ENSITAISTELUJEN AJOILTA


Kirjoitti
Otto Tiuppa


Ensimmäisen kerran julkaissut
Työväen Sanomalehti-Osakeyhtiö 1905.




I.


Rautatyöntekijäin ammattiyhdistys oli toiminut, järkevään tapaansa,
kymmenkunta vuotta, vaikkakin jäsenluku oli verrattain pieni koko
kaupungin rautatyöntekijöihin verraten. Yhdistyksen toiminta oli
sittenkin kaikkiin yksityiskohtiinsa tunnolleen järjestetty. Kerran
kuukaudessa, aina määrättynä päivänä, pidettiin kuukausikokous.
Johtokunta kokoontui myöskin määrälleen aina asianhaarojen mukaan. Ja
niin hyvin ja kiinteästi olivat virkailijat syventyneet tehtäviinsä,
että monena vuotena peräkkäin voitiin samat johtokunnan jäsenet valita
yhä uudelleen ja uudelleen. Puheenjohtaja Kovanen oli esim. näin ollen
pysynyt arvoisassa toimessaan aina yhdistyksen perustamisesta. Eikä
ajatustakaan olisi voinut kenessäkään syntyä uuden tilalle
valitsemisesta. Hän oli mies paikallaan, sanottiin, vaikka maailman
loppuun saakka.

Aina kun yhdistys kokoontui kokouksiinsa, astui Kovanen oman arvonsa
tuntevana kunnia asemalleen. Vasara kalahti ja toimitus oli alkanut.
Puheenvuoroja käyttivät tavallisesti aina samat henkilöt. Joka oli
tottunut taas olemaan mykkänä, se mykkänä pysyikin. Mutta tämän kaiken
korvasi hyvin puheenjohtajan puheliaisuus. Hän merkitsi aina jo ensiksi
puheenvuoron. Se kesti puolen tuntia, siksi kunnes väsyi -- sillä hän
oli lihava mies. Tämän jälkeen merkitsi hän jokaisen puheenvuoron
loppuun itselleen puheenvuoron. Mutta lopussa se vasta kiitos seisoi.
Silloin esitelmänsä kesti tavallisesti kolmeneljännestä, jos ei tunnin.
Lopetettuaan istui hän huohottaen tuolilleen kysyen: -- vieläkö on
asioita? Kun ei ollut puhui hän vieläväliin, kysyen uudelleen: -- onko
kenelläkään vielä mitään uutta esille tuotavaa? Kun ei tavallisesti
enään ollut -- uni tuppasi jo jokaisen silmiin -- jyrähti vasara lopulta
pöytään ja toimitus voitiin sillä kertaa katsoa päättyneeksi. Moinen
menettely kokouksien johdossa oli mennyt jokaisen henkiin ja vereen.
Eikä siinä kenelläkään ollut mitään ihmettelemistä. Pääasiassa oli
yhtenä, joka vuotisena ja yhä uudistuvana kysymyksenä tilaston hankinta
kaupungissa olevista ammattilaisista. Se koetettiin suorittaa mitä
suurimmalla tarkkuudella, joka olkoon kunniaksi mainittuna.
Syntymävuodet, ijät, opissaoloajat y. m. otettiin mitä huolellisimmin
muistoon, ja kun näin ollen aina tultiin huomaamaan, miten suurin osa ei
kuulunut yhdistykseen, langetettiin tepsivä tuomio: Ne eivät seuraa
aikaansa! Samoin oli yhtenä tärkeimmistä asioista oppikurssien
aikaansaaminen. Niihin tavallisesti puuhattiin aina luennoitsijaksi
oppineita tohtoreita ja professoreja. Aineena olivat tähtitiede y. m.
jalot yliilmoissa leijailevat aineet. Ammattikirjallisuuden
kartuttamiseksi pidettiin joka vuosi arpajaisia, jotka jotakuinkin aina
onnistuivat. Kirjallisuutta sitten hankittiin. Jopa Saksasta saakka
tuotiin isot pakat piirustuksia, joita jäsenille lainailtiin
ihailtavaksi takuita vastaan. Luettavaa kirjallisuutta ei kuitenkaan
hankittu nidostakaan. Kuten näkyy, eivät harrastukset yhteiseksi hyväksi
olleet pienimpiä. Ihmeteltiinkin sitä enempi, kun eivät ammattilaiset
kuuluneet yhdistykseen. Kun eivät tulleet 11 1/2 ja 12 tuntisen
työpäivän jälkeen, illoin enään maille halmeille. Kapakoissa räyhäsivät
juoden siellä kahdenkymmenenviidenpennin alinta tuntipalkkaansa.

Yksi suuri ajatus, oikeinpa repäsevimpiä, oli ollut vuosikausia myöskin
yhdistyksen käsiteltävänä. Se oli suuri kysymys, joka, jos olisi saatu
toteutumaan, varmaankin olisi mullistanut nykyiset yhteiskuntaolot
ylösalaisin. Ja sen suuren kysymyksen oli itse puheenjohtaja Kovanen
ilmoille loihtinut. Miten tuo suuri ajatus oli hänen aivoihinsa
takertunut, siellä kypsynyt ja lopulta päätökseksi kehittynyt, siitä hän
oli aina valmis nautinnolla kerskaten kertomaan, jos vaan huomasi
kyselijän sitä mielenkiinnolla ja suurella uteliaisuudella haluavan.

-- Nähkääs, sanoi Kovanen: Vuosikausia katsellessani miten työmies
ammatissamme ja kaikkiallakin yhä ahertaa ja ahertaa varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan, vuosikausia, kymmeniä, eikä kuitenkaan saa
asemaansa korjaantumaan, aloin tositeolla ajatella apua ja keinoja
tuohon. Ei suinkaan meidän Herramme ollut alkujaan tuota tahtonut,
arvelin. Mies voi ansaita korkeintaan kolme markkaa päivässä, miten
sillä tulla toimeen etenkin suuressa perheessä! Lapset ulvovat joka
hetki leipää, yhä leipää, eikä tuota tule tarpeeksi koskaan. Mitä sitten
vielä puhettakaan vaatteista ja koulussa käyttämisestä. Tätä kaikkea yhä
enempi ajatellessani singahti yhtäkkiä mieleeni rohkea tuuma. Ja kaikki
rohkeat sekä samalla nerokkaat meiningit nehän yhtäkkiä sieluumme
valkenevat. Pitkästä ajattelemisesta, on harvoin apua. Mutta kun ei edes
toivokaan enään mitään, silloinpa juuri ja useimmin sen saa. Tuo nerokas
ajatus joka näin ollen salamana ajatuksiini singahti, arvatkaas mikä se
oli? _Olisi perustettava suuri rautateollisuustehdas, jossa itse työväki
olisi isäntänä._ -- Niin, niin! Se se oli! Miksi ei työmiehet itse voisi
ryhtyä kaikkiin sensuuntaisiin yrityksiin! Tehtaita, joissa työväestö
itse tekisi työtä ja jotka se olisi omilla rahoillaan nostanut pystyyn,
niitä vaan joka nurkkaan ja sillä olisi koko ammattikunta kohotettu
aineelliseen hyvinvointiin. Hiisi tässä enään herroille rahojansa
työntämään.

-- Ja tuliko tästä tuumasta tosi? kysyi nyt toveri.

-- Kuinkas sitten, jatkoi Kovanen innostuneena. Käskin asian johdosta
ylimääräisen kuukausikokouksen. Nyt jos milloinkaan, ajattelin, tulee ne
hämmästyttää tällä nerokkaalla ajatuksellani. Kolme yötä ja kolme päivää
nukahtamatta valmistin esitystäni tästä tärkeästä kysymyksestä.
Mielihyvikseni sain nähdä kun kaikki jäsenet saapuivatkin paikalle.
Alotin seuraavasti: Arvoisat aateveljet! Olemme niin useasti koettaneet
vedota mestarien ja »prinssipaalien» hyvään tahtoon, että korjaisivat
palkkoja ja lyhentäisivät työpäivää. Mutta esityksemme on langennut
kuuroille korville. Emme ole saaneet mitään sanottavaa aikaan. Hm! --
Tällä hetkellä seisoivat kuulijat kuin kynttilät, vakavina melkeinpä
henkeä vetämättä juhlallisen tunnelman vaikutuksesta. -- Jatkoin: Mutta
nyt olen minä keksinyt keinon, keinon semmoisen, joka muuttaa olomme
yhdellä iskulla onnekkaampiin oloihin, jos vaan sen toteutamme. Meidän
on perustettava suuri osakeyhtiö, jossa työmiehet ovat osakkaina. Tämä
se tulee olemaan pelastuksena meille ja sitä mukaa kaikissa ammateissa.
Ehdotan asian keskusteltavaksi ja tässä jo komitean sääntöjä laatimaan.
Kaikkialla kuului nyt hyväksymishuudahduksia. Syntyi mitä vilkkain
keskustelu, jollaista ei oltu vielä ennen koskaan nähty. Asia saavutti
yksimielisen tunnustuksen. Tässäkö enään rupeaisimme toisten armoilla
elämään, oli yhteisenä huutona. Ja kaikki ihmettelivät samalla kun ei
tuo ollut ennemmin heidän aivoissaan syntynyt. Toden totta eihän tässä
tarvinnutkaan muuta kuin yksi ainoa ympärikeikaus, ja kaikki oli
pelastettu. Tietystikin saavutin minä tällä rohkealla ajatuksella
kaikkien kiitollisuuden ja ihmettelyn osakseni. Komitea valittiin ja
säännöt laadittiin. Jo aikoja sitten ne ovat saaneet myöskin
asianomaisen vahvistuksen. Pääoma on puolenmiljoonan ja osake markan
suuruinen! -- Eikös siinä ole valttia! Mitäh?!

-- Mutta onko se jo käytännössä ehtinyt pitkällekin, kysyi nyt
tavallisesti aina puhuttelija, Kovaselta.

-- Ei vielä, mutta aikojen kuluessa tulee se kylläkin toteutumaan.

-- No mikä on vielä tehnyt sille haittoja?

Tähän tavallisesti Kovanen aina vastasi: -- Raha, hyvä ystävä, raha! Ei
tahdo saada vielä osakkeita kaupaksi. Mutta annahan ajan kulua, kun
työväestö tulee täysin oivaltamaan tässä oman pelastuksensa on jokainen
innolla uhraava vaikkapa viimeisen penninsä ja silloin päivässä saadaan
aikaan, mitä ei vuosisatojen kuluessa olisi voitu edes uneksiakaan.

-- Säännöt ovat siis aina siltä varalta valmiina. No onhan se hyvä alku,
on totta vieköön!

-- On se, totisesti on! vastasi Kovanen aina tähän. Säännöt talletetaan
siltä varalta aina ammattiyhdistyksen arkistossa ja kun kerran aika on
täytetty lyömme tehtaan pystyyn yhdellä iskulla.




II.


Eräs nuori seppä Kaarlo Aarnio ilmestyi kaupunkiin. Hän oli ollut
vuosikausia ulkomailla ja nuorena poikana jo kuulunut myöskin
rautatyöntekijäin ammattiyhdistykseen. Heti työpaikan saatuaan ilmestyi
hän nytkin uudelleen yhdistykseen. Päästyään asioihin käsiksi tulivat
heti kaikki huomaamaan että nyt oli uutta tuulta purjeissa. Ivallisesti
tuo mokoma vaan naurahteli ammattiyhdistyksen toimimiesten hänelle
toiminnasta kertoillessa. Lapsen puuhiksi sanoi hän kaikkea vanhaa.
Kaikki oli hänen sanainsa mukaan saatava uudesti synnytetyksi, jos
jotain pysyväistä aijottaisiin saada aikaan. Sen vuoksi hän pitikin joka
kokouksessa esitelmiä ulkomailla näkemistään menettelytavoista.
Kymmentuntinen työpäivä ja alin tuntipalkka olisi etusijassa ensiksi
saatava käytäntöön. Mutta sitäkin ennen olisi ammattilaiset saatava
järjestymään. Tätä hän teroitti jok'ainoalle ammattilaiselle mieliin,
kaikkialla. Ja niin katkeamattoman innostunut oli hän myös näissä
uudistuspyrinnöissään että iltakaudet kulki yhden asunnosta toiseen
työväenasiasta puhumassa.

Kovanen ensiksi naurahteli koko miehen puuhille. Kunhan aikansa
lieksahtelee kylläpä asettuu. Niin se on käynyt minulle, toiselle ja
kolmannellekin hän ajatteli. Ei maailmaa kiirehtimällä korjailla! Se
vaatii hiljaista, maltillista, vakavata ja pysyväistä toimintaa. Eri
mielipidettä asioista ollen joutuivatkin he ennen pitkää kinasteluihin
keskenään.

Kovanen, yhdistyksensä tunnustetuimpana luottamusmiehenä tahtoi
edelleenkin pysytellä määräävässä asemassa. Näin Aarniossa ja Kovasessa
tarraantuivat uusi ja vanha suunta vastatusten. Yhteensattumat olivat
useasti hyvinkin kiivaita. Kovanen piti Aarniota paljaana suunpieksäjänä
ja räyhääjänä, koettaen hänestä uskotella samaa toisillekin. Aarnio taas
puolestaan näki Kovasessa vanhettuneihin kaavoihin pikiintyneen
tervaskannon, joka oli saatava pehmitetyksi keinolla millä hyvänsä.
Siksipä koetti hän saada uusia mielipiteitään tovereihinsa joka
käänteessä, jossa onnistuikin, sillä hän oli kaunopuhuja sekä
esiintymiseltään reipas, rohkea sekä säihkyvän tulinen. Näin ollen
kasvoi kannattajaansa luku etenkin nuoremmissa päivä päivältä. Kaksi eri
puoluetta syntyi näin ajan pitkään yhdistyksessä. -- Samalla voi tämän
puolueryhmityksen jakaa vanhempiin miehiin ja nuorempiin.

Kerrankin taas Kovasen ja Aarnion kinastellessa sanoi Kovanen leveästi:

-- Kuuleppas Aarnio! -- Kyllä se niin on että pötyä sinä mies puuhaat ja
tuulta ajat takaa! -- Mutta minullapa veikkonen on ollut jo kauvan
pelastuskeino valmiina. Ei muuta kuin panna vaan käytäntöön ja kaikki on
autettu!

-- No mikähän tuo sitten oikein on? kysyi Aarnio erityisellä painolla.

-- Mikäkö on! -- Se on veliseni semmoinen naula, joka vetää. Usko se
varmasti!

Aarnio halusi tätä nyt yhä tiukemmin tietää.

-- No jospa tuon sinulle sitten lopultakin sanoisin, kun sitä melkeinpä
halveksuen tiedustelet. Me asetamme yksinkertaisesti pystyyn suuren
rautateollisuustehtaan!

-- Kuinka ... kuinka, uteli Aarnio tuskinpa uskoen korviaan!

Kovanen toisti nyt hyvin mahtipontisena uudelleen sanansa.

-- Mutta mitä tuo puhe nyt sitten oikeastaan on, ihmetteli nyt Aarnio
yhä silmät suurena.

-- Se on, jos tahdot kuulla totuuden ilman sarvia ja hampaita, että
meillä on jo säännötkin valmiina semmoiselle yritykselle, eikä tarvitse
muuta kuin se suotuisan ajan tullessa toteuttaa.

-- Säännötkö jo valmiina? -- Entäs minkälaiset? kysyi nyt Aarnio
ajatuksissaan ja yhä enempi ihmeissään.

-- Semmoiset säännöt että pääomana on puolenmiljoonaa ja osakemaksu
kultakin sata markkaa. Yhtiössä tulee ääni jokaisesta osakkeesta,
sekä...

Aarnio ei voinut olla nyt jo keskeyttämättä: -- Mutta Herran nimessä,
millä työmiehet semmoisen liikkeen perustavat? -- Mistä ne rahat
tulevat?

-- Mutta sinäpä vasta olet kovapää, huudahti Kovanen, nyt jo
harmistuneena. Jokainenhan semmoisen summan voi säästää! Minullakin on
jo useimpia satoja siltä varalta ja kaikki työlläni ansaittuja.

-- Ei toveri, -- alkoi nyt Aarnio vakuuttavana. -- Ei nykyisillä
työmiehen palkoilla säästöjä tehdä, jos tahtoo kunnolleen maailmassa
elää. Tuskinpa ne ruokaan ja vaatteesen riittävät!

-- No kylläpä sen, ainakin jokainen yhden osakkeen säästää, jankkasi yhä
Kovanen.

-- Olkoonpa niinkin että yhden osakkeen jokainen saisikin, vastasi nyt
Aarnio. -- Mutta sittenkin, ota huomioon, tarvittaisi tuon puolen
miljoonan kokoon haalimiseen viisituhatta miestä. Ajattele,
viisituhatta! Kun tuon samaisen summan voi johonkin kapitalistiseen
tehtaasen kiinnittää yksikin mies, tai muutamat! Otetaan nyt kuitenkin
siltä kannalta, että tuo tehdas sittenkin saataisi pystyyn. Mutta voiko
työväestö pitää sitä kunnossa, on taas jo vallan toinen asia! -- Pääoman
omistajain ei tarvitse kuin ryhtyä alentelemaan yksimielisesti töiden
hintoja, ja yritys on kumossa ensi iskulla. Mistä saatte silloin
lisävaroja kestääksenne kilpailussa?

Ja millä korvaatte tappiot! Ei kyllä se hyvä toveri on niin, että
työlästä on potkia tutkainta vastaan. Työväen varoilla ei perusteta
liikkeitä kaikilla aloilla, eikä se yhden ammattikunnan puolelta liioin
mitään merkitse. Ja jospa vielä saataisikin, täytyy siihen jo alussa
uhrata kaikkensa, kun taas toisella puolella on varat ehtymättömät! --
Kyllä apu ja pelastus on etsittävä vallan toiselta taholta.

Kovanen hyppäsi nyt istuimeltaan, heitti lakin päähänsä ja sanoi ovesta
mennessään: -- Puhua sinun kanssasi on sama kun ryhtyä hullun vasikan
kanssa kilpaa juoksemaan! Mutta muista sittenkin tuo vanha sananlasku,
kyllä routa porsaan kotiin ajaa!




III.


Rautatyöntekijäin ammattiyhdistys oli pannut toimeen tanssi-iltaman
Palokunnan talolla. Väkeä oli sinne tullut iso sali ääriään myöten
täyteen. Ylipäätään onnistuivat aina tavallisesti yhdistyksen iltamat.
Kasvattavan ohjelman runsaus ei niissä ollut koskaan yleisöä
painostamassa. Siksipä kevyt tanssiyleisö sinne kilvan riensikin.

Mutta tällä kertaa erehtyivät tanssihaluiset suuresti, luullessaan
pääsevänsä ajoissa, kuten tavallista, hermoja hurmaavan tanssimusiikin
kiihoittamana lattialla leijailemaan. Ohjelmassa oli myöskin puhe
Aarniolta _työläisten velvollisuudesta_.

Alkusoiton tauottua astui hän heti puhujalavalle. Hän epäröi ensiksi
alkaissaan. Sanat tulivat katkonaisina ja soinnuttomina, mutta sitten
päästyään hyvään alkuun virtasivat ne luistaen huuliltaan. Hän oli kun
löytänyt esityksensä johtavan langan, yhä varmemmin ja selvemmin
yhdistyi lause lauseesen, ajatus ajatukseen, samalla kun ääni vakaantui
ennen pitkää, selvänä ja oikeissa painoissa helskähdellen. Kauvan ja
kauniisti hän puhui työläisten velvollisuuksista, miten meistä
jokaisen, niin naisen kuin miehen, pitäisi kääntää korvamme ajalle,
joka meitä tahtoi mukaansa taisteluun kaiken hyvän ja oikean
edistykseksi. Kun ikuisen meren korkeat laineet tahdissa, mutta
tasaisesti, tai toisinaan ryöpsähdellen vyöryvät rantahietikolle, hän
puheessaan vuoroin vakavia ja teräviä ajatuksia päästeli, toisinaan taas
innostuksen hehkun valtaamana tulistuen iski kun metsänkaataja ikihongan
satavuotis juurelle. Pois kaikki vanha ennakkoluuloinen mädännäisyys,
pois matelevaisuus, pois orjuuden tunne! Valoa ja vapautta on saatava
levenemään kaikkialla! Työläisten on katkeamattomalla taistelulla
kohottava ihmisarvoonsa sekä samalla aineellisesti hyvinvoivaan asemaan.

Yleisö ensiksi näytti kuin typertyneinä syventyneen esitykseen, niin
sydämiin menevä se oli, mutta sitten puheen pitemmälle jatkuessa
yhtäkkiä heräsi tajuntaansa siitä, mitä varten he olivat oikeastaan
tänne tulleet! Ja samallapa alkoi myöskin kuulua käsien hakkausta ja
jalkojen töminää, sekä huutoja: pois, pois! -- Aarnio odotteli
levollisena, siksi kunnes melu taukosi, uudelleen alottaen, kun ei
mitään olisi tapahtunut. Tyytyväisyyden hymy laskeutui nyt niiden
harvojen kasvoille, jotka olivat esitystä siihen todellisesti
syventyneinä seuranneet. Suuri joukkokin taas uudelleen hämmästyi,
oudoksuen että mikähän otus lieneekään kun ei osaa edes lopettaakaan.
Olivathan he ennen saaneet tottelemaan kenen hyvänsä. Tämä arvelu ei
kuitenkaan kestänyt kauvan. Uudella innolla ja voimakkaammin seurasi nyt
keskeytys, mutta myöskin yhtä huonolla tuloksella. Aarnio puhui
sittenkin loppuun, enempikin mitä oli aikonut, ja kun hän lavalta
poistui, seurasi voimakas suosion sohina ja käsien hakkaus kenties
kahdenlaisestakin syystä, että hän oli ollut tarpeeksi itsepintainen ja
että lopultakin poistui kiusaamasta. Heti alkoikin nyt lasisileällä
parkettilattialla valssi, »Kesäilta», jonka haavemaisten sävelmien
tuudittamina ja hurmaamina sadat nuoret parit kierivät kun keijukaiset,
ajatus kokonaan siinä elämässä, johon nyt saivat antautua.

Suuret ovet johtivat salista kapakan puolelle, josta kuului äänekästä
puhetta, hillitöntä naurua, lasien kilinää ja toisinaan laulun
yrityksiä. Viinurit vilahtelevat väkijoukon keskellä, tarjottimet täynnä
jo juotuja ja juomattomia pulloja ja laseja.

Toiset parit kiirehtivät hikisinä salista kapakan puolelle, nuoret
kuusitoista vuotiaat tytöt käsikädessä esplanaadisankarien kanssa,
istuen riuskasti ja ujostelemattomina pöytään, nauttiakseen lasin
punssia kavaljeerinsa tarjouksesta. Se virkisti sekä lämmitti ja
tuuditti yhä enempi unhoittamaan ympäristöänsä, vaivuttaen hetken
huumaavaan iloon ja riemuun. Nuorena täytyi iloita ja nauttia, olihan
sitä aika vanhempana asettua hiljaiseen kotielämään, saaden silloin
nautinnolla muistella niitä aikoja, jolloin veret virtailivat
kuumempana, silmä säikkyi ja jalka nousi kevyesti, tanssin tahdissa.

Toisia pareja taas samalla kiirehti yhä tanssisalin puolelle. Näin
alussa olivat ne kaikki jo vanhempia naisia, jotka tavallisesti muun
ohjelman aikana istuivat kapakassa, siihen hyvin tottuneina.

Useimmat näistä naisista olivat hyvinkin kevyesti, ja mitä hienoimmasti
puettuja. Heidän käytöksensä, rohkeat katseensa ja kaikki liikkeensä oli
kuitenkin kylliksi selviä osoittamaan mihin luokkaan alkujaan kuuluivat.
He olivat jo täysin valmiita, samalla kuin nuoremmat kilvan kiiruhtivat
jälessä, elämän liukkaalla pinnalla, luisuakseen samaan asemaan ja
samoihin huikenteleviin elämän tapoihin. -- Heidän keskellään kaikkialla
liehuivat kumartelevat nuoret miehet, joista kaikki oli yhdentekevää
kunhan vaan saisi nauttia elämästä täysin siemauksin.

Aarnio muutamien seppäin ja huvitoimikuntalaisten kanssa vetäytyi
joksikin ajaksi erääseen sivuhuoneista. Siellä istuskellessaan johtui
puhe taas kaikkiin lähimpiin korjauksiin, joita ammattikunnassa olisi
aikaan saatava. Erittäin innostunut oli yhdistyksen kirjuri Edvard Berg
työajan lyhennys ja alimman tuntipalkan vaatimusten toteuttamiseksi.
Eikä hän voinut olla kylliksi Aarniota kehuskelematta siitä, että tämä
oli ensimäisenä miehenä ryhtynyt asiasta meluamaan. Berg oli jo
aikaisemmin, Aarnion opista päästyä, saanut tämän yhdistykseen
liittymään. Sitä suuremmalla syyllä hän nyt ylpeilikin Aarnion
edistyksestä.

Tähän yhtyivät innostuneina kaikki toisetkin, toivoen samalla että
kysymys mitä pikemmin herätettäisiin ensimäisessä kuukausikokouksessa ja
ensi kesän aikana vietäisi perille keinolla niillä hyvänsä. Aarnio,
vaatimattomana selvitteli, ettei se ollut hän, joka tuon kysymyksen
ilmoille loihti, vaan oli se olojen pakosta syntynyt, joten se ei mitään
merkinnyt ken sen ensiksi oli herättänyt. Taisteluun vaan nyt kaikki
innolla ja varmasti tulisivat uudistukset perille ajetuksi. Suurin osa
ammattilaisia olivat tosin vielä heräämättä yhteistoimintaan, mutta
niitä olisi samalla koetettava saada liittymään yhdistykseen. Ja kun
oikein vaan innolla sekä repäisevällä ryhdikkyydellä alkutoimiin
ryhdyttäisi, saataisi niistä suurin osa ensi iskulla järjestyneitten
riveihin. Vanhempia jäseniä oli kylläkin yhdistyksessä, jotka
epäröisivät alussa, asettaen vastustelevalle kannalle, mutta nehän
olivat nyt jo mitättömänä vähemmistönä. Ja kun tosi tulisi kysymykseen
mukaantuisivat niistäkin useammat enemmistön tahdon alaiseksi. Eikä
kysymys itse asiassa saanut kohdistua ainoastaan yhden ainoan
ammattikunnan edistykseen. Työväenasia, köyhälistön luokkatietoisuuteen
kohottaminen oli otettava esille koko laajuudessaan. Työväestö oli
saatava käsittämään puutteenalainen sorrettu asemansa. Köyhälistö oli
saatava ymmärtämään, että tieto on valtaa ja sen alituinen
luokkaetujensa puolesta taistelu voi yksin viedä lopulliseen voittoon.

Huoneen lävitse, jossa sepät innokkaasti keskustelivat
tulevaisuussuunnitelmiaan kulki tuontuostakin tanssiyleisöä.
Vilahdukselta huomasi Aarnio erään tummaverisen ja tummasilmäisen
ketterästi liikkuvan neitosen, joka ovesta ravintolan puolelle
pyörähtaessään heitti häneen hyvin merkitsevän ja samalla leimuilevan
katseensa. Samassa sävähti Aarnion mieleen että hän olisi nuo kasvot ja
silmät ennenkin nähnyt, mutta missä? Kenties kauvan, kauvan aikaa
sitten. Ja lieneepä tuokin tuntenut hänet, kun niin merkitsevästi
katsoi, ihan kun olisi tahtonut sydämeen tunkeutua?

Näin jäi tuon naisen kuva mieleensä, eikä se sieltä karkkounut, vaikka
kuinka olisikin tahtonut keskusteluun syventyä. Lopulta ajatuksensa
näkemäänsä niin kiintyivät ettei hän voinut olla menemättä saliin
vieläkin hänet nähdäksensä.

Hän seisattui oven suuhun antaen katseensa leijailla yli salin, joka
suunnalle. Mutta vaikeaksipa kävi satojen joukosta yhtä etsiä, etenkin
kun oli paras tanssin aika, enimmät lattialla kiivaassa intohimoisessa
vauhdissa pyörähtelemässä. Hän oli jo lopettamassa koko
tähystelemisensä, kun katseensa yhtäkkiä tarkistui ja lopulta kuin
imeytyi kiinni vastakkaisella puolella olevan oven kohdalle. Siellähän
se nyt taaskin seisoi, tuo hänen huomioonsa niin äkkiä ja sähköisästi
kiintynyt esine, nainen, niin kukoistavan kaunis, tummat suortuvat
vapaina olkapäille riippuvina. Sen hento solakka vartalo lisäsi vaan
ryhtinsä joustavaa sulavuutta ja tummat silmät ne paloivat kun kynttilät
jouluyön kirkkaassa talvisessa yössä. Lumivalkea kaula, kasvojen tumman
punertava nuorteus lisäsivät vaan hänen miellyttävää personallisuuttaan.
Ja Aarnio näki vaan enään kuin ilmestyksen, samalla kun yhä suuremmalla
innolla koetteli muistutella missä oli ennemmin tuon naisen nähnyt.

Yhtäkkiä nainenkin huomasi hänet, ja niitä silmiä miten ne nyt
hehkuivat! Näin heidän katseensa sulautui yhteen, tunkeutuen lopulta
syvälle sieluun, jonka merkitys myöskin heille molemmille samalla
selveni. Ja tuo tietoisuus molemmissa toistensa ymmärtämisestä täytti
heidän sydämensä ennen tuntemattomalla aavistamattomalla riemulla.

Mihin Aarnio nyt liikkuikin aina tuo lumoava katse häntä seurasi.
Lopulta ei hän voinut olla menemättä tanssiin pyytämään tuota naista.

Kevyesti kuin keijukaiset he nyt pyörivät ympäri salin laidasta laitaan,
siksi kunnes väsyneinä istahtivat.

-- Eikö herra enään tunne minua, oli neitosen ensimäinen kysymys. Ja kun
Aarnio yhä viivytteli vastauksessaan, kiirehti hän jatkamaan: -- Ettekö
muista miten lapsena ennen niin usein näimme toisiamme?

Aarnio oli vieläkin kuin puusta pudonnut, osaamatta ihmetyksestä
vastata.

-- Ettekö te muista, jatkoi neitonen hymyillen ja kuten näytti myöskin
Aarnion muistamattomuudesta huvitettuna: -- ettekö te muista miten monen
monta vuotta sitten kaksitoista vuotiaana tyttöriepuna joskus kävin
kotonannekin! -- Olin silloin semmoinen pahasisuinen ja vallaton tytön
tyllerö, lisäsi hän nyt ääneensä nauraen.

-- Minunkin kotonani!...

-- Niin, teidänkin kotonanne, joskin näimme toisiamme myöskin paljon
muualla, ainakin vuoden ajan!

-- Sepä ihmeellistä!...

-- Sitä se nyt ei pitäisi ainakaan olla, vaan jokapäiväistä ja
luonnollista! Ettekö muista nimismiehenne kasvattitytärtä, joka hänen
kanssaan oli muuttanut kaukaa kylmästä pohjoisesta sinne Etelä-Suomeen?

-- Jo muistan, nyt se tuli jo mieleeni! huudahti nyt Aarnio innoissaan.
-- Te olette sitten se pieni Julia! Eikö niin?!

-- Niin, silloin pieni, Julia myönsi nauraen. -- Ja ettekö te ole Kaarlo
Aarnio?

-- Sehän tuo on nimeni, vastasi Aarnio sydämellisesti.

Tämän jälkeen tanssivat he vielä yhä uudelleen ja uudelleen, eikä se
tuntunut rasittavalta, kun olisi päinvastoin tehnyt entistään yhä
virkeämmäksi.

Käsikädessä he sitten iltaman loputtua lähtivät ja Julia astui Aarnion
rinnalla ylpeänä ja suloudessaan hurmaavana. Aarnio taas käyden kuin
unissa, suloisen tunteen täyttäessä hehkuisan mielensä.

Kadulla Aarnio ikäänkuin ajattelematta kysyi: -- Missä minut ensiksi
huomasitte?

-- Noustessanne puhumaan tunsin teidät heti, vastasi Julia reippaasti,
avomielisesti lisäten. -- Samalla myöskin ajatuksenikin kiintyi teihin
yhä enempi!

-- Ehkäpä lienette pitäneet hätiköivästä puheestani?

-- Niin -- niin ... kyllä, mutta...

-- Sen pidin enempi valmistumattomana, taisi olla enempi epäselvää..?

-- Niin enhän minä voi sitä tässä nyt arvostella, kun olen niin vähän
semmoisia asioita seurannut, lisäsi Julia epäröivän vaatimattomuudella.

-- Niinhän se on, toisti Aarnio, vähänhän sitä meillä vielä seurataan
kaikkea uutta ja uudistavaa. Mutta eihän se ole meidän syymme!

Heillä oli nyt vielä paljon puhumista kaikista, entisistä muistoista
lapsuuden ajoilta ja siitä mitä huomioita olivat tehneet ijäkkäämpinä
elämän tuoksinassa. Julia palveli nykyään eräällä maisterilla, joka oli
opettajana lyseossa. Paljon ei hän loma-aikaa saanut, kun ei ollut kuin
kaksi palvelijaa suuressa perheessä. Joka toisena sunnuntaina pääsi hän
vaan muutamiksi tunniksi ulos vapauteensa, nyt käyden kolmatta kertaa
tansseissa Palokunnan talolla.

-- Huvittaako siellä käydä? kysyi nyt Aarnio.

-- No en tiedä! -- Se on nyt ollut semmoista, mitä lieneekään. Kun ei
ole ollut muuallekaan mentävää! Kunhan saa jossain kulumaan senkin vähän
ajan mitä voi palvelustytöllä olla!

-- Niinhän se on! -- vastasi Aarnio ajatuksiinsa vaipuneena. Äänettöminä
he nyt loppumatkan astuivat, lopulta seisattuen Julian kotiportille.

Siinä hyvästellessään yhtyivät taas katseensa syvällisenä. Ja kun
tuntemattoman voiman pakoittamana, jota ei itsekään lopulta käsittänyt,
painaltui Julia yhtäkkiä huudahtaen Aarnion rinnoille, jolloin heidän
huulensa yhtyivät hurmaavan sielukkaaseen suudelmaan. Ne olivat pitkiä
ja tunteikkaan tulisia suudelmia, jotka yhdistävät heidät toisiansa
tapaamaan vastaisuudessakin.





IV.


Aarnio oli käynyt Kovasen asunnossa esittäen kuukausikokouksen
yhteydessä ilmoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin kokouksen, jossa
keskusteltaisi ja päätettäisi toimenpiteistä kymmentuntisen työpäivän ja
alimman tuntipalkan saamiseksi.

Keskustelu tästä heidän välillään oli ollut kiivasta ja lopulta
personallisuuteen menevä, sillä Kovanen oli kynsinhampain vastustanut
nyt ainakin vielä koko puuhaa. Syynä vastustamiseensa oli hän myöskin
tuonut esille, että se johtaisi ehkä lakkopuuhiin, jota hän suuresti
kammosi. Hän kun oli yleensä siinä uskossa, että työnantajat kyllä
joskus antaisivat suosiollakin työpäivän lyhennyksen, sekä korottaisivat
palkkoja vointinsa mukaan, silloinkun näkevät sen mahdolliseksi.

Olipa hänen vastustukseensa vielä toisiakin syitä. Hänellä oli
vakituinen paikka ollut jo viisitoista vuotta Aaltio & Sarvisen
liikkeessä, jossa vanhimpana miehenä sai päivältä viisi markkaa ja
urakkatöissä enempikin, jonka piti itselleen nykyoloissa riittävänä. Jos
nyt hänenkin työpaikkansa tulisi lakkotilaan, voisi hän ehkä pian
menettää paikkansa. Kun hän ei ollut vuosikausiin pienemmissä liikkeissä
työssä, pelkäsi hän tottumattomana niitten työtapoihin ei voivansa tulla
niissä liioin enää toimeen.

Näin ottaen huomioon kaikki itseensä kohdistuvat mahdollisuudet, täytyi
pakostakin vastustaa nytkin.

Aarnio pois lähteissään oli uhannut tekevänsä valituksen johtokunnassa,
jos ei puheenjohtaja kutsuisi asian johdosta kokousta.

Kiivain askelin, hermostuneena, käveli nyt Kovanen asuntonsa lattialla
tuumien ja tuskaillen mitä tässä oikeastaan olisi tehtävä. Hän tiesi
Aarnion vievän asian perille, kuukausikokoukselle, keinolla millä
hyvänsä ja kun enemmistö, kaikki nuorimmat, suosivat Aarniota
edelläkävijänään, tulisi kysymys keskustelunalaiseksi väkisinkin. Näin
ollen joutuisi hän lopullisesti kuitenkin häviölle, joka merkitsisi
samaa, kuin kokonaan luottamuksensa häviäminen yhdistyksessä.

Thja-ah! Kovanen repi kiukuissaan tukkaansa. Mikä neuvoksi, mikä nyt
todellakin neuvoksi?!

Lopulta voi hän jo niin paljon asettua, että istahti tuolille
levollisemmin asiata miettimään. Löytyisiköhän vielä jotain
välimahdollisuuksia, joista voisi pujahtaa ulos kunnialla, vaikkakin
perään antamalla? Kun hän nyt oikein kaikilta puolin mietti ja punnitsi
luuli hän lopultakin aukon löytäneensä. Helpotuksen huokaus pääsi nyt
häneltä, samalla kuin kasvonsa kirkastuivat nähtävästi. Näin se tulee
käydä. Hän käskee kokouksen, mutta tulee siellä tarmonsa takaa
vastustamaan lakkopuuhiin ryhtymiseksi kaikkialla, mutta jos ei se
auttaisi ... ainakin tehdasliikkeissä. Niissäkun ovat palkat
suhteellisesti korkeammat ja työaika kymmenen ja puoli tuntinen.
Pienissä »nyrkkiverstaissa» olivat palkat paljoa onnettomammat ja
työaikakin enimmäkseen kaksitoistatuntinen. Ja kun niissä tehtiin töitä
kappalekaupalla, venyi työaika melkeinpä aina pari kolme tuntia
pitemmäksikin. Näin hän pelastaisi asemansa työpaikassaan ja saavuttaisi
samalla kaikkien toveriensa yksimielisen kannatuksen. Sanottu ja tehty.
Hän heitti turkin hartioillensa kiiruhtaen työväen äänenkannattajan
»Nousevanpäivän» konttoriin.

Aarnio, poistuessaan Kovasen asunnosta tunsi myöskin tavallista enempi
kiihtyneensä tuossa keskustelussa. Onpa se sittenkin aika visapää tuo
mies, ajatteli hän harmistuneena. Viitsiikin yhä vaan jankata vastaan,
vaikkapa tietääkin enemmistön yhdistyksessä jo olevankin samaa mieltä
kanssani. Mutta samapa tuo. Jospa ei se käskisikään kokousta, tulisi hän
esittämään asian ensimäisessä kuukausikokouksessa ja sittehän olisi
ihmettä, jos ei se menisi myöskin semmoisenaan yleisessä kokouksessa
lävitse. Siksi hermostunut oli hän kuitenkin tästä kohtauksesta ettei
voinut pysytellä kotona, vaan meni Juliata tapaamaan, jospa sen
onnistuisi päästä ulos edes hetkeksi kävelylle.

Tämä jo heti Aarnion nähtyänsä huomasi, että jotain erinomaisempaa oli
tapahtunut. Tuo hänen mielestään sielukas mies, jonka silmät säihkyivät
aina niin ihmeen kirkkaina ja onnekkaina, omasi nyt katseessaan jotain
pistävämpää, samalla kuin käytöksensä oli levoton. Eikä tuo tahtonut
päästä edes puheen alkuunkaan.

-- Kuules Kaarlo, ystäväni, kysyi nyt Julia, -- mikä sinulla on? Onko
jotain erinomaisempaa tapahtunut?

-- Eihän mitään! vastasi Aarnio umpimielisenä, samalla kun kuitenkin
äänensä omituisesti värähteli.

-- Kyllä sinulla jotain on sydämelläsi, vaikkakin koetat sitä salata,
jatkoi Julia. -- Voinethan tuon sanoakin.

-- Niin voinhan tuon nyt sanoakin mieliksesi, vastasi jo Aarnio
rauhoittuneemmin. -- Se on niitä ijankaikkisia yhdistyksen asioita,
josta taaskin olen levoton.

-- Yhdistyksen, toisti Julia. -- Mutta sanoppas nyt minulle ystäväni,
mitä siellä työväenyhdistyksessä oikein puuhataan! Minä olen sen
toimintaa niin vähän seurannut enkä sen vuoksi tiedä siitä tuon
taivaallista!

-- Hm! Aarnio hymähti. Se on nyt semmoista että kävisi siitä pitkäksi
sinulle selitteleminen! -- Muuten Aarnio naisseurassa ollessaan tunsi
aina kuin jonkunlaista epäröivää kainoutta yhdistyspuuhista puhuessaan.
Niin aatteen mies kuin hän olikin, käsittäen samalla että siitä, niin
naisille kuin miehillekin olisi eroituksetta ja joka käänteessä
puhuttava, tunsi hän kuitenkin melkeinpä vastenmielisyyttä ryhtyä siitä
naistuttavilleen kertoilemaan. Tavallisesti hän aina etsikin naisseuraa
piireistä, jotka eivät kuuluneet yhdistyksiin.

-- Mutta sittenkin on sinun minulle nyt edes hiukan tehtävä selvyyttä,
vaati vaatimalla Julia. -- Teetkös sen ystäväni?

Samalla painaltui Julia yhä lujemmin Aarnion kylkeen katsoen samalla
mitä herttaisemmin häntä silmiin:

-- Miten hennotkaan sitä minulta kieltää?!

-- Siellä ajetaan paljon hyviä asioita, vastasi nyt Aarnio. -- Meillä
rautatyöntekijäin yhdistyksessä otetaan nyt esille kymmentuntisen
työpäivän ja alimman tuntipalkan aikaan saaminen! Mutta sitäpaitse
kuuluu työväenasian ajoon paljon suuria kysymyksiä, joista sinulle
selvitteleminen veisi viikkoja jopa kuukausia.

-- Sehän se on etten minä niistä asioista käsitä, huokasi Julia, --
mutta olenhan minä niistä sentään jotain kuullut.

-- Kaarlo, -- kysyi hän sitten äänellä ikäänkuin heräten, -- eikö ne ole
samoja kun sosialistit?

Aarnio naurahti. -- No entäs sitten?

-- Minä olen niistä kuullut kerrottavan paljonkin! jatkoi Julia.

-- Ja mitä esimerkiksi?

-- Hyvinkin paljon! -- Ja oikeinpa hullua vielä.

-- Paljon ja hullua! -- Kuka sinulle moista on syöttänyt? Joku
herraskainen tietenkin, huudahti nyt Aarnio.

-- Onpahan vaan!

-- Kuka. Sanohan nyt suoraan.

-- Jospa sitten sanoisin. Se meidän maisteri tässä eräänä iltana puhui
niistä pitkät jutut. Kertoili minkälaisia ne ulkomailla ovat.
Kiihoittavat lakkoihin ja muihin rauhattomuuksiin työväkeä suurissa
joukoin, sekä opettavat että kaikki omaisuus pitäisi jakaa tasan. Eikös
tuo ole jo hullua! Etumiehet niistä istuvat vankiloissa, moni puolen
ajan elämästään Ja kun sieltä pääsevät, taas uudelleen astuvat kansan
keskelle sitä villitsemään. Semmoisia raakoja ja sydämettömiä ihmisiä ne
kuuluvat olevan!

Aarnio ei voinut nyt enään olla täyttä kurkkua nauramatta, eikä hän
tahtonut osata siitä tauotakaan.

-- Mutta tuletko sinä jo vallan hassuksi? ihmetteli nyt Julia.

-- Ha, ha, ha! Mutta kun sinä puhut niin hulluja, ettei voi olla
nauramatta. Eihän ne ole ikinä tahtoneet kenenkään omaisuutta tasailla!
Se on vaan sitä vanhaa pötyä, jolla ne täyttäen sanomalehtipalstansa
koettavat sokaista työväkeä. Päinvastoin, sosialistit tahtovat kaikkea
yhteiseksi ja yhteiskunnan omaisuudeksi. Siis koota eikä hajottaa! --
Eikö se ole nyt jo tarpeiksi pirstottua, että vielä enempi tarvitsisi
ruhjoa! Eihän sosialistit ole mitään juutalaisia! He, he, he!

Julia oli nyt jo suuttua. -- Miksi sinä yhä naurat ja niin ivallisesti?

-- Vieläkin minä nauran, jatkoi Aarnio. -- Eikä ne ole mitään ilkeitä
ihmisiä. Päinvastoin ovat ne mitä sydämellisempiä, kun tahtovat että
kaikki ihmiset voisivat olla ja tulla mitä onnellisemmiksi, niin
aineellisessa kun henkisessäkin suhteessa. Siksipä koettavat myöskin
lakoilla viedä perille työväen pyyteitä, sillä se on ainoa ja
oikeutetuin ase, kieltäytyä yksinkertaisesti työstä, kun ei muut keinot
enään auta! Kuulisitpa miten jalosti esimerkiksi ulkomailla suuret
työväenaatteen miehet voivat puhua! Tuhansia on useasti ympärillä ja
niin henkeä vetämättä kuuntelevat että melkeinpä kuulisi nuppineulan
maahan putoamisen!

-- Mutta Kaarlo! Älähän nyt sentään liiaksi innostu, pyyteli Julia. --
Tulisiko teilläkin lakko, jos eivät mestarit muuten suostuisi?

-- Ehkä, ehkä ei!

-- Ja sitten sinäkin pian vielä joudut johonkin pahoihin selkkauksiin,
kun olet vielä niin tulinenkin! pelkäsi Julia.

-- Älä siitä huolehdi, vastasi nyt lempeästi Aarnio. -- Luuletko minut
ensiksi kiikkiin menevän! Eei!

-- Lupaathan kuitenkin olla varovainen, lupaathan? rukoili Julia.

-- No lupaan, lupaan, vakuutteli Aarnio.

Kello kävi jo yhdeksättä ja kun maa oli jo ollut sula viikkokausia
vaikkakin oli vasta puolivälissä huhtikuuta, ohjasivat he askeleensa
kuten useina iltoina ennenkin Linnoitusvuorelle, jossa oli istuimia,
joilta voivat ihailla ympäristöä. Kalsea kuu heloitti selkeällä
taivaalla ja tähdet pilkottivat kuin sammumisensa edellä, sitä mukaan
valoansa yhäti heiketen kun päivät kesäiseksi pitenivät. Ilma oli
keväinen, virkistävän vilpas näin illoin, herättäen vähä kerrassaan
toiveita ja unelmia saapuvasta keväästä. Meren puolella, alhaalla,
pienillä saarilla vanhanaikuiset linnoitukset graniittiseinämineen
näyttivät niin kolkon synkeiltä kuun kuolleessa valaistuksessa. Etempänä
päälinnoituksesta tuikki tulia tehden sen eloisammaksi silmälle ja
ajatukselle. Merta, niin kauvaksi kun silmä kantoi, kattoi vielä jää,
mutta pois oli jo lumi pinnalta sulanut, jälellä vaan mustunut pinta,
ennustaen sen pikaista murtumista. Toisaalla oli taaskin kokonaisia
kaupungin osia myöskin silmälle altisna. Sieltä tuikkivat tuhannet
valot, sekä kuului kohinana suurkaupungin tuoksina, elämä, ryske ja
pauhu.

Nuoret istuivat penkillä vieretyksin, Julia nojasi turvallisena päätänsä
Aarnion olalle ja tämän käsivarsi oli hellävaroen laskeutunut hänen
vyötäreilleen. Kauvan he sanattomina katsoen haaveilivat, rinnan täytti
rauhoittava vaikkakin surumielinen tunne.

Aarnio käänsi nyt lopulta katseensa Julian puoleen hellästi kysyen:

-- Ystäväni, uskotko sinä löytyvän oikein suurta ja puhdasta rakkautta
maailmassa, uskotko sinä?

Julia ei vastannut kun hennosti käden puristuksella.

-- Niin, jatkoi nyt Aarnio, -- varmaankin on rakkautta, suurtakin ja
uhrautuvaa rakkautta, mutta voiko se olla samanlaista kaikissa
ihmisissä, tai muodostaako sen eroavaisuuden juuri eri henkilöiden
henkiset kehitysasteet ja muut seikat, sitä olen minä niin useasti
ajatellut. Tai olisiko rakkaus sama kaikissa kehittymättömimmissäkin.

Julia naurahti. -- Sinähän puhut Kaarlo niin vaikeatajuisesti etten
minä jaksa sinua ymmärtää.

Aarnio jatkoi: -- Ilmaiseppa minulle nyt yksi salaisuus! Ilmaisetko?

-- Mikähän tuo sitten olisi?

-- No minäpä sanon! Mutta sittenkin tuntui, kuin olisi häneltä puuttunut
voimia sitä sanomaan. Lopulta hän kuitenkin jo uskalsi: -- Mikä voima se
oli, joka sai sinut jo ensi iltana vastaansanomatta antaumaan
suudeltavakseni! Hän nauroi. -- Sanoppa se minulle?

Julia punastui korviaan myöten, voimatta vastata.

-- Sinä hämmästyit. Mutta ota sinä kaikki vaan luonnolliselta kannalta,
eikä vastaus ole sinulle vaikea!

Julia oli yhä vieläkin hämillään, mutta lopulta kuin hän uskalsi kääntää
katseensa Aarnion suoriin ja rehellisiin silmiin, katosi pelonalaisuus
kuin yhdellä iskulla ja hän voi melkeinpä iloisesti vastata: -- Se että
silmiesi loisto oli niin syvä!

-- Eikö muuta?

-- Ja niin ihmeellinen hehku niistä loisti, että kuin huumaamana
unhoitin kaiken!

-- Etkö ennen ollut sitten semmoista nähnyt?

-- En muista! Mutta sinun kanssasi uskaltaisin tulla mihin hyvänsä ja
olla missä hyvänsä vähääkään pelkäämättä!

-- Se jo riittääkin, vakuutteli Aarnio tyytyväisenä mutta samalla
itsekin ihmeissään. -- Oletko tuntenut kaipausta aina uudestaan
tapaamiseen!

-- Sitäpä en sano, vastasi Julia naurahtaen, mutta sitten taas uudelleen
Aarnioon vilaistuaan hän jo virkkoi: -- Kyllä joskus!

-- Mutta sepä ei olekaan enään rakkautta, vastasi nyt Aarnio nauraen.

Julia heitti häneen ihmettelevän silmäyksen. -- Sekö ei olisi rakkautta?

-- Niin! jatkoi Kaarlo nyt vallattomana. -- Se ei ole enään sitä, vaan
se on jo kiintymistä. Muistan lukeneeni kerran, ettei mitään saisi
kaivata semmoisissa asioissa. Se olisi vasta sitä oikeata. Se ei
estäisi eri henkilöitä kylläkin viihtymästä toistensa seurassa vaikkapa
aina, mutta sittenkin kaipaus voi muuttua mieliteoksi, ja silloin kun se
siksi kehittyy, tuo se mukanaan suuria suruja, eikä sitä saisi olla.
Sielunelämä ei saisi olla muuta kuin iloa ja onnea!

Julia jo hiukan ikäänkuin tuskaantui. Sitten katsoi hän nuhtelevasti
Aarnioon sanoen: -- Mitä sinä puhut! Minä en ymmärrä!

Aarnio häntä rauhoitti. -- Ota huomioon että niin muutamat opettavat,
onko se totta siitähän voi olla eri mieliä!

Enhän minäkään ole sitä kokenut, en voi siis taata myöskään sen väitteen
pätevyyttä.

Poistuessaan vuorelta ja erotessaan Julia vielä useasti varoitteli
Kaarloa tekemästä lakkojutussa mitään tyhmyyksiä, johon tämä,
huomatessaan Julian aivan tosissaan pelkäävän, antoi nauraen
puolittaisen myöntymyksensä.

Tämän jälkeen useasti illoin yhtyessään eivät he antautuneet erityisesti
keskusteluun enään näistä asioista. Aarnio, pitäen itseään paljoa
korkeammalla kehitysasteella, ei johtanut puhettansa siihen. Julia taas
nautti vaan enempi Aarnion kirkkaista silmistä, reippaudesta ja
iloisuudesta. Sanalla sanoen he seurustelivat nauttiakseen suudelmista
ja rakkauden riemuista.




V.


Pitkin viikkoa olivat yhdistyksen miehet innolla käyneet työpajasta
toiseen kehoittelemassa rautatyöntekijöitä saapumaan yleiseen
kokoukseen, jossa niin tärkeistä elinkysymyksistä tultiin
keskustelemaan ja päättämään.

Ahdinkoon asti, iso sali täydeltä, saapuikin työläisiä. Kaikkiaan
nousivat osanottajat neljään sataan. Siinäpä oli väkeä, nuoria ja
vanhoja, kurjistuneempia ja hyvinvoivimman näköisiä, kuin edustajia
näytteenä siitä sekamelskasta, johon nykyisen huippuunsa kehittyneen
teollisuuden hyllyvä hyrsky voi eri yksilöissä vaikuttaa ja
erilaatuiseksi muodostella.

Suuren eroavaisuuden voi jo ensiksi huomata järjestyneitten ja
järjestymättömien välillä. Järjestyneet esiintyivät kaikin puolin
puhtaissa, siistissä pukimissa, olivat puhetavassaan järkevämpiä, sekä
kaikissa asioissa monipuolisemmin ajattelevia. Järjestymättömissä voi
taas tehdä jaon tehtaissa ja pienemmissä pajoissa työskentelevien
välillä. Tehtaissa työskentelevät näyttivät hyvinvoivimmilta samalla
kuin omasivat enempi ryhdikkyyttä, joskaan eivät voineet kohota
ajatustensa julkilausumisessa järjestyneitten rinnalle. Se mikä heissä
oli pahinta, että pitivät itseänsä tavallaan parempina pienemmissä
paikoissa työskenteleviä. Pienempien työpajojen väki olikin kaikkein
kurjinta. Oli paljon semmoisia, jotka näyttivät kuin ensikerran
päivänvaloon jostain pimeästä loukosta haalituilta, jota itsekin
ihmettelivät. He olivat oudoksuen ja julkisuutta kaihtaen nyt monikin
huonoihin risoihin puettuja sekä jotkut humalassa. Eläimellinen elämä,
huono ruoka, väkijuomain kohtuuton nauttiminen, sekä kurjat asunto-olot
olivat painaneet kasvoillensa jo tuntuvasti leimansa. Puhellessaan
harppasivat he joka toisella sanalla asiasta toiseen, lausuivat
raakuuksia tuhkatiheään sekä hermostuivat suuttumukseen pienimmässäkin
sanakäänteessä, turvautumalla vaikkapa uhkauksiin.

Semmoista, suuresti erilaista oli nyt tämä kokoukseen saapunut joukko.
Aarnio puolestaan laajahkossa puheessa pohjusti kysymyksen, toivoen
kaikkien tuovan epäkohdista niin todenmukaisia selvityksiä kuin suinkin
voivat. Näin se alkoi tämä rautatyöntekijöillä ensimäinen ja mitä
merkillisin kokous. Ananiassonin miehistä esiintyi ensiksi Järvinen, tuo
kaikkien kesken tunnettu leikkisä ja kompasanainen mies. Sanoi kolmasti
jo maanpallonkin ympäri merimiehenä purjehtineensa, sekä olleensa jos
jossain sopessa, mutta semmoista ketunluolaa kuin Oskari Ananiassonin
työpaja oli, ei hän ollut koskaan tavannut. Itse mestari jo oli poikkeus
kaikista muista kuolevaisista. Tähän joku sivulta muistutti että kaksi
hyvääpä heitä olikin nyt sattunut yhteen! Puheenjohtaja nyt korpraalin
äänellä huusi järjestykseen! Järvinen vastasi muistuttajalle olevansa
enempi vakavaluontoinen mies, paitsi Oskarin parissa, siis tarkoin
myöskin asioita punnitseva, eikä tuo huomautus siis voinut saada häntä
asiasta oikeata selvyyttä esille tuomasta, jota toivoi myöskin kaikkien
uskovan. Kirkko oli sittenkin asetettava keskelle kylää! Ja hän jatkoi:
Kappaletyössä saivat enimmät työläisistä työskennellä, voimatta ansaita
edes harvat kolmeakaan markkaa päivässä. Eikä se Oskari herra koskaan
arvostele työtä ennenkuin mies on saanut sen valmiiksi. Silloin
useammassa tapauksessa on tehtävänään heittää esine nurkkaan tai se
rikkoa kelvottomana, jos siinä vaan huomaa pienimmänkin virheen. Työn
keskeneräisenä ollessa ei taas huomauta vaikkapa huomaisikin. Semmoinen
hermostunut hullu se on, että aina vaan kirota mässäilee eikä sen
mieliksi ole vielä yksikään osannut puhua koskaan. Palkkoja ei siltä
saanut koskaan säännöllisesti. Oppilaat olivat mestarin ruuissa, eikä ne
saaneet syödäkseen kuin pilaantuneita rääppeitä, potaattia ja silakoita.

Toinen pesä, yli kaupungin kuuluisa rivosta elämästään, oli Sundbergin
työpaja. Siellä maksettiin tavallisesti palkat tuskinpa kolmea markkaa
korkeimmissa erissä, joka tietenkin heti lyötiin viinaan, etenkin kun
työpaikassa sai juopotella päivät ja yöt miten paljon vaan halutti.
Mestari Sundberg olikin tavallisimmin aina joukossa. Juomingien lopussa
syntyi aina tappelu ja elämä semmoinen, että miehet saivat kävellä pää
nyytissä viikkoja jälkeen. Työtä tehtiin määrättä, miten milloinkin
halutti, kuitenkin nousten jo oppilasten verstassa työskentelyaika
kolmeentoistakin tuntiin.

Useimmissa työpajoissa oli kyllä taaskin järjestys parempi mutta
kehittyneenä kuitenkin huippuunsa kurin ja ylenpalttisen kuuliaisuuden
vaatimuksissa. Neljännestunnin myöhästymisestä jätettiin esim. koko
ruokaväliltä palkka maksamatta. -- Siinä oli myöskin aina pidettävä
silmällä josko kappaletyössä ennemmin tuli hinnasta sopineeksi. Muuten
maksoi mestari useinkin mielensä mukaan, jos ei siihen tyytynyt sai
marssia maantielle. Leivän ja pysyväisen työpaikan turvasi myöskin
tekohurskaus, jossa jotkut mestareista hyvin näyttivät, kuitenkin
itseelämässään ja toiminnassaan valittelematta vähääkään kristillisyyden
vaatimuksista.

Asioista näin seikkaperäisesti keskusteltua, innostui joukko lopulta
kuumimmilleen, sekä yleensä mielipiteenä ilmeni olojen korjaus mitä
pikemmin ja keinoilla millä hyvänsä.

Edvard Bergin nyt tehtyä huomautuksen että olisi ryhdyttävä lakkoon
ensitilassa, pyysi puheenvuoron heti Kovanen. Hän yskäsi vanhaan
tunnettuun tapaan ensiksi muutamia kertoja, kuin huomiota
kiinnittääkseen. Alkoi sitten: -- Niin oikeutettuja ja tarpeenvaatimia
kuin parannukset meille ovatkin, tulee meidän sittenkin osata
kaikiltapuolin harkita menettelytapamme asiamme perille viemiseksi.
Lakko-sana on niin pian sanottu mutta se ei ole niin pian kunnollisesti
täytetty, että siitä olisi vastaavaa hyötyä. Se siitä! Ja jospa tuo
vielä menestyisikin olen minä jo itse periaatteessa lakkoa vastaan,
sillä se on väkivaltaisia keinoja....

-- Mutta ainoa ase työmiehillä, kuului joukosta.

Kovanen yskäsi kerran pari, vielä entistä lujemmin, jatkaen. -- Minä
toivoisin että ensiksi käännyttäisi mestarien puoleen kohteliaalla
pyynnöllä...

-- Ei siitä apua, sitä on jo kahdesti vuosi sitten koetettu! kuului
taaskin väkijoukosta.

-- Ei mitään konttirukouksia! huusi toinen. Vaatimuksia mutta ei
pyyntöjä!

Kovasta alkoi hiottaa tämmöinen ennen kuulumaton mielipiteittensä
vastustus. Lopulta takertui hän sanoissaan, hengästyen kokonaan, ja
lopettaen puheensa painavalla nyrkiniskulla pöytään.

Nyt sukeutui kiivas keskustelu, josko lakkoon ryhdytään eli ei.
Vanhempia miehiä oli useita, jotka asettuivat Kovasen esittämälle
kannalle. Mutta suuri enemmistö vaati yhä lakkoon ryhdyttäväksi. Kovanen
pani parastaan mielipiteensä puolesta, mutta huomatessaan joutuvansa
vähemmistöön ehdotti hän väliehdotuksena: että ensiksi koetettaisi, jos
sitten lakkoon ryhdytäänkin, saada pikkumestarit taivutetuiksi, sillä
saatiinhan tehtaissa korkeimmat palkat ja työaikakin nousi vaan
kymmeneen ja puoleen tuntiin. Lopulta tulikin Aarnion kannatettua ja
yksimielisyyden saavuttamiseksi päätökseksi, kun lakko, tehtaatkin
siihen luettuna, tulisi liian laajaksi, eikä ammattikunta ollut
kehittynyt sitä kerralla nielemään, että asetettaisi jos ei muu auta,
ainoastaan pikkutyöpajat lakkotilaan. Mutta sitä ennen koetettaisi jos
mahdollista rauhallisilla keinoilla saada asiat selville. Siksipä
päätettiinkin lähettää mestareille kirjallinen vaatimus että saapuisivat
yhteiseen kokoukseen asioista neuvottelemaan.

Sinä iltana meni Kovanen mitä kiihoittuneemmalla tuulella kotiinsa.

Seuraavana päivänä oli kaupungin vanhoillisemmassa jokapäiväisessä
aamulehdessä »Aamuruskossa» uutinen otsakkeella: _Rautasepätkin
intoilemassa_. Mitä räikeimmillä väreillä siinä nyt kuvailtiin, miten
tänä villityksen aikana rautasepät ylimielisyydessään puuhaavat lakkoa.
Lopuksi mainittiin miten Aarnio oli pääpukarina kansaa yllyttämässä,
ulkomailta lainattujen mielipiteittensä perustalla.

Kulovalkean tavoin levisi tuo uutinen nyt mestarien keskuudessa. Pahaa
verta se heti synnytti, etenkin kun jo siinä lakosta puhuttiin; eikä
työläisten selvitykset heille voineet paljoakaan rauhoittaa, sillä
sokeasti olivat mestarit tottuneet uskomaan äänenkannattajansa
tiedonantoihin. -- Mestarit juoksemaan nyt toistensa asunnosta asuntoon,
saadakseen ennen pitkää aikaan yhteisen neuvottelukokouksen. Toiset
heistä jo ryhmittyivät muutamissa miehissä, pistäytyen johonkin kapakan
nurkkaan asioista ja menettelytavasta neuvottelemaan.

Aarnio joutui heti ensi iskulla mestarinsa hellään epäsuosioon, uhalla
jos samaan suuntaan edelleenkin jatkaisi, saisi ottaa jalat allensa ja
mennä niin pitkälle kuin maantietä piisaa.

Maisteri Stenberg oli juuri palannut lyseotunniltaan, istuen
nojatuolissa päivällistä odottelemaan, ja samalla silmäillen
»Aamuruskoa» mielilehteänsä. Tuo rasvainen uutinen rautasepistä pisti
heti hänen silmiinsä. Ennestään jo tietäen Aarnion seurustelevan
palvelustyttönsä kanssa, jätti hän lehden kyökkiin Julian luettavaksi.

Illalla Aarnion tullessa Juliata tapaamaan oli tämä hyvinkin
alakuloisena ja harmistuneena. Se herätti heti Aarnion huomiota. Siihen
syytä tiedusteltuaan, oli aina vaan vastauksena: -- Niinkuin et sinä jo
itse sitä tietäisi! Enkö sinua jo siitä ajoissa varotellut! Mutta siksi
toiseksi, mitäpä tuo sitten minulle kuuluu, jokainen saa lyödä vaikkapa
päänsä seinään!

-- No mutta mitä nyt on sitten niin erinomaista tapahtunut, lopulta jo
Aarnio vakavana tiedusteli.

-- Sinä Kaarlo viitsitkin minulle uskotella esiintyväsi ihmisiksi ja nyt
sinä kuitenkin olet eturivissä pääpukarina tovereitasi kiihoittamassa
kaikenmoisiin päättömiin hullutuksiin!

Aarnio nauroi vaan yhä täydestä sydämestään. -- Vallanpa
turhanpäiväisistä sinä nyt nokitteletkin! -- Enhän minä ole kiihoittanut
ketään, jos olenkin puhunut kokouksessa on se tapahtunut vakaumustani
seuraten!

-- Mutta oletteko te sitten oikeassa ja kuka sen on sanonut? vastusteli
harmista värähtelevällä äänellä Julia.

-- Aina ne ihmiset ovat oikeassa, jotka puutteellisia olojaan tahtovat
korjata, vastasi Aarnio vakuuttavalla ja varmalla painolla.

Julia huokasi. -- Eiköhän se olisi parempi että kaikki tyytyisivät
onneensa, tekisivät vaan työtään rukoillen Jumalalta siunausta.
Uhkamielisyys sitävastoin on aina turmioksi, usko se! Sinäkin saat vaan
kaikesta palkaksesi väsyneen ruumiin sekä sielun, menetät työpaikkasi
joutumalla vaan huonoon huutoon koko maailman silmissä! Seuraa siis
minun neuvoani, luopumalla kokonaan moisista puuhista. Rupea elämään
hiljaista rauhallista elämää niskoittelematta osaasi vastaan joka on
sinulle suotu!

Aarnio vastasi tähän ylenkatseellisesti hymähtäen.

-- Hm! sinä vaan vastaat. Ennenkun näet seuraukset, silloin se on
myöhästä!

Aarnio ei tähän vastannut. Eikä he enään puhuneet liioin mistään. Kaarlo
ajatteli turhaksi kaikki yritykset Julian mielipideitten muuttamiseksi
siihen liioin sen enempää painoa asettamatta. Naiset voivat ajatella
mitä hyvänsä niissä asioissa. Julia taas näytti kuin odottelevan häneltä
jotakin. Hän oli huomannut tuon saman jo niin useasti, mutta ei voinut
käsittää mitä se olisi. Sen hän kuitenkin oli huomannut että jotain
merkille pantavaa se varmaankin oli, kun Julia sitä niin surumielisenä
toisinaan kuin kaihoten odotteli. Tahtoessaan hyvästellessään suudella
Juliata veti tämä itsensä pois, katsoen Aarnioon niin pitkään ja
kummallisesti.

Julia tullessaan kotiinsa oli nyt tavallista huonommalla tuulella,
tiuskien ja räiskäen kyökissä lapsenhoitajan kanssa. Tulipa rouvakin
kyökkiin. Tämän mielestä oli Julia viipynyt ulkona liiaksi kauvan, joten
hän ei voinut olla siitä huomauttamatta:

-- Julia taas varmaankin oli lakkoneuvotteluissa Aarnion kanssa, kun
viipyi yli aikansa! Onhan se komea maailman parantaja!!

Julia puri hammasta, virkkamatta sanaakaan.

-- En minä ainakaan viitsisi semmoisen profeetan kanssa seurustella,
jatkoi rouva pisteliäästi.

Julia heitteli yhä tuimempana astioita paikoilleen hyllylle, vilaisten
olkansa yli rouvaan.

-- Olisi toista -- jatkoi rouva -- jos koettaisit saada sitä
nuortenmiesten kristilliseen yhdistykseen! Sittehän tuon kanssa viitsisi
kadullakin kulkea ja tunnustaa sulhasekseen!

Nyt ei Julia voinut enään pidättää.

-- Eihän rouvan tarvitsekaan sen kanssa seurustella! tiuskasi hän
terhakasti. -- Eikä se taitaisi paremmaksi tulla teidänkään opetuksilla.
Antakaa siis minun olla rauhassa, kiusottamatta.

Pisteliäs nauru oli tähän rouvalta vastauksena. -- Häpeä Julia,
uskaltaissasi noin törkeästi vastustaa minua! Tiedätkö mikä minä olen!
Sinun käskijäsi ja sinä palvelijani! -- Rouva seisoi nyt jo kädet
puuskassa, lisäten mahtipontisena: -- Ja muistakin olla vast'edes moisia
lausumatta! Sen miehen seuraa on sinun myöskin vältettävä, jos aijot
meillä palvella!

Julia purskahti nyt itkuun, mennen palvelijain kammariin.

Siellä istui hän kauvan harmitellen sitä kun herrasväkikin oli alkanut
löytää yhä enempi sanomisen syytä hänen seurustelussaan Aarnion kanssa.
Se että hän ensi kerran oli uskaltanut vastustaa rouvaa, ei tietenkään
johtunut eriävistä mielipiteistä Aarnion käyttäytymisen suhteen, vaan
siitä kun oli jo aikasemmin joutunut pahalle tuulelle Aarnion seurassa.
Pääasiassa oli hän rouvalta juuri imenyt itseensä ne mielipiteet, joita
hänellä yleensä oli työväen edistysriennoista. Se että oli ryhtynyt nyt
tavallaan Aarniota puolustamaan, johtuikin vaan siitä että oli kuullut
hänestä jo niin paljon huolestuttavia uutisia. Tämän tuskallisen
mielialan haihtuessa, olikin hän heti valmiina tunnustamaan rouvan sanat
oikeiksi. Tultuaan uudelleen kyökkiin, koetti hän sitä osoittaakin,
iloiselta ja välinpitämättömältä näyttäytyen. Rouva oli myöskin
tarpeeksi ihmistuntija huomaamaan tuohon äänettömyyteen kätketyn
tunnustuksen, sen enempää sinä iltana Aarniota moitiskelematta.

Samana iltana, myöhemmällä oli Stenbergin perheeseen tulossa vieraita.
Hikipäissä sai Julia hyöriä ruokain valmistuksessa ja muissa
vastaanottopuuhissa. Usein tämmöisiä vierailuita pidettiinkin.
Toisinaan kävi Stenbergin perhe vastavierailuilla, jolloin Julia sai
valvoa neljään viiteenkin aamuun, aina korva tarkkana milloin eteisen
ovikello kilahtaisi. Mutta kotona ollessa pidot, sitä vasta polttava
kiire sukeusi. Täytyi yksinään, ollen kaikesta vastaavana, valvoa
ruokien ja herkkujen valmistusta, kantaa niitä pöytään, samalla
ottamalla huomioon mitä kukin rouva tai herra suvaitsi yksityisesti
haluta. Rouvia täytyi hemmotella, herroja miellyttää hymyilyillä ja
sulavilla liikkeillä, ettei maisteri joutuisi häpeään palvelijansa
kömpelyydestä.

Kutsuvieraiden joukossa oli myöskin eräs nuori lasisilmä-maisteri.
Julian jo ensikerran sisässä käydessä herätti tämän kauneus hänen
huomiotansa. Aamuyöstä, juomahöyryjen päähän noustessa alkoi hän yhä
suuremmassa määrässä tätä mieltymystänsä ilmaista. Toiset vanhemmat
herrat saivat tästä myöskin mitä suurinta huvia. Lopulta kun nuori
maisteri Alm ei voinut enään pysytellä Juliasta irti, tunkeillen
tuontuostakin häntä halailemaan, alkoi isäntä Stenberg ilvehtiä:

-- Älä yritäkään Alm! Se on sosialistin morsian, et sinä siitä mitään
voita!

-- Mitä puhut? Sosialistinko?

-- Niinpä juuri! Erään rautasepän, jotka nykyään ovat lakossa. Ne ovat
kovia poikia!

Alm rehahti nyt täyttä kurkkuansa nauramaan: -- Osaavatko sosialistitkin
rakastaa? Varmaankin aineellisesti! He, he, he!

Julia kuuli tämän. Se koski kylläkin, mutta samalla pääsi hänessä
luontainen halu ilvehtiä hiukan tuon nuoren herran kanssa. Siksipä
koetti hän myöskin yhä edelleen näyttäytyä kuin mistään välittämättä.

Kaiken hyvän lopuksi alkoi Alm tuon tuostakin juosta kyökin puolella.
Teikaroi ja kumarteli koettaen esiintyä mitä suloisimmassa ja itselleen
edullisessa muodossa. Julia nauroi, oli iloinen myönnellen kaikkiin
Almin tarjouksiin, lupautumalla uloskin kävelylle joskus lähteä.

Poistuessaan yritti maisteri Alm useampaa kertaan saada Julialta
suudelmaa, joka ei kuitenkin onnistunut. -- Seuraavana iltana täytti
Julia kuitenkin muodollisesti lupauksensa, maisterille, ollen hänen
kanssaan ulkona kävelyllä.




VI.


Mestarien ja työntekijäin yhteinen kokouspäivä oli tullut. Mestareita
oli saapunut eninosa, noin kolmenkymmenen paikkeille. Puheenjohtajaksi
kokoukselle valittiin Kovanen. Hauskaa oli vertailla näistä mestareista
eri yksilöitä toisiinsa. Siinä seisoi, ovensuussa, hinteräruumiinen,
kovin laiha kissamaisilla kasvoilla varustettu Oskari Ananiasson.
Epäluuloisen alentuvalla kainoudella puheli hän kaikkien kanssa.
Harmailla pienillä tihrusilmillään vilkuili hän jokaisen kasvoihin,
samalla tehden hermostuneesti nopeita liikkeitä käsillään ja jaloillaan.
Hän olikin kautta maan kuulu omituisesta menettelytavastaan työmiehiään
kohtaan. Ei semmoista miestä vielä ollut ilmestynyt, joka olisi osannut
hänen mielikseen toimia. Oppilaisiaan kiusasi hän huonolla ruualla ja
kovalla kurilla. Vaikka hän näin tahdittomasti menetteli kaikessa
kotiolossaan, ei sitä olisi voinut hänestä uskoa vieraiden kanssa
esiintyessään. Kiroussanoja ei häneltä silloin kuulunut. Kaiken
kissamaisen luonteessaan osasi hän mitä parhaiden kätkeä pyhyyden
varjoon, ollen ahkera kirkkomies ja uskonnon ystävä. Kokouksessa
puhuessaan vetosi hän aina siihen miten hyvä sopu ja sovinnollisuus
tulisi vallita työntekijäin ja teettäjäin välillä. Mestarin tulisi olla
kuin isä perheessään, jota taas työntekijäin tulisi semmoisena
kunnioittaa, kuten jo huoneentaulussa mainitaan. Työaikaa puolusti hän
alennettavaksi kymmeneen ja puoleen tuntiin, mutta mitään alinta
tuntipalkkaa ei siltä voitaisi määrätä olisi edelleenkin maksettava
vaan jokaisen työkyvyn ja tuotteliaisuuden mukaan. Sanoi muuten yleensä
seuranneensakin kappaletyö järjestelmää, jossa jokainen voi ansaita
kätevyytensä mukaan. Hänen esitykseensä vastasi eräs työntekijöistä
olevansa iloinen että Ananiasson osoitti halua työntekijäin ja mestarien
väliseen sovinnollisuuteen! -- Kun hän itse vaan oppisi käytännössä
tuota toteuttamaan, olisikin koko kysymys ratkaistu. Järvinen nautti
kovin tästä kohtauksesta, jota taas Ananiasson näkyi pitävän
tarpeenmukaisesti silmällä.

Kunnianarvoisa mestari Sundberg, puhui myöskin puolestaan. Hän oli
enempi »puulaakeissa» tavattavan jokapäiväisen vieraan näköinen.
Semmoinen rähmäsilmä nahjus, joka oli pilannut ruuan sulatuksensa
alituisella ryyppyjen ja olutpuolikasten nauttimisella. Hän koetti puhua
hyvin arvokkaasti, johon vinkuvan käheä kurkkuäänensä ei ollenkaan
soveltunut. Asettuipa yleisesti puhumaan mestarien oikeuksista. Työaikaa
hänen mielestään ei tarvinnut lyhentää, etenkin kun kappaletyö oli niin
suuresti nykyään käytännössä. Alimman tuntipalkan määrääminen näin ollen
oli myöskin hölyn pölyä!

Hänen lopetettuaan kuului tyytymättömyyden nurinaa kaikkialta, ympäri
salin. Näkyi että sähköä oli ilmassa.

»Prinsipaali» Torvinen oli niitä k. s. vanhan kansan mestareita. Hänellä
työskenteli myöskin Aarnio. Hän oli valkohapsinen kuudenkymmenen
tienoissa, kaupungin vanhimpia liikkeenharjoittajia. Palkat hän suoritti
joka lauvantai säännöllisesti, joskin ne olivat enempi alhaiset.
Enimmäkseen teetti hän työt päiväpalkoilla, maksaen vanhemmille miehille
noin neljä markkaakin päivältä. Juopottelua ei hän suvainnut, vaatien
samalla miehiltä ehdotointa täsmällisyyttä ja arvonantoa, jota ei
puolestaan heiltäkään kieltänyt. -- Näin ollen pitivätkin työpajaansa
kaupungin parhaimpina. Työaika oli yksitoista, ja puolituntinen. Sen
suostui hän alentamaan tunnilla, kuitenkin voimatta suostua alimman
palkan esitykseen, vedoten siihen että hän aina on toiminut omantuntonsa
mukaan tunnollisesti. Samalla hän varoitteli vakavasti hairahtamasta
mihinkään lakkopuuhiin, sillä se on sentään enempi kuin siedettävää
työväestöltä.

Mestari Vihavainen oli syntyään savolainen. Pieni mies, sulava
liikkeinen ja liukaskielinen. Hänellä oli aina hyvät asiat, meni työtä
kysymään milloin ja ken hyvänsä. Ja parempia palkkoja sanoi hän voivansa
maksaa, kuin kukaan toisista. Mutta kun tuli tilinmaksu ei hän koskaan
ollut vielä ajoissa ehtinyt toimittamaan rahoja vaan vasta silloin lähti
niitä puuhaamaan. Miehet näin ollen saivat useasti odotella puoleen
yöhön, eikä mestaria vieläkään kuulunut. -- Ei ollut vielä kotona
sunnuntai aamunakaan. Useasti ilmestyi hän vasta maanantaina pajaan,
jolloin oli pennitönnä ja apealla mielellä. Tavallisesti hän silloin
selitteli ei saaneensa rahoja. Todellisesti oli asia kuitenkin niin,
että saanut hän kyllä oli, mutta oli poikennut parempiin paikkoihin,
joten työmiehet saivat ruikutella puilla paljailla. Saivat sitten onkia
palkkaansa viikonpitkin kaksi ja kolme markkaa kerraltaan. Kokouksessa
Vihavainen lämpimästi kannatti olojen pysyttämistä entisellään, sillä
mielestään olivat työmiesten palkat kylläkin hyvät, eikä työaika
kaksitoista tuntisena kuten heillä, ollut mikään ylellinen. Jokaisen on
tyydyttävä siihen osaansa jonka Jumala on hänelle määrännyt, oli
tapanansa aina sanoa.

Mestari Harala oli kooltaan ja näöltään kuin kaupungin pormestari.
Ryhdikäs ja lihava, komealla nykyaikaisella vatsalla varustettuna.
Konkursseja oli hän tehnyt jo useampiakin, mutta siltä osasi hän aina
niin sulavan liukkaasti ja viettelevästi kaikki lumota, ettei
kenessäkään voinut syntyä epäilystäkään hänelle kohdanneiden
onnettomuuksien johtuneen muusta kuin toisten huolimattomuudesta ja
kieroudesta liikeasioissa. Pari kertaa oli hänen työpajansa uhannut
tuhoutua tulipalon kautta. Ilkeät ihmiset kuiskailivat tästä jos
jotakin.

Palkanmaksussa oli hänkin mitä epäsäännöllisempi. Olipa lauvantaita
jolloin miehet eivät saaneet penniäkään. Mutta siltä osasi hän niin
hyvin asiansa selvitellä, ettei koskaan kukaan toivoansa menettänyt,
kunnes kaikki oli jo myöhäistä. -- Näin lopputilissä, vararikon edellä,
moni työläisistä jäi satojakin markkoja saamiseen. Siltä ei voi sanoa
Haralata miksikään saamattomaksi. Kyllä hän aina omansa otti, mutta
osasi myöskin silti tuhlata. Vaikka olikin nainut mies, hän kerrankin
hieroskeli naimiskauppoja erään vanhanpiian kanssa saaden tältä
kolmetuhatta markkaa. -- Kun tämä lopulta alkoi omaansa kovemmin
kiristää tehdä helähytti Harala taaskin konkurssin. Hän kävi aina
hienosti puettuna, ruokaillen kaupungin parhaimmassa hotellissa.
Asuinhuoneet olivat hänellä ylellisesti sisustettuna ja maalla komea
kesähuvila. Mitään erityistä koulusivistystä ei hän ollut saanut. Silti
ei voinut häntä näöltään kukaan uskoakaan tavalliseksi
käsityöläismestariksi. Tuomariksi tai lähemmin kunnianarvoisaksi
provastiksi olisi voinut luulla. Kokouksessa puolusti hän asioita
ennalleen, samalla kehumalla miten hän aina on koettanut asettaa kaiken
työmiestensä hyvinvoinnin edistämiseksi.

»Prinsipaali» Tolvanen oli kaupungin varakkaimpia. Hänellä oli oma talo
ja enempi miehiä työssä kuin missään toisissa käsityöverstaissa.
Parikymmentä vuotta sitten oli hän tullut kerjuupoikana kaupunkiin. Nyt
oli hän valtuusmies ja kirkkoneuvoston huomatuin jäsen, sillä hän oli
harras Jumalan mies. Hänellä olivat kaikki kunnan parhaimmat työt, joten
ilkeille panettelijoille jäi aina tilaisuutta levittelemään salaisia
kuiskutuksia hänen teko jumalisuudestaan.

Erittäinkin muijat pitivät hänestä, sillä hän osasi lasketella aina
köyhyydestään valitteleville lohdutukseksi rohkaisevia sanoja, miten
köyhyys ei ole kuin rangaistus syntisestä elämästämme, jonka jälkeen
seuraa onni ja tulevaisuus taivaassa. Oppilaisistaan suosi hän ja piti
aina enempi huolta niistä, jotka osasivat asettua kristillisen
nuorukaisen vaatimattomalle kannalle, kirkossa käymällä ja lukemalla
uskonnollisia kirjoja.

Lapsensa oli hän kouluttanut kaikki, pojat ylioppilaiksi ja tyttärensä
tyttökoulussa. Se jo oli omiansa kohottamaan hänen arvoansa
ammattimestarien silmissä. Työväkensä palkanmaksussa seurasi hän sitä
kaunista tapaa että vanhemmat työssänsä olleet saivat poikkeuksetta
paremmat palkat, nuoremmille vaikkapa etevimmillekin työmiehille taas
maksoi suosioonsa pääsemisen mukaan, mutta kuitenkin ylipäänsä
huonommin. Työtä tehtiin heillä vuorokaudet läpeensä kiireempinä
aikoina, kappaletyössä. Hintoja oli alenneltu sitä mukaan kun miesten
tuotteliaisuus valmistamisen joutuisuudessa oli lisääntynyt.

Tolvasen noustua puhumaan nousivat kaikki toiset mestarit
kunnioituksesta seisaalleen. Tolvanen sanoi kyllä päivätöissä antavansa
päivän alennusta kymmeneen ja puoleen tuntiin, mutta kappaletyössä
tahtoi entisen järjestelmän pysytettäväksi voimassaan. Lopuksi lausui
hän isällisen paheksumisensa siitä kun työväki oli ryhtynyt niskotteluun
työnantajiaan vastaan. Mistä työnantajat voivat enempi maksaa kun eivät
itsekään saa. Näin ollen olisi hullua ryhtyä mitään alinta tuntipalkkaa
määrittelemään. Jos hän kuin toisetkin mestarit lopettaisi liikkeensä,
millä sitten työmiehet eläsivät? Siksipä tulisi olla vaan kiitollisia
että saavat työtä. Hänkin eläisi kyllä ilmankin mutta tahtoi juuri sen
takia jatkaa liikettään että työtä olisi tarvitseville.

Tämän suuntaisilla mielipiteillä useimmat mestareista olivat. Keskustelu
kokouksessa sukeutui hyvinkin kiihkeäksi. Molemmin puolin tuotiin esille
mitä persoonallisempiakin esimerkkejä.

Erittäinkin lausuivat mielipiteensä suoraan ulos Edvard Berg, Aarnio ja
Järvinen. Kovanen koetti samalla pitää silmällä ettei keskustelu
mitenkään poikkeaisi tehtaisiin. Niiden oloihin taas mestarit useasti
viittasivat. Tuntikausia jauhettua mestarit alkoivat olla yksimielisiä
kymmen ja puoli tuntisen työpäivän lupaamisesta. Alinta tuntipalkkaa
taas eivät kukaan hyväksyneet. Kun työntekijät pysyivät vaatimuksensa
takana poistuivat mestarit joukolla kokouksesta.

Viimeisen ovesta mentyä kajahti yksimielinen huuto salissa: -- Tehdään
lakko, tehdään lakko!

Yleisenä mielipiteenä ilmeni myöskin ryhtyä pontevampiin tositoimiin,
kun eivät mestarit suosiolla suostuneet.

Kun ammattikunta järjestymisessään oli vielä enempi heikko, päätettiin
vaatimukset ottaa toteutettavaksi ainoastaan pienissä käsityöpajoissa.
Tehtaat jätettiin toistaiseksi syrjään. Lakko päätettiin asettaa niin
että kerrallaan vaan muutamat asetetaan lakkotilaan, neljäntoista päivän
ylössanomisen jälkeen. Tämmöisellä menettelyllä päätettiin turvata
toiselta puolen liiaksi paljon kerrallaan työttömiksi joutuminen kun ei
lakkokassaakaan ollut, toiselta puolin esimerkillä vaikuttaminen
toisiin, nähdessä miten ahtaalle lakossaolo kiristää. -- Lakkokomitea
asetettiin, johon muun muassa tulivat Aarnio, Järvinen ja keuhkotautinen
mutta vielä sentään tarmokas Savolainen, Toivonen, Songer ja Edvard
Berg.

Ensiksi asetettiin boikotteerauksen alaisiksi Oskari Ananiassonin,
Sundbergin, Vihavaisen ja Haralan liikkeet.




VII.


Vapunpäivän aamuna valkeni taivas kuulakan kirkkaana. Keväisen auringon
säteet heloittivat väreilevän hohtavina, lämpöä uhkuvana, toiveita
herättävinä. Sattuipa vielä Vappu sunnuntaiksi. Paljon oli jo aamusta
alkaen kansaa liikkeellä.

Julia pääsi myös iltapäivällä ulos kaupungille Aarnion kanssa. Hän
ihmetteli kun ei Julia heti alkanut entistä jankutustaan lakkoasioista.
Lopulta huomasi hän syyksi, ettei se vielä tietänyt mitä oli päätetty.

Aarnio oli enempi väsyneellä ja alakuloisella tuulella. Etenkin viime
aikoina oli hän alkanut joskus tuntea painostavaa raskautta ruumiissaan.
Toisinaan kuin olisi veri äkkiä hyökännyt päähän vaikuttaen silloin
jonkinlaisen rauhattoman ja ärtyisän mielentilan. Hän ei voinut näin
ollen nauttia mistään ympäristössään, korvat humisivat ja kuin olisi
ollut aina jonkinlainen kiire, täytyi olla aina liikkeessä. Ja kaiken
tämän takana kuin olisi ollut alituinen kaipaus jostain
saavuttamattomasta. Mistä moinen mielentila johtui siitä ei hän ollut
täysin selvillä. Viime aikoina oli hän ollut joka ilta myöhään
yhdistyksessä, jos jonkinmoisissa komiteoissa ja sitten useasti vielä
poikennut ravintoloihin toveriensa kanssa, jotka joka käänteessä
tahtoivat hänet mukaansa. Tavallisesti tämmöisinä iltoina kotia
palatessa tahtoi hän myöskin useasti joutua naisten seuraan. Tämän
jälkeen oli hän aina useimpana päivinä alakuloinen, veltto ja väsynyt.
-- Ollen kuitenkin terve ruumiiltaan sekä mielenlaadultaan riehakan
iloinen ja sukkelasanainen ei raskas mieliala voinut häntä vielä kuin
hetkellisesti vallata. Eikä hän siinä tapauksessa pannut suurtakaan
painoa moiselle väsymykselle. Kyllähän korjaantuu hän ajatteli kun taas
pääsevät säännöllisiin oloihin. Se mikä hänestä oli myöskin
huolestuttavaa oli kun ei hän voinut silloin aina käyttäytyä mielestään
luontaisesti Julian eikä kenenkään kanssa. Kuin ihmeissään katsoi tämä
aina silloin hänen silmiinsä, huomatessaan Aarniossa välinpitämättömän
mielialan valloillaan. He ikäänkuin kaihtoivat toisiaan.

Olipa Julia hänelle kerrankin huomauttanut ettei hän ollut entisen
kaltainen. Tiedustaessaan tähän syytä oli Julia vastannut hänen
silmistään puuttuvan entisen sielukkaan ja mielenilmeisen hyvyyden
loisteen. Tämä ajatus oli lopulta saattanut hänet itsensäkin epäilemään,
sillä hän oli jo kauvan ollut siinä uskossa ettei hän voinut katsoa
ihmisiin yleensä entisellä iloisella ja luottamusta herättävällä
katseella. Silmänsä olivat useasti sameat ja elottomat.

Kaikesta tästä tuli Aarnio sen otaksumaan, että hänen mielialastaan
riippui kokonaan iloisuus, alakuloisuus tai surullisuus Juliassa.

Espiksessä soitti musiikki, ylioppilaat joivat ja mellastelivat
vallattomina kaikkialla. Työläisnuorisoa oli suurissa joukoin
kokoontunut kesäravintoloitten edustalle herraskaisten elämöimistä
katsoa töllistelemään.

Nyt oli valon ja vapauden juhla, valkolakkisten juhla. -- Tämä päivä oli
siis kokonaan omistettava heidän toiveilleen nuoruudelleen ja
tulevaisuudelleen. Siksipä muu yleisö tunsikin vaan itsensä ulkopuolella
olevaksi katselijajoukoksi, kuin sirkuksessa nähdäkseen mitä areenalla
tapahtuisi. Työväestö, tuo sankka raatajaparvi ei ollut vielä
tietoisuudessa siitä että Vappu ja sen juhliminen kuului myöskin heille,
se oli ja tulisi vastaisuudessa heille täälläkin olemaan kansainvälisenä
mielenosoituspäivänä.

Aarnio tunsi surumielisyyden yhä suuremmassa määrin itseänsä
painostavan. Se vielä yhä enempi kuin takertui kiinni ajatuksiinsa
muistellessaan miten elämänhaluisina olivat koko kevättalven aina
toistensa seurasta nauttineet. Nyt ei miellyttänyt mikään, ei musiikki,
ei iloisat meluavat ylioppilaat eikä kansajoukkojen katseleminen.
Lopulta kääntyi hän Julian puoleen väsyneen välinpitämättömänä kysyen:

-- Miksi sinä olet niin surullisella ja alakuloisella tuulella?

Julia ihmetyksissään naurahti hänen kysymykselleen. Katsoi sitten
nuhtelevasti häntä silmiin huoaten raskaasti. Siihen se sitten jäikin
kunnes Julia sanoi haluavansa poistua kotiinsa. Eikä Aarniokaan tuntenut
mitään vastustamatointa halua estellä hänen kieltelemiseensä. Sanaa
sanomattomina he erosivat, kylminä ja välinpitämättöminä.

Julia päästyänsä kammariinsa purskahti katkeraan hillittömään itkuun.
Harvoin olivat he näin eronneet, mutta siinä olikin jo tarpeeksi suuri
syy murtamaan hänen herkän ja hellän luonteensa. Itse asiassa hän
kuitenkin tavallaan käsitti, mistä johtui Aarnion omituinen käytös.

Aarnio jäi nyt vielä yksinään kuljeksimaan kaupungilla. Selittämätöin
tyhjyyden tunne täytti yhä enempi hänen sielunsa, joka ei yhtään
lieventynyt tavatessaan muutamia iloisella päällä olevia työtovereitaan.
He poikkesivat »Kolmen kruunun» olutkellariin, jossa tavallisesti
tapasivat ammattitovereitaan. Kulmahuoneessa siellä istuivat nyt kaikki
mestari Oskari Ananiassonin työmiehet.

Nämä nauroivat katketakseen kertoessaan miten työpaikassaan lakkoon
julistus oli illalla käynyt. Heti palkan saatuaan olivat he yhteisesti
päätöksen ilmoittaneet. Mestari oli ollut alussa harvinaisen hyvällä
tuulella. Mutta kuultuani miesten yksimielisenä sanovan itsensä irti
työpaikasta neljäntoista päivän kuluessa ellei vaatimuksiin
suostuttaisi, oli Oskari raivostunut yli äyräittensä. Ja kun meri
myrskyinen oli hän sitten vihansappensa purkanut, hyppien, kiroten ja
vannoen. Eivät moista olleet ennen kuulleet ei nähneet. Lähellä olevat
esineet sekä oman piirustuslautansa oli hän lyönyt mäsäksi lattialle.
Sitten juoksi hän nurkkaan temmaten moukarin sekä huutaen ja meluten
ajanut kaikki ovesta ulos. Viisituumaisilla nauloilla lupasi hän lyödä
työpajan oven kiinni lopettamalla liikkeensä ennenkuin suostuisi
vaatimuksiin. Sen hän myös heti täyttikin. Semmoinen herra oli Oskari
Ananiasson. Tämä uutinen, -- niin huvittava kaikessa surkeudessaan, --
sai Aarnionkin hetkeksi hyvälle tuulelle. Erittäinkin kun Järvinen sen
kertoi mitä sattuvimmin, samalla matkien Ananiassonnin liikkeitä ja
hirveätä suuttumusta.

Tapahtuman »historialliselle» muistolle joivat he nyt toisenkin pullon.
Samalla tuli tietoonsa se ilahuttava uutinen, että useat ammattikunnat
olivat luvanneet avustavansa lakkoa viikottaisella määrätyllä
avustuksella. Keräyslistoja oli myöskin paljon levitetty, joten voi
toivoa runsasta avustusta.

Seuraavana päivänä ilmestyi Aarnion työpaikalle kumma kapine Pietarista.
Se oli ammattitoveri Rimpinen, kovin ovela ja notkea mies. Sanoi juuri
paikkakunnalle sattumalta saapuneensa lakosta tietämättömänä. Rimpinen
oli itse kohteliaisuuden perikuva, puhuen viittä erikieltä. Hänen
makeileva puhetapansa oli verratoin. Käärmeenkalseat harmaat silmänsä
olivat samalla vakavat, viekkaat ja nöyrät. Mitä sydämellisimmällä
kohtelijaisuudella hän alkoi laverrella siitä mainiosta lakosta, jonka
muka ammattitoverinsa olivat kerrankin osanneet tehdä. Samalla
ilmoittautui hän tulkiksi lakkolaisille. Eräs Aarnion tovereista
kuiskasi nyt että Rimpinen oli tullut työpaikalle mestarin kanssa.
Aarniolle ei tämän tiedon saatuaan tarvinnut kahdesti neuvoa
käsittääkseen mitä nyt oli merrassa. Etenkin kun mies oli jo
entuudestaan tunnettu metkuilemisestaan. Suoraluontoinen kun oli, tahtoi
hän jo paikalla kuumeta, malttaen sentään mielensä, voidakseen pitää
miestä vastaisuudessa paremmin silmällä. Rimpinen lienee tämän huomannut
ja heti alkoi hän makeasti jutella miten oli joutunut kaupungilla
Torvisen seuraan, jolta hänellä olikin tosiaikomus urkkia tietoja
mestarien vastaisista aikeista lakkoon nähden.

Torvinen tuli nyt myöskin asunnostaan työpajaan. Hän oli hyvin
kiihottuneella tuulella, jota Aarnio ei ollut hänessä ennemmin
huomannut. Lähemmin mestaria tarkistettuaan huomasi hän sen olevan
tuntuvasti humalassa. Tämä oli harvinaisuus, jota työmiehet eivät olisi
osanneet aavistaakaan. Siksipä kaikki jäivätkin häneen ihmeissään
katselemaan, aavistaen jotakin erikoista nyt olevan tulossa. Ei aikaakin
kun jo aavistuksensa toteutuikin. Mestari tuli vallan Aarnion eteen
kylmästi huomauttaen: -- Nyt se teidän keittämänne soppa on saatu
sittenkin syötäväksi!

-- Mitäs mestari nyt... vastasi Aarnio hymähtäen.

-- Niin, se on nyt loppuun keitetty, paras että lähdette matkoihinne
työttömyyteen ja kurjuuteen, jota olette halunnutkin.

Aarnio ei ollut näin jyrkkää käskyä voinut odottaa. Siksipä hän jäikin
nyt sanattomana katselemaan Torviseen.

-- Jaa jaa! Saatte lähteä ja heti paikalla! Tässä on työtodistuksenne ja
sisällä oleva palkkanne! -- Lähtekää!

Nyt oivalsi Aarnio että tosihan se oli kysymyksessä. Hänen luonnollaan
varustetulle miehelle ei tarvinnut liioin kahdesti huomauttaa. Heti
tempasi hän takkinsa naulasta, jätti hyvästit ja poistui. Rimpinen
juoksi vielä hänen perässään eteiseen pyydellen anteeksi ja surkutelten
sydämessään että olikin joutunut tämmöiseen hänelle työtoverina niin
vastenmieliseen kohtaukseen. Mutta kyllähän moisen mestarin voi aisoissa
pitää...!

Muutamia päiviä jälkeenpäin Aarnio tavatessaan Julian huomasi hän heti
tämän tietävän kaiken. Pyytäessään häntä ulos kävelylle vastasi Julia
kivakasti ei ehtivänsä mihinkään, joka muuten olikin hänen mielestään
kokonaan turhuutta ja ajankulua.

Aarnio naurahti. Mutta huomatessaan Julian yhä pysyvän kovin vakavana ja
kiukkusena sekä puhumattomana tiedusti hän syytä tähän.

-- Hm!, hymähti Julia. Niinkuin tuo olisi sitten mitä erinomaista. Minä
en lähde, eikä minua huvita, siinä kaikki!

-- Mutta onhan sinua ennemmin aina huvittanut!

Nyt sävähti Julia kasvoiltaan tulipunaiseksi voimatta enempää pidättää
kiukkuansa. Hengästyneenä, katkonaisin sanoin hän alkoi pauhata minkä
enemmän ehti: -- Sinä ilkeä ja tunnoton ihminen, kehtaatko pyytää
kanssasi kävelylle. -- Mutta nytpä sinut jo tunnenkin tarkoin ja se saa
olla loppu meidän kanssamme...!

-- Mutta hyvä rakas Julia, alkoi Aarnio häntä asetella.

-- Hyvä ja rakas! -- He, he, he! Jos sinä minua rakastaisit ja olisit
koskaan rakastanut, et sinä olisi sillä tavalla käyttäytynyt! Ja minä
höperö kun en uskonut maisterin ja rouvan sanoja ja varoituksia. Nyt
olet menettänyt jo työpaikkasi ryhtyessäsi moisten kansanvillitsijäin
kanssa tekemisiin. Enkö sinua aina varoitellut, pysymään aisoissa, mutta
mitäs sinulle yksipäiselle mennäkin puhumaan!

Aarnio hämmästyneenä moisesta mielenpurkauksesta ei ehtinyt sanaa
sanomaan, kun jo Julia oli pujahtanut asuntoonsa. Hän lähti alakuloisena
kulkemaan kotiansa. Etenkin viimeaikoina oli hän, kuten sanotaan,
alkanut tuntea jonkinlaista suurempaa kiintymystä Juliaan.
Vertaillessaan tuota seurustelunsa alkuaikoihin, jolloin tuskin useasti
tyttöä muistikaan, oli tämä aivan arvaamatta, useinpa telefoonissakin,
puhutellut nauraen, tiedustellen milloin hän ehtisi luoksensa tulemaan.
Mutta nyt kun hän yhä näki Julian mielikuvituksissaan, oli tämän suhde
muuttunut, eikä Julia näyttänyt pitävän väliä tapaamisista. Se oli
Aarnion mielestä omituinen salaisuus, sillä nythän hän vasta luuli
Juliata rakastavan sakin! -- Mielikuvituksissaan ja ainaisena
ajatustensa esineenä kuvastui Julia aina hänelle samanlaisena kuin
ennenkin, mutta hänet kohdattuaan oli hän näkevinään hänessä vikoja jos
jonkinlaisia, jotka eivät olleet ennemmin hänelle silmiinpistäneet.
Toisinaan voi hän taaskin tuntea melkeinpä vastenmielisyyttä Juliaan. Ja
silloin aina kadullakin kävellessä tuntui kun häntä olisi hävettänyt
astua hänen rinnallaan. Tällaisten ristiriitaisten tunnelmien
vaikutuksen alaisena tuoksahti vastaansa kadunkulmassa nuori siististi
puettu herrasmies, lasisilmät nenällä. Hän tunsi sen ulkonäöstä ja oli
nähnyt Juliata tervehtävän aina vastaan tullessa. Äkkiä juolahti nyt
mieleensä mihinkä tuo oli niin kiireellisessä menossa.

Hänet valtasi nyt jonkinlainen epäilys ja hän päätti seurata tuota
salaisesti. Hän käveli kiireesti korttelin ympäri seisattuen siellä
kadunkulmaukseen, josta voi niin hyvin nähdä Julian asunnon portille.
Siellä se mies kävelikin edestakaisin, kuten näytti, odotellen jotain
tavatakseen. Eikä aikaakaan kun Julia ilmestyi portille, tervehtivät,
lähtien sitten kulkemaan vastakkaiseen suuntaan. Aarnio tunsi yhtäkkiä
kuin olisi hän sähköllä isketty. Silmänsä pimenivät sekä levoton
vavistus tärisytti koko ruumistansa. Nyrkkinsä puristuivat kiinteästi
yhteen, sitten lähti hän kiireisin askelin kulkemaan asuntoonsa. Siinäkö
se siis olikin syy, ettei Julia tahtonut viipyä kanssansa kauvemmin
ulkona. Se ei siis hänestä enää pitänyt, vaan toisesta paremmasta. Mutta
kylläpä hän sille vielä näyttäisi ettei vaan häntä saanut niinkään
halveksua sekä pitää pilkkanansa. Hän oli niin levoton! Niin levoton!
Eikä kän tahtonut saada sinä yönä untakaan silmäänsä. Sängyssä
tuijottaessaan kattoon tuli mieleensä kaikenmoisia ajatuksia, joita
Julia joskus hänelle oli lausunut. Erittäinkin kuvastuivat mieleen ne
hetket, jolloin oli luullut Julian itseänsä täydellisesti rakastavan.

Kerrankin talvella mennessään Julian luokse sisälle, oli tämä heti
ovesta astuessa sanonut: »Nytkö sinä vasta tulet! -- Mutta mitäs sinä
huolitkaan kun sinulla on niin paljon toisia, rakkaampia!» Tuo
tunnustus, silloin se oli tehnyt hänelle niin hyvää, tunkeunut vallan
sydämen sisimpään sopukkaan! Mutta toista oli nyt!

Ei, hän sitten ajatteli, voihan syy olla kokonaan minussa! -- Olen
elänyt niin huonosti, ainoastaan huvitellakseni, katsonut ja arvostellut
naista vaan siltä kannalta. Siksipä ehkä on himmennyt silmissäni tuo
puhdas kuva, ihanne, Juliassa. Entisen kaltaiseksi hän tahtoi tulla.
Tämän jälkeen taaskin yhtäkkiä ilmeni sielunsa silmiin tuo äskeinen
kohtaus ja hän päätti kostaa, näyttämällä voivansa tulla entisen
tapaiseksi. Saisipa silloin myöskin Julia vuorostansa juosta hänen
perässään. Mutta silloinkos hän sitä kiusaisikin.




VIII.


Lakko oli jo ensiksi ylössanotuissa liikkeissä täydessä käynnissään. Ei
yksikään mestareista ollut suostunut vaatimuksiin. Kun huhuja oli
alkanut liikkua, että mestarit aikoisivat tuoda työväkeä ulkomailta,
ryhdyttiin tarpeellisiin varokeinoihin. Sähkösanomilla annettiin tietoja
asemasta ja lakon kulusta. Kokouksia lakkolaisten kesken pidettiin joka
ilta yhdistyksessä. Kun suurin osa ammattilaisista oli vasta lakon
johdosta ja sen aikana saatu liittymään yhdistykseen, olivatkin
tämmöiset kokoukset vielä ainoana keinona heidän koossa pitämisekseen.
Kokouksen lomissa pidettiin valaisevia esitelmiä työväenasiasta,
tarkoituksella saada joukkoja innostumaan jo tuon suuren ja jalon asian
vuoksi yleensä. -- Aarniolla oli tässä suurin tehtävänsä.

Uusi suunta oli näinollen saatu versomaan ja toivoa oli saada joskus
korjata runsas sato ahkeran kylvön hedelmänä. Erittäinkin kunnosti
heikkovoimainen ja sairas Savolainen itseänsä Aarnion asetoverina.
Joskaan hänellä ei ollut enempi perusteellisia tietoja työväenasiasta
yleensä, johti toimintaansa käytännöllisyys ja aina oikeassa paikassa
asian oikein ymmärrys. Muuten niin kevytluontoinen ja -puheinen Järvinen
oli taaskin mitä innokkain puuhaamaan lakkopaikkojen rikkureista tyhjänä
pysyttelemisessä. Samalla osasi hän järjestää toiminnan niin, että aina
saatiin uusia ja seikkaperäisiä tietoja lakkolaisten keskuudessa
vallitsevasta mielialasta.

Tämä vaatikin mitä suurinta tarkkuutta. Moneen sataan nousevassa
joukossa oli jos jonkin laisia ihmisaineksia.

Surkean pieni osa oli vielä itse asiassa käsittävämpää väkeä.
Innostuneita oli kyllä enempikin, mutta kukapa voi mennä takuusen
etteivät nämäkin, ensimäisten suurempien vastoinkäymisten sattuessa
voisi vielä menettää uskoansa ja luottamustansa.

Sitten oli joukossa vanhempia työläisiä, jotka jo juomattomina ja
saituruudella olivat muutamissa vuosikymmenissä saaneet jonkun satasen
säästöön. Nämäpä aina olivatkin ensitilaisuudessa valmiina ennustelemaan
ja pelkäämään lakon huonosta onnistumisesta, sekä että voisivat joutua
vastaisuudessa kokonaan työttömiksi, jolloin menettäisivät ainoat
säästönsä. He olivat muutenkin mielipiteiltään kokonaan vanhankansan
miehiä. Ja vaikeaksi kävi heistä kiskoa uskoa siitä, että työnantajasta
riippuisi kokonaan työmiehen elämä ja tulevaisuus! Ei tahtonut saada
mitenkään heidän päähänsä, että työmies on se, joka elättää työnsä
tuloksella mestareita eikä nämä työväkeä. Tämän heikkouden työläisissä
olivat itse mestaritkin huomanneet ollen jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa valmiina turvautumaan uhkauksiin, että lopettaisivat
ennemmin vaikkapa koko liikkeensä, ennenkuin suostuisivat vaatimuksiin.

Sitten seurasivat järjestyksessään suurimmat juopot. Nämä, vaikkapa
olivatkin joka päivä hetkellisesti valmiina valittelemaan toivotonta
asemaansa, olivat taas tyytyväisiä huomiseen asti saatuansa
lakkovaroista päiväksi tulevan raha-annoksensa. Ne olivat myöskin
valmiina edes puheessa suostumaan, joskin ei heihin voinut monasti sen
pitemmälle luottaa kun ehtivät ympäri kääntymään. -- Kapakoissa olivat
he jo taaskin vallan toista mieltä.

Sanalla sanoen oli joukossa matelevia raukkoja, hetkellisesti
innostuvia, ijänikuisia kitupiikkejä, sekä toisten kustannuksella etuja
etsiviä onnenonkijoita. Semmoisessa joukossa ei ollut helppoa tulla
toimeen.

Tämän lisäksi toitotti vielä porvarillinen sanomalehdistö joka päivä
miten muutamat kurjat onnenonkijat tahtovat vetää koko työväestöä
nenästä, itse elääkseen herroiksi heidän kustannuksellaan.
Todellisuudessa oli kuitenkin niin, että Aarnio, Savolainen, sekä
lakkokomiteassa toiset työttömiksi jääneet jäsenet eivät saaneet
avustusta päivässä enempää kuin toisetkaan lakkolaisista.

Äärettömän suurta haittaa perusteelliselle toiminnalle teki myöskin se
kun ammattikunnalla ei ollut mitään työttömyyskassaa entuudestansa.
Työpaikoissa vielä olevilta veroitus taas uhkasi kokonaan loppua sitä
mukaa kuin joutuivat lakon vuoksi työttömiksi. Näin ollen voi sanoa
jokaisen yhteiseen kassaan uhraaman pennin vastaisuudessa tarvittavaksi
itsensä hyväksi. Sivultapäin tuleva avustus taas laimenisi aina sitä
mukaa kun lakko jatkuisi pitemmälle. Ja jos lakonrikkureita alkaisi
enempi ilmestyä, voisi se lopahtaa olemattomiin sillä kukapa enään
avustaisi sivultapäin jouduttuaan epätoivoiseen uskoon lakon
onnistumisesta.

Omituisena ilmiönä oli huomattavissa yhdistyksen synnystä saakka siihen
kuuluneitten vanhempien toverien käyttäytyminen.

Työskennellen useimmat heistä tehdaspaikoissa, poikkesivat nämä nyt yhä
harvemmin ja harvemmin yhdistyksen talolle. Jos joskus pistäytyivätkin,
pysyttelivät äänettöminä, samalla kaupungilla jutellen, miten
räyhääjäjoukko ajaisi nyt asiat hunningolle. Viimeiseen saakka olivat he
koettaneet pysytellä määräävässä asemassa yhdistyksen asiainajossa,
mutta jouduttuaan lakkoon ryhdyttäessä lopullisesti tappiolle alkoivat
he vieroa koko puuhia. Tunnetuimmat heistä kuuluivat vielä yhdistyksen
johtokuntaan, ollen joka käänteessä valmiita selvittelemään ettei lakon
johto ja sen eteenpäin vieminen itseasiassa virallisesti kuulunut
yhdistykselle. Sopimuskirjatkin olivat näinollen vain muodostetut
yksinomaan lakkokomitean allekirjoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin
päätöksen perustalla.

Kovanen kylläkin kävi yhä edelleen kokouksissa, samalla kuitenkin
entisen suhteen osoittaen huomattavaa varovaisuutta. Hän tuli ja poistui
kuin varkaisin, varoen useasti puheenvuoroja käyttämästä, paitse
lakkokomitean kokouksissa, asiainmenosta tiedusteltuaan. Työtoverinsa
ihmettelivät hänen käyttäytymistänsä, kunnes lopulta selveni, että hän
oli saanut varoituksen työnantajaltaan. Että sentäänkin jossakinmäärin
tahtoi olla mukana ja seurata asiain menoa, oli ilahuttavaa nuoremmista
ja lakon innokkaimmista kannattajista.

Suurimpana kannustimena yhä edelleenkin oli hänessä kuitenkin tahto
pysytellä puheenjohtajan asemassa viimeiseen saakka. Eikä mikään
saanutkaan häntä tyytyväisemmin nauramaan kuin kuullessaan nimeänsä
mainittavan monivuotisena puheenjohtaja-nimityksellä.

Kaikista enemmän oudoksuttiin kun Edvard Berg oli viimeaikoina alkanut
osoittaa laimeutta yhdistyshommissa. Toiset selittelivät tuota
juopottelun syyksi. Hänkin oli valittu alussa lakkokomiteaankin,
tunnustuksena ansioistaan yhtenä tuon päätöksen synnyttäjänä.

Rimpinen ilmestyi nyt eräänä iltana lakkolaisten yleiseen kokoukseen.
Hän oli, kuten näytti, oikeinpa sydämellisyyden perikuva. Saatuaan
puheenvuoron, alotti hän pitkällä esihistorialla kertomuksen, ensiksi
omasta elämästään. Ei voi kieltää hänellä olleen kauniin ja koulutetun
puhetavan. Ei hän hätäillyt eikä kiirehtinyt, valituin sanoin, väliinpä
runollisella lennolla kertoessaan vaiheistaan vieraalla maalla ja miten
siellä toverit suurella myötätuntoisuudella ja ihastuksella muka
seurasivat kotimaan työläisten suuria edistysrientoja, sekä jalojen
tarkoitusperien kehitystä. Nytpä hänellä, onnellisella miekkosella, oli
myöskin tilaisuus läheltä nähdä ja arvostella suurien puuhienne
kehitystä. Todeksipa olikin näyttäytynyt mitä meistä oli kerrottu ja
arvosteltu. Miten ihailtavaa, että rautatyöntekijät olivat kerrankin
tehtävänsä oivaltaneet ja miehissä nousseet sekä aineellista että
henkistä asemaansa kohottamaan! Nyt kun hänkin, vaikkapa sattumalta, oli
joutunut joukkoon, tahtoi hän myöskin astua riveihin taistellakseen
yhdessä, oli seuraus sitten mikä hyvänsä.

Lopettaissaan oli hän jo niin liikutettu että kuivaili nenäliinalla
silmäkulmiaan. Eteenpäin toverit! se oli viimeinen toivomuksensa.

Järvinen istui kaiken aika nurkassa, veitikkamainen ilme suupielissään,
leikitellen. Rimpisen entisenä työtoverina hän aavisti ja osasi laskea
mistä päin milloinkin tuuli kävi: -- Heltyipä veli hiukkasen! -- hän
tuon kauniin esitelmän jälkeen virkahti. Sitten puheenvuoron saatuaan
lausui surkuttelunsa siitä kun Rimpinen oli näin huonona aikana joutunut
kotimaahansa. Mutta kun se oli paljas sattuma, täytyihän antaa se
veljelle anteeksi!

-- Se on tosi, jatkoi Rimpinen -- mutta minkäs sille tekee, kun ei ollut
siellä tietoa asioista! -- Hän toivoi kuitenkin, että kaikki yritykset
hyvin menestyisivät viemällä voitokkaaseen lopputulokseen.

Sitten alkoi hän laskea kaikkien kuullen miten paljon mahdollisesti
lakossa tarvittaisiin varoja, sivumennen samalla kysästen oliko
tovereilla miten paljon nykyään säästössä?

-- Ei tiedä vaan! vastasi tähän Järvinen naureskellen.

Tämän jälkeen tuli päätökseksi, että Rimpinen katsottaisiin myöskin
lakkolaisiin kuuluvaksi, joskin toivottiin hänen tulevan alussa
kuitenkin omillaan aikaan.

Tähän Rimpinen vastasi niin olevan omankin aikomuksensa. Hänkö nyt
tahtoisi heti, tuskin koskaan, turvautua veljien armoihin!? Kyllä hän
tulisi aina toimeen mitä pienimmillä avustuksilla.




IX.


Samana iltana olivat mestarit kokoontuneet hotelli Toivoon
neuvottelemaan vastaisista toimenpiteistään lakon suhteen.

Hermostuneena istui siellä kunnianarvoisa mestari Oskari Ananiasson
konjakkarinsa ääressä, joka toisella sanalla sadatellen miestensä
hävyttömyyttä tuossa kuuluisassa ylössanomisessaan. Mutta
rangaistuksensapa olivat tästä myöskin saaneet, sillä työhuoneen ovi oli
ja pysyisi kiinni, eikä piruvieköön sitä avattaisikaan hänen harmaan
päänsä aikoina, elleivät miehet tulisi nöyrinä, hattukädessä rukoillen
armoa pyytämään.

Sundberg oli täydessä tuulessa kuten tavallista. Aamusta alkaen oli hän
aina hetken päästä poikennut »puulaakissa», eikä se voinut olla
vaikutustaan tekemättä.

Vihavainen, tuo vekkulimainen elostelija, jolla rahoja ei ollut
tavallisissakaan oloissa juuri koskaan, istui mielinkielin pöydässä,
ketun viekkaudella pitäen varansa saada Oskarilta, jos mahdollista
vipata, voidakseen pysytellä ja nauttia seurassa. Paremmin pysyäkseen
suosiossa hän yhä puheli miten missäkin suhteessa lakossa olisi
meneteltävä.

Pyylevä, joukossa hyvinvoivaisimman herrasmiehen näköinen Harala istui
tavallista äänettömämpänä, lieneekö ajatellut uutta konkurssin tekoa,
sitten kun ei enää mitkään muut keinot löisi leiville!

Tämä kunnianarvoisa seura oli muuten kaikki yhdessä pöydässä.

Samanlaisissa neljän ja viiden miehen ryhmissä istuivat toisetkin
mestarit.

Kokouksen piti jo alkaa seitsemältä, mutta he lykkäsivät sitä yhä
odotellessaan Tolvasta tulevaksi. Lopulta kello kävi jo yhdeksättä, eikä
sitä vieläkään kuulunut! Ajankuluksi alkoivat he nyt yksi toisensa
jälestä lasketella sukkeluuksia hänen viipymisestään.

Vihavainen sai koko joukon makeasti nauramaan, huomauttaessaan Tolvasen
ehkäpä sen vuoksi viipyvän, että joku jumalinen eukko oli kädet ristissä
rinnoilla tullut häneltä apua pyytämään, eikä hän hennonnut ajaa tuota
pois, sen kertoillessa hänelle koko sukuluettelonsa, sekä nykyisen
kurjuutensa. Tietystikin oli eukko kaiken hyvän päälle asettunut ihan
oven eteen seisomaan, joten kaikki pakoyrityksetkin olivat turhia.

Harala lisäsi tähän, että Tolvanen oli juuri ehkä saanut jonkun
kirkonkaton kattamistilauksen, josta oli kustannusarviota laatiessaan
vajonnut siksi syviin mietteisiin että oli kokonaan unhoittanut
kokoukseen lähdön. Kustannusarvio vei vielä sitäkin suuremman ajan kun
täytyi harkita miten katon voisi tehdä rautalevyistä teräslevyjen
nimellä, teettäjäin huomaamatta.

Niin todenmukainen kuin tämä viimeinen huomautus olikin, teki se
päinvastaisen vaikutuksen.

Kaikki muistivat miten aina näissä töissä olivat jääneet Tolvasesta
takapajulle. Tämä oli lopulta saanut niin suuren maineen kattotöissä,
että harvoinpa, kuin ihmeenkaupalla, näitä tuottelijaita urakoita
toisille herahti. --

Eikä siinä vielä kylliksi.

Tolvanen oli samalla kiivennyt vanhojen suomalaisten eturivin mieheksi,
tuossa kasvavassa ja rikastuvassa kotimaissyntyisessä porvaristossa.

Oskari Ananiasson samalla muisti myöskin miten hänen suuri ja tuottava
nurkkavesitorvitilauksensa oli jäänyt suorittamatta lakon väliintultua.
Samalla hän epäluuloisin silmäyksin vilkuili vierustovereihinsa,
pelosta, jos joku näistä ennemmin häntä suostuisi lakkolaisten
vaatimuksiin, tilauksen suorittamalla ja siitä pistämällä sievoset
voitot taskuunsa.

Sama pelko, ilkeänä painajaisena painosti keskenjääneitten töitten
suhteen myöskin toisia seurassa olevia mestareita.

Kun ei Tolvasta vaan kuulunut, päätettiin lopultakin alottaa kokous.
Puheenjohtajaksi, kuten ennenkin, valittiin Vihavainen.

Kirjurina työskenteli Ananiasson, joka oli saanut toimessa kokemusta
erään ylösrakentavaisen kirjateoksen kautta, jossa myöskin oli ollut
kaavoja nuorille rakkauskirjeiden kirjoittamisessa.

Puheenvuoroja ei juuri pyydetty, vaan puhuivat he väliin useampikin
yhteen. Puheenjohtaja ei myöskään ollut arvoasemaansa käyttämättä, ollen
suunvuorossa puheitten sekä ajatusten seisahdusten väliaikoina, joita
mestareilla sattui tuhkatiheään.

Keskustellessaan asiainsa järjestämisestä päättivät he koettaa saada
valmiiksi kaikki keskeneräiset työt lakottomissa liikkeissä. Jos taas
lakko alkaisi venyä liijaksi pitkälle, päättivät he koettaa hankkia
työväkeä vaikkapa korkeimmilla palkoilla kotimaasta, ja jos se ei
onnistuisi, toisivat työväkeä ulkomailta.

Äkkiä ilmestyi nyt Rimpinen paikalle.

-- Hyvää iltaa herrat, mestarit ja »prinsipaalit»! -- hän mitä
makeimmasti tervehti. -- Terveisiä lakkolaisten kokouksesta!

-- Taisitpa ollakin niillä puheenjohtajana! huusi tähän Vihavainen
meluisaan tapaansa.

-- So, soh! mestari! Eipä vielä niin pitkälle! hymäili Rimpinen.

-- No mutta Rimpinen! Kas, Rimpinen! huudahti nyt Ananiasson. -- Tule
veli istumaan, paina puuta! Samassa hän soitti kelloa, tilaten
Rimpiselle kahvia ja konjakkia samaan pöytään.

Kaikki toisetkin tunkeilivat nyt Rimpisen ympärillä kuullakseen mitä
uusia tietoja tällä oli lakkolaisten kokouksesta.

-- Vedin taaskin niitä nokasta! ilakoi Rimpinen pirullisella naurulla.

-- Veditkö! huudahtivat kaikki. -- Sinä olet mies, totta vieköön!

-- Pidin niille ensiksi oikeinpa vallan kauniin esitelmän!

-- Jota ne pöllöt tietenkin uskoivat! huudahti Harala.

-- Uskoivat! Vielä enemmän! Ne ottivat minutkin joukkoonsa, joten nyt jo
minä olen myöskin lakkolainen..! --

-- Eläköön Rimpinen!!! Lasit tyhjennettiin nyt Rimpisen muistolle.

-- Nähkääs, alotti nyt Rimpinen vakavampana! -- Sain tietää, että
olivat lähettäneet sähkösanomilla tietoja muihin kaupunkeihin, ettei
tänne tulisi ketään työläisiä lakkoaikoina!

-- Tuosta ansiostasi olisivat jo saaneet sinut valita lakkokomiteaankin!
huudahti tähän Vihavainen ilon valtaamana.

Taaskin kaikki nauroivat!

-- Mutta nyt pitää meidän myöskin lähettää mies työväkeä etsimään ulkoa!
huomautti Rimpinen.

-- Lähetetään, lähetetään! Ja sinut lähetetäänkin! huusivat useat.

-- Ei! -- Se ei sovi! Minä voin mennä kyllä mukana, mutta niin salassa
etteivät huomaa! --

-- Aivan sillä tavalla! Kas niin! Rimpinen on aina nerokas! kehuskeli
Ananiasson.

Tämän uuden, Rimpisen nerokkaan keksinnön innostamina taaskin uusia
annoksia tilattiin ja juotiin yhteistyön onnelle ja menestykselle.

Mitä enemmän kielen kannat nyt juomain vaikutuksesta irtautuivat, alkoi
jokaisessa esiintyä perisyntinsä luonnollisessa värityksessään. Ja kun
Tolvasta ei kokoukseen kuulunut, sekottautui juhla yhä enemmän
häikäilemättömän häliseväksi, jokaisessa eri pöydässä.

Oskari Ananiasson alkoi keikkua ja harppailla lattialla kuin paraskin
sirkusklovni, tehden käsillänsä ja jaloillansa jos jonkinlaisia
hullunkurisia, tovereistansa mieltä ylentäviä liikkeitä.

-- Jaska! minä aina huudan, -- hän sanoi, -- nuoremmalle oppipojistani.
-- Jaska! Autappa mammaa, nimittäin rouvaani, näin herrojen kesken
puhuessa. -- Jaska! Kuorippa potaattia mammalle! -- Jaska virsikirja
käteen ja kirkkoon! -- Ja ainapa se vaan tottelee! -- Jumal'auta! se
täytyy käydä kuin äksiisi! Praavo, pleevo!... Hppp! Joka huudahduksensa
välissä mestari Oskari hyppi ylös ilmaan, heilutellen oikeata jalkaansa,
kuin johonkin vieteriin kiinnitettynä. Lopulta istahti hän huohottaen
pöytään kaataen lasin konjakkia kitaansa, josta oli läkähtyä.

Rimpinen taputti tälle kaikkein enimmän käsiään, kuin ilosta ja riemusta
hullautuneena.

Vihavainen, innostuksen yhä noustua, hyppäsi nyt tasajalassa pöydälle,
vaatien hiljaisuutta. Sitten hän alkoi esitelmän mestarien yhteisestä
menettelytavasta:

-- Kunnioitettavat »prinsipaalit»! Herrat porvari -- Kuiks! -- hän
hengästyi, väliin nikotellen. -- Kun me olemme nyt tänne kokoontuneet,
että me sen oikean menettelytavan löytäsimme! Että... Kuiks! -- Saakuri
kun on kurkkuni karheana! -- Hei Rimpinen, ojennappa tänne lasi... Kas
niin! -- On meidän kunnon kansalaisina ryhdyttävä vastustamaan
intoilevia työväenkiihottajia! -- Sillä...! Hänen piti sanansa painoksi
lyödä jalkaansa, mutta horjahtuikin, suistuen pöydältä mahalleen
lattialle että mäjähti. Tarjoilijaneiti ilmestyi nyt heti vihasta
puhkuen huoneesen. Vihavainen kiivastui tästä, uhoillen että kaikki
piianluntut uskaltavatkin tulla heidänlaisten herrojen rauhaa
häiritsemään. Vallanpa vielä virallisessa kokouksessa. Sitten löi hän
tyhjän lompakkonsa pöytään että mäjähti. -- Tuossa se on jolla
mällätään! -- Eikä se ole koskaan ollut vielä tyhjänä! -- Minä ostan
vaikkapa koko talon, kaiken kaupungin, eikä se minun rahoissani tunnu!
-- Hei herrasveljet ja kylänmiehet...! -- Kuiks!...

Sundberg taas kehuskeli leveästi, miten hiivatin hyvin hän aina sopii
miestensä kanssa. Yhdessä juovat joka lauvantai työpajassa, tanssien ja
laulaen! -- Mutta nyt oli ilmestynyt tuon hiiden pannahinen Aarnio
kaupunkiin, joka pilasi hyvät välit! -- Mutta annas olla, vielä se
lurjus muistaa, katkerasti muistaakin tekonsa! -- Sitten löi Sundberg
Ananiassonia olalle kysyen: -- Oletkos koskaan nähnyt kunnon tanssiata?
Minä olen vanha tanssimestari!

-- Tanssi, tanssi hiidessä! huusivat nyt kaikki.

Sundberg alkoi hyppiä ja teuhata lattialla, samalla potkien joka
askeleella tuoliaan nurkkaan.

Taaskin ilmestyi tarjoilijaneiti ovelle, uhkaillen ajavansa kaikki
ulos, jos eivät elämöimisestä ja melusta lakkaisi.

Torvinen istui muutamien vanhempain ja vakaantuneempain kanssa eri
pöydässä. Heillä oli suurimpana nautintonaan kertoilla miten vanhat ajat
olivat olleet sittenkin moninverroin paremmat. Sälli ja mestari olivat
kuuluneet kuin samaan perheesen. Ja oppilasten ylitse oli ollut rajaton
valta!

Mestari Harala pöyhisteli rinta rehevänä, vatsa pulleana, kuin
puhallettu rakko. Hän ei paljon ehtinyt muuhun kuin varallisuudestansa
kehumaan. Komeasti hän eli, ei niukuin-naukuin!

Näin jatkui elämä ja mellastus siksi kunnes tuli virallinen poislähdön
aika.

Rimpinen piti nyt varansa, kuin maailmata kokenut mies ainakin. Hän
asettui keskelle lattiaa, sitten pari kertaa yskäisten että sen kaikki
kuulivat ja samalla käsittivät. Jokainen odotteli nyt korvat hörössä
mitä tuolla nerokkaalla suosikilla mahtoikin olla taas uutta esille
tuotavana. Rimpinen alkoi:

-- Kiitollisena siitä luottamuksesta ja kunniasta, joka arvoisilta
mestareilta on osakseni tullut, uskallan nöyrimmästi esittää että
voisinko jo nyt saada rahoja matkaani varten! -- Sota nähkääs vaatii
rahaa ja yhä rahaa! Siis arvoisat mestarit...!

-- Luonnollista, luonnollista! kuului kaikkialta vastaukseksi. Samassa
tempasi Ananiasson hatun käteensä, alkaen ajaa kolehtia. Toiset antoivat
viitosen, toiset kympin, enempikin. Tuossa tuokiossa oli parisataa näin
koottuna. Rimpinen kumarteli kuin vietereillä. Sitten otti hän taaskin
alentuvan ryhtinsä alkaen puhumaan:

-- Tuntien mitä suurinta kiitollisuutta sekä samalla nähdessäni mikä
voima lepää herrojen mestarien yksimielisyydessä, olen palavalla innolla
ja uskalluksella lähtevä luottamustoimeeni, jossa myöskin takaan
onnistuvani!

Poistuessaan, tämän juhlallisen kokouksen osaaottajat kompuroivat
kadulle miten kukin kunnialla pääsiat. -- Sundberg ja Vihavainen saivat
ensiksi ajurin käskien ajamaan laitakaupungille.




X.


Oli jo myöhänen puoliyö käsissä. Aarnio palasi lakkokokouksesta. Siellä
oli alkanut kuulua soraääniä, epäröimistä ja pelkuruutta. Se oli saanut
hänen hetkellisen väsähdyksensä häikkenemään. Taaskin oli hän voinut
pitää säikkyvän puheen ja kuin yhdellä iskulla olivat soraäänet
tauonneet ja yksimielisyyden hengetär levittänyt vaippansa toverien
mieliin. Nyt oli hän taaskin mitä raittiimmalla ja kevyellä tuulella.
Tuntuipa kuin olisi taaskin pitkästä ajasta elvyttävä uskallus täyttänyt
mielensä ja uusi elämän virtaus suonissaan sykähdellyt. Tulevaisuus ja
köyhälistön pyrkimysten suuri päämäärä väreili sielussaan sopusuhtaisen
kirkkaana.

Ohitsensa kulki nuori kaunis nainen, jolla oli niin kirkkaat
viettelevänä liekehtivät silmät, ja reipas ryhti sekä käytös.

-- Hyvää iltaa, herrani! se hänelle kuuluvasti äännähti.

Aarnio ei tähän vastannut, eikä liioin seisahtunut. Hän jaksoi taaskin
kieltäytyä, joka jo yksinomaan voi pitää hänet reippaalla tuulella.

Seuraavana päivänä tapasi hän sattumalta kadulla Julian.

Hän oli viime aikoina käynyt määrälleen Juliata tapaamassa, mutta tämä
ei tullutkaan. Sitten oli hän kirjoittanutkin, mutta ei saanut
vastausta. Ensiksi oli hän koettanut asettua välinpitämättömälle
kannalle, mutta Julian kuva oli häntä vaan yhä kiusoittanut. Nähdessään
sitten kerran taaskin Julian ulkona sen lasisilmän kanssa, oli hän
suuttunut silmittömästi, lähettämällä Julialle häijyn kirjeen. Se ei
ollut mitään merkinnyt. Julia ei antanut mitään tietoa itsestään.

Nyt tuli Julia yhtäkkiä vastaansa! Hymyhuulin nauravana tuli kuin
ennenkin. Sydämellisesti he tervehtivät ja kun Aarnio välinpitämättömänä
nauraen kysyi: »Missä se nyt on se toinen?» katsoi vaan Julia hellästi
ja puoliksi kuin nuhdellen silmiinsä, vastaten: »Kaikkea vielä!» -- Ja
tulipa kadulla heidän vastaansa kuka hyvänsä, kaikki ne ihmetellen
heidän iloisuudestansa heihin vilkasivat.

-- Arvaappas Kaarlo jotakin uutta?

-- Mitähän tuo sitten on?

-- Huomenna minä matkustan maille herrasväen luokse kolmeksi
kuukaudeksi. Toinen tyttö tulee siksi aikaa kotiin kaupunkiin.

-- Sepä hauskaa että sinä pääset maalle virkistymään, onnitteli Aarnio.

-- Toivotko sitä sydämestäsi?

-- Toivon! Ainahan sinulle kaikkea hyvää toivon! oli Aarnion reipas
vastaus.

Julia ei tähän enään mitään vastannut, itseksensä vaan iloisesti
hyräillen. Aarnion häneen useasti pitkään katsoessa hänen kasvonsa
värähtelivät punastuksesta, sekä, kuin olisi sielussaan soinut toivoja
herättävä vienosti hellivä sävel.

Aarnio kysyi: -- Saanko tulla lähteissäsi asemalle?

-- Et! vastasi nauraen Julia.

-- Ja miksikä?

Siihenkään ei Julia pitkään aikaan vastannut. Uudelleen Aarnioon sitten
pitkään katsottuaan hän myönsi ehdolla, jos toisi hänelle kauniita
kukkia.

-- Siellä mailla sinä varmaankin kerrot taas sille maisterin väelle,
miten minä olen onnettomassa tilassa ja miten meidän lakkomme menee yhä
vaan päin seiniä!

-- Tottapa puhuisinkin! vastasi Julia tosissaan. Sinusta tulisi vielä
mahdollisesti ihminen, jos jättäisit kaikki semmoiset hullutukset. Se
sinun täytyy myöskin luvata ja tehdä, muuten muista...!

-- Uhkaatko? naurahti Aarnio.

-- En! Panenpa sen myöskin käytäntöön! nyt leikillään Aarniota
tukistaen.

-- Mitähän se sitten on?

-- Meidän seurustelumme ei voi edelleen jatkua, jollet tee parannusta,
vastasi nyt terävästi Julia.

Se toinen, lasisilmä tuli taaskin heidän vastaansa. Tervehti
kohteliaasti ja naurahti. Aarniosta tuntui kuin olisi se äkkiä sydämeen
koskenut. Samassa katsoi Julia häneen niin veitikkamaisesti:

-- Siinä se nyt meni! Eikös se ole kaunis poika?

-- On, on! Kaunis se on! Aarnio oli taaskin saavuttanut entisen iloisen
ja rauhallisen mielialansa.

Kulkeissaan erään akkunan ohitse, josta pilkoitti lampun valo harvojen
uutimien lävitse, näkivät he miten nuori vaimo ja mies istuivat pöydässä
illallisen ääressä. Julia kysyi Aarniolta:

-- Huomasitko miten ne olivat rakkaita? Tuommoista pientä ja rauhallista
kotia olen minä aina uneksinut. Kun tulen vanhaksi, menen maille, ostan
siellä pienen torpan, jossa elän onnellisena.

-- Ja minä tulen sinne sinun kanssani! huomautti Aarnio hymyillen.

-- Sinäkö tulisit!

-- Niin, minä juuri tahtoisin tulla!

Nyt vaipuivat he hetkeksi ajatuksiinsa, kumpikin harhaillen omissa
mielikuvissaan. -- -- --

Huomenna meni Aarnio asemalle Juliata junalle saattamaan. Ja kun Julia
seisoi siinä asemasillalla nuorteana sekä iloisena kuten ennenkin,
tuomitsi Aarnio itseänsä sydämessänsä, että oli tuottanut jo niin paljon
kärsimyksiä Julialle kantamalla halpoja ajatuksia sydämessään. Mutta
vastaisuudessa ei saisi enään niin tapahtua. Hän tahtoi korjautua
uudelleen niin elämänhaluiseksi, että siitä voisi Juliakin ainaiseksi
ilostua...

Mentyään illalla yhdistykseen ihmettelivät kaikki, kun ei Rimpistä ollut
näkynyt moneenpäivään. Järvinen aavisti heti tuossa jotakin piilevän.
Samoin tuotiin tietona että eräs Larvinen oli ilmestynyt työhön
Vihavaiselle. Kuului olleen siihen saakka vuosikausia eräässä kaupassa
piharenkinä, mutta nyt hyvän tilaisuuden sattuessa tunkeutui työhön
hyvän palkan toivossa. Säännöllisessä opissa ei mainittu Larvinen ollut
koskaan. Oli ollut miehentaposta vankilassa vuosikausia ja siellä
oppinut jossain määrin pajassa työskentelemään.

Useimmat tunnetuimmista liikkeistä olivat nyt jo lakkotilassa. Tämä
alkoi kiihdyttää useita jo yhä enempi epäröimiseen etenkin kun omilta
ammattilaisilta avustus näin ollen lakkasi. Tästälähin oli yksinomaan
turvauduttava toisten ammattikuntien avustukseen, joista tulikin
avustusta suurissa määrin, mutta riittäisikö tuo kauvan ei ollut tietoa.
Miten horjuvaisuus voi saada ihmisten tunteet kuolentumaan osoitti
osaltaan eräänkin innokkaimman lakkolaisen esitys avustusta
korotettavaksi vaatiessaan ehdolla että saisi lisäksi matkarahat
vaimolleen ja itselleen mennäkseen kuukauden ajaksi kotiseuduilleen. Hän
oli vasta nainut. Matkakustannukset nousivat lähes sataan markkaan.
Vaatimuksensa esitti hän uhkauksella, jollei saisi menisi hän
ensitilassa töihin! -- -- --

Samoisin, aikoihin ilmestyi kaupunkiin Eero Haataja Ruotsista,
kulkurimatkoiltaan. Hän oli ollut kaupungista poissa kolmen vuoden ajan.
Ammatiltaan oli ollut konttoristi, ja silloin jo innokkaimpia
yhdistyksen miehiä. Menetettyään sitten paikkansakin sen vuoksi, oli hän
lähtenyt Ruotsiin tutkiakseen sieltä työväenasian ajoa nälkäpaikoilla,
sillä, mitä mies suorastaan »luffaamalla» voi ansaita. Hän
luonnollisestikin takertui lakkohommiin itseoikeutettuna jäsenenä.
Aarnio tunsi hänet entuudestaan. Haatajan apu lakonjärjestämisessä
neuvonantajana oli enempi kuin paikallaan. Toisekseen oli hänellä hyvä
kokemuksen koulussa kouluuntunut ihmistuntemus eroittamaan ohdakkeita
nisuista. Kuultuaan Rimpisen esiintymisen oli hänelle heti selvillä
mistä maasta mies kävi.

Ensitilassa ryhdyttiin Larvista puuhaamaan pois Vihavaisen töistä. Mutta
vaikkapa kuinka pidettiinkin silmällä, ei huomattu aamulla hänen työhön
menemistään, eikä illoin liioin poistumistaan. Lopulta saatiinkin
selville hänen asustavan mestarin asunnossa, työpajan vieressä. Ei nyt
siis muuta neuvoksi kun mennä työpajaan harhaantuneen kanssa asioista
puhelemaan. Järvinen oli myöskin joukossa.

Mentyään sisälle, takoa kalkutteli Larvinen edelleenkin sisääntulijoita
huomaamatta.

Järvinen iski heti asiaan alkaen kysellä mieheltä tiesikö hän missä
asemassa liike lakkoonjulistettuna oli, ja miksi häntä oli katsottava,
kun oli ryhtynyt toisten leipää polttamaan.

Larvinen vastasi mitä yksinkertaisimpana ja tyynenä ettei hän mitään
erinomaista ollut huomannut. Hänenhän täytyi myöskin elää maailmassa
sekä työskennellä mistä leipänsä saisi.

Järvisen asiata perinpohjaisemmin selvitellessä ei Larvinen tuosta sen
enempää korjaantunut, sanoi vaan antavansa pitkät vihellykset koko
lakkolaisten puuhille.

Nyt alkoivat lakkolaiset pyydellä häntä kuitenkin lakkolaisten
kokoukseen, voidakseen täydelleen selviytyä velvollisuuksistaan
tovereitaan kohtaan.

Äkkiä ilmestyi nyt mestari Vihavainen työpajaan. Hän oli tavallista
enemmän juovuksissa, huomaten kuitenkin heti mistä oli kysymys. Heti
karkasi hän Järvisen eteen huutaen:

-- Mitä h...tiä teillä on tekemistä täällä minun työpajassani! Ulos
lurjukset!

Järvinen ei tästä juuri hätkähtänyt, alkoi vaan mestaria tyynnytellä:

-- Eihän erinomaista, herra Vihavainen. Kuultuamme täällä työhuoneessa
outoa kolinaa, poikkesimme vaan katsomaan, jos olisi vaikkapa
varkaita...!

-- Kyllä minä näytän teille varkaita, huusi nyt Vihavainen, lyöden
jalkaansa lattiaan. -- Työtä täällä on aina tehty!

-- Mutta herra Vihavainen, jatkoi Järvinen. Eikö mestari tiedäkkään että
liikkeenne on lakkotilassa, vai ei mestari tiedä...!

Vastineeksi koetti Vihavainen iskeä Järvistä korvalle, joka kuitenkin
väisti taitavalla liikkeellä. Sitten kehoitti hän tovereitaan
poistumaan, alkaen itsekin lähtöä tehdä.

-- Poliis, poliis! huusi nyt Vihavainen. -- Apuun, apuun, täällä on
kotirauhan rikkojia! Samalla koetti hän antaa iskuja päin kasvoja
Järviselle ja hänen tovereilleen.

Ovi aukeni ja kiiltonappinen järjestysmies ilmestyi sisälle.

-- Mikä hätänä?

Vihavainen selittämään heti:

-- Nuo konnat tuossa tunkeutuvat ihmisten asuntoon .. kotirauhaani
rikkomaan ja työväkeäni häiritsemään, eikä siinä vielä kyllä, minuakin
löivät nyrkillä kasvoihin ja ympäri ruumista!

Samassa alkoi hän valitella:

-- Ai-jai kun jalkaani kirvelee, ai-jai!

Sitten osoitti hän Järviseen sanoen:

-- Tuo roisto tuossa se potkasi, se se potkasi, ai-jai...!

Lakkolaiset ensin hämmästyivät sanattomiksi moisesta selityksestä.
Lopulta Järvinen alkoi kuitenkin selittelemään:

-- Ei asia lähimainkaan ole niin. Jos ei minua uskota, niin voivat nämä
toverit sen kyllä tässä todistaa.

-- Kaikki ne ovat samaa seuruetta ja jokainen niistä hyökkäsi minun
kimppuuni! oikasi Vihavainen. Toimittakaa ne poliisikamariin, minä
vaadin jokaiselle edesvastuuta kotirauhan rikkomisesta ja
pahoinpitelemisestä!

Lakkolaiset saivat nyt seurata poliisia tekemään selvää asiastaan.

Muutaman päivän kuluttua sai Järvinen tovereineen Vihavaiselta haasteen
raastupaan.

Eräänä iltana ilmestyi taaskin Rimpinen yhdistykselle. Hän oli entisellä
ihmisystävällisellä ja osaaottavalla tuulellaan. Jokaista
vastaansattuvaa hän tervehti sydämellisesti, kysellen kuulumisia. Mutta
huomatessaan Haatajan, olisi tarkka silmä huomannut heti kasvoillaan
outoja värähdyksiä.

Rimpinen oikasi kuitenkin heti heikkoutensa mennen Haatajaa
tervehtimään.

Haataja oli kyllä kuullut jo Rimpisestä puhuttavan, samalla nytkin
huomaten, kenen kanssa olisi tekemisissä. Rimpisen tervehdykseen vastasi
hän pyytämällä tätä istumaan alkaen sitten kylmällä, hermostumattomalla
tyyneydellä keskustelun. Ensimäinen kysymyksensä oli Rimpiseltä:

-- Onko herra kauppamatkustaja?

-- Mitenkäs herra Haataja on semmoiseen käsitykseen päässyt! Tai
erehtyisittekö ulkonäössä? Minähän olen vaan työmies ja kuulun
lakkolaisiin!

-- Ei se ole erehdys! vastasi Haataja. Panisinpa vaikkapa pääni pantiksi
että nykyään toimitte sillä alalla.

-- Sanon vieläkin kerran! erehdytte suuresti, vastasi taas Rimpinen
naureskellen.

-- Voitte kysyä tässäkin joukossa vaikkapa keneltä hyvänsä ja kaikki
todistavat minut olevaksi samaa ammattia!

-- Se voi kylläkin olla tosi, vastasi Haataja nyt jo purevalla
äänenpainolla -- että olette ollut samaa ammattia tässä olevien kanssa,
mutta kysymyshän onkin nyt nykyisestä ammatistanne, jos se on
kauppamatkustajan tai välittäjän toimi!

Rimpinen naureskeli vanhaan tapaansa tuolle mielestään oletukselle.
Sitten alkoi hän sekottaa puhettaan kertoilemalla, mitä kärsimyksiä ja
kokemuksia oli saanut osakseen vierailla mailla kulkeissaan. Lopuksi
poistuen, enempi ajatuksissaan, yhdistyksestä. Pitempiin keskusteluihin
ei hän uskaltanut sentään ryhtyä Haatajan oudon esiintymisen vuoksi.

Seuraavana iltana koputti joku Rimpisen asunnon oven takana. Hänen
vaimonsa laski juuri ansioitaan, joita oli saanut pyykin pesulla viime
päivinä. Heti kätki hän pienet rahansa lattiamaton alle, luullen
miehensä olevan tulossa.

Tämä oli jo aamulla, kuten tavallisesti lähtenyt ja sitten usein illalla
palannut kiusaamaan rahoja vainotaan saadakseen juomistansa jatkaa
myöhempään.

Kun koputus uudistettiin, meni vaimo ovelle. Siellä olikin tuntematon
mies kohteliaasti kysyen:

-- Asuuko täällä Rimpinen?

-- Kyllä, mutta hän ei ole nyt kotona!

-- Jassoo, hymähti kysyjä. -- Mutta oletteko hänen vaimonsa?

-- Kyllä! vastasi vaimo epäilevin ja tutkivin katsein.

-- Sepä hauskaa! Voisinko puhella kanssanne? tiedusteli nyt tulija. --
Olen miehenne entisiä lapsuuden tuttavia, joten haluaisin saada
jonkinlaisia tietoja hänen elämänvaiheistaan. Kuulin äskettäin, että
vasta joku viikko sitten olisitte tulleet Suomeen. Onko siinä perää?

-- Kyllä! -- Vaimo käski nyt vieraan istumaan. Sitten hän vielä
uudelleen huoaten toisti -- kyllä!

Vieraan mieli ihan kuin lämpeni ja katseessa kuvastui suurta
osanottavaisuutta, jonka vaimo myöskin nyt heti huomasi. Ja samassa
katosi hänestä epäilys. Sitten alkoi hän kertomaan: -- Aina siitä saakka
kun menimme naimisiin on sitä kuljettu jos jossain paikassa!

Vieras naurahti! -- Rimpisen luonnehan oli jo nuoruudessaan semmoinen
levoton ja seikkailuhaluinen! Onkos ihmekään!

Vaimo katsahti nyt puhuttelijaansa tuskallisella katseella, jatkaen: --
Jospa se siinä kaikki vielä olisi!

Vieraan kysyvä ja kummasteleva katse oli tähän vastauksena.

Vaimo toisti:

-- Niin, onhan siinä jotain muutakin! Suoraan sanoen me emme voi viipyä
kauvan missään paikassa. Minä en jaksa enkä kykenekään tekemään joka
aika työtä, eikä Rimpinen liioin viitsi taas koskaan työskennellä. Puute
ja köyhyys hiipii näinollen aina kintereillämme. Hän tekee aina velkoja
minkä enempi ehtii, kunnes taas täytyy paikkakunnalta karkota!

-- Onko se niin! -- Mutta sehän on surkeata!

-- Semmoistahan se on, eikä siinäkään vielä kaikki ole! jatkoi vaimo suu
itkuun menossa!

-- Kuinka...!

-- Sitten kun ei enään mistään saa, tulee se minun kimppuuni!

-- Ja onko silloin pahallakin tuulella? kysyi nyt vieras.

-- Vielä sitä kysyttekin!.. kun se... Vaimo ei voinut nyt enempää enään
itkultaan jatkaa.

-- Se siis lyö ja kiusaa kaikella tavalla! jatkoi nyt vieras.

-- Sitä juuri! -- Vaimo painoi päänsä tyynyyn alkaen itkeä katkerasti.
Hetken kuluttua kysyi vieras: -- Onko se nyt näinä päivinä matkustellut!

-- Eilen illalla se juuri palasi matkoilta! Sanoi olevansa jollain
mestarin asioilla!

Vieraalla oli kaikki selvillä. Sitten tarjosi hän vaimolle kymmenen
markkaa avustukseksi, tuntemattomilta ystäviltä, jonka tämä otti vastaan
kiitollinen katse kyyneleisissä silmissä.

Ainoa mitä vieras pyysi oli ettei Rimpinen saisi tietää hänen täällä
käynnistään, jonka vaimo myöskin lupasi.

Tämä tuntematoin vieras ei ollut kukaan muu kuin Haataja.

Avustus oli lakkokomitealta, joka oli kuullut vaimon puutteellisesta ja
surkeasta elämästä.

Mutta Haataja oli saanut tietää tällä matkallaan muutakin, joka
täydelleen vahvisti kaikki arvelut Rimpisestä tosiksi.

Seuraavana päivänä levisi tiedoksi, että toistakymmentä rajantakaista
oli aamulla tullut lakkopaikkoihin töihin. Viisi niistä oli yksinomaan
Ananiassonilla, jonka asema oli jo kaikkein horjuvin. Nyt äkkiä
aukenivat lakkolaisten silmät.

Haataja naureskeli nyt joukossa: -- joko nyt alatte tuntea mikä mies
oikeastaan Rimpinen on.

Muutoin tämä toismaalaisten lakkopetturien ilmestyminen sai paljon
aikaan epäjärjestystä. Heikommissa voi heti huomata suurta levottomuutta
ja pelonmerkkiä siitä mitä seuraisi jos lakko päättyisi onnettomasti.
Tarkastuskomitealle samoin lisääntyi työtä, entistä enempi.

Voi myöskin jo huomata avustuksen heikkenemistä sivulta. Haatajan ja
Aarnion yhteisestä ehdotuksesta päätettiin nyt perustaa
paikanvälitystoimisto. Eikä aikaakaan kun alkoi ilmaantua tilapäisiä
töitä. Ne olivat vain yhdelle ja kahdelle miehelle paikassaan, mutta
tällä tavalla voitiin saada kuitenkin ansiota useille muutamiksi
päiviksi.

Tämä oli omiansa virkistämään, sillä toimettomuus epäröivissä vielä
suuremmassa määrin lisäsi tyytymättömyyttä.

Heikkoja täytyi koettaa rohkaista jos jollakin keinoin.

Epäröivän pelkuruuden mukana kasvoi myöskin hävyttömyys useissa. Moni,
joka työssä ollessaan oli vaan saanut kaksi ja puolikin markkaa
päivältä, uhkaili menevänsä töihin saadessaan vaikkapa kaksikin markkaa
päivässä lakkoavustusta.

Tämä kiihdytti yhä enempi mieliä lujempiluonteisissa ja lakkokomitean
niskoille lisääntyi arvosteluja, työtä ja tuskaa yhä suuremmassa
määrässä.

Erittäinkin vaikeutti toimintaa kun Edvard Berg, innokkaimpia
toimimiehiä, antautui yhä suuremmassa määrin juopotteluun. Keksiessä
syytä hänen vaipumiseensa selvisi se äkkiä ja odottamatta.

Eräänä iltana ilmestyi Bergin vaimo yhdistykseen, joka heti ovesta
sisälle päästyään hätäisesti ensimäiseltä kohtaamaltaan kysäisi:

-- Onko Berg täällä käynyt?

Kun ei ensimäinen, jolta kysyttiin voinut antaa mitään tietoa riensi
vaimo saliin Aarniolle tiuskaisten:

-- Missä hitossa se Berg aina on? -- Sanokaa pian!

-- Hyvä rouva, Berg ei ole käynyt täällä pariin päivään! Se on
tosiaankin ihmeellistä! vastasi Aarnio osanotolla.

Silmät vihasta säihkyen huusi nyt vaimo:

-- Vai on se teistä vielä ihmeellistä! Onpa teillä otsaa niin sanoa
vaikka olette tähän kaikkeen syyllisiä, niin yksi kuin toinenkin! --

Aarnio ei voinut olla hämmästymättä moisesta solvauksesta; samalla vielä
oikein tajuamattakaan mistä oli kysymys! Senvuoksi hän kysyikin:

-- Mitä rouva nyt oikein ajattelee!

-- Mitäkö ajattelen! Te onnettomat saitte lakon aikaan ja samalla
viekotelluksi Berginkin siihen! Nyt on meillä pian vaivashuone
edessämme! Kuusi lasta ja vaimo, saamme olla joka päivä nälässä, mies
juo mitä vaan irti saa. Semmoista se tekee kun täällä vuosikausia teidän
hullujen joukossa iltakaudet laiskana loruilee! -- semmoista väkeä te
olette! Tämän raivonpurkauksensa purettuaan pillahti hän lopulta
itkemään.

Aarnio ryhtyi häntä nyt lohduttelemaan. Mutta vaimo työnsi hänet äreästi
luotansa sanoen ei tarvitsevansa mitään kieroilevia lohdutuksia.

-- Jos se kolme markkaa jonka olette suoneet päivässä lakkoavustusta on
vähän, koetamme toimittaa teille enemmän! vakuutteli nyt Aarnio.

-- Ei tarvitse, ei! huusi taaskin tähän raivostuneena vaimo: -- Minä en
tarvitse mitään kerjuuapua! Ei!

-- Mutta ymmärtäkää nyt hyvä rouva, jatkoi Aarnio. Sehän ei ole otettava
siltä kannalta...!

-- Ja entäs sitten miltä kannalta! tiuski vaimo yhä uudelleen. Bergin
pitää mennä työhön ja heti jo huomenna! Muuten saa mennä koko mies mihin
haluaa! -- Rehellisellä työllä me olemme tottuneet ennenkin elämään eikä
armopaloilla.

Aarnio koetti vieläkin vaimoa rauhotella, mutta tämä poistui katkerasti
lakkolaisia ja erittäinkin Aarniota haukuskellen, joka oli hänen
miehensä villinnyt hunningolle.

Seuraavana päivänä tuli Berg yhdistykseen enempi väsyneenä ja
alakuloisena.

Aarnio oli kylliksi hienotuntoinen menemällä hänelle puhumaan eilisestä
kohtauksesta hänen vaimonsa kanssa.

Jonkun ajan oli Berg äänetönnä, alkaen lopulta puhua alakuloisena lakon
mahdollisesta menestyksestä. Hän oli sitä mieltä että jotain olisi jo
hullusti, jota tuskin voisi auttaa. Samalla esiintyi hän kaikinpuolin
epävarmuudella, joka sai toveritkin hänen suhteensa umpimielisiksi.

Poistuessaan toivoi hän lakon pian päättyvän, samalla yhä harmitellen
ettei oltu alussa otettu huomioon kaikkia mahdollisuuksia, joita nyt oli
jo sattunut tielle.

Tavallisesti ennemmin käydessään oli hän pyytänyt avustusta mutta nyt ei
hän ottanut sitä tarjoomallakaan. Sanoihan vaan riittävän kyllä
tarpeesensa. -- Hänen salaperäinen menettelynsä oli omiansa synnyttämään
jos jonkinlaisia arveluja Aarniossa ja Haatajassa. Voivatpa jo
jokseenkin päättääkin miten Berg tulisi menettelemään.




XI.


Haatajalla ei ollut mitään raha-ansioita, mutta siltä oli hän koko
sydämestään kiintynyt lakkolaisiin. Aina oli hän valmiina avustamaan
neuvoillaan ja teoillaan.

Lakkokassasta ei hän liioin suostunut ottamaan penniäkään vaikka useasti
olisi voinut saada kirjoituksistaan. Lopulta ilmestyi hänelle
puhtaaksikirjoitusta, joista lienee hiukan ansainnut. Hänen täytyikin,
näinollen tulla toimeen mitä vähemmällä. Vakituista asuntoa ei hänellä
ollut liioin. Sateisempina öinä nukkui hän yhden tai toisen lakkolaisen
asunnossa, mutta kauniina kesäöinä ei hän mennyt keltään liioin
yökortteeria pyytämäänkään. Ulkona oli hänen mielestään silloin paljoa
hauskempi majailla raittiissa luonnossa, vapaudessaan kuin taivaan
linnut. Sillä vapaus on ihmiselle kaikki kaikesta oli hän aina valmis
toisillekin huomauttamaan. Ryyppymies hän oli, kuten niihin aikoihin
melkeinpä poikkeuksetta kaikki toisetkin. Siihen aikaan ei raittius
ollut vielä muuttunut edes tavaksikaan kehittyneimmissä, aatteellisesta
raittiudesta puhumattakaan. Useina raskaina iltoina, kovan ja
hermostuttavan päivätyön jälkeen poikettiin kapakkaan, jossa useimmin
erihuoneessa suljetussa piirissä keskusteltiin ja päätettiin tulevasta
toiminnasta.

Eräänä yönä taaskin kapakasta poistuessaan oli Aarnio muitten muassa
enempikin liikutettuna. Humaltuneena voi vasta oikein huomata hänen
intohimoisen luonteensa kaikessa rajuudessaan. Selvänä ollessa voi hän
peittää itsessään paljon, eikä tulisuutensa ilmennyt kuin puheissa,
täydessä intohimoisen kiihottavassa karvassaan.

Lähtiessään kulkemaan kotiinsa takertui Aarnio heti puheisiin ensimäisen
vastaantulevan naisen kanssa. Tämä ennenpitkää seurasi hänen mukanansa.
Seuraavina päivinä tämänjälkeen oli hän taaskin huomattavasti väsyneempi
ja ärtyinen.

Julialta ei hän ollut saanut viime aikoina ainoatakaan kirjettä. Syyksi
arveli hän tähän Julian huomanneen sanomalehdissä Järvisen rettelöt,
josta tämä raastuvassa Larvisen todistuksella oli kotirauhan
häiritsemisestä tuomittu kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Julian kuva
myöskin oli kuin himmennyt paljon entisestään. Se oli sitä mukaa
muuttunut jokapäiväisemmäksi, kuin hän itse oli vaipunut säännöttömiin
elämäntapoihinsa.

Lakossa oli tapahtunut myöskin paljon huomattavia muutoksia. Omista
lakkoon yhtyneistä tovereista oli mennyt jo pariinkymmeneen
lakkopetturiksi. Tämä ei vielä olisi sentään suuriakaan haittoja aikaan
saanut, sillä nämä toveriensa pettäjät olivat kaikki enempi huonoja
työmiehiä. Suurimpana tappiona, mikä lakkolaisia voi kohdata oli tieto
Edvard Bergin menosta Tolvaselle töihin. Vieläpä oli hän ottanut erään
suuremman kirkon kattamisenkin urakalla maaseudulla. Tämä oli omiansa
järkyttämään lujempienkin luonteitten luottavaisuutta lakon
onnistumiseen. Seurauksena olikin että ei tahtonut jaksaa enään pidättää
vanhempiakaan menemästä lakkopetturiksi. Kuultuaan Bergin menettämisestä
huudahti heti Aarnio:

-- Ei olisi luullut, että yksi nainen voi saada niin suuren vallan
tarmokkaammassakin miehessä! Tämä vielä enempi kummastutti Bergin
suhteen, joka oli ollut kuin tuli ja leimaus lakon synnyttämispuuhissa.

Oltiin jo lopulta syksykesässä. Jokaisen rautatyöntekijäin yleisen
kokouksen päätöksenä oli että lakkoa jatketaan. Mutta joka viikko yhä
uudelleen ja uudelleen tuli myöskin viestejä siitä miten aina uusia
lakkopettureita syntyi lakkolaisten joukossa. Lopulta alkoi useimmassa
työhuoneessa olla niitä jo muutamia joukosta.

Tämä oli omiansa vaikuttamaan yhä suurempaan avustuksen heikkenemiseen
sivultapäin. Alkoipa kuulua puheita että kukapa enään viitsii
lakkolaisia avustaa kun ne kuitenkin häviävät. Mutta tuosta huolimatta
istui lakkokomitea entiseen tapaansa kokouksia, samallakuin
sanomalehdissä varoitettiin yhä edelleen ammattilaisia paikkakunnalle
saapumasta, siksi kunnes riitaisuudet työnantajain ja tekijäin välillä
olivat selviytyneet.

Pitkiin aikoihin ei Rimpinen ollut käynyt lakkolaisten kokouksissa. Sen
sijaan puuhasi hän mestarien joukossa. Eräänä päivänä hän nyt ilmestyi
yhdistykseen ja täydessä sikahumalassa.

Tavattuaan Järvisen oli ensimäisenä sananaan:

-- Nyt minäkin tarvitsen rahoja! Onko kassassa?

Järvinen katsahti häneen pitkään ja terävästi, sitten kysyen:

-- Ja mistä hyvästä?

-- Lakkoavustusta..... hoki Rimpinen.

-- Lieneekö siellä sinun osallesi penniäkään -- vastasi tähän nauraen
Järvinen.

-- No mutta kuulunhan minäkin lakkolaisiin, enkä vielä ole saanut
penniäkään -- alkoi Rimpinen selitellä.

-- Lakkolainen! Hm! Sinäpä sen sanoit! ivasi Järvinen.

-- Tuleeko minun kuolla sitten nälkään? kysyi nyt Rimpinen.

-- Tiesipä tuon! vastasi Järvinen: -- Mutta toisessa paikassa olet sinä
soppaa keittänyt, eiköhän se sopisi siellä syödäkin!

Rimpinen menetti nyt jo entisen kohteliaisuutensa jolla aina oli ennen
osannut niin etevästi selviytyä:

-- Kylläpä te olette aika pirun sikiöitä -- hän vastasi. -- Mutta
ilmankos teistä jo koko maailma puhuukin.

-- Mene vaivaishuoneeseen, siellä annetaan köyhän apua semmoisille kuin
sinulle mutta ei täältä? koveni nyt jo käskevästi Järvinen.

-- Vaivashuoneesenko!.. Sanoitko sinä niin... Sika! -- Rimpinen tarttui
nyt Järvisen hihaan kuin takiainen, hapuillen toisella kädellään
Järvistä kurkusta. Järvinen riuhtasi irti itsensä tiuskaisten:

-- Mene nyt jo ulos ja paikalla!

-- Sinäkö minua komennat, vanha kettu, kollo ja jätkä! -- hohisi
Rimpinen. -- Mutta tunnetko näitä nyrkkejä, tunnetko. Hän puristeli
nyrkkejänsä Järvisen nenän edessä. -- Tahdotko päin kuonoasi!

-- Ulos ja paikalla! -- huusi Järvinen, -- muuten...!

-- He, he, he! nauroi Rimpinen, koettaen uudelleen hyökätä käsiksi
Järviseen.

Sanaa sanomatta, silmät vihasta hehkuen poistui nyt Järvinen toiseen
huoneesen, tullen samassa takaisin. Silmänräpäyksessä ojensi hän nyt
kätensä suorana Rimpistä kohti, hammasta purren mutisten:

-- Kyllä minä annan sinulle vaivasapua! Tässä sitä on! -- Samassa
kajahti revolverin laukaus ympäri huoneuston. Useimpia lakkolaisista
kiirehti paikalle kiskaisten Järvisen pois jolla oli savuava revolveri
kädessä.

Kalpeana pelästyksissään työntäytyi Rimpinen ovesta ulos. Eikä hän
sanaakaan sanonut lähteissään. Päästyään seuraavaan kadun kulmaan
uskalsi hän vasta katsoa taaksensa, sieltä näyttäen nyrkkiään taloa
kohti ja huudellen:

-- Tules nyt kettu tänne!

-- Mokomakin roisto! Julkeneekin vielä tulla etsimään lakkoavustusta!...
Vaimonsa kiusaaja, konna! -- raivosi Järvinen, toveriensa häntä
koetellessa rauhotella.

Revolverin kuula löydettiin oven kehyksestä, rautanaulaa vasten
litistyneenä.

Tämän jälkeen ei Rimpinen enään jalallansakaan astunut yhdistykseen. Ja
niin hienotunteinen hän oli ettei koko tapahtumasta sanallakaan
kenellekään hiiskunut. Viikon kuluessa hävisi hän lopulta koko
kaupungista.

Yleensä olivat lakkolaiset kiihottuneita Rimpisen menettelystä. Järvinen
oli vielä enempi hermostunut saatuaan linnavankeutta aiheettomasti
syytettynä. Senpä vuoksi voivat lakkolaiset täysin arvostella hänen
maltitonta menettelyänsä, tuota alituista kiusankappaletta Rimpistä
kohtaan.

Entiseen tapaansa yhä edelleen nyt lakossa nuhjattiin. Sitä mukaa saapui
syksy, eikä vielä mitään ratkaisevaa ollut tiedossa. Lopulta alkoi
taistelu olla epätoivon taistelua, joka tylsistytti ajatuksenkin jostain
tulevaisesta ratkaisusta. Pian kuivaakin näin kaikki kokoon jo
ajateltiin. Mutta sittenkin päätettiin pysytellä viimeiseen saakka,
olihan vielä suuri joukko lakossa. Avustuksia vähennettiin
mahdollisimman pieneksi toiset suostuivat vapaaehtoisesti avustuksiaan
supistamaan, kuten sanotaan suolarahoiksi.

Tämmöisessä veltossa toivottomuudessa alkoi sitten yhtäkkiä kuulua
uutisia, joita ei ensiksi tahdottu voida mitenkään uskoa, niin oudolta
ne kuuluivat.

Sanottiin mestarien joutuneen eripuraiseksi keskenään ja muutamat
köyhemmistä olivat muka lupailleet tulevansa kirjoittamaan
sopimuslistojen alle. Mutta päivä kului, toinenkin eikä niitä kuulunut.
Näin mentiin taas ajassa parikin viikkoa eteenpäin. Ja taas laskeutui
toivottomuus entistä harmaampana ja lyijyraskaana lakkolaisten mieliin.

Eräänä päivänä tapahtui nyt ihme. Herra mestari Oskari Ananiasson astui
omassa persoonassaan yhdistyksen kynnyksen yli. Kohtelias oli hän
kaikille. Jokaista lakkokomitean jäsentä vallan kädestä tervehti, sekä
kuulumisia tiedusteli. Saapuvilla olevat lakkolaiset vilkaisivat
hymyillen toisiinsa heti aavistaen mistä oli kysymys. Järvinen kuiskasi
Haatajan korvaan: -- Nyt on rautanaulat ruostuneet Oskarin ovessa!

-- Ja vallan poikki! -- vastasi Haataja tunnetulla tyyneydellään.

Kun ei Ananiasson näyttänyt pääsevän oikean puheen alkuun, kysäsi nyt
Järvinen: -- Mestarilla taitaa olla paljonkin touhuja?

-- Tietäähän ne pikkumestarin puuhat! -- vastasi alakuloisella äänellä
Ananiasson.

-- No mitäpä turhia nyt... alkoi Järvinen. -- Toista se on meidän
kanssamme! -- Ei tuloja mitään!

-- Eipä ne rahat ja varat tässä taivaasta kenellekään tulle! --
Ajattelin jos olisi.... Turhaa lienee kuitenkin sitä enään pitemmälle
jatkaa... Itse asiassa en minä alkujaankaan ollut niitä pahempia...
Mutta täytyihän sitä seurata toisten mukana... tavaili nyt Ananiasson.

-- Se on tiettykin! -- vastasi Järvinen. -- Jokaisen täytyy koettaa
pysytellä samanmielistensä mukana viimeiseen saakka! -- Vaikka kyllähän
me sen tiesimme ettei mestari alussakaan ollut niitä tiukempia! --...

-- En se on tosi! Mutta kas kun minulla on niin tulinen luonne! --
Vastasi jo Ananiasson reippaammin.

-- Varmaankin saamme tuoda nyt sen sopimuskirjan
allekirjoitettavaksenne? kysyi nyt leikillisesti Järvinen.

-- Mitäpä tuossa lienee vastuksena! -- ja Ananiasson kirjoitti nimensä
hermostuneeseen tapaansa.

Koetteli hän vielä tinkiä alimman tuntipalkan suhteen, mutta huomattuaan
sen mahdottomaksi, tyytyi hän kaikkeen.

Haataja lausui nyt tyynenä. -- Semmoistahan se on pikkumestarin ja
meidän työläisten kanssa! Suurteollisuus uhkaa polkea meidät kokonaan
jalkoihinsa. Siksipä olisikin paras meidän turvattomien yhtyä
keskenämme!

Tämä huomautus sai heti Ananiassonin hyvälle tuulelle. Täydellä
tarmollaan alkoi hän nyt selitellä miten suurteollisuus tekee lopun
kokonaan käsiteollisuudesta. Kaikki vanhat ja kauniit hyvät tavat se
tuhoaa, ja liikkeenharjoittajaksi voi ryhtyä ken hyvänsä poropeukalo!
Lopulta oli hän samaa mieltä kaikessa lakkolaisten kanssa. Poistuessaan
hän hyvästeli hattu kädessä: -- Jumalan haltuun!

-- Samaa kanssanne, herra mestari! vastaili yhtä kohteliaasti Järvinen.

-- Saisiko tulla jäseneksi yhdistykseenne?

-- Eiköhän, herra mestari!

Tieto Ananiassonnin suostumuksesta levisi kulon nopeudella kaikkialle.
Lakkolaisissa herätti se toiveita lakon onnellisesta päättymisestä.
Mestarit kiiruhtivat heti kokoontumaan Ananiassonin teon johdosta.

Hän oli yleensä tunnettu itsepäisyydestään, mutta näin suurta harppausta
eivät he olisi voineet aavistaakaan. Ne mestareista, joilla oli ollut
lakkoaikana työntekijöitä, voimalla näin suorittaa jonkinlaisia
tilauksia, olivat suuriäänisempiä Ananiassonnin tuomitsijoista. Heidän
mielestään olisi edelleenkin vastustusta pitkitettävä siksi, kunnes
työntekijät lannistuisivat. Köyhimmät ja miehiä saamattomimmat taas
alkoivat tuntea yhä suurempaa epäröimistä toisiansa kohtaan siitä kuka
taas ehkä ensitilaisuudessa olisi ensimäisenä kavaltamassa.

Mutta kaikille yhteisenä pelkona ja kauhuna ilmeni heti että Ananiasson
tulisi nyt saamaan paljon töitä, kooten samalla taskuunsa hyvät voitot.
Tämä kateus se kaikkein suurimmassa määrässä alkoi vaikuttaa hajaannusta
mestarien keskuudessa. Suurta vahinkoa olivat ne mestarit, joilla oli
ulkolaisia työntekijöitä, saaneet myöskin niiden puutteellisen ja
hosuvan työtaidon takia kärsiä. Aineita pilaantui täten määrättömästi,
eikä työt tulleet lähimainkaan kelvollisia. Senpä vuoksi, vaikkapa
kokouksessaan edelleenkin päättivät seisoa lujina, menivät kuitenkin
jokainen kotiinsa täynnä epäluuloa ja kateutta toisiansa kohtaan. Eikä
tämä epäluulo ollutkaan turha. Ei aikaakaan, kun alkoi taaskin kuulua
ääniä että muutamat mestareista haluaisivat tulla kyllä kirjoittamaan
sopimuskirjojen alle, mutta eivät sitä vielä hentoaisi tehdä toistensa
pelosta. -- Sanoivathan vaan jos se ja se suostuu, tulen minäkin sen
tekemään.

Kuluipa taaskin pari viikkoa, mutta ei vielä ketään kuulunut
yhdistykseen sopimuskirjoja allekirjoittamaan. Taas kuolivat toiveet,
taaskin epätoivo yhä enempi mieliä painoi.

Mutta sen seurauksena oli taaskin uusi iloinen yllätys. Taaskin tuli
muutamia pienemmistä mestareista kirjoittamaan.

Lopullisesti mahdollisen voiton toivo alkoi yhä enempi elähyttää nyt
lakkolaisia.

Ja täyteen mittaansa elpyi usko ja luottamus Torvisen tultua, samalla
kuin se oli suurempia loukkauskiviä mestarien vastukselle. Sitten
seurasi lopulta Sundberg, valitellen muuten täytyvänsä lopettaa
liikkeensä. Harala tuo tunnettu konkurssien tekijä, tuli yhtä
liukaskielisenä ja ystävällisenä kuin ennen työpajaansa. Leveästi hän
nytkin selvitteli etteihän hänellä pakkoa olisi, mutta
ihmisystävällisenä ei hän viitsinyt pysyä enään riidassa. Jos kenellä
niin oli juuri hänellä varoja ja keinoja; mutta täytyihän suostua
työmiestensä kanssa kun oli itsekin ollut _ennen_ työmiehenä sekä tunsi
niiden tarpeet ja puutteet ja kun toisetkin alkoivat suostua.

Jopa tulla pöllähti eräänä kauniina päivänä Vihavainenkin valmiina
antamaan perää; ja ihan selvänä hän oli, sekä imelän makeilevana, kuin
ei koskaan mitään rettelöitä olisi tapahtunutkaan lakkolaisten ja hänen
välillään. Huomatessaan äkkiä Järvisen, jäi hän sanattomana seisomaan
ovelle, aikeessa poistua samaa tietä.

Järvinen naurahti huomatessaan hänen epäröimisensä, samalla iskien
silmää Haatajalle. Tämä poistui heti seuraavaan huoneesen Vihavaisen
kanssa, jossa kaikki lakkokomitean jäsenet istuivat. Järvinen ei tullut
sinne ensinkään.

Vihavainen liukaskielisenä alkoi ensiksi puhelun kaikenmaailman
asioista, tullen sitten kaartelemalla lakkokysymykseen. Lopulta hän kuin
sivumennen sanoi: -- Kun teillä on täällä niitä sopimuskirjoja tuokaapa
minullekin yksi. Kirjoitetaan nimi alle.

Lakkokomitean jäsenet vilkasivat nyt merkitsevästi toisiinsa.

-- Niin niin, ettekö usko! toisti Vihavainen. -- Kyllä minä kirjoitan!
Missä on kynä ja paperi?

Aarnio nousi nyt seisomaan, jo esiintymisellään vaatien hiljaisuutta.
Vihavainenkin sen huomasi, häneen sanattomana katsoen.

-- Kyllähän se niin on, alotti Aarnio, että mestari kylläkin voisi
suostua ja kirjoittaa nimensä, mutta siinä on määräävänä muutamia
näkökantoja...

-- Mitäh! tokasi nyt Vihavainen. -- Nyt en minä oikein ymmärrä!

-- Niin, jatkoi Aarnio, -- muutamia näkökantoja. Viimeisessä
lakkolaisten yleisessä kokouksessa tuli yksimieliseksi päätökseksi
etteivät liioin välitäkään suostumuksestanne...

Vihavainen katsoi nyt Aarnion silmiin kuin tajuttomana kuulemastaan.
Sitten alkoi kasvoillaan huomata punastumisen merkkiä, koettaen väliin
hymyilläkin. Lopulta kokosi hän kaiken voimansa kysyen:

-- Ja millä oikeudella?

Aarnio otti nyt taskustaan yleisen kokouksen pöytäkirjan lukien sieltä:
yksimielisesti päätettiin asettaa Vihavaisen liike ainaiseen
lakkotilaan, syystä...

-- Uh! uh! äännähteli Vihavainen. -- Mitä mi-itä se on? Uh!

-- Syystä kun Vihavainen on juonittelullaan yksin saanut aikaan
mestareissa päätöksen vierasmaalaisen työväen lakkopetturiksi tuomisen,
sekä nostanut aiheettomasti tekosyyllä oikeusjutun Järvistä vastaan,
saamalla hänet kärsimään vääriin ja valheellisiin ilmiantoihin
nojautumalla!

Vihavainen, kuultuaan viimeisen sanan tempasi kiireesti hattunsa
pöydältä, hyökäten ovelle liikkeillä kuin olisi häntä hyvintähdätyllä
iskulla lyöty korvalle. Toinen käsi ovenkädensijassa ja toisella nyrkkiä
puiden hän sitten alkoi, sitä mukaa kuin tulistui, yhä kiivaammin:

-- Kyllä minä opetan teitä tuomioita tekemään. Konnat laiskurit ja
roistot! Elätte toisten kustannuksella, te kaikenmaailman kerjäläiset!
-- Hullut! Teille penteleille kootaan rahoja, kaikilta maan kulmilta,
juuri siitä kun ette viitsi tehdä työtä! Pthyi siat! Pthyi! Hän syljeksi
minkä ehti eteensä, ympärilleen, sitten lopulta kiireesti poistuen
kadulle, josta vielä vihaisena muljahutteli ikkunoihin. Kaikuva
naurunrähäkkä kaikui hänen korviinsa ilkeänä painajaisena asuntoonsa
asti.

Mutta voitonvarmuus elpyi lakkolaisissa täydessä mitassaan. Sitä
täydensi lopullisesti, kun Tolvanen tuo tukipylväs Jumalan ja ihmisten
edessä saapui raskaalla kädellä piirtämään nimensä papereihin. Muutamia
pienempiä mestareita lukuunottamatta voitiin lakko pitää näinollen nyt
loppuneena, rautatyöntekijäin voitolla.

Yleinen työläisten lakonpäättäjäiskokous käskettiin. Sinne saapuivat
joukolla taaskin pitkästä ajasta kaikki Kovanenkin, jota ei oltu
viikkokausiin viimeaikoina nähty tuli iloisena naureskellen ja jokaista
onnittelevana.

Puheenjohtajakin saapuu paikalleen, kuiskaili yksi ja toinen, toiset
samalla silmää iskien ja naureskellen Kovasen viimeaikaiselle
käyttäymiselle. Toiset olivat valmiit uskomaan hänen pysyneen poissa
paikkansa menettämisen pelosta, toiset jotka aina hyvää ihmisistä
uskoivat, pelosta lakon lopulliseen menestykseen. Ennen kokouksen
avausta kiiruhti hän tuolle tunnetulle ja rakkaalle yhdistyksen
kaapille. Niin, niin! -- Siellähän ne edelleenkin yhdessä nurkassa
lojuivat nuo rakkaaksi käyneet paperit! Tunnetun vasaran pöytään
pamahtaissa hän nyt muutamin sanoin lausui ilmi iki-ilonsa ja
ihastuksensa lakon onnellisesta päättymisestä. Sitten hän esitti:

-- Kun nyt lakko niin onnellisesti päättyi, yli rohkeimpien toiveitten,
pyydän esittää kokoukselle eräät Rautatyöntekijäin tehdasosakeyhtiön
säännöt...

Tässä hänet keskeytti naurun rähähtykset sieltä täältä lakkolaisten
joukosta.

Kovanen jatkoi:

-- Nyt kun joka mies alkaa ansaita yhä parempia tuloja, voinemme lyödä
vihdoinkin pystyyn tämän suuren yrityksen, yrityksen joka jauhaa
hyvinvointia jokaiselle niinkuin ennen Sampo Pohjolan kivimäessä...

Seurasi nyt uusi keskeytys entistä voimakkaampi. Huusipa eräs jo: --
asiaan!

Mutta Kovanen ei ollut mitään hätäpoikia. Hän korotti äänensä ja kysyi:

-- Tahtovatko toverit siltä varalta jos joukossa on näistä säännöistä
tietämättömiä, että ne luetaan pykälä pykälältä?

-- Ei ei! Alas! Asiaan! kuului nyt jo kaikilta puolin. Aarnio huomautti
että keskusteltaisi päättyneen lakon johdosta, johon yleisesti
yhdyttiin. Kovanen istahti nolona puhetta johtamaan.

Yleisenä mielipiteenä nyt ilmeni ja tuli myöskin päätökseksi, että
painetaan lakkopettureista erityinen lista, johon loppuun ainaiseen
lakkotilaan julistettu Vihavainen. Tämä kaikki varovaisuuskeinoksi että
tovereinsa pettäneitä voitaisi vieroa kaikkialla yli maan siksi kuin
tulevat pyytämään ja saavat mustan tekonsa anteeksi yhteisellä
suostumuksella. Näin joutui myöskin tähän mustaankirjaan Edvard Berg.

Sitten nousi puhumaan Aarnio, innokkaalla puheella kuvaten miten n. s.
uusi suunta oli alkanut alussa toimintansa kaikkien vanhempien
ammattilaisten ivaamana. Miten heitä oli alussa ollut vaan kourallinen
ja miten lopulta oli päästy tälle ensimmäiselle tulikoetuksen
loppuasteelle. Tämä olikin vaan ollut vasta ensimäinen etuvartiokahakka
maassamme työn taistelussa pääomaa vastaan, sorretun ensimäinen
voimapyrkimys monirenkaisesta kahlehtivasta kapitalismin kahleista.
Mutta sittenkin jos tässä ensimäisessä ryntäyksessä voittajana
suoriuduimme, emme saa tuudittaa itseämme siihen uneliaasen uskoon, että
tämä voitto oli todellisesti ja yksinomaan omien ponnistustemme
yksinomaisena tuloksena. Voisimmepa sanoa tätä melkein onneksi.

Olimmehan aivan varustautumattomia, ei ollut lakkorahastoa, eikä
montakaan meistä, joita vielä todellinen perehtyminen suureen
aatteesemme olisi kannustanut taistelussa viimeiseen saakka. Suureksi
osaksi saamme kiittää tästä voitosta mestarien keskinäistä kateutta ja
voitonhimoa.

Ottakaamme huomioon siis, että tästä ensimäisestä tappiostansa tulevat
he vastaisen varalta liittymään yhteen, joten meidänkin on pantava
suurin paino tulevaisuudessa keskinäiselle kehityksellemme aatteemme
oikein ymmärtämisessä. On perustettava rahastoja työttömien aikojen
varalta, on valaistava esitelmillä jokaista työläistä sekä
työväenkirjallisuutta levitettävä pienimpäänkin mökkiin. Ja kun näin
työtä teemme, siksi kuin koko köyhälistö on hereillä, silloin aukasemme,
murramme ne sulut, jotka pitävät köyhälistöä syvässä aineellisen ja
henkisen kurjuuden kuilussa. Sen jälkeen on kuin itsestään aukeneva
uudet muodot uudelle onnellisemmalle aikakaudelle, yhteiskunnalle jossa
on leipää ja oikeutta kaikille.

Kokouksen loputtua Kovanen yksityisessä keskustelussa ei voinut olla
kylliksi ihmettelemättä miten rautatyöntekijät todellakin voivat olla
niin yksinkertaisia, etteivät ymmärtäneet sitä suurta edistyksen askelta
joka otettaisiin, jos tuo suuri hänen ehdottamansa tehdasosakeyhtiö
perustettaisiin. Kun useat kuitenkin tälle vaan nauroivat, poistui hän
suuttuneena mutisten sitä miten tämä n. s. uusi suunta tahtoo sittenkin
kulkea sokeana, kuin korpeen eksynyt matkamies, syksyisessä pimeässä
yössä.

Lakkopetturien joukossa sai myöskin Berg poistua Tolvasen töistä.

Niissä punaselle paperille painetuissa listoissa, joita ilmestyi
kaupungille sekä työhuoneisiin, loisti Edvard Berg'in nimi ensimäisenä
lakkopetturien joukossa.

Lakon loputtua ei Aarnio kuitenkaan saanut enään missään pysyväistä
työpaikkaa. Torvisella oli muutamia viikkoja, mutta tämäpä osasi asettaa
asiat niin että Aarnion täytyi riidan kautta erota. Sen jälkeen käytyään
useimmissa työpaikoissa sanottiinhan vain: -- meillä on jo tarpeeksi nyt
työväkeä, tulkaa toisen kerran! -- Tämmöiseen kohteluun täytyi
väkisinkin tyytyä, sillä keinoja ei löytynyt saada mestareita
pakoitetuksi. -- Ei auttanut liioin sen vuoksi näin äkkiä uuteenkaan
lakkoon ryhtyä! -- Se toverien turvaaminen, paljonpa siihen
vaadittaisiin vielä, oli Aarnion ainoana ajatuksena moisiin huomioihin
päästyään.




XII.


Oli myöhäinen syksy. Lehdet lentelivät puista ja sumunsekainen ilma,
joka oli jokapäiväisenä ilmiönä, vaikutti mieliin raskaana,
painostavana. Kesäisessä valossa värjyilevä, kuumuutta hehkuva kaupunki
oli parissa viikossa muuttunut likasen tympäseväksi kolkoksi ja kuin
tuskanhikeä tihkuvaksi. Kaduilla, alavimmilla paikoilla tahmeata
harmaata liejua ja rakennuksien seinämissä kuin olisi ollut
huomattavissa ilmaston vaikuttama silmää vaivaava yöllisten myrskyjen
saastuttama väri.

Aarnio oli asemalla vastaanottamassa Juliata, joka vasta saapui
kaupunkiin, käytyään herrasväkensä kesäasunnosta mailla,
kotipitäjässään, vanhan äitinsä luona. Siellä oli hän viipynyt kuukauden
ajan.

Junasta astuessaan loi Julia heti kiinteästi katseensa Aarnioon. Ja heti
hävisi hymyily hänen huuliltaan sekä katseensa kävi sameaksi. Aarniokin
tämän äkkinäisen muutoksen heti huomasi sekä miten Julia koetti näyttää
mitä kylmemmältä ja välinpitämättömältä. Sen mukainen se sitten oli
tervehdyskin, kylmä ja virallinen. Se että Aarnio tunsi syyn kaikkeen
johtuvan oman sieluntilansa lamaantuneesta raskasmielisyydestä kiusasi
häntä vielä enemmän. -- Mutta siihen sekottui vielä toinenkin tunne,
jota ei hän ennemmin ollut huomannut koskaan niin suuressa määrässä. Se
oli epäilys siitä ettei Julia pitäisi hänestä kuten entisinä aikoina. Ja
kun se epäilys syntyi muistui samalla mieleensä taas uudelleen se
lasisilmä, jonka kerran ennemmin keväällä oli huomannut Juliata
tapaamassa ja josta hänellä oli ollut niin suuria kärsimyksiä.

Asemalta poistuessaan tuskinpa he sanaa vaihtoivat. Julia sanoi olevan
itsellään tavattoman kiiruun ja kun Aarnio häneltä kysyi josko ensi
pyhänä menisivät mihin huveihin ei Julia antanut mitään varmaa
vastausta.

Seuraavana yönä Aarnio, taaskin pitkästä ajasta vaivasi aivojansa miten
kaikki on niin ja miksi ei se voinut olla toisin.

Seuraavana sunnuntaina sai Aarnio suurilla pyytelemisillä Julian
Palokunnantalolle. Kuten viimeaikoina useasti, sattui hän taaskin
hetkellisesti olemaan reippaammalla tuulella. Mutta nämä mielentilan eri
muutokset olivat käyneet yhä vaihtelevimmaksi. Näinpä useasti voi sattua
että synkkämielisyys ja elämään kylläinen mieliala voivat taaskin jo
vallata seuraavana hetkenä, mitä iloisimman olotilan jälkeen.

Palokunnan talolla olivat tanssit entisessä tunnetussa käynnissään.
Sama siellä oli myöskin yleisö sekä hurja mellastus ravintolanpuolella.

Aarnio tuntiessaan itsessään entistä eloisuutta jutteli iloisesti
tunnettujen naisten, niin yhden kuin toisenkin kanssa. Huomatessaan
Julian tästä ikäänkuin valittelevan, alkoi hän entistä enemmän
liehakoida. Siihen kiihoitti häntä yhä enempi muisto tuosta Julian
entisestä näkemästään mies tuttavasta, josta hän tahtoi Juliata vaikkapa
nyt sopivassa tilaisuudessa kiusoittaakin.

Uuden tanssin alkaissa ilmestyi äkkiä ravintolasta hienoherra silmälasit
nenällä, joka ensi iskulla kiiruhti pyytämään Juliata tanssiin. Sehän se
mokoma olikin, tuo vanha tuttu lasisilmä. Tanssin loputtua riensivät
molemmat käsikoukussa ravintolanpuolelle, Julian veitikkamaisesti
vilaistua ovelta Aarnioon.

Heti iski epäilys Aarnioon entistä voimakkaampana. Hän odotteli
hetkisen, sitten salavihkaan tarkistellen missä ne siellä istuisivat.
Eikös kummempaa! Siellä ne olivatkin vallan perimäisessä nurkassa
eripöydässä, kahden, viinilasit edessä. Veri nousi hänen päähänsä sekä
korvansa humisivat, mutta ylpeytensä esti hänet näyttämästä mitään josta
voitaisiin häntä arvostella minään silmälläpitäjänä. Hän meni uudelleen
tanssisalin puolelle, siellä vaimentaakseen kuohuvia tunteitaan. Hetken
kuluttua ei hän voinut olla menemättä ravintolanovelle. Eipä ne
olleetkaan enään siellä. Hän kiiruhti eteiseen. Ja korkean käytävän
ylipäästä katsottuaan näki hän miten lasisilmä auttoi keikarimaisilla
kohteliaisuuksilla Julialle päällystakkia ylle ja miten ne sitten
kiireenkaupalla poistuivat ovesta Julian mitä onnellisemmasti
hymyillessä.

Aarnio ei tahtonut jaksaa uskoa silmiään tätä menoa katsellessa. Sitten
hän poistui melkeinpä horjumalla saliin. Mutta siellä ei hän voinut
kauvan viihtyä. Viha, katkeruus sekä epäluulo vaivasivat häntä entistä
suuremmassa määrässä. Lopulta kiiruhti hän eteiseen pukeutuen
kuumeentapaisella kiiruulla ja sitten melkeinpä juoksujalkaa lähtien
Julian asuntoa kohti.

Pihassa ei hän huomannut mitään. Hän syöksyi tulisella vauhdilla ylös
rappuja kolmanteen kerrokseen, ensiksi kyökin oven takana kuunnellen.
Siellä sisällä eroitti hiljaista liikettä, tuntuipa kuin olisi hienoa
kuiskinaakin kuulunut. Aarnio napautti ovelle ensiksi hiljemmin. Ei
mitään vastausta. Nyt löi hän jo kovemmin, tavalla, jota ei hän ennemmin
olisi herrasväen pelosta uskaltanut koskaan tehdä. Ovi aukeni ja Julia
ilmestyi ovelle hymyilevänä, mutta huomatessaan Aarnion raivoisan
katseen, hän säpsähti:

-- Mitä sinä nyt...!

-- Vieläkö sinä kehtaatkin kysyä! sihisi Aarnio kiukuissaan.

Julia, pelätessään Aarnion nostavan kovankin metelin painoi oven kiinni
tullen Aarnion edellä puoliväliin kerrosta rappukäytävässä. Täällä alkoi
nyt Aarnio yhä kiukustuneempana haukuskella Julian menettelystä: -- Että
sinä viitsitkin minua niin kauheasti pettää, uskotella ja kieroilla,
vaikka sinulla on toisiakin tuttavia! -- Mutta nehän ovat herroja ja
kannattaahan niiden puolesta enempikin uhrautua! -- Mutta luuletko minun
moisesta valittelevan, kun ei kerran nainen pidä kunniastaan ja
ihmisarvostaan. Ei ei! -- Meidän välimme saapikin nyt olla lopussa! --

Julia kuunnellessaan hänen mielenpurkaustaan ei ensiksi tiennyt nauraako
vai itkeä. Hänestä koko juttu olikin leikkiä, mutta huomattuaan Aarnion
täydellätodella jatkavan, hän lopulta alkoi pyytelemään:

-- Kaarlo, rakas Kaarlo, mitä sinä nyt turhia! Eihän siinä ollut mitään
erityistä...! Rauhoitu hyvä ystävä!

-- Rauhoitu, sinä sanot! Ensiksi lähdet moisen herrasroikaleen kanssa,
eikä sinua tiedä missä lienetkin sen kanssa ollut....

-- Mutta Kaarlo! -- Ethän vaan...? Voitko ajatella minusta mitään
semmoista...!

Aarnio löi vaan yhä edelleen jalkaansa sekä syyti sanoja yhä kovemmalla
äänellä. Julia pelätessään herrasväen heräävän, kepsahti lopuksi Aarnion
kaulaan koettaen hellyydellä saada hänet rauhoittumaan. Muutaman kerran
vielä luotansa työntäen suostui Aarnio lopulta kuuntelemaan Julian
selityksiä.

-- Enhän muuta, kuin tulin sen maisterin kanssa tanssista! -- Kun hän
tahtoi seurata minua kotiin, en viitsinyt kieltääkään!

-- Mutta miksi ensinkään suostuitkaan hänen kanssansa seurusteluun? --
tiuski Aarnio yhä edelleen.

-- Mutta Kaarlo, oliko siinä sitten miten pahaa?

-- Oli! Olisit seurustellut ainoastaan minun kanssani!

-- Mutta nythän sinä jo esiinnyt itseäsi vastaan! huomautti Julia.
Muistatko mitä kerran sanoit, että suurin rakkaus on voida olla ketään
kaipaamatta, sekä kadehtimatta jos huomaa sen vaikka olevaksi toisenkin
rakkauden esineenä! -- Siis jos sinä minua rakastat todellisesti, ei
sinulla ole oikeus tuomita eikä vihata minua, jos toisen kanssa tulin
kotia! -- Muistatko!

Aarnio ei osannut tähän mitään vastata.

-- Myönnätkö sen?

-- Myönnän! vastasi Aarnio hitaasti.

-- Ja samalla uskot minua jos sinulle nyt selvitän asian
kokonaisuudessaan?

-- Uskon!

-- No kuule siis! Se mies, maisteri arvoltaan, on meidän herran hyviä
ystäviä. Useasti meillä käydessään on myöskin nähnyt minut. Kerran oli
tuolla tilaisuus kanssani puheisiin, jolloin tein tilauksen lähteä
mukanansa ulos...!

-- Viime keväänäkö?

-- Niinpä juuri! Ja me olimme myöskin yhdessä kaupungilla! Mutta
ainoastaan sen kerran!

-- Senkö kerran?...

-- En ollut useimmin, sillä minua ei huvittanut! Nyt sitten täällä
kohdatessaan oli se heti taaskin kuin takkiainen kimpussani!

-- Miksi et kieltäytynyt?

-- Minua huvitti kerrankin kokeilla mitä hänellä oikein olisi
mielessään. Päätin siis seurata ravintolan puolelle, jatkoi Julia
avomielisestä, joten Aarnio lopulta kokonaan jo rauhottui.

-- Siellä tarjosi hän heti viiniä. Ja vaikkapa kuinka paljon olisi hän
ostanut, mutta en suostunut tarjoukseensa. Mutta sittenkin olin kuin
jonkunlaisessa huumeessa...!

-- Taidatpa sittenkin olla siihen rakastunut? epäili Aarnio.

-- Ja'ah! korviani myöten! nauroi Julia nyt veitikkamaisesti. -- Ja se
hullu työnsi lopulta minulle käteeni kultakellonsa, alkaen pyydellä
mukaansa ja minä läksin. Se lähtö oli sitten semmoista touhua että
oikein! Ajuriin vaan ja sitten maisteri käski ajamaan kotiinsa!

-- Kotiinsako!...

-- Niin juuri! Ja silloin alkoi minua jo peloittaa! Mutta minä sanoin
ajurille myöskin osoitteeni, johon sain myöskin sen ajamaan herra
maisterin vastaväitteistä huolimatta. Tultuamme pihalle piti sen tarttua
minuun kiinni rappukäytävään astuessamme mutta survasin hänet luotani!
Kun ei hän tahtonut hellittää löin sateenvarjolla päähän että
silkkihattu lensi keskelle pihaa!

-- Oikeinko totta? Aarnio nauroi jo tyytyväisyydestä.

-- Mutta se hyökkäsi yhä uudelleen ja uudelleen kimppuuni, joten lopulta
sukeutui aimo tappelu. Juoksemalla pääsin lopulta kyökin ovesta sisälle,
saaden oven säppiin! -- Ja nyt olen tässä!

Aarnio ei voinut enään muuta kuin nauraa koko jutulle, huomaten samalla
kuinka pikkumainen hän oli sittenkin ollut. -- He lankesivat nyt
toistensa kaulaan vuoroin itkien ja nauraen.

Mutta vaikka Aarnio voikin nyt täydellisesti taaskin luottaa Julian
vakuutuksiin, niin jo huomenna laskeutui epäluulon tummia varjoja
taaskin sydämeensä. Eikä hän niistä tahtonut päästä vaikka kuinka olisi
koettanut.

Ensikerran taas mennessään yhdessä ulos oli Julia entistä
umpimielisempi. Aarnion häntä pyytäessä viipymään kauvemminkin ulkona,
epäröi Julia, sanoen sen ihan tarpeettomaksi, kun ei siitä sen parempaa
kuitenkaan seuraisi. Ihmiset vaan alkaisivat puhumaan kaikkea roskaa!

-- Mutta herran nimessä! mitä niillä voisi sitten olla puhumista!
ihmetteli tähän Aarnio.

-- Sehän on aina tavallista!

-- Mutta jospa ihmiset puhuisivatkin mitä hyvänsä, itsehän tiedämme
kuitenkin paremmin! jatkoi Aarnio.

-- Mutta sitä ei uskota!

-- Eikö?

Vähään aikaan eivät he nyt puhuneet sanaakaan, äänettöminä ajatuksissaan
astuen kaupungin puistossa loan tahmentamaa leveämpää käytävää
peremmälle merenrantaan, jossa oli yksinäisiä istuimia pensaikkojen
keskellä. Aarnio katsoi sivusta salaa Juliaan ja mitä enempi hän jatkoi
tätä, yhä silmänsä hellemmiksi kirkastuivat.

Muistoonsa elpyivät nyt monet hauskat yhdessäolo hetket. Aarnio muisti
niin elävästi muutamat erityiset sanatkin, joita Julia oli lausunut ja
joista hän oli niin paljon nauttinut juuri senvuoksi, että oli niissä
huomaavinaan Julian, vaikkapa tahtomattaankin, hetken riemastuksessa
tuoneen ilmi sydämensä salaisimman toivon heidän yhtymisestään. Yhä
syvemmälle näissä muistoissa uinaillessaan, hän näin ollen tuskin
huomasikaan sanoessaan Julialle:

-- Mutta jospahan menisimmekin sitten kihloihin!

-- Kihloihinko!? Julia heräsi kuin unesta. Sitten äkkiä vilkaistessaan
Aarnioon, hän punastui korviaan myöten, katseensa kohdattua Aarnion
hellivän silmien välkkeen. He kulkivat nyt taaskin äänettöminä kauvan,
istuutuen lopulta läheisimmälle penkille.

Meri vyöryi kuutamoyössä tasaisissa aalloissa rannalle. Mutta he eivät
sitä kuulleet, niin olivat vaipuneet sielujensa sisäiseen elämään. Ja
taaskin pitkistä ajoista leijaili Aarnion mielikuvitus ehyenä
tulevaisuudessa, samalla tuntien Julian kuvan uudistuneena entisessä
hurmaavassa suloudessaan. Seuraavana pyhänä päättivät he mennä
kihloihin, siitä ennemmin kenellekään puhumatta.

Koko viikon tunsi Aarnio jonkinlaista suurempaa jännitystä tuota
mielestään ratkaisevaa hetkeä odotellessa.

Saapui sitten tuo hänenkin mielestänsä elämässään tiellensä sattunut
merkkipäivä. Mutta jo aamusta alkaen tunsi hän olevansa toisenlaisella
mielialalla, kuin oli luulotellut. Edellyttihän kihloihin meno, jo
yksistään käsitettä elämänsä onnellisemmasta hetkestä! Asettihan sille
kaikki ihmiset mitä suurimman painon, olihan se kuin rajaviivana
entisyyden ja tulevaisuuden välillä. Nuoruuden kevyitten huvien ja
saapuvan vakaantuneemman ajan, naineen miehen aseman jyrkkänä taitteena.
Mutta sittenkin tunsi hän itsensä raskasmieliseksi ja haluttomaksi, kuin
useasti viime aikoina, elämään. Mikä sen vaikutti? Eikö sittenkään tuo
hetki ollut kylliksi voimakas mielialoja määräämään?

Eikö se sittenkään ollut se voima, joka kuin rakkauden siivillä voisi
kohottaa elämän, nauttimaan yksinomaan onnesta ja autuudesta? Mutta
jospahan hän toisekseen ei todellisesti rakastaisikaan? Ehkäpä ei osaisi
kuten muut ihmiset? Paljastaan tuo ajatus jo häntä peloitti. Vai oliko
onnen tappajana pelko ja epävarmuus aineellisesta toimeentulosta? Olihan
hän paikaton, turvaton kuin taivaan lintu. Ilman uskoa ja luottamusta
tulevaisuuteen. Oliko se leivän nälkä? Mutta sehän oli liiaksi
aineellinen ajatus! Inhoittava!

He tapasivat toisensa sunnuntaina. Poistuvat ensiksi kaupungille ja
sieltä taaskin kaupunginpuistoon entiseen mieluiseen kävelypaikkaansa.
Ottaessaan toisiltaan sormukset katsoi Julia Aarnioon niin pitkään ja
kysyvästi, että hän loi katseensa alas. Kuin olisi tuo nainen tahtonut
katsoa hänen sydämensä syvyyteen, olisiko tämä kaikki totta? Ja
ikäänkuin ei olisi hän tyydyttävää vastausta saanut, sillä kasvoillensa
laskeutui haikea surumielinen ilme.

Mutta minkäpä hän sille voi! Mieli oli ja pysyi raskaana, eikä voinut
edes hetkeksikään muuttua tämmöisenäkään tärkeänä hetkenä! -- Omituista!
He huokailivat kumpikin, kun olisi pitänyt iloita, tunsivat
epäluottamusta toisiansa kohtaan kun olisi pitänyt vallita välillä
keskinäinen luja usko ja sopusointu!

Tullessaan takaisin kaupungille, seurasi Aarnio koko ajan Juliata
katseillaan. Tuommoinenko se sitten oli hänen lopullinen ihanteensa?
Toisenlaiseksi oli hän sen kuitenkin aina kuvitellut! Mutta sehän olikin
ihan tavallinen ihminen. Tuskinpa sitäkään! Ja entistä raskaampi
tyhjyyden tunne laskeutui hänen sieluunsa, tänä suurena ratkaisevana
hetkenä!




XIII.


Sekamelskaisen lakon jälkeen, jossa rautatyöntekijäin ammattikunta oli
saanut keikkua kuin punnituskoukussa tappion ja voiton välillä, seurasi
yhdistyksessä vakaantuneempi toiminta uusia ihanteita ja päämääriä
kohti. Enin osa ammattilaisista liittyi pysyväisesti jäseniksi.
Työttömyyskassan perustaminen oli ensimäisiä toimenpiteitä tulevien
aikain varalta. Sitten asetettiin erityinen pysyväinen komitea valvomaan
sitoumusten täyttöä mestarien puolelta. Kokouksissa asiain käsittely sai
eloisamman värityksen. Niissä tuotiin esille kaikensuuntaisia
työväentilan parantamista koskevia kysymyksiä. M. m. oma keskustelu- ja
puhujaseura perustettiin.

Muodostuipa näyttelyseurakin, jossa sille alalle innostuneet saivat
tuoda esille taitoaan ja taipumuksiaan yhteiseksi nautinnoksi. Kaikkien
pienempien uudistuspyrintöjen yläpuolella loisti kuitenkin ohjelmassa
äänioikeuskysymys. Keskustelut siitä saivat vähä kerrassaan yhä
suurempaa kannatusta. Lopulta joukkojen kehityttyä alettiin sitä työntää
vähä kerrassaan vaatimuksena vallassaoleville luokille. Monenlaisten
ristitulien lomitse sai tuo työväenelinehdoille tärkein asia tunkeilla,
päästääkseen lopulta aukeimmalle ulapalle yleiseen yhtäläiseen ja
välittömään äänioikeus vaatimukseen. Sen kehitys yhä kansanvaltaisempaan
suuntaan oli samalla mittapuuna laskettaissa työväen sankkojen joukkojen
kehitystä. Kuten ero on yöllä ja päivällä oli eroavaisuus alkuperäisten
vaatimusten ja nykyisten välillä. Me voimme naurahdella sen aikaisten
pyyteitten vaatimattomuudelle. Mutta moraalista oikeutta ei meillä
siihen ole. Kaikki ovat aikansa lapsia, kehitys on yksin yhä eteenpäin
rientävä kolmivaljakko! -- Seuratkaamme sen rientoa jokaisena elämämme
hetkenä ja perinpohjainen uudistus on kerrankin saavutettavissa!

Näinä aikoina lakkasi Kovanen lopulta kokonaan yhdistyksessä käymästä.
Hänen jälkiänsä seurasivat useammat vanhemmista. Kovanen luopui koko
yhdistyksestä, kun ei häntä vuosikokouksessa valittu enään uudelleen
puheenjohtajaksi. Niin ajateltiin, mutta syyt olivat sentäänkin
syvemmällä. Hänet todellisuudessa ajoi pois työpaikan menettämisen
pelko. -- Muistona häneltä jäivät yhdistyksen kaappiin tuon suuren
Rautatyöntekijäin teollisuusosakeyhtiön säännöt! Siellä ne viruvat,
yhdessä nurkassa vielä tänäkin päivänä, eikä yhdistyksen tähänastinen
toiminta ole antanut mitään toivomisen varaa niiden uudelleen
päivänvaloon tulemisesta. Perustetaanko tulevaisuudessa museo sen
tapaisten säilyttämiseksi, ei olla vielä selvillä!

Vihavainen koetti jatkaa yhä edelleen liikettään ulkomaalaisella
työväellä, kotimaisia saamatta, mutta kun ulkomaalaiset poistuivat
talven lähetessä täytyi hänen lopulta lopettaa kaupungissa liikkeensä.
Hän muutti maaseuduille, saaden siellä kokoon pienemmän liikkeen, jossa
hän vieläkin on.

Mestari Ananiasson oli saanut kuin jonkinlaisen taudin, pistäytyä joskus
yhdistyksen kokouksissa. Hänen mielilauseensa oli nykyään työläisilleen:
joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee! Tuon syvämietteisen lauseen
sisältöä ei ole kukaan kyennyt vielä näihin päiviin ratkaisemaan!

Haataja, joka ilmestyi yhdistykseen lakkoaikana, kuin toimintatavan
neuvonantajana, jossa hän huomattavasti suorittikin osansa, on nykyään
kulkevana työväen agitaattorina maaseuduilla. Hänen tyyniä ja samalla
asiallisia esitelmiään työväenasiasta saamme kiittää sen huomattavan
järjestymisen avuksi, joka viime vuosina on ollut maassamme työväen
kesken huomattavissa.

Karjalainen, lakkokomitean innokkaimpia jäseniä kuoli alkupuolella
talvea keuhkotautiin. Viimeiseen saakka oli hänelle ammattikuntansa
edistys sydämenasiana.

Heti hänen kuolemansa jälkeen sai lakkokomitea haasteen raastupaan.

Lakkopetturit, kahdeksan luvultaan, kysyivät kunniastaan sen vuoksi kun
heistä oli levitetty listoja kaupungille ja ympäri maata.

Puuhan etunenässä oli Edvard Berg.

Joskin Aarnio oli tuota jo kauvan aavistanut, juolahti nyt samalla heti
mieleensä, mitä Julia tästä sanoisi.

Se sai hänen hermostonsa enempi kiihdyksiin, vaikkapa hän itse asian
vuoksi voikin pysyä mitä levollisempana. Olihan kysymys yhteisistä
teoista, eikä näin ollen olisi voinut uskoa mistään seurauksista
yksilöitä kohtaan. Julian vuoksi se kaiken enemmin harmitti. Vieläkin
suuremmalla syyllä, kun hän heti kihloihin menon jälkeen oli
huomaavinaan, Julian esiintyvän vallan uudella tavalla. Tyttö, hänen
mielestään, oli käynyt entistä vaativammaksi, tahtoen aina ajaa
mielipiteensä lävitse oli asia mikä hyvänsä.

Tämä oli myöskin omiansa vaikuttamaan kuin kahleihin sitovasti, jota
Aarnio ei ollut suuremmin huomannut. Se vaikutti niin valtavasti, että
hän alkoi menettää loputkin entisestä vielä jälellä olevasta
luontevuudestaan. Täytyi aina harkita ja punnita joka käänteessä, mitä
puhuisi ja miten käyttäytyisi. Ja tuostakos hänen vapautta janoava
henkensä kaikkein enemmin kärsi.

Näissä mietteissään hän nyt kulki Juliata tapaamaan. Julian kasvoissa,
hänen tervehtiessään, voi jo heti huomata entistä vakavamman, jopa
uhkaavan ilmeen. Sanaa sanomatta hän läksi astumaan katua pitkin, kuin
välittämättä siitä josko Aarnio tahtoi seurata eli ei.

-- Mihinkä nyt menemme? kysyi Aarnio, hiukan kuin arastellen. Hän
aavisti heti jotakin tuossa Julian käytöksessä piileväksi. Se oli kuin
myrskyn edellä.

-- Minä menen ainakin kirkkoon, oli tympeä vastaus.

-- Minä ajattelin jos...!

-- Seuraa mukana jos tahdot! jatkoi tylynä Julia.

Aarnio ei enään vastannut, vaan koetti pysytellä Julian rinnalla, joka
kulki kiivain askelin.

-- Ei sinun tarvitse seurata minua! tiuskasi lopulta Julia.

-- Mutta herran nimessä...!

Taaskin kulkivat he hetkisen äänettöminä. Lopulta ei Julia voinut enään
itseänsä pidättää:

-- Sepä nyt on ihmeellistä ettei tuosta miehestä pääse eroon! Mene nyt
jo hiiteen! Kun kiusaakin aina vaan, kuin piru kintereillä! Anna minua
olla rauhassa! Julian katse oli muuttunut tuskaisen raivosaksi, posket
hehkuivat sekä koko ruumiinsa nytkähteli sisäisen uhmailun
vaikutuksesta.

Aarnio oli koettanut koko ajan pysytellä levollisena, mutta nytpä hänkin
jo lopulta tuimistui:

-- Mitä sinä oikein siinä koukuttelet! Olenko minä sinun koirasi! Jos
tämä olisi vielä ensimäinen kerta! -- Mutta....

Äkkiä kiepsahti nyt Julia ympäri uhkaavana seisahtuen kädet lanteilla
hänen eteensä:

-- Oli se ensimäinen taikka viimeinen kerta, muista se! Mutta muistatko
mitä olen jo ennemmin sinulle sanonut! -- Ainahan vakuutin ettei siitä
hyvä seuraa, että siellä yhdistyksessä juokset, mutta sitäpä et sinä
vaan saanut päähäsi! -- Joko nyt uskot! Oikeusjutut ovat palkkanasi, sen
jälkeen sakot ja vankila! Voi minua hullua naista kun mokoman miehen
kanssa ryhdyinkään tekemisiin!

-- Mutta eihän se ole minun syyni, ehätti Aarnio sanomaan
puolustuksekseen.

-- Pidätkö minua mielipuolena, tai pöllönä! jatkoi Julia. -- Ei suinkaan
ketään syyttömästi oikeuteen haasteta!

-- Siihenhän on jokaisella oikeus...!

-- Mutta kukaan ihminen ei ole niin tyhmä liioin, että ilman asiatta
semmoisiin ryhtyisi!

Aarnio koetti lieventää Julian kiukkua nauramalla ja selvittelyillä,
mutta siinä ei hän onnistunut.

-- Älä koetakaan selitellä viattomuuttasi, tiuskasi Julia. Syyllinen
sinä olet, siitä nyt ei päästä mihinkään! Sitten pyörähti hän ympäri
mennen omia teitänsä.

Aarnio sai mennä niine hyvinensä asuntoonsa, ihmetellen mitä tästä
lopuksi tulleekaan. Hassu se sittenkin on tuo nainen, hän ajatteli.

Kului aika talvea pitkin. Asia oli jo ollut kerran esillä raastuvassa,
mutta oli lykätty, kun kantajain asiamies sitä vaati, lisätodistuksia
hankkiakseen. Lakkokomitean puolesta oli selvitetty, että
nimiilmoitukset painetussa muodossaan olivat yleisen kokouksen
hyväksymät, eikä siis komitea voinut olla niistä missään edesvastuussa.
Nyt turvautuivat kantajat toiseen keinoon, koettamalla hankkia
todisteita missä listat olivat painettuja. Siitä eivät kuitenkaan
päässeet mihinkään selvyyteen, eikä liioin ken ne olisi toimittanut
painettavaksi.

Oikeutta etsivät ja oikeutta polkeneet olivat kokoontuneet toisen kerran
raastuvan eteiseen. Kantajat olivat siellä myöskin kaikki, Edvard Berg
etumiehenä. Heidän asianajajansa oli punakka, hyvin kivakka ja tulinen
herrasmies. Hänen silmissään leimusi melkeinpä kiihkoisa viha
vastapuolueen miehiä kohtaan. Eikä hän voinut olla yksityisessäkään
keskustelussa tuomatta vihamielisyyttään esille. Vankilalla ja suurilla
sakoilla hän uhkaili, samalla koko työväenliikettä parjaten.

Astuessa oikeussaliin istui entinen tuomari, lihava ja murakan näköinen
pöydänpäässä. Katseensa oli kuin mulkoilevalla härällä, joka aina vainuu
vaaroja ja yllätyksiä ympärillään. Jo tätä edellisessä istunnossa oli
hän osoittanut enempi huomattavaa puolueellisuutta vastaajia kohtaan.
Muun muassa keskeytti hän aina tavantakaa heidän puheensa, vaikkakin
parhaansa mukaan koettivat pysytellä asiassa. Hänestä kuiskailtiin hänen
muuttelevan pöytäkirjoissa useasti todistajain lausuntoja, sitä mukaa
kuin tahtoi millekin puolelle asettua. Mutta onhan sitä ilkeillä
ihmisillä aina jotain sanomista itseänsä yläpuolella olevista etevistä
kansalaisista!

Syytetyt olivat kuitenkin hyvässä toivossa. Heidän terävä asiamiehensä,
nuori varatuomari, oli sanonut kanteen ainakin mitä edellisessä
istunnossa ilmeni, voivan kuivuvan kokoon. Mitään painavia todistuksia
eivät olleet saaneet.

Todistajina astuivat nyt sisälle Rimpinen ja Larvinen, jonka vuoksi
Järvinen oli joutunut rettelöihin lakkoaikoina mestari Vihavaisen
kanssa. Ensi katsauksella voitiin jo heti huomata mistä nämä miehet
kävivät.

Rimpinen todisti, ollessaan Pietarsaaressa työssä, saaneensa sinne
lakkopetturi listoja Aarnion lähettämänä. Aarnion huomautus, ettei ollut
koskaan ollut Rimpisen kanssa tekemisissä, ei luonnollisestikaan mitään
auttanut. Vala piti paikkansa, kun kerran Rimpinen oli todistajaksi
päässyt. Tämän todistuksen johdosta olkoon kuitenkin sivumennen
mainittuna että noin puoli vuotta jälkeenpäin tuli Oulusta kaupunkiin
eräs rautaseppä Tuomisto, joka ennemmin myöskin lakkoon osaaottaneena
oli Oulusta lähettänyt juuri Rimpiselle yhden näistä listoista, jossa
Rimpisen arvokas nimi oli myöskin loistanut.

Larvinen taas toi esille yhdistyksessä käydessään kuulleensa miten
Aarnio ja Järvinen eräässä sivuhuoneessa olivat keskustelleet listojen
painattamisesta ja miten Aarnio oli luvannut tuon työn suorittaakseen.
Yksikään lakkokomitean jäsenistä eivät kuitenkaan kuolemakseenkan
muistaneet Larvisen koskaan käyneeksi yhdistyksessä, vielä vähemmin siis
voineen siellä urkkijana liikuskella, etenkin semmoisena aikana, jolloin
aamusta iltaan oli huoneistossa ollut lakkolaisia.

Tuomio tuli kuulumaan: vuosi ja kaksikuukautta vankeutta, syystä kun
Aarnio kaiken muun lisäksi Rimpisen todistuksella katsottiin hyökänneen
mestari Sundbergin kimppuun tämän työhuoneessa. Tämä asia, jonka
lakkorikkurit olivat saaneet sotkeutumaan jälestäpäin alkuperäiseen
syytökseen, Sundbergin kanteena, oli itse asiassa kuitenkin paljoa
lievempi. Tavallisissa oloissa, ilman lisäselvityksiä, olisi tuota
kohtausta voitu sanoa vaan kiivaanpuoliseksi kinastukseksi siitä, kun
Sundberg ei ollut tahtonut suosiolla täyttää työmiehilleen
sitoumuksiaan.

Oikeussalista poistuessa nauraa virnaili Rimpinen tyytyväisyydestä, sekä
Berg poistui voittajan ylväällä katseella. Olihan tässä ollut kysymys
hänen kunnianloukkauksestaan, miehen, joka oli ollut yhtenä tuon
yhdistyksen perustamisessa!

Kantajien sivistynyt asiamies ei voinut myöskään olla tuomatta esille
äänekästä voitonriemuaan. Olihan hän tehnyt huomattavan suuren
palveluksen yhteiskuntamme onnen ja rauhan säilyttämiseksi!

Paria päivää myöhemmin, illalla, Aarnion istuessa asunnossaan
koputettiin ovelle. Sisään astui Julia, tuomitseva armoton katse
leimuavissa silmissään:

-- Joko nyt lopultakin olet saanut osasi, Kaarlo!

Aarnio odotteli äänettömänä ja tyynenä mitä seuraisi. Ratkaisua varten
varmaankin oli saapunut!

-- Annatko jo arvoa varoituksilleni? jatkoi Julia painolla. -- Eikö
olisi sittenkin ollut parempi tehdä rauhallisena työtänsä, Jumalaan
luottaen ja vaatimattomana, kuin antautua villitsijäin joukkoon, josta
nyt ainainen häpeä rikoksellisuutesi rangaistuksena tulee sinua
painamaan!... Sinä et uskonut! -- Mutta tuosta ylimielisestä
menettelystäsi rankaiseekin sinua nyt Jumala!

-- Ei minun Jumalani -- huomautti Kaarlo hellästi -- sillä se on
paljastaan anteeksiantamus! Ja jospa se olisi kostonkin janoinen, kuten
sinun Herrasi, ei se voisi sittenkään sitä tehdä, syystä, kun en ole
ketään vastaan rikkonut, olenhan vaan täyttänyt velvollisuuteni!

-- Älä enään ivaile ansaitun kohtalosi johdosta, tiuskasi Julia. --
Jospa tietäisit miten elämä tuntuukin minusta raskaalle, ontolle ja
tyhjälle! Oih!

Aarnio nousi seisomaan: -- Luulen käsittäväni mikä sinua painostaa!
Meidän täytyy erota! Syystä, ettemme sovi toisillemme ja että ainoastaan
sinä juuri voisit tulla onnelliseksi erottuamme. Sinun vapautesi ja
tulevaisuutesi vuoksi voimme mielestäni purkaakin kihlauksemme! -- Eikö
niin, Julia?

-- Samaa ajattelin minäkin -- oli Julian tyyni vastaus. -- Erotkaamme!

Kumpikin nyt sai takaisin tuon rakkauden suuren symboolin, kultaisen
sormuksensa!

-- Hyvästi Kaarlo!

-- Hyvästi Julia!

-- Älkäämme vihatko toisiamme!

-- Olemmehan järkeviä ihmisiä -- hyvästi!

Julian poistuttua ihmetteli Kaarlo itsekin, miten hän koko ajan voi
pysyä niin levollisena ja tyynenä!

Mutta tuo tyyneytensä häntä toisekseen harmitti. Jopa se olisikin ollut
jäistä kylmyyttä, semmoista, joka on kasvanut ja kehittynyt
sielunvoimien heiketessä, jossa hellemmille tunteille ei ollut enään
hituistakaan tilaa. Olihan tämä ainaiseksi eroamisensa tapahtunut niin
sydämettömällä tavalla, jossa kummankin kylmä järki oli anastanut
etusijassa määräämisvallan? Mutta toisekseen, eikö juuri järjen tule
ollakin kaiken toimintamme määrääjänä?

Samana iltana myöhemmin valtasi hänet taas kuitenkin haikea mieliala,
epätoivon katkeroittama yllätys, jonka vaikutuksesta hän ei voinut olla
vuodattamatta kyyneliä! -- Olihan kaikki sittenkin menetetty,
vuosikautiset unelmat rauenneet, onni mennyt, suurin mitä olisi,
rakkaus! -- Tällä hetkellä tunsi hän taaskin mitä suurinta rakkauden
kaipausta, jota hän oli koko ikänsä etsinyt koskaan saavuttamatta -- --
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
--

Seuraavina viikkoina heräsi Aarniossa halu uusia rikkoutunut väli
eheäksi. Tähän kiihdytti häntä vielä tieto siitä, että Julia
seurustelisi lasisilmämaisterin kanssa. Epäluuloisuus sai myöskin uutta
virikettä lisäten haikeamielistä kaihoa ja itsessään huonommuuden
tunnetta. Kuva Juliasta väihkyi kirkkaampana, niiltä ajoilta, jolloin
ystävyys oli vielä rikkomattomana.

Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Julialle. Ne kirjeet sisälsivät
tunteekkaita, hulluuden huippuun kimpoilevia rakkauden purkauksia,
toisinaan täynnä vihaa ja katkeruutta, toisinaan taaskin melkeinpä
anteeksipyyntöjä. Mutta yhteenkään kirjeesen ei hän saanut vastausta.
Pyysi tavatakin, mutta mennessään Juliata esittämässään paikassa
tapaamaan ei tämä koskaan tullut. Sitten alkoi hän turvata sattuman
varaan kohdataksensa edes joskus kadulla, mutta eipä sitä näkynyt. --
Oli hävinnyt kuin tina tuhkaan.

Kuukausien kuluttua tuli kuitenkin vähä kerrassaan unhoitus kärsimysten
tilalle. Mutta sekin muutos tapahtui kiduttavan hitaasti. Muisto tuosta
iloisesta ja reippaasta naisesta jäi yhä mieleen, kuin utuisen verhon
takaa loistavana, vaikkakin päivä päivältä heikosti himmenevänä
valona....




XIV


Oli sunnuntai aamu helmikuun lopulla. Aurinko teki verkkaan nousuaan,
haalevansinervälle taivaalle, kuin hyisen pakkasen tahmetuttamana, joka
huokui kylmyyttä kaikkialla.

Kaupunki uinui vielä hiljaisuudessaan. Siellä täällä jo tosin kuului
yksinäisten kulkijain askelten kaikua, jossakin kauvemmalla ajurin re'en
ritinää niljakoilla kaduilla, mutta se tuntui siltä, kuin liike ja elämä
vasta raottaisi silmiään, pyyhiskellen niistä öisen unen tuomia
jätteitä, voidaksensa avoimin katsein alkaa uutta päivää entiseen
totuttuun tapaansa.

Lääninvankila jylhine seinämineen kaupungin laidassa, oli vaan omiansa
vaikuttamaan vakavia tunteita, etenkin sen kaupungin osan asukkaissa,
jossa sijaitsi, siitä, mitä heidän rauhaansa tämän hyvin järjestetyn
yhteiskunnan jäseninä sopi.

Samaisena sunnuntaiaamuna narahti avain äkkiä vankilan portin suuressa
ruosteisessa lukossa. Portti aukeni naristen ja sieltä astui ulos nuori
solakka mies, seisattuen kuin unissakävijä hetkeksi seisomaan,
huomatessaan edessään yhdellä kerralla pitkästä ajasta tarpeeksi valoa
ja raitista ilmaa, jota ahnain siemauksin hengitti.

Nuorimies hierasi silmiään, vielä kerran, toisenkin, mutta sitten
yht'äkkiä levisi onnekas ilme hänen kasvoilleen huulensa hymähtivät ja
silmissään leimahteli sisäisen hehkun synnyttämä salamoiva väike.

Hän oli taaskin vapaa, oikeutettuna astumaan pystyssä päin omia
teitänsä, työhön ja elämään! Eläköön vapaus!

Reippain askelin hän katua pitkin riensi siltaa kohti, joka johti
kaupunkiin. Ja niin kevyeltä hänestä tällä hetkellä tuntui, kuin olisi
vaikkapa voinut pilvissä liihotella, jos olisi ollut vapaana henkeänsä
ympäröivästä aineellisuudesta.

Kuin rauhattomasti nukutun yön jälkeen muistot ilkeistä unista vaivaavat
mieltämme, mutta jonka todellisuus ja päivä on omiansa poistamaan, niin
hänenkin mielessään harhanäkyinä ilakoi menneisyys.

Ensin ilmeni mieleensä Edvard Berg, mies, joka aikonaan oli saanut
hänet liittymään tuohon suureen liikkeeseen, mutta joka sitten, kun hän
oli uskaltanut rohkeasti hypätä yli aitojen, oli ollut ensimäisenä
miehenä toimittamaan hänet vankilaan. -- Opiksi se vaan oli ollut,
voidaksensa ymmärtää elämää semmoisena kuin se on, eikä haaveilijan
katseella, joka vaan johtaa erehdyksiin ja toimettomuuteen.

Suuren torin laidassa, jylseän juhlalliseen tyyliin rakennetun kirkon
korkeassa tornissa loisti kullattu risti ikuisen ristin symboolina yli
kaupungin. Hän muisti ristiä, joka oli asetettu kärsivän ihmiskunnan
hartioille, ja jota siihen olivat olleet nostamassa ne, jotka
voitonhimonsa kiihoittamana, ovat löytäneet voimakkaammaksi aseekseen
kansan pimeydessä pysyttämisen. Ales oli saatava sekin ja tilalle
jokaiselle vapaus kehitykseen henkisessä ja aineellisessa
hyvinvoinnissa.

Mikä oli sitten oikea onni, johon olisi pyrittävä ja joka olisi
mahdollisesti löydettävissä? hän vapaan mielikuvituksensa leimulla
ajatteli, rientäessään pääkatua kaupungin sydämeen, jo alkavaan elämään,
hyörinään ja korvia huumaavaan pauhuun. Eiköhän se sittenkin ollut:
tunne itsesi!? -- Sitähän se oli, jota hän ei ollut ennen täysin
käsittänyt. Työskentely kärsivän ihmiskunnan eteen, ilman itsekkäitä
tarkoituksia, siinä oikea onni, henkeä rauhoittava elämä ja autuus!
Siihen jo vakaasti pyrkimys oli taivaisiin astumista, maan päällä,
elämässä!

Näin ajatustensa siirtyessä sielunsa silmäin edessä, ja toisten sitä
mukaa tullessa tilalle, kuin panoraamassa ihmenäyt maailman
merkillisyyksistä, aukeni eteensä äkkiä kuva myöskin Juliasta.

Oliko hän tuota naista todellisuudessa rakastanut, tai suoremmin sanoen
käsittänytkään mitä se oikea rakkaus oikeastaan on? Hänen luuloteltu
rakkautensa olikin vaan ollut personoitua, äkkiä ihastumista, mutta sitä
mukaa kuin hän oli jatkanut seurusteluaan, ja vikoja oli mielestään
ilmennyt, oli hänkin kylmennyt. Eikö hänen päinvastoin olisi silloin
pitänyt enempi kiintyä rakkaudessaan...?

Hän muisti kerran puhuneensa, jotain tämän suuntaista Julialle, oli
lukenut semmoista, mutta ei ollut oppinut ymmärtämään sitä elämässä.

Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnelliseksi, voidessaan uskoa
löytäneensä johtavan langan oikeaan pyrkimyksessä. Ja olihan se jotain
toista! Hänen silmänsä olivat auenneet.

Rakkaus tulee olla, ja on, jotakin suurempaa. Sitä ei yhdistä toisiinsa
kuollut kulta, pyöreänä renkaana, eikä voi myöskään estää sitä
häipymästä. Hän oli vaan ihaillut, rakastunut ja pikiintynyt Juliaan
naisena, eikä ihmisenä!

Se oli siis vaan ollut puolinaista. Se oli vaan ollut varjo
todellisuudesta. Siksipä myöskin hän katui sydämensä pohjasta sitä, kun
ei ollut asettanut painoa, tuskinpa ollenkaan Julian henkiselle
kehitykselle, johon hänellä olisi ollut tilaisuus ja johon hänellä olisi
ollut enempi kuin velvollisuus. Saarnata luokkatietoisuutta, se on
velvollisuutemme! -- Kun ei hän tätä tehnyt, vaikkakin tavallaan
käsitti, oliko ihmettä jos nainen vaan voi asettua häntä tuomitsevalle
kannalle. Sitoihan hänet siihen jo ennakkoluuloisen kasvatuksensa ja
ahdasmielinen valoa kaihtava ympäristönsä!

Kaikkea suurta, jaloa ja kaunista pitää oppia rakastamaan. Mutta
voidaksemme työskennellä jo semmoisen saavuttamiseksi pitää ennen
kaikkea sydämemme sykähdellä jokaisen köyhän vaimon, sortuneen isän tai
pojan, sekä naisen hyvinvoinnille ja edistykselle. Se on ydin! Ja
toinen, että -- täytyy osata vihata!...

Se voi olla unelma, mutta sittenkin on se kaunein unelma. Joskaan emme
voi täydellisyyttä nähdä, on sinne tarmolla kehityttävä ja pyrittävä! Se
on korkein elämämme tehtävä, oppia ohjaamaan ja ymmärtämään ihmisenä
ihmisiä! Ei alakuloisena, ainainen rukous huulillamme, vaan iloisena,
uskovana ja luottamusta täynnä kuin nuorukainen, joka elämänsä keväänä,
rohkeinmielin reippaana ja nuorteana ohjaa askeleitansa miehuus-ijän
taisteluihin, kärsimyksiin ja vaaroihin. -- Sinne missä edistyksen
lippu liehuu ja merkkitorvet soivat, siellä kokoontuvat kerran
uudistuksien ystävät tulevien taistelujen ja voittojensa innostusta
uhkuvina, ikimuistoisina hetkinä.







--- Provided by LoyalBooks.com ---