JUOSEPPI LUMESSA

eli

Onnettomuus vaihtelehtaa onneksi


Tarina

BERTHOLD AUERBACH'ilta


Suomentanut Malakias Costiander.


Helsingissä,
G. W. Edlund'in kustannuksella.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa, 1863.


Imprimatur: L. Heimbürger.



SISÄLTÖ:

 1. Eikö jo päivä?
 2. Sointo keskeytetty, vaan ei häiritty
 3. Rajut Pentinpojat
 4. Martinan kotia palaaminen
 5. Päivä on pilvinen
 6. Kuinka kirkkoherra, sairaan tykö kutsuttu, vastaanotettiin
 7. Kello-Taavetilla
 8. Lämmin ja hupainen kirkkoherran huoneessa
 9. Kosiokulku ja karkaaminen
10. Isä, poikaansa etsivä
11. Kirkko pitää seisoa keskellä kylää
12. Missä Juoseppi?
13. Yötisen joukon edespäin kulku
14. Anna neuloo ja juttelee väsymättömästi
15. Lapsi, etsivä isäänsä
16. Maataan ja valvotaan Heljemyllyllä
17. Suurta pienessä tuvassa
18. Lapsen tähden
19. Yksi ääni sydänyön hetkenä
20. Jo tulee päivä




ENSIMMÄINEN LUKU.

Eikö jo päivä?


"Äite, eikö jo päivä?" kysyi lapsi nousten ylös vuoteella.

"Ei, ei vielä hetkeen. Mitä se on? -- ole hiljan ja makaa!"

Lapsi makasi ääneti vähän aikaa, ja kysyi taas äänehköön: "Äite, eikö
vieläkään päivä?"

"Entä mitä, Juoseppi? Ole nyt hiljan! Anna minun maata ja makaa itse!
Rukoile vielä kerran, niin kyllä uni tullee!"

Äite luki edellä vielä kerran lapselle sen ehtoorukouksen, sanoen sitte
päätökseksi: "Hyvää yötä, nyt!"

Lapsi makasi ääneti ison aikaa. Mutta kuulten äiden kääntäivän
vuoteellansa, huusi hän äänehköön:

"Äite!"

Ei saanut vastausta.

"Äite, äite!"

"Mikä nyt on? Mitä tahdot?"

"Äite, eiköhän ole jo päivä?"

"Sinä olet vallaton poika, sangen vallaton. Etkö taida suoda minulle
yörauhaa? Minä olen kovin väsyksissä, ollut kolmin ottein metsässä
tänään. Herätät minut vielä kerta, niin saan luvan käydä vitsan
metsästä, ja sen teenki mielelläni. Hyvää yötä nyt! Makaa makeasti!
Kuules, kello tornissa lyö kaksitoista."

Lapsi huokasi vielä kerran syvästi ja sanoi: "Hyvää yötä huomeneen
asti!" kätkevä sitte hiljaa päänsä tyynyihin. -- Se oli vähäinen pimeä
kammio, ullakolla, missä tämä kanssapuhe pidettiin. Ruudut pikkaisen
akkunan olivat jäässä, jotta kuun kirkas valo ulkoa ei taitanut
tunkeuta sisään. Äite nousi nyt ylös ja kumartui lapseen. Poika makasi
levollisesti ja syvästi, itse saattanut ei äite maata, ehkä kuinka
nopeasti olisi rientänyt takaisin vuoteellensa ja kokenut ummistaa
silmänsä. Äänehköön saneli hän itsellensä:

"Veisikö hän myös kotiin minun aviopuolisona -- sen uskon kuitenki,
kaiketinki, hän ei taida muka muuta, hänen täytyy -- veisikö hän myös
kotiin minun, -- kuinka paljon eikö hän kuitenkin ole rikkonut sekä
minua että lastani kohtaan? Vuodet eivät palaja! Ah, joka saisi elää ne
uudestansa, ja paremmin! Jos kerran on horjahtanut, niin saa sitte
kantaa kuormansa elinkauden, ei kukaan sitä purkaa. Olleeko tosi, mitä
ihmiset sanovat, että nuorena olin niin iloinen? Mutta mitä se
merkinnee, että lapsi kolmasti kysyi: eikö jo päivä? Mitä tuonee päivä
myötänsä? -- Ah, Uoti! Uoti! Etpä tiedä, mitä täydyn kärsiä, jos
tietäisit, et sinäkään saisi maata..."

Virta, pytingin takana juokseva, oli jäässä, mutta yön hiljaisuudessa
kuului veden kohina jääpeitteen alta.

Unettoman ajatukset seurasivat virran juoksua ylöspäin ja niinkuin
virta, juostuansa laaksot ja rotkot, seisahtuu Helje-myllyllä, siksikun
heti pauhaten putoo isolle vesipyörälle, niin pauhasivat ja pyörsivät
unettomankin ajatukset yön synkeydessä. Siellä myllytuvassa asui se
häijy neito, johon Uotin vanhemmat ovat luoneet silmänsä. Myllärin
tytär Elsa on aina kuulunut olevan hyvä neito, ja kuitenki taisi hän
käyttäitä niin häijysti... Mitäs tahdot myllärin Elsasta? Hän on
sinulle viaton. Mutta hän -- Uoti!... Unettoman kädet pusertuivat
yhteen ja äänehköön sanoi hän hammas-salveesta:

"Taitaisiko hän osottaita uskottomaksi! Ei, hän ei taida; jos
taitaisiki, niin minä en sitä kärsisi; minä menen sinne, kirkkoon,
Juoseppini kanssa. Kuitenkin, ei! Minä en ota poikaa mukaani; minä
menen yksin sinne; minä huudan kovasti: minä en salli sitä, minä olen
hänen morsiamensa! ja niin tahdon nähdä, jos joku pappi tohtii hänen
sitoa toiseen."

Virta juoksee taas tyyneesti ja hiljaa laakson tienoita. Muin siellä,
muin täällä seisoo rannalla lehtipuu, mutta tuolla ja missä vuorilla
kohoaa ylös tihku ja pitkärunkoinen hakometsä. Kohta putoo taas virta
yli kivien rotkoihin; kohiseva ja nopea on juoksu. Tuossa näemme yhden
merkki-kiven! "Nyt olemme jo kotona!" niin sanoi kerran Uoti tällä
paikalla, josta kuitenki vielä oli hetki matkaa Siltalaan, missä Uoti
Pentinpojan rikkaat vanhemmat asuivat. Se oli kaunis kesäpäivä -- eilen
oli jylistänyt ja salahmoinnut, jotta taidettiin uskoa ettei yhtään
puuta metsässä ollut jäänynnä pystyyn. -- Jaa, niin se on täällä
ylhäällä, niin ulkona metsässä, niin sisällä huoneessa -- usein on ryty
ja melske, niinkuin särkyisi kaikki -- ja päivänä sen perään on kuin ei
olisi mitään tapahtunut. Kaunis oli kesäpäivä silloin; kaikissa
noroissa juoksi vesi ja purot kiiruhtivat edespäin surinalla, niinkuin
tieten, elettävänä heillä olevan ainoasti yhden päivän -- ja päivänä
jälkeen olevansa kuin eivät olleetkaan olisi. Linnut laulavat, ja
neito, purolla sotkuva, täytyy myös laulaa; miksi ei hän laulaisi? on
niin nuori vielä ja murheeton! Hän taitaa monta laulua, opituita
isältä, joka niin somasti ja hyvin ymmärtää laulaa. Tuolla tulee useita
miehiä myötä virtaa, sillä siinä on tarpeeksi vettä, hirsiä lautata.
Katso, mikä sukkeluus! Tuossa tulee Uoti Pentinpoika, seisoen aarniolla
puurungolla; runko käännäksen ympäri, mutta Uoti on tottunut, hän pysyy
paikallansa ja pystyssä. Ja koska hän pääsee neidon kohdalle, laskee
hän hirren menemään; itse lujittaa hän airon virran pohjaan, kohoaa
sillä -- ja yksin hyvin harppauksin hoippaa hän rannalle. Neito nauraa,
nähdessänsä miehen väkevän, isoin vesisaappahin, häälyvän ilmassa;
mutta sydän vapisee koska mies äkkiä seisoo edessänsä.

"Minä olen jo aikaa tahtonut sanon sinulle, kiitoksia" -- virkkaa Uoti.

"Mistä sitte?"

"Siitä ettäs kestät äiteni tykönä!"

"Minä palvelen, saan palkkani ja täydyn jotakin sentähden kestää. Sinun
äites, hänen on itse vaikea. Hän riitelee meidän kaikkien Herramme
kanssa, että hän sallei veljes kuoliaaksi lyötää hakkauksen alla
metsässä. Ämmä marisee Jumalaa ja koko mailmaa, ja siitä on hänellä
itsellä pahin vaikeus."

Uoti katsoi neitoa suurin silmin. Änköittäen sanoi hän: -- "Sinä --
sinä olet -- sinä ..." Hänen nytkähytti kasvoissa; mutta juurikun aikoi
pitkittää, kohotti hän keksin ja huusi: "Ettekö tahdo kulkea! pois te!"

Hän juoksee nyt jokeen, jotta vesi präiskyy kauas ympäri, ja hirret,
yhteen rannan kierteesen päällyksyttäisin kokountuneet, syöksee hän
taas väkevällä väellä ulos virran juovaan.

Martina katselee hämmästyksin hänen menoansa. Mitä tapahtuu Uotille?
Hän katoo; neito kuulee hänen alaspäin virtaa huutelevan toisten
lautta-miehien kanssa; senjälkeen tulee taas äänettömyys.

Monena viikkona ei puhu Uoti sanaakaan Martinalle, hän tuskin
tervehtääkään. -- Syksypuoleen syövät lehmät sonnin kanssa niitulla.
Martina käy ohi niitun, alas mäkeä, vettä noutamaan lähteestä toiselta
puolen; silloin näkee Martina, sonnin äkkiä kohottavan päänsä ja
rupeevan juoksemaan. Näkyy kauniilta, kun raskas eläin hyppien juoksee
lähespäin; mutta paimenpoika huutaa peljästyksestä: "varo Martina,
sonni tahtoo puskea!"

Martina parkasee, kääntyy takaisin ja juoksee; mutta lankee. Hän kuulee
jo sonnin nuhkimisen, kohta sen jälkeen kuuluu sen mylvinäki pitkin
maata. Uoti on rientänyt paikalle, tarttunut sonnin sarviin ja pitänyt
pään alaspäin taivutettuna, siksikun toiset miehet ovat ynnä apuun
päässeet.

Martina on pelastettu, ja Uoti sanoo ainoasti: "Toisten, kun tulet
kulkemaan ohi niitun, niin älä ota päähäs tuota punaista vaatetta!"

Uoti on verinen, ja Martina kysyy: "Jumalan nimessä, eihän ole sonni
vahingoittanut sinua?"

"Älä huuda! ei se mitään ole; sonnin juoksi vähän verta kuonosta, ja
siitä olen saanut minäki päälleni. Mene nyt ja nouda vettä!" Sitte
kääntyi hän pois ja meni vähään lammikkoon pesemään itsensä.

Vasta siellä alhaalla lähteellä havaitsi Martina koko vaaran tästä
seikasta; hän ymmärsi nyt, missä vaarassa oli pyörinyt ja kuinka
Uoti oli hänen pelastanut. Hän itki, ja kyyneleet vuosivat myös
kiitollisuudesta ja ihailemisesta sitä väkevää, hyväsydämellistä miestä
kohtaan. Päivällisaterialla kuuli hän Uotin äiden, toruen, sanovan
pojallensa: "Sinä mar olet yksinkertaisin, hyödyttömin itikka mailmassa;
heittäyt hengenvaaraan, pelastaakses semmoisen tytön henkeä."

"Enpä tee niin enään," vastasi Uoti.

"Uskon kyllä sen," sanoi isä, leveästi nauraen. "Sitä et mar tee'kään
toista kertaa: seisahduttaa sonnin sarvista ja päästä itse hengissä se
on urostyö, josta koko pitäjä, luulen, saa pakista."

Uoti tervehti siitä hetkestä ystävällisesti Martinaa, vaan ei muuten
puhellut mitään hänen kanssansa. Hän näkyi ainoasti tytyväiseksi siitä,
että neito oli antanut hänelle tilaisuuden osoittaa varman näytteen
siitä väkevyydestä, kuin on tehnyt Siltalan isännät mainittaviksi koko
paikkakunnassa.

Yksi päivä seuraa toista! Vielä kerran seisoo Martina puron rannalla,
ja äkkiä näkee hän Uotin kookkaan muodon edessänsä.

"Voitko hyvin?" kysyi hän tervehdykseksi. "En!" -- tuli vastaukseksi --
"minä tunnen vielä jäsenissäni kauhun silloiselta, ja sinua tulee minun
kiittää hengestäni, niin kauan kuin minä"...

"Ei kestä puhua semmoista. Sonni ei ole oikeasti vihainen. Ei mikään
eläin ole vihainen, ei hevoinen, sonni eikä koira, ellei niitä ensin
härsytetä ja peljätetä... Mutta puhuakseni toista niin ... niinkuin nyt
on asia, niin ymmärrät kyllä, että minä tahtoisin sinulle sanoa,
kuinka"...

Hän ei taitanut puhua paljoa, mutta hänen silmäinsä katsannossa, jonka
heitti neitoon laskiessansa kätensä hänen olkapäällensä -- siinä
katsannossa makasi sorrettu, syvä, sisällinen helleys. Hän suuta antoi
hänen silloin ensi kerran; ja kukaan ei olisi uskonut Uotin taitavan
olla niin lempeän ja ystävällisen. Kuitenki tekee kipeätä, koska
tarttuu hänen kaulaansa; Uoti ei ymmärrä sen tuntuvan kovalta; ja
nauraaki somasti, koska Martina häntä siitä soimaa. Hän pyytää neitoa
siis: "opeta sinä minua kuinka sen tekisin paremmin ja herkemmin! Asetu
nyt tuohon puun pölkylle. Niin, jaa!"

Ja koska Martina nyt kiertää käsivartensa hänen kaulallensa, kantaa hän
häntä ympäri niinkuin vähäistä lasta, ja kuitenkin on neito itse sekä
suuri että kelvollinen.

He seisovat nyt rinnatuksin tammen alla, ja Martina katsoo ylöspäin
lehtien keskitse, joihin auringon säteet vinoon lankeevat.

"Katso, tuommoista kaunista puuta!" sanoo hän.

"Ei suurin kelpaa", vastaa Uoti, "siinä on enimmiten oksia, ei sen
pahempi runkoa lainkaan."

"En minä niin ajattele. Katsoa vaan, kuinka se nyt välkkyy kullalta ja
vehreältä!"

"On oikein, puu on kaunis," sanoo Uoti, ja hänen silmänsä ovat niin
lempeät, ja hänen vaurailla kasvoillansa leikitsevät väriseväiset
auringon säteet. Ensi kerran näkyi hän oivaltavan, että puussa
taidetaan muutaki katsella, ei ainoasti sen rakennusaineeksi
kelvollisuutta.

Niin usein kuin Martina on ajatellut tätä hänen katsantoansa ylöspäin
puuhun, on hän aina luullut kuin loistaisi se sama auringon säde
ikuisesti ja ei koskaan sammuisi.

Tarttuen Martinaa käteen niinkuin vannoaksensa, sanoi Uoti: "puun annan
minä seisoa sijallansa; sitä ei saa kukaan kantaa. Puu, sinä tulet myös
häihin! Eli ei, seiso sijallas, saat kuulla kaunista hääsoitantoa. --
Martina, lahjoita minulle jotakin."

"Minä olen köyhä, ei minulla mitään!"

"Ompa sinulla! minä näen jotakin, jonka tahtoisin saada. Tuon kiini
neulotun rintatikan tuossa nimines; anna se minulle."

"Mieluisesti minun sydämeniki tahdon niin antaa sinulle!" Sen sanoen,
ratkasi hän ulos paidasta sen hienomman rintatikan ja antoi sen
Uotille.

"Minä en anna sinulle mitään, sanoi hän, mutta katso ympärilles, niin
pitkälle kuin näet, kaikki ovat sinun!"

Tästä puheesta, kuinka rikas Uoti oli, ja kuinka köyhä Martina, tahtoi
murhe voittaa neidon; mutta Uoti piti häntä kädestä, ja silloin ei
mikään mailmassa ollut väkevämpi.

Se oli voittoisa, raivokas, kaiken unohtava rakkaus, kuin oli vallannut
heidät molemmat. Pian seurasi sekä kurjuus että murhe.

Uoti lähetettiin ensi kerran eläessänsä hirtten asioissa pääkaupunkiin
-- ja hänen poisollessansa ajettiin Martina häpiällä ja pilkalla pois
huonekunnasta...

Senkaltaiset olivat edesmenneet kuvat, onnelliset ja surkeat; ne
vaelsivat taas ohi Martinan silmäin, missä hän unettomana makasi
vähäisessä kammiossa, ullakolla.

Hän kätki silmänsä pään-alusiin. Kukko lauloi nyt kylässä merkiksi,
että puoliyö oli ohitse.

"Se on Lauri Pietarinpojan kukko, kun niin lauloi. Lauri on hankkinut
itsellensä yhden noista ulkomaalaisista kukoista. Kuinka leveästi ja
karkeasti se lauloi; hauskemmalta kuuluu meidän kotomaalaisilta. Lauri
on kuitenki hyvä ihminen, ja lasta kohtaan on hän niin sydämellisesti
hyvä ja herttainen. Hän tarkoitti kai hyvää sanoessansa minulle:
'Martina, minun silmissäni olet sinä leski, ja oiva leski päälliseksi!'
-- Jaa, mutta minun mieheni elää kuitenki! -- Minun tulee surkea sinua,
Lauri! mutta en taida -- en, en"...

Lepoa saamatta, odotti Martina päivää. Usein tuntui kuin olisi uni
tahtonut armahtaa häntä; mutta tuskin oli hän sulkenut silmänsä, kuin
taas vavahti horrosta. Hän oli kuulevanansa sen raivon äite Pentinpojan
ja näkevänänsä hänen kolkat, pilkkaavaiset kasvonsa -- ja äänehköön
sanoi Martina itsellensä: "eikö jo päivä?"




TOINEN LUKU.

Sointo keskeytetty, vaan ei häiritty.


Samana hetkenä, jona lapsi vähäisessä kammiossa oli häirinnyt äiden
unen, istui pappilassa kolme henkeä pyöreän pöydän ympäri salissa.
Siellä tuntui lämpöiseltä ja hupaiselta sisällä; lamppu pöydällä antoi
suloisen valon, totto-valkean ääressä kihisi muutamia omenia,
paistumassa, ja vesi vyöryi teekattilassa. Pöydän ympäri istuivat
kirkkoherran rouva, hänen nuorin veljensä, maanviljeliä, ja kirkkoherra
itse. Vaikka muuten erinomaisen kohtuullinen, näkyi kirkkoherra nyt,
suoverinsa kunniaksi, juovan lasin karvaampaa, jaa, seuruun vuoksi
polttelevanki. Kirkkoherra silmäili näkyvällä mielisuosiolla
suoveriansa, ja rouva vilkasi tuo tuostakin ylös neulomukseltansa,
jotta sisällisellä lempeydellä ikäänkuin paremmin mielehensä painaa
veljen ja puolison rakastetut muodot.

"Siinä sinä teit oikein," kertoi kirkkoherra, ja hänen hienoinen,
soikeain kasvojensa ylitse, kauniilla suulla, sinisillä silmillä ja
korkealla, kupuralla otsalla loisti vielä selkeämpi näky sisällisestä
mielisuosiosta, kuin tavallisesti. "Siinä sinä teit oikein, ettäs otit
aikaa ja tulit meille, mutta," lisäsi hän hymyten, silmätessään pyssyä,
ovensuu-nurkassa seisovaa, "sinun ampu-asees, luulen, ei tuota sinulle
paljoa täälläpäin, ellet onnistu tavata sitä sutta, joka nykyjään
tienoilla temmeltää."

"Minä en ole tullut ainoasti tervehtämään eli metsästämään," vastasi se
nuorimies raikkaalla, heleällä äänellä, "minä toivoisin myös panna
sydämellenne vanhempain pyynnön, että peräyttäisitte hakemuksenne
Salomaan seurakuntaan, ja odottaisitte siksikun avonaisuus ilmestyy
pääkaupungista."

"Pääkaupunkiin", vastasi kirkkoherra, "en tahdo milläkulla, ehkä kuinka
halajaisin asua läsnä rakastetun vaimoni vanhempia. Käytöstapa
pääkaupungissa ei kelpaa minulle. Se väärä vapamielisyys, kaikkiin
suostuva, on minulle yhtä inhoittava, kuin tuo teeskelty omantunnon
helleys, joka lakkaamatta etsii uusia lääke-pilettiä kipeän laumansa
hoidossa. Minun mielestäni pitää kasvettaman ylös ja vanhennuttaman
niiden ihmisten keralla, joissa jotakin toivotaan vaikuttaa. Minä siis
en harrasta muuttelemisia -- enkä olisikaan täältä pois hakenut, ellen
olisi ruvennut havaitsemaan itseäni liian vanhaksi seikkoihin tässä
seurakunnassa. Muuten tunnen itseni syvästi liikutetuksi raakuudesta
ja aivotusta vääryydestä, jota luultavasti en voi estää. Mutta,
ruvetkaamme nyt laulamaan!"

Hän nousi ylös ja, istuivat pianolle, alkoi alkusoiton lempinuottiinsa,
jolla rouva ja veli harjaantunehin äänin sitte kahden ynnä lauloivat:

    Onni, murhe tasatkaamme.

Oli kuin olisivat ystävät pusertaneet toinen toisensa kättä ja
syleilleet toinen toistansa, yhä sen alla kuin ne molemmat äänet
sointuvasti hengittivät nuottia helläsydämellistä.

Jo laulaessa oltiin kuulevinansa piiskan-näpäyksiä ulkoa. Nyt laulun
tauottua antoi uusi piiskan-näpäys itsensä selvästi kuulua ulkona
asuinhuoneen edustalla. Kirkkoherran rouva aukasi akkunan ja huusi
ulos yön synkeydessä: "onko siellä kukaan?"

"Juu, juu mutta!" vastasi karkea miehenääni.

Laulusta lämmittynyt kirkkoherran rouva sulki äkkiä akkunan kylmältä
yö-ilmalta. Nuori maanviljeliä tahtoi nyt mennä ulos katsomaan kuka se
oli; mutta peräänajatteleva sisär ei suvainnut sitä, sillä velikin oli
hiessä. Rouva lähetti siis yhden piian sinne alas ja vaikeroitsi sillä
välillä siitä, että miehensä, kukatiesi vielä samana yönä vilussa ja
pimeydessä, täytyi ulos retkille ja matkoille.

Piika palasi pian ja kertoi, että reki oli Siltalasta ja että kova äite
Pentinpoika pyytää herra kirkkoherraa kohta luoksensa tulemaan.

"Onko se Uoti Pentinpoika eli joen renki?" kysyi kirkkoherra.

"Renki se on."

"Anna hänen tulla ylös ja saada jotakin lämmintä, siksikun kerkeän
tulla valmiiksi!"

Kirkkoherran rouva rukoili ja pyysi miestänsä, ettei tänä yönä antauisi
hengenvaaraan, kulkemaan sitä pitkää ja vaivalloista matkaa Siltalaan.

"Jos lääkäri -- vastasi kirkkoherra -- on tullut kutsutuksi sairaan
tykö, saako hän kysellä ilmaa ja tuulta? Kuinka paljon vähemmän sitte
pappi!"

Renki tuli nyt sisään; kirkkoherra antoi hänelle lämpymän lasin ja
kysyi: "onko nyt äite Pentinpojan laita niin kova?"

"Oh, suita ei niin vaarallista olla. Hän voi hyvin vielä haukkua ja
sadatella."

Kirkkoherran rouva pyysi vielä miestänsä taivuttavilla sanoilla
viivyttämään menonsa aamupuoleen. Näkyi kuitenki kyllä tietävän,
ettei vastustuksensa mitään auttaisi; sillä näitä puhuessansa laski
hän konjakkia yhteen ylipunottuun pulloon, otti naulasta ison
lammasnahka-turkin ja pisti pullon sen taskuun.

Nuori maanviljeliä tahtoi seurata suoveria, mutta tämä kielsi ja sanoi
ovella: "jää sinä kotiin ja käy levolles aikanansa! Älä mene ulos,
äänes vaan sortuu, ja minä tahtoisin pyhinä kuulla sinun laulavan
kahden vaimoni kanssa. Sitä kaunista nuottia, jota äsken lauloimme; sen
pitää seuraaman minua tiellä".

Veli ja sisär seurasivat häntä kuitenkin alas pihalle, ja
viimeksimainittu, käärivä villavaipan ympäri kirkkoherran jalkoja,
sanoi tytymättömin äänin rengille: "Miksi otitte rekeä ja ette oikeata
pyörtävää vaunua?"

"Siellä ylhäällä ylimaassa on meillä paljon lunta."

[Saksanmaalla, missä asiat kuvataan tapahtuneiksi, lankee etenki jo
joulun aikaan korkeimmille vuorille lunta, vaan alamaat, ehkä
jäävuoretkin, ovat kauemmin paljaat. Suom. muist.]

"Jaa, niin on laitanne siellä ylhäällä Siltalassa; ette huoli kuinka
muualla on, vaikka tolkuttais itsensä turmiolle routaisella tiellä. Aja
nyt kuitenki kauniisti Pekkolaan! Varo itseäs, Ottoni, nouse reestä
Kermu-rinteessä! Ei vaan, istu paikalla, muuten taitaisit itses
kylmetyttää! -- Jumala varjelkoon teitä!"

"Hyvää yötä!" kuului hymisevästi vastaukseksi kirkkoherralta, missä hän
istui reessä turkinkaulus ylöskäännetty ja pää hyvin turvattu. Nyt
lähdettiin, ja kauan kuului ajokalu kirkuvan ja kolkkuvan routaisella
tiellä.

Veli ja sisär palasivat taas arkiosaliin.

"Minä en taida selittää sinulle, kuinka paljon minua ilahuttaa nähdä ja
kuulla sinun miestäs," sanoi veli sisärellensä. "Minä uskon melkein,
jota vanhemmaksi sinun miehes tulee, sitä paremmin ja enemmän jaloksi
muuttuu hänen rikas luontonsa!"

Kirkkoherran rouva nyökkäsi ja vastasi: "jaa, kyllä sinä rakastat minun
Ottoani, mutta et sentään taida etees-asettaa hänen sielunsa puhtautta
ja hyvyyttä. Sanokaat vaan ihmiset, ettei minun mieheni ole kyllin
kirkollinen; minä väitän hänen itse olevan kirkon! Hänestä tulee
jumaliseksi; tuskin ei tarvitse hän muuta kuin olla paikalla ja antaa
hyvät luonnonlahjansa vapaasti vaikuttaa; siveytensä, väsymätön
rakkautensa ja taipumaton rehellisyytensä, kaikki tekevät, että ihmiset
kaikki tarvitsevat ainoasti nähdä hänen, tullaksensa jumalisiksi ja
hyviksi. Senkaltainen on saarnoissansaki, niissä on jokainen sana
ytimellinen, sillä ne käyvät sielusta. Miehelläni on myös menestys:
ilkeys ja raakuus häpeevät hänen edessänsä ja täytyvät välttää. Ennen
karvasteli minua usein se ajatus, että mieheni korkealla ja vienolla
sivistyksellänsä oli vaadittu ikäänsä kuluttamaan raakain talonpoikien
keskellä; sittemmin olen oppinut havaitsemaan, korkeimman sivistyksen,
yksinkertaisen niinkuin raamatun, juuri täällä olevan oikealla
paikallansa."

Vaikea on päättää, kuinka jos se ihailus, millä sisär puhui, oli
suurempi kuin se, millä veli kuulteli häntä, niinkuin se on vaikea
sanoa, kuinka jos yhdelle hyvälle sydämelle ihastus katsella toisen
täyttä onnea on yhtä suuri, vähempi eli kukatiesi suurempi kuin itse
nautinto. Sillä kaikilla hyvillä ihmisillä on se onnellisuuden tunto
yhteinen, että taitavat lähimmäisessä löytää ja arvossa pitää sydämen,
joka on hyvä, puhdas ja ihmiskerno.

"Mitä tiedän missä hän nyt on", jatkoi kirkkoherran rouva, tirkistellen
eteensä, kuin olisi nähnyt sen; "nyt on hän isolla myrttipensaalla, ja
nyt he poikkeevat Pekkolassa; siellä käy aina tuuli. Kääräise hyvin
itses, Ottoni! Minä uskon vielä, sinun onnistuvan särkeä äite
Pentinpojan jäykän mielen, jaa, minä uskon sen, sillä sinulla on iso
voima! jaa, minä uskon, sinä vielä saat yhteen vihkiä Uotin ja
Martinan, -- ja silloin tahdomme mieluisesti jäädä paikallemme tähän
seurakuntaan."

Veli rohkeni tuskin keskeyttää innostunutta sisärtä, lopulta kysyi hän
sentään: "Mitä on oikein sanomista tuosta äite Pentinpojasta, ja keitä
sinä tarkoitat Uotilla ja Martinalla?" -- "No hyvä!" vastasi
kirkkoherran rouva, "istu tähän, niin tahdon kertoa sen sinulle. Minä
en kuitenkaan saisi unta ennen, kuin tiedän että mieheni on
onnellisesti pääsnyt katon alle."




KOLMAS LUKU.

Rajut Pentinpojat.


"Niitä löytyy vielä rajuja jättejä täällä ylhäällä metsissä, ja heistä
ovat Pentinpojat rajuimmat. Monta heitä, luulen, ei sentään ole, mutta
niin kuvattomia jättejä, ja rikkautensa tekee heidät ylpeämmiksi.
Siltalan nykyisen omistajan isä kutsuttiin Pauhu-Pentiksi, ankaran
äänensä tähden. Hänen paras huvituksensa oli, että, syötyänsä
jossakussa laskupaikassa, hierteli tinalautaiset kokoon oikeiksi
kuuliksi. Nykyisen omistajan oli välistä, nuorempana kun kävi
jossakuissa tanssipidoissa, tapana kanniskella taskuissansa semmoisia
rautavaajoja, kuin käytetään metsänhakkauksessa. Senkaltaisilla
vaajoilla pitkän jakkunsa taskuissa taisi hän, hyvin arvattavasti,
kyllin etäällä pitää riitakosiat ja muut tanssaajat. Sitte sen ajan
kantaa hän nimeä: Vaaja-Pentti. Kerran kielsi Pauhu-Pentti poikansa
viipymästä yli työtä Venkerässä, missä tämä piti vierastaman yksiä
häitä; sillä pojan piti päivänä jälkeen oleman kotona niittämässä yhtä
niittua Vehrärinteen alla. Kova huonekuri ja kuuliaisuus on aina ollut
Pentinpojilla. No hyvin! Poika menee häihin. Aamulla jälkeen käy isä
niitulle, ja ei ensin näe mitään, mutta kuulee tanssisoiton. Lopulta
äkkää hän eriskummaisen haamun niittämässä. Se on poika, kun käy
tuimasti edespäin viikatteinensa, ja hänen niittäessänsä soi kihnupeli,
jota kantaa selässänsä, isossa kesselissä. Saatuansa niitun näin
niitetyksi, palasi Vaaja-Pentti tanssaavin askelein ja pelikoneen
soidessa häätaloon Venkerässä. Sananlasku sanoo: paljon taidetaan
varastaa, vaan ei myllynkiviä. Sentään teki Vaaja-Pentti kerran
myllärille Helje-myllyllä sen pilan, että yhtenä yönä kantoi
myllynkiven puoliväliin ahdetta ja heitti sen siinä tienojaan. --
Vaaja-Pentillä on ollut kaksi poikaa, Antti ja Uoti. Vanhin, Antti,
ollut ei niin erinomaisen väkevä, mutta äideltänsä perinnöksi oli hän
saanut sitä enemmän kavaluutta ja pahantapaisuutta. Antti vaivasi väkeä
Siltalassa paljon; vaan eräänä päivänä tuli hän metsänhakkauksessa
kuoliaaksi lyödyksi puulta. Jutellaan -- ja Oton edellinen kirkkoherra
päätti vissiksi -- että metsänhakkaajat olivat sen niin ehdollisesti
säälineet. Sitte sen ajan on äite Pentinpoika, ennenkään ei erinomaisen
lempeä, muuttunut oikeaksi pedoksi; hän kutsutaanki 'kärmeeksi'. Hän on
se ainoa pitäjäässä, kun vihaa miestäni, ja vaan sentähden ettei
mieheni anna jokaisen kuolevan, jonka tykö kutsutaan, ripittää itseänsä
ja tunnustaa ehkä jos olevansa pojan murhaaja. Puu, joka kuoliaaksi löi
Antin, makasi kauan liikuttamatta metsässä; mutta eräänä päivänä sitte
käski kärme karsia rungon. Koska tämä niiltä toimitettiin, jotka olivat
olleet ynnä metsässä tapaturman tapahtuessa, miltä Antti kuoliaaksi
lyötiin, seisoi äite Pentinpoika työväen vieressä. Hän havainnu ei
sentään mitään, ja nyt käski hän, että risut piti koottaman yhteen
läjään. Risut sytytettiin ja samoihin pantiin myös kuolleen vaatteet
poltettaviksi. Kärme seisoi tämän tulirovion ääressä, huutaen
tavantakaa: 'Palakoon niin se tai ne, jotka ovat Antiltani hengen
ottaneet!' Iso joukko juhtia valjastettiin sitte puurunkoa taloon
vetämään. Matka oli sentään järin pitkä ja louhikko, saada edes sitä
aarniota hirttä. Silloin käski äite Pentinpoika, että runko piti
sahattaman kolmelle kappaleelle ja taloon vedettämän. Sitte ovat kolme
hirren pätkää maanneet Siltalassa, läsnä käytävää isoon pytinkiin. 'Puu
makaa siinä ja vartoo käytettää hirsipuuksi sille, joka on minun
Anttini kuoliaaksi lyönyt!' on äite Pentinpojan tapa usein sanoa.
Erittäin ilahuttaa se kun joku vieras kompastuu niihin hirvittäviin
pölkkyihin. Vainajan kunniaksi on hän muuten antanut, tien oheen
Helje-myllylle, pystyttää yhden niin kutsutun kuvapatsaan.

"Poikaa Uotia kohtelee hän hyvin äitepuolisesti; sanotaan antavan
hänelle selkäänki, niinkuin olisi hän lapsi ja ei iso, täysikasvoinen
mies. Uoti kärsii sen sentään, ehkä hänkin on jo näyttänyt merkin
jättivoimasta. Kerran, kun tuli sepälle kyläksi, löysi hän siellä yhden
talonpojan, kauppailevan hevoista. Kehuakseen tavaraansa, sanoi
talonpoika: 'Elukka on oivallinen; se kestää siinä kuin kolme muuta
hevoista!'

"'Ohhoh!' huusi Uoti niin ankarin äänin, että talonpoika peräytyi ja
oli vähillä langeta lysyyn.

"'Ohhoh!' sanoi Uoti, 'tahdotko panna elukan tuosta täyttä hintaa
vastaan rahassa, niin lyön vetoa, että kolmin taakoin kannan vaunut,
hernesäkit ja kaikki tuonne kauas kapakkaan!'

"'Mene hiiteen!' vastasi talonpoika.

"Hevoinen riisuttiin. Uoti otti ensin hernesäkit, tyhjensi ne yhteen
isoon pakkaloimeen ja kantoi kaikki tyyni kapakkaan; sitte kantoi hän
vaunuvaljaat -- lopuksi neljä suurta pyörää, kaksi kummallakin
olkapäällänsä. Vihdoin kysyi hän hämmästyneeltä talonpojalta: 'No!
eikös kaakki ole minun?'

"Sitte sen on Uoti saanut ison arvon väkevyydestänsä ja kutsutaan
kempiksi. Uotin isä on sangen ylpeä, ja pojan arvo ilahuttaa häntä;
mutta kavahtaen pahaa vaimoansa, ole hän ei sitä malttavanansa.

"Meidän akkunasta täältä näemme, tuolla toisella puolen polkua,
vähäisen huoneen. Siellä asuu Kello-Taavetti, niin kutsuttu siitä, että
tekee seinäkello-päällisiä. Hän on yksi vähimmän voivista pitäjäässä,
mutta oikea kunnonmies. Hänen kynttilänsä on usein viimeksi sammuva
kylässä, sillä hän on ahkera työssänsä ja ahkera raamatun lukemisessa.
Hän on seitsemäntoista kertaa läpi lukenut raamatun kannesta kanteen.
Hänen pipliansa -- jota kerran tapasin saada katsella -- näyttääki
sangen erinomaiselta -- taitaisipa sanoa rikki murennetulta. Sillä se
on maltettava, että Taavetti lukeissansa noudattaa neljin sormin
puustaveita. Puhutaan Kello-Taavetin olleen nuoruudessa erinomaisen
iloisen ja rakastetun kaunisten laulujensa tähden...

"Taavetin vaimo on yksi noista erinomaisista luonnoista, jotka kaiken
ikänsä puoleksi makaavat! He käyvät ympäri, tekevät askareensa oikein,
vaan eivät muuten osoita yhtään liikutuksia, ilosta enempää kuin
murheestakaan. Lisäksi sen on vaimoraukka viime vuosina tullut melkein
perin kuuroksi. Hänellä on ollut viisi tytärtä. Neljä ovat seuranneet
ulosmatkustajia Amerikaan. He ovat jo naimisessa ja kirjoittaneet
perään vanhempiansa, mutta Taavetti, vaikka kuinka köyhä, pitää kiini
vanhasta maasta...

"Taavetin nuorin tytär, Martina, oli aina isänsä kopeus ja ilo; sillä
hän istui ensimmäisnä kyläkoulussa. Sinä et taida etees asettaa kuinka
senkaltainen lapsi kylässä arvoitetaan -- erittäinki jos on tyttö.
Hänelle osoitetaan kaikellainen kunnioitus. Martina oliki siivo ja
kaunis lapsi. Hän oleskeli usein täällä kotona meillä; sillä mieheni
piti paljon lapsesta. Hän oli täyttänyt viisitoista, kun laskettiin
ripille, ja jotakuta kauneempaa olen harvoin nähnyt, kuin koska hän
yksinkertaisessa, mutta siistissä vaatetuksessansa edes astui alttarin
liinalle. Joku päivä jälkeen tapasi mieheni kohdata Martinan ulkona
kedolla. Hän sanoi olevansa sitte lukuajan päädyttyä kuin pois ajettu
vanhempain kodosta. Lapsi raukka! hän tuliki pian kodosta mailmaan
pakoitetuksi! Ollut ei muuta kuin kuudentoista, koska hän meni
Siltalaan palvelukseen. Pentinpojat antavat hyvän palkan, sentään ei
ole heillä yksikään palkollinen pysynyt kauempaa kuin yhden vuoden.
Martina oli siellä kuitenki kaksi kokonaista vuotta..."

Äkkiä keskeytettiin kirkkoherran rouva kertomuksestansa, edespäin
pitkäänsä, läpi kylän kulkevalta kilinältä.

"Mikä se on?" kysyi Edvard.

"Rengit Helje-myllyltä jauho- ja riista-säkkinensä. Olisin kernaasti
jollakulla rengeistä lähettänyt muutaman sanan; se on nyt kuitenki
myöhäistä."

Kirkkoherran rouva syventyi taas ajatuksiinsa; viimein herätti hänen
niistä veli, joka kiivaasti kehoitti häntä pitkittämään kertomustansa.

Kirkkoherran rouva alkoi taas.




NELJÄS LUKU.

Martinan kotia palaaminen.


"Yhtenä lauvantai puolipäivänä edellä metsumaarian istui yksi
vaimonhaamu köyryssä erään, virran puolelta jyrkän, kallion verhossa.
Silloin tulee ompelia Anna, joka oli saanut sen ällin, että
paluumatkalla Helje-myllyltä ottaa katsellaksensa sitä paikkaa, missä
hän kerran lapsena oli käynyt harhaan.

"Anna on hyvin taika-uskoinen, ehkä kukaan ei taida saarnata enempää
sitä vastaan kuin hän. Koska hän nyt lauvantaina kävi kallion ohitse ja
äkkäsi haamun, huusi hän korkeasti. Aaveellinen haamu nousi ylös; se
oli Martina. Hän katsoi Annaan, ja valitti hänelle, kuinka oli aikonut
itsensä tappaa, mutta että hänen täytyi elää lapsen tähden; vaan heti
koska se oli tullut mailmaan, piti hänen tekemän lopun hengestänsä.
Anna lupasi silloin ruveta kummiksi lapselle. Näillä paikoilla,
niinkuin tiedät, uskotaan että lapsi, jolle ennen syntymistä luvataan
kummiksi, sen kautta tulee onnelliseksi täällä ajassa ja autuaaksi
toisessa mailmassa. Anna viipyi kauan Martinan luona, lohduttamassa
häntä, ja onnistuiki vihdoin saada hänen kanssansa kylään.

"Se oli jälkeenpuolipäivä; minä istuin mieheni kanssa puutarhassa.
Silloin kuulimme tuolta toiselta puolen virtaa valitutushuudon, joka
tunki läpi luitten ja ytimen. Tuskin olimme nousneet ylös norosta,
ennenkuin Anna juoksee vastaamme, hengästynyt ja kalpea. 'Herr
kirkkoherra, joutukaatte Jumalan tähden Kello-Taavetille! Hän tahtoo
tappaa Martinan,' ähkyi hän.

"Minä tahdoin ynnä; mutta Otto kielsi, ja etääntyi itse kiiruhtavin
askelein. Kun Anna oli kerjinnyt vähän malttamaan mielensä, tarjosin
minä hänelle kupin kahveeta. Hän kertoi minulle sitte Martinan
lankeemuksen ja heidän tulonsa kylään. Koska Taavetti, tuvan edessä
puita hakkaava, oli havainnut tyttärensä, nosti hän kirveen häntä
kohden, ikäänkuin olisi tahtonut hänen tappaa. Tytär päästi silloin
huikean huudon, monta naapuria tuli sinne, ja kirves otettiin pois
Taavetilta. Raivossansa oli hän sitte asettunut tuvan ovelle, ja
kalliisti vannonut, kuristaa Martinan jos rohkeni yli kynnyksen. Joukko
kylänvaimoja, sillaikaa kokoontuneita, pakoitti kuitenki pois Taavetin,
ja vei Martina raukan isänmajaan. Koska hän siellä sattui silmäämään
ehtoollistodistustansa, seinällä lasissa ja raameissa, parkasi hän
sydäntä viiltävästi, ja kaatui takaisin kuin kuollut. Me koetimme
saattaa häntä virkoomaan, mutta Taavetti ei tahtonut sitä. Hän huusi
kerta toisen perään. 'Älkäätte herättäkö häntä eloon, sillä minä tapan
hänen sitte! Herra Jumala! neljä lasta on minulta mennyt pois, ja
tämä...'

"'Hän rynkäsi tässä silmänräpäyksessä varsin raivokkaana kohden
uupunutta tytärtä. Täydyttiin väkisin pysyttää häntä, ja minä kiiruhdin
tänne.' Niin päätti Anna kertomuksensa.

"Viipyi kauan ennenkuin mieheni palasi. Vihdoin näimme hänen tulevan,
Taavetti kainalossa. Viimeksimainittu hoiperteli käydä kuin sokea;
hänen oli hattu syvästi painettu silmille ja änköitti murtaen puhua:
'Herr kirkkoherra! minä rukoilen, antakaatte sulkea minä sisään, minä
olen mieletön, en taida hillitä itseäni! Minun lapseni, minun paras
ja ainoa lapseni! Hän oli minun kruununi, niinkuin olimme sen
kirjoittaneet hänen ehtoollistodistukseensa -- ja sentään hänen... Ah,
herr kirkkoherra, koska näkee lapsensa syövän ja kuinka syöminen sille
maittaa, kuinka paljon eikö ihastu siitä, jaa seitsemän kertaa enemmän
kuin jos itse söisi. Ah, kuinka eikö hoida senkaltaista lasta ja
iloitse, että se vauristuu ja kasvaa, että se puhelee jotakin, mikä on
hyvää ja siistiä, että se käyttää itsensä hyvin ja on oppivainen
koulussa, että se toimittelee vähiä asioita -- ja silloin tulee eräs
ihminen ja turmelee tämän kaiken! Minun toiset lapseni ovat
ulosmatkustaneet, he elävät, mutta minun ei ole hyvää siitä. Martinani
on ollut kotona, hän elää silmäini edessä, ja on sentään minulle kuin
kuollut. Minä mietiskelen, enkä voi käsittää...'

"Nyt sattuivat hänen silmänsä minuun ja nuuskuttaen pakasi hän: 'Rouva
kirkkoherran, tekin piditte hänen aina niin rakkaana! Tyttäreni on
antanut minulle kuolemahaavan, minä tunnen sen...'

"Se onneton taisi vaivoin seisoa jaloillansa. Me veimme hänen sisään
meille, ja siinä istui hän kyllä hetket aikaa, kuin hengetön; hän piti
kätensä kasvoillansa, ja sormien välistä vuosi herkkiä kyyneleitä.

"Vihdoin nousi hän ylös ja lausui: 'Jumala palkitkoon teille teidän
hyvyytenne, herr kirkkoherra! Tuossa on käteni, etten tahdo mitään
pahaa lapselleni. Jumala on rankaisnut minua hänen kauttansa, olinkin
ylön kopea lapsistani, erinomattain hänestä! Martina raukka minun tulee
surkea häntä; hän on nyt sangen onneton.'

"Mieheni tahtoi seurata Taavettia kotiin; mutta tämä kielsi sen
kuitenki, sanoen:

"'Minä saan luvan toki tottua käymään yksin tietäni. Olen ollutkin ylön
kopea. Pääni on kallistettu hautaan. Vielä kerran tuhannen kiitosta!
Jumala palkitkoon sen teille!'

"Se muinen kopea mies hiipi nyt edes niinkuin hengensairas pitkällisin
askelein.

"Mieheni ei virkannut sanaakaan siitä, mitä oli kokenut Taavetin
tuvassa; mutta muut ihmiset juttelivat sen sijaan, että mieheni
kärsivällisyys ja ihmisrakkaus olivat tulleet pannuiksi kovaan
koetukseen. Harvoin olenki -- jos koskaan -- nähnyt Ottoa niin
väsyksissä, kuin sinä hetkenä, jona Taavetti meiltä läksi.

"Anna piti puheensa ja seisoi kummina vähälle Juosepille ja isä Uoti
tuli myös kylään ristiäisiin. Uoti olisi suonut Taavetin tulla
saattamaan häntä läpi kylän, saadaksensa näyttää kaikille, kuinka
suuressa arvossa hän piti Taavetin. Tämä ei kuitenkaan myöntynyt
siihen. Puhutaan että Uoti kotona on saanut kalliisti palkita
käymisensä kylässä -- ja sitte sen vartioitaan hän pahalta äideltä
niinkuin vanki.

"Taavetti oli aina hyvin ahkera kirkonkäviä; mutta sitte vähän Juosepin
syntymän viipyi kaksi kuukautta, ennenkuin hän tuli kirkkoon. Joka
kerta kuin soitettiin jumalanpalvelukseen, lausui hän valittaen, ettei
rohjennut häpeän tähden käydä ylös Herran huoneesen. Sillä välillä,
uskoen ettei sitä kukaan nähnyt, otti hän pojan käsivarsillensa ja
kanniskeli häntä mielellänsä ympäri tuvassa.

"Taavetti on kuin äite huolta pitänyt lapsesta. Hamasta siitä kuin
poika on ruvennut kävelemään ja juoksemaan, ovat äiden isä ja
lapsenlapsi uskollisesti noudattaneet toinen toistansa. Jos Juoseppi
leikittelee toisten lasten kanssa kylässä ja näkee äidenisän tulevan,
jättää hän heti leikin ja toverit, ja liittyy seuraamaan Taavettia. Jos
olisi helpompi turmella lasta, kuin oikeammin on, niin olisi Taavetti
sen jo tehnyt turhamaisuudellansa; sillä hän elää melkein yksin ja
ainoasti tyttärensä lapsen nimin ja mainein. Jokapäivä kertoo hän
jonkun älykkään lauseen vähältä Juosepilta. Taavetti ei aavista, paitsi
rehellisyyttänsä muuten, valehtelevansa lapselta monta lausetta, jota
ei ole puhunut. Joka kerta sentään kuin äidenisällä on jotakin
kerrottavaa vähän Juosepin ymmärryksestä, lisää hän tavallisesti: 'Jaa,
jos olisimme ehtineet kaksikymmentä vuotta edemmä ajasta, niin olisi
koko tienoolla paljon kerrottavaa Juosepistani! Minä kuulin itse joku
päivä sitte siltä vähäiseltä pojalta yhden lauseen, joka hänestä
todistaa erinomaisesta peräänajatuksesta. Täällä kylässä oli samana
päivänä yksi lapsi syntynyt ja toinen lapsi siirtynyt pois ajasta.
Juoseppi lausui siitä äidenisälle: Eikö tosi, äidenisä! kun synnytään,
niin nukutaan taivaassa ja herätään maan päällä, kun kuollaan, niin
nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa?'"

"Miksi et kerro jotakin Martinasta?" kysyi nyt herr Edvard
sisäreltänsä, kirkkoherran rouvalta.

"Hänestä ei ole paljon kerrottavaa -- vastasi sisär -- hän elää
hiljaisesti ja ahkerasti, auttaen mieluisesti siinä huoneessa, kuta
hätä ja tauti ovat tulleet etsiskelemään. Hän ei puku paljon.
Taavetille on hän alammainen ja rakastaa häntä sydämmellisesti. Sen
palkitseekin isä parhainpäin hänelle rakkaudellansa vähää Juoseppia
kohtaan".

"No, entä Uoti Pentinpoika sitte -- mitä hän aikoo?"

"Uoti elää hiljaisesti ja ääneti ja -- niinkuin jo mainitsin --
vartioitaan kuin vanki vanhempiensa talossa. Hän kärsii tätä ja
uskoo tehneensä kaikki, mitä taidetaan tarvita, kun pysyy siinä
päätöksessä: että, ellei hän Martinaa saa, niin ei hän mene naimiseen.
Luonnollisesti kokee äite kaikkia, vapauttaaksensa häntä Martinasta.
Niin on tehty Martinalle kiiltäviä tarjomuksia, lähetetty hänelle
kosioita, ja Pentinpojilta on luvattu rikkaat antiaiset ja
läksiäislahjat; mutta Martina ei tahdo lainata korviansa näihin
kaikkiin. Hän vastaa vain: 'Minä taitaisin saada toisen miehen, jos
tahtoisin, olkoon; mutta Juoseppi ei saa toista isää, jos ainaki kuinka
tahtoisi.'

"Täällä kylässä on yksi orpana Martinalle, hyvinvoipa suutari, nimeltä
Lauri Pietarinpoika. Hän on nuorimies, näkyy kuin ei tahtoisi mennä
naimiseen, niin kauan kuin hänellä on yksiki kipenä toivoa, että
Martina ottaa hänet. Punaisin naamoin ja nikutuksin puhuessa, on
hänessä jotakin erinomaisen naurullista; hän pakiseeki niin ristiin,
että on vaikea eroittaa, mikä yksivakaisuutta, mikä leikkiä.
Eloisuutensa ja avullisuutensa tähden on hän hyvänä pidetty kaikilta
vaimoilta kylässä. Martina hyvänä pitää hänen samalla muotoa, kuin
muutki vaimot -- ja mikään naiminen ei tule kysymykseen...

"Jumalan kiitos!" keskeytti tässä kirkkoherran rouva, "nyt on Otto pian
matkan perillä ja katon alla, jos ei, jonka Jumala estäköön! mikään
vahinko häntä ole kohdannut. Enempi kuin mitkään muut iloiset äkkitulot
jouluksi, ilahuttaisi se minua, jos mieheni onnistuisi murtaa äite
Pentinpojan kankean sisun. Uotin isä myöntyisi sitte kohta -- ja me
saisimme pysähtyä tänne -- sillä se sama ikävä Uotin ja Martinan, on
pakoittanut miestäni etsimään itseänsä pois täältä. Kärme, sanotaan
sentään, tahtoo huomispäivänä kihlata Uotin Myllärin Elsalle. Elsa
raukka on saanut nuoren äitepuolen, ja sentähden tahtoo hän mieluisesti
päästä pois, joutuisi hän sitte vaikka mihinkä. Siltalan ja Heljemyllyn
suvut ovat etevimpiä paikkakunnassa, se tahtoo sanoa rikkahimpia. Minä
saan kuitenki tunnustaa, en tahtovani elää sitä päivää, jona Uoti Elsan
kera kirkkoon astuu. Kuinka paljon murheellisempaa se sitte on
puolisolleni! Kuinka karvastelisi se häntä, että, koska hän on
velvollisuudeltansa vaadittu vuodattamaan rikasta sydäntänsä
sanankuulioillensa ja saarnaamaan heille jumalisuutta ja ihmisrakkautta
-- hän silloin näkisi edessänsä kirkossa istuvan ihmisiä etevimmissä
penkeissä -- ihmisiä, joista ei taitaisi pois kääntää katsantoansa --
tietäen että näille ihmisille on kaikki, mitä hän voi sanoa, ainoasti
tyhjiä sanoja, ilman johtoa! Kuules!" keskeytti kirkkoherran rouva --
"tornikello lyö kaksitoista. Nyt on Otto katon alla! Nyt tahdomma meki
käydä levolle."




VIIDES LUKU.

Päivä on pilvinen.


Martina oli levoton kaiken yösen, eikä saanut unta. Hänestä oli, kuin
olisi hän tahtonut juosta ylös ja ulos mailmaan, äkkiä muuttaaksensa
koko elämänsä. Yksi kukko alkoi toisen perästä laulamaan, sen jälleen
ammui yksi lehmä, heti haukkui yksi koira -- päivä oli tulossa. Martina
nousi nyt ylös ja teki valkean huoneesen. Se oli tosin varaista, mutta
tänäin piti laitettaman erinomaisempi suurustaa, sillä Anna oli tuleva
neulomaan Juosepille uuden jakun vehreästä mansjesteristä. Pöydällä
makasi vielä rihvelitaulu edellisen päivän ehtoolta. Vähä Juoseppi oli
taululle kuvannut yhden mokoman ison miehen, hirvittävän näköisen -- ja
itse oli hän siitä sanonut, kenenkään kysymättä: "Se on minun isäni!"
Se oli Martinasta jotakin sangen erinomaista, koska hän taululta pois
pyhkäisi lapsen piirustuksen. Kuinka? taisiko hän myös palauttaa mitä
hän edellisen päivän ehtoolla oli virkannut lapselle sen isästä, ja
kuinka hänen piti tuleman tänäin. Sentähdenhän oli lapsi yön kuluessa
kolmasti kysynyt: "Eikö jo päivä?"

Martina tirkisteli kauvan liehuvaa valkeata ja, itse tietämättänsä,
lauloi hän:

    Rakkaus polttaa sydäntä,
    Luja rakkaus palaa,
    Ah, kuink' on sydän iloinen,
    Joka vilppiä vihaa.

    Käyn mä ulos aamuhetkin,
    Kaikki katsovat mua;
    Silmäni on kyyneleissä,
    Unoksiss' en unohda.

Martina kävi ovelle; tuuli puhalsi kylmästi; hän käärei hyvin ympäri
päänsä ja kaulansa punaisen villavaatteensa, otti ämpärit ja vaelsi
kaivolle.

Päivä on kylmä; kaikki kaivot ovat jäässä; mutta lähde kirkon vieressä
juoksee vielä. Iso joukko naineita ja naimattomia vaimoja seisoi ympäri
lähteen kantta, ja kun joku huolimattomasti ammentaen läikkäsi vettä
maahan, nostettiin iso huuto ja meteli, sillä läikähtänyt vesi jäätyi
kohta ja teki vaikeaksi seisomisen jäätiköllä. Aamu-aurinko vilahtaa
näkyviin ainoasti hetkeksi, mutta kätkeyy kohta sitte pilvien taakse,
ikään kuin olisi peräytynyt. Maa on kivikova kylmästä, vaan paljas;
ainoasti kukkuloilla ja vuorilla on lunta.

"Onko tosi," kysyi yksi vanhempi vaimo tulevalta Martinalta -- "onko
tosi että kirkkoherra yönä menneenä on tullut kutsutuksi anoppis tykö?"

"Minä uskon," sanoi toinen, "että appes mieluisesti tahtoisi
hirrestä, joka kuoliaaksi löi Antin, kehätä kistun ja siihen panna
kotoperkeleensä!" "Hyvä olisi, jos hän, se häijy ämmä, tahtoisi pian
koota kokoon; sitte tietysti saisit Ollisi."

"Minä puolestani," virkkasi neljäs, "antaisin rukoiltaa kärmettä
kuolemaan. Hoetaan, että räätälinvaimo Venkerässä ymmärtää sen keinon".

"Turhia," hörähti eräs toinen, "rukoukset eivät siinä auttaisi -- kärme
lukee paljaita noitumuksia, siksikun kuolee."

Niin kuului vaihteleva puhe ympäri Martinan. Koska viimemainittu oli
täyttänyt ämpärinsä, läksi hän sieltä sanoen: "Älkäätte puhuko niin
jumalattomia, onhan nyt juhla-aatto."

Martina käveli kotia päin viivyttelevin askelein, ikään kuin olisi
vaimoilta lähteellä kuultu pakina pidätellyt häntä -- ja hänen
sydämensä varsin lämpeni, kun se taikamainen ajatus nousi hänessä, että
Juoseppi oli levoton ollut, saanunna salatuilta voimilta aavistuksia
niistä kuin tapahtui ja oli tapahtuva. Hän muisti kuinka yöllä oli
itseksensä soimannut Uotia siitä, ettei hän myös kärsinyt, -- ja nyt
oli kärsiminen häntäkin etsiskellyt...

Vaimot lähteellä eivät kiiruhelleet; vaan seisoivat lähteen tykönä
vielä ehkä astiatki ja ämpärit olivat täytetyt -- ja pakisivat
Martinasta.

"Martina tahtoisi nyt kernaasti mennä pappilaan uutisia kuulemaan."

"Tyttö on jotenki tyytymätön -- vanha Pentti on tarjonnut hänelle kolme
tuhatta riikintaaleria, jos tahtoisi jättää vaatimuksensa, mutta hän ei
tahdo."

"No, jaa! vanha Taavetti ei tahdo myöskään."

"Ei, katsos! hyvää huomenta, Lauri Pietarinpoika!" kuului nyt äkkiä.

"Kuinka kanat jaksavat, hyvin vaan, luulen!"

"Onko tosi, kuules, että kukko puhuu hispanialaista? -- ymmärrätkö
sinäkin ehkä sitä kieltä?"

Näin tervehdettiin sitä miestä, joka nyt nauru-suin, leviöin kasvoin
oli lähestynyt lähdettä.

"Martina oli äsken tässä," sanoi nyt eräs vanhempi vaimo pois
mennessänsä, "tyttö tulee kyllä pian takaisin."

Hymy Lauri Pietarinpojan kasvoilla kiitti sen hyvän sanoman edestä.

Laurin täytyi nyt ei ainoasti odottaa siksikun kaikki olivat saaneet
vettä, vaan myös huvikseen autella siihen kaikkia. Juuri kun hän
lopuksi kousulla täytti omaa ämpäriänsä, tuli Martina takaisin.
Molemmat auttivat nyt toinen toistansa ja seurasivat sitte ynnä
kappaleen matkaa tietä, sillä Lauri Pietarinpojan oli asunto etäämpänä
Taavetin mökistä. Siellä jutteli Martina, kuinka kirkkoherra yönä
menneenä oli tullut kutsutuksi äite Pentinpojan luoksi. Hän ei
taitanut, puhuessansa siitä, jättää mainitsematta sitä toivoansa, että
kirkkoherra kukatiesi nyt onnistuisi taivuttaa äite Pentinpojan kankean
sisun. Tähän vastasi kuitenki Lauri: "Ah, älä usko sitä! Susiki, joka
nyt tienoilla temmeltää, taitaisi kauniisti tulla meille ja sallia
minun sitoa itsensä, niinkuin lammas, ennenkuin äite Pentinpoika
taitaisi myöntyä. Olenpa minä jutellut sinulle jokaisen sanan
kanssapuheestani Uotin kera, koska minä sitte kahdeksan päivää olin
siellä viemässä hänelle saappaat? Uoti tulee kyllä tänäin luokses
niinkuin lupasi. Tiedätkös, minä puolestani uskon, mitä ihmiset
sanovat, että sinä viimein lasket Uotin vapaaksi!" Martina vastannut ei
mitään, seisoessansa oven edessä asuntoonsa; välttämällä sanoi hän sen
sijaan: "Katsos vaan, tuolla tulee isä provasti jo takaisin!"

Maantietä, toisella puolen virtaa, kulki yksi reki edespäin. Siinä
istui kirkkoherra, hyvin käärittynä nahkoihin ja matkalakki syvästi
painettuna silmille; sivulla istui ajaja, hupaasti poltteleva piippua
ja ruoskin tervehtävä Martinaa. Se oli renki Siltalasta; Martina tunsi
hänen ja kiitti käsin tervehdyksestä. Neito aukasi nyt tuvan oven, ja
Lauri pitkitti yksin tietänsä kotia.

Koska Martina juuri aikoi sulkea oven, huusi yksi vaimonääni: "Aukaise,
minä tahdon myös tulla sisään!"

"Hyvää huomenta, Anna! Sievästi, että tulit niin aikaisin," sanoi
Martina, ja ompelia oli nyt niinkin ystävällinen, että autti vettä
sisään nostamisessa. Se oli suuri kohtelevaisuus Annalta, kun ryhtyi
johonkin, mikä ei juuri kuulunut neulomiseen. Jaa, olipa sekin jo
paljon, että hän oli näin joulun edellä ottanut aikaa, uhrata
jollenkulle kokonaisen päivän, sillä hänen oli paljon työtä. Hän oli
myös paljon arvossa pidetty taitavaisuutensa tähden koko paikkakunnassa
ja korkeasti kunnioitettu. Sepä näkyi tässäkin. Martina löi kammarin
oven selkiseljällensä, antaakseen Annan ensin astua sisään. Sentään
kohdeltiin Anna jo kynnyksissä huonolta tervetulolta, sillä vähä
Juoseppi huusi varsin kovaa: "Uih! Annapa se on!"




KUUDES LUKU.

Kuinka kirkkoherra, sairaan tykö kutsuttu, vastaanotettiin.


Kirkkoherran rouva seisoi jo kauan nurkka-akkunassa, katsellen ulos
ruudusta. Ainoasti tästä akkunasta taidettiin nähdä edemmä tienoota,
toisista ei ollut mitään näköä. Tämä viimemainittu asianhaara tuli
siitä, että eräs talonpoika, riidellyt nykyisen kirkkoherran
edelläkäviän kanssa, oli sielunpaimenensa harmiksi rakentanut eteen
kuvattoman ison ladon, suipolla korkealla katolla, ja niinmuodoin
ehkäisnyt pappilalta näön tienoolle. Nurkka-akkunastaki taisi sentään
kirkkoherran rouva nähdä sangen vähän, sillä päivä oli pilvinen, ja
aurinko vilahti harvoin näkyviin paksuista lumipilvistä. Koska
kärsimättömästi vartova puoliso vihdoin näki reen tulevan, nyökkäsi hän
seisaaltansa akkunasta, vaan ei jättänyt paikkaansa, eikä mennyt
vastaanottamaan miestänsä. Kirkkoherran rouva noudatti tässä, niinkuin
monessa muussaki, miehensä mieltä. Hän tiesi nimittäin hyvin kyllä,
ettei miehensä yksinkertainen luonto taitanut suvaita mitään julkista
ja kaunistelevaa liikutusten osoitusta.

Tehdäksensä sentään jotakin, asetteli hän vielä kerran paremmaksi
kahveepöytää, jossa kaikki jo ennenkin oli paraassa järjestyksessä.

"Hyvää huomenta, Liina!" sanoi kirkkoherra, vihdoin sisään tuleva.
"Jumalan kiitos, että taas olen kotia pääsnyt!" Hänen oli nyt vähän
työläs vapauttaita raskaasta matkaturkista, jonkatähden rouva riensi
auttamaan häntä.

"Makaako Edvardi vielä?"

"Ei, hän on metsästämässä. Minä lähetin hänen sinua vastaan. Etkös ole
kohdannut häntä?"

"En!"

Ilma kammarissa tuntui kirkkoherralle järin variksi; hän meni akkunaan
ja aukaisi vetoruudun. Sulkeva sen taas jonkun silmänräpäyksen perästä,
meni hän ääneti istumaan kahveepöytään.

"Jumalan kiitos, että sinä taas olet kotona!" sanoi kirkkoherran rouva,
"istahda nyt alas! Taidat kyllä tarvita jotakin lämmintä! Juo! minä
toivon, kahvee on hyvää! Ai, sinun sormes ovat ihan kylmän kankeat!
Anna, minä kaadan kuppiin, ja juo vähän enemmän minun tähteni."

Kirkkoherra kiitti nyökäten, ja antoi mieluisesti passata itseänsä.
Hänen juodessansa silmäili rouva kysyväisesti häneen, vaan ei lausunut
sanaakaan.

"Liina!" sanoi kirkkoherra, ja erinomainen hymy levisi hänen järkeville
kasvoillensa; sinä saat olla kopea miehestäs. Tiedätkös, minä mahdan
olla yksi taitavimmista keskustelioista! Ajattele'pas vaan, tornikello
kaukana Venkerässä löi yksi, kun tulin Siltalaan. Vastaanottamiseni oli
erinomaisen. Tungettiin ympärilleni korkeilla tervetuliaisilla, eikä
sallittu nousta reestä minun, ennenkuin koirat, susien tähden irti
päästetyt, jälleen olivat kahleissa. Tiedätkös ylhäällä siellä on lunta
kaksi vaaksaa. Hyvä! minä nousin reestä, kahlasin lumessa porstuaan, ja
olinpa onnellinen kyllä, etten tiellä tupaan kompastunut niihin lumelta
kätkettyihin hirrenpölkkyihin. Missä on isäntä? kysyin minä eräältä
rengiltä. -- Hän makaa. -- Onko hänkin sairas? Ei, hän lepää. -- Vai
niin! Kutsutaan minä ripittämään hengensairasta vaimoa, ja hänen
miehensä makaa ja lepää! -- Missä kummallisessa mailmassa kuitenkin
elämme! -- Minä menen sisälle sairaan kammariin. Jumalan kiitos, että
olette tulleet, herr kirkkoherra! Kuinka? Onko tämä kuolevaisen ääni?
-- Minä kysyin, minkätähden oli kutsuttu minua sydän yöllä? Ah, kunnian
herr kirkkoherra, te olette niin sydämellisesti hyvä ja taidatte
pakinoida ja puhella niin kauniisti, että kovin sairaskin unohtaa
kipunsa. Nyt on seitsemättä yötä, kuin makaan unta saamatta, ja ikävyys
rasittaa minua niin, etten taida sitä sanoa. Aika ei tahdo laisinkaan
kulua -- ja niin lähetin minä teitä perään, kunnian herr kirkkoherra.
Mieheni ei saa tästä mitään tietää, ettäs olen lähettänyt perään teitä;
hän menee tiehensä niin usein kuin taitaa, ja kotona ollessaan puhuu
hän kanssani tuskin sanaakaan. Hänen olisi, luulen, mieleensä että
kuolisin, -- ja minun ainoa poikani, Uoti, hän oletteleksen juuri kuin
ei häntä olisikaan. Ah, kunnian herr kirkkoherra, koska näin täytyy
maata yöt ja päivät yksinänsä talossa kolkassa, itse taitamatta mitään
toimittaa, silloin muuttuu jokainen päivä ijankaikkisuudeksi, ja
jokainen yö vielä kolme kertaa pitemmäksi. Jos vaan minun Anttini vielä
eläisi; kyllä hän istuisi tykönäni ja pitäisi kanssani seuruutta; hän
taitaisi puhua kanssani, hän! Olkaatte nyt niin hyvä ja istukaatte
vähän kanssani pakisemaan. Ettekö tahdo ensin, minä tarjoisin teille
vähän kuminaviinaa! Se lämmittää; ette saa kieltää! -- No, Liina,
milläs uskot mielellä minun olleen, akan liukkahin kielin tällä muotoa
höristessä?"

"Sinun sijassa olisin minä työläästi taitanut olla puhkeamatta pahoihin
sanoihin ja toivotuksiin. Häijy elävä! tempaa sinun kotoa keskellä
kylmää talvi-yötä senkaltaisten syiden tähden! Sinä sanoit kai hänelle,
toivon minä, mitäs melkein ajattelit asiasta?"

"Totta kai. Kuitenki tahdon tunnustaa sinulle, taitaneeni olla ikään
kuin hiukan kopean malttavaisuudestani tilaisuudessa. Minä melkein
nauroin sydämessäni tuota lapsellisesti luontevaa huolettomuutta muiden
suhteen. Lapset ovat ikään senkaltaiset, he ajattelevat vaan itseänsä,
eivätkä yhtään niitä rasituksia, kuin muilta vaativat. Sanos, etkö
luule sen olevan erinomaisen luontevaa? -- Minä sentään en salannut
häneltä, sen olevan melkein liian vapaasti tehdyn, niin häiritä muiden
yörauhaa, ja myös olevani kohtuullisesti mieletellyn siitä, että hän
niin korkiasti arvasi minun puheliaisuuteni. Kuitenki, kun olin siellä,
ja uneni kerran kaiketi häiritty, aloin minä äite Pentinpojan kera
kanssapuheen, eli, oikeammin sanottu, annoin hänen puhua. Hän pakisi
nyt kaikellaisista, erinomattain ihaillen puhua huonouksista ja
soimata pahoista taivuttavaisista syistä. Herra Jumala! -- sanoi hän
ynnä huo'aten jos minun kohta pitää kuoleman, rukoilen minä Jumalalta
sitä niinkuin erinomaista armoa, että hän sitä ennen antaisi minulle
merkin, mistä saisin tietää kuka on lopettanut minun Anttini! Ah,
joska saisin elää ja nähdä murhaajan hirtettynä ja hänen huoneensa
poltettavan tuhvaksi, olisi vaikka puolen kylää, sitä parempi! Minun
Antti parkani! -- Sinä tiedät että puhe tästä pojasta on loppumaton
aine. Kuitenkin on minulla varmat todistukset, ettei hän rakastanut
poikaa, eläessä suinkaan. Nyt tahtoo hän luuloittaa itseänsä, että
rakasti häntä viehkeällä rakkaudella ja että poika on hautaan vienyt
kaikki hänen lämpymimmät ja parhaimmat tuntonsa. Syy on se, luulen,
ettei yhtään sydäntä löydy niin pahaa, joka ei muka etsisi jotakuta
kiiltoperustusta haikeuteensa, ja usko rakastavansa jotakuta,
jonkatähden kaikki muut pitää tyhjäksi tehtämän, vihattaman eli
vainottaman. Minä koetin nyt puhua hänen omaantuntoonsa ja eteensä
asettaa kuinka se kyllä kävi päinsä, rakastaa edesmenneitä, mutta että
piti tehtämän oikeutta ja hyvää elävillenki, ja hänen vihdoin myöntymän
Uotin toivotuksiin, ja osoittaman sääliväisyyttä. Minä kuvailin
hänelle sen ilon ja ihastuksen, kuin hän saisi poikansa pojasta. Minä
koetin vakuuttaa häntä siitä, että hän juuri tästä johdatuksesta oli
kutsunutki minun, ehkä ei tahtonut sitä tunnustaa. Mutta -- taidatkos
uskoa -- peto puhkesi nyt äkkiä kirkumaan ja ilkeydestä ulvomaan niin
hirviästi, että se tunki läpi luuni ja ytimeni. Hän rahmei kynsin
seinää, kaatui takaisin vuoteelle väsyneenä, mutta nousi taas ylös ja
kirkui: Minä kiitän sinua Jumalani! anna minun vaan saada elää, vaikka
tälläki muotoa, hyvä minulle, anna minun taitaa vaan kirkua! Jaa,
kirkua taidan minä, ja niinkauan kuin hengitän, tahdon minä kirkua:
minä en salli sitä, minä en kärsi sitä, että semmoinen kerjäläistyttö
kantaisi meidän nimeä. Senkaltaiset ovat papit tähän aikaan, laiskurit,
vaativat hyvällä palkitsemaan viettelystä ja irstaisuutta. Se olisi
hänelle kohtuullista, että pantaisiin olkikruunu päässä kirkonmäelle
häpeemään. Mutta katso! tänne ylös ei saa hän tulla, vaikka meidän
Herra lähettäisi luokseni kuinka monta mustakauhtanaa; jaa, vaikka
niskani väännettäisiin nurin, kirun minä sentään; minä en kärsi sitä,
en, en! ja tänäin pitää loppu tuleman siitä asiasta, sen minä lupaan.

"Äite Pentinpojan kirkuna oli herättänyt isän ja pojan, jotka nyt
molemmin tulivat. Ukko teetteli kohta itsensä ikään kuin olisi uskonut
minun lähetetyksi Kello-Taavetilta ja siitä syystä huoneesen
tunkeneeksi. Uoti seisoi siinä varsin ääneti kädet ristissä ja katseli
rukoilevin silmin minuun. En tosiaankaan olisi uskonut, Uotin taitavan
luonnossansa osoittaa niin paljoa tuntoa. Mielestäni oli kuin olisin
ollunna joutunut keskelle pahoja henkiä! Mitä ajattelin, ovatko nämät
ihmisiä, joille jo kymmenen ajastaikaa parauteni jälkeen olen
saarnannut rakkauden evankeliumia? Minä taitanut en saada sanaakaan
vastatakseni -- käskin ainoastaan lyhyesti: valjastakaa! Uoti tarjosi
kohta itsensä ajajaksi, pyytäen minulta ynnä nöyrästi anteeksi heidän
kaikkien edestä.

"Ei! kirkasi nyt se vanha, Uoti ei saa mennä, pidä poika kotona, Antti!
Hän olisi kyllä valmis antamaan vihkiä itsensä kerjäläisluuskan kanssa.
-- Isä käski Uotin jäämään kotia. Heti senjälkeen antoi hän myös
itsensä vaimolta taivutettaa panemaan sormensa piplialle ja vannomaan,
että hän, vielä samana yönä, piti päättämän kihlauksen Uotin ja
Myllärin Elsan välillä.

"Tarkoin en tiedä, kuinka tulin ulos; en havainnut rekeä pihalla, enkä
sen perään kysellytkään; minä en tahtonut rahtuakaan aikaa enämpi
viipyä siinä vastahakoisessa talossa; kävelin myös aamuhämärässä yksin
ja kiiruhtavin askelein alaspäin ahdetta metsässä. Viipyi kauvan
ennenkuin renki tuli perässä reellä; mutta se huolettanut ei minua;
minä ajattelin vaan sitä kuva-esimerkkiä pahasta vaimosta. Jaa, koko
sinä hetkenä, kuin minä horroksissani reessä istuin, tuntui se häijy
vaimo uneksivassa mielessäni niinkuin öinen painajainen. Kuningas
Salomo ja Jesus Sirach ovat muinen kuvailleet millinen paha vaimo on;
nyt olen minäki saanut siitä jonkunlaisen tiedon. Tosiaan onkin se
mieleeni, ettän olen hakenut pois täältä. Minä olen jo viidenkymmenen
ja kaipaan vähemmän raskasta työtä, kuin nämät ovat. Ja jos kuinka
tapahtuisi, seison minä lujana päätöksessäni: minä en yhteenvihi Uotia
kenenkään muun kanssa kuin Martinan."

Vetäen pitkään henkäyksen lausui kirkkoherran rouva, salaa sivuva pois
yhden kyyneleen: "Jaa, hyvä olisi jos pääsisimme toiseen paikkaan,
ihmisiin lempeämpi-mielisiin, ihmisiin, jotka taitaisivat ja
tahtoisivat tuntea sinun oikean arvos."

"Älä unohda, Liina!" vastasi kirkkoherra, "jos me täällä myös olemme
saaneet kiistellä paljoa raakuutta vastaan, niin olemme sentään
tavanneet hyviäkin ihmisiä. Tulemme toiseen paikkakuntaan, löydämme
sieltäki hyviä ja pahoja ihmisiä sekä paljon työvaivaa. Mutta
tiedätkös, minä saan tunnustaa, olevani nyt hyvin väsyksissä! Minä
aivon siis käydä nukahtamaan, ja pyydän sinun niin laittamaan että
huoneessa ollaan hiljaksiin. Jos en sitä ennen herää, niin pyydän sinun
herättämään minä yhdentoista aikaan. Siis hyvää yötä, eli oikeammin,
huomenta nyt! Koskan Jumalan avulla taas nousen ylös, tuntunee
luultavasti minusta kuin olisi tämä yö Siltalassa ollut vaan paha
unennäkö, eli joku kaukaisiin aikoihin ennen tapahtunut asia."

Kirkkoherra meni nyt kammariin, ja huoneesen tuli heti syvä hiljaisuus,
niinkuin sydänyön. Rouva itse kävi ympäri varpaillansa, ja lintuhäkin,
pienin visertävin asujaminensa, peitti hän isolla vaatteella. Kun sitte
yön ja hiljaisuuden ehdoton valta näin oli järjestetty, istui
kirkkoherran rouva taas ompeluksellensa nurkka-akkunan ääreen.
Kello liki kahdeksan näki hän postintuojan lähestyvän asuinhuonetta
ja, peljäten ettei äkisti soitettaisi, meni hän ulos miestä
vastaanottamaan. Postissa tuli useita kirjeitä ja sanomia
pääkaupungista, mutta ei missään päällekirjoitusta kirkkoherran
rouvalle.




SEITSEMÄS LUKU.

Kello-Taavetilla.


"Uih, Annapa se on!" oli vähä Juoseppi sanonut, ja samassa
silmänräpäyksessä saanut äidenisältä kelpo korvapuustin. Poika porasi,
äidenisä torui ja Martina sekä itki että torui, sillä ukko ei suvainnut
yhdelläkään hyvällä sanalla hillitä lasta. -- Anna sitä vastaan lausui
mahtavasti nenäänsä puhuen: No, sitä säikähdyttävää vastaanottamista
minulle! Olisinpa taitanut kääntyä takaisin ja mennä matkoihini
täältä, jos olisin taika-uskoinen! Mutta Jumala varjelkoon meitä
taika-uskoisuudesta ja kaikista jaarituksista! Sehän on kaikkein
pahinta kaikista; ihmiset vaivaavat itseänsä silloin pelvolla ja
levottomuudella asioista ja kappaleista, joita ei löydy. Jumala tietää,
että on tekemistä kyllä niistäkin asioista ja kappaleista, jotka
työllisesti löytyvät! Minä pysähdän siis tänne. Hyvää huomenta,
Juoseppi! sano nyt kauniisti hyvää huomenta! Niin, jaa! Lyö kättä
minulle!"

"Poika ei ole saanut unta yöllä, eikä tiedä mitä sanoo," virkkasi
Martina, anteeksi pyytäen.

"Tarvita ei anteeksi pyyntöä; emmekä siitä asiasta puhu sen enämpi,"
lausui Anna, raskaan ompelustyynyn pöydälle laskeissansa. Ompelustyynyn
sisällys oli yksi kokonainen tiilikivi, peitetty kaikellaisella
toppauksella ja päältä verhottu mustalla sametilla. Ompelustyynylle
laski hän ymmärtäväisesti ensin yhdet niinkutsutut räätälinsakset ja
niiden ohelle vähemmät sakset, sitte suuren palaisen vaksia ja vihdoin
kaikellaisia neulomuskaluja. Näin oli Anna valloittanut koko huoneen,
ja hallitsi sitä niinkuin vakauneelta istuimelta; sillä koska hän
kerran oli hyvin asettunut istumaan ja saanut jonkun pallin jalkojensa
alle, kuului se ihmeeksi nähdä hänen siitä nousevan, ennenkuin päivän
työ oli loppunut. Anna istuutui nyt oikein ja, sen tapahduttua, alkoi
hän heti hallituksensa näillä sanoilla: "Martina, pane ruoka pöytään!"

Martina teki niin ja Juoseppi luki ruokaluvun.

Poika oli jo kuivannut kyyneleensä, ja oli nyt ääneti ja hiljaa, istuen
äidenisän ja Martinan keskellä. Tuvassa oli nyt rauha ja sangen
kotohauskaa, sillä kaikki oli erinomaisen siistiä, ehkä kyllin
kohtuullista. Totonseinällä, ison vanhanaikaisen nojaustuolin päällä,
loisti sangen suuri messinkinaula. Siinä oli muinen kiikkunut taulu,
Martinan ehtoollistodistuksin; mutta nyt oli taulu pois, ja naula, jota
ei muuten viljelty, vaan jäljellä jätteenä. Martina ei katsonut
mieluisesti sinne päin; mutta Taavetti oli kovasti kieltänyt sitä
poisottamasta.

Isäntä huoneessa, ukko Taavetti oli vanha mies, ehkä työläs oli sanoa
hänen ikäänsä. Hänellä oli vielä hyvin paksut, lumivalkeat hiukset,
kihara parta. Ukon muoto näkyi jotenki terveeltä ja nuorelta,
erinomattain loisti tämä tykisinisissä silmissä, jotka tuuheilla
silmäripseillä antoivat kaikelle sangen omituisen näön.

Taavetin vaimo oli jotenki kookas, mutta laihan kälpeä; hänen
kasvoistansa oli vähän näkyvissä, sillä hän piti ne aina maahan päin ja
huputettuina. Sangen harvoin kuultiin hän lausuvan joitakuita
lyhykäisiä sanoja, ja silloin taisi matalasta, häälyvästä puheesta
selvästi havaita, ettei ämmä itse käsittänyt ääniä.

Ompelia Anna oli vieno, vaalea olento, jotenkin pian sanottuin
herramaisin käytöksin; hän oli jo vanhahko, vaan jälkiä näkyi vielä
selviä kadonneesta, tavattomasta kauneudesta. Anna vaatetti itsensä
hyvästi ja vienosti. Muuten oli hän itsellensä ottanut erään vanhempain
vuosien etuuden: hän nuuskasi, vaan ei tahtonut olla sitä tietävänänsä.
Koskaan ei nähty toosaa, vaan ainoasti kuinka hän välistä vei äkkiä
jotakin sormiensa välissä kauniisen nenäänsä.

Mitä tulee Juoseppiin, olisi tuskin taidettu uskoa, että hän varsin
nykyisin oli täyttänyt kuusi vuotta, olisipa taidettu luulla hänen
olevan vähinnäki kolme vuotta vanhemman. Iso ja tukeva ruumiilta, oli
hän muuten hilpeän näköinen, vaalea, kihara tukka, mustat silmät ja
leveät tuuheat silmäripseet. Vähä Juoseppi oli se oikea keskus
huoneessa, ja se havaitaan jo kyllä siitä hälinästä, kuin hänen
säädytön tervehdyksensä taisi matkaan saattaa.

Ääneti oltiin aterialla ensin alussa. Sentään jutteli Anna heti, kuinka
kirkkoherra oli yöllä saanut kutsumuksen ja etsimässä käynyt äite
Pentinpoikaa. "Me täällä emme puhu mitään äite Pentinpojasta," sanoi
Taavetti, heittävä painavan katsannon ensin Annaan ja sitte vähäiseen
poikaan.

Niin noustiin taas pöydästä. Anna otti jakun mitan Juosepista, sitte
vedettiin piirut kriitulla vehreälle mansjesterille, ja isot sakset
leikkasivat sitte kankaan omin surisevin äänin vasten pöytää. "Sinä
saat jäädä tänne," sanoi Taavetti Juosepille, noustuansa ylös
mennäksensä vähäiseen työhuoneesensa pytingain toisessa osassa. Vähä
Juoseppi seisoi siinä nyt kuin hyljättynä, sillä hän oli tottunut
saamaan seurata äidenisää joka paikassa. Äite nousi heti kuitenkin ylös
ja otti pojan kanssansa saunaan, ja siellä kysyi hän häneltä
ystävällisesti: "Kuinka sinun on laitas, Juoseppi? Minkätähden olit
niin pahankurinen ja huusit: uih! Anna! Onpa hän niin hyvä sinua
kohtaan, on ollut kummanas ja neuloo nyt sinulle kauniin jakun?"

Vähä Juoseppi ei vastannut tähän sanaakaan.

Lapsi tietää tuskin mitä on tehnyt joku hetki takaperin; kuinka paljon
mahdottomampi on sen sitte tehdä selkoa jostakusta tekemisen ja
ajatusten johdosta. Lapsen puhe on melkein kuin linnun laulu,
paloitettu ja riimitön, vaan lähtevä kuitenkin yhdestä salatusta
elämästä.

Hetken perästä alkoi Juoseppi itsestänsä: "Äite! eikö hän siis isä tule
tänäin? Sanoittepa kuitenki niin!"

"Hän tulee kyllä, tietysti," vastasi Martina, syvästi huokaava. Nyt
vasta selkeni hänelle, minkätähden Juoseppi oli huutanut: "uih! Anna!"
Koska hän oli lyönyt oven silkiseljällensä ompelialle, oli poika
varmaan uskonut tulian isäksi, mutta nähtyänsä sen toiseksi, huusi hän:
"uih!" vieraalle. Koska Juoseppi kerran oli alkanut, pitkitti hän nyt
puhua, kuinka isä piti hänen nostaman hevoisen selkään ja että isä piti
lahjoittaman hänelle yhden oikean, omaksi hevoiseksi.

Martina olisi mieluisesti tahtonut kääntää lapsen miettimiset pois
isästä, vaan ei se tahtonut onnistua hänelle. Hän oli usein kylläkin
itse antanut sydämensä halun pukeita sanoihin pojan kuulten, ja siitä
olivat nyt lapsen puolinaiset ajatukset ja mietteet isään tarkoitetut.
Hän teki itsellensä kaikkia mahdollisia seikallisia eteenasetuksia, ja
oli useammin kuin kerran kysynyt: "minkätähden isänisä ja isänäite
olivat niin häijyt, etteivät tahtoneet laskea isää Uotia kotia
tulemaan?"

"Mitä tietä isä tänäin tulee?" kysyi nyt Juoseppi varsin äkkiä.

"En minä tiedä."

"Kyllä te tiedätte; sanokaa vaan! te saatte luvan sanoa sen," valitti
poika itkien. Äite veti nyt pojan puoleensa, sanoen: "Ole hiljaa, hyvin
hiljaa, ettei kukaan kuule mitään. Jos olet hiljaa ja ääneti, niin minä
sanon sen."

Poika nieli nyt ängäten kyyneleensä; ja äite kertoi hänelle nyt niin
monista ja koreista joululahjoista, joita piti saaman -- kysyen ynnä,
jos olisi jotakin, kuin erinomaisesti tahtoisi saada jouluksi. Poika
tahtoisi vaan yhden hevoisen. Hän oli kuullut muilta juteltavan, kuinka
isällä oli neljätoista hevoista, ja nyt luki hän jälleen samaa lukua:
isästä -- ja taas kertoi hän kysymyksen: "Sanokaatte mitä tietä hän
tulee?"

Hiljaa vastasi äite: "Sinä et saa yhdellenkään ihmiselle sanaakaan
hiiskua siitä, että isä tänäin tulee. Anna kättä minulle! kuules nyt,
et kenellenkään!" Poika antoi äidelle kättä ja katseli häntä
imehdellen, kyyneleet silmissä.

Martina oli ääneti. Hän uskoi pojan tulleen rauhoitetuksi, mutta tämä
kysyi taas kestävällä suuttumattomuudella: "Mitä tietä hän tulee sitte,
sanokaatte se minulle!"

"Niitä on monta tietä; minä uskon kuitenkin, että hän tulee Suitselan
tietä. Mutta nyt saa olla jo kyllä puhuttu kaikesta tästä. Mene nyt
vilppaasti ja nouda minulle männynkäpyjä valkeaan!" Poika meni
tottelevaisesti noutamaan pyydettyjä, ja äiti, naurahti sydämessänsä
tälle ajatukselle: siitä pojasta tulee vielä koko mies; mitä hän kerran
tahtoo, sitä ei hän helposti hellitä!

Juoseppi tuli pian takaisin; ja äite meni hänen kanssansa jälleen
tupaan; mutta Anna sanoi nyt: "Lähetä pois poika! ei saa puhua'kaan
hänen tähtensä."

"Juoseppi! mene Lauri Pietarinpojan luoksi, katsomaan että saat sinun
uudet saappaas!" sanoi äite. Poika ei tahtonut mennä; mutta äite otti
hänen käsikynäänsä ja vei ulos kammarista. Ulkona pysähtyi poika ja
sanoi uhkaavaisesti: "Kun isä tulee, pitää hänen saaman tietää, etten
minä saa olla missään, en äidenisän tykönä, enkä tuolla sisällä äiden
tykönä." Poika meni kuitenki kohta Laurille ja siellä oli hän sekä
lystillinen että iloinen.

Lauri rakasti poikaa paljon, ja ymmärsi hyvin huvittaa häntä. Koska
poika näkyi leikittelemässä kaikkein niiden kalujen kanssa, kuin Lauri
oli saanut hänen eteensä, aukasi Lauri hyvän sanasäkkinsä, ja poika
kuulteli mieluisesti ja imehdellen sitä erinomaista vaihtelehtavaa
puhetta. Jos poika näkyi enemmän tavallisuutta kärsimättömäksi, uudisti
Lauri taas vihdoin sen jo -- ajastaikaisen lupauksensa koiran
antamisesta hänelle. Lahja eli, oikeammin sanottu, toivo siitä ei
koskaan häirähtänyt avaamasta pojan ajatuksille laveata miettelemistä.
Juosepin täytyi nimittäin Laurille tarkasti ilmoittaa, minkäkaltainen
se koira oikein piti oleman, jota hän tahtoi. Koiran suuruus, sukkeluus
y.m. tahdottiin luonnollisesti milloin miksikä -- ja Laurilla oli
näissä asianhaaroissa luonnollisesti kelvollinen syy lykätä ylös
lupauksen täyttämistä.

Heti koska Juoseppi oli saatu pois, alkoi Anna juttelemaan hänen
äitensä kanssa; edellinen näki sen varsin käsittämättömäksi, ettei
Martina ollunna tiedustellut, josko hänen pahin vihamiehensä oli jo
pois muuttanut mailmasta eli ei. Miksi ei hän mennyt pappilaan
kuulustelemaan, kuinka oikein oli laita vanhan äite Pentinpojan?

"Tiedätkös," vastasi Martina, "että kirkkoherra ennen mieluisesti näki
minun pappilaan tulevan, mutta että hän nyt oli varsin toisenmoinen. En
tohdi, hänen ollessa kotona, mennä sinne ilman asiatta."

"Hyvä, mene kotia meille! isossa porslini-krunnussa piirongilla on yksi
myssy kirkkoherran rouvalle. Ota se myssy, tervehdä kirkkoherran
rouvaa minulta -- ja niin olisi erinomaista jos et ynnä taitaisi keksiä
jotakuta tietoa kirkkoherran matkasta Siltalasta."

Martina meni kohta ja mieluisesti tekemään niinkuin ompelia sanonut
oli...




KAHDEKSAS LUKU.

Lämmin ja hupainen kirkkoherran huoneessa.


Lieneekö ihmisellä, senkaltaisella, kuin äite Pentinpoika, myös
juhlapäivää? Taitaako löytyä ihmisensielua, valmista jättämään tämän
mailman, joka koskaan ei sentään ole tuntenut sitä pyhän ilon
liikutusta, kuin muuttaa ja uudistaa sekä oman että koko ihmiskunnan
elämän autuaaksi riemuksi? Että niin pahoja ihmisiä löytyy, se
tosiaanki heittää yhden paksun varjon ylitse mailman ja poisottaa yhden
osan meidän juhlapäivä-ilostamme.

Melkein tainkaltaiset olivat kirkkoherran rouvan ajatukset, istuessansa
akkunan ohessa. Hän poisajoi kuitenki pian kaikki varjot, ja hänen
sielussansa loisti taas valo siitä auringosta, joka ei koskaan laske.
Hän nousi ylös ja kävi ympäri niinkuin hiljainen ja rauhallinen henki
asuinhuoneessa. Lähestyväiset juhlapäivät, ja lisäksi ajatus, että
hänellä oli veliki vieraana -- tämä antoi koko hänen olennollensa
rauhallisen iloisuuden, joka taas lainasi esiköille hänen ympärillänsä
omituisen ihastuttamisen. Niinmuodoin kun kirkkoherran rouva oli
laittanut rikkaan aamu-aterian metsästämästä tulevalle veljelle,
naurahti hän näille laitoksille, ikään kuin kiitokseksi, että ne
pitivät kelpaaman rakastetulle veljelle.

Tunnot ovat sukusuhtaiset, ja huonekunnan vanha piika lausui juuri nyt,
ikään kuin olisi arvannut perheen emännän ajatukset: "Kirkkoherran
rouvan veli on yksi vieno ja pulskea herra. Eilen illalla kun tuli,
luulin minä tosiaankin ensin alussa, hänen olevan meidän prinssin,
sillä ne ovat hyvin yhdenmuotoiset."

Herr Edvardi palasi lähes kello kymmenen. Kirkkoherran rouva ilmoitti
kohta, että miehensä makasi, ja veli liikkui nyt niin ääneti ja hiljaa
kuin mahdollinen. Kutsuva suurusateria veti hänen heti puoleensa, ja
kirkkoherran rouva neulomuksineen istui heti veljen viereen.
Viimemainittu kertoi nyt metsästämisestänsä, ja kuinka hän oli
noudattanut isoja jälkiä, luultavasti suden; jäljet olivat kuitenki
kadonneet erääsen rotkoon Heljemyllyn tienoolla. Ihastuksella kuvasi
hän nyt sen liikutuksen, minkä se suurenmoinen maanpaikka oli hänessä
vaikuttanut; erinomattain kaltaili hän innollisesti vesiputoukset,
muutetut jäätyneiksi aalloiksi, ja ne lumesta ja härmästä
kimaltelevaiset kukkulat. Jota elävämmin veli kuvaili sen jylhän
luonnon ulkoa, sitä suloisemmalta tuntui siellä sisällä, ja kuin hauska
ja hiljainen lämpymä oli asuinhuoneessa, niin hauskasti istuivat siskot
molemmat hiljaa puhellen keskenänsä. Näpäykset ison seinäkellon
heilurista ja puiden paukkina liedeltä kuuluivat korkeammalta kuin
siskosten kanssapuhe. Ulkona vapaassa putoilivat pitkään ja verkallensa
isot lumihöykäleet, jota vastaan olo huoneessa istuvaisille tuntui kuin
kaksin hauskemmalta.

"Minä saan luvan jutella sinulle vähäisen välikertomuksen päiväisestä
metsänkäynnistäni," alkoi Edvardi taas.

"Etkö tahdo viivyttää sitä siksi kun Otto herää, niin pääset kertomasta
kaksin ottein asiata?"

"En; minä tahdon jutella sen ainoasti sinulle, ja sinun pitää lupaaman,
ettes mitään siitä mainitse hänelle. -- Kuules! Minä olin heittäynyt
maahan metsässä muutamien pensasten verhoon, ei etäällä Heljemyllyltä;
kun sain nähdä kaksi neitoa tulevan pitkin tietä. He seisahtivat, ei
kaukana lymystäni, ja yksi neidoista sanoi toiselle: Niin tahdon minä
tässä sanoa sinulle hyvästi; minä kiitän sinua hyvyytes edestä. Minun
äiteni taivaassa palkitsee sen sinulle, mutta minun on ohitse kaikki;
ei ole yhtään valitsemista -- minä täydyn. Sanotaan pahat vaimot ennen
vanhaan välistä muutetun kaarneiksi -- ja jos minä olisin kaarne, niin
taitaisin kumminki lentää pois enkä tulla vaadituksi, niinkuin nyt,
menemään ylös sinne punaiseen syvyydenpesään. Katsos! Lumi on kylmää,
mutta se sulaa kuitenki, koska kyyneleeni putoovat sen päälle; se häijy
vaimon sydän siellä kotona ei sula kuitenkaan sellaisesta, ja isäni ei
ole enään moisensa, niinkuin muinen oli."

"Neito ei taitanut itkulta enämpi puhua, ja toinen meni tietänsä.
Itkevä neito kääntyi takaisin myllylle päin, ja minä asetuin hänen
tiellensä. Minä melkein kaduin sitä, sillä niillä nuoruuden ihanilla
kasvoilla makasi raskas murhe merkittynä. Minä kadotin tajuni, ja
sanoakseni jotakin, tervehdin minä hänelle hyvää päivää. Neito
seisahti, katsoi imehdellen ääneti minun puoleeni ja etääntyi heti
sitte kiiruhtavin askelein."

"Se oli Myllärin Elsa," ilmoitti kirkkoherran rouva, yksi oikein hyvä
ja kelpo neito; hän pitää nyt kihlattaman Uoti Pentinpojan kanssa."

"Se on sanomatonta!" lausui Edvardi.

"Jaa, se on kauheata," sanoi sisär. "Elsa on ainoa lapsi huoneessa.
Äite oli kelpo ihminen kaikkia päin ja yksi tuki ja apu kaikille
kärsiväisille ja köyhille seurakunnassa. Ei ole paljoa enämpi kuin
neljä vuotta sitte kuin Elsa taukosi koulua käymästä. Hän oli hyvin
ahkera, eikä laimiin lyönyt siellä itseänsä löydyttää, vaikka hänellä
oli penikulman matka tietä. Lapsi, jota niinkuin Elsa, älyllä
lahjoitettu, monet vuodet yksinänsä vaeltaa pitkää tietä, Jumalan
vapaassa luomisessa, tulee aina miettiväiseksi ja aikaisemmin
valmistuneeksi. Neito on myös hyvin tärkeä ja ymmärtäväinen. Kaksi
vuotta sitte kuoli hänen äitensä ja isän kanssaholhoojaksi tyttärelle
pantiin silloin Hulttinen Venkerässä. Suruvuosi oli kuitenki tuskin
kulunut, ennenkuin Elsa sai äitepuolen Hulttisen sisärestä -- ja sitte
sen ei ole neito raukalla ollut rauhaa eikä holhousta kotona."

Äkkiä nousi kirkkoherran rouva ylös keskeyttäen puheensa. "Onko
mahdollista että portti seisoo auki? Joku tulee ylös portaita!"

"Hss! hiljaa kaikin mokomin!" virkkasi kirkkoherran rouva, oven
avatessansa tulevalle.

"Ah, sinäkö se olet, Martina! Mitä asiaa sinulla?"

"Minä sanoisin paljon terveisiä Annalta, hän lähettää tämän myssyn
kirkkoherran rouvalle."

"Miksi ei hän itse tullut?"

"Hän on kotona meillä, ompelemassa uutta jakkua Juosepille."

"Sinä vaatetat pojan liian vienosti ja pilaat hänen", lausui rouva.

"Anna ei ota mitään maksoa minulta," vastasi Martina, ujolla
katsannolla taa'päin, ja samassa putosi se punainen vaate, jota kantoi
päässänsä, alas niskaan. Edvardi katseli nyt erinomaisella huvituksella
niitä kauniita kasvoja isoilla mustanruskeilla silmillä. Martina
hoksasi heti sen nuoren miehen tutkivan katsannon ja löi alas silmänsä.
Kirkkoherran rouva täytyi auttaa oveakin aukaisemisessa hätäytyneelle;
siellä ulkona virkkasi edellinen;

"Sinä tahtoisit, uskon minä, kai mielelläs tietää, kuinka äite
Pentinpojan on laita. Hän on häijy, hän, ja pahasti käy hänen vihdoin.
Hän lähetti yönä menneenä miestäni perään, kuitenkaan ei ole hän
vaarallisesti kipeä -- vastapäiten!"

"Jumala on todistajani, etten minä toivo hänen kuolemaansa," sanoi
Martina.

"Minä uskon sinun," vastasi rouva. "Miehelläni oli kova kamppaus hänen
kanssansa; hän oli myöntymätön; mutta mieheni pysyy siinä, ettei hän
yhteenvihi Uotia kenenkään muun kanssa kuin sinun. Toisella erää kerron
enemmän sinulle," lausui kirkkoherran rouva, kääntyvä ympäri
mennäksensä saliin. Martina sanoi nyt itkien:

"Ah, paras kirkkoherran rouva! en tiedä mitä on tullut hyvälle
pojalleni sitte muutaman päivän. Hän ajattelee ja puhuu ainoasti
isästänsä. Minä täydyn jutella Uotista siksikun poika nukkuu, ja
huomeneltain on taas hänen ensimmäinen sanansa isästä. Kouluun ei mene
Juoseppi enään millään ehdolla, sen on hän kalliisti vakuuttanut; pojat
ovat myös kovin häijyjä; he ovat antaneet Juosepilleni haukunta-nimen:
'maitosuu', lisäsi Martina hymyten kyynele silmin, ja kirkkoherran
rouva naurahti myös, mutta heti kohta tuli viimemainittu taas
yksivakaiseksi, sanoessansa:

"Herra tuolla sisällä on minun veljeni; minä täydyn nyt käydä hänen
tykönsä. Sinä taidat joskus pyhinä tulla tervehtämään. Anna nyt nähdä,
ettäs pidät pojan vähän kurissa. Minä uskon, ettet ainoasti sinä, vaan
myös koko kylä pilaa pois piltin. Hyvästi nyt! Lykkää portti hiljaa
kiini!"

Martina kävi nyt kotiapäin raskain askelein, ja sydämessänsä kuului
taas rivi:

    Käyn mä ulos aamuhetkin,
    Kaikki katsovat mua,
    Silmäni on kyyneleissä,
    Unoksiss' en unohda.

Kirkkoherran rouva oli taas palannut saliin, ja veli selitti nyt
hänelle surkuttelemisensa, että yksi niin kaunis vaimo kuin Martina
piti riutuman pois surussa ja köyhyydessä.

"Sinä mahdat uskoa," sanoi sisär, "että Martina nyt on varsin
toisenmuotoinen, kuin vuotta jälkeen pojan syntymisen. Puhutaan että se
oli Anna kuin sai hänen taas virkoomaan lausumisellansa melkein
tainkaltaisella: että jos Martina antaisi muotonsa ja olentonsa sillä
muotoa raueta, niin juoksuttaisi hän vettä niiden myllyihin, jotka
väittivät Uotin tehneen siinä hyvin ettei nainut senkaltaista mahoa."

Näin jutellessa veljensä kanssa ja vaihetteeksi kuunnellessa hänen
puhuvan, piti kirkkoherran rouva myös korvaa sisälle toiseen kammariin.
Nyt havaitsi hän kirkkoherran nousneeksi; hän hyräili nuottia, jota
ehtoolla ennen oli laulettu. Kirkkoherran rouva istui pianolle ja
lauloi taas veljen kanssa:

"Onni, murhe tasatkaamme!"

Kirkkoherra tuli nyt sisään, iloisesti hymyten laulaville.

Maatessansa oli hän kuitenki mahtanut kuulla yhtä ja toista, sillä hän
sanoi pian kyllä jotenkin yksivakaisesti:

"Liina sä, Martina oli äsken täällä. Minä saan pyytää, että se on niin
kuin olen sanonut! Meidän huoneessa ei saa hän enään käydä ulos ja
sisälle niinkuin ennen."

"Kuinka? Suoveri on toki muuten niin lempeä," vastasi Edvardi.

"Olkoon miten onkin hän surkuteltava," lausui kirkkoherra vissillä
kovuudella, "mutta hän ei ole käyttänyt itseänsä oikein, ja pitää siis
varttoman kärsivällisesti, siksikun taidetaan luottaa hänen
parannukseensa." -- "Edvardi!" keskeytti kirkkoherra, "annas minulle
yksi sinun oivista sikarreistas!"

Tämä oli hyvän merkki. Edvardi täytti pyynnön, ja pian istuivat he taas
kaikin kolmin ystävällisesti keskensä puhellen ympäri pyöreätä pöytää.




YHDEKSÄS LUKU.

Kosiokulku ja karkaaminen.


Siltalassa ei tiedetty mitään suloisista soinnoista, jaa, ei yhtään
laulua ollunna kuultu siellä ylhäällä seitsemään vuoteen, se tahtoo
sanoa hamasta siitä ajasta kuin Martina sen paikan jätti. Muuten
elettiin isosti talossa, siellä keitettiin ja paistettiin alinomaa;
mutta ei kenenkään köyhän ollut siitä hyvää, sillä äite Pentinpoika
antoi ylijääneen ruuan ennen pahentua, kuin tahtoi siitä mitään
poislahjoittaa. Itse asuinhuone näkyi kummalliselta siinä lumisessa
maanpaikassa. Se oli yltäyli, ankaraa ilmaa vastaan, siellä ylhäällä,
verhottu lastupeitteellä ja nämät lastut olivat sivutut erinomaisella
tulipunaisella värillä. Jotta siellä kun asuttiin, oltiin useammassa
kuin yhdessä päällekatsannossa kuin ylhäällä keskellä tulta.

Tänä aamuna oli meno erinomaisen kuuma siellä ylhäällä Siltalassa. Äite
Pentinpoika oli ainakin ollut levoton ja kiusoittava, mutta sitte
unettomuutta potevan oli hänen kiusoituksensa tullut melkein
sietämättömäksi, ja käsittämätöntä oli, kuinka hän itse sitä taisi
kestää.

Varhain tänä aamuna oli hän huutanut miehensä ja pojan tykönsä: "Minä
olen terves, minä menen ulos, jos vaikka henkeni heityisi, sen parempi,
ainoasti minä kerta saan asian selväksi ja päätetyksi. Menkäätte ulos
molemmin, minä tahdon pukea itseni vienosti nyt. Tänä aamuna pitää
kihlaus tapahtua Myllärin Elsan kanssa! Älä sinä seiso neuvottomana,
poikani pieni! Ole iloinen sinä, että minä autan sinua; sillä muuten ei
tästä tulisi yhtä eikä toista. Mutta katso! sen minä vannon, että jos
ei muu kukaan taida Kello-Taavetille ja kaikelle joukolle näyttää mitä
he ovat -- niin taidan minä ja tahdon minä sen myös!"

Miehet molemmat täytyivät nyt mennä ulos ja pukea itsensä
juhlavaatteisin. Äite Pentinpoika itse, vaikka ei ollut ajastaikaan
käynyt ulkona talosta, näytti tänäin itsensä ripeäksi, kuin olisi ollut
nuori neito. Iso reki ajettiin porrasten eteen, vällyt ja peitot
pantiin siihen, ja vanhemmat Uotin kanssa lähtivät Heljemyllylle.
Ratsastava viesti lähetettiin edelläpäin sanan kanssa. Myllyn
herrasväki otti luonnollisesti suurin ihmein vastaan sen harvinaisen
etsikon; Mylly-äite näytti itsensä erinomaisen sydämelliseksi, ja Elsan
täytyi olla ystävällisen, ehkä itkeneilläki silmillä. Uoti antoi vietää
itsensä tupaan, niinkuin ei olisi hänellä itsellä ollut laisinkaan
tahtoa -- ja samassa kuin ensimmäiset lumihöykäleet alkoivat pudota
laaksoihin, lyötiin kättä. Uoti oli nyt ylkä. Se oli kuin ei hän itse
olisi ollunna tarjonnut elävää kättä, sillä käsi oli kylmä ja kankea;
mutta vielä hengettömämpi ja vileämpi oli se käsi, kuin hänelle
annettiin. Se oli kuitenkin yksi kädenkiinitys, ja Uoti autteli
neuvottomuudessa ja murehessa itseänsä, kuinka parhain taisi; hän joi
syvissä siemenissä runsasta juomaa. Niin istuttiin nyt siellä ylhäällä
kestin liki ehtoota. Isä Pentti ei ollut myöskään väsyvä syömään ja
juomaan, missä hän istui, kaksi suurta koiraansa, yksi kummallaki
puolella, heittäen niille tuotuostakin isot möhkäleet ravinnosta.
Selvästi näkyi isä Pentillä olleen se ajatus, että ihminen juuri siinä
oli paljon etevämpi elukoita, kuin taisi nauttia väkeviä tuopittain ja
kannuttain. Usein silitti hän juodessansa nyt yhtä nyt toista koiraa
päähän, ikään kuin olisi hän tahtonut sanoa heille: tämän pidätän minä
itselleni. Uoti oli vaadittu pysähtämään kyökkiin morsiamensa luoksi,
tämän laitellessa joulu-lökäriä. Ukot molemmat ryyppivät aina
hupaisemmin, jota enämmin aika kului, ja vaimot naineet istuivat tämän
kaiken alla ahkerassa kanssapuheessa. Koska ukkojen molempain puhe
sattui Uotiin, ja kuinka piti saataman loppu Martinan kohdasta, sanoi
Myllyn-isä hymyten: "nuoruus on huono tähän aikaan."

"Jaa, ei siinä kelvollisuutta," vahvisti ukko Pentti. "Tuossa on nyt
Uoti, poikani, sen saman tyhmyyden tähden vaivannut itseänsä ja meitä
lähes seitsemän ajastaikaa: Mekös olisimme niin tehneet nuoruudessamme:
emme suinkaan!"

"Mepäs olimme iloiset kuin käki, ja teimme asian yhtä hupaiseksi ja
lyhyeksi, kuin hänkin tavallisesti. Eläköön vanha ja iloinen elo!
Maljaas vanha kukku!"

"Maljaas ilo-käköinen!"

Niin istuivat ukot ryyppien ja pohjalla kerta toisen perään
tyhjennettyjen lasien huutaen toinen toisellensa: käki ja kukku.

Lökätty viini tuotiin nyt sisään ja ukot täyttivät sillä korkeat lasit,
joita he alinomaa tyhjensivät, helistellen keskenänsä ja jutellen yhden
niinkutsutun lystillisen seikan toisen perään. Loppurivi oli
muuttumatta: nykyinen nuoruus, ei se kelpaa.

Kyökissä istui Uoti kauan, sanaa hiiskumatta. Vihdoin lausui hän:
"Sanos, minkätähden sinä otit minun, tietävä kyllä minun laitani!" Itkien
vastasi morsian:

"Niin kauan kuin mailma on seisonut, ei ole, luulen, kukaan niin
puhutellut morsiantansa. Mutta katsos, Uoti, se on yhtä minulle, että
sinä niin kysyt, se on kunniallista ja hyvä alku, jos Jumalan tahto
niin on, että me otamme toinen toisemme -- ja siltä se tosiaanki
näyttää. Katsos, Uoti, sinä et saa Martinaa, ja minä raukka -- minun on
tässä enämpi viheliäistä olla, kuin sinä taidat aavistaa'kaan. No niin,
minä ajattelin näin: minä olen viheliäinen, enkä taida kestää
äitepuolen tykönä, minä täydyn pois. Uoti ei saa sitä kuin hän tahtoo
ja on myös viheliäinen: kukatiesi me kahden taitaisimme auttaa toinen
toistamme. Ah, Uoti, sinä et taida ymmärtää mitä se tahtoo sanoa, että
seisoa tuossa ja vaan nähdä päältä kuinka toinen, yksi vieras riipii ja
raapii yhden rakastetun äiden kätköjä. Ajatteles, ainoasti
häikittääkseen ja haavoittaakseen minua, antoi hän, kylläs ymmärrät --
äiden oman kupin yhdelle palvelioista. Se on murhe loppumaton, katsella
kuinka hän vääntää ja kääntää isän ja tekee hänelle kaikkea mitä
tahtoo. Tiedätkös koska minä katselen kaikkea häijyyttä täällä kotona,
niin nousee sappi kielelleni, ja jos täällä kauemmin viivyn, niin tulen
yhtä pahaksi, kentiesi pahemmaksi. Ennemmin näkisin itseni kuusi jalkaa
maan alla, ja olisiki jo kaiketi niin, ellei se hyvä kirkkoherran rouva
olisi minua vähän ilahutellut."

"Minun on kauheasti mieleni paha sinusta," vastasi Uoti. "Mutta kuinkas
on minun laitani, uskotkos? Minun äiteni pitäisi olla oikea äite, ja
kuitenkin on hän kyllä häijympi kuin joku äitepuoli. En minä puhu
kernaasti pahaa, mutta minä täydyn. Martina on auttanut minun kestämään
kaikkea ja jos ei olisi häntä ollut, niin olisin jo aikaa juosnut
tieheni. Ihmiset ovat muka syytelleet minua kevytmielisyydestä; minä en
ole huolinut siitä; mutta nyt pelkään minä, tämän olevan minulta oikein
pahasti tehdyn! Minä olisin hetemmin nähnyt sinun ilkeäksi ja häijyksi,
jotta olisin saanut vaatia sinua, siksikun olisit hyljännyt minun. Nyt
on mieleni haikea sinusta, ja minä en taida olla paha. Minä tosiaankaan
en tiedä kuinka olettelisin. Minä luulen, asia on kyllä haikea sinusta,
mutta minustakaan ei ole se parempi."

Yksivakaista oli se puhe, kuin he näin pitivät keskenänsä, morsiamen
laitellessa viini-lökäriä. Mutta kun se oli valmis, kantoi hän sen ison
maljan sisälle tupakammariin, sitä ennen -- kantava lasin Uotille.
Koska hän jälleen palasi, ryyppäsi Uoti hänelle muistoksi, ja neito
täytti uudestaan hänen lasinsa, helistääkseen hänen kanssansa. Uoti
sanoi nyt: "sinä olet tosiaanki kauniimpi kuin koskaan olen nähnyt.
Eikä kentiesi ole niin tyhmästi, että he ovat vaatineet minua. Jos ei
vaan olisi sentään sitä hakaa, niin olisin hyvinki tyytyväinen. Olisin
nähnyt sinun seitsemän ajastaikaa sitte, semmoisena kuin nyt, jaa,
sitte olisin tänäin huvillisin poika ja iloisin ylkä koko tienoolla.
Ah, kuinka nyt juuri viiltää sydäntäni! Ole kärsivällinen minulle, minä
en taida puhua sanaakaan enään!"

Uoti istui alas tuolille ja piti kädet silmillänsä; jonkun
silmänräpäyksen perästä lausui hän kumisevalla äänellä: "Katsos niin on
asiani! Kuules nyt, sinä et saa mitään puhua minun eli sinun
vanhemmille! Tahdotko antaa kättä minulle sen päälle?"

Elsa antoi hänelle käden, vähän ihmetellen, ja Uoti jatkoi: "Juuri
tänäin olen viestin kautta luvannut Martinalle, tulla häntä katsomaan.
Minä en ole ajastaikaan puhutellut häntä, enkä poikaa, ja nyt minä
täydyn täyttää lupaukseni. Sinä olet kelpo neito, ja minä tahtoisin
kernaasti suudella sinua -- mutta ei, minä en tee sitä; se olisi synti,
niinkauan kuin en ole vapa!"

"Sinä olet kelpo mies, ja taidat somasti puhella'kin," sanoi Elsa
hymyten; "kuinka tyhmiä ihmiset sentään taitavat olla: ne sanovat
sinusta, ettet ole oikein järkevä!"

"Ihmiset eivät tunne minua, kukaan ei tunne minua paremmin kuin
Martina; hän on ymmärtäväinen. Minun mitään lausumattani, on hän nähnyt
päältäni ja ymmärtänyt, että, samassa kuin minä olen yksi rikkaimmista
talollisen pojista koko tienoolla, olen minä kentiesi kaikkein köyhin.
Martina on jutteleva sen sinulle; sillä hän taitaa sen paljoa paremmin
kuin minä. Et sinä taida uskoa kuinka ymmärtäväinen hän on, kuinka
siivo ja hyvä-sydämellinen -- ja samalla kertaa niin iloinen ja ...
ja..."

Uoti taukosi äkkiä ja tirkisteli eteensä. Kenelle oli hän tätä puhunut?
Sille, jolle hän äsken oli käden antanut! -- Neito tirkisteli ei
vähemmällä ihmeellä Uotia ja vaikea oli hänen saada selkoa ja käsitystä
ajatusten erinomaisesta keskinäisestä sovusta. Tupakammarista kuului
ukkojen korkea-ääninen kanssapuhe ja hekotus, huumaava kokonansa
vaimojen molempain ahkeran ja matalaisen lörpötyksen. Vihdoin sanoi
Uoti: "Niinmuodoin on minulla sinun sanas, ettet mitään hiisku kaikesta
tästä kenellenkään, kuka hän olisi. Minä käyn pois nyt sinun tyköäs
minun Martinani tykö -- Martinani tykö -- ja -- ja -- katsomaan minun
-- sinä tiedät -- siellä alhaalla kylässä. Koska joulukuusi sytytetään,
olen minä takaisin, ja olen silloin joko ... mutta minä en tiedä enään,
mitä sanon -- Jumala olkoon sinun kanssas!"

Morsian taitanut ei vastata; hän seisoi vaan ihmetellen ja ääneti
katsellen Uotia, joka painoi karvalakin päähänsä ja otti pahkasauvan
käteensä. Siinä kun Uoti nyt seisoi, hupaisesti heiluttava raskasta
sauvaa, näkyi hän sangen pulskealta, ja ei leikiteltävältä. Hän läksi
pois heti kohta sitte kiiruhtavin askelein, ja Elsa istui alas liedelle
syventyäkseen miettelemisiin. Palan ajan perästä kurkisti isä Pentti
kyökkiin ja kysyi: "kuinkas on laita? Koirat vinkuvat sisällä. Missä
Uoti?"

"Poissa."

"Mihinkä?"

"En saa sanoa. Mutta hän ei viivy kauaa."

"Vai niin! Minä tiedän kyllä missä hän on -- älä sano mitään siitä
ämmälleni, äläkä Heljenukolle. Onko sitte kauanki kuin Uoti läksi?"

"Joku minuuti vaan sitte."

"Kuules nyt, hiivi hiljaa kammariin ja tuo minulle hattu ja sauva; mut
älä anna koirien päästä ulos! Ah, mikä hassu se Uoti, mutta sinä --
sinä olet yksi muhkea neito!"

Elsa vetäyi takaisin ukon muistoista ja meni heti kohta noutamaan hatun
ja sauvan. Varoittaen neitoa sanomaan, häntä perään kysyttäessä, että
oli kohta tuleva takaisin, etääntyi isä Pentti. Sauva pitkällä edessä,
ennen askeletta, kulki ukko nyt eespäin. Käyntö oli kuitenki vankka ja
horjumaton.




KYMMENES LUKU.

Isä, poikaansa etsivä.


Uoti, tultuansa ulko-ilmaan, oli äkkiä kuin heräävänänsä ylös, ja hän
kysyi itseltänsä: Mitäs on tapahtunut? ei mitään -- niin lohdutteli hän
itseänsä -- ei juuri mitään jos en itse sitä tahdo. -- Häntä
kauhistutti kuitenki, kun ajatteli sitä kylmää kättä, kuin äsken oli
hänen kiinittänyt, ja ikään kuin auttaaksensa sitä, lämmitti hän
tietämättä omaa oikeata kättänsä kuumalla piipunpesällä.

Tässä pyydämme lukialta anteeksi unohduksemme, kuin emme ole jo aikaa
ennen maininneet sitä, kuinka Uotin piippu monena vuotena oli hänen
ainoa seuraajansa ja paras tietoinen neuvonantajansa.

Tie Heljemyllystä kylään ei ollut eksyttävä, kuitenki täytyi olla
hoksaava, sillä toisella vierellä tietä oli äkkijyrkkä mäki alas
laaksoon päin, ja lisäksi satoi nyt lunta isoissa höykäleissä. Uoti ei
pian nähnyt laisinkaan tietä, kulkeissaan edespäin, itse muuttuneena
vaeltavaiseksi lumi-äijäksi.

Hyvin tunteissa jokaisen puun, jokaisen pienen kivenki tien ohella,
ollut ei hänen sentään vaikea pysyä tiellä. Jouduttuansa niin pitkälle,
että seisoi mäen kukkulalla toisella puolen, käännähti hän tahtomatta
taaksensa; monet kynttilät viittasivat hänelle Heljemyllyltä, ja hän
kuuli sydämessänsä äänen kuiskuttavan: Neito hän on muhkea; monet
monituiset ovat tehneet niinkuin sinäki ja kuitenki tulleet
tyytyväisiksi ja onnellisiksi; käänny takaisin!...

Uoti kuitenkaan ei lainannut korviansa näihin; hän pitkitti menoansa,
ja sitä tehden kuin astui alemma mäkeä, katosivat myös houkuttelevaiset
kynttilät Heljemyllyllä. Hänen mielensä tuli huokeammaksi ja vakaasti
sanoi hän itsellensä: "Minä en käänny takaisin kotia, en, minä tahdon
ennemmin renkinä kaiken ikäni palvella muita, kuin hyljätä Martinan ja
pojan. Minä en ole puhutellut heitä sitte vuosi ja päivä; mutta nyt
pitää se tapahtua, ja minun Juoseppini saa riemun kutsua minua isäksi!"

Äkkiä seisahti Uoti, niinkuin naulattu. Isä! isä! huusi yksi lapsenääni
syvältä metsästä. Ja vielä kerran kuului selkeämmin kuin ennen: isä! --
"Sinä erehdyt", sanoi Uoti itsellensä, "ryypyt ovat menneet päähäs!"

Hän viritti uuden piipun ja siinä kun veti valkeata, osoitti hänelle
valonvilaus isot jäljet nuoressa lumessa. Suittaa olla joku koira,
joutunut harhajäljille -- ajatteli Uoti -- ja nyt pitkitti hän taas
vaellustansa.

Mutt' oles vai! tuolta huutaa taas, kauempaa, se on miehen ääni: Uoti!
-- kuinka on laitas; oletko juovuksissa eli riivaavatko sinua
häijynelkiset velhot?

Uotia kauhisti silmänräpäyksen; mutta hän rohkaisi taas mielensä,
sanoen itsellensä: "Ihmiset eivät ole myöskään hyviä taistella vastaan.
Kuinka tyhmästi minulta, ettän monet vuodet olen käynyt ja uskonut,
äiden vihdoinki myöntyvän -- kyllä kai! -- Oletko nähnyt kenenkään
taitavan hevoisen kenkää hilloksi keittää! Vielä tyhmempää, että minä
tänäin annoin viekoiteltaa itseni käden-lyöntöön. Mutta katso! siitä ei
tule mitään, vaikka äite ja koko mailma sitä tahtoisi, kun en minä
tahdo. Mutta mikä se on, ku liikkuu tuolla etäällä. Se on varmaanki
koira, jonka jäljet näin äsken! No tule tänne, kuuletkos! -- Hän,
niinkuin minäkin, ei tahdo!... Herra, minun luojani! se on susi, jota
niin kauan olemme hakeneet!"

Uoti tunsi taas lievän kauhistuksen, mutta heilahutti heti kohta
voimakkaasti raskasta pahkasauvaansa, sanoessansa: "Tuossa on kamaus,
ku kelpaa -- tuossa toinen -- ja vielä kolmas, niinpä niin, nyt olet
saanut aivotun osas!" Epäellen sentään vielä asiatansa, hyöritti Uoti
sauvallansa sutta. Ja koska hän vihdoin oli viskeytynyt sen kuolemasta,
otti hän pedon niskasta kiini ja laahasi perässänsä sitä pitkin tietä.
Matkustajamme kaipasi nyt vasta piippuansa, tappeluksessa kadonnutta;
vaan sitä oli kuitenkin enään vaikea etsiä, ja suden turkki sai palkita
harmin. Vähän hetken perästä näki Uoti kynttilät pilkuttavan kylästä;
hän tuli jälleen varsin iloiseksi, hymyten ajatteleva: "Kuinka
kummastunevat kylässä, nähdessänsä minun tulevan ja tuovan sitä sutta,
joka niin kauan on heitä peljättänyt. Mitä sanonevat siitä, kuin minä
olen sauvallani sen lopettanut? Mitä sanonee Juoseppi? Siitä tullee hän
arvossa pitämään isänsä -- ja minä tahdon antaa hänelle lahjaksi suden
sydämen; siitä hän sanotaan tulevan voimaa."

Lukiamme kukatiesi keskeyttää tässä kysymään: kuinka oikein oli laita
niiden erinomaisten huutojen, joita matkustaja kuuli metsässä? Me
pyydämme saada muistuttaa siitä, että isä Pentti kävi samaa tietä, ja
että se oli kaiketi ukko, joka huusi: Uoti! Uoti! Mitä taas tulee
siihen lapsenääneen, kuin syvältä metsästä huusi: Isä! isä! -- siitä
emme vielä tiedä mitään...

Ylhäällä Heljemyllyllä tuli pianki tiedoksi, kuinka isä ja poika olivat
varsin oudosti kadonneet; äite Pentinpoika tiesi sentään hyvin kyllä,
mihinkä olivat menneet. Hän oli kuitenkin olevansa tietämätön siitä, ja
häväisi kumpaaki poisolevaista pilkkasanoilla. Uoti sai hänen hyvän
osansa, mutta isä Pentti pahimman, että uskalsi pois mennä, asiasta
hänen ajatustansa tiedustamatta. Mylly-äite sovitti tähän sangen
konstillisesti sen kohteliaisuuden, että äite Pentinpoika oli ruvennut
leikillänsä antamaan isälle ja pojalle haukunta-nimiä, tietensä miesten
molempain ansaitsevan paljaita kunnia-nimiä. Pahuuden sukusuhta yhdisti
ne molemmat vaimot; he ymmärsivät toinen toisensa hyvin kyllä; mutta he
eivät taitaneet salata kummastustansa, koska Elsa yksivakaisesti
välitti: "Uotilta en minä kuullut muuta kuin mikä on hyvää,
ystävällistä ja kunnollista niin kauan kuin hän oli kanssani kyökissä."
Toiset vaimot rupesivat tästä, niinkuin yhtä, heti kurkkuunsa
nauramaan, ja äite Pentinpoika sanoi: "Sinä olet viisas tyttö, sinä
ymmärrät kuinka miehiä pitää pideltämän ja opetettaman taipuvaisiksi.
Se on myöskin oikein. Miehet eivät kelpaa mihinkään; vaimo tekee miehen
siksi mikä hän on. Minä en eroita ketään muita paitsi Heljen-isän, hän
on kelpo mies, jaa, oikein erinomainen ukko." Se josta hän puhui,
malttanut ei kuitenkaan kohteliaisuutta; hän istui vaan tuossa
lalluttava perästä kaikkia mitä toiset puhuivat. Vihdoin muuttui ukon
löperrys niin kiihkeäksi yskäksi, että taidettiin peljätä, hän oli
kuolemaisillansa. Mikä rohkeus oikein Heljen-ukolla, tahtoa ryypellä
kilpaa isä Pentin kanssa! Sitä ei ollunna kukaan yrittänyt monena
vuotena. Mylly-äite osoittihen nyt erinomaisen huolelliseksi isää
kohtaan ja talutti hänen sisälle lähimmäiseen kammariin. Vähän hetken
perästä palasi hän jälleen ja sanoi: "Jumalan kiitos! hän nukkuu nyt
sikeästi; äijäni piti kuitenkin ymmärtämän ettei hän jaksa puoltansa
pitää yhtä Pentinpoikaa vastaan."

Mielitelty kohteliaisuudesta vastasi äite Pentinpoika: "Koska ukollas
on noin kova yskä, niin kehoitan minä sinun toimittamaan, että hän
tekisi pianki testamentin."

"Minä mahdan sanoa! te olette ylön hyvänlainen!" lausui Mylly-äite
kavalasti; "ja kuitenki taitavat ihmiset olla niin ilkeitä ja sanoa --
Jumala anteeksi antakoon! että kerron sen -- kuitenki väittävät
ihmiset, että äite Pentinpoika on häijy! Löytyykö mitään jalompaa kuin
että niin sääliä yhtä hyljättyä leski-raukkaa."

Mylly-äite piti jo itsensä semmoisena, ja rupesi luonnollisesti
hieromaan silmiänsä, mutta kun ei onnistunut saada ulos yhtä
kyynelettä, taukosi hän siitä, löi kätensä ristiin ja lausui, varsin
hartaasti katsoen äite Pentinpojan päälle: "Ja minulle tahtoo äite
suoda niin hyvää, että toivoisi Uotin saavan ottaa kaikkea!"

Äite Pentinpoika ajatteli sydämessänsä: suon sen ennemmin kenelle
hyvänsä, kuin sinulle -- mutta taitaensa ei juuri sitä sanoa vaikeni
hän kauniisti ja kiitti kohteliaisuudesta parahimmalla hymyllänsä.

Äite Pentinpoikaa rupesi heti ahdistamaan tavallinen levottomuutensa.
Ensin tahtoi hän, että piti lähetettämän etsimään rakasta isää ja
poikaa Uotia; kohta miettei hän taas toisin ja käski, että hevoisensa
piti ajettaman tuvan eteen; hän tahtoi matkata kotia, ja siellä odottaa
niitä tyhmiä miehiä. Mylly-äite oli olevanansa oikein murheellinen,
ettei äite Pentinpoika tahtonut viipyä Heljemyllyllä yli yöseen. Elsaki
rukoili yksinkertaisesti ja sydämellisesti, ettei äite vanha pitänyt
lähteä talosta pois pimeässä ja rajuilmassa. Teeskellyn vastuksen
perästä myöntyi äite Pentinpoika kernaasti, ja osoittaakseen iloansa
siitä, käski äitepuoli Elsan sytyttämään kaikki kynttilät isossa
joulukuusessa. Nämät olivat ne monet kynttilät, kuin Uoti näki
käännähtäessänsa mäen päällä katsomaan taaksensa Heljemyllylle...




YHDESTOISTA LUKU.

Kirkko pitää seisoa keskellä kylää.


"Koska minulla on rakas vieras niinkuin sinä esimerkiksi, tuntuu
minulle hauskuus kaksinkertaiseksi, tiedätkö minkätähden? Ensiksi
maistuu minulle kaikki paremmalta. Sanotaan mitä sanotaan ihmisellisen
sydämen huonoudesta; on se kuitenkin yksi kaunis omaisuus tällä
sydämellä, että löytää suuren mielisuosion kanssaihmisiänsä
kestaamisessa."

"No toiseksi?" kysyi nuori suoveri.

"Toiseksi," vastasi kirkkoherra, "koska minulla on vieras juhlina,
tarvitse minun ei jättää kotoa ja kulkea siellä ja täällä. Mailma on
tullut matkustajan kera luokseni kotia, ja minä teen vierahan kanssa
matkan pitkän toistamiseen tarvitsematta liikkua paikasta."

Se oli sanomattomin mielisuosioin kuin kirkkoherra, heti jälkeen
päivällis-aterian tämän sanoi suoverillensa. Ehkä tuskin oli
puolipäivä, rupesi jo hämyttämään; mutta tämä ei häirinnyt, vaan
paremmin lisäsi hauskuutta ystävällisistä juttelemisista.

Kanssapuhe oli kestänyt hyvän aikaa, koska se ke keskeytyi useista
ihmisten äänistä, jotka ulkona portaalla kopistivat lunta jaloistansa.
Etsiväiset olivat kirkonisännät Ollinen, Kello-Taavetti ja Saarivaara.
Kirkkoherran rouva meni kohteliaisesti vastaan ottamaan tulevaisia ja
vei heidät sisälle saliin. Tutuksi tehnyt maanmiehille veljensä, herr
Edvardin kuiskasi hän viimemainitulle: "Jättäkäämme he rauhaan!"

Koska veli ja sisär olivat lähtemäisillänsä huoneesta, sanoi Taavetti
kumartaen: Rouva kirkkoherran ja te myös -- herr veli, olkaatte hyvät
ja pysähtykäätte sisään! Mitä meillä on puhuttavaa, sopii juuri hyvin
teidän korvillenne."

"Olkaatte hyvät ja istukaatte!" sanoi kirkkoherra ystävällisesti niille
kolmelle talonpojalle.

"Kiitoksia paljon, mutta me taidamme yhtä hyvin seisoa," vastasi
Taavetti, joka näkyi olevan toisten puhujamies. "Kunnian herr
kirkkoherra" -- jatkoi hän -- "te olette saarnanneet meille ja panneet
sen sydämillemme, että koska kuulemme jotakin outoa kanssaihmisistämme,
niin pitää meidän rehellisesti kysymän heiltä itsiltä ja ei luottaman
juoksu-juttuihin. No hyvä, kunnian herr kirkkoherra, nyt on asia
lyhyesti se, että koko kylässä puhutaan ainoasti siitä, että meidän
sielunpaimenemme aikoisi meidät ylönantaa. Pyydän anteeksi, mutta
tohdinko kysyä: 'onko se tosi?'"

"On," kuului lyhyt vastaus.

Nyt oltiin varsin ääneti huoneessa. Vähän hetken perästä alkoi Taavetti
taas. "No, me täydymme uskoa sen. Ah, kunnian herr kirkkoherra, edellä
teidän aikaa oli meillä yksi paimen, joka ei taitanut kärsiä meitä,
emmekä me häntä. Olleeko mailmassa jotakuta kauheampaa? Kuinka taitavat
jumalisuus ja rakkaus kasvaa ja menestyä siellä, missä sanansaarnaaja
ei sovi sanankuuliainsa kanssa? Kuinka kauheasti, jos meillä vielä
kerran niin tapahtuisi. Me tiedämme hyvin, meidän pitäjäässä löytyvän
muutamia, jotka paljon loukkaavat kirkkoherramme jaloa sydäntä; mutta
koska Herra Jumala olisi tahtonut säästää Sodoman, jos olisi
kaupungissa löytynyt kaksikin hurskasta -- taitaisitteko te, meidän
sielunpaimenemme, jättää meidät ainoasti sentähden että seassamme
löytyy kaksi, kentiesi kolme, oikein pahaa ihmistä?" Tässä vaikeni
puhuja; mutta kun kirkkoherra ei mitään vastannut, pitkitti edellinen
"Kunnian herr kirkkoherra, me emme tarvitse teille sanoa, kuinka olette
liittyneet sydämihimme, ja meidän kylässä ei löydy miestä, vaimoa eikä
lasta, joka ei rakasta ja kunnioita herr kirkkoherraa. Me toivotamme
nyt, että teille kävisi hyvin, ja saisitte paremman oltavan uudessa
paikassa! Viimeiseksi rukoilemma, että kunnian herr kirkkoherra
tahtoisi kirjoittaa sisään hyvän sanan puolestamme ja toimittaa että
saisimme tänne kelvollisen sielunpaimenen; emme pyydä että olisi niin
hyvä kuin kunnian herr kirkkoherra, sillä semmoista olisi vaikeata
saada, mutta me tahtoisimme vaan itsellemme yhtä kelpo miestä."

"Kiitoksia, kiitoksia!" lausui kirkkoherra, näkyvällä liikutuksella --
"mitä minä voin asiassa vaikuttaa, sen mieluisesti teen."

"Pyydän anteeksi, kunnian herr kirkkoherra", välitti nyt kirkonisäntä
Ollinen, "ukko Taavetti ei ole vielä sanonut teille mitä oikein
toivoimme. Sillä niin me aivoimme rukoilla kunnian herr kirkkoherraa,
ettei menisi pois meiltä. Sanoopa sananlasku: Kirkko pitää seisoa
keskellä kylää, ja kunnian herr kirkkoherra hän on meidän kirkkomme
saarnaaja!"

"Kiitoksia hyvät ystäväni; mutta minä en taida peräyttää hakemustani,
jos tahtoisinki."

"Sitte saamme rukoilla kunnian herr kirkkoherralta anteeksi, että
olemme vaivanneet", sanoi ukko Saarivaara, varsin kopeana sen ylitse
että hänkin sai tilan jotakin lausua.

Ne kolme ukkoa kumarsivat nyt ja jättivät huoneen; kirkkoherran rouva
seurasi heitä kohteliaasti portaalle, ja viivyttelevälle Taavetille
sanoi hän: "Minun ei ole mitään osaa kirkkoherran päätöksessä;
sentähden sopii vielä tulla meille ja puhua joku toinen päivä hänen
kanssaan asiasta. Mieheni on tänäin vähän alakuloinen; äite Pentinpoika
lähetti hänen peräänsä ja antoi hänen ajaa siellä sydän yönä
vähimmättäkään aiheetta!"

"Niin olen kuullut," sanoi Taavetti, "niin suittavat he nyt kaikin
istua siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja viettää kihlausta. Minä en ole
tahtonut uskoa sitä; mutta nyt, koska meidän sielunpaimenemme tahtoo
jättää meidät, uskon minä kaikki. Kihlaus ylhäällä myllytalossa ei pidä
sentään mitään vaikuttaman, sillä me emme aivo myöntää hiuskarvaakaan."

Taavetti kumarsi sitte, ja kirkkoherran rouva palasi omaistensa luoksi.
Täällä istuivat he taas kaikin kolmin ympäri pyöreätä pöytää, mutta
kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Vähän hetken perästä keskeytettiin
vaiti-olo kirkon kolmelta kellolta, jotka yhtä haavaa rupesivat soimaan
joulujuhlalle. Kirkkoherran rouva sanoi nyt "Sentään tuleeki minun
ikävä, koska en enään saa kuulla näitä kelloja!"

Kirkkoherra ei vastannut siihen; hän meni ääneti akkunan oheen istumaan
ja siellä puhui hän äänehköön itseksensä: "Tottumisen voima on suuri ja
vaikea on sitä särkeä. Kuitenki, koska päätökseni on kerran otettu ja
kaikille tunnettu, olisi ei soveliasta peräytyä takaisin! -- Liina",
keskeytti hän äkkiä, "anna sytyttää kynttilä työhuoneeseni! Yhden
hetken perästä, eli niille paikoin, tulen minä jälleen teidän tykönne!"

Kirkkoherra meni senjälkeen pitkällisin askelein kammariinsa.




KAHDESTOISTA LUKU.

Missä Juoseppi?


"Missä Juoseppi!" kysyi Taavetti, heti kun kotia tuli.

"Ei hän ole täällä."

"Minä lähetin hänen kuitenki kotia, mennessäni provastille."

"Poika ei ole ollut kotona."

"Juoseppi ei saa juosta niin ympäri, lupaa pyytämättä?"

"Hän on kaiketi mennyt takaisin Laurille. Kyllä minä menen
tiedustelemaan häntä," sanoi Martina, nousten ylös tuolilta.

"Anna hänelle sitte kelpo korvapuusti minun puolestani," huusi Taavetti
perään.

Martina tuli takaisin ja sanoi: "Juoseppi ei ollut Laurilla, ja minä en
nähnyt poikaa missään muuallakaan."

"Jumala tiesi mihinkä poika on ottanut tiensä. Minä täydyn siis itse
lähteä hakemaan häntä."

Taavetti meni nyt pois ja kyseli huoneesta huoneesen. Kukaan ei ollut
nähnynnä poikaa. Ukko kääntyi sitte kotia, ajatellen tiellä: "poika on
kyllä kotona ennen minua."

Taavetti kohtasi Martinan kyökin ovissa, ja äite, näkevä ukon
yksinänsä, kysyi levottomasti: "Mutta missä on Juoseppi?"

"Tulee kyllä kohta," vastasi ukko; mutta itse meni hän ympäri etsimään,
hamasta kellarinporstuasta ylös ullakolle, jossa hän melkein peljätti
itseänsä suurullisella huudollansa: "Juoseppi! Juoseppi!" Myös ulkoa,
puodeista ja aitoista, etsei ukko poikaa. Koska Taavetti väsynyt ja
suuttunut taas tuli tupaan, kohtasi häntä Lauri, kantaen Juosepin uusia
saappaita. Taavetti kertoi kohta hänelle kahdakesken, etsineensä
Juoseppia ja olevansa melkein levoton, että jotakin pahaa olisi
taitanut pojalle tapahtua.

"Oletteko käyneet ukko Raskisella, poika kuultelee mielellänsä ukon
soittavan torvea?"

"En", kuului vastaus.

"Sitte kiiruhdan minä sinne," virkkasi hyväntahtoinen Lauri, kohta
rientävä pois toiseen päähän kylää. Jo kaukaa kuului hupaisesti
torvenääni, ja Lauri ajatteli: Poika on varmaan siellä. Raskinen ollut
ei sentään nähnynnä Juoseppia koko päivänä. Lauri palasi murheellisena
takaisin äidenisälle; mutta tämä sanoi: "Ole nyt vaan hiiskumatta ja
älä mitään sano vaimoille! sillä siitä he rupeisivat uikuttamaan.
Pysähdä tänne vähäksi aikaa! Poika on varmaan lymynnyt; kentiesi käy
hän ympäri ja tulee joulupoikien kanssa, vietelty heidän koreuksiltansa
ja lauluilta. Kyyneleet päättävät sen veisun, sen saa Juoseppi oppia
äidenisältä."

Näkyvästi levollisena istui Taavetti alas viheltelemään ja pieksi
välistä ilmaan kämmenillä, ikään kuin ajatellen vaan sitä kuria, jonka
poika piti saaman kärsiä.

"Minä olen levollinen ja odotan," sanoi hän ikään kuin itsellensä,
viritti sitte piippunsa, ja kertoi Laurille, että poika oli oikea
veitikka lystillisin vehkeinensä; mutta tästä leikistä pitäisi hän
kuritettaman. Taavetti otti nyt piplian, aikova pitkittää lukemista
siitä, missä oli ennen lopettanut. Ukko sulki kuitenki nyökäten taas
sen pyhän kirjan, sillä paikka, josta luki, oli Kuningas Taavetin
valitus sairaasta lapsesta. (2 Sam. 12 l.)

Ukko nousi nyt ylös ja meni kerta toisen perästä kuultelemaan. Heti
rupesivat kaikki kirkonkellot soimaan joulujuhlalle kunniaksi. Nyt
tulee hän varmaan, ajatteli ukko -- mutta Juoseppi ei tullutkaan. Lauri
esitteli nyt, että hän menisi vasemmalta ja ukko Taavetti oikealta
puolen läpi kylän, kyselemään taloista. Hyvän hetken perästä tapasivat
he toinen toisensa Taavetin tuvalla: eivät olleet mitään tietoa
saaneet. Pian tulivat joulupojatkin; mutta Juoseppi ei ollut niidenkään
kanssa. Nyt olisi hyödytöntä ollut enämpi salata mitään.

"Martina, Juoseppi meidän on kadonnut," sanoi nyt äidenisä. Äite raukka
korotti nyt surkean huudon ja valitti:

"Se oli niinmuodoin sentähden, kuin hän herätti minun yöllä kolmasti ja
kysyi: eikö jo päivä? Juoseppi! Juoseppi! missäs olet? huusi onneton
läpi koko huoneen -- pitkin tietä -- läpitse kaiken kylän ja ulos
kedoille.

"Ah, jos hän on kadonnut, niin kuolen minä," valitti ukko, mutta
Martina ei kuullut sitä, hän oli jo kaukana pois. Ukon kasvot olivat
nyt varsin vääristetyt murheesta, hän tahtoi pidättää itkua, mutta ei
voinut. "Juoseppi on kukatiesi kirkossa," johtui ukon mieleen, ja kohta
riensi hän sinne. Oli juuri jo kaikki valmistettu sydänyölliseen
jumalanpalvelukseen, ja lukkari-koulumestari kävi siellä vielä ympäri,
vaksikynttilä kädessä, katsahtamassa valmistuksia.

"Juoseppi, oletko täällä?" huusi Taavetti kirkkoon, niin että väkevästi
kajahti.

Lukkari, peljästynyt, pudotti kynttilän ja vastasi vapisten: "Täällä ei
ole ketään muuta kuin minä. Mikästä on?"

"Te olette sallineet, että poikaa on haukuttu 'maitosuuksi'. Te olette
myöskin syy onnettomuuteen", huusi poisrientävä Taavetti. Lukkari
seisoi nyt siinä yksinänsä ja ällästyksissä, ja yhtä hämärä kuin oli
ympärillänsä -- ennenkuin taas löysi vaksikynttilän -- yhtä hämäräksi
jäi hänen sisällänsä tarkoitus niiden huutojen kuin oli äsken kuullut.

Koko kylä juoksi nyt kokoon. Ukko Raskinen löydyttihen myös ja
tarjosihen kohta vahvasti puhaltamaan torvea. Eräs toinen sanoi: "Ei,
anna olla, ei se mitään auta; äite Pentinpoika on antanut varastaa pois
lapsen, vaatiaksensa Martinaa ylönantamaan Uotin. Kärme hän on tänäin
kihlannut Uotin Myllärin Elsan kanssa, sen kuulin äsken eräältä,
myllytalosta tulleelta rengiltä."

"Turhia!" lausui Martina, "minä en usko sitä. Mutta minun Juoseppini,
minun lapseni, missä on hän?"

Koska nyt tällä muotoa epäilevinä seisottiin, tuli yksi erinomainen
kuva käyden pitkin tietä. Se oli hattumaakari Venkerästä, vähäinen
ukko, tilaisuudessa varsin kätketty ja verhottu vutraaleilla ja
hatuilla.

"Mikäs on hätänä tässä kylässä?" kysyi ukko.

"Etsitään yhtä lasta, Juoseppia, kadonnutta."

"Onko lapsi vanhakin?"

"Kuuden vuotinen."

"Tysevä ja isonkokoinen poika, isoin päin ja vaalehin kiheröin
hiuksin."

"Jaa, se on hän; sano Jumalan tähden, missä hän on?" huusi Martina,
rynnäten vasten vähäistä hattumaakaria semmoisella vauhdilla, että tämä
pudotti yhden osan taakastansa ja oli vähissä itseki tuupertua ojaan.

"No, no!" sanoi ukko vähän pahoilla mielin, "minä en ole kätkenyt
hattuihini poikaa, enkä kanna häntä vutraaleissa. Mitä muuten tulee
poikaan, tapasin minä hänen metsässä kaukana tuolla. Minä kysyin
häneltä: Mitäs näin yksinä teet metsässä? -- Isääni vastassa; hän tulee
tätä tietä. Ettekös ole nähneet häntä? -- Minkämoinen isäs on sitte? --
Iso ja hyvin väkevä. -- En ole nähnyt häntä. Mutta tule kanssani
kotias, lapsi parka! -- En minä; isän kanssa minä tulen. -- Minä
tartuin nyt poikaan ja tahdoin vaatia häntä seuraamaan minua, mutta hän
oli yksipäinen ja heti äkkiä kievahti hän käsistäni ja takanani kuulin
minä hänen huutavan metsässä: Isä! isä!"

"Se oli Juoseppi; Jumalan tähden käykäämme etsimään häntä!"

"Me kaikin tulemme ynnä," huusi nyt usea joukosta.

"Seisahtakaatte!" huusi nyt Taavetti, "kysykäämme mieheltä josko
tahtoisi tulla kanssamme?"

"En jaksa millään muotoa -- eikä se hyödyttäisikään mitään; nyt on jo
enämpi kuin yksi tiima sitte kuin minä näin pojan. Kuka tietää missä
hän nyt on? Minä taidan kuitenki tarkoin sanoa missä lapsen tapasin.
Kermumetsässä, läsnä sitä puron rannalla seisovaa isoa tammea. Puu on
helposti löydettävä, sillä se on ainoa iso puu niillä paikoilla, ja sen
tuntevat kaikki tässä kylässä."

"Hyvä, siitäpä puusta minä taitan muutamia oksia, piestäkseni poikaa,"
sanoi Taavetti vakaasti.

"Ei, älkäätte lyökö lasta", huusi Martina; vaan ei taitanut kertoa,
kuinka tämä oli se paikka, missä Uoti oli häntä ensi kerran suudellut.
Ah, kukatiesi makasi nyt lapsi samalla paikalla -- viluttuneena --
kuolleena.

"Nyt on yö. ja emme näe mitään, ja lunta sataa ehtimiseen; ottakaamme
valkia-soitot ja soitettakoon isolla kellolla! Kirkkoherra myödenantaa
sen kyllä!" huusi nyt Lauri kiivaana.

Vaimot veivät Martinan kotia. Koska hän täällä sai nähdä Juosepin uudet
saappaat pöydällä, pyrskähti hän ääneensä itkemään, valittaen: "Tuossa
ovat saappaat, joita hän niin ihaillen toivoi, ja nyt ovat ne vähäiset
jalat kankeat, paleltuneet -- hän itse kuollut."

Häntä koetettiin lohduttaa, ja eräs vaimoista oli niinkin viisasteleva,
että sanoi: "Ah, paleltua kuoliaaksi, lienee hyvinki helppo kuolema:
nukutaan, ja ei enään herätä."

"No, jaa, nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa! Juoseppini
ennustiki niin. Poika oli ylön hyvä ja ymmärtäväinen tälle mailmalle,
sentähden piti hänen kuolla. Mutta katso, minä tahdon elää! Ja koska
se, tuo toinen, hänen kanssansa tulee kirkkoon ja tahtoo istua
morsiamen asemeen, silloin huudan minä kaikin voimin, ja Juoseppi on
huutava taivaasta: ei! ei! -- Se hyvä poika! Isä! isä! huusi hän, mutta
isänsä hän ei vastannut. Minkätähden piti hänen vastaaman? -- Hän ei
tunne'kaan lapsensa ääntä! Mutta hänen pitää sen äänen tunteman; hänen
pitää kuuleman sen huutavan korvissansa yöt ja päivät: sinun omassa
metsässäs on lapses paleltunut kuoliaaksi, ja juuri sinun tähtes! Ah,
Uoti! sydämes on kivi, ei muu kuin kivi..."

"Olisipa niinki parempi pojan paleltuminen kuoliaaksi, pahempi
joutumisensa suden omaksi," kuiskasi eräs naapurivaimo toisellensa.
Onnettomuudella on tarkka kuulo, ja Martina, lauseen kuuleva, parkasi
nyt kesken puheensa: "Susi! susi!" Äite raukka tirkisteli nyt raivosti
ympärillensä, ja kun katsantonsa siinä tapasi sattua ompeliaan, sanoi
hän hänelle, valittaen: "Anna! Anna! miksis istut siinä niin ahkerasti
neuloen? Ah, miksi enään neulostella jakkua, lapsi on kuollut -- poissa
-- kadonnut..."

"Minä en kuule sillä korvalla, minä en laisinkaan kuule mitä sinä eli
ne toiset sanovat! Tiedät sä, minä en ole taika-uskoinen; mikään ei
mailmassa ole onnettomampi kuin taika-usko! Mutta niin paljon on toden
totta: niinkauan kuin joku neuloo ja kutoo toiselle, ole toinen ei
vielä kuollut. Lörpöteltäköön mitä tahdotaan! Minä neulon vain! Minä
taidan kertoa siitä yhden totisen ja sangen merkillisen tarinan. Olipa
kerran yksi kuningas..."

Huolimatta jos yhteisessä häiriössä oltiin kuultelevinakaan, alkoi niin
Anna kertomaan historiaa Odysseista ja hänen uskollisesta puolisostansa
Pienelopasta, mutta niin monin erinomaisin lisäyksin, toisinnoin ja
koristuksin, että historia oli melkein tuntematon.

Annalla oli syynsä uskoa, ettei häntä erinomattain kuunneltu; sitä
näyttikin hän kainosti pyytävän. Hän kertoi vaan yhä ja ompeli
ehtimiseen, katsomatta ylöspäin. Niinkuin koska hän kerran oli istunut,
hän ei kernaasti nousnut ylös ennen työpäivän loppua -- niin hän
juttelikin sen tarinan, minkä kerran oli alkanut päästä päähän;
kummassaki tapauksessa kentiesi antamatta häiritä itseänsä, vaikka
olisi katto pudonnut alas eli huone syttynyt ilmi tuleen.

Näin ollessa laita vaimojen Taavetin tuvassa, oli koko miesten joukko
kokounut kylästä pappilaan.

Mitä kylän lapsiin tulee, olisivat he kernaasti seuranneet ynnä, mutta
äidet putkahtivat itkuun ja kyyneleihin, jotta isät ajoivat lapset
kotia kylään, sekä sanoilla että töillä.

Niin siis taidettiin sanoa, koko kylän olleen liikkeellä, ikään kuin
olisi ollut asia lähteä talosta vastaan...

Ymmärrettävä on itsestäänkin, että niin isossa joukossa myös oli
joitakuita epäileväisiä, jotka väittivät, yhtä hyödytöntä olevan
senkaltaisessa lumipyryssä hakea lasta metsästä kuin nuppineulaa
heinäsuovasta. Mutta Lauri, jonka piti olla puhuja, huusi ääneensä
vastahakoisille: "Joka ei tohdi seurata, hän menköön kotia!" Se
vaikutti; yksikään ei kylänmiehistä eroinnut, ja kukaan ei enämpi
tehnyt vastuksia. Lauri meni nyt ylös kirkkoherran tykö ja pyysi saada
soittaa isolla kellolla. Kirkkoherra osoitti sangen surkuttelevansa
sitä onnettomuutta kuin oli kohdannut Taavettia ja Martinaa; mutta
sanoi kuitenkaan ei taitavansa sallia jotakuta hätäsoittoa: siten vaan
tarpeettomasti saatettaisiin liikkeelle ja peljätettäisiin pitäjäät
ympäristöllä.

"Se on kuitenki kaunista teiltä, että otatte osaa onnettomuudesta, ja
se ilahuttaa minua, että niin moni tahtoo käydä etsimään poikaa," --
näillä sanoilla lopetti kirkkoherra puheensa.

"Ei yksikään joka on ollut terve ja pääsnyt käymään, ole tahtonut
pysähtää kotia kylään," lausui Lauri kiivaasti.

"Se ilahuttaa minua," vastasi kirkkoherra; "mitä minuun tulee,"
pitkitti hän, "niin jään minä kotia, sillä minun täytyy valmistaa
itseäni aamusaarnaan. Me, kotia jääväiset, rukoilemme kirkossa teidän
edestänne, jotka olette maissa ja metsissä."

"Jahka minä käyn suoverin sijaisena!" sanoi herr Edvardi, astuen
kylänmiesten eteen. "Kuka on teidän päämiehenne?"

"Ei meillä ole ketään; ettekös te tahtoisi ruveta siksi -- herr
suoveri?" kysyi Lauri.

Kaikki nauroivat nyt Laurille, että kutsui sen nuoren herran
suoveriksi. Edvardi naurahti siitä myös, ja ilmoitti itse nimensä,
sanoen: "Nimeni on Edvardi Tulinen!"

"Onko teistä kukaan, joka taitaa puhaltaa ilmoitus-merkkiä?" kysyi
valittu päämies.

Ukko Raskinen astui nyt esiin kopeana torvinensa.

"Hyvä!" sanoi päämies. "Sinä jäät minun kanssani tänne ylös
Ritarivaaralle, jossa tahdomme sytyttää vartio-tulen. Kukaan ei saa
kävellä yksinänsä, vaan kaksin. Se joka löytää lapsen, tuo hänen tänne
minulle, eli lähettää uskottavan sanoman. Niinkauan kuin ei lapsi vielä
ole löydetty puhaltaa merkinantaja kolme ääntä peräksyttäisin
pitkäänsä; sitä vastaan koska poika on löydetty, tyytätään torveen
kaksi ääntä lyhyesti aika toisen perästä, siksi että kaikki ovat
jälleen kokouneet. Vielä yksi asia; seassanne löytyy kukaties muutamia,
joilla on pyssyjä?"

"Kyllä! kyllä!" huusi usea.

"Tuokaatte siis tänne pyssyt; tarkoitukseni on, että koska lapsi on
onnellisesti löydetty, me myös ammumme kolme merkki-laukausta. Sillä
muotoa ei kukaan tarvitse teistä, tiedon puutteessa lapsen
löytymisestä, turhaan kulkea lumessa ja pimeydessä."

"Hän on viisas -- oikein puhuttu -- hän on ymmärtäväinen,"
kuiskutettiin äänehköön joukossa.

Päämies kiitti hymyllä tästä hyvästä ajatuksesta, ja sanoi taas: "Vielä
yksi asia; löytyykö yhtään koiraa kylässä, ku on tutustunut ja kerno
pojalle?"

"Kaikki koirat tuntevat pojan ja pitävät hänen hyvänä", sanoi Lauri.
"Jekku!" huusi hän nyt yhdelle isolle koiralle lähellä -- "eikö tosi,
Jekku, sinä tunnet Juosepin."

Jekku vastasi kohta puheesen iloisella haukauksella.

"Antakaatte siis päästää koirat irti! ne auttavat meitä etsimisessä,"
sanoi päämies. "Ensin täytyy meillä kuitenkin olla joku pojan vaate,
jotta virkistää koirien haistimet."

Lauri meni kohta Taavetin tupaan ja palasi pian takaisin Martinan
kanssa, joka kantoi muutamia pojan vaatteita.

Koirat juoksivat nyt edes vasten äite parkaa semmoisella vauhdilla,
että hän oli vähissä kaatua kumoon. Sitte koska päämies oli antanut
kertoa itsekullenki koiralle sanat: "Juoseppi! etsi Juoseppia!" jakoi
hän tunnussanaksi ja vastahuudoksi "Juoseppi" sekä komentierasi niin:
"Edespäin, astukaa!"

"Seisahtakaa!" huusi nyt väkevä ääni toisaalta päin, "mitäs nyt on
asiana?"

"Oletko se sinä, Uoti?" kysyi Lauri. "Me haemme Juoseppia!"

"Ketä Juoseppia?"

"Sinun poikaas -- hän on kadonnut" -- ja nyt kertoi Lauri lyhyesti sen
murheellisen tapauksen; mutta hän ei ollut ehtinyt päättää, koska
Martina juoksi edes ja huusi toivotonna:

"Uoti! Uoti! meidän Juoseppi on poissa -- kuollut -- mutta mitä sinulla
on tuossa kädessä?"

"Se on susi, minä tapoin sen pahkasauvallani."

"Susi!" kirkasi Martina, kiertävä käsiänsä; "susi on repinyt meidän
lapsemme!"

Syttynyt surusta ja katkeruudesta, pudisti Uoti sutta kuollutta ja
viskasi sen tyköänsä kauas toiselle puolen ojaa, sitte puhkesi hän
sanoihin: "Minä vannon teidän kaikkien läsnäolevaisten edessä: jos
lapsi löydetään, eli ei, niin on Martina minun elämässä ja kuolemassa.
Antakoon Jumala minulle anteeksi, että niin monta vuotta olen ollut
yksi veltto, heikko ja hyödytön olento. Te kuulette sen! Mahtaa kuka
hyvänsä teistä panetella minua haukunta-nimillä, jaa, sylkeä silmiini,
jos en ota Martinaa aviopuolisokseni -- vaikka myös isä ja äite ja koko
mailma olisi vastaan."

"Ah, ällös nyt siitä puhu!" rukoili Martina, kätkiessään kasvonsa Uotin
rintaan; ja vasta nyt löysi hän herkässä kyynelvirrassa lievityksen
surullensa. Mies väkevä vapisi surusta myös ja vihdoin vyöryivät, hänen
itse tietämättä, isot kyyneleet alas pitkin sasupäitä. Kukaan ei nähnyt
sitä paremmin kuin Lauri, perään seisahtanut päresoitto kädessä; koko
muu joukko oli jo vaeltanut heidän ohitsensa. Uoti poispyykäisi pian,
ikään kuin vihoissaan, kyyneleensä ja sanoi: "Tule, Martina, me
löydämme kyllä pojan! Minä en taida päähäni saada, että hän on kuollut.
Kuulinpa hänen huutavan metsässä; mutta en uskonut sitä oikeaksi
lapsenääneksi, vielä vähemmin oman lapseni ääneksi."

"Ah, kuinka monta sataa kertaa hän on yön pimeydessä huutanut sinua --
ja sinä et ole kuullut häntä!"

"Jos hän elää, niin ei pidä yksikään ainoa hänen sanansa menemän
minulta kadoksiin."

"Jumala sen suokoon! Amen!" sanoi Lauri varsin hiljaa, käydessänsä
soitto kädessä Uotin ja Martinan edellä, jotka nyt seurasivat häntä
rientävin askelein.




KOLMASTOISTA LUKU.

Yötisen joukon edespäin kulku.


"Anna, minä kannan vaatteita, anna minulle ne", sanoi Uoti.

"Ei," vastasi Martina, "minä en anna niitä pois."

Edespäin kuljetessa, käytiin ohi kyynnelpajun, siinä seisovan
surullisena lumitaakkoinensa tien ohessa. Martina puhkesi nyt sanomaan:
"Ah, tuossa on puu! Tiedätkös Uoti! -- poika ei ollut kuin kolmen
vuotinen, koska minä kerran hänen kanssansa kävin tästä ohitse.
Nähtyänsä puun, sanoi hän: 'Äite, puu sataa lehtiä!' Ah, Juoseppi oli
niin ymmärtäväinen ja hyvä ja sillä välillä puhui hän niin, että olisi
uskottu hän enkeliksi. Ja niin väkevä oli hän samassa, ja niin hilpeä
-- ja nyt kuollut -- se on kauheasti! Juoseppi! rakas lapseni!
Juoseppi! tule tänne! Äite huutaa sinua; isäs on täällä myös! -- Uoti!
miksi et sinäki huuda? Etkös taida huutaa?"

"Juoseppi!" räjähytti nyt Uoti, jotta humisi metsä. Hän, joka
silmänräpäyksiä ennen vain tahtoi kuiskata tätä nimeä, huusi nyt usean
kerran sitä niin väkevin äänin, kuin suinkin. Viimein taukosi hän
siitä, sanoen Martinalle: "Ei se hyödytä mitään; mutta rauhoitu
vähäisen, muutoin tulet kukatiesi kipeäksi."

"Jos Juoseppini on kuollut, en tahdo minäkään enämpi elää; minulla ei
ole mitään minkätähden eläisin."

"Vai niin! se on merkillistä! Minä uskoin muuten, sinun minunki perääni
vähän kysyvän."

"Ah, miksi riitelet minun kanssani?"

Kauan kävelivät he nyt ääneti edespäin. Mutta äkkiä pysähtyi Martina
ja, tarttunut kovin kiini Uotin käsivarteen, huusi: "O, näetkö sä
kalliota! Siellä tahdoin minä tappaa itseni ja lapsen ennenkuin se oli
tullut mailmaan. Juoseppi makaa nyt kukatiesi vaan joku askele siitä
kuoliaaksi paleltuneena, ja minä elän. Minkätähden en minä kuole? Sano
minulle: minkätähden minä eläisin, koska sen viattoman lapsiraukan
täytyi kuolla."

"Rauhoitu, älä mietiskele!" keskeytti Uoti. Mutta Martina vastasi
häntä, huulta purren: "Jaa, te miehet, te olette häijyt, häijymmät
meitä! Isä, hän taitaa kieltää lapsensa ja käydä sen ohitse; mutta
äite, hän ei tee niin, hän ei taida, ei tahdo sitä tehdä. Sinä olet
häijy!"

"Minkätähden sinä soimaat minua sillä muotoa?"

"Enpä minä sinua soimaa. -- Enkö minä saa vaikeroita?"

"Rauhoitu vähäisen! Tästä päivästä saa loppunsa kaikki häijyys!"

"Minkätähden sinä puhut häijyydestä? Minkätähden riitelet kanssani?"

"Minä en tahdo enään puhua yhtä sanaa -- minä vaan pyydän sinun
rauhoittumaan. Ota käsivarteeni ja pidä kiini minusta! Niin --
pitkittäkäämme nyt kulkua."

Kiiruusti kävi nyt edespäin, ikään kuin olisi Tapio itse metsästänyt,
joukko miehiä soitoilla ja lyhdyillä, rajuilla huudoilla, ruoskan
roiskeilla ja kulkusten helinällä, sekä parvi koiria, kaikki haukkuen
erinäisiltä tahoilta. Kohteliko kaksi hakiaa yhden toisen parin, eivät
he tunteneet toinen toistansa, sillä lumipyry oli heidät kaikki
muuttanut kulkevaisiksi lumiäijiksi. Pimeys, vajaavaisesti valaistu
siellä ja täällä soitoilta ja lyhtyvaloilta, teki kaiken tämän
erinomaisen kummalliseksi, jotta ihmisille näytti kuin olisivat metsät
ja vuoret imehdelleet tätä yötistä tunkua heidän maillensa...

"Katso tuota kuinka rakas hän oli koko kylälle", sanoi Martina Uotille
-- ja nyt kertoi hän, kuinka poika, menneenä yönä, oli hänen kolmasti
herättänyt, ja kuinka varhain aamulla oli kysynyt: Mitä tietä isä aikoo
tulla? Äite soimasi nyt itseänsä kovasti siitä, että oli taitanut
kuunnella Annan kehoitusta pojan pois lähettämiseen. "Minun olisi
pitänyt kuitenkin aavistaa, että päivä oli tuova kauhean
onnettomuuden", sanoi hän lopuksi vaikeroiten.

Uoti tunsihen syvästi murheelliseksi; hän ei tietänyt mitä hänen piti
sanoman -- ja vielä kauheampaa oli tämä kaikki mielestänsä, koska hän
ajatteli niitä odottavaisia ylhäällä Heljemyllyllä ja sitä huonoa
työtä, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi kädenantamisella.

Äkisti kuului riemuhuuto. "Mitä se on? Mikä? Jumalan kiitos, he ovat
varmaan löytäneet hänen! Missä? Missä on hän?"

Vihdoin tuli kylänseppä Uotin ja Martinan tykö? "Tuossa on jo lakki,"
sanoi hän heille, "nyt löydämme hänen kohta!"

Martina vastaan otti lakin, lumesta läpikastuneen, ja hänen kyyneleensä
vuosivat kuumina sen päälle. "Ah, voi! nyt on hän lakitonna, ja jos hän
vielä elää, tulee hänen päänsä varsin turmiolle paljosta lumesta!"

Martina sivui käsin yli kasvojensa, ja tirkisti sanantuojan
eriskummallista näköä. Seppä ei ollut ehtinynnä pesemään pois nokea
kasvoistansa ja nyt oli lumi niille piirustanut ihmeellisiä kuvia -- ja
isosta parrasta, muuttuneesta suureksi lumipalloksi, pilkutti muutamia
yksinäisiä, tulipunaisia hiuskarvoja...

Raju jahti kulki edespäin läpi metsän -- ja metsässä oli yksi mies,
näkevä sen elävin silmin. Vaaja-Pentti, ajanut poikaansa Uotia takaa,
oli astunut paitsi ja kierinnyt alas yhteen rotkoon laaksossa, puron
rannalla. Siellä alhaalla selkeni hän äkkiä, iloitseva päästyänsä
ainoasti muutamilla naarmoilla. Tietämätön pimeydessä, kävikö ylös eli
alaspäin virtaa, pitkitti kuitenkin ukko kulkuansa löytääkseen jonkun
paikan, mistä oli vähemmin vaikea ylösnousta äkkiselle äyräälle.
Silloin luuli hän löytäneensä paremman tien ja nyt alkoi hän kiivetä
ylöspäin. Lämmin ja raskautettu lumelta, usein jalan sijatta liukahtava
takaperin, ollut ei Pentti kuitenkaan perään antava. Viimein seisoi hän
jälleen sangen oikein mäen kukkulalla. Hän käveli nyt tietä edespäin;
silloin sattui hänen jalkansa johonkuhun pimeässä, ja tietämättä
minkätähden kumarsi hän alaspäin ... se oli yksi piippu ja sen
erinomaisesti muokatusta puupesästä tunsi hän Uotin piipun. Ukko
mietiskeli nyt hetken ja kääntelihen monille tahoille, havaitaksensa
pojan jälkiä; mutta lumi oli ne kaikki varsin peittoon lakaisnut. Ukko
tuli nyt levottomaksi; sillä hän ei ollut varma, jos piti mennä tietä
oikealle tahi tietä vasemmalle. Hän kävi jonkun askeleen tietä
oikealle, heti pysähtyi hän kuitenki taas, kävi takaperin ja kääntyi
vasemmalle. Tällä muotoa edestakaisin kävellessänsä, ikään kuin vietelty
metsänhaltialta, seisahti hän äkkiä, niinkuin naulattu. Kuules kuinka
pauhaa metsässä: ruoskat roikaavat, jahtitorvi soi, koirat haukkuvat!
Mitä se on? Ah, voi! se on se raivo jahti! Kuules kuinka humisee metsä!
mikä koirien haukunta! -- mikä kirkuna tuhannen tuhansilta
hengenääniltä! Tapio itse hiirenkarvaisella ruunallansa ratsastaa eellä
sen verettömän joukon, ja se kuolevainen, ku seisoo tiellä, muutetaan
heti tuhvaksi. -- Syvyys kaikin kauhistuksinensa ympäri piiritti
ukkoraukan. Hän, joka niin usein oli väittänyt, että aaveet ja
velhot olivat ainoasti lastenjuttuja, ja kernaasti ylpeillyt
pelkäämättömyydestä vasten kaikellaista noituutta ja taitausta -- tunsi
nyt semmoisen kauhun sydämessänsä, että hiukset pöyhistyivät päässä.
Joukko lähestyy! varo itseäs; sinä rangaistaan epäuskos tähden! Ukko
otti nyt väkevän harppauksen ulos tieltä metsään, paetaksensa kuolemata
ja antaaksensa joukon ohitse kulkea. Niin makasi hän nyt ja kuuli
sanomattomalla kauhulla sen raivon jahdin lähemmä ryntäävän. Ukko
kuoputti käsin lunta, saadaksensa pitää kiini jostakusta puunjuuresta
jäätyneen maan päällä... Varo itseäs! Pidä lujemmin kiini! Tulet muuten
temmatuksi ylös ilmaan, sitte pudotessa särkyväksi ja murentuvaksi. --
Raivon jahdin hengenäänissä oli myös yksi lapsenääni, joka huusi sille
muinen väkevälle, nyt särjetylle ukolle: "Tämä hän on sinun metsäs,
eikö tosi! Mutta, näet sä, et sinä itse, eivätkä sinun metsänvahtis
taida estää sitä raivoa jahtia täällä edespäin kulkemasta! Tunnetkos
minua!"

Niinkuin se kylmä lumi suli ukon henkityksestä, missä hän makasi kasvot
maata päin, tunsi hän mielestänsä myös kuin olisi jotakin sulanut hänen
sydämessänsä -- ja piiritetty kuoleman kauhulta, huusi hän sisälle
lumikuoppaan: "Juoseppi!" niinkuin olisi se ollut joku muoto
lunastamaan häntä itseä pimeyden valloilta. "Minä vannon sen!" lisäsi
hän, niinkuin kumotaksensa kaiken epäilyksen ja väitteen. Vähän
malttanut, nosti ukko päänsä ja kuunteli. Metsässä pauhasi vielä, vaan
ei niin kovin... Äkkiä meni ukko taas tainnoksiin kauhusta: joku
tarttui häntä niskaan -- se oli yksi peikko joka tahtoi rikki musertaa
hänen -- yksi ihmis-susi, joka oli lyönyt häneen terävät kyntensä. Yksi
ääni kysyi: "kuka sinä olet?"

"Minä -- minä olen Pentti Pentinpoika, yksi suuri ja viheliäinen
syntinen...! Armoa -- ole laupias ja päästä minä irti!"

"Niin, olet vihdoinki käsissäni!" sanoi ääni, ja nyt kohottihen yli sen
makaavan yksi kuva, joka sanoi: "Sinun pitää kuoleman! Sinä olet
tappanut minun lapseni lapsen, hyljännyt sen, syösnyt sen
onnettomuuteen!"

"Kuinka? Mitä lajia? Kukas olet?"

"No, niin! ennenkuin minä tapan sinun kirveelläni, pitää sinun saaman
tietää, kuka minä olen. Minua kutsutaan Kello-Taavetiksi. Nyt, nyt
täytyy sinun kuolla!"

Ukko Pentti palasi nyt heti kohta sekä voimiinsa että malttiinsa.
Taistelu oli lyhyt, ja pian makasi Taavetti maassa, ja ylitse hänen
kohottihen Pentti kirveellä, kaatuneen kädestä pois väännetyllä.

"Näetkö sä!" sanoi Pentti riemuiten, "nyt olen minä, ku taidan tappaa
sinun!"

"Tee se!" huusi Taavetti epäilyksissään, "ulosjuurita koko suku; minun
Juoseppini olet sinä tappanut, tapa nyt minäkin!"

"Nouse ylös! minä en tahdo sinulle mitään pahaa!" vastasi Pentti. "Minä
en tiedä," sanoi hän taas, "kuinka on laita! Olenko minä hassu ja sinä
vimmattu ja koko mailma hullupäinen? Kuinka sinä olet tänne tullut?
Mikä meno täällä metsässä?"

Taavetti alkoi nyt lyhyesti kertomaan Juosepin katoamista, mutta pian
keskeytti hän herjaus-sanoilla vasten Penttiä ja hänen vaimoansa.

"Sinä kova, häijy ihminen, nosta pääs ylös niin korkealle kuin tahdot,
helvetin portit ovat tarpeeksi korkeat sinua sisälle laskemaan,
tarvitsemattas kumartaa itseäs!" -- semmoiset olivat Taavetin
loppusanat.

"Herjaa sinä minkä tahdot," vastasi Pentti, "minä olen väkevä. Mutta
kuules mitä minä sanon sinulle. Sinä näet, vaatia ei taida kukaan
minua, ei kukaan mailmassa taida minua vaatia, ja kuitenki tahdon minä
sanoa sinulle jotakin. Lupausta, sitä ei tarvitse minun pitää: yksikään
ihminen ei ole sitä kuullut, ja tuo raivo jahti on yhtäkaikki; se on
taika-uskoisuus, näen minä. Mutta maltas nyt mitä minä sanon sinulle.
Ei se liikuta ketään, ei sinuakaan, koska ja missä ja kenelle minä olen
antanut sen lupauksen. Tämä on minun metsäni, täällä olen minä herra,
ja jos minä löydän sinua täällä kirves kädessä, taidan minä antaa sitoa
sinun ja köyttää sinun, jos koetat karata -- jos mä tahdon. Vaan se
ollut ei kaikkea tuota kuin tahdoin sanoa -- ei, kuules! minä tahdoin
sanoa: kukaan ei taida vaatia minua, mutta minä tahdon, ja sentähden
pysyy se siinä, ja katso, tässä on minun käteni sen päälle, jos lapsi
vielä elää, jos me löydämme sen, minulle yhtä elävänä eli kuolleena --
tuossa on käteni sen päälle: minulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Mitä lajia?"

"Minun myöntymiseni on hänellä. Koska minä oikein ajattelen asiata,
niin en minä oikein juuri koskaan ole sitä vastoin ollut. Minä olen
vain antanut ämmäni vallita. Tiedätkös, minä olen juosnut ympäri täällä
metsässä hyvin kauan, kuinka kauan, sitä en taida sanoa, no yhtä
kaikki, se kirottu myllymäki on syy siihen. Katso, minä putosin tuolta
ylhäältä, ja koska minä kierisin alas rotkoon ja luulin metsät ja
vuoret mullertuvan perässäni musertamaan minun litteäksi kuin
pannukakon -- katso, silloin olin minä kuulevanani yhden lapsenäänen,
huutavan: 'Isä! isä!' Nyt tiedän minä kuinka se oli ja kuka se huusi.
Muuten en taida sanoa, kuinka se ääni kävi sydämelleni, ja minä lupasin
silloin itsekseni, että jos vielä taidan asiassa jotakin tehdä, niin
tahdon minä tehdä sen; kernaasti minun puolestani naikoon Uoti Martinan
-- minulla ei ole mitään sitä vastaan!"

"Vai niin! mutta se on myöhään sulkea häkkiä, linnun pois lennettyä.
Minulla ei ole mitään iloa, mitään onnea enään, kun poika on poissa.
Katso, joku aika oli, koska minä luulin, etten taitanut, Juosepin
tähden, astua kunniallisten ihmisten eteen -- ja nyt olen minä valmis
siirtymään mailmasta Juosepin tähden. Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs
huutaa sinua!" luikahti Taavetti kyyneleiltä hämmenetyllä ja
vapisevalla äänellä.

"Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs huutaa sinua!" räjähytti nyt Pentti
äänellä, niin väkevällä, että pauhasi metsä. Ukko Taavetti vavahti ja
katsahti ylös erinomaisella hämmästyksellä, ikään kuin olisivat
erehtyneet, ja ettei se mahdollisesti taitanut olla Pentti Pentinpoika,
joka niin huusi hänen sivullansa. Taavetti, joka vasten annettuja
käskyjä oli kulkenut yksinänsä, sai nyt myös kumppanin -- ja kunka
kumppanin!...

Kaukana kuului vielä torven tyyttäyksiä, vuorten kajauksilta
moninkerrottuja; lyhdyt ja soitot vilkuttivat siellä ja täällä kuin
pienet pisteet, ja koirat haukkuivat erinäisillä tavoin -- molempain
ukkojen, Taavetin ja Pentin, rauhallisesti kävellessä ynnä, ikään kuin
tottunetten jo lapsuudesta ottamaan toinen toisensa keralla tasaisia
askeleita. Vihdoin näkivät he valon etäältä; valo enäni kirkkaudessa;
se seisoi alallansa, se tuli eräästä isommasta, valaistusta huoneesta.

Ukot molemmat kulkivat -- kahtalaisessaki jos niin sopii sanoa
tarkoituksessa -- edespäin valoa kohden.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Anna neuloo ja juttelee väsymättömästi.


Taavetin ahtaassa tuvassa valtasi nyt liike ja levottomuus. Ihmisiä
kävi joukottain sisälle ja ulos; moni ei sulkenut oveakaan; mutta
Taavetin vaimo kiiruhti silloin aina ääneti ja hiljaa vetämään sen
kiini. Kaikki tulevaiset toivat myötänsä isot kokoukset lunta, jotta
permanto pian olisi muuttunut isoksi lammikoksi ellei Taavetin vaimo
aina välistä olisi hiipinyt esiin yhä levittämään uusia ryysyjä
permannolle, joista hän alati kiersi veden isoon paljuun kyökissä.

Ne monet tulevaiset ja meneväiset muuttivat kammarin kuin
vahtihuoneeksi -- ja Anna, tottumaton muuhun kuin puhtauteen ja
vienouteen, siirsi nyt niin liki puoleensa kuin mahdollinen oli pallin,
jotta ei joku etsiväisistä olisi saanut siitä niin rahtuakaan osaa.

Että koko kylä oli revitty ja epäjärjestyksessä, sen olemme jo ennen
maininneet. Sentään ei pidä salattaman, että kylässä kuitenkin oli
kaksi kappaletta, yksi elävä ja toinen kuollut, jotka eivät antaneet
häiritä itseänsä, vaan pitivät saadun paikkansa ja tasaisen tahtinsa --
ne olivat: Tiimakello kirkontornissa ja Anna ompelustyynynsä ohessa.

Vaikka Martina oli jättänyt tuvan, seurataksensa kylänmiehiä, löytyi
siellä kuitenkin useita vaimoja naapuritaloista. Koska muutamat näistä
valittivat, että heidän miehensä, unohtaen omat lapset, olivat toisten
pojan tähden antauneet hengen vaaraan, sanoi Anna vahatessaan uutta
lankaa:

"No niin! mutta käydä harhaan metsässä, on kauheata, erinomattain
lapselle; siitä tiedän kertoa asian omasta lapsuudestani. Minä rukoilen
Jumalan tähden, ettei kukaan koskaan antaisi vieteltää itseänsä käymään
oikotietä, jota ei itse tunne. Oikotie tulee usein perkeleentieksi!
Minä muistan sen niinkuin olisi tänäpänä tapahtunut -- kuka tietää,
ettei Juoseppi kävisi samaa tietä! -- Jumala varjelkoon häntä kuitenki
käymästä minun tietäni, sillä siitä ei tahtonut tulla loppua. No niin!
se oli kaunis jälkimetsu-maaria silloin ja korea ilma sinä päivänä, kun
minä vaelsin Venkerään, vievä yhtä myssyä, neulomaani rikkaan
talonpojan Hulttisen tyttärelle. Minä vaelsin siis edespäin laaksoon.
Tultuani kappaleen matkaa metsässä, kohtasin minä kaksi lasta -- yhden
pojan ja yhden immen -- vuohia kaitsemassa. Silloin sain ällin -- en
tiedä minkätähden -- kysyä immeltä, jos eikö löytyisi jotakuta
oikotietä Venkerään. Kyllä, vastasi tyttö, teidän täytyy jättää iso tie
ja poiketa vasemmalle katajapensailla. Minä pyysin nyt jompaa kumpaa
lapsista saattamaan itseäni, mutta kumpikaan ei tahtonut jättää
toistansa, ja molemmat eivät taitaneet eritä vuohista. Minä vaelsin
siis yksin. Tultuani kappaleen matkaa ylös metsämäkeä, käännyin
kysymään, oliko se oikea tie. On, vastasivat tyhmät lapset -- niin olin
kuitenki kuulevanani. -- No hyvä! minä kiipesin mäkeä ylös ja mäkeä
alas, mutta tiestä, jaa, siitä ei tahtonut tulla loppua. Mitä tahtoo
tämä sanoa? -- olenko minä eräällä sysimiesten tiellä? En ymmärtänyt
silloin mitä sysimiesten tie tahtoo sanoa -- mutta minä sain sen oppia
kerran kaikkeissansa. Ei taideta olla vääremmällä tiellä, kuin
sysimiesten polulla. Sillä ei se johdata ihmisiin, vaan pois ihmisistä.
No niin! minä kävin käymistäni, ja tulin tihkuun hakometsään. Siellä
edessäni puiden välissä makasi joku. Mikä se on? Se oli peura, lepäävä.
Peljästyksestä kirkasin minä, ja peura heräsi ylös ja katseli minua
suurilla silmillänsä, ikään kuin tahtova sanoa: sinä tyhmä elävä,
miksis häiritset päivällisuntani? Minä rännäsin tietäni minkä jaksoin;
minä uskoin muka peuran askele askeleelta ajavan minua takaa,
puskeakseen sarvensa selkääni. Jumalan kiitos olkoon! sanoin minä
vihdoin itsekseni, kun metsä loppui ja minä tulin yhdelle niitulle.
Koskaan en kuina päivinäni ole nähnyt perhoisia niin paljon kuin
siellä; ajelin takaaki niitä hetken aikaa. Nyt et saa kauemmin viipyä,
sanoin itselleni; kävelin sitte poikki niitun ja tulin vielä kerran
metsään. Täällä oli yksi jalkapolku -- ja se ilahutti minua
sanomattomasti. Nyt olet kohta maalin päässä, ajattelin minä; kyllä
kauniisti! Minä kävin käymistäni, ja polku loppui; mutta metsä se
tahtonut ei ottaa koskaan loppua. Viimein tulin taas yhdelle niitulle.
Täällä surisi varsin erinomaisesti. Ajatteles, jos olet tallannut
jonkun vaapsiaispesän, sanoin kauhistuen itselleni. Äiteni oli sanonut
minulle, tietäkää, että kun tapaa vaapsiaipesän pariin, niin ei löydy
muuta neuvoa kuin syöstä itsensä veteen; mutta niitulla ei ollut vettä
pisaraakaan. Hetken perästä rauhoitun, mutta nyt tapasi toinen murhe,
metsätie loppui, ja edessäni toisella puolen oli vuorta, ei muuta kuin
vuorta. Yhtäkaikki, ajattelin minä, ja niin aloin kiipeemään. No hyvä!
minä kiipesin muin ylös muin alas, lankeilin ja nousin; vihdoinki näin
vuoret takapuolella ja edessäni lavean kedon ja yhden laakson. Nyt olin
taas iloinen ja vaelsin alaspäin yhtä metsämäkeä. Mutta äkisti
katsahdin minä taakseni suurimmalla hämmästyksellä. Missä, luulette,
minä seisoin? En muualla missään kuin kolera-kalmistossa. Sanottu oli
minulle, että sillä paikalla oli muinen monta sataa vuotta takaperin
asunut yksi rikas ja sangen häijynelkinen talonpoika. Yhtenä päivänä,
koska Jumala oli kaikkiin talonpojan väärintekoihin jo suuttunut --
lankesi tuli taivaasta, kuoliaaksi lyövä talonpojan ja sytyttävä
huoneen; sitte aukeni maa ja nieli koko talon kaikkine sen rakennuksine
ja karjoine. Sitä kaikkea oli minulle juteltu. Ei se ole oikein,
jutella semmoisia lapsille; se tekee heidät taikauskoisiksi ja
pimeänpelkuriksi. En ollut pimeänpelkuri, -- olikin päivä valkea. Minä
kirkasin kaikesta väestä: ei se ole totta, ja sitte juoksin jotta
luulin kaatuvani..."

Lanka, jolla Anna ompeli koristuksia kaulukseen, meni poikki siinä
silmänräpäyksessä. Tosin olisi hän nyt taitanut jo vähäisen levähtää --
sillä jakku oli jo aikaa valmis --, mutta siihen ei myöntynyt Anna
milläkäänkulla mailmassa. Me tiedämme, että, Annan ajatuksen mukaan,
mikään ei taitanut olla sitä todempi ja varmempi, kuin että niinkauan
kuin neulotaan ja kudotaan yhdelle ihmiselle, niinkauan ei taitanut se
ihminen olla kuollut; sentähden ompelikin Anna väsymättömästi, siihen
kehoitettu hellimmältä omantunnon velvoitukselta.

Taavetin tuvassa kokouneet naapurivaimot pelkäsivät Annan suuttuneen
juttelemasta; sentähden rukoilivat he kohteliaisilla sanoilla häntä
heidän ylösrakennukseksensa pitkittämään huvittavaista historiaansa.
Tämä ilahutti Annaa erinomaisesti; mutta hän ei ollut siitä minäkään
olevinansa. Hän vahasi nyt isosti uuden langan ja rupesi taas neulomaan
väsymättömästi. Vähän hetken perästä otti hän salaa näpillisen nuuskaa,
yskähti vähäisen ja sanoi:

"No hyvä! koska se teitä huvittaa, niin täytyy minun pitkittää. Koska
minä seisoin siellä ylhäällä vuorella, olin minä luullut laakson ja
kedon makaavan sangen lähellä; mutta tultuani metsään sisälle, sain
kävellä hyvinki kauan, näkemättä loppua siitä. Viimein tulin minä
yhdelle vuorimäelle. Tässä täydyin tehdä pitkät kierrot alas
kiivetäkseni. Vihdoin sen seitsemän pulan kärsittyäni seisoin minä
laaksossa. Sen ylitse lensi parvi pääskyisiä. Ah, mitä se ilahutti
minua! Silloin kuulin myös yhden kukon laulavan. Ei mikään ilolintu
laula niin somasti, kuin kukon laulu kuuluu -- nimittäin eksyksissä
käyneelle ihmiselle. Niinmuodoin olin minä taas mailmassa. Minä kuulin
useita kanoja kaakoittavan ja kotkoittavan. Missä kanat kaakoittavat,
siellä löytyy munia, ja missä munia löytyy, siellä asuu myös naitu
vaimo. Yksi koira haukkui. Missä koira haukkuu, siellä löytyy varmaan
joka mies lähellä. Minä olin siis jälleen keskellä ihmisiä. Heti
senjälkeen kuulin yhden myllyn jyskäävän ja kolkkuvan. Missä olin
silloin? -- Minä en ollut vaeltaissani metsissä ja maissa taitanunna
itkeä ahdistuksestani; mutta nyt, pelastunut, havaitsin minä
täydellisesti vaaran, jossa olin pyörinyt. Minä rupesin siis itkentään
niin herkästi, että luulin olevani pois vuotamaisilla kyyneleistä.
Vähän hetken perästä lähestyi eräs puunhakkaaja. Minä kysyin: missä
minä olin? Tuolla ylhäällä on Siltala, vastasi mies ja aikoi etääntyä.
Minä huusin silloin pois menevälle: Paljonko kello on? -- Viisi lyönyt.
Minä olin siis kävellyt täyttä seitsemän tiimaa; olisin ollut
taikamainen, niin olisinpa uskonut itseni metsänemännältä olleeksi
vietellyn. No hyvä! Minä olin nyt oikealla tiellä ja vaelsin ylöspäin
mäkeä Heljemyllylle. Mylly-äite, nimittäin Heljenukon edellinen vaimo,
kohteli minua hyvin ja antoi minulle kuivat vaatteet. Lopulla
käymistäni oli nimittäin ruvennut satamaan, kuin olisi taivas ollut
auki. Vihdoin olin minä taas kotonani. Ja koska niin käytyä eksyksissä
taas ollaan kotona -- se on jotakin se! -- Ei usko, vaeltaessansa,
kotona olevankaan, ei, vaikea on uskoa paikkaa löytyvän, missä on oma
sänky, peili, piironki ja virsikirja. Kuinka rakkaiksi eivätkö tunnu
nämät ystävät kotia tulleelle; jaa, ollaanpa oikein valmiit sanomaan
kiitoksia tuoleille ja pöydille, että ovat olleet niin hyvät
ja seisahtaneet kotiin, eivätkä menneet omiksi huviksensa
jaloittelemaan..."

"Minä en soisi kenenkään, en itse äite Pentinpojankaan, joutuvan minun
retkelleni. Se oli kuitenki keskellä kesää; mutta ajatelkaatte, kuinka
paljon kauheampaa se täytyy olla, niin harhaella sydäntalvella, yöllä
ja paksussa lumessa, päälliseksi niin nuorelle kuin Juoseppi. Silloin
tosiaankaan ei mikään muu keino auta, kuin laskeuta maahan ja kuolla!
Ah! minä näen lapsen edessäni: Tuossa puutuu hän lumeen eli yhteen
kallionrakoon ja tekee työtä käsin ja jaloin; mutta ne istuvat kiini ja
lapsi ei pääse irti, ja hän huutaa: äite! ja hän kuuntelee ja luulee
jonkun tulevan, mutta kukaan ei vastaa; kukaan ei muu kuin kaarne
ylhäältä puussa. Nyt juoksee yksi jänes ohitse pojan -- huis, kuinka se
harppaa lunta! Jänes pelkää lasta ja lapsi katsellen jäneksen menoa
unohtaa palan ajaksi viheliäisyytensä. Äite! äite! huutaa lapsi taas,
ja se on kuitenkin onneksi että lapsi heti kohta nukkuu, ei koskaan
herätäksensä!..."

"Anna puhuu tyhmyydessä; siitä näkyy ettei hän ole ollut äite,"
kuiskasi nyt eräs naapurivaimoista toisellensa; mutta toinen nyökkäsi
vaikenemaan. Ompelia neuloi väsymättömästi, ja ettei hän kuullut sitä
kelvotonta muistutusta, ei hänen puheliaisuutensakaan häirääntynyt.
Huuaten sanoi hän: "Ah! minä olen kuitenki hyvin onneton, joka niin
elävästi täydyn nähdä ja eteeni asettaa kaikki; mutta niinpä se on
minun suvussani. Äiteni on sunnuntaina syntynyt, niinkuin minäkin.
Mutta -- puhuakseni taas eksyneistä ihmisraukoista -- olettekos
kuulleet mitä kerran tapahtui Venkerän ukon isälle? No, hän tuli kerran
ohitse Vauhkokiven avoimelle kedolle, ja silloin lankesi äkkiä niin
paksu sumu, ettei nähnyt kämmentä edessänsä. Ukko samosi seitsemän
kertaa ympäri kylän, eikä taitanut kuitenkaan osata sisään. Kylässä
soitettiin kelloilla, vaan ukko luuli aina äänen kuuluvan toisaalta.
Vihdoin kuuli hän muutamia hanhia kaakoittavan, hän kulki niiden ääntä
kohden ja tuli viimein kylään sisälle; mutta minkämoiselta näkyi mies,
uskottekos? -- no, vaalealta kuin ruumis ja rauenneelta kuin
mielipuoli! -- Mutta kuulkaatte nyt! yhden asian olin unohtamaisillani
sanoa teille: Heljenukko..."

Anna taukosi äkisti tässä ja vavahti huudosta, kuin siinä
silmänräpäyksessä kuului ulkoa Taavetin pihalta.




VIIDESTOISTA LUKU.

Lapsi, etsivä isäänsä.


Anna ompelia, tottunut hallitsemaan aamusta iltaan sitä huonetta, kuhun
oli neulomaan istunut, näki sen sangen luonnolliseksi, että Martina
Juosepin ulos ajoi, heti kun hän oli päivällistä syönyt. Taidettu ei
muka, pojan läsnä ollessa, puhua siitä, josta ennen kaikkea piti
väiteltämän!

Anna, ylipään tunteva kaikki mahdolliset, kuin paikkakunnassa tapahtui,
tiesi myös kertoa Martinalle, kuinka yksi Heljemyllyn renki oli
kaupungista tuonut joukon mauksia ja juomatavaroita. Ompelia puheli
laveasti kaikista niistä makeista laitoksista, kuin piti siellä
ylhäällä säälittämän, Uotin ja Myllärin Elsan sopiviksi kihlaajaisiksi.
Ompelian virkeä mielikuvitus osan otti myös itsessä makuviinan
valmistuksessa, hän ei laimiinlyönyt myös itse lisätä siihen mauksia,
vaikka ihan toisenlaisia. Hän oli tahtomaisillansa sekoittaa siihen
myrkkyä, jotta sitä nauttivaiset olisivat siitä kuolleet. Kuitenkin oli
hänen vaikea päättää kenelle ensin olisi toivottanut kuolemata: äite
Pentinpojalle tai Heljenukolle, joka surkeuteen saatti oman lapsensa.

Martinan teki melkein kipeätä, että hän tänäin ajoi ulos Juosepin.
Havaitsi sentään samassa, sen olleen sangen oikein ettei lapsi saanut
kuunnella mitä Anna oli puhunut. Martina tosin ei ollut osaa ottanut
ompelian pahoissa toivotuksissa, mutta hänellä oli, Juosepin
häiritsemättä, kuitenki tilaisuus vapaasti valitella ja itkeä.

Martina oli lähettänyt Juosepin vielä toistamiseen Lauri
Pietarinpojalle, mutta poika -- tänäin jo kylliksi puhunut koirasta,
jota koskaan ei saanut -- ei mennytkään sinne, vaan käyskeli edespäin
kylän katua. Heti kohteli hänen eräs naapurivaimo, joka surkutellen
katseleva häntä lausui: "Lapsi parka! tänäin on sinulla kova päivä." --
Juoseppi ei vastannut tähän, mutta luuli mielestänsä ämmän sanoneen
oikein. "Minä olen tänäin ajettu ulos," ajatteli hän. -- Vähän hetken
perästä kohtasi hänen eräs toinen akka, joka älykkäästi peitellen
sanomaa, kuta tahtoi hänelle ilmoittaa, kysyi pojalta: "Mitä isäs
tekee? sinä tosin et ole nähnyt häntä moneen aikaan?" Poika hoksasi
tästä kaikesta, jotakin kylässä hänen suhteensa tapahtuvan; kuitenki
piti hän äidellensä annetun lupauksen: ettei kenellenkään sanoa mitään,
isän tulosta tänäin.

Satoi lunta ehtimiseen, ja Juoseppi meni hetkeksi jäälle luistelemaan;
pian suuttui hän kuitenki siihen ja päätti kotia mennä äidenisän tykö.
Hän teki niin; vaan ulkona oven takana äidenisän työhuoneesen seisahti
hän epäilevänä, sillä sisältä kuului vieraita ääniä. Hän tunsi kohta
puheesta ne molemmat kirkonisännät Ollisen ja Saarivaaran. Kuunteleva
tajusi nyt, kuinka he kertoivat Taavetille, että pappilan kyökkipiika
oli kielitellyt, isäntänsä aikovan muuttaa seurakunnasta pois, ja tähän
kirkkoherran päätökseen -- kyökkipiian arvelun mukaan kumminkin --
olevan syynä äite Pentinpojan, Myllyn väen ja Uotin, joka antoi
pakoittaa itseänsä, mihin tahansa. Poika Juoseppi, vaikka ei hän asian
tarkoitusta ymmärtänyt, tuntenut ei siitä paljon hauskuutta, ja menikin
tiehensä. Hän ei ollut kuitenkaan pitkälle kävellyt, ennenkuin
saavutettiin kirkonisänniltä ja äidenisältä. Viimemainittu lausui nyt
karkeasti pojalle, heti hänen äkättyänsä: "Vai niin, oletko se sinä,
Juoseppi? laita itses kotia ja juuri kohta! minä tulen pian perässä."
Poika seisoi hetken paikallansa ja jotenki nurruksissa, sillä äidenisä
ei ollut, kuin tavallisesti, ottanut häntä käteen; mutta äkkiä kääntyi
pois ja juoksi kaikin voimin pois kylästä ja ulos vapaalle kedolle,
ikään kuin olisi hän jahtipillin puhallukselta tullut kutsutuksi
kohtaamaan isää. "Hän on kyllä oleva hyvä minulle, hän on oleva
kumminkin ystävällinen, ja antava minun istua hevoisen selkään. Ah,
kuinka lystiä!" -- niin ajatteli poika. Hupaisin hyppäyksin mentiin nyt
ylitse kedon alaspäin metsään. Juoseppi pyyhkäsi vaan välistä lunta
pois kasvoiltansa ja ryntäiltänsä, tehden siitä vähäisiä lumipalloja,
jotka puihin tien vierellä nakeltiin. Metsässä heikeni sentään kulku ja
Juoseppi katsahti tässä taaksensa. Yhdessä pihlajassa istui pari
punarintaa ja tiukuttivat silloin tällöin, ikään kuin unillansa; sillä
välillä noukkivat he puusta marjoja; mutta niistä putoili maahan enämpi
kuin syötiin. "Te maagan olette oikein kuvukkaat herrat ja
huolimattomat Jumalan lahjoille; haaskaatte ruokaa enemmän kuin
syötte," sanoi Juoseppi mennessänsä edespäin. Kauempana alhaalla
laaksossa, puron varrella, lauloi yksi lintu niin erinomaisen somasti
ja kauniisti, kuin olisi se ollut metsärastas. Mikä lintu se mahtaa
olla! Ja lintu lauloi ja lensi yhä kauemma edespäin, jota kauemma
käytiin, aina edellä ja pitkin puron vartta; lintu houkutteli, kuin
olisi tahtonut sanoa: Tule peräss', tule peräss'; tääll' asun; hyvä
täällä! Ja kun tultiin perässä, oli hän aina tuolla edempänä, yhä
kauempana ja kauempana. Yhdessä paikassa, missä tie teki äkkisen
mutkan, oli korkea lumikinos. Juoseppi vajosi myös ensi askeleessa
siihen polviin saakka. Kuitenkin oli hän älykäs kyllä, kiipeemään ylös
yhtä vuorimäkeä kaarittaaksensa kinoksen. Taas vaeltava edespäin tietä,
sanoi hän itseksensä: "Ompa hyväkin että tähän äkkijyrkän reunaan on
istutettu pihlajia tuommoinen rivi, siitäpä hoksataan missä tie kulkee.
Ihmettelen" -- lausui hän päälliseksi äänehköön -- "ovatko nämät
pihlajatkin isän?" Puut eivät tienneet vastata, ja ketään ihmistäkään
ei löytynyt siellä, kuin olisi sen selittänyt. Ei kaukana tiestä
pienessä metsässä kurkisteli yksi kettu päin poikaa. Mikki mahtoi vähän
ihmetellä, mikä näky se oli, sillä hän seisoi kauan alallansa ja
silmäili poikaa, siksi kuin tämä huusi: "Mene pois tiehes!" Pois
luntustiki kettu, vaan ei lainkaan kiiruusti, ja vähä Juoseppi sanoi
itseksensä: "Ah, äidenisä, se on oikein, kuin olette sanoneet, nyt olen
minäkin sen nähnyt. 'Mikki lahaa häntää perässänsä pitkin maata, ja
niin lakaisee hän kiini jälkensä, jotta ei kukaan löydä niitä.' --
Mikki on sentään hyvin viisas!" Joukko harakoita istui puissa ja
krakistivat pojalle niin että rupesi häntä harmittamaan; mutta hän
unohti sen pian, koska sai nähdä yhden käpylinnun kivellä tien
vieressä. Lintu nyökkäsi ystävällisesti päätänsä ja Juoseppi nyökkäsi
samoin takaisin. Lintu ei tosin sanonut mitään, mutta aukeli ja sulki
noukkaansa, selvästi osoittaakseen isoovansa. "Tuossa on," huusi
Juoseppi, heittäessänsä hänelle ainoan vielä jäljellä olevan leipänsä
palan. Pelkäävä sen olevan kiven, kuin hänelle viskattiin, lensi
käpylintu kuitenki tiehensä -- ja leivänpalainen -- jaa, se makasi
haudattuna, tiesi missä, paksussa lumessa.

Juoseppi vaelsi levollisesti edespäin, pysähtäen vähän välistä, muin
yhden puun alla, muin yhden ulkovan kallion verhossa, huvikseen
katselemaan suuria lumihöyhäleitä, jotka putoilivat niin taajaan, mutta
verkallensa maahan. "Huomenna täytyy isän antaa minun ajaa reellä,"
sanoi Juoseppi itseksensä -- ja isää ajatellen kävi hän taas yhä
kauemma ja kauemma. Nyt alkoi jo hämärtämään ja poika rupesi tulemaan
surulliseksi; se oli kuitenkin onni, että äidenisä oli kokenut varjella
häntä taika-uskoisuuden kauhuista. Lauri hyväluontoinen oli sentään
pojassa istuttanut uskonsa ja peloittanut häntä sillä, että
edesmennetten sielut öisin pieninä valoina hyppelevät ympäri
kalmistoissa, jaa, välistä metsissäkin. Juoseppi oli nyt lähestynyt
kiviristille mäen alla, jossa oli juteltu erään murhan tapahtuneen
vanhaan aikaan; ristillä istui yksi kaarne, huuteleva. Vähän levoton,
mietiskeli Juoseppi palan aikaa; mutta heti malttanut, teki hän ison
lumipallon, ja viskasi sillä kaarnetta, joka kohta lensi tiehensä.

Nyt käytiin taas edespäin. Pian seisoi Juoseppi erään kuvapatsaan
tykönä ja katseli kummastellen yhtä joukkoa puoleksi lumettuneita
ihmisenkasvoja, jotka kurkistelivat ulos patsaan vuotemasta. Juoseppi
otti yhden kuusenoksan ja lakaisi pois lumen, sitä paremmin kuvia
katsellaksensa. Hän näki sitte viisi miestä kuvattuina, seisovan
rivissä kirveet kädessä, niiden edessä yhden jätin, varsin yksinänsä ja
hänen ohessansa yhden ihmisen, makaavan maassa juuri kaatunut puu
päällä. Taulun alapäässä oli kirjoitus: "Antti Pentinpoika sai
metsänhakkauksessa tällä paikalla suuren puun päällensä 17 p. Elokuuta.
Kovat kivut kärsittyä kuoli hän 23 p. Elokuuta. Jumala antakoon hänelle
ijäisen rauhan ja rangaiskoon Ylimmäisen käsi kaikki syypäät!"

Juoseppi kauhistui; kuvat katselivat muka häntä, kuin olisi ollut
syypää. "Kukahan Pentinpoika se on ollut?" kysyi Juoseppi itseltänsä.

Merkiksi, olevansa viaton, laski Juoseppi nyt patsaan päälle sen
viherän kuusenoksan, ei pelkäämättä kuitenkaan kuvia, silmäileviä hänen
peräänsä, kuin olisivat hyvinki halunneet ajaa häntä takaa.

Mutta katso! mikä tuo, tuolta tietä tuleva? Taitaako se olla ihminen.
Hän näkyy niin vähäiseltä ja velhomaiselta. Kuva tulee yhä lähemmäksi.
Juoseppi rohkasihen kuitenki ja kävi hahmoa kohden sekä sanoi: "Hyvää
iltaa!" -- "Jumal' antakoon!" vastasi nyt vähäinen ukko, varsin
peitetty hatuilta ja vutraaleilta. Ukko tahtoi nyt ottaa Juosepin
kanssansa kylään, mutta tämä repäsihen irti ja juoksi edespäin, huutava
metsässä: "Isä! isä!" Aina kauemma kävi hän edespäin tietä, ja sanoi
itseksensä: "Isä tulee kyllä kohta; hän kuuli kyllä huutoni!" Yö tuli
aina pimeämmäksi; mutta hän kävi käymistänsä, huutaen: "Isä tulkaatte
tänne!" Hänen poskensa hehkuivat niin, että lumi, niille putoova, suli
kohta.

Juoseppi luki ehtoorukouksensa monin kerroin. Sitte alkoi hän taas
vaeltamaan. Silloin kuuli hän alhaalta laakson notkosta jonkun rätinän
ja huokouksen -- vaan ei! heti tuli taas kohta hiljaisuus. Mutta, missä
nyt oli tie? -- Löytynyt ei mitään tietä enään, se oli kadonnut. --
Poika juoksi edespäin itkien ja asettui muin yhden, muin toisen puun
nojalle. "Isä! äite! Jumala hyvä! auta minua!" niin huusi hän -- ja
Jumala oli kuullut hänen. Kolme enkeliä tuli, kynttilät kädessä; heillä
oli valkeat vaatteet yllä ja kultaiset kruunut päässä, ja he veisasivat
niin kauniisti ja ihmeellisesti:

    Herätkää, herätkää,
    Tyköni kaikki tulkaa!...

He tulivat aina lähemmä ja lähemmä, ja Juoseppi kävi uskalluksella
heitä kohden, huutaen: "Hyvät Jumalan enkelit ottakaatte minä kanssanne
ja viekäätte minä isäni ja äiteni tykö!"

"Herra Jumala, henki se on! Herra Jumala, Kristus lapsi!" huusivat ne
kolme enkeliä ja samosivat kynttilöinensä niin nopeasti pois, kuin
olisi heillä oikein ollunna siivet.

Juoseppi rientää heidän perässänsä; hän lankee, mutta nousee taas -- o,
voi! kaikki oli kadonnut -- mutta malta'pas! -- tuolta vilahti yksi
kynttilöistä. Kiiruhda! -- Juoseppi oli pudottanut lakkinsa; hän ei
hoksannut sitä, hän juoksi minkä jaksoi, huutaen: "Vartokaa! vartokaa!
olenpa Juoseppi!" Mutta enkelit eivät odottaneet, eivätkä enämpi heti
näkyneetkään. Kuitenki näkyivät heidän jälkensä tiellä, ja Juoseppi
noudatti niitä edemmä ja kauemma, ja vihdoin, ylhäällä mäen päällä --
Jumalan kiitos olkoon! -- sieltä näkyi yksi kynttilä, monta kynttilää;
sieltä näkyi suuri, kirkkaasti valaistu huone! suloinen tieto, että
ihmisiä asui siellä nokisen katon alla, läpivavahti nyt eksyneen pojan.
Uudistettuin voimin juoksi hän kynttilöitä kohden, ja tuli oikein edes
-- Heljemyllylle. Ne kolme enkeliä nousivat juuri nyt isoa porrasta
huoneesen. He veisasivat:

    Kuulkaas! kuningasta kolmea pyhää,
    He veisaavat laulua hyvää:
    Herätkää, herätkää,
    Tyköni kaikki tulkaa!...

Juoseppi kävi veisaavaisten takana hartaasti, ja meni heidän kanssansa
sisälle esitupaan. Enkelit veisasivat nyt laulunsa kolmesta kuninkaasta
loppuun asti. Heitä kuunneltiin varsin ääneti, heille annettiin syödä
ja juoda ja muuten lahjoitettiin heille rahaakin, jonka kaiken edestä
ne luullut enkelit sangen kauniisti kiittivät. Juoseppi, joka ei ennen
konsa ollunna nähnyt joulupoikia, tajunnut ei oikein maskuraatia,
ennenkuin pojat olivat poismenneet. Pysähtänyt jälleen, heidän
peräänsä, äkättiin Juoseppi vasta nyt huoneen asukkailta.

"Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Mitä sinä täällä teet?'
senkaltaisilla kysymyksillä kohdeltiin hän nyt äite Pentinpojalta,
Heljen-äideltä ja Elsalta.

"Syö ensin vähäisen ja lämmittele itseäs myös; sinä olet niin viluisa
ja märkä!" sanoi Elsa ystävällisesti, tarjotessansa hänelle ravintoa,
sekä ottaessansa hänen päältänsä jakun, kuivamaan valkean eteen.

"Pulska poika tuo," sanoi mylly-äite, Juosepin maistaessa muutamasti
lökäriä.

"Enkelit toivat minun kuitenkin oikeaan paikkaan; tainkaltaista juomaa
saadaan taivaassa," sanoi Juoseppi.

Äite Pentinpojan silmät sähähtivät erinomaisesti, koska hän kuuli nämät
sanat ja sen äänen, jolla ne lausuttiin; hän siirsi pois oluthaarikon
edestänsä, sekä silmäili poikaa, melkein samalla muotoa kuin kettu
äsken oli katsellut häntä metsässä.

"Mistä sinä olet?" kysyi Elsa.

"Virtalasta."

"Kuka sinun isäs on?"

"Hän ei asu kylässä."

"No sinun äites?"

"Niin -- hänen nimensä on Martina, ja minun äidenisä, hän on
Kello-Taavetti."

"No, niin olet vihdoinki käsissäni!" kirkasi äite Pentinpoika
pahanelkisellä ilolla. "Herr Jestakoon! Tuopas on Uotin poika." Hän
juoksi äkkiä ylös paikaltansa ja löihen poikaan, ikään kuin olisi ollut
joku petolintu.

"Jaa," sanoi Juoseppi vilkkaasti, "isääni, häntä kutsutaankin Uotiksi.
Tunnettekos häntä?"

"Tule minun kanssani, vähä poika, niin saat panna maata!" sanoi äite
Pentinpoika teeskellyllä ystävyydellä, tahtoessansa vetää poikaa
sisälle sivukammariin.

"Enpä tule!" vastasi Juoseppi, "sinä olet velho-akka, tahtoisit vaan
keittää minun liemeksi. Hellitä minä, muuten puren sinua!"

"Niin, niin! kyllä minä keitän sinun," sanoi äite Pentinpoika,
pahanelkisesti hymyten. "Ah, niin onnellisesti -- lisäsi hän -- se on
oikein hyvin, että poika on juosnut tänne ja että olemme saaneet hänen
käsiimme. Nyt me lymytämme hänen koko mailmalta, ja, poika meidän
vallassa, taidamme vaatia sekä yhden että toisen, ja ensinkin Uotin."

"Ette saa ottaa poikaa," sanoi Elsa arvollisuudella, astuessansa äite
Pentinpojan tykö.

Juosepille virkkasi hän taas: "Älä pelkää, älä ollenkaan pelkää; tule
ja istu tänne minun polvelleni -- niin jaa! Maltas, minä otan pois ne
märät vettyneet kengät jalastas, ja panen omani sijaan! Niin jaa, nyt
olet lämmin ja kuiva. Sanos minulle nyt tietääkö äites, että sinä olet
pois kotoa? Ja minkätähden olet sinä näin kulkuteillä myöhään yöllä?"

"Minä läksin isää kohtaamaan. -- Ne ovat sangen häijyjä kylässä: isälle
ovat he antaneet haukuntanimen Kemppi, että hän on muka niin väkevä! ja
isänäiden kutsuvat he oikeaksi perkeleeksi; mutta minä olen sanonut
heille, minä..."

"Varro'pas, ilkeä poika, minä annan sinulle, minä, perkeleestä!" kirkasi
äiti Pentinpoika, karkaava lyömään lasta. Elsa puollusti kuitenki
Juoseppia väkevästi, ja taistelun vielä kestäessä sisään astuivat
Pentti ja Kello-Taavetti.

"Ah, katso tuossa tulee äidenisä!" riemahutti Juoseppi ja juoksi
Taavetin tykö.

"Onko tämä minun eksynyt poikanipoika?" kysyi Pentti. "Tule tänne,
pojut, tässä on sinun isänisä! Ompa se pulska poika. Olisipa synti
ollut, jos senkaltainen poika olisi kadoksiin joutunut."

"Mutta minä, minä kirkasen: ei, ei, siksikun läkähdyn!" huusi äite
Pentinpoika hurjapäisessä kiukussa.

"Se on oikein, ämmä kulta, kiru ei, sinä -- mutta se nyt ei auta. Eikö
se ole ilmainen ilme, että yksi lapsi, sillä muotoa joutunut kadoksiin,
taas on löydetty? Siellä, ulkona metsää juoksevat koko kylän asujamet
etsimässä lasta. Sepä on oikea kunnia ja ilo, saada senkaltaisen
lapsen, joka niin hyvänä pidetään, että moni lapsen tähden antauu
hengen vaaraan. Herra Jumala on lapsen suhteen tehnyt ison ihmeen;
kukatiesi tekee hän sen sinunki suhtees, ämmä vähäinen. Annas nähdä,
ettäs olet hyvä nyt ja myönnyt! Joskus myötenkin antaminen ei haita. --
Elsa, onko sinulla mitään asiaa vastaan?"

"Jos ei muusta ole kysymistä, niin minä tosin en tahdo ottaa tältä
lapselta sen isää," vastasi Elsa.

"Ja minä kirun ei, ei, ei, vaaleaan kuolemaan asti!" huusi äite
Pentinpoika.

Kello-Taavetti ei ollut vähintäkään malttanut kaikesta tästä puheesta;
hän piteli lasta sylissänsä, hän pyyhkäsi sitä kasvoihin ja vaatteisin,
ikään kuin ei olisi uskonut itseänsä, että lapsi oikein oli hänen
edessänsä; sitte hiipi hän ulos, poika käsivarsissa. Hän tietänyt ei
oikein mitä tahtoi; kukatiesi teki hänen mielensä olemaan yksin kotona
lapsen kanssa. Kuitenkin oli hän tuskin pääsnyt pois ovesta, ennenkuin
tunsi, etteivät polvensa tahtoneet kannattaa, ja että koko ruumiinsa
oli kuin rikki runneltu; hänen täytyi istahtaa ulkoportaalle
levähtämään.

Siinä istui nyt Kello-Taavetti. Silloin lähestyi äkkiä yksi mies
pikaisin askelein. Se oli Lauri Pietarinpoika. Tämä riemahti ilosta,
äkätessänsä Juosepin. Poika taas kertoi kielevästi vanhalle ystävällensä,
että äidenisä parka oli aivan väsyksissä.

"Lauri! mene pian takaisin metsään, sanomaan että olemme löytäneet
lapsen; se olisi väärin, antaa kylänmiesten vaeltaa ympäri turhaan,"
lausui Taavetti vapisevin ja heikoin äänin.

Lauri kiirehti kohta pois korkealla riemuhuudolla: "Hän on löytty! hän
on löytty!" kirkui hän ehtimiseen, juostessansa mutkivaa tietä, jotta
oli hengästymäisillänsä.

Taavetin tykö tuli nyt Elsa; hän sanoi: "Antakaatte minulle lapsi!"

"Ei, minä en laske poikaa enään pois tyköäni. Mitä sinä lapsesta
tahdot?"

"Minä kantaisin lapsen ylös ja panisin hänen maata kammariini.
Tulkaatte ynnä!"

"Sinä olet erinomainen impi, niinkuin äiteskin oli kelpo akka. Minä
tulen kanssas, mutta minä uskon tuskin jaksavani ylös trapuista..."

"No, tulkaatte sitte talliin! Siellä on myös lämmin," sanoi Elsa
nerokkaasti.

Tyhjään pilttuusen pöyhittiin nyt heti sija horroksissa olevalle
pojalle hajahtaviin heiniin -- ja Taavetti alas istui kuin äite
valvomaan rakastettunsa unen ylitse. Vasta kaiken tämän säälittyä,
vaelsi Elsa hiljaisin askelein tallista.




KUUDESTOISTA LUKU.

Maataan ja valvotaan Heljemyllyllä.


Kummaltaki vanhemmalta -- heti kun mäen päältä näkivät kynttilät
Heljemyllystä -- oli Lauri lähetetty tiedustamaan mitä siellä tapahtui.
Uotin ja Martinan piti sen aikaa odottaman.

Lauri palasi pian, vaan ei löytänyt niitä molempia paikalta, johon oli
jättänyt heidät. "Minä uskon olevan kuin kaikki tyyni olisi noiduttu
tänäpänä," pakasi Lauri, käydessänsä ympäri, etsien kaikilta tahoilta.

Uotilla ja Martinalla oli varsin toista tehtävää: he olivat jahtaamassa
niitä kolmea enkeliä. Uoti oli väkevällä äänellä huutanut heitä
seisahtumaan, kun tulivat tietä edespäin. Pojut, peljästyneet ukkosen
äänestä, eivät luonnollisesti pysähtäneet, vaan juoksivat minkä
jaksoivat.

Saaden kipenän toivoa, lausui Martina Uotille: "Saatpas nähdä, että
Juoseppi on mennyt niiden laulavien poikain kanssa!" Uoti ei tarvinnut
kuulla muuta, ennenkuin hän painavin askelein juosta luntusti
pakenevien perässä. Juurikun karhujahti oli onnistunut ja Uoti aikoi
kuulustella yhtä niistä kolmesta enkelistä, edesastui Lauri,
kähiseväisesti lausuva, jotta tuskin tajuttiin: "Hän on siellä! hän on
siellä!"

"Kuka on siellä!"

"Juoseppi toki!" vastasi Lauri kähisten.

"Missä? missä? missä sitte?" kysyi Martina, luoksi juokseva. "Missä?"
kertoi hän kärsimättömästi, "sano Jumalan tähden, onko hän elävä eli
kuollut?"

"Hän istuu siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja juo lökäriä!"

"Minun Juoseppini! Juoseppi!" huusi Martina suurimmalla ilolla, ja
juoksi hetikohta niin nopeasti alas mäkeä, että Uoti vaivoin taisi
seurata. Pian lensi hän ylös portaita pytinkiin, tempasi oven auki
väkiväellä, ja huusi: "Juoseppi! Juoseppi! missä siis on Juoseppini?"

"Laita itses hiiteen Juoseppines!" rämäsi yksi tyly vaimoääni.

Martina oli tuskin kuullut ja tuntenut tämän äänen, ennenkuin hän --
äsken niin väkevä ja iloinen -- hermotonna kaatui permantoon. Uoti,
ehkä seisova Martinan takana, hämmästyi tätä niin, ettei hän
kokenutkaan estää lankeemista. "Äite! äite!" oli ainoa sana kuin sai
pakastuksi. "Mene!" kuiskasi saapuille rientävä Elsa Uotille, "mene
sinä, minä autan Martinaa. Anna minulle kuitenkin ensin vähä lökäristä
tuolta, minä koetan kastella sillä hänen huuliansa! Tuo minulle sitte
vähän lunta, pannakseni hänen ohimuksillensa!"

"Haha!" nauroi pahanelkisesti äite Pentinpoika. "Koko mailma on
hullupäinen, vaan en minä. Menkööt he niin pyörryksiin kaikki --
viimeinen sanani on kuitenkin: ei, ei ja taas ei!"

Ukko Pentti, vastaamatta tähän puheesen, meni sen sijaan Martinan
tykö ja sanoi ystävällisesti: "Kuules, Martina! ole nyt hyvä ja
ymmärtäväinen ja koeta muuttaa itses! Niin-jaa! nouse ylös ja kuule
mitä minä sanon sinulle! Juoseppi on nukkununna makaava tuolla alhaalla
tallissa ja Taavetti on hänen luonansa."

"Jos tahdot, Martina," lausui nyt Elsa, "niin tule kanssani kamarini!
Uoti menee noutamaan lapsen, ja me panemme hänen maata minun sänkyyni."

Koska Uoti viivytteli epäilevänä, pitkitti Elsa: "Mene sinä vaan, ei
mitään pahaa tapahdu Martinalle. Minä olen hänen tykönänsä!"

"Ja minä myös!" lausui Pentti vakaalla äänellä. Uoti meni alas talliin.
Täällä löysi hän ukon Taavetin makaavan niin sikeästi, ettei raskinnut
hänen untansa häiritä, mutta horroksissa olevan pojan otti hän
käsivarsillensa ja kantoi ylös Elsan kamariin.

Martina oli niin liikutettu, ettei hän taitanut mitään puhua; hän
kumartui ainoasti alas nukkuvan lapsen puoleen ja kuunteli
himarruksella sen hiljaista hengitystä.

"Panen nyt vähäksi aikaa lepäämään tänne lapses luoksi," sanoi Elsa
liikutetulle äidelle. Viimemainittu katsahti ylös ihmetellen.
"Iloitse!" lisäsi ensinmainittu, "että kaikki on onnellisesti päätynyt!
Sinun Uotis ja minä olemme tosin kihlatut; vaan ei se merkitse mitään;
se on tapahtunut vaatimuksesta. Uoti on siihen pakoitettu niinkuin
minäkin. Sinun Uotis on kelpo mies; hän ei ole puhunut minun kanssani
muuta kuin sinusta, jaa -- hän ei suonut edes minulle suunantoa,"
lisäsi Elsa puolella hymyllä.

"No, niin suon minä sen!" sanoi Martina, hellästi halaten ja suudellen
Elsaa.

"Ah, joka saisi ynnä tehdä tuota!" virkkasi Lauri, ääneti oleva
todistajana tähän kaikkeen. "Ah!" sanoi hän maiskien huuliansa, "te
olette erinomaiset immet ynnä molemmat. Elsa, minä luulisin sen nyt
olevan soveliasta, että sinä ottaisit minun, koska et saa tuota
roistoa. Etkö tahdo? yhden asian täytyy sinun kuitenki suoda minulle --
että saan tehdä sinulle vihkikengät."

"Kernaasti," sanoi Elsa, "koska se tulee kysymykseen. Mutta nyt saan
kutatiesi tarjota vähän kihlauslökäriä?"

"Jaa, niinpä kyllä!" sanoi Lauri, "sitä paremmin kuin minun sitte pitää
rientämän Ritarivaaralle ilmoittamaan vahdille, Juosepin löydetyksi."

Heti kohta senjälkeen poisläksi Lari Pietarinpoika.

"Mutta missä on isäni?" kysyi äkkiä Martina.

"Hän makaa siellä alhaalla heinissä nukuksissa", vastasi Elsa.

"Ah, voi! jos hän herää ja ei löydä poikaa vierestänsä, tulee hän
raivoksi," sanoi edellinen.

"Rauhoitu!" lohdutti Elsa, "minä menen alas talliin ja odotan siellä,
siksikun herää."

Nyt oltiin hiljaisesti Heljemyllyllä. Sivukammarissa uinueli Juoseppi,
ja hänen luonansa valvoivat Uoti ja Martina. Tallissa heinävuoteellansa
uneksui levottomasti väsynyt Kello-Taavetti, ja hänen tykönänsä valvoi
Elsa. Siellä ylhäällä kammarissa luhdilla makasi Heljenukko. Somalla
nojaustuolilla salissa istui äite Pentinpoika yksinänsä ja puoli
uneksivana. Hetken perästä nousi kuitenki viimemainittu; hänen
ylöntäytetty sappensa kaipasi tyhjentämistä. Hän astui siis ylös
luhdille, herättämään Heljenukkoa. Koska tämä, huolimatta kaikista
hänen kokeistansa, ei antanut mitään ääntä, tuli hän varsin hurjaksi,
kirkui ja sadatteli: "tämä sika jauhosäkiksi taitaa ihan levollisesti
maata, vaikka huoneessa on kaikki ylösalaisin käännetty." Äite
Pentinpoika meni sitte taas alas ja löysi miehensä edellä häntä isossa
kammarissa. Hän aikoi juuri taas istua entiselle sijallensa, kun äkkiä
karkasi ylös. "Mitä se tahtoo sanoa!" huusi hän, "onko mailman loppu
käsillä?" Pamaus pamauksen perästä humisi vuorten välillä metsässä ja
laaksossa. Pamaukset lähestyivät ja pauhinasta kuului pian
sekasäyräinen moure torventyyttäyksistä, kulkusten helinästä ja koirain
haukkumisista.

"Varo itseäs! sinä olet niin usein huutanut sitä mustaa sorkkinensa,
että hän nyt tulee. Anna myöten koska vielä aika on," sanoi Pentti
pistätellen.

"Tuleeko paha, sen parempi," vastasi äite Pentinpoika, "hänen kanssansa
taitasin puhua sanan, ja kelvollisen. Mutta sinä ja kaikki, mitkä
miehiksi kutsutaan, ette kelpaa. Te ryömitte kohta ristille; kiitän,
tiedän yhden vaimon oikeasta luonnosta; hän ei myötenanna koskaan. Minä
en myös perään anna koskaan; ennenpä kuolenkin."

Raju jahti tuli yhä likemmä; pian seisahti se myllypykingin edustalla.
Juuri tässä silmänräpäyksessä kuului talista yksi vaimoihmisen parku ja
valitus yhdeltä miehenääneltä. Päämies seisahti kummastellen, mutta
heti kohta juoksahti hän sisälle talliin, sinne seurattu Lauri
Pietarinpojalta.

"Auttakaa! auttakaa!" huusi Elsa sisään tuleville, "hän on hurjistunut,
uskoo minun varastaneen lapsen, ja tahtoo sentähden minun tappaa."

Taavetti, josta tämä sanottiin, ei kuunnellut sitä, hän vaikeroitsi
hassumaisesti ja repeli hurjasti hiuksiansa.

"Taavetti!" sanoi herr Edvardi kannattavalla äänellänsä, "rauhoitu!"
Tartuttu väkeviltä käsivarsilta, nousi Taavetti istuallensa heiniin, ja
vilunväreet vapisuttivat ukko parkaa. Vähän hetken perästä oli hän
rauhoittunut ja antoi Elsalle käden, pyytäen anteeksi. Herr Edvardi
tarttui nyt ukon toiseen käteen ja autti hänen seisoallensa. "Te olette
hyvät ihmiset ynnä molemmin," sanoi Taavetti hellästi. Edvardi tukesi
Kello-Taavettia vasemmin käsin ja oikean tarjosi hän Elsalle, tieten ei
minkätähden -- ja neito antoi hänelle kätensä, oikein tietämättä mitä
varten, ja niin pitivät he nyt käsin toinen toistansa. Kummanki tuella
kävi Taavetti sitte ulos tallista.

Kohtaus Taavetin ja Martinan välillä oli lyhyt ja harvasanainen; tytär
korotti vaan isää kohden lasta, jota kyyneleillä syleili; sitte menivät
he muiden tykö isoon kammariia. Lauri jahkasi täällä äite Pentinpojan
kanssa ja koki leikillänsä taivuttaa häntä, antamaan ruunun ja ristin
eroittaa, jos Juosepin piti saaman kutsua häntä isänäideksi taikka ei.

Isossa salissa näyttihen nyt myös Heljenäite komeasti puettuna,
kiiltävästi hoitaakseen emännyyttä. Koska kaikki läsnäolevaiset olivat
saaneet osansa lökäristä ja Heljenäiden teeskellystä kohteliaisuudesta,
sanoi herr Edvardi: "Nyt on jo aika käydäksemme kirkkoon." Kaikki
riensivät heti liittäymään ulkona odottavaisiin kylänmiehiin; mutta
juuri kun järjestetty joukko piti pois lähtemän, seisahdettiin taas.
Ylhäältä isosta kammarista kuultiin Lauri huutavan: "Hurratkaa äite
Pentinpojalle! hän sanoo jaa!" Kaikki siellä ulkona olevaiset
nostivat nyt korkean hurrahuudon, seuratun pyssynpamauksilta ja
torventyyttäyksiltä. Että äite Pentinpoika silmänräpäyksen osoittihen
yhdessä avetussa akkunassa -- sitä ei kukaan ihmetellyt. Oliko
kuitenkin aikomuksensa jotakin sanoa, niin pettyi hän siinä, sillä
hänen huutonsa ei taitanut läpäistä sitä yhteistä meteliä.

Pauhaava matkue ojensi nyt vaelluksensa edespäin kylään. Elsa kävi
Martinan keralla. Mutta tulleet ensimäiseen mäkeen sanoi edellinen:
"Minä tulisin mielelläni kansanne kirkkoon; mutta en tiedä mikä on;
juuri nyt lankee päälleni suuri ahdistus sentähden, ettei isä herännyt
metelistä. Minä olen tehnyt pahasti, että unhotin peräänkatsoa isää.
Hyvästi siis te kaikki!" Niin sanoen antoi hän kärtä Martinalle, sitte
Uotille. "Hyvää yötä, Juoseppi!" sanoi hän, kätellen poikaa. "Hyvää
yötä teille kaikille!" Hän kävi viimeksi ohitse joukon päämiehen, herr
Edvardin. Neito tunsi nykäyksen kädessänsä; nuori maanviljeliä havaitsi
samankaltaisen tunnon; vaan ihmisten edessä eivät he kuitenkaan
kätelleet toinen toistansa.

"Hyvää yötä!" sanoi Edvardi hiljaa, ja vielä hiljempää vastasi neito:
"Hyvää yötä!" Lauri oli jälleen saanut täyden äänensä; sen osoitti hän
parhaiten pakaisemisellansa Elsalle korkean hurrahuudon, johon koko
joukko sydämellisesti yhdistyi.

Matkue kävi nyt yhä kauemma edespäin. Pian seisottiin päällä pitkän
kylämäen. Lauri huusi nyt Edvardin luvalla koko joukolle korkeasti:
"Seisahtakaa levähmään!"

Juuri siinä toisella puolen ojaa, makasi se tapettu susi samalla
paikalla, johon oli Uotilta viskattu. Uoti, kaiken matkaa kantanut
vähää Juoseppia, laski hänen nyt maahan ja talutti kuolleen suden tykö.
"Katsos," sanoi hän kopeasti pojalle, "tuon olen minä tappanut
pahkasauvallani." Poika tuli kaikesta tästä liikutetuksi, vaan eivät
mitkään Uotin kehoitukset voineet häntä taivuttaa petoa koskemaan. "Se
on hyvä, näen minä!" sanoi Uoti harmistuneena, "sinä tarvitsit toki
joutua isäs käsiin, sillä jos olisi kestänyt sitä tekoa, niin ei
sinusta milloinkaan olisi tullut oikeata Pentinpoikaa."

Joukko läksi jälleen sitte kulkemaan. Uoti kävi ensimmäisinä, Juoseppi
oikeassa kädessä ja laahaava susi vasemmassa. Pian seisahti matkue
ulkona Taavetin tuvan edustalla.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Suurta pienessä tuvassa.


"Yhden asian olin unohtamaisillani sanoa teille: Heljenukko...", niin
puhui Anna, koska hän äkkiä keskeytettiin huudolta ulkoa...

"Hän on löytty; me olemme löytäneet Juosepin. Hurraa!"

Kaikki vaimot sisältä juoksahtivat ulos ja kysyivät: "Kukaan ei ole
kaiketi saanut vahinkoa, eli tärvellyt itseänsä?"

"Ei!" kuului vastaus; "kaikki olemme hyvin vahingotta."

Yksi vaimoista pysähti kuitenki kaiken tämän alla sisään, ja se oli
ompelia Anna. Hän istui häirähtämättä paikallansa, sioitti ainoasti
jalkansa lujemmin pallille, joka nyt rupesi huiskumaan monista ja
raskaista askelista, kuin permannolla nyt käveltiin. Sitä visummin
varustaakseen sijaansa, otti Anna salaa yhden näpillisen nuuskaa -- ja
nyt oli hän sonnustettu sekä näkemään että kuultelemaan ja kyselemään.

"Perästäki löysimme hänen, kuules!" huusi Lauri muiden edellä sisään
rynkäävä.

"Ja minun jakkuni, jota olen ommellut, on myös valmis," lausui Anna,
vasten kaikkea kainouttansa täysin vakuutettu siitä, että hän
väsymättömällä neulomisellansa oli pitänyt pojan hengissä. Koska
yksinkertainen Lauri kuitenkaan ei näkynyt hoksaavan tätä, kysyi hän:
"Mistä te pojan löysitte?"

"Heljemyllyltä."

"No niin, sitä ei olisi minun oikein tarvinnutkaan kysyä," vakuutti
Anna, katsoessaan ympärillensä, levollisella luottamuksella. "Minä
tiesin missä hän oli; minä olen muka maininnut tienki, jota hän on
kulkenut: juuri koska huuto kuului täältä ulkoa, lausuin minä sanan
Heljenukko. -- Kaikki vaimot täällä sisällä taitavat sen todistaa."
Paras asia kaikista oli, Annan mielestä, se ihmeellinen lahja, jolla
hän uskoi itsensä varustetuksi -- lahja nähdä missä hän ei itse
ruumiillisesti ollut saapuilla. Niinmuodoin koska kaikki olivat sisään
tulleet, ja Martina ilosta pusersi ja taputti Annaa, sanoi tämä: "Minä
tiesin sen ennen, minä sanoin sen ennen, Heljemyllyssä poika on!
Samana minuutina, kuin Lauri tänne sisään rynkäsi, mainitsin minä
sanan: Heljenukko -- ja nyt aavistan minä että sinä saat Uotis!"

"Jaa, niin se on! tuolla tulee hän!" huusi Martina iloisesti.

Anna katsoi kainosti maahan päin; hän ei tahtonut olla taitavanansa
aavistaa ja ennustaa, siinä oli kyllä hänen mielestänsä, että hän itse
oli siitä vakuutettu. Hän ei enempää osoittanut mitään viittausta
ihmeellisestä lahjastansa; nyökkäsi ainoasti kaikille ja jokaiselle,
jolla oli jotakin juteltavaa. Hänen päänsä kumarrus ja silmäpeittonsa
merkitsivät kaikki, hänen itse mielestänsä kumminkin, että mitä te
taitaisitte jutella minulle, sen olen minä nähnyt ja tietänyt ennen, ja
mikään ei tästä kaikesta kummastuta minua.

"Tiedättekös," sanoi Juoseppi, juosten Annan tykö, "minulla on nyt
yksi, kaksi, kolme isää; tuossa he ovat kaikin kolmin!"

"Se on hyvä, mutta nyt pitää Juosepin menemän maata," käski äidenisä.

"Martina, mene ja pane poika maata!" Kääntynyt vaimonsa puoleen, huusi
hän hänelle korvaan: "Jumalan kiitos, että kaikin taas olemme kotona!"
Ämmä nyökkäsi lempeästi. "Mutta kuules, isä, onko siellä satanut
heiniä?" kysyi hän heti senjälkeen, nykiessään ukon valkeasta parrasta
pois muutamia heinän korsia. Kaikki nauroivat nyt sitä, ja ämmä kuuro
seisoi myös itse siinä suu hymyssä sekä käänsihen ympäri katsellaksensa
vieraita. Nähtyänsä Pentin ukon, antoi hän hänelle kättä ja sanoi:
"Istukaa, istukaa sitte!"

Uoti astui nyt ämmän tykö, antoi hänelle kättä ja huusi korvaansa
ukkoisenäänellä: "Jumalan rauha anopille!"

Ämmä nytkähti takaisin, ikään kuin kelpo nyhjäyksen saanut. "Minä
kuulen kaikki; en ole niin kuuro sentään." sanova tämän, meni ämmä
istumaan tavalliselle sijallensa liedellä, jota hän aina sitte eräällä
arkuudella katseli Pentinpoikia kookkaita ja heidän jättisuuria
koiriansa. Taavetin matalaan tupaan ei olisi mahtunutkaan monta
senkaltaista vierasta.

Vähä Juoseppi oli nyt sitä vastaan käynyt palaksi aikaa istumaan Pentti
Pentinpojan polvelle. Hyväellen sanoi hän ukolle: "Lahjoittakaatte
minulle iso susikoiranne; minä tahtoisin sen saada." -- "No niin, ota
se sitte," sanoi ukko leppeästi. "Sinä olet minun; kuules," virkkasi
poika, juosten silittelemään koiraa. Tämä ei kuitenkaan ollut taanansa
siitä, vaan meni ja laski kuononsa entisen isäntänsä polvelle.

Taavetti, vähän kateillaan siitä hyvätahtoisesta mielyttelemisestä,
kuin Juoseppi osoitti Pentille, sanoi nyt eräällä kärsimättömyydellä
vaimollensa: "Etkö tahdo sitte ottaa poikaa pois täältä ja viedä häntä
maata?" Talutettu siis äidenäideltä täytyi nyt Juosepin jättää huoneen.
Tuskin oli ovi suljettu heidän molempain peräänsä, ennenkuin Anna esiin
astui ja kaikkien ihmettelemiseksi lausui vakaalla äänellä: "Nyt,
Martina, pitää sinun pukeuta morsiameksi! Tule, minä puetan sinun, sen
olen minä luvannutkin. Te Pentinpojat, jos olette oikeat miehet,
toimittakaatte niin, että vihkimys tapahtuu vielä tänä yönä!
Minkätähden tirkistelette minua niin ihmettelevillä silmillä? Menkäätte
kirkkoherran tykö, ja jos oikein asian ajatte, niin myöntyypi hän
kyllä. Tule, Martina, minä tahdon puettaa sinun nyt. Se olisi kovin
surkea sinulle, käydä sydänpäivänä ja peitellä kasvoja; olet tosin
kyllä jo kauan ilmanki sekä nähnyt harmia että saanut hävetä. Tule!"

Vaiti oleva hämmästys oli vallannut jokaisen, vaan Anna ei ollut
millänsäkään; hän veti Martinaa kanssansa kammariin. Vähän hetken
perästä tuli Martina takaisin, yksinkertaisesti puettuna. Uoti astui
nyt edes ja osoitti hänelle jotakin, kuin kantoi hyvin käärittynä ja
erinäisellä nauhalla kiinitettynä rahakukkarossansa. Sitte kääntyi hän
huoneessa ja sanoi iloisesti: "Rakas isä ja te rakas appe, nyt on
kaikki oikein asia. Tulkaatte kanssani kirkkoherran tykö! Vielä tänä
vuorokautena täytyy hänen antaa meidät toinen toisellemme!"

"Ei se käy laatuun," virkkasi Pentti.

"Täytyyhän koettaa," vastasi Uoti.

"Vielä olisi asia," lausui Taavetti vakaisesti, "koska joku
ilmoittaaksen kuulutukselle, täytyy hänen taitaa katekismuksensa,
etenki kymmenet käskyt. Taidatko sinä lukea ne ulkoa minulle, Uoti? Et
taida. Sinä vaikenet? No, katso tässä, ota poikas katekimus, mene
kammariin ja lue ylitse ne kymmenet käskyt."

"Minä tahdon auttaa sinua," sanoi Martina, ja nyt meni hän Uotin kanssa
kammariin.

Työ oli raskasta. Uoti tavasi ja luki niin, että isot hikipisarat
herneilivät otsallansa, mutta sentään ei taitanut hän saada käskyjä
yksinkertaisia päähänsä, sekautuva erinomattain niiden keskinäisessä
järjestyksessä. Hän tunsi sydämensä myöski syvältä liikutetuksi, koska
hän yön hiljaisuudessa luki Jumalan kaikkivaltiaan ijankaikkista lakia,
jota hän ei paljon ollut ajatellut aina hamasta lapsuudestansa ja
koulunajasta.

"Taitaako meidän Juoseppi ne kymmenet käskyt ulkoa?" kysyi Uoti
nöyrällä äänellä Martinalta.

"Taitaa tosiin, sanasta sanaan."

Anna pelasti nyt Uotin murheellisen; hän tuli kammariin ja sanoi:
"Älkäätte nyt kauemmin viivytelkö sen kanssa! Jos et taida kymmeniä
käskyjä, niin käypi laatuun luvata kirkkoherralle, että luet ne
perästäki päin."

"Jaa, niinpä se on!" vahvisti Uoti iloisempana, kuin jos ompelia olisi
nostanut pois hänen olkapäiltänsä taakan raskahimman.

Nyt palasivat he taas kaikin kolmin isoon kammariin.

Taavetin vaimo, ukoltansa sillä välillä saanut tiedon hankkeista, kysyi
nyt, kun kaikki olivat lähtemisissä: "Pitääkö minun jäämän kotia,
katsomaan Juoseppia? Minä tahtoisin kuitenkin olla kernaasti läsnä, kun
Martinani vihitään."

"Anna kukatiesi on hyvä ja jää kotia pojan tykö?" lausui Taavetti.

"Ei, minä en ole niin hyvä," vastasi Anna, haavoitetulla arvoisuudella.
"Minä olen luvannut olla läsnä Martinan vihkimisessä, ja en taida olla
sieltä pois, jos tahtoisinkin."

Onneksi tuli nyt sisään kaikkien auttaja tarpeessa, Lauri
Pietarinpoika, koreasti vaatetettu vihkimisessä aivoitussa läsnä
ollaksensa. Martina sanoi heti hänelle: "Orpana, joka on aina ollut
hyvä minulle ja Juosepille, mielistyy, luulen, jäämään pojan tykö;
muuten ei taida äite tulla ynnä kirkkoon; jonkun täytyy jäädä pojan
luoksi."

"Jaa, koska niin on, niin pysähdän minä lapsen tykö," sanoi Lauri, ja
nyt läksivät muut matkalle pappilaan.

Tulleet sinne astuivat toiset sisään kirkkoherran tykö saliin, mutta
Anna meni kyökkiin, jossa hän pian sai neitsyen, kummankin hyvin
ymmärretyksi eduksi, aukaisemaan vähäisen akkunaa saliin päin.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Lapsen tähden.


Kirkkoherralle ja hänen rouvallensa oli viimekuluneen vuorokauden yö,
niinkuin edellisenki tullut päiväksi muutetuksi. Ehkä kirkkoherra ei
tahtonut sallia soittamista isolla kellolla, oli hänellä kuitenki
sydämellinen tuntoisuus, ja vaikka ei taidettu nähdä sitä hänen
päältänsä, odotti hän yhtä levottomasti peräänetsimisen loppua, kuin
joku toinenki. Vihdoin, kauvan viivyttyä, oli joukko takaisin palannut;
tieltä ulkoa kuului sekaisia ääniä ynnä torventyyttäyksiä, ja kohta
sisään astui kirkkoherran suoverikin, herr Edvardi.

Viimemainittu kertoi kuinka Juoseppi oli löytty Heljemyllyltä.
Himarruksella ylisti hän sitte rehellisiä kylämiehiä. "Näillä
miehillä," sanoi hän, "ei ole enempää kuin heidän henkensä ja terveet
jäsenensä, joilla täytyvät ansaita leipänsä, ja kuitenkin ovat he,
epävakuudella, kuin jostakusta välttämättömyydestä, vuovanneet ja
vaaraan antaneet tämän kaikkensa pelastaakseen yhtä kadonnutta lasta!
Sepä, jos mikään, osoittaa sydämen löytyvän näissä ihmisissä -- ja minä
en ollenkaan ihmettele sitä, rakkain suoveri, että sinun on raskas ja
vaikea, jaa, melkein mahdoton luopua heistä."

Kirkkoherra kuunteli tätä kaikkea, sanaakaan lausumatta, oliko
suostumisesta eli vastustamisesta; rouva sen sijaan kysyi nopeasti:
"Niinmuodoin on Myllärin-Elsa kaiketi luopunut tahtomasta Uotia?
Jumalan kiitos olkoon! Tytöllä on hellä ja hyvä sydän, ja minä toivon,
hänen käy pian kyllä hyvin mailmassa. Miksi ette ottaneet häntä
kanssanne kylään? Ah, jos olisitte tuoneet hänen ynnä, tänne meille,
Edvardi! Tyttö parka tarvitsee nyt suojelusta ja pelastusta, isänsä,
ilkeän äitepuolensa ja häijyn äite Pentinpojan suhteen."

Edvardi veti hiljaisen huokauksen, vaan ei vastannut mitään sisären
puheesen; sen sijaan virkkasi kirkkoherra: "Olkaatte rauhoitetut Elsan
suhteen! Hän on sydäntervettä luontoa; muuten ei taideta vältyttää
joltakulta ihmiseltä hänen töidensä seurauksia, olkoot hyviä eli
pahoja. Jolla on voimia vaikuttaa, hänellä täytyy olla ja on useinki
voimia kantaa töidensä seuraukset."

Edvardi näkyi rauhoittuvan tästä, kuitenkin hehkuivat hänen poskensa,
koska sisar silitteli hänen päätänsä. Sivistyneen naisen
kunnollisuudella sanoi kirkkoherran rouva: "Hyvä Edvardi, sinä olet
väsyksissä, ja minä kehoitan sinua kohta menemään levolle. Itse tulen
vähän hetken perästä ja tuon sinulle lämmintä teetä."

Edvardi oli iloinen saada etääntyä ja kiitti sydämessänsä sisärtä,
hänen hellätuntoisuudestansa, samassa kun iloitsi, saada niin pian
sisärelle jakaa osan sydämensä salaudesta.

Ovi oli tuskin kerjinnyt kiini Edvardin perään, kuin ulkoa porstuasta
kuului naputus. Kirkkoherran rouva huusi kohta: "Tule sisään!" kuitenki
viivyteltiin ulkona. -- Viimein sisään astuivat Pentti Pentinpoika,
Kello-Taavetti ja hänen vaimonsa, ja heidän perässänsä Uoti ja Martina.

"Herr kirkkoherra," lausui Kello-Taavetti, "Jumala on ihmeellisesti
auttanut meitä; olkaatte nyt, kunnian herr kirkkoherra, myös niin hyvä
että autatte mitä vielä puuttuu, jotta kaikki kävisi järjestykseen ja
tulisi oikealle kannalle!"

"Mitä te pyydätte minulta?" kysyi kirkkoherra.

"Puhu sinä!" sanoi Taavetti Pentille, vetäytyvä takapuolelle.

"Minä ajattelen," alkoi Pentti, pyyhkäisevä vielä kerran paljasta
päälakeansa, ikään kuin olisi vielä yksi lakki kohteliaisuuden tähden
ollut pois otettava -- "minä ajattelen, jaa, minä tahtoisin sanoa,
ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että kunnian herr kirkkoherra
antaa minun Uotini ja Martinan toinen toisellensa."

"Ah, sepä nyt jalosti!" lausui kirkkoherran rouva, ja Uoti astui edes
Martina kädessä ja sanoi: "kunnian herr kirkkoherra, me rukoilemme sitä
nöyrästi."

"Me rukoilemme sitä nöyrästi!" kertoi Martina matalalla äänellä.

"Kärsivällisyyttä, odottakaatte vähän!" sanoi kirkkoherra, "yljän ja
morsiamen pitää käydä minun kanssani kammariin." Hän meni nyt edellä,
ja ne kaksi muuta seurasivat.

"Istukaatte!" sanoi hän siellä sisällä. Koska olivat istuneet, alkoi
hän taas puhumaan: "Kuule'pas, Uoti! uskotkos kukatiesi sentähden, että
olet rikkahin paikkakunnassa, taitavas kaikki ostaa rahalla, myöskin
syntein anteeksi saamisen? Uoti, Uoti! se ihmeellinen ruumiinvoima,
jolla Herra on sinun varustanut, on tehnyt sinun ylpeäksi, ja tässä
sinun röyhkeydessäs olet sinä unohtanut hänen lakinsa, joka sinun on
niin ylönpalttisesti varustanut ja lahjoittanut. Tuletko tänne samalla
röyhkeydellä, samalla ylpeydellä, samalla unohduksella Herrasta? Käänny
sitte takaisin! minä en taida auttaa sinua!..." Kirkkoherra keskeytti
tässä puheensa, ja Uoti vastasi: "Kukaan ihminen mailmassa ei tunne
minua, ei isäni, ei äiteni, ainoasti tämä Martina tuntee minun. -- Te,
kunnian herr kirkkoherra, tunnette tosin myös minun, vaan ette oikein.
Tosi on, kuin kunnian herr kirkkoherra äsken sanoi, että minä olen
ollut röyhkeä ja raivo veitikka, joka kernaasti olisin hakannut kaikki,
mitä tielläni on seisonut, pieneksi kuin kryynit. Tosi on myös, Jumala
paratkoon! etten ole vielä saanut lopen pohtia tästä rajusta veitikasta
sisälläni; mutta hän alkaa jo kuitenki lannistua ja Herran avulla,
teidän avullanne, Martinani kanssa ... minä ... minä..."

Uotin kasvot nytkähtivät kovin ja liikutus ylitsevoitti sen väkevän
miehen.

Kirkkoherra lausui nyt: "Laki sanoo: että pitää kuulutus tapahtua
kolmena sunnuntaina perätyksin."

"Ah, sanokaatte, mitä tekemäni pitää, että se nyt tapahtuisi yhdellä
kertaa. Kunnian herr kirkkoherra ei suinkaan taida eteensä asettaa,
miten asia on minua kivistellyt ytimiin asti, lapsen tähden. Ah,
olkaatte kanssakärsivällinen meille!"

"Ah, kunnian herr kirkkoherra!" rukoili Martina, "emmekö me jo kauan
kyllä ole rangaistut? emmekö kyllä kauan ole kärsineet?"

"Ei niin. Sinä olet tosiaan käyttäinnyt hyvin tällä sinulle raskaalla
ajalla, mutta niinpä myös on syntis ollut raskas. Ei se saa tapahtua,
että ne, jotka ovat ylitse käyneet Herran lain, nyt lisäksi tallaisivat
meidän kirkolliset asetukset jalkainsa alle. Minä en tahdo sitä myöten
antaa!"

"No, josko se on varsin mahdotonta, niin saamma me Jumalan nimessä
odottaa," sanoi Uoti. Martina taas ei taitanut itkulta virkata
sanaakaan.

Kirkkoherra antoi murheellisten istua vähän hetken ja rauhoittua, sitte
sanoi hän: "Tulkaatte nyt minun kanssani ulos toisten tykö saliin."

"Onko kaikki suora?" kysyi kirkkoherran rouva hyvätahtoisuudella.

Uoti ja Martina pudistivat päätänsä; ukko Pentti astui nyt edes ja
kysyi: "Kunnian herr kirkkoherra, onko se kuulutuksen tähden?"

"On, on!" vastasi Uoti.

"No, jos ei muuta ole," sanoi Pentti rynnästellen, "niin maksan minä
kernaasti sakot, ehkä kuinka suuret olisivat."

"Kuule'pas Pentti!" vastasi kirkkoherra vakaisesti, "joka on rikas, hän
uskoo taitavansa suorittaa ja silitellä kaikki rahoillansa; mutta ei se
niin ole. Minä tahdon sanoa, Pentti, paljon olevan, mitä Pentti ei
kymmenellä hevoisellansa taitaisi saada liikahtamaan. -- Vielä yksi
asia: onko vaimonne antanut luvan kihlaukseen ja naimiseen?"

"Lauri sanoi niin," virkkasi Edvardi, "kutsuttakoon Lauri Pietarinpoika
tänne!"

Uoti kiiruhti heti matkaan ja palasi pian takaisin Laurin kanssa.

Koska kirkkoherra kysyi jos äite Pentinpoika oikein on antanut
suostumuksensa, rupesi Lauri vapisemaan ja vastasi: "Ei! minä vaan
viettelin; ei hän ole!"

"Hyvä, ettäs puhut totuutta," vastasi kirkkoherra, "kuitenki tahdon
minä itse, äite Pentinpojan suostumuksettakin, ottaa sen omantuntoni
päälle että vihin teidät. Mutta nyt täydyn minä sanoa teille jotakin:
minä myönnyn -- en sinun uhallas, väkevä Uoti! en myöskään osoitetun
katumukses tähden, ehkä toivon sen olevan pysyväisen; enkä minä myönny
myöskään sinun röyhäilemises tähden sakkojen maksamisesta, isä Pentti;
vaan se on yksin ja ainoasti..."

"Vähän Juosepin tähden," taitanut ei kirkkoherran rouva olla väliin
sanomatta; "vähän Juosepin tähden sinä myönnyt. Mitä ajattelisi lapsi,
viisas ja utelias, siitä, että vanhempansa nyt vasta kuulutettaisiin?
Paljon pahentavaista saisi poika kentiesi kuulla siitä muilta lapsilta.
Ja kuka tietää, ettei myrkyllinen pisara senkautta lankeisi hänen
sieluunsa. Kuka tietää, mitkä onnettomat seuraukset se vaikuttaisi
tuleviin aikoihin?"

"Niin se on!" vakuutti kirkkoherra, "lapsi makaa nyt kahtalaisin
suhdin, eikä vielä ymmärrä mailman koukkuteitä ja sekaisia kohtia.
Lapsi kävi kuitenki turvallisesti kuolemaa vastaan, kohdataksensa yhtä
isää, joka kaikin väkinensä oli heikko raukka, niinkuin isänisäkin on
ollut heikko mies, löyhä vaimonsa ilkeydelle ja kopea rikkaudestansa.
Ainoasti Jumalan kunnioituksesta, joka pelasti lapsen kuolemasta ja
tämän lapsen tähden, jonka Herra pelasti sen lujan uskon vuoksi --
tahdon minä myöntyä ja yhteenvihkiä teidät, vielä tänä yönä!"

Martina juoksi edes, lankesi kirkkoherran eteen ja suuteli hänen
käsiänsä ilokyyneleillä. Uoti olisi nähden kernaasti tehnyt samalla
muotoa, mutta niin pitkälle kuin polville lankeemiseen ollut hän ei
vielä pääsnyt; hän laski kätensä raskaasti Martinan hartioille, ikään
kuin kehoittaaksensa tekemään sitä kaksinkertaisessa mitassa, jotta se
tapahtuisi hänenkin asemestansa ja sijastansa.

Vaiti-olo hallitsi nyt salissa. Vähän hetken perästä sanoi kirkkoherra:
"kirkossa me näemme taas toinen toisemme!" Vieraat läksivät nyt pois,
ja yön hiljaisuus tuli taas pappilaan. Mutta siellä alhaalla kylässä
oli virkeys; ja ennenkuin Uoti Martinan, isänsä, appensa ja Laurin
kanssa oli ennättänyt kylän ison kadun alkupäähän, meni sanoma jo
heidän edellänsä kuin kulovalkea: "Uoti ja Martina vihitään vielä tänä
yönä. Anna on niin kuullut."




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Yksi ääni sydänyön hetkenä.


Kellot soivat yön synkeydessä, ja avetusta kirkonovesta tunki leveä
valosäde haudoille, lumelta peitetyille. Kirkossa oli koko seurakunta
kokouneena, jokaisella kynttilä edessä; urut kuuluivat ja koko
seurakunta rupesi veisaamaan virttä.

Urut taukosivat, äänet vaikenivat, ja saarnatuolissa seisova
kirkkoherra alkoi:

"Mitä te teette vähimmälle, sen olette tehneet minulle! Näin sanoo
Herra, ja tämä on juuri nyt myös toteutunut meidän kolkoissa
paikkakunnissa..."

Hän kuvaili sitte kuinka ihminen ei taida itsellensä tehdä jotakuta
enempää tahi suurempaa hyvää, kuin mitä tekee lähimmäisellensä, ja
"koskaan," puhui hän, "koskaan eivät ole ihmisen kasvot enemmän kauniit
ja kirkastetut, kuin sinä hetkenä, jona yksi hyvä työ lähimmäistä
kohtaan on osoitettu."

Hän saneli sitte tämän sydänöisen jumalanpalveluksen merkityksestä. "Te
olette keskeyttäneet ruumiillisen unenne, kokoontuaksenne täällä,
Herran huoneessa; keskeyttäkäätte nyt myöskin sielunne uni ja
valvokaatte ja rukoilkaatte, jotta sielunne silmät avettaisiin!
Valvominen on monta laatua. Tuossa istuu rakkaus murheellisena hädän ja
kärsimisen vuoteella: se on valvominen surulla, mutta jos on rakkaus
oikea, niin löytyy siinä myös toivoa ja lohdutusta. On vielä yksi
valvominen, se on ylöllisyyden ja irstaisuuden valvominen, se on tyhjä,
onhe valvominen; mailma kutsuu senkaltaisen valvomisen huvitukseksi --
se on kuitenkin murheellinen huvitus, ajan päälle turmeleva ruumiin
voimat ja murhaava sielun. Vielä on yksi valvominen, murheellisin
kaikista: se on pahan omantunnon valvominen, koska rikoksenalainen,
herätetty pahalta teoltansa, sekä saarrettu yön ja rikoksen kauheudelta
epäilevänä huutaa: eikö jo päivä? Voi sitä meistä, joka niin
valvoisi!... Onpa vielä yksi muukin valvominen, koska sydän
lapsellisella turvalla käy läpitse yön pimeyden etsimään isää. Totisesti
sanon minä teille! joka niin valvoo, hänelle on päivä tuleva, hän on
kerta näkevä taivaan itsellensä avettuna, hän on näkevä ja lähestyvä
sitä Ijankaikkista, joka istuu armoistuimella, ja hän on kuuleva äänen,
sanovan:

    "Käy sisälle sinun Herras iloon,
    Käy sisälle hyvä ja uskollinen palvelia!"

"Senkaltaiseen valvomiseen rukoilen minä itselleni ja teille kaikille
valoa ja voimaa ijankaikkiselta Jumalalta. Amen."

       *       *       *       *       *

Varsinaisen jumalanpalveluksen jälkeen toimitti nyt kirkkoherra
yksinkertaisilla, mutta liikuttavilla sanoilla vihkimyksen Uotin ja
Martinan välillä. Juhlallisesti hartautettu kansa läksi senjälkeen
kirkosta, ja itsekukin meni ääneti ja hiljaa kotiansa.

Koska kuu sitte yhtä hetkeä jälkeen puoliyön tuli näkyviin kirkkaana
taivaalla, pois hajoittava lumipilvet, silloin valaisi se heleällä
valollansa levollisesti makaavan kylän, jonka asujanten sydämet olivat
ravitut taivaallisella mannalla ja tunsivat itsensä onnellisiksi
tehdyiksi...




KAHDESKYMMENES LUKU.

Jo tulee päivä.


Iloinen oli heräjäminen seuraavaisen päivän aamuna. Jokainen silmä
loisti kirkkaasti ja jokainen huusi toisellensa iloisella äänellä:
"Hyvää päivää!" Ilma oli kaunis ulkona, mutta kauniimpi oli kuitenkin
ilma sisällä sielussa. Tosin paistoikin aurinko kirkkaasti taivaalla
tänäpänä, ja lumelta peitetyt vuoret ja puut kimaltelivat aamuisen
valon säteistä; paras kuitenkin oli se sentään, että jotain vähemmän
muuttelehtavaa löytyi kuin ilma. Yksi lapsi oli pelastettu, ja hänen
vanhempansa, sekä myös äiden ja isän vanhemmat olivat onnelliset, ja
siinä makasi yksi kestipidon ilo, parempi, kuin mikään muu; se oli
kestipito, josta kaikki taisivat nauttia ja kyllä saada. Kuinka hyvin
eikö kirkkoherra ollunna säälinyt tätä kaikkea! Mikä vahinko, että hän
tahtoi jättää seurakuntansa! Senkaltainen arvollinen pappi ja
sielunpaimen olisi ollut pidettävä...

Ylikammarissa Taavetin huoneessa seisoivat Uoti ja Martina vähän
Juosepin vuoteen ääressä. Juoseppi lepäsi vielä, vaikka yksi valonsäde,
niin leveä kuin pienestä akkunasta mahtui, kävi läpitse huoneen ja
valaisi pojan pään ja olkapäät.

"Minä tahdon herättää hänen nyt; kyllä jo aika on siksi," sanoi
Martina.

"Tee minulle se palvelu," vastasi Uoti, "että annat pojan vielä maata
vähän hetken! Niinpä on minunki laitani; koska olen saanut päätetyksi
jonkun vaikean ja raskaan työn, lepäjäisin minä yhtä uinuelemista kolme
vuorokautta. Kuinka koreaksi poika näkyy unessansa! minä en ole koskaan
nähnyt hänen makaavan nukuksissa." Niin puheli Uoti ja Martina katsahti
hänen päällensä ihmetellen.

"Minä tahdon istua siksikun hän heräjää," olivat isän loppusanat, ja
Martina kertoi uudestaan, kuinka Juoseppi toisna yönä oli monta kertaa
huutanut: Eikö jo päivä? Poika käänsihen nyt vuoteellansa levottomasti,
kun äite lausui nämät sanat, ja, heräämättä, ravisti hän itseänsä,
ikään kuin torjuaksensa jotakin pahaa ja harmittavaista. Äite ajatteli
sentään, ettei pojan nyt kauemmin pitänyt makaaman, hän nojasi
sentähden lapsen puoleen ja sanoi leikillisin ja selvin äänin: "Äite,
eikö jo vieläkään päivä? Jo nyt on päivä, Juoseppi! Heräjä! Isäs on
täällä nyt."

Heräävä Juoseppi katsahti ylös ja ympärillensä sanomattomalla
kummastuksella, mutta hetikohta puhkesi hän isoon itkuun ja parkuun,
koska isän jättimäinen varsi nousi seisoalle ahtaassa ja matalassa
kammarissa. Puoleksi ainoasti heränneen lapsen luuloitukselle oli isän
muoto ilmestynyt eriskummaisena unihahmona, ehkäisevänä kuin paksu
pilvi auringon valon ja levittävänä pimeyden huoneesen. Martinan täytyi
rukoilla Uotia jättämään kammarin, ja vastus oli äiden kyllä saada
poikaa rauhoittumaan niin paljon, että taisi hänen vaatettaa. Uoti
viipyi ulkona oven edessä, ja kun kuuli äiden kokevan lohduttaa lasta,
leimahti muisto rikoksestansa läpi hänen sielunsa niinkuin salahma,
mutta katosi yhtä pian jättäen tilan kiukulle sen ylitse, ettei poika
rakastanut ja hyväillyt häntä. "Minä tahdon opettaa kovuudella vielä
tänäpänä, että hänen pitää minussa kunnioittaman isäänsä!" niin puhui
ääni Uotin sydämessä.

Koska Juoseppi astui ulos kammarista, juoksi hän kiiruusti ohi Uotin
alas trapuista.

"Pojan pitää oppiman toista; niin ei sovi kohdella isää," sanoi Uoti
täynnä kiukkua Martinalle. Äite selitti kuitenkin hänelle, kuinka
rakkaana lapsi piti hänen, koska lumessa ja pimeydessä oli mennyt
kohtaamaan häntä; nyt oli tämä taas yksi lapsen isälle tavallinen
ujous. Uotin piti kärsivällisyydellä ja hyvyydellä vetämän lapsen
sydämen puoleensa, ja ei uskovan taitavansa vaatia pojan sydäntä.

"Se on oikein, varsin oikein!" sanoi Uoti mennessänsä alas trapuista
niin raskahin askelein, että koko mökki järkkyi. Siellä alhaalla isossa
kammarissa seisoi seppi äidenisän polven nojalla. Koska Uoti nyt astui
sisään, sanoi hän kohta, voittaaksensa pojan: "Kuuleppas, Juoseppi!
minä tahdon tänäin antaa sinulle jotakin kaunista ja julkista! Sanos
nyt vaan!"

Poika ei vastannut mitään, katseli vaan isää ujoilla silmillä ja
rypitetyillä silmänripseillä. Hän jätti sijansa äidenisän tykönä, vaan
ei mennyt Uotin luoksi, hän meni muutetulla katsannolla silmäilemään
messinkinaulaa, jossa nyt kiikkui yksi kirjoitus lasin ja raamien
välissä. Jo kauaa ennen päivää oli nimittäin Taavetti siihen ripustanut
tyttärensä ehtoollistodistuksen entiselle paikallensa. Yksi valonsäde
lankesi juuri nyt raamatunpaikalle, näin kuuluvalle:

Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ota sinun krunnuas. Ilm. K. 3:11.

"Nyt on meillä vielä yksi asia," virkkasi Taavetti, "minä olen
unohtanut jotakin. Kirkkoherra sanoi oikein: niitä on päätöksiä ja
aikomuksia, joista ei saa vilpistyä; ja minä olen aikonut jotakin, kuin
pitää täytettämän. Tule tänne, Juoseppi, tule tänne!" Juoseppi havaitsi
kohta, ettei äidenisän ääni kuulunut tavalliselta; kuitenki meni hän
edes ja äidenisä lausui nyt: "Vasten minun käskyäni ja luvattomasti
menit sinä pois eilen illalla, ja jos ei Herra olisi ollut armollinen,
olisit sinä surkeasti hukkunut, ja saattanut meille kaikille
sydämellisen murheen; senkaltaisesta tottelemattomuudesta pitää sinun
saaman kuria," tätä puhuessansa oli hän ulos ottanut vitsan paikaltansa
peilin takaa, ja pieksi auttavaisesti kyllä sillä sitte itkevän
Juosepin. Kohta senjälkeen antoi Taavetti vitsan Uotille, sanoen: "Ota
se! Tästedes on asia sinun käyttää sitä, vaan käytä varovasti ja ei
koskaan vihassa!" Tyttärelle taas, joka näkyi jotenki tyytymättömältä,
lausui ukko varsin hiljaa: "Se oli myöskin sinun hyväkses: kaikki
kylässä tahtovat pilata pois pojan, ja yksi tahtoo vetää häntä sinne,
toinen tänne; mutta nyt pitää hänen muistaman kurituksen, ja ei
seuraaman ensimmäistä, ku tahtoo vietellä häntä kanssansa."

Kaiken tämän alla itki Juoseppi kovin; ilopäivän aamu ei ollut
erinomaisen lupaava hänelle.

Myöskin eräässä toisessa huoneessa, pitäjään paraassa, vuodatti toinen
ihminen kuumia kyyneleitä tänä poutaisena aamuna. Pappilassa istui
piika kyökissä ja itki katkerasti, sillä se kelpo hanhi, joka piti
laitettaman päivällispaistiksi, oli varastettu naulalta kyökin
porstuasta, jossa se oli kiikkunut möyreyntymistä varten kylmässä. Sekä
kirkkoherran että hänen rouvansa täytyi mennä kyökkiin, lohduttamaan
uskollista palkollista -- ja vielä heidän siellä viipyessä, tuli sinne
postintuoja kirjeillä ja sanomilla.

Kirkkoherra läpikatsoi heti virkamääräykset ja löysi mitä etsei! Siinä
seisoi sangen oikein, että yksi nuorempi pappismies oli määrätty
kuninkaalliseen seurakuntaan Salomaassa. Kirjetten seassa taas oli yksi
pispalta meidän kirkkoherralle, kehoituksella etsimään paikkaa
pääkaupungissa.

"Huihai!" virkkasi kirkkoherra, "pääkaupunkiin minä en tahdo suinkaan
muuttaa. En huoli siitä paikasta; minä pysähdän tänne."

Kirkkoherran piika, joka sittemmin meni ravintolaan, ostamaan
päivällispaistia (varastetun hanhen asemeen), vei sinne kaksi sanomaa,
ihmeellisin tavoin yhdistettyä, ikään kuin olisivat olleet
eroittamattomat; nämät uutiset olivat: hanhi, pois varastettu, ja
kirkkoherra, seurakuntaan jäljelle jäädä aikova.

Kellot kutsuivat herran huoneesen; pian astui kirkkoherra ulos
asunnostansa, ja liikutuksella näki hän kylän asujamet,
seisovina kaksinkertaisessa jonossa kirkonovelta pappilaan asti,
kunnioittaaksensa ja kiittääksensä häntä siitä, että tahtoi jäädä
seurakuntaan paikallensa.

Vähä Juoseppi oli vanhempainsa kanssa ja seurasi heitä yhden tuttavan
tyköä toisen tykö. Poika näkyi vähän ihmetteleväiseltä; hän tosin ei
puhunut mitään, vaan pusersi välimiten isän kättä. Tulleet
kirkonovelle, jättivät vanhemmat Juosepin tovereillensa, itse
temppeliin meneväiset. Koska Juoseppi oli hetken leikitellyt
tovereittensa kanssa, kysyi heiltä yksi varsin yhtäkkiä: "Tiedätkös
mikä sinun nimes nyt on?" -- "Juoseppi Pentinpoika, niinkuin
tavallisesti!!" -- "Ei, Juoseppi lumessa sinä nyt olet, ja senpä nimen
suitatki saada kantaa!"

Ehtoolla tänäpänä juotiin ravintolassa monta maljaa kirkkoherran
kunniaksi ja vähälle Juosepille, eikä väsytty kertomasta toinen
toisellensa epälukuisia seikkoja yötisestä retkestä. Oli toinenkin aine
puhuttavana, mutta se oli jo puolipäivän aikaan melkein lopen pakistu;
me tarkoitamme sitä onnettomuutta, kuin oli tapahtunut Heljemyllyllä.

Puolipäivän aikaan oli nimittäin yksi sanoma tullut kylään, ilmoittava
että Heljenukko jo ehtoolla oli kuollut äkkiä, vaikka kuolemaansa ei
huonekunta havainnut ennenkuin aamupuoleen yötä. Heljenukon hurjuus,
tahtoa kilvoitella Pentti Pentinpojan kanssa juomisessa, sanottiin
olleen vienynnä häneltä hengen.

Kukaan ei peljästynyt enemmän äsken mainitusta kuoleman tapauksesta
kuin Anna ompelia. Siitä näkyi muka, että hän taisi enemmän kuin muut
ihmiset: hän taisi toivottaa ihmiset kuoliaaksi! Hän oli muka
toivottanut myrkkyä Heljenukolle kihlauslökärissä! Väristys ilosta ja
ahdistuksesta läpivavahti ompelian koko olennon ajatellessa sitä, että
oli varustettu senkaltaisella ihmeellisellä voimalla.

Anna ei tohtinut mennä ulos; jokainen taisi muka selvästi nähdä hänen
päältänsä, mitä hän oli tehnyt, ja hän katui sitä nyt vilpittömästi,
niin vakaisesti ollut hän ei sitä tarkoittanut. Tästedes kavahdan minä
-- noin lupasi hän itseksensä -- joskuskaan tekemästä mitään
senkaltaista; minä tahdon toivottaa koko mailmalle paljasta hyvää,
myöskin äite Pentinpojalle. Vihdoin rohkeni hän hiipiä Taavetin tupaan
ja Martinalle siellä ylhäällä luhdilla sanoi hän salavitiä: "Minä
pyydän sinua, toimita niin taitavasti, ettei kukaan vaimoista
kielittele minun eileisiä toivotuksiani Heljenukosta. Ihmiset ovat niin
kauheasti taikamaisia ja luulisivat vihdoin, minun voivan enemmän kuin
muiden ihmisten, mutta Jumala varjelkoon minua olemasta ja käymästä
jonakuna semmoisena!" Anna tunsi ainoastansa puoleksi rauhoittuvansa,
koska Martina vakuutti, kenenkään ei ajattelevan mitään senkaltaista ja
mailman ei olevan juuri niin tyhmän, että semmoista luuloa kantaisi.

Tässä ajatteli Anna itseksensä: "Sinä olet sentään hyvin tyhmä,
Martina! mutta, Jumalan kiitos! minä tiedän kuinka on asiain laita
mailmassa."

Myöhemmä päivää, kun Annan tykö tuli muutamia naapurivaimoja, vakuutti
hän heille: "Minä toivotan hyvää koko mailmalle, ja kukaan ei taida
sitä tehdä korkeammassa mitassa kuin minä. Minä toivotan kaikille ja
itsekullenki kaikkea mahdollista hyvää, ketään eroittamatta."

Tosin ei ymmärretty, mitä ompelia tällä tarkoitti; mutta kuitenki
todistivat he kaikki, että on aina osottainnut hyväksi ja
hyväntahtoiseksi kaikille ihmisille.

"No! tiedättekös mitä minä sanon?" lausui ompelia, loistavin silmin,
"minä en sano muuta kuin pappila ja Myllärin Elsa. Ajatelkaatte mitä
minä nyt olen sanonut teille; minä en sano sen enempää!"

Kohta kun sanoma Heljenukon kuolemasta tuli julki, meni kirkkoherra
rouvinensa myllytaloon. Tämän etsikon tarkoitus oli erinomattain,
tarjota Elsalle kotoa pappilassa. Tarjomuksen otti hän ilolla vastaan,
sitä paremmin kuin äitepuoli kuoleman tapauksen kautta oli muuttunut
oikeaksi hurjaksi. Eikä tämä ollutkaan ihmeellistä, sillä hänen
miehensä kuolema oli vetänyt leveän piirun ylitse hänen viekasten
laskujensa; hän sai tyytyä vähäiseen osaan irtaimesta tavarasta; mutta
jättää enemmän osan ja itse talon Elsalle. Muutettu tila tuli hänelle
myös niin sietämättömäksi, että hän vähän ajan perästä miehen
maahanpaniaisten jälkeen muutti pois paikkakunnasta, koskaan enään
sinne palataksensa.

Myllärin Elsa vietti koko suruvuotensa pappilassa, ja kirkkoherran ja
hänen rouvansa seurassa vauristui hän sangen säädylliseksi ja
otolliseksi naisihmiseksi.

Heljentalo seisoi autiomena kaiken talven; suven kuluessa toimitettiin
siellä paljon parannuksia ja kaunistuksia, kirkkoherran suoverin, herr
Edvardin, peräänkatsomuksella, ja kun syksy tuli, muutti viimemainittu
sinne nuoren aviopuolisonsa, entisen Myllärin Elsan kanssa.

Annalla oli koko talvi ja kevät ollut paljon tekemistä ja neulomista
pappilassa. Ompelia olisi tästä ja kotoelämästä pappilassa taitanut
yhtä ja toista kertoa; vaan hän ei tehnyt sitä. Heljenukon kuolemasta
saakka oli Anna tullut erinomaisen äänettömäksi ja varovaiseksi
puheissansa. Ainoa paikka, missä hän osoittihen entisen Annan
kaltaiseksi, oli Siltala. Tätä ihmettelee kukatiesi halullinen lukia,
ei unohtanut vanhaa äite Pentinpoikaa ja hänen tylyä sisuansa; mutta
viimemainittua ei ollut enään! Jo ennenkuin se lumi ennätti sulamaan,
johon Juoseppi eksyi, oli hänen katkera vastustajansa siirtynyt pois
ajasta. Vaikka ei ollut sitä hoksaavanansa ja ulkonaisesti helpoittanut
viimeisiinkään samasta entisestä kopeasta mahdistansa, tunsi äite
Pentinpoika kuitenki mahtinsa sisällisesti särkyneeksi. Kauhea muisto
siitä, että oli sadatellut Heljenukon kuollutta ruumista, noudatti
häntä lakkaamatta, ja toisaalta taitanut ei hillimätön sisunsa sulattaa
Martinan voittoa.

Anna menestyi niin muodoin Siltalassa; eikä ollutkaan ihmeellistä,
sillä niinkuin itse isopykinki oli muuttanut värinsä tulipunasesta
vehreäksi, niin oli siellä sisälläki muuttunut kaikki paremmaksi. Ukko
Pentti oli niin helppo isänsiä, kuin joskus taidettiin toivoa, ja Uoti
oli ymmärtäväisen vaimonsa seurassa kadottanut paljon entisestä
raakuudestansa, menettämättä sentähden mitään omituisesta
väkevyydestänsä. Annalle lausui Uoti useammin kuin kerran: "Katsos,
rakas Martina, se on jotakin se, ku kelpaa!"

Juoseppi sai vuosia kuluen, useita siskoja, kuitenki piti hänen äite
"kultapoikanansa", niinkuin ei Uotikaan konsa unohtanut, kuinka lapsi
oli kuolemaa pelkäämättä käynyt häntä kohtaamaan.

Talvisaikaan asui Juoseppi äidenisän tykönä, ollaksensa lähempänä
koulua, ja etsei silloin vapaina hetkinä vanhaa ystäväänsä Lauri
Pietarinpoikaa. Viimemainittu taidettiin sanoa vaihettaneen kohtaa
Taavetin kanssa; sillä nyt oli se hän, joka ei väsynyt kaikille ja
itsekullenkin ylistämästä Juoseppia. Hänen tavallinen lauseensa oli:
"että lapsesta, joka eläessänsä on nähnyt jotakin niin erinomaista,
täytyy myös tulla yksi erinomainen ihminen."

Koska ompelia Anna kuuli Laurin tainkaltaiset sanat, vastasi hän
tavallisesti: "Älä millään muotoa ennustele, siten kartuttaa ihminen
päällensä suuren edesvastauksen. Minä tiedän melkein, mikä siitä
lapsesta tullee, mutta en sano!"










--- Provided by LoyalBooks.com ---