LEO TOLSTOIN KERTOMUKSIA

Kirj.

Leo Tolstoi


Suomentanut K. H. [Konstantin Hämäläinen]


Werner Söderström, Porvoo, 1888.
Oulun Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

   I. Mistä ihmiset elävät
  II. Kaksi ukkoa
 III. Vaikea on valkea sammuttaa, kun se vauhtihin pääsee
  IV. Kynttilä
   V. Ensimmäinen viinanpolttaja




I.

MISTÄ IHMISET ELÄVÄT.


Me tiedämme, että me olemme kuolemasta elämään siirretyt, sillä me
rakastamme veljiä. Joka ei veljeänsä rakasta, se pysyy kuolemassa
(P. Johanneksen 1 epistola, III: 14.)

Mutta jos jollain olisi tämän maailman hyvyyttä, ja näkisi veljensä
tarvitsevan ja sulkee sydämmensä häneltä, kuinkas Jumalan rakkaus pysyy
hänessä? (III: 17).

Lapsukaiseni, älkäämme rakastako sanalla eli kielellä, vaan työllä ja
totuudella. (III: 18.)

Sillä rakkaus on Jumalasta: ja jokainen, kuin rakastaa, se on Jumalasta
syntynyt ja tuntee Jumalan. (IV: 7).

Joka ei rakasta, ei hän tunne Jumalata, sillä Jumala on rakkaus.
(IV: 8.)

Ei ole yksikään Jumalata koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen
toistamme, niin Jumala meissä. (IV: 12).

Jumala on rakkaus ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa ja
Jumala hänessä. (IV: 16).

Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalata, ja vihaa veljeänsä, se on
valehtelija; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka
hän taitaa Jumalata rakastaa, jota ei hän näe. (IV: 20).



I.

Asuipa kerran muuan suutari vaimoineen ja lapsineen hyyryläisenä
talonpojan talossa. Eipä hänellä ollut omaa kotoa eikä kontua;
suutarintyöllään vaan elätti itsensä ja perheensä. Leipä on kallista,
mutta työ halpaa, niin että sen, minkä työllään sai, sen söikin
suuhunsa. Hänellä vaimoineen oli yhteinen turkki ja sekin oli jo
pahanpäiväiseksi kulunut; jo toista vuotta oli hän hommassa saada
lampaan nahkoja uudeksi turkiksi.

Syksyksi saikin suutarimme vähän rahoja kokoon: kolmen ruplan seteli
oli akalla arkun pohjalla ja viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa
oli lainattu kylän talonpojille.

Niinpä eräänä aamuna lähteekin suutarimme kirkonkylään turkin
hankintaan. Paitansa päälle puki akkansa liinaisen, pumpulilla
alustetun mekon ja sen ylle verkakauhtanan; kolmiruplaisen pisti
taskuunsa, taittoi matkasauvan ja niin lähti suuruksen jälkeen.
Mennessään arvelee: "miehiltä saan viisi ruplaa, siihen lisäksi nämä
kolme, sillä saankin turkikset".

Tuli siitä suutari kirkonkylään ja poikkesi yhden talonpojan taloon, --
eipä ollutkaan kotona, akka lupasi viikolla lähettää äijän tuomaan
rahoja, mutta nyt ei antanut rahaa; kävi siitä toisen luo -- mies
vannoo, ettei ole rahaa; kaksikymmentä kopeekkaa oli kaikkiaan rahaa,
ne nyt vaan pisti kouraan saappaittensa korjuusta. Silloin suutari
arveli ottaa turkikset velaksi. Mutta turkkuripa ei velkaa uskonutkaan.

-- Tuo ensin rahat, sanoi hän; sitten saat valita mieleisesi nahat;
kyllä me tiedämme kuinka niitä mekkoja saa hakea.

Niinpä suutari ei saanutkaan asiatansa aikaan; saihan vaan
kaksikymmentä kopeekkaa saappaitten korjuusta ja samalla otti mieheltä
vanhat huovikkaat nahalla päällystettäväksi.

Suutari kävi alakuloiseksi, joi nuo kaksikymmentä kopeekkaa viinassa ja
lähti turkitoinna kotia. Aamulla oli häntä hieman palellutkin, mutta
nyt, ryypättyään, oli hänen turkittakin lämmin. Kulkee siitä tietään,
toisella kädellään kopahuttelee sauvallaan jäätikköjä ja toisella taas
huovikkaillaan hosuu, puhellen itsekseen.

-- Onpa minun, sanoo hän, turkittakin lämmin. Tuo viinatilkka suolissa
oikein luikertelee. Mitäpä minä turkilla teenkään. Näin sitä mennään ja
huoletkin ovat haihtuneet. Semmoinen mies minä olen! Mitäs minä? Elänpä
minä turkittakin. En minä ikänäni tarvitse sitä. Se vaan on paha --
akka sitä kaipaa. Ja onhan se katkeraakin -- minun täytyy tuolle
miehelle tehdä työtä ja hän pitää minua pilkkanaan. Malta, malta:
jollet tuo rahoja, niin minä riistän lakinkin päästäs, totta maar
riistänkin. Mitä tämä tämmöinen on? Maksaa parikymmentä kopekkaa
kerrassaan! Mitäs sitä sillä rahalla saa! Ei muuta kuin -- juo suuhusi.
"Puute on kova", sanoo hän. Sinulla on puute; eikös sitä minulla sitten
olekkaan puutetta. Sinulla on talo ja karjaa ja kaikkea muuta, mutta
mitäs minulla; sinulla on oma leipä, mutta minä olen ostoleivässä;
kolme ruplaa viikossa saa leipään, vaikka mistä. Kun tulen kotiin, on
leipäkin lopussa. Taaskin pane puolitoista ruplaa liikkeelle. Niinpä
annakkin minulle omani.

Siten saapui suutari tienristeyksessä olevan kuvakappelin luo. Sen
takaa kiiltää jotain valkoista. Suutari tähystää eikä saa selville,
mikä se on; hämärä oli jo päivän vallannut. Eihän tässä mitään
kiveäkään ennen ole ollut, arvelee itsekseen. Oisiko joku eläin? Ei se
siltä ainakaan näytä. Näyttää siltä, kuin sillä olisi ihmisen pää;
mutta kun se on valkoinen. Ja mitäs ihminen siinä seisoisi?

Kävi lähemmäksi -- jo näkyy aivan selvään. Mikä ihme: tosiaankin se on
ihminen; kuollut vai elävä hän lienee, alasti istuu liikkumatonna,
nojaten kappelin seinään. Suutaria rupesi hirvittämään; arvelee
itsekseen: "ovat kai tappaneet ihmisen, riisuneet ja heittäneet sitten
siihen. Jos tuota lähestyisi, ei siitä sitten vähällä irti pääsisi".

Ja niin suutari meni ohi; kun pääsi siitä kappelin taa, niin katosi
ihminenkin näkyvistä. Päästyään kappaleen matkaa kappelista, hän
katsahti taakseen ja näkikin silloin, että tuo ihminen oli hiukan
siirtynyt ulommaksi kappelista, liikahdellen ja kurkistellen
ympärilleen. Suutari säikähti kahta kauheammin, arvellen mielessään:
"käynköhän sen luo vai menenköhän vaan tieheni. Kun vaan ei kävisi
pahoin, jos sitä lähestyn: kuka sen tietää, mikä mies se on. Saattaapa
se äkkiä karata kurkkuun kiinni ja kuristaa, eikä siitä sitten hyvällä
irti pääse; ja vaikkei tuo kuristaisikaan, kyllä sen kanssa sittenkin
olisi pääsemättömissä. Mitä minä alastoman ihmisen teen? Enhän saata
ainoita vaatteitani päältäni riisua ja sille antaa. Mennään vaan pois
Jumalan nimeen!"

Suutari kiirehti kulkuaan. Kappeli alkoi jäädä jälkeen; silloin
omatunto rupesi häntä soimaamaan.

Ja suutari seisahtui maantiellä.

-- Mitäs sinä Simeoni teet, lausui hän nuhdellen itseään. Lähimmäisesi
on nääntymäisillään ja sinä pelkuri menet tiehesi. Vai oletko jo tullut
upporikkaaksi? Pelkäät kai aarteesi ryöstettävän? Nyt, Simoseni, et tee
kauniisti.

Simo kääntyi takaisin ja meni tuon ihmisen luo.



II.

Simo lähestyy miestä, katselee sitä ja näkee sen olevan nuoren,
täysivoimaisen miehen; mitään lyönnin merkkejä sen ruumiissa ei näy;
sen vaan huomaa, että se on vilusta jähmettynyt ja peljästynyt; istuu
vaan kyyryssä eikä katsokkaan edes Simoon; ikäänkuin olisi aivan
uuvuksissa, niin ettei silmiänsäkään saa ylös käännetyksi. Simo astui
aivan viereen: silloin se vasta ikäänkuin heräsi, käänsi päänsä,
aukaisi silmänsä ja katsahti Simoon. Tuo silmäys saattoi Simon
mieltymään mieheen. Simo heitti huovikkaansa maahan, päästi vyönsä
irti, asetti sen huovikkaiden päälle ja riisui kauhtanansa.

-- Mitäpä tässä pitkistä puheista, sanoo hän. Paneppa tuo päällesi.
Kuuletkos.

Simo otti miestä käsivarresta ja alkoi sitä nostaa pystyyn. Mies nousi.
Simo näkee, että sen iho on puhdas ja hieno, kädet ja jalat hennot ja
kasvot lempeät. Simo heitti kauhtanan hänen hartiolleen. Mutta eihän se
saa käsiään hihoihin. Simo sovitti kädet hihoihin, vetäisi kauhtanan
selkään, kääri sen kaksinkerroin ja sitoi sen sitten vyöllään kiinni.

Ottipa Simo repaleisen lakkinsakin päästään, aikoi sen pistää hänen
päähänsä, mutta kun omaa päätä alkoi palella, arveli itsekseen: "minun
on pääni kalju kauttaaltaan, mutta hänellä on pitkät kiharat
suortuvat." Niinpä pani lakin taas omaan päähänsä. "Parempi on, että
annan hänelle saappaat."

Asetti sen siihen istumaan ja pani huovikkaat jalkaan.

Puettuaan siten hänet, sanoi suutari hänelle:

Kas niin veljeni, lähdeppä nyt liikkeelle, ettäs lämpiät. Kyllä tässä
ilman meitäkin toimeen tullaan. Voitko sinä käydä?

Mies seisoo vaan, katsoo lempeästi Simoon eikä sano mitään.

-- Miksi sinä et vastaa? Emme tähän aijo jäädä talvea pitämään. Täytyy
mennä ihmisasunnoille. Tuossa on sauvani; nojaa siihen, jos olet
heikko. Lähtään nyt vaan.

Ja mies lähtikin, astui kepeästi, jäämättä jälkeen.

Käyden tietä, kysyy Simo häneltä:

-- Mistä kaukaa olet?

-- En minä täältä päin ole.

-- Kyllähän minä täkäläiset tunnen. Mutta kuinka sinä jouduit tänne
kappelin seinämälle?

-- Sitä ei ole minun lupa sanoa.

-- Ihmiset arvatenkin ovat olleet ilkeitä?

-- Ei minulle kukaan ole ollut paha. Jumala on minua rangaissut.

-- Jumala kai; mutta johonkin sitä täytyy päänsä pistää. Minne sinun on
mentävä?

-- Sama se minusta.

Simo kummastui. Mies ei ollenkaan näyttänyt irvihampaalta; hänen
puheensa oli lempeä, mutta ei vaan ilmaise mitään itsestään. Simo
arveli itsekseen, saattaahan sitä ihmisellä olla kaikenlaista
elämässään. Ja hän sanoi miehelle:

-- Käy sitten minun luokseni; lämpenethän edes vähän.

Simo lähestyi kotoaan; vieras kulkee vaan vieressä eikä jää jälkeen.
Alkoipa tuulikin puhaltaa, tunkien Simon paidan sisään. Siitä rupesi
hän selviämään, kun pakkanen alkoi palella. Kulkee nokkaansa
nipistellen ja akkansa mekkoa tiukemmasti ympärilleen käärien ja
arvelee itsekseen: "Näinkö se turkki saatiinkin; menin turkin hakuun ja
kadotin kauhtanankin ja kaupan päällisiksi tuon alastoman miehen kotia.
Tästä muija ei suinkaan kiittele!" Muistellessaan eukkoansa, tuli Simon
ikävä. Mutta kun sai katsahtaneeksi vieraaseen ja kun muisti, kuinka
tämä silmäsi häntä kappelin kohdalla, niin tuntui sydämmessä niin
sanomaton ilo.



III.

Simon vaimo toimitti varhain kaikki aamuaskareensa: hakkasi puut,
kantoi veden, ruokki lapset. Sitte otti itsekin jonkun suupalan ja
alkoi arvella, milloin panisi taikinan, huomennako vai tänään? Olihan
iso kyrsänkannikka vielä jälellä.

"Jos, arvelee hän, Simo siellä syö päivällisensä eikä sitten syö paljon
illalla, niin huomisen päivää leipä kyllä riittää."

Siinä Martta käänteli ja katseli kyrsää ja päätti: "en teekkään tänään
vielä taikinaa. Jauhojakaan ei ole enää muuta kuin yhteen taikinaan.
Perjantaihin päästään tavalla tai toisella."

Martta pisti leivän talteen ja istui pöydän ääreen paikkaamaan miehensä
mekkoa; neuloessaan muistelee miestään ja ajattelee, kuinka se nyt
turkiksia ostelee.

"Kunhan vaan turkkuri ei sitä pettäisi. Kovin se meidän äijämme on
yksinkertainen. Itse ei se ketään petä, mutta pieni lapsikin voi hänet
pettää. Kahdeksan ruplaa on suuri raha. Sillä saa jo hyvätkin
turkinainekset. Turkki on aina turkki, vaikka se ei olisikaan
parkkinahoista. Mikä leikki oli viimekin talvena ilman turkkia! Ei
päässyt avannolle eikä muuannekaan. Kun ukko meni kylään, niin pani se
kaikki vaatteet päälleen, minä jäin aivan ilman. Kylläpä oli jo aikakin
mennä. Pitäisipä sen jo palata. Kunhan vaan ukkoseni ei olisi jäänyt
kyläilemään!"

Juuri näitä miettiessään, kuuleekin Martta-muori askeleita portailta;
joku astui porstuaan. Hän pisti neulansa kankaaseen ja lähti porstuaan.
Näkeepä kaksin tultavan: Simo seisoo porstuassa ja hänen takanaan
vieras, hatuton mies huovikkaissa.

Martta tunsi heti miehessään viinan hajun. Aivan oikein, arvelee hän,
nyt se on ollut omilla teillään. Oikein sydäntä kouristi, kun näki
miehensä, ilman kauhtanaa, mekko vaan yllä ja kädet tyhjillään,
vaikenevan ja kainostelevan. Joi kun joikin rahat, arvelee hän, tuhlasi
kaikki jonkun maankulkijan keralla ja vielä päälle päätteeksi senkin
raahasi mukaansa kotia.

Martta päästi heidät edellään tupaan, meni itse perässä ja,
tarkastellessaan vierasta, huomasikin sen olevan tuntemattoman, laihan
nuorukaisen, puetun heidän kauhtanaansa. Ei paitaa eikä takkia sillä
ollut ollenkaan. Tultuaan sisään, jäi se liikkumatonna seisoa
tuijottamaan, luoden silmänsä maahan. Martta arveli: ei se suinkaan ole
mikään hyvä ihminen -- kun on niin peloissaan.

Nyreänä meni Martta uunin ääreen ja katselee, mitä siitä nyt tulee.

Simo otti lakin päästään ja istui hyvänpäiväisesti penkille.

-- Noh, Martta, sanoi hän, etkös toimita syötävää illalliseksi?

Martta mutisi jotain itsekseen; seisoo vaan pankon vieressä
liikahtamatta, katsellen milloin toista, milloin toista ja pudistellen
päätään. Simo kyllä huomaa, ettei eukko suinkaan ole tyytyväinen, mutta
minkäs sille voi; ei ole mitään huomaavinaan ja tarttuu vierasta
käteen.

-- Käydäänpäs veliseni syömään, sanoo hän hänelle.

Vieras istui penkille.

-- Mitäs nyt! Etkös ole mitään keittänyt?

Martta vimmastui.

-- Kyllä keitin, mutta en sinulle. Johan sinä olet järkesikin juonut.
Menit turkin hakuun ja kadotit kauhtanasikin ja lisäksi toit kotiasi
alastoman maankulkijan. En minä ole juopoille illallista laittanut.

-- Riittää jo, Martta. Mitäs järjettömästi suutasi soitat?
Tiedustelisit ensin, mikä mies vieras on...

-- Sano sinä, mihin rahat olet hukannut?

Simo hakemaan kauhtanaa, sai sieltä setelin ja levitti sen.

-- Tuossa on rahat; naapuri ei maksanutkaan velkaansa, huomenna lupasi
toimittaa.

Martta suuttui kahta kauheammin: turkkia ei ostanut ja talon ainoan
kauhtanankin antoi alastomalle, oudolle miehelle, ja senkin sitten
kuljetti kotiansa.

Tempasi rahan pöydältä, kävi kätkemään sen ja samalla sanoo:

-- Ei minulla ole illallista. Mikä sitä kaikkia alastomia juoppoja
jaksaisi ruokkia.

-- Voi Martta! Hallitseppa kielesi. Kuule ensin, mitä sinulle sanotaan,

-- Eipä humalaisen hullun puheista kuitenkaan viisastuisi. Enpä syyttä
estellyt sinun vaimoksesi ruvetessani. Äitini antoi minulle ison joukon
palttinakääryjä myötäjäisiksi -- sinä joit ne; menit ostamaan turkkia
-- joit senkin.

Simo kylläkin tahtoi selittää vaimolleen juoneensa vaan kaksikymmentä
kopeekkaa ja kertoa, missä ja kuinka tuon vieraan kohtasi; mutta Martta
ei suo hänelle sananvuoroa, sanat tulvailevat parittain hänen
suustansa. Mitä jo kymmenen vuotta sitten tapahtui, senkin nyt laulaa
kuuluville.

Martta toimitti ja puhui puhumistaan; viimein kohahti Simon luo ja
tempasi häntä hihasta.

-- Anna pois minun mekkoni. Yksi vaan minulla onkin ja senkin riistit
päältäni ja kiskoit yllesi. Anna pois sinä kylänkoira. Jospa siihen
paikkaan pakahtuisit.

Simo alkoi riisua mekkoa, käänsi hihan nurin, akka nykäisi siitä, niin
että neulokset rasahtivat. Sitten eukko tempasi mekkonsa, heitti sen
päähänsä ja tarttui kääkään. Oli jo lähteä tuvasta, mutta pysähtyi
vielä: sydän rupesi sulamaan -- halusi päästä mielipahasta ja saada
tietää, kuka tuo vieras oli.



IV.

Martta siis pysähtyi ja sanoi:

-- Jos se olisi kunnon ihminen, niin ei se suinkaan alaston olisi ollut
hyvillä retkillä, niin kyllä voisit sanoa, mistä sellaisen keikarin
käsitit.

-- Johan minä sen sanoin sinulle: minä kävin tietäni ja hän istui
alastomana ja kohmettuneena vilusta kappelin seinämällä. Eihän nyt ole
kesä alastomana oltavaksi. Jumala varmaan ohjasi tieni hänen luoksensa,
muutoin hän olisi ollut hukassa. Mitäs tässä muuta saatoin tehdä.
Tapahtuuhan sitä ihmiselle kaikenlaista. Minä puin hänet ja toin tänne.
Hallitse sinä mielesi. Tämä on synti, Marttaseni! Kaikkihan olemme
kuolevaisia.

Martta halusi torata sydammensä tyhjäksi, mutta katsahti vieraaseen ja
vaikeni. Vieras istuu penkin kulmalla liikahtamatta; kätensä hän oli
laskenut polvilleen, päänsä rinnalleen ja, sulkien silmänsä, käpristeli
ikäänkuin hengenahdingossa. Martta vaikeni. Simo sanoi hänelle.

-- Martta hoi! Eikö sinulla Jumalaa enää olekkaan!

Martta kuuli nämät sanat, katsahti vieraaseen ja heltyi. Hän lähti
ovensuusta, meni uuninpuoliseen nurkkaan ja sai sieltä illallista.
Ruokakupin asetti pöydälle, kaatoi kaljaa ja asetti viereen viimeisen
kyrsänkannikan. Toipa veitsen ja lusikankin.

-- Särppikää nyt, jos maistaa, sanoi hän.

Simo siirsi vieraan.

-- Käänny nyt pöytään, poikaseni, sanoi hän.

Simo leikkasi leipää, murensi sen kaljaan, ja sitten miehet rupesivat
syömään. Mutta Martta istui pöydän nurkkaan, nojasi käteensä ja katseli
vierasta.

Ja Martan tuli sääli vierasta ja hän mieltyi häneen. Ja äkkiä vieras
kävi iloisen näköiseksi, lakkasi rypistelemästä kasvojaan, loi silmänsä
Marttaan ja hymyili.

Saivat siitä syöneeksi; eukko korjasi ruuan ja rupesi kuulustelemaan
vierasta:

-- Mistä kaukaa vieras on?

-- En minä ole näiltä tienoilta.

-- Kuinkas sinä tielle jouduit?

-- Minä en saa sanoa.

-- Kukas sinut ryöväsi?

-- Minua on Jumala rangaissut.

-- Noin alastiko sinä istuit?

-- Näin alasti vaan istuin ja palelin; Simo näki minut ja armahti:
riisui päältään kauhtanan, puki sen päälleni ja käski tulla mukanaan.
Täällä taasen sinä minut syötit, juotit ja säälit. Jumala teitä siitä
palkitkoon.

Martta nousi, otti akkunasta Simon vanhan paidan, juuri sen, jota oli
paikkaellut, ja ojensi sen vieraalle. Sai vielä housutkin ja ojensi ne
miehelle.

-- Otas tuo; eihän sinulla näy olevan paitaakaan. Pue se päällesi ja
asetu makaamaan, mihin mielesi tekee, laudoille tai uunille.

Vieras riisui kauhtanan, pukeutui paitaan ja meni laudoille maata.
Martta sammutti kynttilän, otti kauhtanan ja kiipesi ukkonsa viereen.
Peitti sitten itsensä kauhtanan liepeellä, makaa, vaan ei nuku; vieras
pyörii vaan hänen ajatuksissaan.

Surulliseksi käypi hänen mielensä, muistellessaan, että vieras söi
viimeisen kyrsän ja ettei huomenna ole leivänmurua; muistellessaan
antaneensa pois paidan ja housut; mutta kun samalla muistaa hänen
hymyilynsä, käy hänen sydämmensä niin riemuisaksi.

Kaukaa Martta ei maannut, kun jo kuuleekin, ettei Simokaan nuku, kuinka
se kiskoo kauhtanaa päälleen.

-- Simo kuuleppas!

-- Häh!

-- Leipä on aivan lopussa, enkä minä tullut uutta alustaneeksi. Kuinka
sitä huomenna tullaan toimeen? Lainaisinko Liisa-tätiltä?

-- Kyllä Herra pitää huolen huomisesta.

Akka vaikeni vähäksi aikaa.

-- Kyllä se näyttää kunnon ihmiseltä, mutta miksi se ei puhu mitään
itsestään?

-- Varmaankaan ei saata.

-- Simo hoi!

-- Mitä nyt?

-- Me kyllä annamme, mutta miksi meille ei kukaan mitään anna.

Simo ei osannut siihen mitään vastata. Sanoi siis: "Kyllä sitä jo on
puhuttu kylliksi." kääntyi toiselle kupeelleen ja nukkui.



V.

Aamulla Simo herasi. Lapset makaavat; vaimo oli lähtenyt kylään
leivänlainaan. Eilinen vieras istuu yksin penkillä vanhassa paidassa ja
kantioissa ja katselee ylöspäin. Hänen kasvonsa olivat paljon
kirkkaammat kuin eilen.

Ja Simo sanoi:

-- Kuinkas nyt, ystäväni: vatsa vaikeroi leipää ja alaston anoo
vaatetta. Kunkin täytyy elättää itse itsensä. Mitä sinä osaat tehdä?

-- En minä osaa mitään.

Simo kummastui ja sanoi:

-- Kyllä kaikkeen oppii, kun vaan on halua.

-- Kun muut tekevät työtä, niin teen minäkin.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Mikaeli.

-- Niin aina Mikaeli; sinä et tahdo ilmoittaa asioitasi; se olkoon
sinun oma asiasi; mutta elää täytyy jokaisen. Jos suostut tekemään,
mitä käsken, niin minä ruokin sinua.

-- Jumala sinua palkitkoon; kyllä minä teen työtä. Sano, mitä tulee
tehdä.

-- Työ on mitä yksinkertaisinta. Katso...

Mikaeli tarkasteli, otti rihman sormiinsa, heti ymmärsi asian ja teki
langanpään.

Simo osoitti, kuinka lanka oli pidettävä. Senkin hän heti käsitti.
Mestari neuvoi, kuinka harjas oli kiinnitettävä, kuinka neulottava;
kaikki tämä heti käsitti.

Näytti Simo hänelle mitä työtä tahansa, heti hän sen ymmärsi, ja
kolmantena päivänä hän jo teki työtä niin kuin hän koko ikänsä olisi
sitä harjoittanut. Hän tekee työtä pysähtymättä, syö vähän; jos työ
loppuu, hän on vaan vaiti ja katselee ylös. Kadulle hän ei käy, liikoja
ei puhu, ei laske leikkiä eikä naurahtele.

Yhden ainoan kerran nähtiin hänen hymyilevän; se oli sinä ensimmäisenä
iltana, jolloin emäntä oli asettanut hänelle illallista.



VI.

Päivä liittyi päivään, viikko viikkoon, täyttyi jo vuosiakin umpeen.
Mikaeli elää elämistään Simolla ja tekee työtä. Levisipä ympäriinsä
maine, ettei kukaan tee niin puhdasta ja vahvaa työtä kuin Simon
työmies. Ja ylenympäri tienoilta ruvettiin tilaamaan Simolta jalkineita
ja varallisuus kasvoi Simon kodossa.

Niinpä kerran, kun Simo ja Mikaeli istuivat talvisaikaan työnsä
ääressä, karahutti tuvalle komea reki, kolme hevosta edessä ja monet
kellot aisoissa. Katsotaan ikkunasta, reki pysähtyi tuvan eteen, reipas
renkipoika hyppäsi etulaudalta aukaisemaan kuomin ovea. Kuomista kömpi
turkkiin puettu herra. Päästyään reestä, astui hän Simon taloon ja tuli
porstuaan. Martta hyppäsi ja tempasi oven selko seljälleen. Herra
kumartui, tuli tupaan, oikaisihe, oli koskea päällään kattoon,
valtasipa yksin koko tuvan nurkan.

Simo nousi seisomaan, kumarsi herraa ja ihmetteli. Simo itse oli
näivettynyt, Mikaeli laiha ja Martta taasen tuima ja laiha kuin lastu;
mutta tämä herra oli aivan kuin toisen maailman miehiä: turpa punainen
ja verevä, kaula kuin härän ja koko ruumis kuin tukista veistetty.
Herra henkäisi, riisui turkit, istui penkille ja sanoi;

-- Kuka tässä on mestari?

Simo astui esiin ja sanoi:

-- Minä, teidän armonne.

Herra huusi rengilleen: Pekka, tuos tavara tänne.

Renkipoika juoksi tupaan ja toi kääreen. Herra otti kääreen ja asetti
sen tuolille.

-- Aukaise se, sanoi herra. Renki aukaisi.

Herra tokkasi sormellaan nahkaan ja sanoi Simolle:

-- Kuules suutari, näetkös nahan?

-- Näen kyllä, teidän ylhäisyytenne, sanoo suutari.

-- Mutta ymmärrätkö sinä myös, mimmoinen tämä nahka on?

Simo tunnusteli sormin nahkaa ja sanoi:

-- Hyvää on nahka.

-- Sitä minäkin! Sinä pöllö et sellaista nahkaa ole nähnytkään. Se on
Saksan nahkaa, maksaa kaksikymmentä ruplaa.

Simo kävi araksi ja sanoi:

-- Missäpä meikäläinen sellaista saisi nähdä.

-- Niin juuri. Osaatkos sinä tästä nahasta neuloa minulle sopivat
saappaat?

-- Osaan, teidän armonne.

Herra sanoi, huutaen hänelle:

-- Osaat vai! Käsitätkö, kenelle sinun tulee neuloa ja minkälaisista
aineksista? Sinun pitää laittaa minulle sellaiset saappaat, jotka
kestävät vuoden ratkeumatta ja vääristymättä. Jos kykenet, niin ota
sitten työ ja leikkaa nahka, mutta, jollet pysty, niin älä sitten
otakkaan äläkä leikkaa nahkaa. Sen sanon sinulle ennalta: jos saappaat
ratkeavat tai vääristyvät ennen vuotta -- niin toimitan sinut linnaan;
jolleivät ratkea eivätkä vääristy ennen vuotta, maksan minä kymmenen
ruplaa.

Simo säikähti eikä tiedä, mitä pitää tehdä. Katsahti Mikaeliin, tokkasi
häntä kyynärpäällään kylkeen ja kuistasi:

-- Otetaanko vai ei?

Mikaeli nyökkäsi päällään: otetaan vaan.

Simo totteli Mikaelia, otti tehdäkseen sellaiset saappaat, jotka
vuoteen eivät ratkeaisi eivätkä vääristyisi.

Herra huusi renkipoikaansa, käski riisumaan vasemman saappaan ja ojensi
jalkansa. "Ota mitta".

Simo neuloi kymmenvaaksaisen paperin mitaksi, silitti sen, asettui
polvilleen, pyyhkäisi hyvin kätensä esiliinaansa, ettei olisi tahrannut
herrassukkaa, ja rupesi ottamaan mittaa. Mittasi pohjan, sitten rinnan,
rupesi pohjetta mittaamaan, eipä paperi ulettunutkaan. Jalka on pohkeen
kohdalta kuin pölkky. "Varo vaan, ettei varresta ahdista". Simo rupesi
jatkamaan paperia. Herra istuu ja kaivelee peukaloillaan sukkansa
vartta ja katselee tuvassa olijoita. Näkipä Mikaelinkin.

-- Mikä mies se tuo on, kysyi hän.

-- Sepä se mestari itse onkin; hänpä juuri ne neulookin.

-- Muista siis, sanoo herra Mikaelille, ettäs neulot niin, että vuoden
pitävät. Simo katsahti Mikaeliin ja huomasi, ettei tämä edes katsokkaan
herraan, vaan oli asettunut nurkkaan herran taa, ikäänkuin tarkastelisi
jotakin. Siellä hän katsoi katsomistaan; äkkiä ilmestyi hymy hänen
kasvoillensa, jotka kokonaan kirkastuivat.

-- Mitä sinä hassu irvistelet; parasta olisi, ettäs pitäisit varasi ja
laittaisit saappaat aikoinaan valmiiksi, sanoi herra.

Ja Mikaeli sanoi:

-- Kyllä ne siksi valmistuvat, kun niitä tarvitaan.

-- Hyvä vaan.

Herra veti saappaan jalkaansa, kääriytyi turkkiinsa ja meni ovelle;
mutta unhottikin kumartua ja löi päänsä kamanaan.

Herra torui ankarasti, hieroi päätänsä, istui rekeen ja ajoi tiehensä.

Herran lähdettyä sanoi Simo:

-- Olipa sen pää oikein piistä. Eipä siitä moukarillakaan saisi henkeä
lähtemään. Kamanan siirsi kallollaan, vähääkään vammaa saamatta.

Mutta Martta taasen sanoi:

-- Mikäpä sen on voidessa sellaisessa elämässä. Eihän moiseen
syöttilässonniin kuolemakaan tohdi käydä käsiksi.



VII.

Ja Simo sanoi Mikaelille:

-- Kyllähän me otimme työn tehdäksemme; kun vaan siitä kunnialla
pääsisimme eroon. Ainekset ovat kalliit ja herra niin vihainen. Kun
vaan emme erehtyisi. Kas niin, sinun on silmäsi terävämpi ja minua
paljoa kätevämmäksikin sinä olet käynyt: ota sinä siis mitta ja leikkaa
nahka, minä taasen päätän nämä terät.

Mikaeli totteli, otti herran tuomat ainekset, levitti pöydälle, asetti
ne kaksinkerroin, otti veitsen ja alkoi leikata.

Martta lähestyi Mikaelia, katsoo kuinka tämä leikkaa ja ihmettelee,
mitä Mikaeli nyt tekee. Marttakin oli jo tottunut käsittämään
suutarintyötä; hän katsoo siis ja näkee, ettei Mikaeli leikkaakaan
nahkaa saappaan muotoon, vaan laittaa päät pyöreiksi.

Martta aikoi sanoa jotakin, mutta sitten arvelikin itsekseen:
"varmaankaan minä en käsittänyt, kuinka ne herrassaappaat ovat
neulottavat; kai Mikaeli sen paremmin ymmärtää, en puutu mihinkään."

Mikaeli sai parin leikanneeksi, otti langan ja alkoi ommella; mutta ei
kahdella harjaksella, vaan yhdellä langalla, niinkuin pieksuja
ommellaan.

Marttaa yhä enemmän kummastutti, mutta ei hän kuitenkaan puuttunut
asiaan. Mikaeli yhä vaan neuloo. Tuli päivällishetki, Simo nousee
työstään, katso: Mikaeli on herran nahasta neulonut pieksut.

Simo ällistyi ja huokasi. Mikä nyt on Mikaelin? Koko vuoden on hän
tehnyt työtä erehtymättä koskaan, ja nyt teki työnsä näin onnettomasti.
Herra teetti reunuspohjaiset varsisaappaat ja hän neuloo sileät
pieksut, ilman pohjaa; pilasi nahan pahanpäiväisesti. Kuinka minä nyt
herrasta suorian. Sellaista nahkaa minä en saa mistään.

Ja hän sanoo Mikaelille:

-- Mitäs sinä, poikaseni, nyt olet tehnyt? Turmioon minut olet
saattanut. Herra tilasi saappaat, ja mitäs sinä olet laittanut?

Mutta juuri kun hän alkoi näin torua Mikaelia, kilahti ovenrengas ja
joku löi oveen, pyrkien sisään. Kurkistettiin ikkunasta, joku oli
saapunut ratsain ja sitoi kiinni hevostaan. Ovi auaistiin ja se samanen
herran renkipoika tuli tupaan.

-- Hyvää päivää!

-- Jumal'antakoon! Mitäs on asiaa?

-- Rouva lähetti tiedustamaan niitä saappaita.

-- Mitäs niistä?

-- Se vaan, ettei herra saappaita enää tarvitsekaan. Hän en mennyt
toiseen maailmaan.

-- Todellakin?

-- Eipä päässyt hengissä täältä edes kotiansakaan, reessä heitti
henkensä. Kun, päästyämme taloomme, ruvettiin häntä nostamaan reestä,
kaatui hän kuin jauhomatto; jo oli aivan kohmettunut, siinä makasi
ruumiina, töin tuskin saimme hänet reestä ulos. Rouva lähetti siis
sanomaan, että se herra, joka kävi teillä tilaamassa saappaita, ei
niitä enää tarvitsekkaan; sen sijaan käskee rouva teitä kiiruimman
kautta neulomaan ruumiille pieksut siitä samasta nahasta. Käskipä minun
odottamaan, kunnes valmistuvat ja tuomaan ne mukanani. Sen vuoksi minä
nyt tänne saavuin.

Mikaeli kokosi pöydältä nahanjäännökset, kääri ne tötteröön, otti
valmiit pieksut, läjähytti niitä vastatusten, pyyhkäisi esiliinallaan
ja ojensi rengille. Tämä otti jalkineet ja sanoi:

-- Hyvästi nyt, talonväki! Voikaa hyvin!



VIII.

Kului siitä vuosi, kaksi. Mikaeli asuu jo kuudetta vuotta Simolla, asuu
ja on kuin ennenkin: ei käy missään, liikoja ei puhu; kaiken sen aikaa
hän on kahdesti vaan hymyillyt, ensikerran, kun emäntä asetti hänelle
illallista ja toisen kerran, kun herra tilasi saappaita. Simo ei voi
kyllin kiitellä työmiestään. Eikä hän enää häneltä utele, mistä hän on;
sitä vaan pelkää, ettei Mikaeli menisi heiltä pois.

Niinpä istuvat kerran kotona. Emäntä työntää kattiloita uuniin ja
lapset juoksevat penkeillä ja katselevat ikkunoista ulos. Simo neuloo
toisessa ikkunassa ja Mikaeli kiinnittää korkoa toisessa.

Poikanen juoksi pitkin penkkiä Mikaelin luo, nojasi hänen olkaansa ja
kurkisti ikkunaan.

-- Katsoppas setä Mikaeli, katsos, tuolta tulee kauppiaanrouva
tyttöineen meille. Toinen tytöistä ontuu.

Heti kun Mikaeli sen kuuli, heitti hän työnsä pois, ja, kääntyen
ikkunaan, alkoi katsella ulos.

Simon kävi kummaksi. Eihän Mikaeli ennen koskaan katsonut kadulle ja
nyt, lyhmistyen akkunaan, kurkistelee hän ulos. Simokin katsoi ulos:
sieltä todellakin näkyy vaimo lähestyvän hänen taloaan; se oli
puhtaasti puettu ja talutti kädestä kahta turkkiin ja kirjaviin
villahuiviin puettua pientä tyttöä. Tyttöset ovat niin toisensa
kaltaiset, ettei niitä voi eroittaa. Toisen jalka vaan on vähän
viallinen -- se ontuu vähän kulkiessaan.

Vaimo astui portaita porstuaan, haparoi ovea, vetäisi säpistä ja
aukaisi oven. Laski sitte edellään tyttöset tulemaan tupaan ja itse
tuli perässä.

-- Hyvää päivää, talonväki!

-- Jumala antakoon! Terve tuloa! Mitäs vierailla olisi asiaa?

Vaimo istahti pöydän ääreen, tyttöset painuivat hänen syliinsä,
vierastaen oudossa paikassa.

-- Tarvitsisi ommella näille tytöille kevääksi nahkakengät.

-- Laitetaan vaan. Eihän noita noin pieniä meillä tosin ole ommeltu,
mutta kyllä ne silti saadaan tehdyksi. Joko sitten haluatte
reunuspohjaisia tai neulekenkiä, aluskankaalla ilman reunusta. Tämä
työmies minulla on aika taituri.

Simo katsahti Mikaeliin: tämä on heittänyt työnsä pois ja katselee
tyttösiä.

Simon kävi Mikaeli kummaksi. Tosin tyttöset ovat sangen sieviä:
mustasilmäisiä, pullea- ja punaposkisia, sievissä turkeissa ja
liinasissa: mutta kuitenkaan Simo ei voi käsittää, mitä hän niistä niin
kovin tarkastelee, ikäänkuin ne ennalta olisi tuntenut.

Simo kummasteli ja alkoi sitten puhutella vaimoa ja sopimaan kengistä.
Sovittiin hinnasta, ruvettiin mitanottoon. Vaimo nosti polvilleen
ontuvan tyttösen ja sanoo:

-- Tästä tulee sinun ottaa kaksi mittaa; väärään jalkaan neulo yksi
kenkä ja suoraan kolme. Niillä kummallakin on yhtäläiset jalat. Ne ovat
kaksosia.

Simo otti mitan ja sanoi ontuvasta: Kuinka sen tyttöpahan on käynyt?
Vai onko se syntyjään jo ollut sellainen?

-- Ei ole. Äiti likisti sellaiseksi.

Martta tarttui siinä puheeseen, haluten tietää, kuka vaimo oli ja kenen
lapsia ne olivat; kysyi siis:

-- Etkö sinä olekkaan niiden äiti?

-- En minä ole niiden äiti enkä sukulainenkaan edes, aivan ne minulle
ovat vieraita -- ottolapsia.

-- Kuitenkin niitä niin hellit, vaikka vieraitakin ovat.

-- Kuinkapa minä voisin olla niitä säälimättä; itsehän olen ne
rinnoillani imettänyt. Olihan sitä omakin lapsi, mutta Herra otti pois;
sitä en niin säälinyt kuin näitä.

-- Kenen lapsia ne ovat?



IX.

Vaimo kävi puheliaaksi ja alkoi kertoa:

"Noin kuusi vuotta takaperin, sanoi hän, joutuivat nämä lapset orvoiksi
sekä isästään että äidistään; isä haudattiin tiistaina ja äiti kuoli
perjantaina. Nämä raukat syntyivät kolme päivää jälkeen isänsä kuolon,
äiti ei elänyt päivääkään. Minä asuin mieheni kanssa siihen aikaan
maalla, jossa pidimme taloa. Heidän isänsä oli yksinäinen talonpoika ja
eli metsätyöllä. Vahingossa kaatui puu hänen päälleen ja osui
vyötäisten kohdalle, likistäen sisukset pahanpäiväisesti. Kotia saatiin
tosin hengissä, mutta siellä sitten heitti henkensä; vaimo taasen
samalla viikolla synnytti nämä kaksoset, juuri nämä samaset tytöt.
Siinä vielä köyhyys, yksinäisyys; vaimo oli ypö yksin, ei ollut ämmää,
ei edes mitään tyttöäkään läsnä.

"Yksin synnytti, yksin kuolikin."

"Kävin siis aamulla katsomaan naapuria, tulen tupaan, tuo raukka olikin
jo jäykkänä. Mutta kuollessaan oli hän vierähtänyt tämän tytön päälle
ja nurjahduttanut siten sen jalan sijoiltaan. Naapuria tuli kokoon, --
ruumis pestiin, puettiin, laitettiin arkkuun ja haudattiin. Hyvät
ihmiset toimittivat kaiken tuon. Lapset jäivät jälkeen. Mitäs niiden
tehdä? Vaimoista olin minä ainoa, jolla oli vakainen lapsi. Ensimmäistä
poikaani imetin, se oli kahdeksannella viikolla. Otin nämäkin
toistaiseksi luokseni. Kylän miehet tulivat kokoon, neuvottelivat, mitä
niiden piti tehdä, viimein sanoivat minulle: 'pidä sinä, Mari, näitä
tyttöriepuja luonasi vähän aikaa, kunnes me pääsemme asiasta selville.'
Minä imetin kerran suorajalkaisen, mutta tätä likistettyä en
ruvennutkaan imettämään. En luullut sen kuitenkaan jäävän eloon. Sitten
kuitenkin rupesin arvelemaan: miksipä viattoman lapsiparan pitäisi
kärsimän ja menehtymän. Imetin sitäkin ja niin sekä omani että nämät
kumpaisetkin ruokin rinnoillani. Minä olin nuori, väkevä ja maito oli
voimakasta. Ja Jumalakin antoi niin paljon maitoa, että rinnoista yhä
ulos pyrki. Kahta kerrassaan ruokin ja kolmas odotti. Kun toinen
rinnasta hellitti, otin kolmannen. Jumala soi minun nämä isoiksi
imettää, mutta omani laskin hautaan, kun se kävi toista vuotta. Eikä
Herra sen enempää minulle lapsia suonutkaan. Varallisuus kasvoi
kasvamistaan. Nyt asumme täällä myllyllä, kauppiaan luona. Palkka on
iso, elämämme mukava. Lapsia vaan ei ole. Kuinkapa yksin tulisinkaan
toimeen, jollei näitä lapsosia olisi! Täytyyhän minun niitä rakastaa!
Nehän ovatkin elämäni ainoa ilo ja valo."

Vaimo painoi toisella kädellään ontuvan tytön rintaansa ja toisella
pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan.

Martta huokasi ja lausui:

-- Oikeinpa näyttää sananlasku sanovan: "ilman isoa, ilman emoa on
kyllä eloa, vaan ilman Jumalata ei ole elämätä."

Heidän puhellessaan siinä keskenään, lähti valo siitä nurkasta, jossa
Mikaeli istui, ja valaisi huoneen ikäänkuin aamunkoite. Kaikki
katsahtivat häneen ja näkivät Mikaelin istuvan kädet polvillaan,
katsovan ylös ja hymyilevän.



X.

Vaimo tyttöineen lähti pois; Mikaelikin nousi penkiltään ja, pantuaan
pois työnsä ja riisuttuaan esiliinansa, kumarsi isännälle ja emännälle
ja lausui:

-- Antakaa, haltijat, minulle anteeksi. Jumala on minulle anteeksi
antanut, antakaa tekin anteeksi. Ja haltijat näkivät kirkkaan valon
lähtevän Mikaelista. Ja Simo nousi, kumarsi Mikaelille ja sanoi:

-- Minä näen, Mikaeli, ettet sinä ole tavallinen ihminen, eikä minulla
ole oikeutta pidättää sinua eikä kysellä sinulta. Sitä ainoastaan
pyydän sinua sanomaan, miksi sinä olit niin synkän näköinen, kun minä
tapasin sinut ja toin kotiani ja miksi sinä, kun eukko toi ruokaa
sinulle, hymyilit ja kirkastuit. Sitten, kun herra tilasi saappaita,
sinä hymyilit toisen kerran ja siitä pitäen kävivät kasvosi vielä
kirkkaammaksi; ja nyt, kun vaimo toi tyttöset tänne, sinä hymyilit
kolmannesti ja kirkastuit kokonaan. Sano minulle, Mikaeli, miksi
sinusta käy sellainen valo ja miksi sinä kolmasti hymyilit?

Ja Mikaeli lausui:

-- Siksi käy kirkkaus minusta, että minä olin rangaistu, mutta nyt
Jumala on antanut minulle anteeksi. Kolmasti minä hymyilin, kun minun
piti saada tietää kolme Jumalan sanaa. Ja minä sainkin tiedon niistä
sanoista: yhden sanan sain silloin, kuin vaimosi armahti minua, --
siksi ensi kerran hymyilin. Toisen sanan sain silloin, kuin rikas
tilasi saappaita, -- ja minä hymyilin toisen kerran; ja nyt, kun minä
näin tyttöset, minä sain tietää viimeisen, kolmannen sanan -- ja minä
hymyilin kolmannen kerran.

Ja Simo sanoi:

-- Sano minulle, Mikaeli, minkä tähden Jumala on sinua rangaissut ja
mitkä ne Jumalan sanat ovat, että minäkin ne tuntisin.

Ja Mikaeli sanoi:

-- Jumala rankaisi minua sen vuoksi, että minä en totellut Häntä. Minä
olin taivaan enkeli enkä totellut Jumalaa.

Minä olin enkeli ja olin taivaassa ja Jumala lähetti minut ottamaan
vaimon sielua. Minä lensin maahan, katso: vaimo makaa yksin, sairaana,
juuri oli synnyttänyt kaksoset, kaksi tyttöstä. Lapset kuhertavat
äitinsä kainalossa, mutta äiti ei voi ottaa niitä rinnoilleen. Vaimo
huomasi minut, käsitti Jumalan minut lähettäneen hakemaan hänen
sieluansa, parahti itkuun ja sanoi: "Herran enkeli! Puu tappoi mieheni
metsässä, hänet juuri haudattiin. Ei minulla ole siskoa, ei tätiä, ei
äitiä, ei ketään, jonka haltuun lapseni jättäisin; älä siis ota minun
sieluani, suo minun ruokkia lapseni, kasvattaa ne ja elämän tielle
saattaa. Eiväthän lapset voi elää ilman isoa, ilman emoa." Ja minä
täytin äidin pyynnön; toisen lapsen asetin hänen rinnoilleen, toisen
annoin hänen käsiinsä ja kohosin taivahasen Jumalan luo. Tultuani
Herran tykö, lausuin: "Minä en voinut ottaa synnyttäjä äidin sielua.
Puu tappoi isän, äiti synnytti kaksoset ja pyytää minua, etten ottaisi
hänen sieluaan, sanoen: 'suo minun elättää lapseni, kasvattaa ne ja
toimittaa elämän tielle. Eiväthän lapset voi elää ilman isoa, ilman
emoa. Minä en ottanutkaan äidin sielua'." Ja Herra sanoi: "Mene ja ota
äidin sielu; ja sinä saat tietää kolme sanaa: sinä saat tietää, mitä
ihmisissä on, mitä ihmisille ei ole annettu ja mistä ihmiset elävät.
Kun ne olet saanut tietää, niin palajat taivaaseen." Minä lensin
takasin maahan ja otin äidin sielun.

Lapset vierähtivät pois rinnoilta. Ruumis vaipui vuoteelle ja,
likistäen toista tyttöstä, nurjahdutti sen jalan sijoiltaan. Minä
kohosin kylän ja kirkon yli, tahtoen viedä sielun Jumalalle. Silloin
tuuli tempasi ja kantoi minut, siipeni vaipuivat sivuille ja lohkesivat
pois; sielu kiiti yksin Jumalan luo, ja minä putosin alas maantielle.



XI.

Silloin Simo ja Martta käsittivät, ketä he olivat vaatettaneet ja
ruokkineet, kuka heidän luonaan oli asunut; ja he itkivät ilosta ja
pelosta; ja enkeli lausui:

-- Minä jäin yksin alastomana kedolle. Ennen minä en tuntenut ihmisten
puutteita, en tuntenut kylmää en nälkää; nyt minä tulin ihmiseksi.
Minun oli nälkä ja vilu, enkä minä tietänyt, mitä piti tehdä.
Katsellessani ketoa pitkin, näinkin Jumalalle rakennetun kappelin; minä
lähestyin herran kappelia, tahdoin saada siinä suojaa. Kappeli olikin
lukossa eikä sen sisään voinut päästä. Minä istuin kappelin taakse,
saadakseni tuulelta suojaa. Ilta joutui, minä olin nälkään ja viluun
nääntymäisilläni. Äkkiä kuulen miehen tulevan tietä pitkin; se kantaa
saappaita ja puhuu itsekseen. Ja ensikerran, ihmiseksi tultuani, näin
minä ihmiskasvot ja ne herättivät minussa kauhua ja minä käänsin
kasvoni pois niistä. Ja minä kuulin tämän miehen arvelevan itsekseen,
kuinka hän ruumiinsa talvella vilulta varjelisi, kuinka vaimonsa ja
lapsensa ruokkisi. Minä ajattelin silloin: "minä näännyn nälkään ja
viluun ja tuo mies kulkee ja huolehtii vaan, kuinka itsensä ja vaimonsa
turkilla turvaisi ja leivällä ravitsisi". Mies näki minut, synkistyi,
näytti kahta kauheammalta ja meni ohi. Ja minä jouduin epätoivoon.
Äkkiä kuulen miehen palajavan. Minä katsahdin häneen enkä ollut tuntea
häntä samaksi mieheksi: äsken hänen kasvoissaan oli ollut kuolema,
mutta nyt ne elivät, ja minä tunsin hänen kasvoissaan Jumalan. Hän
astui luokseni, puki minut, otti mukaansa ja johdatti kotiansa. Minä
tulin hänen huoneeseensa; vastaamme tuli vaimo ja alkoi puhua. Vaimo
oli vielä hirviämpi miestä, kalman henki kävi hänen suustaan ja minä en
voinut edes vetää henkeäni kuoleman löyhkältä. Hän aikoi ajaa minut
viluun, ja minä tiesin hänen kuolevan, jos hän ajaa minut huoneestaan
ulos. Ja äkkiä hänen miehensä muistutti hänelle Jumalaa. Ja vaimo äkkiä
muuttui. Ja kuin hän antoi meille illallista ja kun hän itse katsoi
minuun ja minä häneen, -- hänessä ei ollut enää kuolemaa, hänessä oli
elämä ja minä tunsin hänessä Jumalan.

Silloin minä muistin Jumalan ensimmäisen sanan: "sinä saat tietää, mitä
ihmisissä on." Ja minä sain tietää, että ihmisissä on rakkaus. Ja minä
ihastuin siitä, että Jumala oli jo alkanut ilmoittaa minulle sitä, mitä
cli luvannut, ja minä hymyilin ensimmäisen kerran. Mutta kaikkea minä
en voinut vielä käsittää. Minä en tiennyt mitä ihmiselle ei ole suotu,
enkä, mistä ihmiset elävät.

Aloin siitä asua luonanne; asuin vuoden ja silloin tuli mies
teettämään saappaita, sellaisia, jotka vuoden pitäisivät ratkeumatta,
vääristymättä. Minä vilkaisin häneen -- ja äkkiä hänen takanaan näin
seisovan toverini, kuolon enkelin. Kukaan muu ei nähnyt tätä enkeliä,
vaan minä tunsin hänet ja tiesin, että ennen kuin päivä maillensa
ehtisi mennä, oli rikkaan sielu pois temmattu. Ja minä ajattelin:
"ihminen varustaa itselleen vuodeksi, tietämättä jo ennen ehtoota
kuolevansa." Silloin minä muistin Jumalan toisen sanan: "sinä saat
tietää, mitä ihmiselle ei ole suotu."

Mitä ihmisissä on, sen minä jo tiesin. Nyt minä sain tietää, mitä
ihmisen ei ole suotu. Ihmisen ei ole suotu tietää, mitä hänen ruumiinsa
on tarvis. Ja minä hymyilin toisen kerran. Minä iloitsin, nähdessäni
toverini, enkelin, ja käsittäessäni, että Jumala oli minulle ilmaissut
toisen sanansa.

Mutta kaikkea minä en voinut käsittää. Minä en tiennyt vielä, mistä
ihmiset elävät. Ja minä elin elämistäni ja odotin odottamistani,
milloin Jumala ilmoittaisi minulle viimeisen sanansa. Ja kuudennella
vuodella tulivat tyttö kaksoset vaimoineen ja minä tunsin tytöt ja sain
kuulla, kuinka ne olivat jääneet henkiin. Minä sen kuulin ja arvelin
itsekseni: "äiti rukoili lastensa puolesta ja minä uskoin äitiä,
luulin, etteivät lapset voi elää ilman isoa, ilman äitiä; kuitenkin
vieras vaimo ne elätti ja kasvatti." Ja kun vieras vaimo heltyi
vieraille lapsille ja puhkesi kyyneliin, silloin minä näin hänessä
elävän Jumalan ja käsitin, mistä ihmiset elävät. Ja minä tunsin, että
Jumala oli minulle ilmaissut viimeisen sanansa ja antanut minulle
anteeksi. Ja minä hymyilin kolmannen kerran.



XII.

Ja enkelin ruumis kävi alastomaksi ja kirkas valo verhosi hänet
kokonaan, niin ettei silmä kärsinyt katsoa häneen; ja hän lausui
korkeammalla äänellä, ikään kuin hänen äänensä olisi tullut taivaasta
eikä hänestä.

Ja enkeli sanoi:

-- Minä sain tietää, ettei yksikään ihminen elä omalla
huolehtimisellaan, vaan rakkaudesta.

Äidin ei oltu suotu tietää, mitä hänen lapsensa elääksensä tarvitsivat.
Rikkaan ei suotu tietää, mitä hän itse tarvitsi. Yhdenkään ihmisen ei
ole suotu tietää, tarvitseeko hän elämän saappaita vai kuolinkenkiä
ennen ehtoota.

Ollessani ihmisenä, minä en jäänyt henkiin siten, että itse itsestäni
olisin pitänyt huolen, vaan sen kautta, että ohikulkijassa ja hänen
vaimossaan oli rakkaus, että he armahtivat minua ja mieltyivät minuun.
Orvot eivät jääneet eloon siksi, että heistä oli ennalta huolta
pidetty, vaan siksi, että vieraan vaimon sydämmessä oli rakkaus, joka
sääli heitä ja mieltyi heihin. Ja kaikki ihmiset elävät siitä, että
ihmisissä on rakkaus, mutta ei siksi, että he itse eteensä huolehtivat.

Minä tiesin ennen, että Jumala oli antanut ihmisille elämän ja toivovan
heidän elävän, nyt minä käsitin vielä toisenkin asian.

Minä käsitin, ettei Jumala tahtonut, että ihmiset eläisivät erillään
toisistaan, eikä sen vuoksi ole ilmaissut heille, mitä kukin itse
yksinomaisesti tarvitseisi; mutta Hänen tahtonsa on, että he eläisivät
yksissä ja sen vuoksi Hän ilmaisi heille sen, mitä he kaikki itseänsä
ja kaikkia varten tarvitsevat.

Minä käsitin, että ihmisistä vaan näyttää siltä, että he elävät
pitämällä itsestään huolta, mutta että he elävät ainoastaan
rakkaudesta. Se, joka elää rakkaudessa, se elää Jumalassa ja Jumala on
hänessä, sillä Jumala on rakkaus.

Ja enkeli alkoi veisata ylistysvirttä Jumalalle ja hänen äänestänsä
tuvan seinät vapisivat. Ja katto aukeni ja tulinen patsas kohosi maasta
taivaaseen. Ja Simo vaimoineen ja lapsineen lankesi maahan. Ja enkelin
seljästä levisivät siivet ja hän kohosi taivaaseen.

Ja kun Simo tointui, niin tupa oli taas entisellään, eikä siinä, paitsi
omaa väkeä, ketään enää ollut.




II.

KAKSI UKKOA.


Johann. IV: 19. -- Vaimo sanoi Hänelle: Herra minä näen, että Sinä olet
profeetta.

20. -- Meidän isämme ovat tällä vuorella kumartaneet ja rukoilleet, ja
te sanotte: Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltamaan.

21. -- Jesus sanoi hänelle: Vaimo, usko Minua, se aika tulee, ettette
tällä vuorella, ettekä Jerusalemissa Isää rukoile.

22. -- Ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta me tiedämme mitä me
rukoilemme, sillä autuus on Juutalaisista.

23. -- Mutta hetki tulee ja jo nyt on, että totiset rukoilijat
rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa, sillä Isä tahtoo myös
senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat.



I.

Kaksi ukkoa päätti kerran lähteä Jerusalmiin rukoilemaan Jumalata.
Toinen oli rikas ukko; sen nimi oli Tuomas Tarasitch Schemeleff.
Toinen, Elias Bobroff, oli vähävarainen.

Tuomas oli vakava talonpoika; viinaa hän ei koskaan nauttinut, tupakkaa
ei polttanut eikä nuuskannut, pahaa sanaa ei koskaan oltu hänen
suustaan kuultu; hän oli ankara ja luja mies, kahteen erään oli ollut
kylänvanhin, virastaan cli nuhteetonna eronnut. Hänellä oli iso
perhe: kaksi poikaa ja pojanpoika, sekin jo nainut mies; he asuivat
kaikki yhdessä. Hän oli terve, parrakas, suora mies ja vasta
seitsemännellä-kymmenellä alkoi parta vähän käydä harmaaksi. Elias ukko
taasen ei ollut rikas eikä köyhä; ennen kävi salvumiehen työssä, mutta,
vanhemmaksi tultuaan, asettui kotiaan ja viljeli mehiläisiä. Toinen
poikansa kävi ulkona ansiotyössä, toinen oli kotoisalla. Elias oli
hyväntahtoinen ja iloinen ukko. Joi hän vähän viinaakin, nuuskasi ja
laulelikin mielellään, mutta luonteeltaan hän oli hiljainen, eli niin
kotolaistensa kuin naapuriensakin kanssa aina hyvässä sovussa.
Ulkomuodoltaan hän oli lyhyenläntäinen, mustanverinen, kiharapartainen
ja samoin kuin hänen pyhimyksensäkin, Elisa profeetta, kaljupää
kauttaaltaan.

Jo kauan sitten olivat ukot suostuneet keskenään lähtemään yhdessä,
mutta Tuomas-ukon aika ei antanut myöten, kun hänen asiansa eivät
tahtoneet vähetä. Kun yhdestä asiasta pääsee, niin kohta toinen on
edessä; milloin naittaa poikansa-poikaa, milloin odottaa nuorinta
poikaansa sotapalveluksesta kotia; tuonnoin taasen alkoi hommata uuden
tuvan rakentamista.

Kerran taas, joutohetkellä, tulivat ukot yhteen ja istuivat hirrelle.

-- Kuinkas nyt, sanoo Elias, milloinka me lähdemme lupaustamme
täyttämään?

Tuomas kävi totiseksi. -- Meidän täytyy vielä odottaa; tämä vuosi on
minulle ollut niin puuhakas. Rupesin tuota tupaa laittamaan; arvelin
sadalla sen saavani ja nyt se jo on vienyt kolmatta sataa, enkä
vieläkään ole sitä saanut kokoon. Kai se kesään joutuu. Ensi kesänä
sitten, jos Jumala suo, varmaan lähdemme.

-- Minun mielestäni on turhaa sitä kesäksi jättää; pitää lähteä nyt.
Kevät on paras aika.

-- Kyllähän sitä jo oisi aika lähteä, mutta kun työ on pantu alkuun,
niin vaikea sitä keskenkin on jättää.

-- Eikö sinulla sitten ole, kenen huostaan jättäisit? Hoitaahan poikasi
asiasi.

-- Hoitaa niinkuin hoitaa! Vanhimpaan, joka taloa hoitaa, en voi oikein
luottaa, aika ajoin kun on viinaan menevä.

-- Täytyyhän niiden tulla toimeen ilman meitäkin, kun meistä aika
jättää. Pojankin tulee jo tottua.

-- Onhan se sitäkin, mutta kuitenkin tekee mieli omin silmin nähdä työ
päättyneeksi.

-- Voi veliseni! Kaikkia asioita et kuitenkaan saa päättäneeksi. Äsken
meillä akkaväki teki pyhäsiivoa, pesivät ja raivasivat. Sitä pitäisi
tehdä, tuota pitäisi tehdä, eikä tahdota joutua valmiiksi. Vanhin
miniä, viisas vaimo, sanoo:

-- Hyvä vaan, että se pyhäkin joutuu, meitä odottamatta; muutoin,
vaikka kuinka puuhaisimme, ei siitä loppua tulisi.

Tuomas alkoi ajatella asiaa.

-- Minulta on mennyt paljo rahaa tuohon rakennukseen; eikä sitä käy
tyhjin käsin matkaan lähteminen. Sata ruplaa on suuri raha.

Elias naurahti.

-- Synti on noin sanoaksesi. Sinun varasi ovat kymmenenkertaisesti
isommat kuin minun, ja sinä vielä tässä puhut menoista. Sano vaan,
milloin lähdetään. Vaikk'ei olekkaan, niin kyllä hankitaan.

Tuomastakin nauratti.

-- Katsos vaan sitä ämmästä äijää, sanoi hän; mistäs sinä kapajat
kokoon?

-- Kotoani kokoon, minkä saan; sen, mikä puuttuu, hankin niin, että
myön naapurille kymmenkunta mehiläispölhöä. Se on aikoja jo niitä
käyttänyt.

-- Niin; mutta mistä saisit hyvät mehiläisparvet; vieläpä ehkä tulet
katumapäälle.

-- Katuako?! Ei maar, naapuri! Eläessäni, en ikinäni ole muuta katunut
kuin syntiä. Sielu on kaikista kalliin.

-- Kyllähän se niin on, mutta ei se käy laatuun, kun kotona asiat eivät
ole reilassa.

-- Pahempi on kun sielumme asiat eivät ole reilassa. Kun kerran teimme
lupauksen, niin täytyy lähteä. Niin, naapuri, lähdetään vaan matkaan.



II.

Elias sai kuin saikin toverinsa lähtemään. Tuomas arveli, ajatteli ja
aamulla tulikin Eliaksen luo.

-- Kyllä sinä olet oikeassa, sanoo hän: lähdetään sitten. Elämämme
määrä on Herran käsissä; kukapa tietää, kauaksiko sitä on suotu. Täytyy
lähteä niin kauan kuin vielä ikää ja voimia on suotu.

Viikon kuluttua ukot olivat valmiit lähtöön.

Tuomaalla oli rahat kotona. Hän otti sata ruplaa matkaan ja kaksi sataa
jätti ämmälleen.

Eliaskin laittihe valmiiksi; möi naapurille kymmenen mehiläispuuta ynnä
mikä niistä sikiäisi. Kaikesta tuosta otti seitsemänkymmentä ruplaa.
Puuttuvat kolmekymmentä kokosi kotolaisiltaan, vähän yhdeltä, vähän
toiselta. Ämmänsä antoi viimeisensä joita hautajaisiksensa oli säästöön
kokoillut; miniäkin antoi säästönsä.

Ukko Tuomas määräsi tarkoin pojalleen kaikki tehtävät: mistä
niittomaata oli otettava, minne lanta ajettava, kuinka tupa laitettava
ja katettava; joka asian tarkoin mietti, tarkoin määräsi. Elias sanoi
ämmälleen vaan että nuoret mehiläiset olisivat erilleen asetettavat ja
rehellisesti naapurille toimitettavat; muista kototoimistaan ei puhunut
mitään, arveli vaan: "kyllähän työ tekijäänsä neuvoo. Kai oman talonne
parasta valvoa koetatte, kun kerran sen isäntiä olette".

Ukot laittautuivat matkaan. Kotolaiset leipoivat kyrsiä, laittoivat
laukut ja leikkasivat uusia jalkariepuja, ukot vetivät uudet kengät
jalkaansa, ottivat varavirsuja mukaan ja lähtivät. Kotoväki saattoi
heitä ulos kylästä; jäähyväiset lausuttiin ja ukot lähtivät
tallustamaan tietään.

Elias lähti iloisella mielellä ja, päästyään kylän näkyvistä, unhotti
kaikki asiansa. Arveli vaan, kuinka olisi toverilleen mieleen matkalla,
kuinka pääsisi kenenkään mieltä pahoittamatta, kuinka rauhassa ja
rakkaudessa perille pääsisi ja sitten taas kotiansa saapuisi.
Kulkiessaan yhä vaan kertoo itsekseen jotakin rukousta tai muistelee
pyhäin elämäkertoja, mikäli ovat muistoon jääneet. Kun tiellä tai
yöpaikassa joutuu yhteen jonkun kanssa, niin koettaa kaikin tavoin
kunkin kanssa tulla ystävällisesti toimeen ja jumalista puhetta pitää.
Siten kulki ilolla. Yhtä asiaa Elias ei voinut täyttää. Hän tahtoi
lakata nuuskaamasta; olipa tuohisen nuuskurasiansakin jättänyt kotia,
mutta kovin tuli ikävä. Matkalla hänelle muuan mies antoi toisen. Hän
kyllä koetti vastustaa kiusausta, mutta ei auta; jo jää jälkeen
toveristaan, ettei johdattaisi häntä syntiin, ja pistää nuuskaa kun
pistääkin.

Tuomaskin kulkee moitteettomasti -- vakavana, mitään pahaa tekemättä ja
turhia loruilematta, mutta kuitenkin hänen mielensä on niin raskas.
Kotoiset huolet eivät lähde mitenkään hänen mielestään. Aina vaan
muistelee, mitähän nyt kotona tehtänee; kunhan vaan ei olisi jotakin
jäänyt sanomatta! Ja tekeeköhän se poika sitten niinkuin oli määrä.
Nähdessään pellolla, ohikulkiessaan, perunaa istutettavan tai
pellonparannusta vedettävän, arvelee itsekseen: "tekeeköhän se poika
niinkuin sen käskin? Oikeinpa tekee mieli palata kotia, kaikki neuvoa
ja itse toimittaa."



III.

Ukot kulkivat viisi viikkoa, kotoiset virsunsa kuluttivat, uusiakin jo
ostelivat ja saapuivat siten "töyhtötukkaisten" [Vähänvenäjän eli
Ukrainin asukkaiden pilkkanimi. Suom. muist.] maahan. Kotoaan asti
tähän saakka olivat he maksaneet yösijastaan ja ruoastaan, mutta
töyhtötukkain maassa pyytelivät asukkaat heitä kilvan ja kiistellen
asuntoihinsa. Ne veivät heidän huoneisiinsa ja syöttivät ja juottivat
eivätkä huolineet maksusta, ajoivatpa vielä leipää laukut täyteen,
väliin kakkujakin niihin kasaten. Siten ukot mukavasti kulkivat
seitsemisen sataa virstaa; samosivat vielä yhden läänin läpi ja
saapuivat viljattomaan ja puuttomaan seutuun. -- Hyvin siinäkin
pääsivät kulkemaan ja aina yösijankin saivat, mutta ruokaa ei enää
annettu. Eipä edes leipääkään kaikkialla annettu, väliin ei sitä
rahallakaan ollut saatavissa. Viime vuonna, kertoi kansa, ei saatu
mitään viljanpuolta pelloista. Rikkaammat möivät kaikki, mitä oli, ja
joutuivat häviöön; vähävaraiset joutuivat puulle paljaalle, köyhimmät
häipyivät mikä minnekin, mikä mieroa kiertää, mikä kotoisalla
koikkelehtii. Talven söivät akanakakkuja ja olkileipää.

Kerranki ukot olivat yötä muutamassa kauppalassa, ostivat leipää toista
leiviskää ja, yönsä maattuaan, lähtivät liikkeelle ennen auringon
nousua, ehtiäksensä kauemmaksi ennenkuin päivä paahtaisi täydeltä
terältään, Kuljettuaan kymmenkunta virstaa, saapuivat he joen
partaalle, istuivat, ammensivat vettä kuppiinsa, kostuttivat siinä
leipänsä, syödä nutustivat ja, muutettuaan jalkineitaan, istahtivat
lepäämään. Elias sai nuuska-sarvensa esiin. Tuomas pudisti päätään,
sanoen:

-- Ettes jo heitä tuota ruokotonta tapaasi!

Elias viittasi kädellään.

-- Minkä sen tekee, kun paha kerran saa valtaansa.

Noustiin siitä ja lähdettiin eteenpäin. Kulkivat vielä kymmenisen
virstaa. Saapuivat suureen kirkonkylään ja kulkivat sen halki. Kuumakin
jo alkoi ahdistaa. Elias oli jo nääntynyt; hän halusi juoda ja
levähtää, mutta Tuomas ei ota pysähtyäkseen. Tuomas oli vahvempi
käymään ja Eliaksen oli vaikea pysytellä hänen rinnallaan.

-- Eikös käydä juomaan, sanoo hän.

-- Juo vaan, minä en pidä väliä.

Elias pysähtyi.

-- Sinä älä odota minua, sanoi hän. Minä vaan kiireimmiten poikkean
tuohon mökkiin juomaan. Kyllä sinut heti taasen saavutan.

-- Tee niin, sanoi Tuomas ja lähti yksin tallustamaan eteenpäin; Elias
taasen kääntyi taloa kohti.

Elias lähestyi taloa. Se oli vähäinen, savisila talo, jonka ylinen oli
musta, alinen valkoinen. Savikin oli jo lohkeillut pois -- arvattavasti
sitä ei oltu pitkiin aikoihin silattu -- ja kattokin ammotti toisesta
syrjästä. Ovi oli pihanpuolla. Elias astui pihaan. Tanhualla makasi
parratoin, laiha mies, paita kaatioissa -- töyhtötukkain tapaan.
[Venäläiset pitävät paitansa liepeet housujen päällä.] Hän oli
arvatenkin asettunut katveeseen, mutta päivä cli siirtynyt hänen
päälleen. Se makasi siinä nukkumatta. Elias huusi hänelle, pyysi
juomista -- mies ei virka mitään. "Joko se on sairas tai vihainen",
arveli Elias ja lähestyi ovea. Tuvasta kuuluu lapsen itku. Elias
rämisti oven rengasta. "Väki hoi!" Ei kuulu mitään. Elias löi sauvansa
kärjellä muutamasti oveen. "Ristiveljet!" Ei mitään vastausta. "Jumalan
luomat!" Tuvasta ei kuulu mitään liikettä. Elias oli jo menemäisillään
tiehensä, kun samassa on kuulevinaan jonkun voihkavan oven takaa. "Kun
vaan ei olisi joku tapaturma kohdannut talonväkeä. Pitää ottaa asiasta
selko!" Ja Elias astui tupaan.



IV.

Elias kiersi kääkää -- ovi ei ollut lukossa. Hän longahutti ovea ja
kulki etehisen halki. Tuvan ovi oli auki. Vasempaan oli uuni; suoraan
ovesta oli peränurkka, jossa oli pöytä ja jumalankuvisto; pöydän takana
oli rahi; rahilla istui vanha, hunnutoin vaimo ja hänen vieressään
heikko, vahanvärinen mutta paksuvatsainen poikanen; ämmä oli laskenut
päänsä pöydälle ja poikanen kiskoi häntä hihasta ja pahasti poraten
pyysi jotakin. Elias astui tupaan. Tuvassa oli raskas henki. Hän
katseli ympärilleen. Laattialla, uunin takana venyi naisihminen
suullaan ja koristen; väliin se ojensi jalkansa suoraksi, väliin taas
veti sen koukkuun. Se kääntelihe kyljeltä toiselle ja siitä levisi
raskas löyhkä; arvatenkaan se ei päässyt itse liikkeelle eikä ollut
ketään, joka hänet olisi siivonnut. Vanha ämmä kohotti päänsä ja näki
edessään miehen.

-- Mitä sinä haet? sanoo hän; mitäs haet? Ei täällä, mies parka, ole
mitään.

Elias ymmärsi hänen jotakin lausuvan ja lähestyi häntä.

-- Minä, Luojan luoma, sanoo hän, poikkesin tänne juomaan.

-- Eipä ole kuka antaisi; ei täältä saa mitään, mene vaan Herran
nimeen.

Elias alkoi kysellä. -- Eikös teillä ole yhtään tervettä ihmistä, joka
korjaisi edes tuon sairaan vaimon?

-- Eihän sitä ole, ei ole. Mies tekee kuolemaa pihalla ja me täällä
sisällä.

Poikanen oli vaijennut, nähtyään vieraan. Mutta kun ämmä oli ruvennut
puhumaan, alkoi se taas kiskoa häntä hihasta. -- "Leipää, mummo,
leipää," ja taas rupesi poraamaan.

Elias aikoi juuri kysellä enemmän ämmältä, kun samassa mieskin kompuroi
tupaan, kulki pitkin seinää ja tavotteli rahia; mutta ei se
jaksanutkaan kulkea niin pitkälle, vaan lyhmistyi nurkkaan, kynnyksen
viereen. Siihen se jäi ja sieltä alkoi puhella. Sanan kerrassaan vaan
sanoo ja välillä aina hengähtää.

-- Sekä sairaus, sanoo hän, että nälkä... -- Jooseppikin kuolee
nälkään, jatkoi mies, osoittaen päällään poikaa, ja hyrähti itkuun.

Elias pudisti laukkuaan hartioillaan, heitti kaikki käsistään pois,
nakkasi laukkunsa maahan, nosti sen sitten rahille ja alkoi päästää
sitä auki. Auaistuaan otti leivän ja veitsen, leikkasi aika palan ja
ojensi sen miehelle. Mies ei ottanut, vaan osoitti poikaa ja tyttöstä,
-- niille piti muka antaa. Elias antoi palan pojalle. Poika tunsi heti
leivän, kurottihe, tarttui siihen molemmin käsin ja katosi kasvoineen
leipään. Uunin takaa tuli tyttökin ja seisahtui katselemaan leipää.
Elias ojensi palan sillekin. Sitten leikkasi vielä palan ja antoi
ämmällekin. Ämmäkin otti ja alkoi syödä nutustaa.

-- Kunpa saisi tuolta vettä tuoduksi. Kovin ovat heidän suunsa
kuivuneet. Minä yritin, jatkoi hän, eilen tai tänään, -- enpä enää
itsekään muista, tuoda kaivolta, mutta lankesin enkä jaksanut käydä
kaivolle; sankokin on siellä, jollei sitä ole joku ottanut.

Elias kysyi, missä heidän kaivonsa oli. Ämmä selitti. Elias lähti,
löysi sangon, toi vettä, juotti ihmiset. Lapset söivät vieläkin leipää
ja joivat vettä; mummokin söi ja joi, mutta mies ei ruvennut syömään.
Ei tee mieli syödä, sanoi hän. Vaimo ei tullut ollenkaan tuntoonsa,
heittelihe vaan permannolla. Elias meni kylään, osti puodista
hirssisuurimaa, suoloja, jauhoja ja voita, haki kirveen, hakkasi
halkoja ja alkoi lämmittää uunia. Tyttö rupesi häntä auttamaan. Sitten
Elias laittoi keiton ja puuron ja ruokki talonväen.



V.

Mies söi vähän ja ämmäkin söi, mutta poika ja tyttö söivät kaikki tyyni
ja nuolivat astiankin puti puhtaaksi, jonka jälkeen kaulatusten
vaipuivat vuoteelle.

Talonpoika ja mummo alkoivat nyt kertoa, kuinka kaikki oli näin käynyt.

-- Ennenkään emme suinkaan varallisia olleet, kertoivat he, mutta viime
vuonna ei saatu mitään pelloista, syksystä jo kaikki varat syötiin. Kun
kaikki oli loppunut, rupesimme pyytämään naapureilta ja hyviltä
ihmisiltä. Alussa antoivat, mutta sitten alkoivat kieltää. Toiset
olisivat vielä antaneetkin, mutta kun ei niillä ollut. Ja hävettihän
sitä pyytääkin, kun kaikille oli velkaa, mille jauhoja, mille rahaa,
mille leipää. Hainhan minä työtäkin, kertoi mies, mutta ei sitä ollut.
Kaikkialla tarjoutui väkeä työhön leipäpalkoista. Päivän jos teit
työtä, niin kaksi olit jouten ja sen haussa. Mummo ja tyttö alkoivat
kulkea loitomma leivän hakuun; mutta huonoa sen saanti oli, kun ei
kelläkään itselläänkään ollut. Kuitenkin tulimme niin ja näin toimeen,
arvellen tavalla tai toisella keväimeen ja uutiseen kestävämme. Mutta
kevään tullen lakkasivat kaikki antamasta ja siihen sitten tautikin
pakkasi päälle. Asia kävi aivan arveluttavaksi. Päivän syömme ja kaksi
ollaan ilman. Aloimme syödä ruohoa. Siitäkö sitten vai muutenko lienee
vaimoni sairastunut. Hän kääntyi vuoteen omaksi ja perin voimaton sitä
minäi olen. Ja milläpä sitä tästä paranisikaan.

-- Minä tässä yksin ponnistelin, sanoi ämmä, mutta eihän sitä syömättä
kauan pystyssä pysy; pian minäkin kävin heikoksi. Tyttökin kävi
heikoksi ja araksi. Ei enää mennyt kylään, kun lähetimme. Kätkeytyi
vaan nurkkaan eikä lähde. Naapurin eukko pistäysi täällä toissa
päivänä, mutta kun näki meidät nälkäisinä ja sairaina, kääntyi ja meni
tiehensä. Hänenkin miehensä on mennyt maailmaan eikä hän itsekään
tiedä, millä pienet lapsensa ruokkisi. -- Tässä nyt olemme maanneet ja
kuolemaa odotelleet.

Elias kuunteli heidän puheensa loppuun ja jäikin taloon yöksi,
päätettyään vasta seuraavana päivänä lähteä saavuttamaan toveriaan.
Aamulla Elias noustuaan tarttui talon töihin, aivan kuin olisi ollut
sen talon isäntä. Alusti ämmän kanssa taikinan ja lämmitti uunin.
Sitten läksi hän tytön kanssa naapuriin hakemaan talontarpeita. Ei
mitään ollut, vaikka mitä olisi tarvinnut -- kaikki talon kapineet ja
vaatteet oli myöty ja syöty. Ja Elias alkoi hankkia, mitä tarvittiin:
väliin teki itse, väliin osti. Siten hän viipyi päivän, viipyi toisen,
jopa kolmannenkin. Poikanen voimistui, alkoi kävellä pitkin rahia ja
mielistellen lähennellä Eliasta. Tyttö oli käynyt jo aivan iloiseksi ja
autteli kaikkialla askareissa. Aina vaan seurasi Eliasta, lausuen:
setä! setä hoi! Mummokin pääsi jalkeille ja läksi naapuriin. Mieskin
rupesi kulkemaan seinää pitkin. Vaimo vaan yhä venyi, mutta sekin
kolmantena päivänä tuli tuntoonsa ja pyysi ruokaa. -- Noh, arveli
Elias, enpä suinkaan aikonut näin äijä aikoa hukata; nyt minä lähden.



VI.

Neljäntenä päivänä oli pääsijäisjuhlan alku ja Elias arveli: "vietän
pois pääsijäiset tämän väen seurassa, ostan jotakin juhlaksi heille ja
illan suussa sitten lähden matkaan". Elias lähtikin taas kylään, osti
maitoa, nisujauhoja, rasvaa. Mummon kanssa sitten keittivät ja
leipoivat; aamulla Elias kävi kirkkoon, josta tultuaan talonväen
seurassa päätti juhla-aterialla paastonsa. Emäntäkin nousi sinä päivänä
vuoteeltaan ja alkoi hiljakseen liikkua. Isäntä ajoi partansa, puki
puhtaan paidan yllensä -- mummo oli sen pessyt -- ja meni kylään
pyytämään rikkaalta isännältä elonapua. Sekä niitty että pelto oli
pantattu tuolle rikkaalle isännälle ja mies läksi nyt pyytämään, että
tuo antaisi takaisin ne uutisviljaan asti. Illan suussa isäntä palasi
surullisena kotiaan ja puhkesi kyyneliin. Rikas isäntä ei armahtanut;
sanoi vaan: tuo rahat.

Elias kävi miettiväiseksi. -- "Kuinkas ne nyt, arvelee hän, voivat
elää? Muut menevät niittämään, eikä heillä ole mitään, kun niitty on
pantissa. Kun ruis joutuu, menevät ihmiset leikkuuseen (ja hyvää se
ruis tänä vuonna tuleekin), mutta heillä ei ole toivon aihettakaan, kun
peltosarka on ennalta rikkaalle naapurille myöty. Minun lähdettyäni
joutuvat ne taas kurjuuteen." Ja Elias ajatteli niin ja ajatteli näin
ja kun ei selville päässyt, niin ei lähtenytkään illan suussa -- jätti
menonsa aamuun. Hän meni pihalle maata; siellä siunasi itsensä ja
asettui levolle, mutta ei voinut nukkua: pitäisi lähteä -- johan sitä
muutoinkin on rahaa ja aikaa kulunut ylen paljon -- mutta sääli on
kovin tuota väkeä. Nyt pitäisi jo lunastaa niitty ja peltokin. Ja kun
pellon lunastaa, täytyy naisväelle ostaa lehmä ja miehelle hevonen
viljan vetoon. Pahasti olet nyt takertunut, Elias Bobroff. Eihän sitä
kaikkia saata auttaa. Tahdoin vaan tuoda heille vettä ja antaa kullekin
palan leipää, ja nyt on jo täytynyt näin kauas joutua. Nyt on laiva
liikkeellä ja vaikea tässä on takaisin kääntyä. -- Elias nousi, otti
kauhtanansa päänsä alta, aukaisi sen, sai sarvensa ja pisti nuuskaa,
arvellen sillä ajatuksensa selvittävänsä; mutta ei siitäkään apua
lähtenyt; ajatteli ja arveli eikä nähnyt mitään keinoa. Lähteä pitäisi
-- ja sääli on ihmisiä; ei tiedä kuinka olla ja elää. Kääri kauhtanansa
päänsä alle ja rupesi levolle. Loikoi siinä loikomistaan, kukotkin jo
alkoivat laulaa ja olipa hän jo nukahtaakin. Äkkiä tuntui, ikäänkuin
joku olisi hänet herättänyt. Hän näkee olevansa täysissä tamineissa,
laukku seljässä ja sauva kädessä pyrkivänsä portista sisään; portti oli
longallaan, niin että yksi vaan kerrassaan saattoi siitä tunkea läpi.
Hän käy portista ja tarttui laukustaan pihtipieleen; tahtoessaan
irroittaa laukkua, tarttui hän toiselta puolen jalkarievustaan, joka
siinä laukesi jalasta. Hän rupesi irroittamaan laukkua, mutta ei hän
ollutkaan kiinni sen siteistä, vaan tyttönen pitelikin kiinni ja huusi:
setä, setä hoi, leipää! Hän katsahti jalkaansa; siellä poikanen piteli
virsusta; isäntä ja mummo katselivat ikkunasta. Elias heräsi ja lausui
ääneensä: "Huomenna lunastan sekä niityn että pellon ja ostan hevosen
ja jauhoja uutisviljaan asti; ostanpa lehmänkin lapsille. Mitäpä sitä
menee merten taa Kristusta hakeen, kun hänet sisällisesti sydämmestään
kadottaa. Pitää auttaa ihmiset jaloilleen." Ja Elias nukkui aamuun
asti.

Aamulla varhain herättyänsä, meni Elias rikkaan isännän luo ja lunasti
rahallaan niityn ja pellon. Tullessaan osti vikatteen -- sekin oli
myöty -- ja toi sen kotia. Miehen lähetti niittämään ja itse meni
kylään; ravintolan isännällä kuuli hevosen ja rattaat olevan kaupan.
Hän meni sinne, sopi hinnasta ja osti ne; ostipa samalla säkin jauhoja,
heitti sen rattailleen ja meni ostamaan lehmää. Mennessään hän saavutti
kaksi vaimoa, jotka kulkien puhuivat keskenään paikkakuntansa murretta.
Tarkatessaan heidän puhettaan, huomasikin Elias heidän puhuvan hänestä.

-- Ensin ne eivät tietäneet, mikä mies hän oli; arvelivat vaan
tavalliseksi ihmiseksi. Näytti pistävän vaan juomaan, mutta sitten
jäikin taloon. Se kuuluu ostaneen niille jos jotakin. Omin silmin näin,
kuinka hän tänään osti hevosen ja rattaat. Tuskinpa luulisi sellaisia
ihmisiä enää maan päällä olevankaan. Täytyypi oikein lähteä sinne
katsomaan.

Sen kuultuaan, ymmärsi Elias, että häntä kiitettiin, eikä mennytkään
ostamaan lehmää. Hän palasi ravintolan isännän luo, maksoi hevosen ja
rattaat, valjasti hevosen ja lähti ajamaan mökille päin. Päästyänsä
portille, pysähtyi hän ja kiipesi alas rattailta. Talonväki näki
hevosen ja kummastui. He kyllä arvelivat hänen heille hevosen ostaneen,
mutta eivät tohdi sitä sanoa. Isäntä tuli aukaisemaan porttia.

-- Mistäs, vaari, olet hevosen saanut? sanoohan.

-- Ostinpa vaan, kun halvalla osuin saamaan. Niitäppäs häkkiin heinää
hevoselle yöksi. Otappas tämä säkki tästä.

Isäntä riisui hevosen, vei säkin aittaan, niitti kantamuksen heiniä ja
ajoi sen häkkiin. Käytiin siitä tupaan maata. Elias asettui ulos
kartanolle ja vei sinne illasta laukkunsakin. Kaikki vaipuivat uneen.
Elias nousi, sitoi laukkunsa, pani saappaat jalkaansa, puki kauhtanan
päällensä ja lähti tavoittamaan Tuomasta.



VII.

Kun Elias oli kulkenut noin viisi virstaa, rupesi päiväkin valkenemaan,
Hän istui puun juurelle, aukaisi laukkunsa ja rupesi lukemaan rahojaan:
Kaikkiansa oli jäljellä vaan 17 ruplaa ja 20 kopekkaa. "Näillä ei
suinkaan meren yli pääse," arvelee hän, "ja jos taasen Jumalan nimeen
almuja käy anomaan, niin ehkäpä vaan tekee enemmän syntiä. Tuomas
veljeni kyllä yksinkin pääsee perille ja asettaa minun puolestani
kynttilän alttarille. Kyllä tämä velka jää nyt kuolinpäivään
niskoilleni. Mutta onhan Herra armollinen -- kyllä Hän tämän kärsii."

Elias nousi, kohautti laukkuaan hartioilleen ja kääntyi kotia päin.
Kirkonkylän kiersi kaukaa, etteivät ihmiset olisi häntä nähneet. Ja
pian hän pistetikin kotomatkansa. Kotoaan kulkiessaan tuntui niin
raskaalta, töin tuskin väliin jaksoi seurata Tuomasta, mutta takaisin
käydessään ei tunne ollenkaan väsymystä, ikäänkuin Jumala oisi hänen
voimiaan lisännyt. Käy vaan kuin huvikseen, sauvallaan huiskien,
seitsemän penikulmaa päivässä pääsee.

Elias saapui kotia. Siellä oli vilja jo korjattu. Kotolaiset ihastuivat
ukkonsa tulosta ja alkoivat kysellä, kuinka matka kävi, miksi ja missä
toverista luopui, miksi ei mennyt perille asti ja miksi kotia kääntyi.
Elias ei sitä heille kertonut.

-- Jumala ei sitä sallinut; matkalla kulutin rahani ja häivyin
kumppanistani. Sen vuoksi palasin kotia. Suokaa nyt Herran nimessä
anteeksi.

Ja hän antoi ämmälleen loput rahoistaan. Sitten tiedusteli kotoisia
töitä: kaikki oli hyvin; kaikki työt oli toimitettu, mitään ei ollut
lyöty laimin, ja kaikki elivät sovussa ja rauhassa.

Samana päivänä kuulivat Tuomaankin talolaiset Eliaksen palanneen ja
tulivat tiedustelemaan omasta ukostaan. Elias sanoi heille samaa.

-- Teidän äijänne jatkoi matkaansa vankasti; me erosimme toisistamme
kolme päivää ennen Pietarin päivää; minä ensin aijoin tavoittaa häntä,
mutta tiellä tapahtui kaikenlaista, etten päässytkään; rahani hukkasin,
eikä sitten ollut, millä oisin jatkanut matkaani; niinpä käännyinkin
kotia.

Ihmiset kummastelivat, kuinka niin viisas mies saattoi menetellä niin
tyhmästi -- lähteä matkaan, menemättä perille ja kuluttaa turhaan
rahansa. Kummastelivat aikansa ja unhottivat. Ja Eliaskin unhotti koko
asian. Hän ryhtyi kotoaskareihin: hakkasi poikineen halkoja talveksi,
pui akkaväen kanssa viljan, kattoi ladot, korjasi mehiläiset, joista
antoi naapurille kymmenen pesäkuntaa ynnä mikä niistä oli lisiä
siinnyt. Hänen eukkonsa tahtoi salata, kuinka paljon myydyistä oli
lisään siinnyt, mutta Elias tiesi itse tarkoin, mitkä olivat
yksinäisiä, mitkä uusia, ja antoi naapurille kymmenen asemesta
seitsemäntoista pesäkuntaa. Niin sai Elias asiansa järjestäneeksi,
poikansa lähetti työnansiolle ja itse asettui talveksi tekemään virsuja
ja puukenkiä.



VIII.

Tuomas odotteli toveriaan kaiken sen päivää, jonka Elias viipyi
sairasten luona. Hän astui tiepuoleen ja istahti odottamaan. Vartoi,
vartoi, nukkui, heräsi, taaskin istui, -- ei vaan kuulu kumppania.
Melkeinpä katsoi silmänsä sokeiksi. Aurinkokin jo laski metsän taa, --
ei vaan Eliasta kuulu. "Kun vaan ei olisi mennyt minun ohitseni,
arvelee hän, tai ehkä ajanut sivutse (jos joku oisi ottanut
rattailleen), eikä ehkä ole huomannut minua maatessani. Mutta kuinkas
hän oisi voinut olla huomaamatta; näkeehän tässä kauas aroa pitkin. Jos
menen takaisin, niin ehkä hän pääsee aina enemmän edelleni. Pahempi se
vielä on, jos joudumme kauas toisistamme. Käyn vaan eteenpäin, kai
yöpaikassa yhdymme." Hän saapui kylään ja pyysi kylänvanhinta
saattamaan samaan taloon yöksi, jos kylään tulisi samanlainen vanha
mies. Eipä Elias tullutkaan yöksi majapaikkaan. Tuomas astui eteenpäin
ja kyseli kaikilta, eivätkö olleet nähneet paljaspäistä vanhusta. Mutta
kukaan ei ollut nähnyt sellaista. Tuomas kummasteli ja läksi yksin
eteenpäin. Kylläpä yhdymme jossakin, arvelee hän, Odessassa tai
laivalla, -- eikä enään sen koommin asiaa arvellut.

Tiellä hän kohtasi toiviolaisen. Toiviolainen oli puettu patalakkiin
ja aluskaapuun; hänellä oli pitkät hiukset ja hän oli ollut
Athos-vuorellakin; nyt hän jo toiste kulki Jerusalmiin. He yhtyivät
yöpaikassa, joutuivat puheisiin ja lähtivät yhdessä kulkemaan.

Odessaan he pääsivät vallan hyvin. Kolme vuorokautta odottivat siellä
laivaa. Paljon oli siellä hurskaita matkalaisia odottamassa jos
joltakin maailman haaralta. Taaskin tiedusteli Tuomas Eliasta, -- ei
kukaan ollut häntä nähnyt.

Tuomas hankki itselleen ulkomaan passin -- se maksoi kokonaista viisi
ruplaa. Matkastaan edestakaisin hän maksoi neljäkymmentä ruplaa;
eväikseen osti hän leipää ja sillejä. Laiva lastattiin ja toiviolaiset
vietiin veneellä laivaan; Tuomaskin istahti laivaan uuden
matkakumppaninsa keralla. Ankkuri nostettiin, erottiin rannasta ja
lähdettiin laskemaan merta. Se päivä kuljettiin sievästi: illalla nousi
tuuli, alkoi sataa ja keinuttamaan ja huuhtelemaan laivaa. Ihmiset
joutuivat häiriöön, akat alkoivat huutaa ja heikommat miehetkin
juoksivat pitkin kantta, etsien sopivaa sijaa. Tuomastakin rupesi
peloittamaan, mutta hän ei sitä osoittanut: hän istui alallaan siinä
paikassa, johon laivaan tullessaan oli asettunut; siinä Tombovan
ukkojen vieressä istui koko sen yön ja koko seuraavan päivän; he
pitelivät vaan laukkujaan käsissään eivätkä puhuneet mitään, kolmantena
päivänä ilma asettui. Viidentenä päivänä päästiin Konstantinopoliin. Ne
toiviolaiset, jotka kävivät maissa, kävivät myöskin katsomassa pyhän
Sofian kirkkoa, jossa nyt Turkkilaiset vallitsevat; Tuomas ei liikkunut
laivasta, vaan pysyi paikallaan; valkoista nisuleipää vaan osti.
Vuorokauden siinä seisottua, lähdettiin taas kyntämään merta. Smyrnan
kaupungissa vielä poikettiin sekä Aleksandriiassa, sitten päästiin
onnellisesti Jaffaan. Jaffassa tulee kaikkien toiviolaisten lähteä
laivasta: siitä on 70 virstaa jalkamatkaa Jerusalmiin. Laivasta
lähdettäissä maalle, oli julma joukko kansaa koossa: laiva oli korkea
ja siitä alas heitettiin ihmisiä veneisiin; vene oli alinomaa
liikkeessä, jotta täytyi yhä peljätä, ettei osuisi putoamaan veneeseen,
vaan veteen; kaksi henkeä kastuikin, mutta muut pääsivät kuitenkin
onnellisesti maalle.

Maalle päästyä, lähdettiin astumaan; kolmantena päivänä päivällisen
aikaan päästiin Jerusalmin edustalle. He asettuivat kaupungin
ulkopuolelle, Venäläisten majataloon, jossa söivät päivällistä. Kun
passit oli tarkastettu, läksi Tuomas toiviolaisvanhuksen seurassa
käymään pyhillä paikoilla. Vapahtajan haudalle ei vielä kuitenkaan
päästetty. He menivät patriarkan luostariin, johon kaikki toiviolaiset
käskettiin kokoon; siellä istutettiin naiset ja miehet erilleen
toisistaan. Heidän käskettiin riisumaan jalkineensa pois ja istumaan
kehään. Sitten tuli munkki pyyhinliina kädessä ja alkoi pestä kaikkien
jalkoja; hän pesi, pyyhki ja suuteli kaikki järjestänsä. Tuomaankin
jalat pesi ja antoi suuta. Sitten he olivat kuulemassa ilta- ja
aamusaarnan, asettivat kynttilät alttarille ja toimittivat muistomessun
vanhemmilleen. Siellä heidät tutkittiinkin ja viinillä juotettiinkin.
Aamulla he kävivät siinä luolassa, jossa neitsy Maaria pelastui
paetessaan Egyptiin. Asetettuaan kynttilät, olivat he läsnä
jumalanpalveluksessa. Sieltä he menivät Aaprahamin luostariin.
Näkivätpä myös Saavekin puutarhan ja sen paikan, jossa Aapraham tahtoi
uhrata poikansa Jumalalle. Sitten mentiin siihen paikkaan, jossa
Kristus ilmestyi Maria Magdaleenalle, sieltä Jaakopin, Herran veljen,
kirkkoon. Toiviolainen näytteli kaikki nämä paikat, ja kaikkialla
ilmoitti, kuinka paljon kulloinkin tuli maksaa. Päivällisiksi he
palasivat majataloonsa, jossa söivät ja asettuivat levolle; juuri
levolle käytäissä, rupesi toiviolainen voihkamaan, käänteli
vaatteitaan, kiihkeästi hakien niistä jotakin. Minulta ovat vieneet
rahakukkaroni; siinä oli 23 ruplaa, kaksi kymmenen ruplan seteliä ja
kolme ruplaa pientä rahaa. Siinä sitten hän aikansa suri ja valitti,
mutta mikäs auttoi -- lopuksi pantiin maata.



IX.

Maatessaan joutui Tuomas kiusaukseen. -- Ei kukaan toiviolaiselta
vienyt rahoja, arvelee hän; niitä ei hänellä ollutkaan. Missäkään hän
ei antanut mitään. Minun kyllä käski antaa, mutta itse ei koskaan
antanut, ja lainasihan hän minultakin vielä ruplan.

Niin arveli Tuomas hetkisen ja sitten alkoi nuhdella itseään: "Mitäpä
minun tarvitsee tuomita toista? -- syntiähän minä siten teen. Heitän
pois mielestäni koko asian". Mutta unhottaen, alkaa hän taas muistella,
kuinka kärkäs toiviolainen oli rahalle ja kuinka tavattomia hän puhuu,
väittäessään, että häneltä rahat varastettiin. Eihän hänellä mitä
rahoja ollut. Turhaa puhetta vaan.

Ennen iltaa noustiin ylös ja lähdettiin varhaiseen jumalanpalvelukseen
ylösnousemuksen kirkkoon, -- Vapahtajan haudalle. Toiviolainen ei eroo
Tuomaasta, aina vaan pysytteleikse hänen sivullaan.

Saavuttiin kirkkoon. Kansaa -- Jumalaa palvelevia toiviolaisia,
Venäläisiä, Kreikkalaisia, Armeenialaisia. Turkkilaisia, Syyrialaisia,
ynnä muita monenlaisia kansoja, oli kokoontunut suuri joukko. Tuomas
tuli kansajoukossa pyhälle portille. Munkki johti heitä; vei heidät
turkkilaisen vahdin ohi siihen paikkaan, jossa Vapahtaja otettiin alas
rististä ja voideltiin ja jossa palaa yhdeksän suurta kynttiläjalkaa.
Kaikki hän näytti ja selitti. Tuomas asetti sinne kynttilän. Sitten
veivät munkit Tuomaan portaita myöten oikealle Golgataan, siihen
paikkaan, jossa risti seisoi, siellä Tuomas rukoili; sitten hänelle
osoitettiin se rako, joka maan haljetessa oli syntynyt ja joka ulottui
helvettiin asti; sitten näytettiin se paikka, jossa Kristuksen kädet ja
jalat naulittiin ristiin; sitten näytettiin Aatamin hauta, johon
Kristuksen veri oli valunut hänen luilleen. Sen jälkeen tultiin
sille kivelle, jossa Kristus istui, kun Hänen päähänsä pantiin
orjantappurakruunu; sitten näytettiin se patsas, johon Kristus oli
sidottu, kun Häntä ruoskittiin. Sitten Tuomas näki kiven, jossa oli
kaksia läpeä Kristuksen jalkoja varten. Tahdottiin vielä jotakin
näyttää, mutta kansa rupesi hätiköimään: kaikki kiirehtivät siihen
luolaan, jossa Vapahtajan hauta oli. Vieras jumalanpalvelus siellä oli
loppunut ja oikeauskoisten alkoi. Tuomas meni kansan seurassa luolaan.

Hän tahtoi päästä irti toiviolaisesta, koska hän ajatuksissaan yhä teki
syntiä häntä vastaan, mutta toiviolainen ei eronnut hänestä; Kristuksen
haudallekin seurasi häntä. He tahtoivat asettua lähemmäksi, mutta
myöhästyivät. Kansan tungos oli niin suuri, ettei päässyt edes eikä
takaisin. Tuomas seisoo, katsoo eteenpäin ja rukoilee; mutta ei saata
olla tuon tuostakin kouraisematta kukkaroaan, oliko se vielä tallella.
Hänen ajatuksensa käyvät kahtaalle: ensinnäkin arvelee toiviolaisen
valhetelleen; toiseksi "jollei hän valhetellutkaan, vaan jos todellakin
häneltä vietiin rahat, niin tulee minun katsoa, ettei minullekin samoin
kävisi."



X.

Siinä seisoo Tuomas, rukoilee ja katsoo eteensä kappeliin, jossa arkku
oli ja arkun yläpuolella kuusi neljättä lamppua. Seisoessaan ja
katsellessaan yli muitten päitten, näkee Tuomas kummia! Juuri lamppujen
alla, siinä, missä pyhä tuli palaa, kaikkien etunenässä seisoo pieni
ukko sarkakauhtanassa; sen pää on aivan paljas ja loistaa kauttaaltansa
kuin Eliaksen pää. -- Se on kai vaan Eliaksen näköinen, arvelee Tuomas.
Eihän se voi olla hän. Eihän hän mitenkään oisi voinut ehtiä minun
edelleni. Laiva lähti viikkoa ennen meitä. Kuinka hän olisi päässyt
niin paljon edellemme. Meidän laivassamme taasen hän ei ollut. Kyllä
minä näin kaikki tänne tulevan.

Kun Tuomas oli täten päättänyt arvelunsa, rupesi pieni vanhus
kumartamaan, tehden kolme kumarrusta: yhden eteensä Jumalalle ja sitten
kummallekin sivullensa oikeauskoiselle seurakunnalle. Ja heti, kuin hän
käänti päänsä oikealle, tunsi Tuomas hänet Eliakseksi. Kyllä se on hän,
Bobroff; senhän on mustahko, käherä parta, harmaa poskien kohdalta; ja
kulmakarvat ja silmät ja nenä ja kaikki kasvonpiirteet ovat hänen.
Kyllä se on kun onkin Elias Bobroff itse.

Tuomas ihastui suuresti, kun löysi toverinsa ja ihmetteli vaan, kuinka
Elias oli päässyt niin kauas hänen edelleen.

-- Onpa se Bobroff aika mies, kuin näin edelleni tunkihe, arveli hän;
arvatenkin joutui sellaisen pariin, joka hänet hyvin opasti. Lähtiessä
täytyy siitä miehestä saada selko; toiviolaiseni minä hylkään ja yhdyn
sen seuraan, ehkäpä se minutkin opastaa eteenpäin.

Ja kaiken aikaa katsoi Tuomas tarkkaan, ettei päästäisi Eliasta
näkyvistään. Kirkonmenot loppuivat, kansa lähti liikkeelle, käytiin
suutelemassa ristiä ja ahdingossa sysättiin Tuomas syrjään. Taaskin
valtasi hänet pelko, ettei kukkaroa vaan vietäisi. Hän painoi
kukkaroaan kädellään ja tunki kansajoukon läpi, päästäkseen vaan
väljälle. Päästyään viimein ahdingosta, kävi hän ylenympäri, haki
hakemistaan Eliasta sekä kirkosta että sen ulkopuolelta.
Kirkkokammioissa näki paljon kaikenlaista kansaa: muutamat samassa
paikassa sekä söivät että joivat viinaa, makasivat ja lukivat. Eliasta
ei näkynyt missään. Tuomas palasi majataloon; sieltäkään ei löytänyt
kumppaniaan. Toiviolaistakaan ei kuulunut sinä iltana. Se katosi,
maksamatta ruplaansa. Tuomas jäi yksin.

Toisena päivänä Tuomas meni taas Vapahtajan haudalle Tombovan ukon
kanssa; he olivat tulleet samassa laivassa. Hän tahtoi tunkea
etunenään, mutta taaskin hänet työnnettiin syrjään; hän asettui patsaan
viereen ja alkoi rukoilla. Katsahtaessaan eteenpäin, näki hän, kuinka
lamppujen alla, juuri Vapahtajan haudan vieressä, etusijalla seisoo
Elias, levitetyin käsin niinkuin pappi; ja sen paljas pää paistoi
kauttaaltansa. -- Noh, nyt en ainakaan päästä häntä käsistäni, mietti
Tuomas. Sen vuoksi alkoi tunkeutua eteenpäin. Pääsi kun pääsikin --
mutta Eliasta ei enää näykkään. Ehti kai lähteä pois. Ja kolmantena
päivänä, ollessaan Vapahtajan haudalla, näkee Tuomas taaskin Eliaksen
seisovan etusijassa ja pyhimmässä paikassa, levitetyin käsin ja katse
ylöspäin, ikäänkuin hän näkisi jotakin yläpuolellaan. Ja paljas pää se
paistaa kauttaaltansa. -- Noh, arvelee Tuomas, nyt en suinkaan päästä
sinua katoamaan; nyt menen ja asetun ovelle. Siellä emme ainakaan pääse
toistemme ohi. -- Tuomas lähti ja asettui ovelle. Siinä seisoi
seisomistaan, seisoi puolen päivää: kaikki väki kulki hänen ohitsensa,
-- Eliasta vaan ei ollut.

Tuomas oleskeli Jerusalmissa kuusi viikkoa ja kävi kaikissa paikoissa,
sekä Betleheemissä että Bethaniassa ja Jordanin joella; hän antoi
Vapahtajan haudalla painaa sinetillä merkin uuteen paitaansa,
tullaksensa siinä haudatuksi; otti pulloseen vettä Jordanista, ottipa
myös multaa ja siunatuita kynttilöitä; kahdeksassa paikassa teetti
muistomessuja vainajille, kulutti kaikki rahansa, niin että vaan kotia
pääsi ja lähti takaisin kotipuoleen. Jaffaan asti kulki jalan, siellä
kävi laivaan, kulki meren yli onnellisesti Odessaan ja lähti jalan
käymään kotiaan.



XI.

Tuomas kulki yksin samaa tietä. Kun rupesi pääsemään lähemmä kotoa,
niin alkoi häntä taas arveluttamaan, kuinkahan siellä kotona on ilman
häntä toimeen tultu. Paljon sitä ehtii vuodessa vettä virrata. Kodon ja
konnun kokoamiseen menee koko ikä, mutta pianpa sen talon voi hävittää.
Kuinkapa se poika lie poissa ollessani asiat toimittanut kevään
kuluttua; mitenkä karjakin lie yli talven päässyt, niinköhän ne ovat
sen tuvan kattaneet? Niin joutui Tuomas siihen paikkaan, jossa
edellisenä vuonna oli eronnut Eliaksesta. Eipä enää ollut tuntea koko
paikkakuntaa. Siinä, missä viime vuonna kansa oli puutteesen menehtyä,
nyt kaikki elivät varallisesti. Oli tullut hyvä vuosi. Kansa oli
tointunut ja unhottanut menneet huolensa. Illan suussa Tuomas lähestyy
sitä kirkonkylää, jossa Elias viime vuonna oli hänestä eronnut. Tuskin
oli hän ehtinyt saapua kylään, niin tuvan takaa hypähtää esiin tyttönen
valkoisessa paidassa.

-- Setä hoi, setä hoi! Poikkea meille.

Tuomas tahtoi mennä ohi, mutta tyttö ei päästänyt, otti liepeestä ja
kiskoi nauraen tupaan.

Vaimokin poikineen tuli portaille; nekin kehottivat tulemaan: tulehan
nyt, isoseni, syömään illallista ja lepää yösi meillä. Tuomas
poikkesikin taloon. -- "Samalla tiedustan vähän Eliaksesta; kun ei vaan
hän olisi poikennut juuri tähän taloon juomaan".

Tuomas tuli tupaan; vaimo riisui häneltä laukun, toi pesuvettä ja
asetti hänet pöytään ruoalle. Hän kantoi pöytään maitoa, piirakaisia ja
puuroa. Tuomas kiitti ja ylisti heitä, kun niin hyvin ottivat
matkalaisia vastaan. Silloin vaimo nyökäyttäen päätään lausui:

-- Meidän tulee olla ystävällisiä hurskaille matkalaisille. Sellainen
neuvoi meille oikean elämän. Me elimme vaan ja olimme unhottaneet
Jumalan ja Herra rankaisiki meitä niin, että kaikin vaan kuolemaa
odotimme. Suven tullen kaikki vaan makasimme sairaina ilman leipämurua.
Siihen olisimme kuolleetkin, jollei Jumala olisi luoksemme lähettänyt
samanlaista vanhusta kuin sinäkin. Hän poikkesi keskellä päivää juomaan
ja, nähtyään meidät, sääli ja jäi luoksemme. Hän meidät juotti ja
syötti ja toimitti jalkeille, lunasti maan ja osti hevosen ja rattaat
ja jätti ne meille. --

Mummo astui tupaan ja keskeytti emännän puheen.

-- Emmepä itsekään tiedä, sanoi hän, oliko se ihminen vai Herran
enkeli, kaikkia hän rakasti ja sääli ja meni pois, ilmoittamatta, kuka
oli, niin ettemme tiedä hänen nimeänsäkään rukouksissamme mainita.
Aivan selvään muistan kaikki: minä makaan tuossa ja odotan kuolemaa;
silloin astuu tupaan yksinkertainen pieni paljaspää ukko ja pyytää
vettä. Minä syntisparka vielä ajattelin itsekseni: mikähän maankulkija
tuokin lienee? Mutta mitäs hän teki! Nähtyään meidät heti heitti
laukkunsa tuohon paikkaan ja aukaisi sen.

Tyttökin kävi nyt puheesen.

-- Ei mummo! Hän ensin asetti laukkunsa keskelle tupaa ja sitten vasta
nosti sen penkille. Ja niin he rupesivat kiistelemään ja muistelemaan
jokaista hänen sanaansa ja tekoansa: missä hän istui, missä makasi,
mitä hän teki ja mitä kullekin sanoi.

Yöksi saapui isäntäkin hevosella kotiin ja hänkin alkoi kertoa
Eliaksesta ja hänen olostaan heidän luonaan.

-- Jollei hän oisi tullut luoksemme, niin me kaikki olisimme synnissä
kuolleet. Me olimme nääntymäisillämme epätoivoon ja nuruimme Jumalaa ja
ihmisiä. Mutta hän saattoi meidät elämään; hänen kauttansa me opimme
tuntemaan Jumalaa ja luottamaan ihmisten hyvyyteen. Jumala palkitkoon
hänen työnsä. Ennen häntä me elimme kuin eläimet; hän teki meidät
ihmisiksi.

Talonväki syötti ja juotti Tuomaan; laittoivat hänelle yösijan ja
laskeusivat itsekin levolle.

Tuomas makaa vuoteellaan, saamatta unta; Elias yhä on hänen mielessään,
eikä hän voi unhottaa, että hän näki hänet Jerusalemissa etumaisimmassa
sijassa.

-- Tässä näin hän siis pääsi minun edelleni. Tietämätöntä on,
hyväksyykö Jumala minun vaivani vai ei, mutta hänen työnsä ovat
kelvanneet Herralle.

Aamulla talonväki sanoi jäähyväiset Tuomaalle, evästi hänet
piirakaisilla ja meni askareillensa; Tuomas taasen lähti kulkemaan
tietänsä kotiaan.



XII.

Tasan vuoden viipyi Tuomas matkallaan. Kevääksi palasi hän kotia.

Kotiansa hän saapui illansuussa. Poika ei ollut kotona, kuului olevan
viinakaupassa. Kun hän sitten päihtyneenä tuli kotia, alkoi Tuomas
häneltä tiedustella asioita. Kaikesta huomasi poikansa toimettomesti
tuhlanneen; kaikki rahat oli menettänyt ja toimet laiminlyönyt. Isä
alkoi häntä nuhdella; poika vastaili suurisuisesti.

-- Oisitpa edes itse työt toimittanut, sen sijaan kuin menit maita
kiertämään; sillä tiellä rahatkin tyyni tuhlasit ja nyt niitä minulta
kyselet.

Ukko suuttui ja antoi poikaa selkään.

Aamulla Tuomas lähti kylänvanhimman luo puhumaan pojastaan; tiellä hän
tuli käymään Eliaksen talon ohi. Eliaksen ämmä seisoo tuvan portailla
ja tervehtii.

-- Hyvää päivää, naapuri; terveenäkö sieltä, veli armas, kotia pääsit?

-- Jumalan kiitos, terveenä tultiin; sinun ukkosi tiellä hukkasin,
mutta kuuluuhan se jo palaneen kotia.

Ja ämmä alkoi juttuamaan asioita, mielellään kun muutoinkin puheli.

-- Kyllä se palasi, veliseni, aikoja sitten palasi. Tuossa se taisi
olla kohta syys-Maarian jälkeen. Kylläpä me olimmekin iloissamme, että
Jumala hänet meille takaisin toimitti. Ikävä meidän oli hänettä. Eihän
sen työstä enää sanottavaa ole, -- johan hänen työvuotensa ovat olleet
ja menneet. Mutta talon päämies hän on ja silloin meidän on hauskempi
olla. Poikakin oli ylen iloinen. Talo ilman häntä on kuin silmä ilman
valoa, sanoo hän. Ikävä meidän on hänettä, hyvä isäntä; kovin me häntä
rakastamme, kovin hänestä arkoja olemme.

-- Onkos hän nyt siis kotona?

-- Kotona on, veliseni, kotona! Hän on nyt mehiläistarhassa, pesiä
korjaamassa. Hyvin sanoo mehiläisten karttuvan. Niin suuresti sanoo
Jumalan mehiläisiä lisänneen, ettei sellaista sano koskaan muistavansa
ennen olleen. Jumala ei anna syntiemme mukaan, sanoo hän. Käy nyt
katsomaan häntä, naapurini; kovin hän siitä ihastuu.

Tuomas meni porstuan läpi ja pihan yli Eliaksen luo mehiläistarhaan.
Tultuaan tarhaan, näkee hän -- Elias seisoo ilman silmikkoa, ilman
kintahia, harmaassa kauhtanassa koivun juurella; kätensä hän oli
levittänyt ja katseli ylöspäin, jolloin paljas pää paistoi
kauttaaltaan, aivan kun silloin, kuin hän seisoi Jerusalmissa
Vapahtajan haudalla; ja hänen päälaeltaan, koivun lehtien lomitse,
kimaltelee aurinko kuin tuli ikään ja hänen päänsä ympäri
kullankarvaiset mehiläiset liidellen kiertyvät seppeleeksi, lentelevät,
liehuvat, pistämättä häntä. Tuomas pysähtyi.

Eliaksen ämmä huusi miestään.

-- Naapurimme on tullut, sanoi hän.

Elias vilkasi taakseen, ihastui ja lähti Tuomasta vastaan, hiljakseen
ravistellen mehiläisiä parrastaan.

-- Terve veliseni, terve rakas veli.... Kävikö matkasi hyvin?

-- Kyllähän jalat veivät ja toivat; sinulle toin vettä Jordanin
virrasta. Poikkea meille hakemaan. Lieneekö sitten Jumalalle vaivani
otolliset.

-- Kas niin. Jumalan kiitos ja kunnia; hyvinhän kaikki kävi.

Tuomas oli vaiti.

-- Kyllähän jalkani minut sinne saattoivat, mutta olikohan minun
sydämeni siellä, tai joku muu...

-- Se on Herran huoli, veliseni. Jätä se Herran haltuun.

-- Paluumatkallani poikkesin myös siihen mökkiin, jossa sinä erosit
minusta, kun...

Elias säikähti, hätääntyi.

-- Se oli Jumalan sallimus, veliseni, Jumalan sallimus. Etkös käy
tupaan? Tule toki, minä tuon simaa.

Ja Elias sekoitti pois koko jutun ja rupesi puhumaan kotioloista.

Tuomas huokasi vaan eikä ruvennut sen pitemmältä puhumaan mökinväestä;
eikä hän virkannut mitään siitäkään, että oli hänet nähnyt
Jerusalmissa. Ja hän käsitti, että Jumala on käskenyt jokaista
vähentämään maailmassa velkaansa -- rakkaudella ja hyvillä töillä.




III.

VAIKEA ON VALKEAA SAMMUTTAA KUN SE VAUHTIHIN PÄÄSEE.


Silloin Pietari tuli hänen tykönsä ja sanoi: Herra, kuinka usein minun
pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko
seitsemässä kerrassa kyllä? (Matth. XVIII: 21.)

Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa,
mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. (22).

Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi lukua
laskea palvelijainsa kanssa. (23).

Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli hänelle
velkaa kymmenentuhatta leiviskää. (24).

Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen
myytää ja hänen emäntänsä ja lapsensa ja kaikki mitä hänellä oli; ja
maksettaa. (25).

Niin se palvelija lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: Herra, ole
kärsivällinen minun kanssani ja minä maksan kaikki sinulle. (26).

Niin armahti Herra sitä palvelijata, päästi hänen ja antoi hänelle
velan anteeksi. (27).

Niin se palvelija meni ulos ja löysi yhden kanssapalvelijoistansa, joka
hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen ja kiristi
häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi. (28).

Niin hänen kanssapalvelijansa lankesi maahan hänen jalkainsa juureen ja
rukoili häntä, sanoen: ole kärsivällinen minun kanssani ja minä maksan
kaikki sinulle. (29.)

Mutta ei hän tahtonut, vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen asti
kuin hän velan maksaisi. (30.)

Mutta koska muut hänen kanssapalvelijansa näkivät, mitä tehtiin,
murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herralle kaiken,
mitä tehty oli. (31.)

Silloin kutsui herra hänen eteensä ja sanoi hänelle: sinä paha
palvelija, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua
rukoilit: (32).

Eikö myös sinun pitänyt armahtaman kanssapalvelijatasi, niinkuin
minäkin armahdin sinua? (33).

Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänen pyöveleille siihen asti, kuin
hän maksaisi kaikki mitä hän oli hänelle velkaa. (34.)

Niin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, jollette kukin
veljellensä teidän sydämmistänne anna anteeksi, heidän rikoksiansa.
(35).

       *       *       *       *       *

Kylässä eli talonpoika Iivana Schtscherbakoff. Hän tuli hyvin toimeen,
ollen mies täysissä voimissaan, ensimmäinen työmies koko kylässä;
hänellä oli kolme aika poikaa; yksi oli naimisissa, toinen kulki
sulhasmiessä, mutta kolmas, vielä kasvavainen, hoiteli hevosia ja alkoi
vähin kynnellä. Iivanan eukko oli järkevä ja säästäväinen emäntä ja
miniäkseenkin olivat he saaneet hiljasen ja ahkeran ihmisen. Sopi siinä
kyllä Iivanan perheinensä elellä. Ainoa joutomies koko talossa oli
vanha sairas isäukko. (Hän kitui jo seitsemättä vuotta hengenahdistajaa
ja makaili vaan uunilla.) Kaikkia oli Iivanalla kyllin -- kolme hevosta
varsoineen, lehmä vasikkoineen ja viisitoista lammasta. Naisväki
vaatetti miehet, neuloi heille, olipa pellollaki apuna, miehet hoitivat
maanviljelystä. -- Leipää piisasi talossa aina yli uutisviljan;
paljailla kauroilla maksoivat veronsa ja hankkivat kaikki tarpeensa.
Kyllä siinä oisi kelvannut Iivanan lapsineen elää. Mutta aivan
lähekkäin asui hänellä, talot nurkka nurkassa, naapuri, ontuva Kaapo --
Gordej Ivanovan poika. Ja heidän välilleen syntyi vihollisuus.

Niinkauan kuin ukko Gordej oli elossa ja Iivanan isä piti isännyyttä,
elivät ukot sovinnossa. Jos akkaväki tarvitsi sihtiä taikka saavia, jos
miehet kaipasivat liinasäkkiä tahi halusivat lainata vähäksi aikaa
pyörää, niin lähettivät talosta toiseen hakemaan ja auttelivat
toisiansa, kuten hyvät naapurit ainakin. Jos vasikka juoksi peltoon --
ajoivat sen pois ja sanoivat vaan: älä päästä niitä toiste, meillä on
kuhilaat vielä pelloilla. Ei sitä koskaan piiloteltu tai suljettu
riihiin tai aittaan, ei parjattu toinen toistansa eikä pahennettu.

Niin elettiin vanhain aikana. Mutta kun nuoret alkoivat pitää taloutta,
niin syntyi toinen leikki.

Aivan turhasta sai kaikki alkunsa.

Iivanan miniällä oli kana, joka rupesi aikaiseen munimaan. Nuori emäntä
rupesi siitä keräämään pääsiäismunia. Joka päivä kävi hän aitan alle
hakemaan munaa vaunulaatikosta. Mutta arvattavasti lapset olivat
pelottaneet kanan, se lensi yli aidan naapuriin ja muni siellä. Miniä
kuulee kanansa kaakattavan, mutta arveli itseksensä: nyt ei ole aikaa,
täytyy siivota tupa pyhäksi; jahka joudan, niin käyn hakemaan. Illalla
meni sitten aidan alle, mutta muna laatikossa ei ollutkaan. Miniä
kyseli anopiltaan ja kydyltään, eivätkö he olleet ottaneet. Ei,
sanoivat he, emme me ole ottaneet; mutta Taraska, nuorin kyty, sanoo:
sinun kanasi muni naapurin pihassa, siellä kaakatti ja sieltä tänne
lensi. Miniä katsahti kanaansa; se istui orrella kukon vieressä
tuijottavin silmin, yritellen asettua levolle. Ja kyllähän miniä
kysyisi siltä, minne se muni, mutta eihän se vastaisi. Niinpä lähti
miniä naapuriin; siellä tuli talon mummo vastaan.

-- Mitä sinulla on asiaa, nuorikkoni?

-- Kanaseni, mummoni, lenti tänne äsken yli aidan; eiköhän se mahtanut
munia tänne?

-- Emme me ole nähneet emmekä kuulleet sen täällä munineen. Meillä,
Jumalan kiitos, omat kanat aikaa sitten munivat. Me olemme omat munamme
koonneet, eikä meille vieraita ole tarvis. Me, tyttöseni, me emme tapaa
käydä toisten pihoissa munien keruussa.

Miniän tuli paha mieli, hän vastasi terävästi, naapurimummo siihen
kahta terävämmin ja niin akat alkoivat riidellä. Iivanan akka tuli
kaivolta ja myöskin sekaantui riitaan. Kaapon akka hyppäsi tuvastaan ja
alkoi naapuriaan soimata, pannen sekä tosia että valheita kokoon. Ja
niin oli mylly käymässä. Kaikki yhtä aikaa huutavat; kun toinen sanoo
sanan, antaa toinen kaksi vastaan. Eivätkä ne sanat koreita olleet.
Sinä olet sellainen, sinä olet tällainen, sinä olet varas, sinä juokset
aina kylään, sinä appivaarisikin nälkään tapat, sinä sen hutikko.

-- Entä sinä kaiken mailman kerjäläinen; sihtinikin kaikki rikki
kiehnäsit. Meidänpä teillä on korentokin, anna pois korento.

Tarttuivat korentoon ja kaatoivat vesisaavin; huivinsakin repivät ja
rupesivat tappelemaan. Kaapokin tuli ajaen pellolta ja rupesi pitämään
eukkonsa puolta. Iivanakin poikineen syöksi tuvasta ja niin kaikki
kaatuivat yhteen kasaan. Iivana oli roteva mies ja heitteli pian
kaikki, toisen sinne, toisen tänne. Kaapoltakin nyhti parrasta palan.
Joukko kansaa keräytyi heidän ympärilleen; töin tuskin saivat heidät
eroon.

Niin sai asia alkunsa.

Kaapo kääri partansa palan paperiin ja meni käräjiin etsimään oikeutta.

-- En minä sitä partaani sitä varten kasvattanut, että pisanaama Iivana
sitä repisi.

Ja hänen vaimonsa kehui naapureille, että nyt he Iivanan panevat
ahtaalle ja toimittavat Siperiaan, -- niin pääsi vihollisuus valtaan.

Ukko kehoitteli heitä uuniltaan jo ensi päivänä sovintoon, mutta
eiväthän ne nuoret totelleet. Hän lausui heille vakavasti:

-- Turhaa te nyt, lapset, hommaatte ja tyhjästä riitaa rakennatte.
Ajatelkaapa, että koko teidän riitanne on syntynyt vaan munasta.
Mukulat lienevät ottaneet munan; mitäpä tuosta; eipä yhdestä munasta
hyödy eikä häviä. Kyllä Jumalalla tavaraa kaikille piisaa. Jos toinen
sanoi pahan sanan, niin neuvo sinä häntä puhumaan paremmin. Noh,
vaikkapa olisitte tapelleetkin -- syntisiähän olemme ihmisparat --
sattuuhan sitä sellaistakin. Mutta nyt menkää ja sopikaa ja sillä asia
päättyköön. Mutta jos pahaa rupeatte pitkittämään, itsellenne vaan
pahemmin käypi. Nuoret eivät totelleet vanhusta, arvelivat vaan, ei se
vanha asioita ymmärrä, möriseehän vaan kuin vanhat ainakin.

Eikä Iivana käynyt sovintoon naapurinsa kanssa.

-- Minä en hänen partaansa repinyt, sanoi hän; itse se sen leuastansa
nyhti; hänen poikansa repi minun rinnukseni ja koko paitanikin. Tuossa
se on.

Ja Iivana lähti oikeuteen. He käräjöivät sekä rauhatuomarin edessä että
pitäjän käräjissä. Vielä heidän käräjöidessään, katosi Kaapon kärryistä
sokkanaula. Kaapon akat syyttivät tästä Iivanan poikaa. -- "Me",
sanoivat he, "näimme kuinka hän yöllä lähestyi rattaita ja naapurin
eukko kertoi hänen poikenneen kapakkaan ja siellä sen isännälle
tarjonneen sitä."

Taaskin rupesivat käräjöimään. Kotona taasen on aamusta iltaan riita ja
sota. Lapsetkin toraavat, kun vanhemmista oppivat; akatkin kun rannassa
tapaavat toisiansa, pieksevät enemmän kieltään kuin karttujaan; tästä
kaikesta asiat vaan pahenivat.

Alussa ukot syyttelivät toinen toisiaan pilan päiten, mutta sitten
todellakin alkoivat toisiltaan näpistellä, mitä vaan osui saatavissa
olemaan. Totuttivatpa siihen myös vaimonsa ja lapsensakin. Ja heidän
elämänsä kävi aina vaan pahemmaksi. Iivana ja Kaapo käräjöivät sekä
kylä- että kihlakunnan oikeudessa kuin myöskin rauhatuomarinkin edessä,
niin että tuomarienkin jo rupesi käymään ikäväksi: milloin Kaapo
toimittaa sakot Iivanalle, milloin taasen Iivana ruunun kortteerin
Kaapolle. Ja mitä enemmän he toisillensa harmia saattoivat, sitä
enemmän he äkämystyivät. Koiratkin, mitä enemmän tappelevat, sitä
ilkeämmiksi käyvät. Kun tappelevaa koiraa takaa lyödään, luulee se,
että edellä oleva sitä puree ja raivostuu siitä aina enemmän. Niin oli
näittenkin miesten laita --- kun he menivät käräjiin, rangaistiin
toista tai toista sakoilla tai arestilla ja siitä ne vaan yhä enemmän
toinen toisellensa vihaa puskivat. "Malta, kyllä minä vielä sinulle
kaikki maksan". Ja niin sitä elettiin sitten kuusi vuotta. Ukko
uuniltaan vaan aina samaa toimitti. Tuon tuostakin neuvoi ja lausui:

"Mitä te, lapset, teette? Heittäkää kaikki toranne, älkäähän
laiminlyökö töitänne, älkääkä ihmisiä syyttä vihatko; teidän tulee
siten varmaan paljon parempi olla. Sillä mitä enemmän toisiinne
suututte, sitä pahempi".

Mutta ukon sanoja ei otettu varteen.

Seitsemäntenä vuonna syntyi taasen juttu siitä, että Iivanan miniä
eräissä häissä, kaikkien kuullen, alkoi häväistä Kaapoa, syyttäen häntä
hevosten varkaaksi. Kaapo oli jo päihtynyt, ei hillinnyt itseänsä, vaan
löi vaimoa; iskipä vielä niin, että tämä koko viikon makasi vuoteessa.
Pahinta oli se, että vaimo osui olemaan raskaana. Iivana ihastui ja
meni valituksinensa tutkintotuomarin luo. Nyt, arveli hän, pääsen
viimeinkin hänestä selville, nyt se ei ainakaan pääse ilman vankeutta
tai Siperiaa. Mutta Iivanan asiasta ei nytkään tullut mitään.
Tutkintotuomari ei ottanut valituskirjaa vastaan; vaimo tutkittiin: hän
nousi ylös vuoteesta ilman mitään vamman merkkiä. Iivana ajoi
rauhatuomarin luo; sekin siirsi asian kihlakunnan oikeuteen. Siellä
Iivana rupesi puuhaamaan, juotti kirjurille ja kylän vanhimmalle puolen
ämpäriä viinaa ja sai kun saikin hommillaan niin paljon aikaan, että
Kaapo tuomittiin piiskattavaksi. Oikeudessa tälle luettiin päätös.

Kirjuri lukee: oikeus on määrännyt rangaistavaksi talon pojan Kaapo
Gordejevan kahdellakymmenellä parilla vitsoja kihlakunnan oikeudessa.
Iivana kuulee tuomion ja katsoo Kaapoon -- mitähän tuo nyt tuosta
arvelee? Kaapo, kuultuaan tuomion, vaaleni, kääntyi ja läksi porstuaan.
Iivana meni hänen jälkeensä, aikoen mennä hevosensa luo; silloin hän
kuuli Kaapon lausuvan:

-- Olkoon menneeksi! hän minut ruoskittaa ja selkäni kuumentaa, mutta
varokoon vaan, ettei hänen pesänsä hänelle kuumemmaksi kävisi.

Iivana kuuli nämät sanat ja palasi heti oikeussaliin.

-- Korkea oikeus! hän uhkaa polttaa minut. Kuulkaa, kuinka hän sen
sanoi todistajain kuullen. Kaapo kutsuttiin saliin.

-- Onkos totta, että olet uhannut?

-- En minä ole uhkaillut. Ruoskikaa vaan, kun teillä on valta.
Näyttääpä siltä, että minä vaan saan kärsiä, vaikka kuinka oikeassa
olisin, mutta hänelle näyttää kaikki käyvän päinsä.

Tahtoipa Kaapo vielä jotakin lausua, mutta huulet ja posket
värähtelivät vaan, ja hän kääntyi selin. Tuomaritkin peljästyivät,
nähdessään hänet sellaisena, ja arvelivat, kunhan se ei vaan saattaisi
turmiota itselleen tai naapurilleen.

Ja vanha tuomari lausui:

-- Kuulkaapa, veljeni: sopikaa nyt hyvällä. Ethän sinä, veli Kaapo,
hyvin tehnyt, lyödessäsi raskasta vaimoa. Kiitä Jumalaasi, ettei siitä
sen pahempaa tullut; olisihan siitä saattanut suurikin rikos helposti
syntyä. Oliko se mielestäsi oikein tehty? Sinä nöyrry ja pyydä anteeksi
ja kyllä hän sen sinulle suopi. Sitten me tämän tuomion muutamme.

Mutta kun kirjuri kuuli sen, sanoi hän;

-- Se ei käy päinsä, sillä 117 §:n mukaan myönnettyä keskinäistä
sopimusta ei tapahtunut, mutta lausuttiin oikeuden päätös ja se päätös
pitää panna toimeen.

Mutta tuomari ei välittänyt kirjurin sanoista.

-- Kyllä kieli nyt saa olla syhyämättä, sanoi hän. Ensimmäinen pykälä,
veljeni, on se, että tulee muistaa Jumalaa ja Jumala taasen on käskenyt
kaikkien olla sovinnossa.

Ja tuomari alkoi taas sovitella miehiä, mutta ei saanut sopimaan. Kaapo
ei ottanut kuullakseen häntä.

-- Minä olen, sanoi hän, vähää vaille viidenkymmenen vanha, minulla on
nainut poika, eikä minua vielä ikinä ole lyöty, mutta nyt tuo Jussi,
pisanaama, hankki minulle raipat, ja siitäkö minun tulisi vielä häntä
kumarrella! Kyllä tässä jo on kylliksi ... kyllä Jussi minua vielä
muistaa.

Kaapon ääni taas vapisi; hän ei voinut enää puhua, kääntyi selin ja
lähti ulos.

Oikeuspaikasta taloon oli kymmenen virstaa ja Iivana palasi myöhään
kotia. Vaimot olivat tulleet ulos tuvistaan karjaa vastaan ottamaan.
Iivana riisui hevosen, korjasi kapineensa ja astui tupaan. Tuvassa ei
ollut ketään. Nuori väki ei ollut vielä palannut pelloilta ja vaimot
olivat lehmäin kanssa. Iivana, tultuaan tupaan, istui penkille ja
rupesi miettimään. Hän muisti, kuinka tuomio Kaapolle julistettiin,
kuinka tämä vaaleni ja kääntyi selin. Hän rupesi arvelemaan, miltä
hänestä tuntuisi, jos hänet olisi tuomittu saamaan raippoja. Ja hänen
tuli sääli Kaapoa. Silloin hän kuuli, kuinka ukko uunilla rupesi
yskimään, kuinka se käänteli, laski jalkansa uunilta ja kiipesi alas.
Kiivettyään ukko töin tuskin pääsi rahille, johon hän istahti. Ukko oli
nääntymäisillään; kulkiessaan uunilta penkille, ryki rykimistään, sai
rintaansa viimein selväksi ja lausui:

-- Kuinkas kävi? tuomittiinko se?

Iivana sanoi:

-- Kaksikymmentä paria tuomittiin.

Ukko nyykäytti surullisesti päätään.

-- Pahasti sinä, Iivana, teit, sanoi hän; kovin pahasti. Enemmän
itseäsi vahingoitat, kuin häntä. Onko sinun siitä helpompi olla, että
hänet piiskataan?

-- Vasta paremmin varoo, sanoi Iivana.

-- Mitä hän sitten varoo? Onko hän mielestäsi pahemmin menetellyt kuin
sinä?

-- Eikö hän ole sitten kylliksi minua solvaissut? sanoi Iivana.
Olihan hän vähältä vaimonikin kuoliaaksi lyödä; nytkin hän uhkaa
murhapoltolla. Pitäisikö häntä siitä vielä kumarrella?

Ukko huokasi ja lausui:

-- Sinä, Iivana, käyt ja kuljet avaraa maailmaa, vaan minä vuosia jo
uunilla makailen; sen vuoksi sinä luulet, että sinä kaikki näet ja
etten minä mitään ymmärrä. Voi, poikaseni, sinä et näe mitään, sillä
viha on sokaissut silmäsi. Toisten viat ovat kyllä sinulla silmiesi
edessä, mutta omasi ovat selkäsi takana. Sinä sanot hänen menettelevän
pahoin: jos hän yksin tekisi pahaa, niin eipä sitten pahennusta
olisikaan. Eihän ihmisten keskinäinen pahennus yhdestä ihmisestä lähde.
Paha käy kahdesta. Sinä näet hänen pahuutensa, mutta et omaasi. Jos hän
yksin olisi ilkeä, vaan sinä hyvä, niin ilkeyttä ei olisi. Kukas repi
hänen partansa? Kuka rettuutti häntä käräjistä käräjiin? Ja sitten
vielä sinä ajat kaikki hänen syyksensä. Itse huonosti menettelet --
siinä syy kaikkeen pahaan. Niinkö me hänen isäukkonsa kanssa elimme?
Emmekö me elelleet kuin naapurit ainakin? Kun häneltä jauhot loppui,
tuli hänen vaimonsa meille: isä Tahvo! tarvitsisi jauhoja. Mene,
tyttäreni, aittaan, ota sieltä niin paljon, kuin tarvitset. Kun hänellä
ei osunnut olemaan ketään, joka olisi vienyt hevoset hakaan, sanoin
vaan: menes, Janne, vie hänen hevosensa. Jos minulla jostakin tuli
puute, kävin hänen luoksensa. Setä Sakari, sitä ja sitä tarvitsisin.
Ota vaan, isä Tahvo. Niin meillä elettiin ja helppo teidänkin oli sen
ohessa olla. Entäs nyt. Äsken kertoi se sotamies, kuin hiljan oli
meillä, Plevnan tappelusta. Nytpä teillä on vielä pahempi Plevna
kotona! Onko tämä ihmisten elämää enää? Johan tämä on julkeata syntiä.
Sinä olet isäntä talossasi, sinun tulee kaikista vastata. Kuinka sinä
opetat vaimoasi ja perhettäsi -- olemaan kuin koirat. Äskettäin tuo
pieni räkänokka Taraskakin kiroillen sadatteli Anni-tätiä ja äiti
nauroi sille. Onko sekin nyt laitaa? Sinunhan tulee kerran siitäkin
vastata. Ajattelepa vähän sieluparkaasikin. Niinkö sinun tulee
käyttäytyä? Sinä minulle sanan -- minä kaksi vastaan; sinä minua kerran
korvalle -- minä sinua kahdesti. Ei niin poikaseni; Kristus kävi
maailmassa ja toisin neuvoi hän meitä tyhmiä. Jos sinulle joku sanan
sanoo, sinun tulee vaijeta -- kyllä hänet omatuntonsa rankaisee. Näin
hän meitä, poikaseni, opetti: jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä
hänelle toinen, sanoen: lyö, jos minä sitä ansaitsen. Kyllähän hänet
omatuntonsa langettaa. Hän leppyy ja kuuntelee sinua. Niin hän meidän
käski tekemään, mutta ei kopeilemaan. Mitäs olet vaiti? Enkö minä puhu
totta?

Iivana vaan on vaiti ja kuuntelee.

Ukko alkoi taasen rykiä, sai töin tuskin rintansa selväksi ja rupesi
taasen puhumaan.

-- Luuletko Kristuksen meille huonoa opettaneen? Kaikessa hän vaan
meidän hyväämme tarkoitti. Ajattelepa maallista elämääsi: onko sinun
ollut huonompi tai parempi siitä asti, kun tämä Plevna taloosi tuli?
Laskepa, mitä olet hukannut käräjissä ja matkoissa ja ravintoloissa.
Poikasikin ovat jo kasvaneet aikamiehiksi, mikäpä sinun olisi eläessä;
sinun pitäisi rikastua, mutta sinä köyhdyt köyhtymistäsi. Ja mistä se
tulee? Kaikki vaan samasta syystä: ylpeydestäsi vaan. Sinun tulisi
väkinesi pellolla kyntää ja itse kylvää, mutta silloin vihamies ajaakin
sinua oikeuteen taikka jonkun nurkkakirjurin luo. Niin et ajoissa saa
kyntäneeksi etkä kylväneeksi, eikä maasi siis kasvakaan. Miksi
viimeinen kaurakaan ei onnistunut? Koska sinä kylvit? Kaupungista tulit
ja mitäs sieltä hyödyit? Itsellesi vaan vahinkoa hankit. Voi,
poikaseni, muista sinä asiasi, puuhaa poikinesi pellolla ja kodissa;
jos sinua joku solvaisee, niin anna Jumalan nimessä anteeksi; niin käy
asiatkin sinulle helpommiksi ja mielesikin on aina tuntuva niin
köykäiseltä.

Iivana vaan on vaiti.

-- Kuuleppas, Janne, mitä minä vanhempi sinulle nyt sanon. Pistäppä nyt
ruuna valjaisiin ja aja tuota päätä oikeuteen; päätä siellä kaikki
asiat ja aamulla mene Kaapon luokse. Sovi hänen kanssansa kauniisti ja
kutsu luoksesi; huomenna on pyhä (asia tapahtui Maarian päivän aikaan),
keitä teetä, osta puoli tuoppia viinaa ja huuhdo pois kaikki synnit,
niin ettei vast'edeskään mitään pahennusta olisi, ja lue laki
vaimollesi ja lapsillesi.

Iivana huokasi ja ajatteli itsekseen: kyllä ukko on oikeassa, ja hänen
sydämmensä lauhtui. Ei vaan tiedä kuinka asian alkaisi ja kuinka
sovinnon toimeen panisi.

Ja ukko alkoi taas puheensa ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa.

-- Mene, Janne, äläkä viivyttele; sammuta valkea kydössä, ennenkuin se
pääsee vauhtiin; sitten et sitä enää hallitsekaan.

Ukko tahtoi vieläkin jotakin sanoa, mutta ei saanut puhutuksi, kun akat
joutuivat tupaan, ja räkättivät kuin harakat. Niittenkin tietoon oli jo
tullut, että Kaapo oli tuomittu ruoskittavaksi ja kuinka hän oli
uhannut polttaa talon. Kaikki he jo tarkoin tunsivat ja omiansakin
olivat joukkoon jo panneet; jopa Kaapon akkain kanssa olivat ehtineet
aika lailla riidellä, ollessansa karjan haussa. He kertoivat kuinka
Kaapon miniä peloitteli tutkintotuomarilla. Tämä muka pitää Kaapon
puolta. Hän nyt kääntää koko asian toiselle tolalle; opettajakin jo
kirjoitti toisen valituskirjan Iivanaa vastaan; se lähetetään itse
keisarille ja siinä on mainittu kaikki asiat sekä sokkanaula että
peltojuttu, ja puolet tilaa lankeaa nyt heille. Iivana kuuli heidän
puheitaan, hänen sydämmensä taas kylmeni ja hän jätti koko sovinnon
teon sikseen.

Isännällä on aina talossa paljon tointa. Niinpä Iivanakaan ei ruvennut
pitemmältä kuulemaan akkain puheita, mutta nousi ja lähti tuvasta,
käydäkseen riihessä ja aitassa. Ennenkuin hän siellä sai tehtävänsä
toimitetuksi, oli aurinkokin jo laskenut ja väki palaili pellolta. Ne
olivat syysviljoja kylvämässä. Iivana meni heitä vastaan, tiedusteli
heidän töitään ja auttoi heitä kapineitten korjuussa, samalla asettaen
rikkinäiset länget syrjään korjattaviksi; tahtoipa vielä pistää aitan
alle seipäät, mutta kovin jo rupesi käymään pimeäksi. Iivana siis jätti
seipäät huomiseksi paikoilleen, heitti karjalle ruokaa, aukaisi portit
ja päästi Taraskan hevosineen raitiolle viemään hevoset yöksi metsään,
sitten taasen sulki portin ja asetti sen aluslaudan paikoilleen. "Nyt
syödä ja sitten maata", arveli Iivana, otti rikkinäiset länget
kainaloonsa ja meni tupaan; eikä hän enää muistanut Kaapoa, eikä isänsä
neuvoja. Juurikuin hän tarttui säppiin ja jo oli päässyt porstuaan,
kuulee hän aitan takaa naapurin käheällä äänellä haukkuvan jotakin.
"Mitä pirua siitäkin on", huusi Kaapo, "tappaa hänet pitäisi". Kaikki
entinen viha naapuriaan kohtaan pääsi Iivanassa taas täyteen voimaan.
Hän pysähtyi ja kuunteli kaiken aikaa kun Kaapo haukkui. Kun tämä oli
vaijennut, lähti Iivana tupaan; tuvassa oli jo valkea; nuorikko istui
rukkinsa ääressä, ämmä laittautui syömään illallista, vanhin poika
punoi pieksuja, toinen istui pöydän ääressä kirjoineen; Taraska
valmistelihe yöpaimeneen.

Tuvassa on kaikki hyvin ja hauskaa, kun vaan ei olisi tuota äkämää --
tuota ilkeätä naapuria.

Iivana tuli vihaisena tupaan, heitti kissan pois penkiltä ja torui
vaimot pahanpäiväisiksi siitä, että allas ei ollut paikoillaan. Ja
kovin kävi Iivanan mieli haikeaksi; hän istui pahalla mielellä
korjaamaan länkiä, eivätkä Kaapon uhkaukset oikeudessa lähde hänen
mielestään, semminkin kun hänen juuri kuuli käheällä äänellä huutavan
jostakin: "tappaa se pitäisi".

Ämmä asetti Taraskalle illallisen; tämä söi vähän, pani lyhyen turkin
päälleen, pukeutui kauhtanaan ja vyötti sen, otti leipää mukaansa ja
meni kadulle hevostensa luo.

Vanhin veli tahtoi saattaa häntä, mutta Iivana itse nousi ja lähti
portaille. Pihalla oli pilkko pimeä, taivas oli mennyt mustaan pilveen
ja tuulikin alkoi käydä. Iivana astui portailta alas, istutti poikansa
hevosen selkään, ajoi varsan menemään hänen jälkeensä ja sitten,
seisoen tähysti ja kuunteli, kuinka Taraska ajoi pitkin kylää, kuinka
hän yhtyi toisiin poikiin ja kuinka kaikki he kuuluvista katosivat.
Iivana seisoi seisomistaan portilla, eikä hänen mielestään lähde Kaapon
sanat: "varokoon vaan, ettei hänen pesänsä hänelle kuumemmaksi kävisi."

Ei suinkaan se itseänsäkään sääli, arveli Iivana. Nyt on kylmä aika ja
tuuli. Jos hän hiipii talojen takaa ja pistää valkean, niin mitä hänen
teki; polttaa pakana talon, ja minkä hänelle sitten voi. Jos hänet
saisi kiinni juuri siinä toimessa, niin ei hän sitten ainakaan
minnekkään pääsisi. Ja niin perehtyi tämä ajatus Iivanaan, ettei hän
mennytkään takaisin tupaan, vaan astui suoraan kadulle ja asettui
nurkan taa. "Annas kun käyn koko talon ympäri, kuka sen takaa". Ja
Iivana kulki hiljaisin askelin pitkin porttia. Juurikun hän oli päässyt
nurkan taa ja katsahtanut pitkin aitaa, näytti hänestä: ikäänkuin
toisessa nurkassa olisi jotakin liikahtanut, ensin tullut näkyviin ja
sitten taas piiloutunut nurkan taa. Iivana pysähtyi ja oli aivan
hiljaa, kuuntelee ja katsoo; kaikki oli aivan hiljaa, tuuli vaan
liikutteli lehtiä pensaassa ja katon olkia. Oli aivan pilkkosen pimeä;
mutta kuitenkin Iivanan silmät vallan hyvin jo oppivat eroittamaan
esineet pimeässäkin: hän näkee koko nurkan, auran ja katoksen. Siinä
hän seisoi aikansa ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään.

"Arvatenkin silmäni pettivät", arveli Iivana, "mutta kierränhän
kuitenkin talon" ja hän lähti hiipien, pitkin aidan vierustaa. Hän
kulkee hiljaa pieksuissaan niin ettei omiakaan askeleitaan kuule.
Päästyään nurkkaan asti, huomasi hän jotakin välähtävän toisessa
nurkassa auran luona ja taas peittyvän pimeään. Iivanan sydän oikein
sykähti kauhusta ja hän seisattui. Samassa leimahti samalla paikalla
kirkkaammin, niin että hän selvästi eroitti kyykkyisillään olevan
miehen, hattu päässä ja selin häneen; sillä oli kädessä olkia tukko
jota se sytytteli. Iivanan sydän rupesi niin ankarasti sykkimään, että
olisi luullut sen halkeavan; hän pingoitti kaikki hermonsa ja harppasi
suurilla askelilla. "Nyt et ainakaan pääse, itse teossa saan sinut nyt
kiinni."

Iivana ei ehtinyt kulkea montakaan askelta, kun äkkiä välähti kirkas
valo, mutta aivan toisessa paikassa; se ei ollut enää pieni valkea,
sillä leimahtaen oli katoksen olki syttynyt ja siitä valkia lähti
menemään katolle; Kaapo seisoi vieressä ja Iivana saattoi nähdä hänet
aivan selvään.

Kuin haukka leivon niskaan, syöksähti Iivana ontuvaan päin. -- Kyllä
minä sinut nyt kouristan, arveli hän, nyt et pääse mihinkään. Mutta
ontuva varmaankin kuuli askeleet, katsahti taakseen, ja kuinkahan
lieneekin päässyt hyppäämään, mutta niin luisti pitkin aitan sivua kuin
jänis.

-- Et nyt vain pääse, huusi Iivana, ja kiidätti hänen päälleen.

Juurikuin hän oli tarttumaisillansa Kaapon niskaan, riipasihe tämä irti
hänen käsistään; Iivana tarttui hänen takkinsa liepeeseen; lieve repesi
ja Iivana kaatui. Hän hypähti kohta taas pystyyn ja lähti huutaen
ajamaan takaa.

Mutta ennenkuin Iivana pääsi pystyyn oli jo Kaapo ehtinyt talonsa
ovelle, jossa Iivana saavutti hänet. Juurikuin hän oli taas
tarttumaisillaan häneen, sai hän sellaisen iskun päähänsä, ikäänkuin
kalliolla olisi päälakeen juntattu. Kaapo oli nimittäin pihastaan
temmannut tammisen seipään, ja kun Iivana syöksi häntä vastaan, oli hän
kaikin voimin iskenyt häntä sillä päähän.

Iivana pyörtyi, hänen silmänsä pimenivät ja hän kaatui tunnottomana
maahan. Kun hän taasen tuli tuntoonsa, Kaapoa ei enään näkynyt, mutta
hänen talonsa puolelta kuului ryske ja kolkko kohina, ja ylen ympäri
oli niin valoisaa kuin päivällä. Iivana kääntyi ja huomasi, että hänen
takimmainen liiterinsä oli täydessä liekissä; talonsivuinenkin liiteri
oli jo alkanut palaa ja tuuli ajoi tulen ja savun ja oljen palaset
asuintuvan päälle.

-- "Mitä tämä on, ystävät!" huusi Iivana, nosti kätensä ylös ja
läjähytti ne taas lanteihinsa. "Eihän minun olisi tarvinnut muuta kuin
temmata pois katoksesta ja polkea sammuksiin. Mitä tämä on? ystävät!"
kertoi hän. Hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä kulkustaan; hän
tahtoi juosta, mutta jalat eivät ottaneet liikkuakseen, käyden kiinni
toinen toiseensa. Hän astui hiljaa horjuen, vaan hengenahdistukselta ei
hän tahtonut päästä paikaltaan. Hän seisattui, hengähti ja lähti taas
menemään. Ennenkuin hän, kierrettyään liiterin, oli päässyt valkean
ääreen, oli sivuliiteri jo täydessä tulessa, tuvankin nurkka oli jo
syttynyt, portti jo paloi ja tuvasta hulmusi valkea, niin että pihaan
ei ollut enää menemistä. Kansaa oli suuri joukko koossa, mutta mistään
ei tässä ollut apua. Naapurit toivat kapineitaan ulos taloistaan ja
ajoivat karjaansa pois valkean tienoilta. Iivanan taion jälkeen syttyi
Kaapon talo; siitä kiihtyvä tuuli kiidätti valkean toiselle puolelle
katua. Niin paloi puoli kylää.

Iivanan talosta saatiin vaan ukko pelastetuksi ja muukin väki pelastui
töin tuskin, hypäten ulos alasti huoneistaan; kaikki muu jäi valkean
valtaan. Paitsi hevosia, jotka osuivat olemaan ha'assa, paloi kaikki
karja, kanatkin orsillaan paloivat; rattaat, aurat, harat, vaimoväen
arkut, vilja aitoissa, kaikki paloi puti puhtaaksi. Kaapon talosta
saatiin karja ajetuksi pellolle ja yhtä ja toista korjatuksi talteen.

Paloa kesti kauan, koko yö. Iivana seisoi vaan talonsa vieressä,
katseli sitä ja sanoi tuon tuostakin: "mitäs tämä on? Naapurit! Eihän
olisi tarvinnut kuin temmata ja polkea sammuksiin". Mutta kun tuvan
katto romahti, niin hän tunki keskelle valkeaa, tempasi palanneen
hirren ja alkoi raahata sitä pois. Vaimoväki näki hänet ja rupesi
kutsumaan häntä pois valkeasta, mutta hän kiskoi hirren hiiluksesta;
sitten hän tunkihe hakemaan toista, mutta horjahti ja kaatui valkeaan.
Silloin hänen poikansa tunki hänen jälkeensä ja kiskoi hänet sieltä
ulos. Iivana poltti partansa ja hiuksensa, paloivatpa vaatteet ja
kädetkin, mutta hän ei mitään tuntenut. "Hänen päänsä on surusta mennyt
sekaisin", sanoivat ihmiset. Palo rupesi vähenemään, mutta yhä vaan
seisoi Iivana vieressä ja hoki: "Hyvät naapurit! mitä tämä on? eihän
minun olisi tarvinnut muuta kuin temmaista pois". Päivän valjetessa
lähetti kylän vanhin poikansa hakemaan Iivanaa.

-- Janne setä, isäsi tekee kuolemaa ja käski sinua tulemaan
jäähyväisille.

Iivana oli unhottanut kokonaan isänsä eikä ymmärtänyt, mitä hänelle
sanottiin. -- Mikä isä? sanoi hän. Ketä hän kutsuu?

-- Sinua käski jäähyväisille; hän on meidän tuvassamme kuolemassa.
Lähde nyt, setä, sanoi poika ja veti häntä kädestä. Iivana lähti
seuraamaan poikaa.

Kun ukkoa nimittäin kannettiin tuvasta, oli valkea oljista lehahtanut
hänen päälleen ja polttanut hänet. Hänet vietiin kylänvanhimman taloon,
kylän toiseen päähän; tämä toinen äärimmäinen puoli kylää oli jäänyt
palamatta.

Kun Iivana tuli isänsä luo, oli tuvassa ainoastaan kylänvanhimman
ijäkäs vaimo ja lapset uunilla makailemassa. Kaikki muut olivat
tulipalossa. Iivanan isä makasi penkillä, kynttilä kädessä, ja katseli
oveen. Kun poika astui sisään, liikahti hän. Vanha emäntä lähestyi
häntä ja sanoi pojan tulleen. Hän käski kutsua poikansa lähemmäksi. Kun
Iivana oli tullut ukon viereen, lausui tämä:

-- Mitäs, Janne, minä sanoin sinulle? kuka poltti kylän?

-- Hän sen poltti, isäni, sanoi Iivana, minä tapasin hänen, kun hän oli
sytyttämässä. Minun aikanani hän pisti valkean kattoon. Minun ei olisi
tarvinnut muuta kun temmaista palava tukko katosta ja polkea se
sammuksiin, niin ei mitään vahinkoa olisi syntynyt.

-- Poikani, sanoi vanhus. Minun kuoloni on tullut ja kerran sinäkin
kuolet. Kenen syy tämä on?

Iivana vaan katsoi pitkään isäänsä ja oli vaiti eikä voinut mitään
sanoa.

-- Vastaa Jumalan edessä, kenen syy se on? Mitä minä sinulle sanoin?

Tässä vasta Iivana tuli tuntoonsa ja käsitti kaikki. Hänen äänensä
värisi, kun hän lausui: anna, isäni, minulle anteeksi, minä olen
rikkonut sekä sinua että Jumalaa vastaan.

Ukko liikutti käsiään, muutti kynttilän vasempaan käteensä, kurotteli
oikeaa otsaansa, tahtoen ristiä silmänsä, mutta hän ei jaksanut nostaa
kättänsä ja se jäi sikseen.

-- Kiitos olkoon Jumalan! Kiitos olkoon Sinun, taivaan Herra! sanoi hän
ja loi katseensa taas sivulle poikaansa.

-- Janne! kuules Janne!

-- Mitä, isäni?

-- Mitä sinun nyt tulee tehdä?

Iivana vaan itki.

-- En tiedä, isäni, sanoi hän, kuinka nyt olla ja elää?

Ukko sulki silmänsä, liikutteli huuliaan, ikäänkuin kootakseen
voimiaan, aukaisi taas silmänsä ja sanoi:

-- Kyllä te vielä tästä pystyyn pääsette. Jumalan avulla kyllä pääsette
elon alkuun ja toimeen tulette. Ukko vaikeni hetkeksi, hymyili sitten
ja lausui:

-- Varo vaan, poikani, ettes kellenkään puhu mitään. Vieras vika peitä,
niin Jumala kaksi sinulle anteeksi antaa. Ja ukko otti kynttilän
molempiin käsiinsä, painoi kätensä rintaansa, huokasi, oikaisihe ja
kuoli.

       *       *       *       *       *

Iivana ei ilmaissut Kaapoa, eikä kukaan saanut tietää, kuinka valkea
oli päässyt irti.

Ja Iivanan sydän leppyi; eikä Kaapo voinut ymmärtää, miksi Iivana ei
kellenkään ilmaissut häntä. Alussa Kaapo pelkäsi häntä, mutta sitten
tottui häneen. Miehet lakkasivat ensin riitelemästä ja sitten lakkasi
heidän kotoväkensäkin. Niin kauan kuin uusia taloja rakennettiin,
asuivat molemmat perheet samassa talossa, ja kun kylä sitten taas
saatiin kuntoon ja talot asetetuiksi kauemmaksi toisistaan, jäivät
Kaapo ja Iivana naapuruksiksi samaan pesään.

Ja niin elivät Iivana ja Kaapo kuni naapurit ainakin, niinkuin heidän
isänsäkin olivat elelleet. Ja aina muistaa Iivana Schtscherbakoff
isänsä neuvoa ja Jumalan käskyä, että valkea on alussa sammutettava.

Ja jos joku tekee hänelle pahaa, niin ei hän koita sitä sille kostaa,
vaan kokee kääntää asiaa parhaaseen päin; ja jos joku sanoo hänelle
pahan sanan, niin ei hän suinkaan koeta keksiä kahta katkerampaa
vastausta, vaan neuvoo toista, ettei hänen niin pahasti pitäisi
puhuman; ja niin hän vaimomäkeäkin ja lapsiansakin neuvoo tekemään. Ja
niin parani Iivanan olo ja elo ja hän rupesi voimaan entistänsä
paremmin.




IV.

KYNTTILÄ.


Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä
sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan. (Matth. V: 38, 39).

       *       *       *       *       *

Asia tapahtui herrain vallan aikaan. Olihan niitä herroja jos
jonkinlaisia. Olihan niitä sellaisia, jotka muistivat kuolemaansa ja
Jumalaansa ja pitivät väliä ihmisistä; olihan niitä koiriakin, vaikka
maatkoot hekin nyt rauhassa. Mutta pahimmat päälliköt olivat ne, kuin
orjista otettiin. Tietäähän sen, kun loasta linnaan pääsivät! Ne ne
vasta elämän katkeraksi tekivät.

Niinpä erääseen herraskartanoon saatiin kerran sellainen vouti.
Talonpoikain täytyi olla päivätöissä kartanossa. Maata oli kyllin kyllä
ja hyvää maata olikin, sekä vettä että niittyä ja metsää. Kaikkia lajia
olisi kaikille riittänyt, niin hovin herralle kuin talonpojillekin;
mutta herra oli asettanut voudiksensa yhden alustalaisistansa toisesta
perintötalosta.

Vouti keinotteli itselleen kaiken vallan ja rupesi kiristämään
talonpoikia. Hän oli perheellinen mies, ja kaksi tytärtäkin oli hänellä
jo naimisissa ja rahaakin oli hän jo koonnut aikalailla; kyllä hänen
olisi kelvannut elää ilman mitään pahennusta, mutta kun oli niin kade,
niin sai paha hänet valtaansa. Asia alkoi siitä, että hän pakotti
miehiä yli määrän päivätöihin. Hän oli perustanut tiilitehtaan ja siinä
oli hän työllä tappaa sekä miehet että vaimot, tiiliä hyvin
saadaksensa. Miehet kävivät Moskovassakin isännälle valittamassa, mutta
eipä siitä mitään lähtenyt. Tyhjin toimin lähetti isäntä heidät
takaisin ja jätti voudin virkaansa. Vouti sai tietää miesten käyneen
valittamassa ja rupesi heille siitä kostamaan. Talonpoikain tila kävi
aina vaan tukalammaksi. Heidänkin keskuuteensa ilmestyi viekasta väkeä;
ne rupesivat voudille panettelemaan veljiään ja parjaamaan
kyläläisiään. Ja niin kaikki meni nurin narin ja vouti kävi vaan
entistä ilkeämmäksi.

Tila paheni pahenemistaan ja viimein päästiin niin pitkälle, että kansa
rupesi pelkäämään voutia kuin villiä petoa. Kun hän osui ajamaan kylän
läpi, riensivät kaikki häntä pakoon kuin sutta, ja kukin kätkeytyi
minne suinkin vaan pääsi, välttääksensä joutumasta hänen näkyviinsä.
Vouti kyllä näki sen ja julmistui siitä entistä enemmän. Sekä ruoskalla
että työllä kiusasi hän kansaa ja paljon tuskaa sai kyläkunta häneltä
kärsiä.

Tapahtuihan sitä semmoistakin väliin, että sellaisia julmureita
toimitettiin tieltä pois; siitäkin rupesivat miehet puhelemaan. Kun
osuivat yhteen jossakin syrjäisemmässä paikassa, sanoi rohkeampi muita:
kauanko me kärsimme tuota julmaa miestä? Vaikkapa sen kanssa yhdessä
hukkuisikin, -- ei liene synti tappaa sellaista.

Kokoontuivatpa kerran miehet metsään pääsijäisen edellä: vouti oli
lähettänyt raivaamaan hovin metsää. He kokoontuivat yhteen päivällisen
aikaan ja alkoivat puhella:

-- Kuinkas me nyt voimme elää? sanoivat he. Hävittäähän se meidät
juurta jaksain. Onhan se uuvuttanut meidät työllä aivan näännyksiin; ei
yöllä eikä päivällä ole rauhaa, ei meille eikä vaimoillemme. Ja jos
pieninkään asia ei ole hänen mieltänsä myöten, niin käy hän kohta
kiinni kuin takiainen ja ruoskii. Simokin kuoli hänen ruoskimisestaan;
Anteron kiusasi kuoliaaksi kopissaan. Mitä me hänestä enää odotamme? Kun
se nyt illalla ajaa tänne ja alkaa taas torata, kiskaistaan se hevosen
seljästä alas, hotaistaan kerran kirveellä päähän, niin sillä siitä
pääsee. Kuopataan se sitten johonkin kuin koira ja peitetään koko asia.
Siitä vaan meidän täytyy vankasti sopia, että kaikki olemme yksistä
puolin, emmekä ilmaise toisiamme.

Niin puhui Vasili Minajeff. Hän oli enemmän muita vihoissaan voudille.
Tämä piiskasi häntä joka viikko ja oli ottanut häneltä vaimonsakin pois
palvelijaksi kyökkiinsä.

Niin miehet arvelivat, kun illan suussa vouti saapuikin. Hän tuli
ratsain ja kohta nosti toran siitä, etteivät he kaataneet puita hänen
mielensä mukaan.

Kaadettujen puitten joukosta hän löysi lehmuksen.

-- Enhän minä käskenyt teitä lehmuksia kaatamaan, huusi hän. Kuka sen
kaasi? Sanokaa heti, muutoin ruoskin kaikki!

Hän rupesi tutkimaan, kenen rivissä lehmus oli. Nähtiin, että se oli
Martin rivissä. Vouti hakkasi Martin kasvot veriin, vetelipä
piiskallaan muutaman kerran Vasiliakin siitä, että hänen kasansa oli
niin pieni, ja ratsasti kotiin.

Iltasilla miehet taas yhtyivät ja alkoivat puhella. Vasili lausui:

-- Voi veikkoset! varpusia te olette, ettekä miehiä; "ollaan yksistä
puolin", mutta kun tointa tarvitaan, niin silloin kaikki katon alle
piiloon. Niinpä kerran varpusetkin varustautuivat haukkaa vastaan: "ei
paeta, ei paeta, mennään miehissä, mennään miehissä!" Mutta kun haukka
lenti kohti, niin kaikki pensaisiin piiloon. Haukka veikin, minkä mieli
ja lenti sen kanssa tiehensä. Varpuset pyrähtivät pensaistaan: tiu tiu
tiu tiu! -- Yksi on joukosta pois. "Kuka on joukosta pois? Jussi. Vai
niin! Mitäpä siitä? Eipä se parempaa ansainnutkaan". Niin olette tekin,
yksistä puolin! Hyvinpä te olettekin yksistä puolin. Kun hän iski
Marttiin, oisitte käyneet kaikki käsiksi ja tehneet leikistä lopun. Sen
sijaan kyllä hoetaan: yksistä puolin, yksistä puolin, kaikki vaan
miehissä vastaan, mutta kun lähätti, niin kaikki pensaisiin lehahti.

Niin ruvettiin puhumaan useammin ja useammin ja viimein miehet
todellakin varustautuivat ottamaan voutia hengiltä pois. Piinaviikolla
vouti ilmoitti miehille, että heidän pääsijäisenä piti varustautua
kyntämään hovin kaurapeltoa. Tämä tuntui miehistä sangen katkeralta ja
he kokoontuivat edellisellä viikolla Vasilin luo takapihalle
neuvottelemaan:

-- Kun hän on näin Jumalan unhoittanut, sanoivat he, ja todellakin
tahtoo sellaista syntiä saada aikaan, niin täytyy se todellakin tappaa,
vaikkapa itsekin siinä hukkuisimme.

Saapuipa heidän luoksensa myöskin Pietari Mihejeff. Tuo Pietari oli
hiljainen mies, eikä yhtynyt muitten miesten tuumiin. Hän tuli heidän
kokoukseensa ja, kuultuaan heidän aikeensa, lausui:

-- Kovin suurta syntiä oijotte te nyt, veljeni, tehdä. Ankara asia on
saattaa sielunsa kadotukseen. Kyllä aina on helppo ottaa toisen henki,
mutta kuinkas oman sielun silloin käypi? Jos hän tekee pahoin, niin
kyllä hän sen edestänsä löytää. Meidän tulee, veljeni, kärsiä.

Vasili suuttui tästä puheesta.

-- Sinä nyt sait päähäsi ja jauhat aina samaa: synti on tappaa ihmistä!
Kyllähän se nyt on meillekin tiettyä, että miestappo on suuri synti.
Mutta, synti vaan on tappaa hyvää ihmistä, mutta sellaisen koiran
käskee Jumalakin hengiltä ottaa. Pitäähän raivoisa koirakin tappaa, kun
ihmisten etu vaatii. Jollemme häntä tapa, teemme suuremman synnin.
Kuinka monta ihmistä hän onkaan turmellut? Jos me tästä joudumme
kärsimään, niin kärsimme muitten edestä. Ihmiset ovat meille siitä
kiitollisia. Mutta jos me rupeamme tässä kyynelöimään, niin saattaa hän
meidät kaikki häviöön. Turhia sinä, Pietari, tässä toimitat. Mitäs
luulet? Onko se pienempi synti, että Vapahtajan juhlapäivänä kaikki
menemme työhön? Ethän sinä itsekään mene.

Tähän vastasi Pietari:

-- Miksipä en menisi? Kun lähetetään kyntämään, niin menen. Enhän
itselleni tee työtä. Kyllä Jumala tietää, kenen syy on, kunhan me vaan
emme Häntä unhota. En minä tässä, veliseni, omiani latele. Jos meidän
olisi käsketty pahaa pahalla poistamaan, niin se olisi lausuttu Jumalan
laissa; mutta toisin se meitä opettaa. Kun sinä rupeet pahaa pahoin
häätämään, niin paha siirtyy sinuun. Eipä ole mikään vaikea asia tappaa
ihminen! mutta veri tarttuu sieluun. Tappaessasi ihmisen, saastutat
sielusi sen verellä. Sinä luulet, että, tappaessasi huonon ihmisen,
sinä poistit pahuuden; mutta tiedä, että sinä silloin annoit sijaa
sinussasi paljon suuremmalle pahuudelle. Ole nöyrä onnettomuudessa,
niin onnettomuuskin nöyrtyy.

Niin eivät miehet saaneet sopineeksi. Heidän ajatuksensa kävivät
kahtaalle: toiset olivat taipuvaiset Vasilin tuumaan, toiset taasen
hyväksyivät Pietarin neuvon, ettei pitäisi puuttua pahaan, mutta
kärsiä.

Ensimmäisen juhlapäivän viettivät miehet rauhassa, mutta illalla saapui
kylänvanhin hovista miehineen ja toi sanan että vouti oli antanut
käskyn miehille, jonka mukaan kaikkien piti huomenna saapua kaurapellon
kyntöön. Vanhin kävi koko kylän talosta taloon, ilmoittaen kaikille
kyntökäskyn, ja määräsi kullekin, mihin oli mentävä, kenen joen
toiselle puolelle ja kenen taasen maantien varrelle. Miehet itkeä
nytystivät, mutta eivät tohtineet panna vastaan; aamulla lähtivät
auroineen ja alkoivat kyntää. Huomenkellot kutsuivat kansaa Jumalan
palvelukseen, kaikkialla vietettiin juhlaa, -- mutta sen kylän miehet
kyntivät.

Vouti Mihaila Semionovitsch nousi myöhään ja lähti tarkastelemaan
talouttaan. Hänen kotiväkensä oli siivonnut ja pukenut itsensä: hänen
vaimonsa ja tyttärensä, joka ollen leski oli tullut heille viettämään
juhlapäiviä; renki oli valjastanut hevosen, he olivat ajaneet kirkkoon
ja palanneet sieltä; piika oli tuonut teekeittiön pöydälle ja vouti cli
istunut pöytään juomaan teetä. Juotuaan teetä, sytytti hän piippunsa ja
kutsui kylänvanhimman luoksensa.

-- Kuinkas kävi? kysyi hän, toimititko miehet kyntöön?

-- Toimitin, Mihaila Semionovitsch.

-- Ovatko kaikki pellolla?

-- Kaikki ovat, itse asetin heidät paikoilleen.

-- Mitäs siitä, jos asetitkin, mutta kyntävätkö ne? Ota sinä hevonen ja
mene katsomaan niitä ja sano, että minä itse tulen iltapäivällä
katsomaan ja silloin pitää olla kynnettynä tynnyrin ala kahta auraa
päälle ja vieläpä hyvin kynnetty. Jos vaan tapaan vilppiä, niin en
välitä yhtään, jos onkin juhla.

-- Kyllä toimitan, vastasi kylänvanhin nöyrästi.

Kylänvanhin oli lähtemäisillään, mutta vouti palautti hänet. Hän tahtoi
hänelle jotakin vielä sanoa, mutta ei vaan saa sitä sanotuksi, kun ei
oikein käsitä, kuinka sen ilmoittaisi. Vähän aikaa nolona vaijettuaan,
sanoi hän viimein;

-- Sen ohessa voisit vielä kuunnella, mitä ne roistot minusta puhuvat.
Pane mieleesi, mitä ne sanovat, kuka minua haukkuu, ja kerro sitten
minulle kaikki. Kyllä minä ne roistot tunnen; eivät ne viitsisi tehdä
työtä, mieluummin vaan hautoisivat kylkiään ja laiskottelisivat. Syödä
kuin elukat ja joutelehtia, sitä ne kyllä rakastavat, mutta sitä eivät
ajattele, että, kun kyntö myöhästyy, niin kylvökin jää. Sinä siis
kuuntele tarkoin heidän puheensa ja kerro minulle, mitä kukin sanoo.
Minä tahdon sen tietää. Mene nyt ja varo vaan, että kerrot kaikki, etkä
salaa mitään.

Mies kääntyi, lähti ulos, istui hevosen selkään ja ajoi pellolle.

Voudin vaimo osui kuulemaan miehen puheen, tuli hänen luoksensa ja
alkoi häntä pyytää. Hän oli hiljainen ja hyväsydämminen nainen; missä
hän suinkin saattoi hillitsi hän mieltänsä ja piti talonpoikain puolta.

Nytkin hän lähestyi miestänsä jo rupesi pyytämään:

-- Mikkoseni, ystäväni, sanoi hän, päivän merkityksen vuoksi,
Vapahtajan juhlan takia älä sinä tee syntiä, vaan päästä Jumalan nimeen
miehet työstä.

Vouti ei ottanut korviinsa vaimonsa puhetta, nauroi vaan häntä ja
sanoi:

-- Tuntuuko siltä, ettei piiska ole pitkään aikaan selkääsi sivellyt,
kun niin rohkeaksi rupeat, ettäs sekaannut vieraisiin asioihin?

-- Mikkoseni, hyvä ystäväni, minä näin sinusta niin pahaa unta; tottele
sinä minua ja päästä miehet pois.

-- Kyllä kai se niin on, kuin minä sanoin, vastasi vouti pilkallisesti;
varmaankin olet syönyt itsesi niin lihavaksi, ettet luule piiskankaan
enää tuntuvan. Varo!

Vouti suuttui, tokaisi vaimoaan tulisella piipunpesällä hampaisiin,
ajoi hänet pois luotaan, käskien tuoda ruokaa.

Sitten Mihaila Semionovitsch söi piirasta, kaalia ja sianlihaa,
paistettua porsasta, maitovelliä, joi kirsikkaviiniä ja lopuksi
haukkasi makeata piirakaista; sitten hän kutsui piian, asetti sen
soittelemaan lauluja, itse otti kitaran ja näppähytteli sitä.

Niin istui Mihaila Semionovitsch hyvällä mielellä, röyhkäisi aina
väliin, näppäili kieliä ja naureskeli piian kanssa. Kylänvanhin tuli
huoneesen, kumarsi ja rupesi kertomaan, mitä hän oli pellolla nähnyt.

-- Noh, kyntävätkö ne? pääsevätkö ne päähän?

-- Jo ovat yli puolen kyntäneet.

-- Eivätkö ne vaan tee vilppiä?

-- En luule, hyvin ne kyntävät, sillä kovasti näkyvät pelkäävän.

-- Onkos maa hyvin muokattu?

-- Kyllä se on pehmeä, murenee kuin valmu.

Vouti oli hetken aikaa vaiti.

-- Entäs mitä ne minusta puhuvat, haukkuvatko?

Kylänvanhimman ei tehnyt mieli siihen vastata, mutta vouti käski
kertomaan kaikki sanasta sanaan.

-- Sano vaan kaikki; eiväthän ne ole sinun sanojasi, vaan heidän. Jos
puhut totta, niin minä sinut palkitsen, mutta jos salaat, niin syytä
itseäsi -- ruoskaa saat. Hei, Kaisa, annas hänelle lasi viinaa
rohkaistukseksi.

Piika toi lasin, ojentaen sen kylänvanhimmalle. Tämä joi voudin
terveydeksi, pyyhki suunsa ja alkoi kertoa. "Sama se", arveli hän,
"eihän se minun vikani ole, ettei häntä kiitetä; sanon vaan totuuden,
kun hän käskee." Ja hän rohkaisi mielensä ja lausui:

-- Ne nurisevat, Mihaila Semionovitsch, kovin nurisevat.

-- Mutta mitä ne sanovat? Kerroppas nyt.

-- Sitä ne vaan sanovat, ettei hän usko Jumalaan.

Vouti naurahti.

-- Kuka sitä sanoi? kysyi hän.

-- Kaikki ne sitä hokivat. Sanovat hänen liittäytyneen paholaiseen.

Vouti vaan nauroi.

-- Se on kaikki hyvä, sanoi hän, mutta kerro sinä juurta jaksain, mitä
kukin sanoi. Mitä Vasili sanoi?

Kylänvanhin ei olisi ruvennut mielellään ilmaisemaan kumppaneitaan,
mutta Vasiliin oli hänellä jo kauan vanhaa vihaa.

-- Vasili haukkui kaikista pahimmin, sanoi hän.

-- Mutta sano sinä, mitä hän sanoi.

-- Se on niin kauheata sanoa. Hän sanoo: "Se mies ei pääse hautaan
ilman väkivaltaista kuolemaa."

-- Sepä vasta aika poikaa on, vastasi vouti. Miksi hän siis ei ota
minua hengiltä? Ei taida kädet ulottua? Hyvä vaan, Vasili, kyllä minä
vielä sinun tilille vaadin. Mitäs se Timo koira sitten sanoo?

-- Kaikki ne vaan pahaa puhuvat.

-- No, mitä ne sitten sanovat?

-- Ikävähän tuota on ruveta kertomaan.

-- Mitä sinä ikävästä, kerro rohkeasti vaan.

-- Sanovathan vaan: jospa siltä maha repiäisi ja sappi vuotaisi.

Vouti ihastui sanomattomasti, oikein rähähti nauramaan.

-- Katsotaanpa vaan, kenenkä - sappi tässä ensin vuotaa. Kukas sen
sanoi? Timoko?

-- Eipä sitä kukaan hyvää puhunut, kaikki vaan haukkuvat ja uhkaavat.

-- Entäs Pekka Mihejeff? mitä hän sanoo? Kai sekin nahjus haukkuu.

-- Ei, Mihaila Semionovitsch, Pietari ei hauku.

-- Mitäs se sitten tekee?

-- Hän on ainoa kaikista miehistä, joka ei sano mitään. Ja kovin hän on
kummallinen mies. Minä kummastelin häntä tavattomasti, Mihaila
Semionovitsch.

-- Kuinka niin?

-- Kaikki miehet kummastelivat hänen käytöstään.

-- Mitäs se sitten teki?

-- No se nyt on niin ihmeellistä. Kun minä ajoin hänen luoksensa, oli
hän kyntämässä kokosarkaa yläpäässä. Kun minä lähestyin häntä, kuulin
jonkun laulavan niin hienosti, niin kauniisti, ja auran aisain välistä
välkkyi jotakin.

-- Entäs sitten?

-- Niin se välkkyi kuin valkea. Kun ajoin lähelle, niin huomasin, että
hän oli kiinnittänyt auraansa viiden kopeekan vahakynttilän; se paloi
vaan, eikä sitä tuulikaan sammuttanut. Itse hän käveli uudessa
paidassaan auran jälessä, kynti ja lauloi pyhiä virsiä. Hän kääntelee
ja pudistelee auraansa, eikä kynttilä vaan sammu. Minunkin aikana hän
pudisti auraansa, käänsi sen kieltä, järjesti sen, eikä kynttilä vaan
sammu, palaa vaan palamistaan.

-- Mitä hän sitten sanoi? kysyi vouti.

-- Ei se sanonut mitään, mutta nähtyään minut antoi minun suuta ja
rupesi taas laulamaan. [Kun venäläiset pääsiäisenä tapaavat toisensa,
suutelevat he toisiansa, sanoen: Kristus on noussut kuolleista.
Suoment. muistutus.]

-- Mitä sinä puhuit hänelle?

-- En minä puhunut mitään, mutta siihen tulivat toiset miehet ja
rupesivat nauramaan häntä: nyt ei Mihejeff ikinään ehdi rukouksillaan
poistaa sitä syntiä, että hän pääsijäisenä kynti.

-- Mitä hän siihen sanoi?

-- Hän vastasi vaan: maassa rauha, ihmisille hyvä tahto. -- Sitten hän
taas tarttui auraansa, pani hevosen liikkeelle ja alkoi laulaa vienolla
äänellä; ja kynttilä se paloi sammumatta.

Vouti lakkasi nauramasta, pani pois kitaransa, laski päänsä rinnalleen
ja alkoi ajatella.

Niin hän istui jonkun aikaa, sitten ajoi piikansa pois ja käski
kylänvanhimman mennä tiehensä; itse hän meni uutimen taa ja heittäytyi
vuoteelle; siellä hän ensin huokaili, mutta sitten rupesi voihkamaan
aivan kuin kitisevä viljakuorma. Hänen vaimonsa tuli hänen luoksensa ja
rupesi häneltä kyselemään, hän ei vastannut hänen kysymyksiinsä,
sanoihan vaan:

-- Nyt hän voitti minut. Nyt se kerran sattui minuunkin.

Vaimo rupesi häntä lohduttelemaan:

-- Aja sinä nyt pellolle ja päästä heidät vapaaksi. Ehkäpä sitten
haihtuu. Oletpa tehnyt paljon suurempaakin maailmassa, etkä ole
peljännyt; mitäs tuosta nyt noin säikähdät?

-- Minä olen hukassa, valitti mies, hän on voittanut minut.

Vaimo tiuskasi hänelle:

-- Mitä siinä nyt jauhat sitä samaa: "hän on: voittanut minut, hän on
voittanut minut." Aja sinä pellolle ja päästä miehet vapaaksi, niin on
kaikki taas hyvin. Lähde nyt heti, minä käsken satuloida hevosen.

Hevonen tuotiin, ja vaimo sai miehensä lähtemään pellolle päästämään
talonpoikia työstä.

Vouti istui hevosen selkään ja ajoi pellolle. Hänen tultua kylän
rajalle, aukaisi eräs vaimo hänelle portit, ja hän ajoi kylään. Heti
kun kyläläiset näkivät voutinsa, riensivät he kaikki häntä karkuun,
toiset taloon, toiset talon taakse, toiset taasen tarhoihinsa.

Vouti ajoi koko kylän lävitse ja lähestyi kylän vastaista porttia.
Portti oli kiinni, eikä hän itse voinut sitä hevosen seljästä aukaista.
Hän huusi huutamistaan aukaisijaa, mutta ei kukaan tullut. Viimein hän
kiipesi hevosensa seljästä, aukaisi portin ja alkoi sen sisäpuolella
taas nousta hevosen selkään. Hän oli asettanut jalkansa jalustimeen,
nousi pystyyn, ja aikoi heittäytyä satulaan, kun samalla hevonen
peljästyi sikaa ja syöksyi pisteaitaa kohden; mutta miehen pää olikin
täynnä, eikä hän osannutkaan satulaan, vaan kaatui mahalleeen
pisteaidan piikkiin. Aidassa olikin vaan yksi piikki, joka oli muita
korkeampi ja teräväkärki. Ja hänen vatsansa osuikin juuri tähän
piikkiin. Siinä hän puhkaisi vatsansa ja kaatui maahan.

Miehet tulivat kynnöstä; mutta kun saapuivat portille, hevoset
hirnuivat, eivätkä tahdo kulkea läpi. Miehet rupesivat tarkastamaan ja
huomasivat maassa voudin, kädet levällään ja silmät seljällään;
sisälmykset olivat vuotaneet maahan ja veri oli muodostunut lammikoksi
-- maakaan ei ollut huolinut sitä sisäänsä imeä.

Miehet peljästyivät ja veivät hevosensa takaperin paikan ohi; Pietari
Mihejeff vaan astui hevosensa seljästä ja lähestyi voutia; kun huomasi
hänen jo kuolleeksi, sulki hän hänen silmänsä, hankki rattaat, kiskoi
poikansa avulla ruumiin arkkuun ja vei sen kartanoon.

Kun kartanon herra sai tietää, kuinka asian laita oli, päästi hän,
pahaa korjatakseen, talonpojat vapaiksi, tehden heidät vaan
veronalaisiksi.

Ja silloin miehet ymmärsivät, että Jumalan voima ei ole pahassa, vaan
hyvässä.




V.

ENSIMMÄINEN VIINANPOLTTAJA.


Köyhä talonpoika läksi pellolleen kyntämään. Hän ei ollut syönyt
aamiaista ja otti sentähden palasen leipää kanssansa. Käännettyään
auran vaolle pisti hän leipäpalansa piiloon pensaan alle ja levitti
viittansa päälle.

Väsyipä viimein hevonen ja talonpojalle tuli nälkä. Hän riisui hevosen,
päästi sen syömään ja meni itsekin viittansa luo päivälliselle. Hän
nosti viittaa, vaan leipäpala oli poissa! Hän etsii, etsii, kääntelee
viittaa ja pudistelee, mutta ei mitään leipäpalaa näy.

Talonpoika ihmettelee.

"No, sepä oli kummallista", ajatteli hän. "Enhän minä ole nähnyt tästä
kenenkään kulkevan ohi ja joku on kuitenkin ottanut minun leipäni!"

Leivänottaja oli pikku piru, joka oli sen varastanut talonpojan ollessa
työssään. Ja sitten hän oli istuutunut pensaan taa kuuntelemaan, miten
talonpoika oli kiukustuva, kiroava ja mainitseva perkeleen nimeä.

Talonpoika ei ollut hyvillään.

"Mutta joutamia!" ajatteli hän, "enhän minä siitä vielä nälkään kuole.
Ken leivän otti, hän ehkä tarvitsi sitä paremmin; no, voikoon hän siitä
hyvin, syököön onnekseen!"

Talonpoika astui kaivolle, joi vettä ja lepäsi vähän aikaa. Sitte hän
valjasti taas hevosensa auran eteen ja alkoi kyntää.

Pikku piru raivostui, ett'ei saanut houkutelluksi talonpoikaa syntiin.
Hän läksi pääpirulta kysymään neuvoa ja kertoi hänelle ottaneensa
leipäpalan talonpojalta, mutta hän ei ollut siitä pahastunut, vaan
päinvastoin sanonut: "syököön onnekseen!"

Pääpiru, niin, hän suuttui.

"Jos talonpoika", sanoi hän, "pääsi eheänä tästä paulasta, niin on se
sinun oma vikasi, ett'et tehnyt velvollisuuttasi. Sinä et ole osannut
käsitellä asiaa oikealla tavalla. Jos annetaan talonpoikain", sanoi
pääpiru, "ja vielä heidän naisväkensäkin tällä tavalla itseämme
uhoitella, niin tulee pian ihan mahdottomaksi tulla enää toimeen. Tästä
pitää tulla kerrassaan loppu. Mene takaisin sen talonpojan luo ja
ansaitse leipäsi, ennenkuin voit vaatia sitä syödäksesi. Ell'et kolmeen
vuoteen saa talonpoikaa lannistumaan, niin pistän minä sinut
vihkiveteen!"

Pikku piru vallan kauhistui.

Hän riensi täyttä vauhtia jälleen maan päälle ja mietiskeli kauankin,
miten voisi korjata laiminlyöntinsä. Ja kyllikseen mietiskeltyään pikku
piru viimeinkin keksi keinon.

Hän muuttui kelpo rengin haahmoon ja meni palvelukseen talonpojalle.
Tietäen edeltäkäsin, että oli tuleva kuiva kesä, alkoi hän houkutella
isäntäänsä kylvämään suomaahan. Talonpoika teki rengin neuvon mukaan ja
kylvi suomaahan.

Muilta talonpojilta laiho kaikki paloi kuumuudesta, mutta köyhän
talonpojan laiho kasvoi pitkäksi ja tiheäksi. Hänellä oli kylliksi
syömistä tulevaan elonaikaan asti ja vielä sittenkin oli hänellä paljo
leipää jäljellä.

Toisena kesänä houkutteli renki talonpojan kylvämään viljansa
korkeimmille paikoille, ja sateinenpa se kesä olikin.

Muilta paneutui vilja lakoon ja mätäni eikä ruvennut kypsymään, mutta
tämä köyhä talonpoika korjasi yläisiltä pelloiltaan taaskin oiva kasan
viljaa. Ja hän sai niin paljon, ett'ei hän enää tiennyt mitä tehdä
kaikella viljallansa.

Silloin renki opetti talonpojan polttamaan siitä viinaa, joi itse ja
houkutteli muutkin juomaan.

Ja sitte pikku piru läksi pääpirun luo ja kerskasi nyt ansainneensa
leipänsä, mutta pääpiru tahtoi omin silmin nähdä asian.

Tultuaan talonpojan luo, näki hän hänet kutsuneen luoksensa seudun
etevimmät talonpojat ja tarjoavan heille kaikille viinaa. Emäntä itse
kaatoi heille, mutta astuessaan pöydän ohi sattui hän sysäämään pöydän
nurkkaa ja kaatamaan yhden lasin.

Talonpoika pahastui ja ryhtyi riitelemään vaimollensa.

"Onko koskaan nähty", sanoi hän, "tuollaista perhanan löntystä?
Luuletko sitä pesuvedeksi, kun sitä noin huolimattomasti kaatelet
lattialle".

Pikku piru sysäsi kyynyspäällään pääpirua.

"Kuuleppas vain", sanoi hän. "Saammepahan nähdä, jättäisikö hän nyt
nostamatta melua leipapalasta."

Riideltyään kyllikseen vaimollensa, kaateli talonpoika itse laseihin ja
kaikki pöydän ympärillä istujat joivat. Tulipa siihen köyhä talonpoika
kutsumatta, tervehti ja kävi istumaan. Nähdessään muiden juovan viinaa
olisi hänkin mielellään juonut pisaraisen lämpimiksensä. Mutta hän,
köyhä talonpoika, sai vain istua ja nieleksi sylkeänsä koko ajan.
Isäntä ei tahtonut tarjota hänelle ryyppyä, hän vain käveli muristen:

"Onko minulla sitä muka niin liiaksi, että voisin juottaa kelle hyvänsä
mieronkiertäjälle?"

Se oli pääpirulle mieleen. Ja pikku piru ylvästellen sanoi:

"Ei siinä vielä kaikki ole. Odotahan, kyllä vielä tulee parempaa."

Juotuaan viinaa kotvasen alkoivat vieraat ja isäntä imarrella ja
kiitellä toinen toistansa ja lausua toisilleen kohteliaisuuksia, ja
heidän sanansa olivat imelät kuin hunaja.

Pääpiru vain kuuntelemistaan kuunteli ja kiitteli pikku pirua.

"Jos sinun juomasi", sanoi hän, "on tehnyt heidät teeskentelijöiksi,
jotka pettävät toinen toistaan, niin ovat he meidän vallassamme".

"Odotahan, kyllä vielä tulee parempaa!" sanoi pikku piru kuin ennenkin.
"Kunhan he saavat vielä pienenkään lasin lisäksi. Nyt he ovat kuin
ketut, jotka lirkuttelevat häntiänsä toisilleen ja koettavat toinen
toistansa pettää, mutta vähän ajan kuluttua saat nähdä että he ovat
kuin raatelevaiset sudet."

Talonpojat joivat vielä lasin ja ryhtyivät heti kirkumaan ja
kiroilemaan. Hunajaisten kohteliaisuuksien sijaan rupesivat he
haukkumaan ja nimittelemään toisiansa, tulivat raivoisiksi ja ryhtyivät
tappelemaan. Isäntä, joka antautui rymäkkää asettamaan, sai hyvän
osansa iskuista.

Pääpiru, hän vain katseli ja iloitsi.

"Niinhän tämä käy kuin rasvattu!" sanoi hän.

Ja pikku piru taaskin vastasi:

"Maltahan, vielä tulee parempaa. Saakoot vielä lasin lisäksi. Nyt he
ovat kuin raatelevaiset sudet, mutta juotuaan vielä lasin ovat he
ilmeiset siat".

Talonpojat joivat kukin vielä ryypyn ja tulivat heti kuin huumauksiin.
He röhkivät ja kiljuivat ja lörpöttelivät, tietämättä itsekkään mitä
sanoivat, eikä kukaan kuunnellut toisensa puhetta. Sitte hoipertelivat
he pois kukin tahollensa, muutamat yksin, toiset kaksin tai kolmin
yhdessä, jo kaikki he viimein kaatua kupertuivat keskelle kylän katua.

Talonpoika, joka aikoi saattaa vieraitansa, kellahti likarapakkoon ja
ryvetti itsensä pahanpäiväiseksi, ja siihen hän sitte jäi makaamaan
kuin röhkivä sika.

Tämä oli pääpirusta vielä enemmän mieleen.

"Toden totta", sanoi hän, "oletkin keksinyt oivallisen juoman! Sinä
olet tosiaankin kunnialla ansainnut leipäsi. Mutta neuvoppas nyt, miten
sinä tuon juomasi laitoit. Voisinpa vaikka vannoa, että siihen ensin
seoitit ketun verta, joka teki talonpojat petollisiksi kuin ketut, ja
sitten sudenverta, joka teki heidät raatelevaisiksi susiksi, ja viimein
sianverta, josta he tulivat sijoiksi".

"En", sanoi pikku piru, "en minä ollenkaan sillä tavalla menetellyt.
Minä vain toimitin, että hän sai yllin kyllä viljaa. Kaikki tuo
eläinveri oli hänessä ennestään, mutta se ei voinut vaikuttaa niin
kauan kuin viljaa riitti paraiksi vain välttämättömimpiin tarpeihin. Ja
silloin hän myöskin saattoi kaipauksetta menettää viimeisenkin
leipäpalansa. Mutta kun hän alkoi saada enemmän viljaa kuin tarvitsi,
ryhtyi hän miettimään, mitenkä voisi käyttää sitä hyödykseen. Ja
silloin minä opetin häntä polttamaan sitä viinaksi. Ja kun hän ryhtyi
omaksi huvikseen muuttamaan Jumalan lahjaa viinaksi, silloin heti
myöskin ketun, suden ja sian veret pääsivät hänessä näkyviin, ja nyt
hänen ei tarvitse muuta kuin juoda viinaa, niin hän heti tulee muiden
elukkain kaltaiseksi."

Pääpiru kiitteli ja ylisteli pikku pirua, antoi hänelle leipää niin
paljon kuin tahtoi, ja ylensi hänet korkeampaan virkaan.










--- Provided by LoyalBooks.com ---