeni. Tosin oli hän
rikoksellinen, jaa hirmuisesti, ja rikos vaatii rangaistusta. Mutta
käykämme toki aina tuomiolle laupiaalla mielellä; sillä me emme tiedä
mitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten
äänen.--Mutta lempeä Rachel, ole ilonen taas.

MARIAMNE. Katso ylös ja huomaa kuinka ilta-aurinko kultaa meidän
vuoremme, luoden Armon laaksoon purpuraisen hämärän. Mille tuntuu
teille tämä laakso, herra Angelo?

ANGELO. Se minua ihastuttaa. Täällä keto kukkaskirjavana tulisesti
tuoksuu, tuoksuvat sirenipensaat, soma nerium ja myrtti, joiden hieno
haju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita
aavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee
virrassa, hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä
tuuittelee. Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka
seisoo rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä
väikkyy tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki
on yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella
kukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys
ja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni
Armon hymisevissä lehdoissa.

RACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa.

MARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee teidän
sielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa.

Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne,
jotka seisovat edessäni nyt.

RACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni.

ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä suloisena
iltana teidän laaksossanne.

MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne.

CLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa)

RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.

VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan
tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja
rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi!
(Menee oikealle)

RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä.--Canzio
ja Marcia tulevat vasemmalta)

CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa
vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä
ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa
vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne
ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta
niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin
sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi
hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo.

MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä
tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra.

CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen
velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen
päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja
hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva!

MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi
väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun
silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä
otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana
nuorukainen!

CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne
Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin
tietoa teidän kodosta ja suvusta.

MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?

CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein
tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?

MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan
sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä
maanpakoon kuin uskollinen morsian.

CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar,
niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti
yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja
kurjuutta kärsivä leski?

MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin
häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian,
jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren
kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme
Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta
kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä
taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin
parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan
niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan
rannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo
melkein raueta alas, kohtaissani teidän.

CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka
ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta
ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani.

MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan
vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä
huoneessanne morsian?

CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen
tein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri
ihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka
toimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon
taistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä
mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten
juhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi
näkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka
ihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön
sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen
vaivun.--Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni
eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana
vaeltaja!

MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne?

CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on
ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja
poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän,
jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne.

MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä
hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin
oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen
ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on
tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden
tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän
pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa
nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi
hänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken
onnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.

CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.

MARCIA. Hän on teidän orjanne.

CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla.

MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat:
yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön,
mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään
ei tiedä että olemme kohtauneet ennen.

CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta
käykämme esiin.

MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.

CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne
keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne.

MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti
oikealle)

CANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain
peloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon
Pallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten
Ilionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid,
sankarten temmellystä tähtäellen.--Sinä olet kaunis, ja senpätähden
karkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt,
niin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja
minä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan
minuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa
mukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu meidän
sisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan inhoittava kuin
kavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin taivaallista voi
viipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä pettää ja
kiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea kuva, mun
sydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista kuvaa, täynnä
lemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa huoneeseemme
myrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä musertelee, ja tätä
kaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi vaikea päivä, oi
tuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen tempoilee! Mutta
mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme
ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja herkenee
käynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan, mutta
nukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei muuta.
(Claudio tulee.)

CLAUDIO. Terve, Canzio!

CANZIO. Claudio, Claudio, mun uskollinen ystäväni! (Syleilevät)

CLAUDIO. Olet siis viimein tässä.

CANZIO. Tässä olen, Claudio.

CLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä.--Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan
johdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio?

CANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole
ehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla.

CLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt
yhteen ryövärten kanssa?

CANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran
tarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt
silmissäni ankaran kylmäksi.

CLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi kultasista
tienoista?

CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja
lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana.

CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki
heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja
tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä
lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka
liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy
tervehtimään heitä.

CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun
Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle)

CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin
ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi
entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa
sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan
sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni
taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja
levotonna väikkyy taivas.--Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi
reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka
taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.--Canzio,
Rachel ja Mariamne tulevat)

RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko
onnellinen, mun armas Canzioin?

CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen.

RACHEL. Mikä ilon hetki!

MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta!

CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole
tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja
vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves.

RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso!

CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen?

MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet
onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös.

CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat
kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna
korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa
himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni
ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät.

RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä
villisti tuijottelee alas maahan?

CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän.

RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä?

CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä
aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita
käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa.

RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois?

CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin,
ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.

RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi
mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen
tarkan ja voimallisen järkensä.--Noo, Canzio?

MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni.

CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh!

RACHEL. Canzio!

CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo,
ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea
ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka teen?
Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa
entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä,
Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean
tilan.

RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan
Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees
äitillisen ääneni.

MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta
uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus,
johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni.

RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut.

CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään!

RACHEL. Hiljaa, Canzio!

CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani
pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua
vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun
sydämmeni on rikoksesta vapaa.

RACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä
ehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka
vuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää.

MARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla.

RACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä.

MARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme.

RACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen.

MARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa.

RACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas.

MARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen!

RACHEL. Ole ilonen, ole ilonen!

CANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt
on murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta
valmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien
hameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten
kieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta
minä olen onneton.

RACHEL. Sinä olet onnellinen.

CANZIO. Onneton, onneton! Mutta--onnellinen toki. Haa! nyt kirous ja
autuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär.

RACHEL. Taivaan Jumala!

CANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden)
Rachel, ota pois sun kätes.

RACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi
veljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä
kadehtien riemumme hämmentää. Sano!

CANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa
äkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä)

RACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä?

MARIAMNE. Mitä ennustit sinä?

RACHEL. Se käy siis toteen.--Voi Canzio! kuinka taidat runtoa
sydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä?

CANZIO. Sen olen tehnyt, armottomasti olen sen tehnyt. (Tulee esiin)

RACHEL. Miksi teet sen?

CANZIO. (Eriks.) Kaunis Marcia! täytyykö minun unohtaa sinua ja
tehdä eloni äärettömäksi aavikoksi? Mutta jos sun sydämmes päivieni
kulta-aarnioksi määrään, niin kuoletan nämät kaksi sydäntä tässä. Mihen
käännyn siis? (Kellonsoitto kuuluu)

RACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto!

CANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme. (Kuultelee
alaskallistetulla päällä)

MARIAMNE. (Eriks.) Pyhä Madonna, katsahda laupiuudella alas hänen
päällensä! Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka
julkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa
tuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä
myrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! (Soitto on taukonut)

RACHEL. Canzio, mennäänkös kotia?

CANZIO. Niin, kotia. (Menevät oikealle)




Toinen Näytös


(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä,
joissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi
kummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.)

PALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää herrasväkeni
tulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla puistossamme.

MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan?

PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo.

MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni
yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton,
ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä
Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi
näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka
korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta
julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini,
mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on
linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme
tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin
olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että
hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä
myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat
katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta
visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista
onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka
tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen,
vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio
katselee häntä kummastuen)

CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran.

MARCIA. Kenties erehdytte.

CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla.

MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin.

CLAUDIO. Te elätte siis?

MARCIA. Sen näette.

CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...?

MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni.

CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän?

MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä.

CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te
olette murhannut.

MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä.
Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan?

CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä.

MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä?

CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on
puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä
luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana
kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää
että äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään,
kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä
kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin.

MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken
onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta?

CLAUDIO. Sitä en tahdo.

MARCIA. Minä kiitän.--Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea
ritari?

CLAUDIO. Minä toivon niin.

MARCIA. Vannokaat minulle pyhästi...

CLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja
toista.

MARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä
Vincentio oikeammiten oli?

CLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te.

MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia.

CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren?

MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas.

CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta.

MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet.
Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen
tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme.
Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni
kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton,
ja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin
vankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme
toki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan
maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja
myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan.
Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas,
hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret,
sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko.
Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän
sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian
vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun
leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin
rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja
turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein
heille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului
muutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto,
surmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo
sekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista.
Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden.

CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen.

MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla,
siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten
metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja
lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen
pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin
täynnä murhetta ja vimman kamppausta.

CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan
peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä.

MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin?

CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne
tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo.

MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.--Mutta teiltä vaadin
pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne
ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden
peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä.

CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en
poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette
tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt,
koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen,
jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun
vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain
ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa.

MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta
eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.--Mutta joku lähestyy.
Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle)

CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta
onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen
nainen! (Canzio tulee periltä)

CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua
päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen
Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta
kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja
Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko
siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme
nyt?

CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa
sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava
loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio.

CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja
yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa.

CLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin.

CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää.

CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä,
Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun
levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään
kukkaskohtuun.

CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin
kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta
huulilta. Oi kuinka tuskallista!

CLAUDIO. Mitä aattelen tästä?

CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita.

CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin
turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.

CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin
kyynelsilmänen lapsi.

CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen
isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin
lapsena ennen?

CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.--Älä katso
puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä
aattelet sinäkin samoin.

CLAUDIO. Nyt erehdyt.

CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä.

CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen.

CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä
kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain
muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa
ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden
nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan,
esimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä
verraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta
eipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan
kaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa.--Näin
uskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme
kuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja
kaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais
arvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden
katovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella
alas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain,
taistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta
kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos
niin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää
sen.

CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä
näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti;
miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös
henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt
logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin
äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin
sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun
valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et
olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana
häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän
toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei
tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty.
Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei
löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä
lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman
juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan
tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen
joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta?--Kas tässä
lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas.

CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää
häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta)

VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä)
Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin
tällöin? Eikös niin?

CLAUDIO. Niin on.

VARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on
laitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä?

CANZIO. Minä en tahdo lystäillä.

VARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta?

CANZIO. Se ei ole tapani.

VARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä.

CANZIO. Miksi ravistelette olkaani?

VARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen
nallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän
herrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee
tuossa?

CLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia.

VARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita
kapriisiä, mun ystäväni!

CLAUDIO. Sitä en usko.

VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa
ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä?

CLAUDIO. Sitä en tiedä.

VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän
salaisuuden ulos?

CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen?

VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni
keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon
sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista
viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme;
ja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas
vie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on
vieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin
syytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme
tässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen
kisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä
kolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten
noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen
mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien
piirissä?

CLAUDIO. Sitä en tee.

VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme
killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio.

CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne.

VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia?

CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen.

VARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei
uskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla. Tiedä
että pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme terveellinen
tuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy meille harmaaksi. Ja
mitä sanovat runoniekat?

CANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät
lauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn
vaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme
lankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa puhumme ja
teemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja kaikkea tätä
koristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta!

VARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi etelästä!
Mutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja ilosella
hummauksella on historjallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta
tähänpäivään asti.

CANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin.

VARRO. _Taciturnitas_. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli?

CANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta isääni
kohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina
munsieur Kainin päivistä.

VARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni!

CLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin
kiihoitettu.

VARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua?

CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä
teille.

VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä
kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme,
Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven
oikealle)

CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme,
koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle)

VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa
ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme,
koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa,
mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on
syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla?
Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin
takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana
asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle
kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina
kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin
kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta
suvusta, niinkuin sinä.--Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja
tule sitten ilosena seuraamme. (Menee)

CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja
samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana
loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi
syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi
mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin
onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten
äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti.--Mutta
mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski
joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni
oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni
mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten
tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja
koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki.
Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja
hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee
mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on
ijankaikkinen elämä.--Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne;
emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta
onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja
otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi
heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa
katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?--He
lähestyvät.--Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn
vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt
tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne
tulevat)

MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen.

RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni?

MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille
ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo)

RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten
hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo
mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan,
kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa
hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä
sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas,
ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio.

CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa
etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin
pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä
ja hyviä kuin te.

RACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä
tässä asiassa olen kovin utelias.

CANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna.

RACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa
päänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen
povensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas.

CANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla
kuultella mitä sanon?

MARIAMNE. Sen lupaan.

CANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti?

MARIAMNE. Sen teen.

CANZIO. Ehkä saattaisinki sydämmesi vallattomasti paisumaan?

MARIAMNE. Ole rauhassa.

CANZIO. Oi Mariamne! minä tiedän sinun järkeväksi naiseksi ja toivon
huomaavasi, että teen nyt myöskin järkevästi minä.

RACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton
sulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen
sydämmen iskut.

CANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet,
palvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala,
Jumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja
krysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan
ihanata uskoa näin.

MARIAMNE. Etkö usko sinä samoin?

CANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten
tarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on
katonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä
elämä ja luonto.

RACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut
niin? Mitä uskallat sanoa?

MARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän
hänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet.

CANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme
yhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut.

MARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit
rikki meidän liittomme.

CANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien
onneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti.

RACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles,
Canzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä
väkisten helmassansa)

MARIAMNE. Makaa rauhassa ja muista mitä lupasimme.

RACHEL. Canzio! O, o, mun kultanen toivoni täällä!

MARIAMNE. (Canziolle) Mitä tahdot sanoa vielä?

CANZIO. Etten tahdo sun onnettomuuttas.

MARIAMNE. Ja siitä mahdan olla sinulle kiitollinen.

CANZIO. Minä tiesin tämän myrskyn.

RACHEL. Mun ainoa, kultanen toivoni täällä! Voi, tuhannen kertaa voi!

MARIAMNE. Minä rukoilen sinua, hillitse mieles! (Canziolle) Sallitko
mun kysyä, mikä sammutti näin äkisti sun lempesi mua kohtaan?

CANZIO. Eräs toinen nainen, jota lemmin äärettömästi.

RACHEL. Haa!

MARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua
taas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko
koskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä
kirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä?

CANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä
sokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta,
ottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä
järjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa
hääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä.

MARIAMNE. Oikein, Canzio!

CANZIO. Oi, älä virnistele!--Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä
liittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä
auringonkierrosta enemmin kuin minä.

MARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes.

CANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni
onnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä?

RACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain.--Mariamne
kalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun
otsaas?--Kalvea kuin kuolema itse.--Laske mun käteni sun otsalles.

MARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel.

RACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa,
jyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja
vuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä
Mariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä,
silittelee toisella kädellään Rachelin kiharia)

CANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle
olen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida
enään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo.
Tehty on tehty.--Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja
uneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä
kenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani
terästetty.

MARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten
otsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet
tehnyt? Canzio!

RACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen
käymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä
vaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet,
Mariamne?

MARIAMNE. En rukoilla häntä.

RACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä,
joka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää
sydäntänsä.

MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio!

CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä!

RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta,
Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä!
Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella
voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä)
Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista
Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka
kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja
kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko?

CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan.

RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua
katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä.

MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on
toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa
mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas,
Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin,
jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä
kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot
aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua
palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen
haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen
liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello!

RACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös
Rachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja,
kallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa
hänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi.
Enkö ollut sinulle raskas nostaakses?

CANZIO. Et.

RACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen
käymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei
olekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu
kohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me
olimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit
onnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs
onnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet
silmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden
muassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni
paras, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme
vallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty,
vetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes
vaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme
varten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi
johtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä
riehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa
herjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah!
meidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja
sinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja
hirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen
velkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä
isiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä
jumalten suurimpaan kostoon.

CANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja
vielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti
Dijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän
Octavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa,
minä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan
aina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei
tehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten
ansioluettelo armottoman suuri.--Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot
taivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä
Marcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on
sydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin)
Vaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti,
jalosti kuin jumala: Lemmitkö minua?

MARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen
divanille; Mariamne menee ulos periltä)

CANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen.

MARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin.

CANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista!

RACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni.
Minä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni?
»Terve, armoitettu!» sanoi enkeli Gabriel.

MARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään.

RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli
linnanherran sydämmen herra?

MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan.

RACHEL. Morsian Barbariasta.

CANZIO. Parman kaunis tytär!

RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta.

MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä
polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne
komean linnan.

RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma.

CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen.

RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä
tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan
maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla,
tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein
edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko
moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja
joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä
rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi,
ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa
nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja
tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin
hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä
ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa.

MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu!

CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani,
Jumal' avita! sitä en tahtois.

RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä
hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.--Mitä
lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun
ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua,
kurja morsiuskunta.--Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään
kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän
ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa
kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee)




Kolmas Näytös


(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)

RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka
taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka
sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota
hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana
miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän
kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja
näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen
teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä
seisahdat.--Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos
ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni
ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.--Noo, onpa tosin korea ja
hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy
hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä
inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et
huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen
himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua
surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.--Mitä olet tehnyt? Mutta voi,
jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja
Claudio tulevat)

VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän
rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman,
sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja
hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän
nuoriherra?

RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos,
puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta
puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri
äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.

VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon
löylyä kaikkialta.

RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen
häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei
kaukana tästä.

VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa!
olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä
toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti
paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei
auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa
kohtaan.--Mariamne parka!

RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä
loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä
vaivun hautahaani.

VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen
hirteen.--Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä
on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön
tähden, tytön ja viinin? (Laulaa)

    »Medchen, vein und sang,
    Trallalaa!
    Medchen, vein und sang.»

Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle
opetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan
kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan.

RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio?

CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin.

RACHEL. Tosi kuitenkin.--Niin, mitä aattelet?

CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa
hän onnensa pois.

RACHEL. Jaa, sen tiedän.

CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän.

RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin.
Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.

CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta,
joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.

RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan
taas?

CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.

RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka
kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa
mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.

CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees,
ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.

VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on
syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on
mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on
varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni,
on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.

RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri
ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten
jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti.
Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka
kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän
tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen
jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.

VARRO. Mitä hulluuksia! Höh!

CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys
Canzion surman.

RACHEL. Voi veljeäni!

CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos
viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä)
Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja
musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa
viheliäinen itsemurha.

RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä
estääksemme kaikesta tästä?

CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.

RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.

VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme
vastaan vimmatusti.

CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme
matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä
lähettilääksemme?

VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme
kohtaan.

CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.

VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei
yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja
sillon vaikenee ritarikin povessani.--Minä saatan hänen tänne oikein
nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)

CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja
huokauksissa oljentelee.

RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä
yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi
kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän
käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja
silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto.

CLAUDIO. Kurja Mariamne! (Varro ja Marcia tulevat vasemmalta)

VARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami.

MARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki?

VARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman
hentomielisen sanan, sinä ylevä nainen.

MARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian.

CLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo
mahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos
on teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen,
toivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle
hän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän
unohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on
hänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut,
viettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön
lapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen,
pimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni
hän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska
hourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois,
sillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky.
Sillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut
osaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin
ja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä
tarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä
on teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen
rauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne.

MARCIA. Millä keinolla, mun herrani?

CLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat
itsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me
tahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin
herttaiseksi kuin mahdollista.

RACHEL. Sen lupaamme.

VARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen.

MARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä
ryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja
siinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota
aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.

CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki.

MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä,
että lempi myhäilee järjen päätteille täällä.

CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein
katumuksen katkeruus.

MARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä
sydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka
seuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka
uudistetut kerrat äitiksi päätyy.

CLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti.
Paetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen
tiellenne myötä.

VARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan
hengensä ja verensä naisen tähden. _Sacramento!_ minä tahdon olla
teidän suojeleva ritarinne.

MARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo.

VARRO. Ah! suokaat anteeksi.

MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä.

VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te
leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte
jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan
viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.)
Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu.

MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen.

RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan
nimessä!

MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama
tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä
rukoilette?

RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät,
hyvä vaimo!

MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen,
tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät
onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä
taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin?

RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan
kadotukseksi.

MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis
kaartain taivaan kirkkauden läpitse?

VARRO. Tässä ei auta _concilium_, sen kuulemme.

MARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan
nektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä
julkeus!

CLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille.

MARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle
sisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema!

VARRO. Haj djaj!

CLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat!

MARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani
rohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte
Albericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa
teille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä
äänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne.

CLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä.

MARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän
ystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni,
kerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa.
Ryövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä
kaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen
loalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta,
ilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät
salassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa
ei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu
täältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on
onnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen.--Marcia kovemmalla
äänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy.

VARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys:
En tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun
ritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin
kunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka
hän kerran antoi puhtaalle immellensä.

MARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis
häntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon
rannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte
poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.

VARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden
Claudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me
rukoilimme turhaan.

RACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi.
Mutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus.
Kuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen
lupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo
sydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen,
ympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani
omaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti
leukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon
menneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin
lähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian
maata, _patria cara_, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä
Canzion vintiötyötä.

MARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee
vasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta)

RACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun
portille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä.

MARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy?

CLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä
huoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa
perkele.

MARCIA. Mitä enemmin vielä?

CLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohden
Claudioo)

CANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira!

RACHEL. (Kiljahtaen) Canzio! (Ryhtyy häneen)

VARRO. Hiljaa, pojat! (Ryhtyy myös Canzioon. Tuima teiskaus)

MARCIA. (Eriks.) Oi, olisi hän tällä hyökkäyksellä lävistänyt julman
Claudion!

CANZIO. Hänen pitää kuoleman!

RACHEL. Oi veljeni, veljeni!

CANZIO. Kuoleman!

VARRO. Poika! sanon minä.

CANZIO. Hellitä, ukko! (Temmasee kätensä irki Varrolta, joka kaatuu ja
pudottaa hattunsa)

RACHEL. Canzio!

CLAUDIO. Päästäkäät hän, ja minä vannon, ettei pysty hänen miekkansa
tänne. Rachel, ole rippumatta hänen käsivarressansa.

CANZIO. Pois, portto! (Rachel hellittää)

RACHEL. Portto? Sanoitko niin?

CANZIO. Niin luulen.

RACHEL. Suokoon Jumala syntisi anteiksi kerran! Mitä sanoit?

CANZIO. En muista. (Uhaaten) Claudio! (Claudio seisoo liikkumatta)

VARRO. (Noustuansa ylös) Onko tämä mailma heittänyt kupperkeikkaa! Onko
kaikki nurinniskoin, sekamelskassa! Haa! sinä kiukkuinen pedon penikka,
mitäs teit? Olethan jo täyskarvanen peto. No no, enpä vaadikkaan sinua
kunnioittamaan tätä flinttusta, (Taputtaa päätänsä) sitä en vaadi,
mutta muista äitiäs tuossa ja kauhistu, jos peto kauhistua voi. (Panee
hatun päähänsä)

RACHEL. Peitä, kätke, pimeys, mitä hän sanoi. Minä tahdon unohtaa sen
sanan; unohtaa, unohtaa, unohtaa!

CANZIO. Claudio, sinä olet minua herjannut, herjannut morsiantani
Marciaa.

MARCIA. Minä olen muukalainen, ketä tarvitsee heidän peljätä, ellei
puollusta minua hän, jonka huomaan annoin sydämmeni? Canzio, oletko
mies? (Menee)

CANZIO. (Kohottaa miekkansa ilmaan) Sen tahdon näyttää! Kuolema ja
kirous, sinä olet minua herjannut, Claudio!

CLAUDIO. Tarkoittaen onneas. Tahtoisinpa siirtää povestasi pois tuon
kavalan, vaarallisen kärmeen.

CANZIO. Menköön henges, sinä konna!

RACHEL. Suuri Jumala! (Canzio uhkaa miekallansa Claudioo, joka seisoo
yhä liikkumatta ja katselee tyyneesti Canzioo)

CANZIO. Sinä olet loukannut mun kauniin Marciani!

VARRO. Sinä olet loukannut mun ihanaisen Rachelini, minä manaan sinun
ulos, manaan sinun veriseen taisteloon.

CANZIO. Pois tästä te ja Rachelinne samoin.

VARRO. Vintiö, minä manaan sinun ulos!

CANZIO. Minä manaan teidän pois! Tässä on minulla suoritettavana kiire
asia tämän ystäväni kanssa.

VARRO. Oikein! Minä ymmärrän, ja toivon tapahtuvan niin. Vaadi ulos
häntä koreasti, poikaiseni, ja Claudio käy puolestamme taisteloon,
Italian kunnokkain miekkailija kamppailee mun Rachelini tähden.
Ihanata!

RACHEL. Siihen on Claudio liian järkevä ja vakaa.

VARRO. Ei; astukoon hän miehenämme tanterelle. Mutta me lähtekäämme
tästä tieheemme. Tule, lapseni.

RACHEL. Sallikaat minun olla. Minä tuskin käsitän mitä on tapahtunut.

VARRO. Ja hän on kyllä käsitellyt meitä. Käy pois sun ruman veljes
näkyvistä. (Menee)

RACHEL. (Eriks.) Mihen astelisin, koska toivo on mennyt? Mariamne,
sinun murheelliseen helmaas rientää murheellinen Rachel. (Menee)

CLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan
kylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta
sallimuksen kättä. (Menee)

CANZIO. (Huomaamatta Claudion lähtöä) Marcia! sä vihasi tulessa seisoit
kauniina kuin Jumala. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua
tuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta
paistamaan. Sun tähtes uhkaillen mä astuisin vaihka vastoin koko
mailmaa, ja hän, joka tahtoo leikata sun kunniaas, hän kuolemalla
kuolkoon. Claudio, käykäämme nyt vastuksiin rinta vasten rintaa
leimahtelevilla miekoilla. Claudio! (Katsahtaa ympärillensä) Oletko
mennyt? Mennyt olet, mutta halaanpa joutua yhteen kanssas pian taas;
sillä povessani riehuu koston jano.--Giovanni, kiirehdi tänne!
Giovanni! Mies, enkö nähnyt sinua tuolla tammien juurilla?--Claudio,
sinä mun impeäni, säteilevä niinkuin aurinko, olet kironnut, häväisnyt,
ja tämähän polttaa mun sydäntäni.--Giovanni! (Giovanni tulee)

GIOVANNI. Mitä tahtoo herrani?

CANZIO. Viimein toki tässä.--Mutta kuinka kuluu ijankaikkinen aika?

GIOVANNI. Kohta ehdostaa.

CANZIO. Ehdostakoon jumalten hämäränaikaan!--Missä on ystäväni Claudio?

GIOVANNI. Hän on jättänyt linnamme.

CANZIO. Samoin teen myös minä ja heitän vieraamme sinun uskolliseen
suojaas. Sano Marcialle, että palaan aamun tullessa, ja katso ettei
hänelle pahoin käy.

GIOVANNI. Tahdon olla hänen tarkka vartijansa.

CANZIO. Sinun uskollisuutesi on tunnettu.--Mutta varro! Yksi toimi
tehtävä nyt kohta. (Ottaa päiväkirjansa taskustaan ja kirjoittaa
plyijyspännällä. Erikseen ja kirjoittaen) Claudio! Oletko oikea ritari,
niin käy mua vastaan miekkoines ja kumppanines Arnon rannalla koska
huomispäivä valkenee. Sinä muistat paikan, jossa, tullessani Neapelista
ensiksi kohtasimme toinentoisemme. Siinä iskekäämme yhteen niinkuin
todelliset sankarit. Mutta tiedä, elles huoli tästä sanastani, vaan
saatat minun odottamaan turhaan, niin tahdonpa olla sinun kiusanhenges,
sinun perkelees, kunnes viimein miekkasi lentää ulos huotrastansa.
Canzio.--(Sieppaa irti lehden, tekee sen kirjeeksi, jonka hän antaa
Giovannille) Saata viipymättä tämä kirje Claudiolle. Sisältö ei
tarvitse koskea sinuun.

GIOVANNI. Siitä olkaat huoletonna vaihka löytyisi siellä tuomiopäivän
suuri salaisuus.

CANZIO. Mene! (Giovanni menee.--Canzio yksin) Siis olen nyt ottelossa
kaikkein kanssa, kaikkein, mutta kallis on myös hinta, jonka tähden
kamppailen, ja paljosta luovun. Mariamnen jätin, isäni veljen potkasin
tykööltäni pois, vihani myrkyllä karkoitin Rachelin sydämmen kauvas, ja
huomenna käyvät ristiin Claudion ja Canzion miekat. Miekkailemisen
konstissa hän tosin on mestari, ympärmainittu tämän kuntonsa tähden,
mutta kehnompia siinä juonessa en ole juuri minäkään, vaan olinpa
ensimäinen florettiniekka Neapelin nuorten sotilaskukkoin joukossa.
Mutta yhtäkaikki, hän olkoon kunnokas tai tomppeli; olisinhan
viheliäinen pelkuri minä, jos ainoastaan luottaissani mieheni
heikkouteen, uskaltaisin käydä rinnustukseen hänen kanssansa. Hän
olkoon taidossansa mahtava kuin pyhä Yrjänä itse; minä rynkään päin.--
Nyt ystäväni Giottin luoksi, siellä vietän yöni, uneksuen kauniista
Marciasta, jonka tähden huomisaamun punertaissa Arnon rannalla
miekkaani välkyttelen. (Menee vasemmalle. Rachel ja Mariamne tulevat
oikealta)

RACHEL. Canzio! Ei, häntä ei ole tässä enään.

MARIAMNE. Turhaan teet sinä työtä ohjaaksesi häntä näin himojensa
virran vallassa. Mahdotonta! Nyt kiitää hän vaan eteenpäin, kunnes joko
nielee hänen tuima kurimus tai ehtii hän toivotun rannan.

RACHEL. Kadotuksen kurimus hänen nielee, ellen telje hänen tietänsä.

MARIAMNE. Sitä et voi hänen riehetessaan näin hurjasti.

RACHEL. Onpa hän muuttunut. Hän, joka ennen oli sievä ja kaino
nuorukainen, hän raivoo nyt kuin rutto, luoden ympärillensä murhetta ja
valitusta. Hän tahraa kielensä lauseilla, jotka jäädyttävällä
väristyksellä kohottavat hiuksemme pystyyn. Mitä sanoi hän? Miksi
kutsui hän minun? Oi, etten taida unohtaa sanaa, joka muistossani
lakkaamatta huutaa! Oi, etten tiennyt sulkea korviani, koska aukenivat
hänen ihanat huulensa tähän sanaan, joka aivoani pyörryttää ja saattaa
minun oksentamaan sydämmeni ulos!

MARIAMNE. Mutta mitä lausui hänelle hänen ystävänsä Claudio?

RACHEL. Ah, kuinka halpa itserakkauteni sai hävetä! Sinä muistat mitä
heikkoudessani Canzioo kohtaan ilmasin sulle kerran. Sanoinpa, että
häntä kernaasti katselin Claudion rinnalla, jonka julmuus turhassa
mielessäni korotti Canzion kauneutta moninkerroin. Minä narri, narri!
sainpa hävetä nyt. Kuin sankarten sankari, kuin uros taivaasta, niin
seisoi Claudio, seisoi tyyneesti, säälien ja armotellen katsahtain
Canzioon, joka riehui hänen edessänsä kalvea kuin kauhistus, riehui
vihan hengen vääntämillä kasvoilla. Julma hän oli ja hirmuinen, mutta
kirkas majesteeti Claudion silmistä säteili ulos, ja ah, kuinka kaunis
hän oli!--Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on
viimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen
ahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro
minua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän
käyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon
helmaan. (Menee vasemmalle)

MARIAMNE. (Yksin) Kuinka lapsekas! Tai olisiko jo järkesi hairahtunut?
Mutta enhän kuitenkaan ihmettele, ettäs levotonna tuskittelet, koska
muistelen kuinka sydämmesi hänen tähtensä helleydestä paloi. Sinä et
taida häntä unohtaa, mutta ylistetty olkoon korkeuden ruhtinas, että
kelmenee hänen kuvansa Mariamnen muistosta, ja rauhan teemme kohtalo ja
minä. Tosin taistelin sodan vaikean ja väkivaltaisen; sillä hän oli mun
lemmittyni. Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki
tuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu, niinpä tässä sydämmeni
kuumat laineet mun sieluni tahtoivat upottaa. Mutta ylös pimeydestä,
myrskystä ja häiriöstä mä katsahdin ijankaikkiseen aamutähteen, enkä
vaipunut vaan kohosin, ja kauvas jäivät jyrisevät laineet jalkojeni
alle. Armos minua nosti, sinä ijankaikkinen, ja nyt seison rauhan
vuorella mailman hälinästä korkealla, ja ympärilläni hymyilee äänetön,
pyhästi tuoksuva myrttimetsä ja hämärsalaisesta hekumasta poveni hehkuu
ja voimallisesti kohoo. Niin on nyt elämäni päivä. Mihen vertaan sen?
Se on juhlapäivän tyyni, himmeä ilta kaukana, metsäsellä
hyvänhajuisella vuorella, jossa haudan hiljaisuus hengittää; mutta
lännen reunalla väikkyy tulinen punerrus, ennustaen uutta päivää, joka
illaksi ei käy.--Hetkeni on lyönyt, ja kaikki tahdon uhrata sun
kunniakses, Kaikkivaltias. Ah, että kurja ihmislapsi täällä, tämä
mateleva mato, uskaltaa kieltää sinun vallitsevan korkeutes istuimella!
Mutta häväisijän runnot sinä viimein voimasi vasamalla. Iske alas, iske
alas, sun kaikki polttava nuoles ja näytä, että sinä yksin olet mailman
johtomies ja herra! (Rachelin laulu kuuluu metsästä) Miksi laulaa hän?
(Marcia tulee oikealta)

MARCIA. Jumalan rauha, sinä jalo neito! Kuinka käy leikki?

MARIAMNE. Mitä tarkoitatte?

MARCIA. Leikkiä, jossa yksi on säkki ja toinen suu. Hoo, te käytätte
ukkostanne hyvin.

MARIAMNE. Vaimo, välttäkäämme olemasta toinentoisellemme vaivaksi.
(Eriks.) Tämä oli Rachelin ääni; mutta onko hänellä syytä laulaa näin
ilosesti? Minä kiirehdin hänen luoksensa. (Menee vasemmalle)

MARCIA. (Yksin) Korskeus vastaan korskeutta. Jaa, tässä on tulta, tässä
on tuulta mun ympärilläni, mutta lujana käyskelen ja varron mitä
tuleman pitää. Ja nyt tulee joko onni armas tahi kaatumus jyrkkä.
(Gregorio tulee oikealta) Mikä kiiru sinulla, poika ja miksi katsahdat
niin villisti ja vihanterävästi? Ketä etsit?

GREGORIO. Yhtä miestä!

MARCIA. Ja tämä mies on sytyttänyt vihas?

GREGORIO. Häntä vihaan aina kuolemaan asti.

MARCIA. Ken on sitten tämä onneton mies? Sano, poikaisein. Luulenpa
tuntevamme toinentoisemme sitten eilistä iltaa, koska ostin sinulta
marjoja tuolla vuorella.

GREGORIO. Ja maksoitte marjani hyvin. Mutta nyt en mieli juuri
kiitellä, toista palaa mielessäni.

MARCIA. Olethan herra Claudion palvelija?

GREGORIO. Olen ollut, mutta tänäpän otan hänestä eron ja oikein
kuumalla kädellä. Oi kirous!

MARCIA. Tämä ei ennusta hyvää. Sinä hengität tulta ja liekkiä, ja
povessasi näen kamalasti kiiltävän tikarin.

GREGORIO. Ken taitaa minua kieltää kantamasta sitä? Olkoon se siellä
ketä varten hyväänsä.

MARCIA. Miksi haastelet kanssani peitellen hänestä? Minä huomaan nyt,
että kohden Claudioo on vihasi teroitettu, kohden miestä, jota minäkin
vihaan sydämmeni pohjasta ja jolle olen velkaa verisen koston.

GREGORIO. Hahaa! siis taidamme ottaa toinentoistamme kädestä ja rynkätä
päisin yhdessä.

MARCIA. Kaiketi on minulla syytä vielä enemmin kuin sinulla vihata sun
herraas. Mutta kuinka nosti hän sun kostos himon?

GREGORIO. Vimmatulla tavalla. Minä tahdon kostaa vaihka henkeni
hinnalla, vaihka hinnalla tuhannen hengen! Piestä minua oman morsiameni
kasvoin edessä! (Marcia pyrskähtää nauruun) Te nauratte!

MARCIA. Kuullessani, että on sinulla morsian vaihkas olet vielä niin
nuori.

GREGORIO. Me olemme salaisesti kihlatut. Mutta surma ja hävitys! enhän
kehtaa enään lähestyä häntä; niin inhoittavasti pieksi minua hänen
edessänsä kirottu Claudio, tämä orangutangein kuningas. Kaikin vähin
taidan häntä lähestyä ennenkuin olen kostanut miehen, joka minua
pilkkasi niin häijysti.

MARCIA. Miksi tahtoi hän rangaista sinua?

GREGORIO. Tämä totinen maisteri sanoo tahtovansa opettaa haastelemaan
minua totta. Totta, totta! Niinmar! Mikä on totuus? Kuinka hyväänsä:
hävyttömästi nuorukaista kohdeltiin, ja sentähden tahdon kostaa, kostaa
verisesti. Voi! varroinpa jo, kurja, kauvan häntä tien käännöksessä
tuolla, lymyssä kuin nälkänen partti, mutta uhriani ei kuulunut täältä
milloinkaan. Kihelöitsevä poveni ei kuitenkaan antanut minulle
kauvemmin rauhaa, vaan pakoitti mua etsimään karhuani täältä. Missä
ollee hän?

MARCIA. Ole rauhassa, poikani. (Eriks.) Hän on mulle sovelias ase
poistamaan elosta Claudion, jonka lujuutta nyt epäilen kovin koska näin
voimakkaasti ponnistetaan. Mutta tuskinpa hän onnistuisi, jos näin
tyhmänrohkeasti hän karkaisi esiin. (Ääneensä) Poika, minä sanoin, että
vihaan sun herraas, ja sanon vielä, että katsoisin parhaaksi jos tämän
miehen sydänveri kylmenis; sillä hän seisoo mun suloisimman toivoni
tiellä. Tiedä, sorrettu nuorukainen: hän tahtoo temmasta minulta mun
rakkaani, mun kauniin Canzioni, tämän linnan herran, yllytettynä siihen
tuon virnakan, tuon hyljätyn Mariamnen kyyneleiltä. Ja minä pelkään
hänen menestyvän hankkeessansa; sillä Canzio pitää häntä lujempana,
jalompana ystävänä kuin hän on ansaitseva pidettää. Siis on minulla
syytä toivoa tämän miehen kuolemata. Täytä tarkoitukses, poika, ja
saata hän päiviltä pois, mutta varokkaammin ja toisella tavalla kuin on
aikomukses nyt. Muista, että hän on miekastelija, jonka silmä on tarkka
itsevarjellukseen.

GREGORIO. Antakaat parempa keino ja minä olen valmis.

MARCIA. (Antaa hänelle pienen pullon) Saata niin, että nielee hän tämän
pullon sisällön, ja hän on tyytyväinen ainiaan.

GREGORIO. Sen nielköön hän huomenna aamujuomassansa. Hyvä! jos
tavaranne vaan tappaa.

MARCIA. Tappaa varmaan, ainakin mentyää kolmen, neljän tunnin.

GREGORIO. Oivallista! Sitten ei hän näe enään huomista puolipäivän
aurinkoa.

MARCIA. Saata niin, ja ole huoletonna tulevista päivistäs, kun minä
vaan kerran olen tämän linnan emäntä.

GREGORIO. Sen lupauksen edestä kiitän teitä, ja lupaan, että pian
kuulette kuolon sanoman hyvin mieluisan. (Menee oikealle. Pimii
illaksi)

MARCIA. (Yksin) Yhtäkaikki; yksi mitta enemmin tai vähemmin
verivirrassa, joka höyryen mun ympärilläni kiertoilee kuin maan viilun
ympärillä Okeanoksen öinen virta. Ylös nousevat mustanpunertavat usmat,
mailma yöksi pimentyy ja perille mun kiirehtiä täytyy ennenkuin on
myöhän. Mä juoksen halki avaran aavikon kohden taivaan synkeätä reunaa.
Mä hyppään, hameliepeheni huminalla liehuu, koska kuuma helvetti mun
jäljessäni huohottaa, huohottaa kuin koira, joka lakkaamatta juoksi.
Mutta rikkaus ja kulta ja aviosvuoteeni ilot kauniin Canzioni kanssa
olkoon se salamanderinpuku, joka ajan vielä kestää tämän mustan koiran
hengitystä vastaan. Marcia, sä löydät aavan santameren keskeltä ihanan,
kalpean Ammoniumin saaren, jossa Hymenin temppeli seisoo. (Menee
vasemmalle.--Mariamne tulee, taluttaen Rachelia, joka on mieletön)

MARIAMNE. Seuraa minua, Rachel, minä rukoilen.

RACHEL. Mitä tahdot minusta?

MARIAMNE. Tule kanssani kotia.

RACHEL. Kotia? Minulla ei ole enään kotoa.

MARIAMNE. Miksi haastelet lapsekkaita? Seuraa minua kiltisti ja älä ole
itsepäinen. Rientäkäämme ennen pimeyttä.

RACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja
laulelin.--

MARIAMNE. Mitä tapahtui sillon?

RACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli.

MARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni!

RACHEL. En tule, en tule, en tule!

MARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen
järkensä.

RACHEL. Ei yhtään pimeyttä, sen huomaat, koskas kuulet mitä tapahtui
istuissani Arnon rannalla. Nousi äkisti mun povestani valkeus
ihmeellisen heleä ja hieno, niinkuin nousee uusi autuuden aika. Mutta
se nousi koillisesta, hohtaen kuin tuhannen taivaan kaarta; sieltä
välähti se lounaiseen, väikkyi kauvan sinnen tännen, vavahdellen
oikealle, vavahdellen vasemmalle kunnes seisahti se viimein ja rupesi
hymyilemään hopeakirkkahaana. Tämä oli valkeus, joka povestani paistoi
ylös pyhille kulmilleni, paistoi kiharieni iloseen yöhön, että
kimeltävässä loisteessa uiskenteli nuoren immen pää, ja hän lauloi
aamulaulun.

MARIAMNE. Rachel, annas tännen tämä pääs. (Painaa Rachelin otsan vasten
rintaansa) Ummista nyt silmäs ja koeta aatella kuinka on sun oikea
laitas.

RACHEL. Sen sanon kohta, (Nostaa jalosti päänsä ylös) sanon, kohottaen
otsani korkealle. Minä olen impi, puhdas impi. Mutta kuulitko mitä hän
sanoi?

MARIAMNE. En kuullut.

RACHEL. Hyvä!

MARIAMNE. Mitä sanoi hän?

RACHEL. Kysyitkö?

MARIAMNE. Kysyin.

RACHEL. Saitko tiedon?

MARIAMNE. En.

RACHEL. Hyvä! Kaikki peittäköön pimeys ja yö. Mutta kylmästi puheltaa
yöseen tuuli ja vahterjat huokailee.

MARIAMNE. Sentähden lähtekäämme.

RACHEL. Mihen lähtisimme?

MARIAMNE. Kotolinnaas, joka seisoo edessämme tuossa.

RACHEL. Linnan porttia vartijoitsee traakit, peikot, kyöpelit ja
menninkäiset, katsahtaen hirmuisesti tännen. Nyt he kurottavat tuliset
kielensä mua kohtaan ja tahtovat mun niellä, raukan, kuin kärme pienen
sirkan kitaansa temmasee. (Pimeä yö)

MARIAMNE. Rachel, Rachel, sä uneksut vaan.

RACHEL. Kaiken mailman ja mustan syvyyden kiukkuinen viha on mun
piirittänyt ja kaukana, kaukana, on äitin-armo. (Kovalla äänellä) Mutta
armahtakaat toki! Armoa, armoa ja laupeutta Jumalan rikkauden tähden,
armoa!

MARIAMNE. Hurja Rachel! Ah! mitä pitää minun tekemän? Huutaman apua
tänne.

RACHEL. Ole huutamatta. Minä tahdon ummistaa silmäni. (Ottaa käsillään
päästänsä) Se on totta: nyt ei ole oikein nuoren neitosen laita.
Mariamne, mitä sanot?

MARIAMNE. Sinä uneksut, mutta heitä jo uneksuminen pois ja heräy, oi,
heräy!

RACHEL. Niin, nyt heräyn pitkästä, murheisesta unesta. Uneksuinpa, että
Canzio oli jo kasvanut suureksi, lähtenyt etäiseen kaupunkiin, ja minun
saavutti kuolettava kaipaus: mailmani seisoi käärittynä pilviseen,
loppumattomahaan iltaan. Vihdoin palasi hän kuitenkin, mutta sillon
astui vuorilta alas eräs kauhistava ryövärvaimo ja tahtoi hänen
ryövätä meiltä pois. Tuskallinen oli hetki. Minä taistelin ja
kiljuin vimmoissani, mutta raivotar kiihoitti päälleni kummituksia,
tulta-oksentavia lohikärmeitä, ja he tahtoivat mun surmata. Sillon
heräsin toki. Nyt olen valveillani ja muistan, että olen hänestä
viipynyt kauvan pois, minä armoton. Vaiti! Minä kuulen hänen itkunsa.
Hst!--Hän vartoo minua hämärän ikävyydessä akkunalla ja itkee, kurja
poikainen, Mariamne, tule, riennä! (Menevät oikealle)




Neljäs Näytös


(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.--Gregorio tulee oikealta.)

GREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja
kaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma,
joka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme?
Lähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten
samaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en
tahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei
oliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti
ympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion
murhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja
minä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain
uhkasi ahdistua.--Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten
verhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle.--Claudio ja
Angelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta)

ANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa
tuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli
makaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon
kauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari.

CLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa
sitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta
riehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan
maja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton,
saarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää
kuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys
Jumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja
kostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin
käy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin
kauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta
kostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti.

ANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon
tahrauman vereen?

CLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen
himosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen
työkkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa
kärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas
mestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala,
että sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön
leikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös
hänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen
suostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän
haastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on
melkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen
nuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta
itseluottamuksesta.

ANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi.

CLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa
ja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata
hänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän
Mariamnen!

ANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt?

CLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että
rikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella!

ANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli
perustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä
hänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio,
kuinka taisit päätyä tähän?

CLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme
kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä
kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä
taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän
on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa
vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran
nipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen
ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana
ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on
se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään
kangastus loppumattomista mailmoista.--Toki: Canzion rinnassa käyvät
vielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen
luonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö
isältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen
kasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla.
Heimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen
tukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen
hengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja
pelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää.

ANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies.--Ystäväni! mikä vaivaa
sinua? Sinä kelmenet peloittavasti.

CLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja
korvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi.
Mutta laita on, etten jaksakkaan hyvin.

ANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän?

CLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle
puuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut
minulle yöseen rauhaa.

ANGELO. Yksi salaisuus?

CLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin
leimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan
päinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi
pelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön
ja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän
lupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa?
Sitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää
turmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se
enään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen
onnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema!

ANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion
linnassa.

CLAUDIO. Giotti, meidän yhteinen ystävämme. (Canzio ja Giotti tulevat)

CANZIO. Ystävät, me olemme saattaneet teitä vartomaan jonkun hetken; se
suokaat meille anteeksi, hyvät ja iloset kumppanimme!

CLAUDIO. Ilonen ei ole Claudio, koska kysymys on verenvuodatuksesta ja
kuolemasta. Canzio, minä en voi kärsiä tuota miekastelijain tavallista,
teeskeltyä kohteliaisuutta, tuota heidän ylvyyden liehakoitsemistaan
keskenänsä ennen kamppausta. Tämä, niin honto ja mieltäkääntelevä
narritoimi, olkoon hovimiehille sydämmillä ilman nestettä ja ryppyset
kuin läpipaleltunut omena. Me astukaamme esiin kasvoilla karmea vakuus,
koska murha-aseet käsissämme käymme taisteloon.--Minä olen valmis.

ANGELO. Mutta ystäväni jaksaa kovin pahoin; sen näyttää muotonsa.

CANZIO. Mitä! Kauhistaisko häntä lähestyvä leikki?

CLAUDIO. Sinä tunnet minun, Canzio. Vedä!

GIOTTI. Vielä muutama sana! Tämä ei ole yhtään koreata, että kaksi niin
uskollista toveria päätyvät nyt antelemaan toinentoisellensa
lihahaavoja, tai, pahimmassa kohtauksessa verisesti toinentoistansa
teurastamaan. Sentähden minä, teidän molempain tuttava ja naapuri, olen
koettanut parastani, estääkseni katastrooffia. Tosin ponnistelee
Canzion sydämmessä koston himo, mutta uskonpa toki, että lauhtuu hänen
kuuma mielensä, huomatessaan hieman mukailemista riitaveljensä
puolesta.

CANZIO. Claudio, vaihka myrskyykin sisustani väkivaltaisesti ja pyrkii
ulos tuliseen taisteloon, niin mielin toki, kauvallisen ystävyytemme
nimessä, pidättää miekkaani huotrassa, jos kohtaan sinulta hyvitystä.
Peräytä sanas, tunnusta loukanneesi kaunoisen Marcian, pyydä häneltä
anteeksi tämä kompees; ja palatkoon välillemme rauha ja sovinto.

CLAUDIO. Minäkö rukoilisin anteeksi häneltä? Mikä vaatimus! Ottaisinko
sanani takasin? En, vaan sanonpa vielä, ettäs olet toiminut kuin
sydämmetön rosvo. Armottomalla kädellä kuristit sinä Mariamnen
jumalallisen rakkauden, runnoit sisären sydämmen, jonka lemmenhelleys
sua kohtaan maksoi enemmin kuin maa ja taivaan tähdistö. Niin
sanomattoman kallis on hengen hieno kulta. Kaiken tämän sinä teit,
koska syleilit vierasta, julkeata naista.

CANZIO. (Vetää miekkansa) Miekkas!

CLAUDIO. (Tekee samoin) Tässä seison. (Taistelevat)

CANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu.

CLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta
seisonpa kannallani toki.

ANGELO. Ei! tämä ei ole rehellinen kamppaus. Pidättäkäät! (Katkasee
miekallansa taistelon)

CANZIO. Herra, mitä teette?

ANGELO. Toisaiksi tämä taistelonne! Kumppaninne ei voi hyvin, hän
horjuu ja miekastelee vaivoin.

CLAUDIO. (Pitellen otsaansa) Ole rauhassa, Angelo.

CANZIO. Hän horjuu. Miksi rohkenee siis arka jänis härsytellä
jalopeuraa?

ANGELO. Hän rohkenee ja taistelee vielä kuin mies, mutta toisella
erällä.

CANZIO. Kehno pelkuri pysyköön miekankalinasta kaukana.

CLAUDIO. En koskaan pelkuri!

CANZIO. No näytä se ja puollusta itseäs! (Taistelevat hetken kovin
kiivaasti, viimein Claudio, saatuansa pistoksen Canziolta, pudottaa
miekkansa ja kaatuu)

CLAUDIO. Siinä oli kylliksi. Angelo. Claudio?

CLAUDIO. Se oli kuoleman pistos, joka painoi päätösmerkin elämäni
kirjaan.

GIOTTI. Toisin toivokaamme ja käykäämme toimeen häntä sidottaa.

CLAUDIO. Pois siteinenne ja kahleinenne. Kohta olen vapaa, kohta riisun
päältäni tämän kempelön naamarin, joka niin kauvan on peitellyt
sieluani. Tässä tahdon kuolla kukoistavalla sijalla.

ANGELO. Oi Claudio, mun kallis ystäväni!

GIOTTI. Uskollisuus itse!

CLAUDIO. Lohduta äitiäni.

ANGELO. Kurja äiti! Herra Canzio, mitä olette tehnyt?

CANZIO. Tappanut Claudion.

ANGELO. Ja hänen äitinsä.

CLAUDIO. Äkkinen ja petollinen taudinjuoni veressäni saattoi matkaan
tämän. (Gregorio tulee)

GREGORIO. Minä hänen tapoin.

GIOTTI. Poika, mitä tahdot tässä? Mene tiehees!

GREGORIO. Mielisinpä lähteä samalle tielle kuin herrani tuossa. Mutta
ei; hän korkeuden kirkkauteen rientää, minä alas pimeyden valtakuntaan.
Tuossa hän makaa ja minä hänen tapoin.

ANGELO. Oletko mieletön, poika?

GIOTTI. Mene, muuton annan sinulle vauhtia matkalles.

GREGORIO. Kuulkaat, hyvät herrat ja mun kuolevainen isäntäni, kuulkaat
minua: Se taudin puuska, joka saavutti hänen niin äkisti ja teki hänen
kunnottomaksi väistelemään itseänsä taistelossa, se on myrkky, jonka
annoin hänelle aamujuomassansa minä. Jaa, se on totuus, arvoisat mun
herrani.

ANGELO. Sinä viheliäinen!

GIOTTI. Sinä kirottu peikon sikiö!

CANZIO. Niin nuori ja niin saatanallinen!

GREGORIO. Jos teitä miellyttää, niin tehkäät minusta paikalla ruumis.

GIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves.

GREGORIO. Heitä tervehdin.

CLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit
murhata sun herras?

GREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut
sulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän
kädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat
olitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua
löitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä
kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin
hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan!

CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn?

GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan
teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis
kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni
ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion
linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle
kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin
puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen
terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi
kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa
houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän
pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion
vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen.

CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs!

GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun.

GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan
juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi
minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani.

CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme!

GIOTTI. Malta, Canzio!

GREGORIO. Tämä on totuus, totuus!

CLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua
vielä.

CANZIO. Minä olen sinun murhannut.

CLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä.--Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio,
poistukaat meistä muutama askel.

CANZIO. (Eriks.) Marcia!--Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään.

CLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat
käyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut
heidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä
tuijotellen)

CANZIO. Mitä tahdot sanoa?

CLAUDIO. Käy mua likemmäs.

CANZIO. Tässä olen; sano.

CLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin?
Tahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi
vielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni.

CANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni
päälle.

CLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana
mitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu,
vaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota
vastaan kuin mies. Lupaatko niin?

CANZIO. Minä lupaan.

CLAUDIO. Hyvä!--Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoli
ryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs.--
Sinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari.
Minä kiitän sinua.--

CANZIO. Ystäväni, mitä sanoit?

CLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon.

CANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen?

CLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani
työs ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus
parantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä
hautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä
nostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi
vetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan,
onnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi
vannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme,--jona hetkenä tunsimme
toinentoisemme viipymättä--rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta,
minä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista
pimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi
hänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni;
mutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut
mitä sanoin.--Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit.
Saata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin,
hyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen
suosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen.
Mutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta
asiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään
ilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on
kaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta
ja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin,
vaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle,
että silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten
vahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä)

CANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani?

CLAUDIO. Anna minulle kätes.

CANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio!

CLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus!
(Kuolee)

CANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä!

GIOTTI. Mitä kuuluu?

CANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio
jää istumaan samaan paikkaan ja asemaan)

ANGELO. Sinä olet jo kuollut.

GIOTTI. Hyvästi, toveri!

AANGELO. Hän oli mies.

GIOTTI. »Hyvä mies;» se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta
oivallinen kiitossana.

ANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän?

CANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva
elämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään,
koska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen
uhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin
Canzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä,
hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun
ryövärnaisen helmaan!

ANGELO. Herra, mitä tarkoitatte?

GIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri.

CANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on
Canzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti
niin uljaasti tanterelle. Oivallista!

GIOTTI. Mitä haastelet?

ANGELO. Houritteko?

CANZIO. En.

ANGELO. Ilvehdittekö kanssamme?

ANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun
lystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä!
kohta on Canzio kaiken Italian syntipukki.--Mutta näinhän teen itseni
aina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko
ihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken
elämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi?
Ja toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki!

ANGELO. Niinmuodoin elää hän?

CANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle.

GIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa.

CANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme.

ANGELO. Vimmattu seikka!

CANZIO. Niin on--Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri
hänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas
oman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä
seisomme.--Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä
pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin
Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri
toimeliaalla tuulella.

GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta
ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen
äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin.--
Tule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä
oikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin
kiivaita askeleita)

ANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus.

CANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys
ja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin
oikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän
murheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla
häneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten?--Pakenisinko
hänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan.
Rauhan? Niinkohan?--Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot,
ainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin
öinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua
huutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin
eräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen
levotonna.--Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän
taivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun
silmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja
olentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä
Marciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean
temppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön!

MARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel!

CANZIO. Ken huutaa?

MARIAMNE. Rachel, varro! (Rachel tulee juosten oikealta)

RACHEL. Minä kirmasen, juoksen ja kirmasen! (Pysäyy vasemmalle,
nähtyänsä Claudion ruumiin, jota hän rupee katselemaan tarkasti) Mies
makaa.

MARIAMNE. (Ulkona) Rachel, missä olet?

CANZIO. Rachel!

RACHEL. Canzio! Ahaa! Nyt löydän sinun viimein. Mutta mies makaa.

CANZIO. Kuinka on laitas, sisär?

RACHEL. Joteskin hyvin. Mutta katselkaamme miestä, joka makaa
purpuraisella vaipalla.

ANGELO. Älkäät viipykäät tässä, fröökinäni.

CANZIO. (Eriks.) Nyt on siis kohtaloni myrkyllinen kattila täys. No
kuohukoon se ylitse ja sammukoon kaikki, kaikki.--Hän on kadottanut
järkensä.

RACHEL. Claudiohan siinä makaa.

ANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin?

CANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin
huomaitsee.

ANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito!

CANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee)

MARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen
rauhaa.--Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan
Jumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä!--Nyt käsitän. No riemuitse,
Canzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta
kerta arvoisamman sinua.

CANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra
elää.

RACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio
pannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein
kiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon
häntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee
armahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma,
jonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä
ristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä
majesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin
ihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois.
Mutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon
sielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan
niin!--Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole
tervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta
hänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta.--Giotti tulee,
ja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia)

GIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia.

1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa.

2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä
ainiaaks painettu kiinni.

1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi
onnetonta päivää!

2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä,
onnetonta päivää, voi!

1:N MIES. Että murhasivat isäntämme!

2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan!

MARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä.

CANZIO. Sehän paras kaikista.

1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä?

CANZIO. Katsahda tänne.

1:N NAINEN. Sinä?

CANZIO. Minä.

1:N NAINEN. Ole kirottu!

CANZIO. Hm!

1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi,
joka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel!

2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen
hyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä!

GIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat
vaikertelemisellenne raja.

1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut
silmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion,
puettuna pukuun valkea kuin lumi.

CANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua
katselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen
tappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis.

1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja
valkean.

2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa.

3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon.

MARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja
panen hänen käteensä öljy-oksan.

1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin
juhlaisessa viemme herramme hautaan.

2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö.

MARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien
astelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti.

CANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt
kaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis!

2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten?

1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee.

2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten,
sitten? Ah!

1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä
hauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen
sydän.

2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta
sitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa.

3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi!

CANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous!
suun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa!

GIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika,
joka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta.

CANZIO. Ruumis pois!

GIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi
temmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen
jalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian!

CANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on
mielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni!

MARIAMNE. Rachel, tule.

RACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä.

MARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule!

ANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin
annoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama
kunnia kerran vielä.

RACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja
kaino muistuttaa Canzioo ennen.

ANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois?

RACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja
Mariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja
heitä seuraa naiset ja Giotti)

CANZIO. Giotti, Giotti! (Tulee takasin, mutta toiset menee)

GIOTTI. Mitä tahdot?

CANZIO. Sinun huuliltasi, minä tiedän sen, on turha valitus pannaan
pantu.

GIOTTI. Mutta sano mitä tahdot?

CANZIO. Mitä tahtoisin enään, päästyäni perille, ehdittyäni päähän,
joka seisoo edessäni kuin polttava vuoren-seinä. Mihen astuisin?

GIOTTI. Seuraa minua ja odota minua lähellä Claudion kotoa, kunnes
palaan takasin.

CANZIO. Sitä en tee, vaan linnaan lujaan astelen kerran vielä. Mutta
tuletko luokseni, tehtyäs tuon palveluksen kuolletta kohtaan? Minä
käsken sinua kestiin.

GIOTTI. Kestiin?

CANZIO. Niiden kolmen sisären pyörryttävään juhlaan.

GIOTTI. Toveri!

CANZIO. Älä peljästy; minä itse maksan viulut, sinä olet käsketty
vieras.

GIOTTI. Ole toki vakaa ja haastele kuin järkevä mies.

CANZIO. Kuin rautapylväs. Mutta käy nyt toimituksees sinä.

GIOTTI. Minä menen ja kiirehdin taasen luokses pian. (Menee)

CANZIO. (Yksin) Tässä seison yksin kohtaloni kanssa, joka niinkuin
musta muuri on ympäröinnyt miehen. (Puhaltaa) Se ahdistaa, minä tunnen
kuinka henkeni ammahtaa hänestä kasvoilleni takasin. Näenkö enään tämän
pimeyden läpitse? Toki: tuossahan on Arnon kukoistava ranta. Mutta tämä
kauneus on silmälleni myrkky. En tässä, vaan Sarmatian avarilla
aavikoilla tahtoisin nyt seistä lumituiskun pyörteissä talvi-yönä,
toverina ulvovien susien. Siihen laulantoon sointuisi nyt yhteen
Canzion mieli. (Menee)




Viides Näytös


(Sama huone kuin toisessa näytöksessä.--Angelo tulee.)

ANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska
lauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä,
mutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut
vuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen
kodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito
Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä,
virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne
tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni
hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa
jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio
tulee kiivaasti periltä)

CANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän
otsallanne!

ANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt.

CANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa?--Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva
silmä huomaa parhain rikkaan tavarat.--Rauhaa täys! Se maan tomusta
jalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun
yksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä
kuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne;
mutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi
haastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä
sanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä!--
Niinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista
on tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä
määrää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja
turmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se
ensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme
hurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin
hävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean
vuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa
vyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten
ilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien
tuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja
katselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan
kuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan
petosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme.--Oi, jää hyvästi,
hyvästi ainiaaksi jää!

ANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra.

CANZIO. Hyvästi kaikki!

ANGELO. Aika on voimallinen.

CANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan
rynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on
myöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan
paksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki
korkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi
minulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle
morsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden
juhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista
uskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä
nyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti
kalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin
äitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan
ystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova
haamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni
verestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat
ne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa,
ahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä
mahtanee hän olla?

ANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa?

CANZIO. Onko häntä nähty?

ANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen
käyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa
olevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle?

CANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön
kuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra,
olkoon kätkettynä mitä tiedätte.

ANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti
matkanpäässä.

CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä?
Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan
lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon.
Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää,
mua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä,
että Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah!
unohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti
hymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen
huulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin
keskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan
haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja
unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa?--Hänkö julma? Enhän
ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva
ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille,
joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi,
vapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon
raitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi
hänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista
huomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi
tulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse
julmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä
ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se
ijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo
pääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt.
(Rachel tulee vasemmalta)

RACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies
vai nainen?

CANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen!

RACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä
kohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat
perille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne
alas hevosenrattailta.

CANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi
rukous. Mielitko sen täyttää?

RACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat.

CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä.

RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi
kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka
elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat
aina!

CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan
ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua
enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta?

RACHEL. Ettekö ole Romasta?

CANZIO. Minä olen Canzio.

RACHEL. (Muistutellen) Canzio ... Canzio ... Canzio...? Minä muistan
yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi,
koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni
hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy
muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin
nyt. Hänen nimensä oli Canzio.

CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä.

RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä
päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka
jaksaa hän?

CANZIO. Ei yhtään hyvin.

RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen ... hänen ... totuutensa täällä
päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin.

CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on
haireestansa tumma aavistus.

ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa.

CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?--Rachel, mikä
saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs?

RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä
ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen
sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus
kamala.

CANZIO. Hyvin seliitetty!

RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta
mikä riisti sen vasemman?

CANZIO. Sano.

RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä
vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta.

CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän.

RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo
leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän
välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille
pannaan tuo ... tuo ... kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?...
Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä
kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki,
ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja
povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli
ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin.
Lelee, lelee, lelee!

CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne
ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan
syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette
täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä?

RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura?

CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi.

RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas?

CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty!

RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa
meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein
hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka
vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin
korppien joukko.

CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä
rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin
armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä
teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt?
Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea!
Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka
päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.--(Ääneensä) Mariamne! tämä
ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten
tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna
pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois.
--Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä)
Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä
rakkaimpana... (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä)
Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko
sanoa?--(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne!

MARIAMNE. Mitä tahdot?

CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan
katsantos. (Mariamne menee oikealle.--Varro tulee periltä) Herra Varro,
mun isäni veli.

VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika.

CANZIO. Kunnian edestä kiitos.

VARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua!

CANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa.

VARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet.

CANZIO. Sitä en tee.

VARRO. Uskonpa niin.

CANZIO. Väärin, väärin!

VARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA
ruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta?

CANZIO. Keisarillinen rikos.

VARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin
tyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet?

CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä.

VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa.

CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka
kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden...
Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa.

VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu
lukemattomat kerrat.--Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa
hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän
käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän
toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä
mahdan olla kirottu myös.--Mitä olisi tehtävänä nyt?

CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä
vaikuttaa tyhjät sanat?

VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos
jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun.

CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa
murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi.

VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan
yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä,
että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse
tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti
niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina,
sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin
huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin
nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin
nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen
katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen
silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen
rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon
tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona,
synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän
nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen
ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja
penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä,
että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka
purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta
tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka
mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.--Herra Angelo,
käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä,
enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki
vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että
tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi,
vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme
nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.--Tehkäät niin hyvin.

ANGELO. Jättäisimmekö hänen?

VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa.
Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea,
sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa?

ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua
en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät
oikealle)

CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa
sinua--Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin,
että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa?
Päättömästi toimittu.--Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman
ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt,
alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska
tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä,
ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen
vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta
epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun
poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli;
kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta
nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu
kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä,
kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni,
tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria
ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska
muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni
kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän
vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja
jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman
lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon
tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei!
hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu,
lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi
kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä
harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta
kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka
myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki
aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä
ystäväsi luokse?--Giovanni! Giovanni! Tule!--Missä olen huomena? Olenko
jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen
ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja
seisahtaa ovelle perillä)

GIOVANNI. Tässä olen, herra.

CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro
kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut?

GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte.

CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon
kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti.

GIOVANNI. Tahdotteko muuta?

CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa?

GIOVANNI. Aina ja täyden palkan.

CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota
tämä kukkaro.

GIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä?
(Ääneensä) Herra?

CANZIO. Tottele! (Giovanni ottaa vastaan)

GIOVANNI. Kenties kultaa täynnä?

CANZIO. Paljasta kultaa.

GIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla?

CANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme
kultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin
teki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta
katselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa
seurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä.

GIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt?

CANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin
käskin.

GIOVANNI. Kernaasti, herra.--Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois?

CANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän
ikävä asia.

GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin.

CANZIO. Mistä näet tämän?

GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa?

CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen
jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani
vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus,
josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen
leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja
nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta
tuo vettä sinä.

GIOVANNI. Minä riennän. (Menee)

CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä
juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on
liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen
Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä
hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä
on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden
portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.--Mutta sinua, sieluni entinen
heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä,
nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo!
vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä
kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran
hymyilevät mua vastaan.--Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen,
minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee)
Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni?

GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa.

CANZIO. Mutta äiti, äiti?

GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa.

CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on
laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti
vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois,
tai--mikä kaikista pahin--sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän
riehuu hulluutensa houreessa.

GIOTTI. Väärin arvelet.

CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän
kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt
hänestä eläimen.

GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan
nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui
onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta
veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä
huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili
veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän
kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen
tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen
ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta
kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja
ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä
ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja
kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt
rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa.

CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää
seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot
myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin
tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt
kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä,
murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja
lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi
melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään
mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni
päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni!

GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei
lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja
unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin.

CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa
käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen,
katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se
tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni
ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä
helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat
tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä;
voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja
sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä
menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä
aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen
reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman
levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin
villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko
aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin
tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa.

GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni.

CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun
kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä
tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo
sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni.

GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat.

CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä
viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon
päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On
ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen
schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii
vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee
yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa
kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä,
ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla
hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo
tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät
ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama
pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee
nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina
eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni,
ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan
mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on
tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös,
ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen
naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista
virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.--Mutta mitä sanot?

GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh!

CANZIO. Se riittää.

GIOTTI. Sama kun ei koskaan.

CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni!
Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua
sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!--
Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous
olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä.
Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi
ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata,
ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on
oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se
syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen
aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee
kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee
tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se
uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti!

GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos
näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja
läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä
hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule,
ystäväni!

CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat
hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja
katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle!
Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa,
kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä
hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä
tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen)

GIOTTI. Nyt hiljaa, mies!

CANZIO. Kuinka on?

GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.--Tahdotko käydä lepoon?--
Vasta minua.--Canzio!

CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri.

GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi
omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset
tämän huoneen asujamet?

CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella
sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio
jätti heille jälelle.

GIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin.

CANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken
yksinäisyyttä tarvitsen vielä.

GIOTTI. Sallitko?

CANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan
ole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen
matkanpäästä.

GIOTTI. Minä tahdon koettaa.--Olethan taasen jykevä mies?

CANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti.--Mene ja onnistu!

GIOTTI. Käynpä juoneen. (Menee oikealle)

CANZIO. (Yksin) Sinäkö ministeriksi, mies, jolla tuskin on yhtä kieltä,
uskoo lausutun sanan ja rynkää esiin kuin tykkiluori? Jää hyvästi, mun
veljeni! Minä olen nähnyt sinun. Lyhyksi tuntuu aina aika ensimäisen ja
viimeisen kerran välillä. Nyt, nähtyäni sinun viimeisen kerran,
muistelen sinua kuin haamua menneestä ilta-unesta, ja samoinpa sinäkin
muistelet kohta Canzioo. (Lukitsee oven oikealla) Ja nyt olkoon lähtö
elämän palosta pois. Miksi istuisin täällä käärittynä tervatappuroisin,
palavana syntisäkkinä, varoittaen muita ja varoittaen turhaan? Pois!
(Lukitsee oven perillä. Marcia tulee vasemmalta, Canzio, kääntyessään
periltä vasemmalle ja nähtyään Marcian, astuu muutaman askelen
takaperin) Haa!

MARCIA. Canzio! siis näen sun kasvosi viimein taas. (Eriks.) Mutta
miksi välttyy hän ja tuijottelee noin? (Ääneensä) Canzio!

CANZIO. Älä astu mua likemmäs, Medusa, joka saatat olentoni melkein
kivettymään! Oi! miksi näin sinun kerran!

MARCIA. (Eriks.) Mitä merkitsee tämä? Minua aavistaa, että kaikki on
tullut ilmi. Sitten pääskööt irti häijyt henget. (Ääneensä) Herra!

CANZIO. Vaimo!

MARCIA. Teidän palvelijanne; mitä tahdotte?

CANZIO. Ettäs viskaat päältäsi pois tuon kauniin naamarin ja näytät
minulle perkeleen-haamus.

MARCIA. Miksi sanotte niin?

CANZIO. Taivas! onko mahdollista, että näin korea käsi taisi vuodattaa
isäni veren?

MARCIA. (Eriks.) Siis mennyt! Ja nyt: jää hyvästi kaikki toivoni
uneksuma herraus!

CANZIO. Onko mahdollista? Mutta tässä onkin saatana itsensä pukenut
valkeuden enkelin muotoon. Totisesti!--Mitkä kiharat, lainehtien noilla
hartioilla!--Mutta jos oikein tarkasti katsot, niin ovat ne kiukkuisia
kyykärmeitä kuin ennen hirmuvaakunassa Perseuksen kilvessä.

MARCIA. (Viskasee tukkaansa) Kauhistu sitten.

CANZIO. Ja viskelet niitä noin ylpeästi vielä.

MARCIA. Niistä kiharista maksais moni kuninkatar miljuunia, niitä
kiharia olit sinä itse vielä eilen valmis suutelemaan, painelemaan
vasten ohaustas, joka poltti paljaasta rakkauden kimmasta.

CANZIO. Niin taisi helvetti vääntää miehen aivon.

MARCIA. (Eriks.) Mutta miksi seison tässä kauvemmin? Marcia, sua uhkaa
vankeus; koeta pyrkiä Metsolan vapauteen taas. (Käy vasemmalle)

CANZIO. Seis, vaimo, seis! (Vetää miekkansa) Muuton miekkani sun
lävistää paikalla. Seiso koreasti, tyttösein!

MARCIA. (Kääntyy ympäri ja käy korskeasti kohden Canzioo) Mitä tahdot?
Mielitkö peloittaa amazonia kuolemalla? Turha vaiva.

CANZIO. Pysäy minusta matkanpäähän; sun olennossas mua polttaa murhatun
isäni veri.

MARCIA. Niin, minä murhasin isäs, laskin hänen verensä ahneeseen
multaan alas, josta huutakoon se kostoa aina taivaaseen asti. Sen tein,
mutta tee nyt sinä kostosi teos. Se tee, se tee, se tee, sinä surmatun
isän onneton, ainoa poika! Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus!

CANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi
tämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä
takasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla
ratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen? Elä, sinä viheliäinen
ja pakene linnastani tietämättömyyteen kaiken mailman, nähtyäsi Canzion
kuoleman.

MARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja
synnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen
Othaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa
ilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset
muistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja
niittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine.

CANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä,
kavahda!

MARCIA. Pilkkaa? Niinkohan?

CANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas?

MARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas.

CANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä
kohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies
on kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu
tästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman,
jota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka
ehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut
itsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä
vasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso
siinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt,
harjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin
sinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet
tänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi.--Toki; yksi rukous vielä.
Korkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele
hulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin
hänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta?
Pelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen
ja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen.--Mariamme, koska
olen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän
reunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä
kiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman,
levätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella.--Noo, veli Claudio,
katsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas
pimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä
hikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus
hänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin
Uranuksen haamea valo.--Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla
ja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä
hetken äänetönnä)

MARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi.
Pakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle.--Giotti kolkuttaa oikealle
ovelle, Pisano ovelle perillä)

GIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa!

PISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat!

GIOTTI. Canzio!

PISANO. Avatkaat.

GIOTTI. Lepäätkö?--Mies, elles avaa, niin yksi ainoa potkaus ja ovesi
on murskana. Sinä tiedät, että tässä on jalka kuin elofantin sorkka.
Canzio!

VARRO. (Ulkopuolella) Ovi auki, Giotti! Pian! (Giotti potkasee oven
auki ja tulee sisään, niin myös Varro ja Angelo)

GIOTTI. Siinä on miehemme!

VARRO. Ah!

GIOTTI. Naiset, olkaat tulematta tänne!

VARRO. Oi Mariamne, poistu kauvas täältä, kauvas, kauvas! Mariamne,
kuule minua!

MARIAMNE. Sallikaat minun tulla. (Tulee sisään)

VARRO. Katso sitten. Tuossa hän makaa. Ooh!

MARIAMNE. Valistu hänen päällensä, taivaan armo.

ANGELO. Olisivatko jo elon kaikki henget hänestä paenneet?

GIOTTI. Ei hengen kitkahdusta löydy enään pojassa. (Muutamia
naispalvelijoita tulee)

1:N PALVELIJA. Oi laupias Jumala!

2:N PALVELIJA. Pyhä Maria, mikä hirveä näky!

3:S PALVELIJA. Voi nuorta, raukkaa herraamme! (Pisano kolkuttaa taas)

GIOTTI. Ken siellä?

PISANO. Lain nimessä, avatkaat!

VARRO. Herra Pisano. Avatkaat hänelle. (Ovi avetaan, Pisano ja kaksi
poliisimiestä tulee)

PISANO. Mikä kauhistuksen näytelmä!

VARRO. (Istuu voimatonna divanille) Kauhistusta, kauhistusta ilman
mittaa ja määrää, herra Pisano. Siinä makaa Canzio oman kätensä
surmaamana.

PISANO. Sinä onneton!

VARRO. Onneton hän ja moni muu. Minä, minä olen viheliäinen raunio.

PISANO. Missä on nainen, joka itsensä kutsuu Marciaksi?

1:N PALVELIJA. Ihan vasta kiirehti hän linnan portista ulos.

2:N PALVELIJA. Ja hänen käyntinsä oli hurjan tuima.

PISANO. Miehet, rientäkäät hänen jälessään kuin vainukoirat ja
saattakaat hän linnaan takasin. (Miehet menee) Luulenpa, että juuri hän
on vetänyt tuhon ukkospilvet tämän huoneen taivahalle. Kamalalta kuuluu
hänestä Gregorion lauseet, pojan, joka vapaehtoisesti takoi itsensä
kahleisiin ja haastelee murhasta, johon olisi häntä yllyttänyt tämä
vaimo. Mutta nytpä otan sinun kouriin ja tahdon tutkistella sinua aina
ytimiin ja munaskuihin asti, tahdon tarkan tiedon mistä ja mikä lintu
sinä olet.

GIOTTI. (Eriks.) Ja sen tiedon saat. Hän tulkoon. (Rachel on ullut
oikealta sisään toisten huomaamatta)

RACHEL. Makaa taasen toinen mies.

MARIAMNE. Voi! oletko jo sinäkin ehtinyt näkemään hirmuista kuvausta?

VARRO. Johdattakaat häntä kammioonsa.

MARIAMNE. (Ryhtyy Racheliin) Rachel!

RACHEL. (Tuiskasten itsensä kiukkuisesti Mariamnesta irti) Pois,
kiusanhenki, joka lakkaamatta sydäntäni rääkkäät! Mitä tahdot
Rachelista! Pois! Mene Hiien tyttären haltuun!

MARIAMNE. Vait, tyttö!

RACHEL. Miehelle yksi tyyny!

VARRO. Olkoon lapsi rauhassa. Yhtäkaikki; enpä usko hänen käsittävän
asiaa. Seisköön rauhassa lapsi parka.

RACHEL. Miehelle tyyny!

MARIAMNE. Ole huoletta; hänelle raketaan kohta toinen sija.

RACHEL. Tyyny tänne! sanon minä.

VARRO. Tehkäät hänen lapsekas tahtonsa. (Yksi palvelijoista menee)

RACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo
mailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän
kallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä
länteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat
polttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän
hyvin. (Marcia tuodaan periltä)

PISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin.

MARCIA. Mitä tahdotte, herra?

PISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon.--Vaimo,
suokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne?

MARCIA. Marcia.

PISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän?

MARCIA. Carthagon raunioilta.

GIOTTI. Kaksi valetta kohta.

ANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua.

GIOTTI. Sitten, herra.--Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja
nimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen
kumppani. (Kova hämmästys joukossa)

VARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja!

GIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen
sanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta
samoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa.
Valehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi,
mutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä.

PISANO. Vaimo, mitä sanot itse?--Et hiisku sanaakaan, vaan katsot
punehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki
viittaa kohden ryövärnaista.

VARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä
armottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden,
ja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä
rangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi
murhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme
ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen
muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon
myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä.

PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt?

MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian
kieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon
kuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa
Flaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion
lemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi
läpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä,
synkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon!

RACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne?

MARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa
lattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä
viereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa;
poliisimiehet hallitsevat Marciaa)

PISANO. Hirmuinen vaimo!

1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus!

2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus!

PISANO. Iskekäät häneen kyntenne.

GIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä,
jos halkasisin hänen ryöväripäänsä?

MARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari.

GIOTTI. Mene perkeleen haltuun!

PISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran
vähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää.

MARCIA. Vapise sinä.--Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean
ryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä
pyöveliänsä vasten partaa.

PISANO. No no, saammepa nähdä.

MARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi,
niin halpa mies kuin olet.

PISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti.

VARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös
ja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin
murhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös!

MARCIA. Elä sinä ja valita!

PISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien
taakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia
viedään pois.--Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat
Mariamne ja palvelijat)

MARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas?

1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen
taas.

MARIAMNE. Rachel?

RACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen.
Mieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa
kamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on
tapahtunut.--Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä
kautta?

MARIAMNE. Niin hän kaatui.

RACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja
kohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä)

GIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi!

GIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs
näet.

GIOVANNI. Mitkä veriset uhrit!

GIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas?

GIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä
vuorelta.

RACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka
reunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne!
(Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde!
Kirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni
elämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän,
Giovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses.
(Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken
lempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei
tiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje
hänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä
mun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne!

MARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän.

RACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen
kiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle)
Canzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta
lastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee.--Yksi
polisimiehistä tulee)

POLIISIMIES. Armollinen herra!

PISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton!

POLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu
kävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä
pyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta
kulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän
kohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura,
käsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa
kaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin,
matelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa,
katsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien
seassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua
ihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta.

PISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla.--
Kuinka on tytön laita?

1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee.

MARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan
häitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea
juhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon
rukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran
häävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua
viittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon
helskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi
tahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino,
kunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas!--Rukoilla tahdon, rukoilla
lakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle)

(1868)






SELMAN JUONET

Näytelmä 2:ssa näytöksessä



HENKILÖT:

HERMAN, vanha kartanonomistaja.
SELMA, hänen tyttärensä.
KONRAD, hänen poikansa.
KILIAN, Selman sulhanen.
THEKLA, Konradin morsian.
FOKAS, saita koroillaan-eläjä.
TAAVETTI, hänen palvelijansa.
LÄÄKÄRI.

Tapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä
pientä kaupunkia.




Ensimmäinen Näytös


Metsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde,
jonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta.--Lääkäri ja Fokas tulevat
oikealta.


LÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan
sointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne
poistakoon voimallinen tahto.

FOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne
kirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman
hyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden
muodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni
sitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut
näkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä.

LÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies.

FOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen
morsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta,
nyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren.
Ja syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska
olemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka,
jokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin
»luonnontutkija», niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja!

LÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä.

FOKAS. Hä tuo herra Kilian.

LÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa
vaarassa?

FOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten
konstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte
minulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani.

LÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne?

FOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten
naida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen,
viattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra,
koska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni
temppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen:
mitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho
tekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna
itseänne aviosäädyn kohtuun.--Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on
täydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä
sanotte?

LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne.

FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta
lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo
siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran,
hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän.
Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä
molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks.

LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän.

FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat
tämä.

LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla.

FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.--
Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne?

LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.

FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen
humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle)

LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa
vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet
rikas. (Laskee koneensa lähteesen.--Herman tulee vasemmalta) Jumalan
rauha!

HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille?

LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton
kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä
hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä
helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni.

HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa!

LÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta)

FOKAS. Hyvät herrat, terve!

LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!--Juokaat vettä, pojat, ja
siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä
kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.--Terve tuloa, herra Fokas,
terve tuloa!--No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania
valtasuoneen).

HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut!

LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän?

HERMAN. Minä tiedän sen.

LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto?

HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa
häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin,
mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon
leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä
kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen
onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman
käden. Nyt hän makaa makeasti.

LÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on
jotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä.

HERMAN. Hän on kuollut!

LÄÄKÄRI. Hän elää.

HERMAN. Kuollut on hän!

FOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin
on hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua
konsteillansa.

LÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta
seuraattepa toki johtoani tämän kesän?

HERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri
kuin vuorikauris.

LÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana
miehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi.

HERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon
se hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani
sameana koskena.

LÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko!
(Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä
kirkkaalla päivällä?

FOKAS. Synkeästi!

LÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis?
Minä en ymmärrä.

FOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut?

LÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä
luulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta
lähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne
kohden sydämmenne historjaa.

FOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies.

LÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies
täällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä
samentunut tuumiissa elämän pulmaa.

FOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja
Augsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko,
ota ad notam tämä.

HERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa
pelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä!

FOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani?

LÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun.

FOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin
halkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa
valtasuontani? Häh?

LÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin
päällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos?

FOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan
piinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus.

LÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra,
uhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä;
sillä sydämmenne riutuu ja pohtaa.

FOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut.

LÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän?

FOKAS. Mitä tehdä siis?

LÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida!

HERMAN. Hmk!

LÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille
mieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen
sulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen
tulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas.
Uskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat
vettä, naikaat ja olkaat ilosia.--Mitä! Onhan täällä teillä toveriina
kaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat
päänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä,
lystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä
raikkaat tuulispäät!--Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen
meidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle)

FOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta?

HERMAN. Tuikea asia.

FOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa,
sanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina
vimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani
pois.

HERMAN. Kuka mies?

FOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua.

HERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja
sen olen jo antanut hänen ymmärtää.--Noitua? Kuka? Minä olen se noita,
joka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin
päätän.

FOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät!

HERMAN. Kun päätän niin päätän.

FOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa.
(Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas!
Lupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärenne
vaimoksi, tuon Selman?

HERMAN. Ole rauhassa.

FOKAS. Lupaatteko?

HERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä.

FOKAS. Mitä sanotte?

HERMAN. Juo vettä.

FOKAS. Juo vettä?

HERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs.

FOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla
seison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän
verisen, verisen draman. Maa ja taivas!

HERMAN. Ha haa!

FOKAS. Herra!

HERMAN. Mitä tahdot?

FOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne.

HERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika.--
Kas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja
toivon että annan hänen miehelle.

FOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän.

HERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä.

FOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian.

HERMAN. Koska tahdot siis?

FOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät.

HERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä.

FOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan
kuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä.
Siinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä
käskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun
tuleva appeni!

HERMAN. Olkoon sitten päätetty.--Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja
tehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan
kohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee
vasemmalle)

FOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks.
Siellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset
kymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi
rakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan
tyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo
Thekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä
rikas kuin kasvinsisärensä, tuo »lintuiseni pieni». Thekla, olisivat
aartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja
kääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen
maankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu
narrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja
silmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus
ja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin
kapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama
rikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein
hänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin
pyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala
parakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin
perkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta
kovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja
vainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja
kyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren
naipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on
merkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas
kirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan
kädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis
täällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja
kylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta
siihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä
korventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman
omaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme
selkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois!
Minä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena.--Taavetti tulee
oikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen)

TAAVETTI. (Eriks.) »Älä herätä karhua, joka makaa.» Tuossa makaa hän ja
vieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri
toisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin
ketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä,
mies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) »Uni heinäkuussa yöllä vasten
kymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia.
Susilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät
tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana
riippui päällämme sureva taivas.» Ohhoo, mun isäntäni! »Iso-Turkki
nousee» ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja
saattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua.
Sillä »suuri juopa» tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin
rikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei
tiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä
lähestyä sinua oikein »ilosen-pojan» pauhulla. Se pane hyväkses tai
pahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin
takasin, laulaen kovalla äänellä)

    »Mistäs tulet, mistäs tulet,
    Poikani iloinen?»

(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös)

FOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä
sauvallansa)

TAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat.

FOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun
kitas, peikko!

TAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan
tässä.

FOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan.--Mitä etsit, lurjus?

TAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä
kohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle
saapuvilla tänään kello viideltä.

FOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän?

TAAVETTI. Minä en tiedä.

FOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni
enemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä
vihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa
plaastaria. Mene ja sano hänelle tämä.

TAAVETTI. Te tahdotte niin?

FOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon
seittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä.
Mene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle.--Fokas hetken
päästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin)

TAAVETTI. Mitä tahdotte, herra?

FOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian?

TAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin?

FOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja
tietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä?

TAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet
poskeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät.

FOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin.

TAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu
päinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta.

FOKAS. Voiko hän myös selittää unia?

TAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä.

FOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä
kohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä
lähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa
mahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään
pyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että
palkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen
penniä.

TAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! »Kost' Jumal,
kost' Jumal!»

FOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna
varhain. (Menee periltä oikealle)

TAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin
pelastakoon minua palvelemasta »ahnas-sutta».--Tuolta lähestyy
morsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä,
sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen
ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt
minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee
ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi
tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi
yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan
ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi
hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee
vasemmalta tuskallisella muodolla)

SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä?

TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni?

SELMA. Herra Kiliania.

TAAVETTI. En ole.

SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän.

TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä
missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne,
fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä.

SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua?

TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen?

SELMA. Onko herras lyönyt sinua?

TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja
kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna.

SELMA. Miksi?

TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi
hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä,
Taave-poika?»

SELMA. Mitä vastasit sinä?

TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa
helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin
perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän
julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista
parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet.
Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän
peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa.
Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä.

SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu!

TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä?

SELMA. Ken huolisi houkon unista?

TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän,
pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin
kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä.

SELMA. Minusta?

TAAVETTI. Teistä.

SELMA. Mille kuului tämä?

TAAVETTI. Tuon houkon unista.

SELMA. No kerro se kuitenkin.

TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa
yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä
murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt
muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi
erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän
rakastaa teitä salasesti, luulen minä.

SELMA. Mahdollista kyllä.

TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.

SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista
unta.

TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo
kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna
varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme
profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette,
onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!

SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!

TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne,
fröökinäni?

SELMA. Helvetiksi!

TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen
kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän,
niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän
taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.

SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!

TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus,
jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin.
Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan
venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä
palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.

SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni,
ja minä kiitän sinua aina!

TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle)

SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni
peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun
unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä
miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi,
paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen
kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi
akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli!
(Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian,
jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen
muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda
ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo,
kaunis Kilian!

KILIAN. Miksi riehut?

SELMA. Oi Kilian!

KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.

SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti.

KILIAN. Mitä on hän päättänyt?

SELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa!

KILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa?

SELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme
mahdottomuuden muuri.

KILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikea
Gallian sankari.

SELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen
pyövelin-käsi. Pois!

KILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista,
heittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme?

SELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan
onnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet
minua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa!
Mahdotonta!

KILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa.

SELMA. Ah!

KILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam.

SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta
ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman
käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi
itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä
usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen
huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla
kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua!

KILIAN. Selma!

SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin
sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon.

KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles
pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja
huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi,
tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen
alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta.

SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota!

KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon
pyhästi: me emme koskaan eroo.

SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään
meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien
esteitä allansa.

KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä
patsas, seisoo haamussa sun isäs?

SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran
hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni
hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen
siivillä löydän minä pelastuksen tien.

KILIAN. Sano, mun impeni!

SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni
edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!--Rakastaako hän
minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään
naista? Ei ketäkän!--Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen,
minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian,
kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä?
Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi
hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme
yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä
vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua.

KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa?

SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs,
luottaen vaan rikkauksiinsa.

KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt
tuumasi.

SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on
taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän
tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen
palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa
päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä
unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen
unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on
päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä,
kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman
palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän
lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt
astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän
tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa
ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden
hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.--Huoma tämä.

KILIAN. Siinäpä aate!

SELMA. Eikö oiva?

KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit.

SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme.
Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi
isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa
pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!--Mutta ken
lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä)

THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu!

KONRAD. Ole tervehditty, sisäreni!

SELMA. Konrad! (Syleilevät)

KILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään.

SELMA. Olethan siis tullut, veljeni!

KONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä.

SELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos!

KONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se
huomaa.

SELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit
itses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton?

KONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa?

SELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas
hymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä)

THEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin
lapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista
kohtaamista, aatteles!

KONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen
morsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas.
Hyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen
jotain oppineeksi maailman markkinoilla.--Mutta sisäreni, onpa
seurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne.

SELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä!

KILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit.
Terve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii.

KONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve
tuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä
kamppailtuaa hänen kanssansa.

KILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika,
tiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon
kirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä.

KONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan
vielä ripustele huulta.

KILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan
kaiken elämän elämä!

KONRAD. Mitä, poika?

KILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura
sinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs
toinen impi. Enköhän?

SELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni.
Tässä seisoimme koskas tulit.

KILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri
kaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä
kohtasit meidän tässä.

KONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys?

SELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle,
jonka sydämmeni hylkää.

KONRAD. Ken on mies?

SELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka,
niinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen--Fokas!

KONRAD. Hän! Fokas?

SELMA. Se kilpikonna!

KONRAD. Mitä aattelee isämme?

SELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta
tekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan?
Mahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha
karkotetaan pois!

KONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian?

KILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen
mahdan olla eremiitti!

SELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin
emäntänä Fokaksen pöydäs.

KONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman
kielillä.

SELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin
sinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt
tulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin
sinua kaipanut ja murehtinut.--Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta
pelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen
oikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi
Konrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen.

KONRAD. Mikä on aikees?

SELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin!

THEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän!

KONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin?

SELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa
vielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani
oikein.

KONRAD. Melkein niin.

SELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon.
Ilosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä
suurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat?

KONRAD. Jos taidan täyttää kohdan.

SELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen
tuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä
tässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen
pitää saaman rollinsa myös.

THEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä?

SELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad,
kuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan)

THEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne.

KILIAN. Kuinkapa hän asetellee.

THEKLA. Varmaan onnistuisitte.

KILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja.

THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän
luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla
myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja
lähde.

KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille
taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon
hiljasta autuutta.

THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä
ihmettele?

KILIAN. Onhan se teille verraton hetki!

THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo
vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma
käyvät esiin)

KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi!

KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi?

KONRAD. Kaikki vielä hyvin!--Haa! teenpä pienen katselman herra
Fokaksessa ja näytän missä tauti istuu.

SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla
yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta,
ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon.

THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma!

KONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen
kepposen.

SELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa
haamussansa.

KONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä,
kuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän
meille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän
pysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty.

KILIAN. Sinä viivyt vieraanani.

KONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni
noita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah!

SELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon.

KONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian?

KILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan
kaukana.

KONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas!

THEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin
noitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa.

KONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän
valttimme kanssa!

THEKLA. Herra varjele minua!

KONRAD. Ha, ha, ha!

SELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja
teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä.

THEKLA. Nonoh!

KONRAD. Minä myös tahdon kohtani.

SELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista
oikeasta reitistä pois.

KONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden?

SELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata!

KONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin.

SELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan.

KONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä
mitä lupasi, mikä rangaistus?

KILIAN. Hän poikaansa ei saakoon!

KONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa.

SELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi
jääkäät!

THEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein
körrinä, tiedän minä.

KONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon.

THEKLA. Ui!

KILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy
käsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi.--Hyvästi! (Syleilevät ja
poistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle)




Toinen näytös


Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Taavetti tulee.

TAAVETTI. (Yksin) Ei ketään vielä. Mutta rientäkööt he vaan asettamaan
viritteensä aijoissa valmiiksi, ja tehkööt sitten toimensa että lentää
tuo peijakas viimein kynsistämme höyhennettynä haukkana; ja sillon
nauraa Taavetti, ha, ha, ha! (Selma ja Thekla tulevat)

SELMA. Tuossa seisoo hän. Tuleeko sinun herras?

TAAVETTI. Hän tulee.

SELMA. Kuinka luulet, poika, uskonneeko hän mitä kuulee hän tietäjän
suusta?

TAAVETTI. Kaistapäinen mies. Tavallisesti ei hän usko muita kuin
itseänsä, mutta onpa hän tässä kohdassa kuin lapsi. Ja kuultuansa vielä
ukon hänelle kertovan tuon hänen viimeisen unensa, niin uskoopa hän
kaikki mitä sanoo tämä ukko.

SELMA. Niinpä aattelen myös minä. Mutta aamu joutuu; missä viipyy
Konrad?

TAAVETTI. Tuossahan tulee hänen toverinsa, herra Kilian. Mutta ken on
hirviö hänen seurassansa, tuo elävä surenpeljäte, punanen patalakki
päässä? (Kilian ja Konrad tulevat, edellinen jääkärinä, jälkimmäinen
kummallisessa puvussa. On hänellä paksu rippuva tukka, tuuhea parta,
harmaat ja kovin pöyhkeät silmäripseet, väljä, krouvi mekko yllä ja
sauva kädessä)

THEKLA. Herra minua...!

TAAVETTI. Ellei tämä tee miraakelia!

KILIAN. Kaikki hyvin? toivomme.

SELMA. Ellei itse paha ole irti. (Osottaen kohden Konradia)

KILIAN. Meidän tietäjämme.

KONRAD. Olisko perkele irti, niin onpa tässä mies, joka soittaa hänen
sauvallansa pian alas kötsiinsä takasin. Tässähän Lapin noita!

SELMA. Julmettunne itseäskin!

KONRAD. Mitä! Kuulenpa noitalintuni äänen. No tule tule, herttanen,
kanssani livertelemään!

THEKLA. Pois! Älä tule tänne! (Pakenee kiljuen Konradia, joka tahtoo
häntä syliinsä)

SELMA. Hiljaa, Konrad, hiljaa! (Hilliten heitä, mutta naurun muodolla)

KONRAD. Minä kuulin varpusen äänen.

THEKLA. Sinä tarhapöllö! (Nauraa)

SELMA. Alallaan! Muistakamme, että olemme salaliittolaisia.

KONRAD. Komijanttejahan ilosia me ollaan. Ja minä halaan jo päästäkseni
leikkiin. Tulkoot jo hyvät herramme.

SELMA. Taavetti, ole vartijamme tuolla tiellä ja saata meille tieto
nähtyäsi isäni tai herras.

TAAVETTI. Sen teen, mun fröökinäni. (Menee)

SELMA. Etkö pysäy tähän vaiheillemme, Kilian, tähän kuusten suojaan?

KILIAN. Minä en viivy tässä. Toki, sun torves äänen kuultuani, Konrad,
sillon kiidän takasin nuolena. Mutta ääntääkö tämä kerran?

KONRAD. Ole varma siitä. Sinä saat sinun Selmas, sinä saat hänen. »Sinä
saat omas ja minä saan omani.» (Haparoitsee Theklaan päin, joka
vikkelästi väistyy syrjään)

SELMA. Mutta »noita jäi ilman», luulen minä.

THEKLA. Ha, ha, ha!

KONRAD. Tule tänne!

THEKLA. Häpee!

KONRAD. Minä käsken!

THEKLA. Minä tottelinko? (Taavetti tulee)

TAAVETTI. Patruuni Herman!

SELMA. Hyvä! Mutta seiso vartijana hetki vielä ja tule ja sano koska
sun isäntäs tulee.

TAAVETTI. Minä menen ja seison, minä tulen ja sanon. (Katoo)

KONRAD. Ha, ha, ha! rupeetko runoilemaan, sinä jeeveli?

SELMA. Poika mielii hieman vestellä.

KILIAN. Nyt tehkäät parastanne.

KONRAD. Minä kutsun sinua torvellani.

KILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee
vasemmalle)

SELMA. Missä on sitten torves, Konrad?

KONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle)
Tuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä
kuin ennen, mielestäni.

SELMA. Tämän vehkeemme tähden.

KONRAD. Että myöntyi hän.

SELMA. Töin ja tuskin.

THEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä »lunttuja», Jumala
nähköön!

SELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen,
hyvin tunnetun utelijaisuuden.--Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta
Konradia, joka seisoo syrjemmässä)

HERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu!--Mitä?

SELMA. No mun isäni...

HERMAN. Vaiti, vaiti! Isä, joka ei kärsi pilkkaa lapseltansa.

THEKLA. Ah emmehän teekkän teistä pilkkaa, hyvä setäni!

HERMAN. Vaiti sinäkin, jaa-ah sinäkin tässä!--Mitä hulluuksia!

SELMA. Vaan pieni, viaton ilve teidän huviksenne, ja lääkärimme
toiveesta.

HERMAN. Huvikseni? Senpä kohta näemme.--Mutta kyllä tiedän missä pieksu
likistää. Mutta koukisteleminen ei auta, piikaseni, ei auta, vaan tänä
kesänä olet Fokaksen vaimo. Hän on kelpo mies, tarkka ja Herraa
pelkäävä mies ja rakastaa sinua kovin.

SELMA. Sen näyttäköön hän tällä hetkellä.

HERMAN. Sen näyttäköön hän! Kuinka? Selma, Selma, antaisinko sinun
koiritella edessämme?

SELMA. Ei yhtään koiritusta, isäni. Tämä vanha mies on käyttävä asian
viisaudella, tiedän minä. (Herman huomaa Konradin, joka tekee hänelle
pienen ja kankean kumarruksen)

HERMAN. Hee!

SELMA. Hän on eräs siivo ja kunnon ukko.

HERMAN. Hiiteen sinä! Tuhtaushuoneesen koko mies! Kuka olet?

KONRAD. Matti on nimeni.

HERMAN. »Se Matti, joka pirun petti.»

KONRAD. Minä en petä ketään.

HERMAN. Et itse piruakan?

KONRAD. En häntäkän.

HERMAN. Niin niin, korppi ei ronkkaa pois silmää toisen korpin päästä,
tiedän minä. Mutta mikähän kriipi sinä oikein olet?

KONRAD. Minä olen Matti.

HERMAN. Matti Matti! Mikä on virkas, joka sinun elättää?

KONRAD. On minulla pieni maja, majani ympärillä pieni turve, jota
kätten väellä viljelen. Mutta käynpä taasen ulos maailmallekin antamaan
ihmisille tietoja, sekä menneistä että tulevista, jonka ihmeellisen
lahjan Herra on minulle suonut ja josta häntä kiitän.

HERMAN. Sinä villitty, häväisethän sekä Jumalaa että ihmisiä! Tiedät
sekä menneet että tulevat! No peijakas! Sanoppas edes ristinimeni.
Mutta ollethan sen kaiketi kuullut. No sanoppas se kuitenkin.

KONRAD. (Juhlallisella äänellä) Erik Bonifacius Herman, Kuikkarissa
syntynyt, suuren Moution hallitsija nyt.

HERMAN. Totta äijä! Mutta sen olet koreasti kuullut. Sanoppas kuinka
vanha olen.

KONRAD. Ykstuhatta kahdeksansataa kakstoista kello seittemän aamulla
helmikuussa syntyi herra Erik Bonifacius Herman, ja syntyi samana
päivänä Kuikkarissa vallan kummallinen, eräs silmätön, sokea sonni.

HERMAN. Hmk!

KONRAD. Onkos totta?

HERMAN. Totta, äijä, totta! Niinpä syntyikin samana päivänä meillä
silmätön sonni, tiedän minä äitini kertomuksesta. Mutta peevelistäkö
sinä sen tiedät?

KONRAD. Minulla on vaan se omaisuus.

HERMAN. Omaisuus? (Selmalle) Häh? Minä luulen että sinä muikistelet.
Katsoppas tänne, tietäjä sinä, tässä minun ainoa lapseni ja suuri
kanalja. Kuinka ennustat hänestä? Lohduta minua sillä että saa hän
oikein ankaran miehen, miehen, joka pitää siippansa kurissa ja Herran
nuhteessa.

KONRAD. Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja
näilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä.

HERMAN. No peijakas! onko Fokas niin sievä sielu, että kumartaa hän
toffelia?

KONRAD. Ei hän, vaan eräs toinen mies.

HERMAN. Vaiti, ukko! Fokas on tuleva vävyni, ei kenkään toinen.

KONRAD. Minä vaan ilmotan mitä näkee sieluni silmä.

HERMAN. Nyt näkee se väärin!

KONRAD. Tämän ratkaskoon aika.--Mutta mitä, herra? Kutsuittepa neitoa
tässä teidän ainoaksi lapseksenne, ja kuitenkin näen hengessä teidän
uljaan poikanne lähestyvän kotoansa.

HERMAN. Näet väärin taas. Poikani on kuollut.

KONRAD. Hän elää, ja kohta seisoo hän edessänne.

HERMAN. Haa! jos totuuden nyt sanot, niin kehen uskon täällä, Jumalaan
vai pahalaiseen?

KONRAD. Uskokaat selkeään totuuteen. Ja jos hän tulee, niin lupakaat
minulle yksi asia.

HERMAN. Sen lupaan minä. (Eriks.) Mitä mahtanee hän tahtoa?

KONRAD. Ettehän arvaa mitä anon, mutta hyvin voitte sen täyttää. Myös
tyttärenne yhdistyy kanssani tähän pyytöön, sillä hän armottelee
vanhaa.

SELMA. Ah, isäni, minä rukoilen hänen puolestansa! (Eriks.) Mutta kyllä
tiedän mitä hän meinaa.

KONRAD. Pyhästi siis lupaatte, mun herrani?

HERMAN. Sen olen jo luvannut, ukko.

KONRAD. Minä kiitän.

HERMAN. Jos hän tulis, Konrad ilonen, mitä enkö antais minä!

KONRAD. Ellei hän tule, pääni annan minä!

HERMAN. (Eriks.) Sinä peikko, mitä sinusta arvelisin? (Taavetti tulee)

TAAVETTI. Herra Fokas on tulossa.

SELMA. Olkam valmiit!--Hän onko jo läsnä?

TAAVETTI. Eipä vallan. Tuolla niittukujalla hän tallustaa.

HERMAN. Mutta kas sinä!

TAAVETTI. Minä, herra?

HERMAN. Juuri sinä junkkari!

TAAVETTI. Teidän nöyrä palvelijanne, jos niin tarvitaan.

HERMAN. Junkkari!

TAAVETTI. Nimeni on Taavetti.

HERMAN. Kyllä tunnen sinun. Vai koirittelet sinä omaa herraas vastaan!
Eikö ole Fokas sinun herras ja sinä lurjus hänen trenkinsä?

TAAVETTI. Hän on minun herrani ja minä hänen trenkinsä, hänen koiransa,
nimittäin uskollinen, hyvä koiransa, ja se, joka herraani soimaa,
kavahtakoon hammastani, sillä niinkuin täällä jääkäri, niin on hänen
koiransa. Ja totta sanoen, niin koirittelenpa hieman nytkin ja yhdessä
juonessa näiden armaitten fröökinäin kanssa. Mutta hartaudella
sanottu...

HERMAN. Mitä mökiset!

TAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta
me vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse
on huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla;
kinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän
menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me
totossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin
nurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty.
Peijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen
pulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää.
(Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun)

KONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika.

TAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä
kuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen
teimme.

HERMAN. Kitas kiinni!

SELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan.

TAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas
siinä ryskettä ja paukkinaa,--Jessus!

HERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti!

TAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän
ja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä
miehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että
on hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden
lakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla
sauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen
edestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten
salaisesti naureskellen)

HERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani?

TAAVETTI. En tahdo, herra, en!

HERMAN. Tahdotko sauvastani?

TAAVETTI. En ensinkän, mun herrani! Maistukoon makeammallekin tämä
kylänkaakku, mutta sitä sorttia jokapäiväistä leipää saan kuitenkin
kotonani nauttia vallan tunsin sekä trenkinä että emäntänä.

HERMAN. (Polkien kerran jalkaansa) Mene tiehes, konna, ja paikalla!

TAAVETTI. Mitä sanotte?

HERMAN. Mene!

TAAVETTI. Pois tästä ja tällä hetkellä? Älä älä Herran tähden,
veikkonen, niin hangitsekkan!

HERMAN. Häh?

TAAVETTI. Älä Herran tähden!

SELMA. Me täydymme kärsiä häntä.

TAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen
sanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille
senpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille
ja voin sen myös--tämä huomakaat--voin sen myös ennen aikoja kumota,
jos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on
tullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se
putoo.

HERMAN. Höh! Vai putoo se.

TAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret.

HERMAN. Tytöt, onko mies viisas?

TAAVETTI. Noin »treqvart i bok» toivon minä, mutta pelkään pojan aivon
puristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi
saan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri
kaukana.

SELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt,
Matti, hänen tullessansa.

KONRAD. Tässä istun lähteen partahalla. (Istuu)

SELMA. Poika, sinä tulet kanssamme tänne. (Osottaen vasemmalle)

TAAVETTI. Ei, vaan tänne lyyhistyn närheen alle kuin jäniksen-poikanen.
(Asettuu alas verhoon oikealle, toki näkyväksi katselijoilta)

SELMA. Mutta liikahtamatta, hivahtamatta, se muista.

TAAVETTI. En hengitäkkän.

SELMA. Me tänne! Tule, Thekla, seiso tässä sievästi, kunnes annan
sinulle viittauksen. (Saattaa hänen vasemmalle kuusten verhoon)

THEKLA. Vapisenpa jo vallan, ja saatanpa kohtani hukkiolle, tiedän
minä. Voi!

SELMA. Äänettä!--Tulkaat, isäni, rientäkäät!

HERMAN. Olenhan sun narris.

SELMA. Te olette mun isäni.--Tässä on sijanne. (Asettuvat vasemmalle,
jääden katselijain näkyviin)

HERMAN. Seistä ja tirkistellä tässä!

TAAVETTI. Istukaat alas kuin minäkin, ja voimmepa kuin herrat. Mutta
ah olis meillä vielä kullakin pieni olvipullikka tuollon tällön
suuteltavana! Sehän riemuamme voitelis.

HERMAN. Mitä näriset sinä iiliskotti siellä pensastossa? Sauva-öljyä
olven verosta sinulle antaisin, ja oikein sydämmestäni.

TAAVETTI. Käyvätpä meidän aatoksemme yhtä. Merkillistä! Samanhan
sydämmellisen antelijaisuuden tunnen minäkin teitä kohtaan tällä
hetkellä, juuri saman.

HERMAN. Ha, ha, ha, sinä juupeli!

SELMA. Hän tulee!

HERMAN. Tulkoon hän jo Herran nimessä. (Fokas tulee oikealta periltä,
seisahtaa äkisti nähtyään Konradin, joka kohottaa itseänsä kankeasti
ylös)

FOKAS. Onko se Matti?

KONRAD. Matti on nimeni, ja tässä olen teidän käskystänne, herra.

FOKAS. Taidanko uskoa sinun? Sillä minä en luotakkan mailman maineisin.

KONRAD. Oikein. Mutta odottakaat siis kärsivällisesti huomispäivän
todistusta siihen, mitä kuulee teidän korvanne mun omasta suustani.

FOKAS. Hyvä! Onko nyt rinnassas sama voima ja taju kuin ennen
patriarkan hurskaalla pojalla tuolla Faraonein maalla? Mitä sanot?

KONRAD. Siinä kohdassa luulen joteskin mahtavani, jos nimittäin uni on
sitä ytimellistä sorttia. Sillä nähdäänpä täällä myös unta liedompaa
kevään lunta.

FOKAS. Ankarahan uni on tämä, jonka nyt ilmasen sinulle selitettäväks.

KONRAD. Minä jo sen tiedän.

TAAVETTI. (Eriks.) Kiitä minua siitä.

FOKAS. Tiedät uneni?

KONRAD. Kas, kas, kuinka hän edessäni liehuu tuossa, tummana hattarana
heiluu. Hohoo! jo kihlattunne kaunoisna morsianna huoneenne emännäksi
viette. Mutta soitto ei riemuna soi, vaan katumusvirtenä syysillan
hetkellä huokaa; synkeenä näät kodon hallasen lehdon ja pilvessä
taivaan kannen. Mutta pilvien peitto jo aukenee ja tuomiotorvi kaikuu.

TAAVETTI. (Eriks.) Mies tuijottaa kuin tervatentti aholla.

FOKAS. Kuinka tiedät tämän?

KONRAD. Minä olen tietäjä.

FOKAS. Se olet sinä, minä tunnustan sen nyt ja uskon mitä sanot, uskon
järkähtämättä. Sano siis mitä merkitsee tämä uneni.

KONRAD. Sen näen kohta pilvistä.

FOKAS. Pilvistä?

KONRAD. Sillä minä olenkin oikeammiten pilviprofeeta.

SELMA. (Eriks.) Huomaa: nyt poikkeet ulos kohdastas.

FOKAS. Pilviprofeetta! Mitä sillä ymmärretään?

KONRAD. Hän ennustaa pilvistä ja sumuista.

TAAVETTI. (Eriks.) Hän viskaa sulle sumua vasten naamaa, poika.

KONRAD. Pilvein kaavoissa ja liikunnoissa ilmestyy hänen silmänsä eteen
miehen elämän vaiheet.

FOKAS. Kaikissa pilvissä?

KONRAD. Ei; kullakin on hänen pilvistönsä.

FOKAS. Peijakkaitahan kuulen! Mutta kuinka saadaan tuosta pohti kussa
kunkin pilvet junnailevat tuolla taivaalla? Missä on esimerkiksi minun
liutani?

TAAVETTI. (Eriks.) Maantienojassa sammakkoin pesinä.

KONRAD. Onpa siinä ensin pieni askare. Niin, jos nyt mielitte hieman
nostaa ylös sitä pimeätä vaippaa, joka verhoo teidän tulevaisuutenne,
niin katsokaat mikä on ensiksi tehtävänne. Tuossa silmät ummessa
pyörähtäkäät mun edessäni, noin kymmenkunta kertaa keikahtaen ympär ja
viheltäen vinkasti; mutta seisahtaissanne taas ja ennen silmäinne
avaamista, osoittakaat kädellänne kohden taivasta. Sielläpä teille
kohtalonne arpakirja, jos nimittäin pilviä sillon löytyy tällä
korkuuden kaistaleella. Käykämme siis käsiin.

TAAVETTI. (Eriks.) Tanssita häntä hyvästi.

FOKAS. Panisitko sinä minun karhua tanssimaan? Mene hiiteen ennuksines!

KONRAD. Tämä kuuluu asiaan.

FOKAS. Ja viheltäisin vielä?

KONRAD. Asian vaatimusta mukaan.

FOKAS. Mene hiiteen, elles muuton käsitä mun pilviäni. Minäkö
nostelisin tässä sinun edessäs koipiani kontiona, minä, oikeammiten
aatelismies?

TAAVETTI. (Eriks.) Sepä vahinko ettes sitä tee, vahinko ja harmi. Tee
nyt se!

HERMAN. (Eriks.) Oikein, poikani!

KONRAD. Mutta olenpa usein itsekkin löytänyt toisen miehen pilvet.

FOKAS. No kurkistele sitten ylös pitkin taivasta. (Konrad tähtäilee
ylös läpi nyrkkinsä)

KONRAD. Hm ... hm ... tuolla tynnörinala rastaanrinnettä ... hm ...
tuolla Kefaluksen häntä ... ja tuollahan sen suuren Mogulin linna ...
hm ... tuolla Naantaalin jauhomylly ja Lunkkentuksen karvasaapas, hm...
Ja tuolla, tuollahan on teidän pilvistönne kuin valkea hanhilauma.

FOKAS. Onkos?

KONRAD. Ottakaat ja katsokaat tuosta nyrkkini läpitse. (Fokas katsoo
läpi hänen nyrkkinsä) Noh?

FOKAS. Näen vaan paljaan kirkkaan taivaan.

KONRAD. No soikotetaan, soikotetaan, noin noin, itään länteen pohjaan.

FOKAS. (Kääntyen äkkiin kohden Konradia, katsahtaen kiivaasti) Älä
helvetissä tee minusta pilkkaa, äijä, älä helvetissä! Minä en pelkää
sinua vaihka olisit itse Laiska-Jaakko, se suuri noita ja
silmänkääntäjä, minä en pelkää, vaan kysyn kivaltisti: mikä on sinun
meiningis oikein? Äijä! (Konrad karauttaa kurkkuansa hirveän kovalla
röminällä.--Fokas itsekseen) Hän römisee ja mörisee kuin vaskihärkä.
Haa!--Mutta luulenpa kuitenkin hänen hankkeensa vakaiksi,
viipittömiksi, vaihka ovatkin keinonsa joteskin tomppelin, ja mun
täytyy hieman sovitella, sillä tahdonpa ulos hänen kallostansa tiedot,
varmaat tiedot tulevista. (Ääneensä) Sinä näet, Matti, löytyvän täällä
mun povessani paljon muikeutta, tulivuoren kuumaa pohdetta; se ruiskuu
pian vallatonna ylös, toki, pianpa se masentuukin taas.--Mutta katso
uudestaan ylös pilvihin ja anna minun kuulla vaan ei nähdä. Katso ylös!

KONRAD. (Tirkistellen ylös läpi nyrkkinsä) Minä katson, ja ilmestyy
ennustajalle tärkeä tanner.

FOKAS. Mitä näet?

KONRAD. Kaksihan teille tietä vaellettavaksi tarjotaan.

FOKAS. Kaksi tietä. Kerro minulle tarkasti kunkin tien sekä edut että
vastukset.

KONRAD. Mutta vaiti! Täältä otan minä itselleni ainoastaan alushirret,
alkurankaleen, jonka sitten aaverikas sieluni täyttää, seistessäni
hetken sokeana. Mutta vaiti nyt!

TAAVETTI. (Eriks.) Keitä hänelle siellä pilvissä oikein verraton soppa.

SELMA. (Eriks.) Että varron levotonna. Enkö olisi ennustanut oikein?

THEKLA. (Eriks.) Onneton! onpa heti mun astuttava esiin. (Konrad on
kääntynyt pilvistä ja seisoo silmät ummessa)

FOKAS. (Eriks.) Nythän peijakas seisoo sokkona tuossa putoneena
pilvistä alas, topaten rankalettansa lihalla ja karvoilla.--Hei, poika!
(Konrad avaa silmänsä ja pöllistelee kovin) Mitä kuuluu?

KONRAD. Pois! mun korvani on tynsä mutta silmäni kuin auringon terä.

FOKAS. Mitä näet sitten?

KONRAD. Eteheni kuvattuna teidän tulevan kohtalonne.

FOKAS. Kerro.

KONRAD. Kaksi tietä kahden immen kautta teille tarjoo onni.

FOKAS. Hahaa! Ja nämät immet?

KONRAD. Yksi on teidän kihlattunne, ja se toinen seisoo häntä läsnä.
Myös hänellä on ystävänsä, mutta vierailla mailla nyt.

FOKAS. Mies elää siis?

HERMAN. (Eriks.) Ahaa, se eikö sinua miellyttäis?

KONRAD. Hän elää ja lähestyy jo kotoansa, muistain aina morsiantaan,
mutta eihän morsian häntä muistelekkan juuri joka hetki.

FOKAS. Tyttö tulee siis kerran järkeensä.

THEKLA. (Eriks.) Hoo!

FOKAS. Mutta minkä tien otan samotakseni?

KONRAD. Määräkäät se itse, kuvattuani eteheenne kunkin muodon ja
luonnon.

FOKAS. Minä kuultelen.

KONRAD. Tie, jonka miehelle tarjoo tuo ensinmainittu impi, ei vie häntä
korkeisin arvoin, ei äärettömän rikkauden satamaan, vaan varallisuuden
vainioille. Hän rauhassa, hiljaisessa onnessa on viettävä päivänsä
täällä, viimein pelootta astuva Herran tuomiolle, ja hänen nimensä
löyttään elämän kirjassa. Senhän kohtalon annoi teille ensimmäinen tie.
Mutta tie se toinen, jonka avaa etehenne orpo neito, johtaa ylös
prameuden korkuuteen, antaa teille pohjattomat rikkaudet, mahtavia
ystäviä ja pian myös kohottaa teidät ylös aatelissäätyyn.

FOKAS. Hyvä! Mutta mielin teille ilmaista, että jo äitini kohdusta
virtaa suonissani kallista nestettä, Tähtitanssein verta. Tiedä, ukko,
Tähtitanssi on äitini sukunimi, ja tämä heimo, johtaa alkunsa aina
jumalten tarinamailmasta; tiedä tämä.

KONRAD. Minä tiedän sen ja katselen teitä syvimmällä kunnioituksella.

FOKAS. Jumalten tarinamailmasta, niinkuin oikean aarelsmiehen tulee,
eikä siis paljon että olenkin maamme aarelsruumiissa lailliseksi
julistettu jäsen.--Mutta mitä lupaa minulle enemmin tämä tie?

KONRAD. Nämäthän oli teidän onnen-arpanne tällä tiellä; mutta saattaa
se myöskin teille monta haittaa ja vastusta.

FOKAS. Ilmase minulle kaikki.

KONRAD. Katsokaat, teidän puolisonne alat siellä voimallisena kotkana
väikkyy ja vallitsee teidän ylitsenne!

FOKAS. Mitä sanot?

THEKLA. (Eriks.) Voi sinuas! Minä kotkaksi, kurja kananen?

FOKAS. Hän vallita minua? Mahdotonta, elleivät kiukkuiset loihtuvoimat
häneen vuodata perin toista henkeä. Mutta heittäkäm tämä. Mitä enemmin?

KONRAD. Makauskammarissa toraa ja motkotusta, ehtimiseen motkotusta ja
usein kyökistäkin tuima pöllähdys.

FOKAS. Mutta ulkona mailmalla?

KONRAD. Aina kunnioitusta korkeaa.

FOKAS. Hyvä! Mutta kuinka päättyy viimein tämä tie ja miltä näyttää
sillon siellä toisella rannalla?

KONRAD. Kuolinvuoteenne on kovin haikea ja kolkko, mutta kuolemanne
kauvas kuuluisa ja peijaisenne komeat.

FOKAS. Mutta kuinka astun sisään siihen toiseen maahan?

KONRAD. Minä katselen ja tirkistelen, mutta en löydä teidän nimeänne
elämän kirjassa. (Hetki äänettömyyttä)

FOKAS. Et löydä?

KONRAD. En, herrani. Ja tähän siis ehtyy kaikki tietoni teistä.

FOKAS. Tässä on palkkas. (Antaa hänelle rahaa) Ja sinä saat mennä.

KONRAD. Kiitän nöyrimmästi! (Lähtee käymään, mutta pian kaapasee Fokas
hänen jälessänsä ja tarttuu hänen kaulukseensa)

FOKAS. Mutta ukko! Älä helvetissä hivahda kolmannelle miehelle mitä on
tässä tapahtunut, älä helvetissä!

KONRAD. Päästäkääthän kauluksen. (Fokas päästää) Kokenne mies tietää
mitä hänen rauhaansa kuuluu. (Poistuu vasemmalle)

FOKAS. Minä luotan sinuun, minä luotan. Mutta tyydy enpä juuri
ennustuksees. Hm. (Syventyy aatoksiinsa)

HERMAN (Eriks.) Niin, kärsiihän tuota tuumiskella. Mutta ettäs
askartelet noitain ja tietäjitten kanssa, sinä? Tuhannen pyöveliä!

SELMA. (Eriks.) Siinä arvele nyt hetki; minä kohta suoritan sun
aatokses vyhdin.

TAAVETTI. (Eriks.) Niin, kumman tien nyt valitset, toveri? No sen
toisen ja paremman, arvaan minä. Älä yhtään huoli kuinka laulammekin
täällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Sillon miehellä
ainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömppiessään toisten ja
nuorempain tiellä. Niin tänäpän sinä kuolet, huomen sinä kuopataan ja
siitä riemuitaan sun entisessä kodossas. Ja mitä olemme kuulleet tuolta
toiselta ahteelta, niin pidämmehän ne vaan tarinoina lapsille ja
yksinkertaisille juutaksille. Ja jos viimein toisinkin olis, jota emme
juuri niskamme nimessä voi kieltää, niin, huomatessam muuttomme läsnä,
varustelemme huonettamme vähitellen, käytellen pappia puheillamme
vilpittömällä mielellä ja kielellä, ja niin nukumme lopulta hiljaiseen
uneen. Älä yhtään huoli, vaan se toinen tie, se toinen tie!

HERMAN. (Eriks.) Mikä morakka muoto filosofiialla!

FOKAS. (Eriks.) Nyt olen päättänyt. Selman heitän ja otan kainon
Theklan, niin astuen käyskelemään kemun ja kunnian tielle, huolimatta
noista sumuista, jotka etähällä tuolla palloilevat maan ja taivaan
rajalla. Onhan tässä kontion ruumis, joka antaa sydämmelleni toivon,
kestävän kauvankin prameuteni päivän. Ja koska vihdoinviimein illastuu,
niin pistää mar muistooni muutamia pieniä heikkouden syntejä, mutta
minä kadun niitä ja pyydän niitä anteiksi. Ja aina kuinka parhaaksi
näen ja sappeni myöden antaa, niin kutsun luokseni jonkun
pappismiehenkin kerran tai kaksi, ja mahtaahan sitten kaikki olla
hyvin. Ukon viimeistä lausetta en muistelekkan; vaan päin toisin
sillon, toivon minä.--Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani
kauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen
mailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa
nyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan
ruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo
kunnian tanterella. Ja nämät käsivarret, he aukasevat miehellensä tien,
minä luulen. Siis kamppaukseen!--Mitä huolin, että ensin hävitän nyt
liitteen minun ja Hermanin huoneen välillä ja toiseksi heti rynkään
päin sievän Theklan lemmenlinnaa; ja kas kun touvaan oikeen
muurinmurtajana kohden, että akanoina lentävät ulos kaikki entiset
tähteet sydämmensä toho lävistä, niin luulenpa että rupeaa hän
tinkiilemään: ja minä olen hänen kihlattunsa ja pian hänen miehensä.
Niin juuri. Hurrah!

SELMA. (Eriks.) Näyttääpä nyt kuin olisi hän tehnyt tärkeän päätöksen.
(Theklalle hiljemmällä äänellä) Thekla, oletpa lähtevä esiin.

THEKLA. Ah! Kuinka luulet että onnistun?

SELMA. Sinä lapsekas! Mene!

THEKLA. Juuri nyt?

SELMA. Ja tuolta metsän kautta kaartaen. Riennä! (Thekla katoo)

HERMAN. (Eriks. Fokakselle) Mikä peijakas vaivaa sinua, karhu
filosooffi tuossa? (Fokaksen huomio kääntyy äkisti ulos vasemmalle) Ja
mitä näet?

FOKAS. (Eriks.) Jumal avita, hän lähestyy minua! Ken ei huomaa
sallimuksen sormea tässä ja että olen siis ase ja astia korkeampain
voimain vallassa? Ja minä kohtaan sinua, neitonen, urhealla, uljaalla
ja päällekarkaavalla mielellä, tehden mitä jumalten pakko vaatii.
(Thekla astuu esiin vasemmalta periltä)

TAAVETTI. (Eriks.) Tärppääs tuohon palaan, niin kaikki hyvin.

(1869-70)








--- Provided by LoyalBooks.com ---