MAAHENGEN SALAISUUS

TOHTORI SALAPOLIISINA


Kirjoittanut
Heikki Kenttä [Valter Juva]


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1915.




1.


Olin kaiken kesää viipynyt Helsingissä fysikaalisia ja kemiallisia
tutkimuksiani varten, kun heinäkuun loppupuolella sain ystävällisen
kutsun tulla sorsanajoon Savoon, tilanomistaja O. E. Malmfeltin suureen
kartanoon. Pitkä, ruohoinen lahdenpohjukka, kaisloineen ja
rantakortteineen pistäytyy Holman ja Lahisten kartanoiden väliin. Jo
viime kesänä vietin toista viikkoa Holmassa ja opin pitämään arvossa
näitä erinomaisia sorsamaita.

Isäni ja Malmfelt olivat aikoinaan olleet hyviä ystäviä. Setä
Malmfeltilla oli tytär, Signe, johon olin tutustunut jo edellisenä
talvena Helsingissä. -- Voi meitä, tieteen orjia!

Ei siis muuta, -- pyssyt ja ampumavarat kuntoon, metsästyspuku
tyrolilaiseen reppuun, vierasvaatteet keltaiseen nahkalaukkuun ja mies
matkaan ystävälliseen Savon-perheeseen.

Savo on tunnettu suurista aatelistiloistaan, maanviljelijäin
vieraanvaraisuudesta ja komeasta elämästä. Puhdasverisessä savolaisessa
tilanomistajassa luulisi yleensä aina olevan suurisanaista
kerskaavaisuutta ja suupalttiutta. Mutta jospa niinkin, -- Malmfelt teki
tässä suhteessa kylläkin silmiinpistävän poikkeuksen. Hänen kunniansa
piili syvemmällä. --

Kun illalla saavuin taloon, paria tuntia ennenkuin vesilintujen
metsästysaika oli yöllä alkava, niin täällä jo pitäjän arvohenkilöt
olivat koossa, metsästystamineissaan, pyssyineen ja koirineen.
Kehuskeleva, isoääninen seurue, jonka väittelevä puhelu kuului avoimesta
ikkunasta pihalle. Paikkakunnan vanha perintätapa vaati, että sorsanajo
oli pantava alkuun Holman rannasta.

Malmfeltin perhe otti minut mitä ystävällisimmin vastaan. -- "Emme enää
osanneet toivoakaan tohtoria tänne."

Rouva Malmfelt oli hieno vallasnainen, ylhäissukuinen ja vieläkin
erinomaisen kaunis. Hänellä oli kasvoissaan jotain etelämaista sävyä.

"Ilo on kokonaan minun puolellani."

"Tohtori Pohjamo on jalo metsämies Herran edessä. Hän tulee meille
ainoastaan viattomia sorsaraukkoja tappamaan."

Tytär tuli äitiinsä. Hän oli tummatukkainen tyttö, jonka profiilista
kannatti nähdä yksinäisyydessä unta. Tähän tuli lisäksi jotain
erikoista, Signe neidin kasvoissa olivat ihmeellisellä tavalla
sulautuneet yhteen etelän hehku ja pohjan heleä ihonväri. Hän oli
vilkas, vienon kuulas tyttölapsi, joka luonnonraikkaudellaan oli heti
ensi päivästä, jo toista vuotta sitten, suorastaan hurmannut minut.

Malmfelt itse oli pitkä ja roteva, vaaleaverinen herra. Pehmeät,
keltaiset viikset, korkea pyöreä otsa, pysty nypykkänenä ja voimakas
leuka. Hyväntahtoisen leikillinen ilme eli aina hänen kasvoillaan.
Hänessä oli melkoinen määrä tyyntä huumoria, ja hermosto ei varmaan
ollut koskaan häntä kiusannut. Teki hyvää yksin jo nähdä tämä peräti
terve maapatroona. Ei sopinut kieltää, -- jokin isotteleva
aito-savolainen luonteenpiirre hänessä varmaankin oli. Muuten parhaita
miesten miehiä.

Kohteliaisuuksien vaihtoon ja pistosanojen vastaanottoon ei ollut
paljonkaan aikaa. Isäntäni vei minut huoneeseeni, yläkerran
puutarhanpuoleiseen otsikkokamariin. Metsästyspukuun puettuna olin pian
alhaalla muiden metsästäjien seurassa.

Pitäjän herroista, joista useimmat jo tunsinkin viime kesästä, oli
kaikin puolin huomattavin Malmfeltin naapuri G. A. Wallenberg, Lahisten
herra. Komea, pulska mies, jossa oli jotain itsetietoista ja käskevää.
Hänen hyväilynimensä kumppanien keskuudessa oli "Kustaa II Aadolf", jota
muuten koko profiili, otsa, nenä, ja vaalea pujoparta sekä tukevat
olkapäät ja vatsan ulkokaari suuressa määrin muistuttivat. Ellen erehdy,
hän oli kuumaverinen äkkipikainen herrasmies. Maanviljelystään hän hoiti
mallikelpoisesti, ja hänen oivallinen karjansa oli laajalti tunnettu.

Merkillisintä Malmfeltin ja Wallenbergin suhteissa oli se, että
naapurukset seurustelivat keskenään varsin ystävällisesti, vaikka heidän
välillään oli käymässä pitkällinen maariitajuttu, joka oli kestänyt jo
miespolven ajan, niellen tuhansia ja taaskin tuhansia markkoja.

Koko maailmahan tuntee kuuluisan "Lankinsuon riitajutun", jota jo meidän
isiemme aikana naurettiin kaikkialla maassa.

Holman ja Lahisten entiset isännät, "vanhat-patroonat", olivat panneet
riita-asian vireille ja sillä piristäneet itseään maalaiselämän
yksinäisyydessä. Riitajuttu venyi venymistään, ja lopulta elettiin
naapureissa kuin kissa ja koira. Ei kummankaan kunnia myöntänyt sovintoa
tehtäväksi, ja näiden herrain "varat kannattivat" ylläpitää vaikkapa
isompaakin riitaa!

Nykyiset isännät, "nuoret-patroonat", perivät melkein yhtaikaa kumpikin
tilansa sekä samalla myöskin tämän sitkeäperäisen maariidan,
pöytäkirjapinkkoineen, karttoineen ja katselmuskirjoineen.
Luonnollisesti ei kumpikaan voinut myöntää isänsä olleen väärässä ja
naapurinsa isän oikeassa. Suvun perinnäiset katsantotavat olivat
kummallekin pyhiä. Periaatteellisista syistä siis jatkettiin riitaa yhä
edelleen. "Varojen kannattamattomuudestakaan" ei ollut mitään pelkoa.

Mutta kun sekä Malmfelt että Wallenberg olivat elämänhaluisia,
uuden-ajan miehiä, ja heidän pakostakin täytyi tavantakaa kohdata
toisensa yhteisissä seurapiireissä, niin nämä kunnon naapurit olivat
tehneet ikäänkuin äänettömän keskinäisen sopimuksen: -- "Älkööt henkilöt
riidelkö; riidelköön yksistään asia!" Vääjäämättömästi, tinkimättä, --
vieläpä entistä suuremmalla tarmolla, -- ajettiin "Lankinsuon
riitajuttua" oikeuksissa. Ottelujen väliajoilla naapurit eivät olleet
kysymyksestä tietävinäänkään, vaan kävivät toistensa luona vieraissakin.
Korkeintaan saattoi toinen, keksittyään jonkun uuden, pätevän
vastaväitteen, sormellaan toista uhata:

"Varo itseäs ensi käräjillä! silloin sinut nujerran."

Riitajuttu ja sen ajaminen oli itse asiassa muuttunut kahden urheilijan
väliseksi kunnia-asiaksi. Taistelu tuotti jännitystä ja mielen
tyydytystä. Se oli miekkailukisa, jota käytiin sukevan notkeilla
miekkasimilla. Timantti tahtoi toista timanttia leikata. Tämän ohella
oli kysymyksessä yhä edelleen periaatteellinen puolensa, ja periaate on
kuitenkin aina periaate.

Nämä seikat tunsin pääpiirteissään varsin hyvin, ja oli hauska nähdä,
kuinka kumpikin riitaveli, nähtävästi hyvässä sovussa, nyt hankkiutui
yhteiselle kilpakentälle, nujertelemaan Kaislahden lukuisia
vesilintuliutoja.

Metsästysseurueen puheesta päättäen, sorsansaalis varmaankin oli tänä
vuonna oleva tavallista niukempi. Kevät oli Savossa ollut kylmä ja
myöhäinen. Useat poikueet eivät vielä olleet täysin lentokykyisiäkään.

Herrat väittelivät, puhuivat toistensa suuhun ja kerskuivat tarkkoja
havaintojaan.

Myös isäntämme puuttui puheeseen. Suvikassorsat olivat epäilemättäkin
heikosti kehittyneitä. Viljavuosikin tulee huono. Sen parhaiten näkee
rukiista, joka jää koko joukon alle keskikerran.

Herra Wallenberg iski asiaan: "Holman puolella lahtea sorsat voivat
todella olla pieniä ja keskenkasvuisia. Mutta meillä, Lahisten puolella,
ne ovat suuria ja lihavia kuin syöttiläsankat. Veli Malmfeltin ruis on
huonoa. Ennenkuin mennään järvelle, voimme katsoa minun ruistani
Pässinmutkassa. Sankkaa niinkuin paras hamppu. Mutta sen tekee
_maahenki_, jolla ensi kuussa vielä teen jymyt Suomessa."

-- "Eläköön maahenki!"

-- "Eläköön vesihenki! Eläköön Kustaa II Aadolf!"

Oli ilmeistä, että herra Wallenbergillä oli jotain erikoista
sydämellään. Myös hän epäilemättäkin oli aikeissa haastaa pientä toraa.
Kaikki puheet jäivät kuitenkin sikseen, kun emäntämme tuli sisään,
pyytäen herroja yksinkertaiselle kahveli-illalliselle, ennen
metsästäjien lähtöä järvelle.

Hienon hieno illallinen oli syöty kaikessa kiireessä ja sorsien tuhoksi
jo edeltäkäsin otettu kolme- ja nelikertaiset välipalat. Lehtori
Soinivaara oli viime ryypyn edellä ivallisesti mukaillut klassikoitaan
jotenkin ontuvin säkein, joissa viimeinen eloon jäänyt urossorsa ylisti
surmaan suistuneita kumppaneitaan kolmin- ja nelinkerroin autuaiksi, kun
olivat saaneet kaatua _Holman_ ylhäin muurien alla, silloin kuin
"_Kaisilalahti_" vyörytti niin useita aaltojen alle temmatuita kauloja,
räpylöitä ja urheita ruumiita. Runo oli herättänyt innostusta,
taisteluun lähdön huumaa! Kaikki oli muodostunut komeaksi, atavistiseksi
sotatanssiksi, jossa vähin jokainen meistä oli kalskutellut
nuolikonttiaan, heiluttanut joustansa ja heristellyt kivikärkistä
heittokeihästään. Naiset olivatkin -- viisaasti kyllä -- pysyneet
irokeesein illallisesta loitolla.

Kello jo lähenteli puolta kahtatoista, ja alkoi olla aika lähteä. Kukin
asetti taskukellonsa Helsingin-ajan mukaan, joka minulla oli tarkimmin
tiedossani.

Tiemme kävi rantaa kohti yli kotipellon, ja tästä se kääntyi kulkemaan
pitkin vanhain viljelysmaiden palletta aina lähellä olevaan Lahisten
kartanon piirirajaan saakka. Alavan niityn ja korteikon päässä, lähellä
piirirajan johdetta, oli selvän veden rannassa pieni kivikkoluoto. Ainoa
paikka, mistä matalan ja ruoppapohjäisen Kaislahden vesille voi veneissä
päästä. Kivikkoluoto jäi Holman puolelle rajaa, ja nähtävästi tästä
Holman kartano olikin maailman sivussa nimensä saanut.

Ennenkuin lähdettiin alas märälle niitylle, jonka poikki kulki
kaksirivinen jono pitkittäin asetettuja, puolilahoja porraspölkkyjä,
vaati herra Wallenberg meitä katsomaan ruispeltoaan Pässinmutkassa,
johon oli ainoastaan kivenheitto matkaa.

Mikäs siinä, -- sopihan lähteä katsomaan! Kuljimme parisataa metriä
pitkin selkärajaa, ja tässä Pässinmutkan pelto pistäytyi suorakulmaisen
suunnikkaan muotoisena maakaistana Holman tilusten sisään. Se oli komea
pelto, aitauksesta päättäen arviolta kahdeksan hehtaarin kokoinen.

"Siinä näette, hyvät herrat, miltä rukiin tulee näyttää. Sankkaa
niinkuin paras hamppu. Kolmen kihlakunnan alueella ei ole toista
sellaista ruista. Katsokaahan tuonne rajan toiselle puolen Holman
kartanon ruista. Koko joukon alla keskikerran, -- Malmfelt itse on sen
myöntänyt! -- Minä aion ottaa kylvöstäni kaksikymmentä jyvää raskasta
viljaa. Elokuulla vielä, kun olen viljani riihennyt, mitannut ja
punninnut, teen jymyt Suomessa. -- Huomatkaa, hyvät herrat: keväällä
minun laihoni ei ollut sen parempaa kuin Malmfeltinkaan! Kaikki, nähkää,
riippuu _maahengestä_!"

Siinä tuli nyt sana "maahenki" tänä iltana toistamiseen esiin,
erityisellä painolla ja salaperäisyydellä mainittuna.

"Mutta mikä se _maahenki_ on, se on oma salaisuuteni!"

Lahisten kartanon ruis oli todella erinomaista. Luja ja vankka olki
kantoi pitkää, täytelästä tähkää. Toisella puolen rajaa oli olki harvaa
ja paikoittain melkein kitukasvuista. Tähkäpäät olivat pieniä ja
epätasaisessa terässä.

Kun tieteelliset tutkimukseni ja kokeiluni olivat osalta kosketelleet
myös maanviljelyskemian alaa, ja muutamat herra Wallenbergin lauseet ja
viittaukset olivat kiinnittäneet erityistä huomiotani, päätin lähemmin
tiedustella häneltä asioita.

Astuessamme rantaan päin, käännyin Lahisten herran puoleen. "Sillä on
omituinen nimi, teidän pellollanne, -- Pässinmutka", -- lausuin
keskustelun aluksi.

Herra Wallenberg oikaisi kookasta varttaan. "Tohtori on vieras
paikkakunnalla, -- kysymyksenne on siis luvallinen! -- Asia on lyhyesti
seuraava, ja sen kuulkoot kaikki nämä herrat. Pellon nimi on
isonjaonkartanoissa Pesimäviidan aitaus -- 'Pesimæ vithæ gerde'. --
Kansan suussa sen nykyisenä haukkumanimenä on Pässinmutka. Lahisten ja
Holman välinen raja käy, rannasta lähtien, yhtä jonoa suorana linjana
kuusitoista kilometriä, pitäjänrajaan saakka. Ainoastaan tässä se tekee
neljä suorakulmaista käännettä, jotka leikkaavat pois maata Holman
kartanon puolelta. Tämän johdosta on sittemmin syntynyt kansantarina.
Entisinä aikoina, ison jaon käydessä, oli Lahisten silloinen herra muka
lahjonut maanmittarin ja tästä maakappaleesta maksanut hänelle pässin.
-- Mutta se on kirottu vale! -- Vai pässin? Köyhää Wallenberg-raukkaa!
-- Jos esi-isäni olisi tahtonut toimitusmiestä lahjoa, niin hän olisi
maanmittarille lähettänyt kymmenen härkää! -- Lisäksi huomattakoon:
isonjaon jakokirjasta käy ilmi, että 'Pesimæ vithæ gerde' on Lahisille
rehellisesti jaettu. Ja sen sai kaikissa oikeuksissa kuulla veli
Malmfeltin isä, -- sama herra, joka rupesi rettelöimään myöskin
Lankinsuosta. -- Mutta se on toinen historia! Lankinsuo on
ulkoniittypalstalla, ja suo kuuluu kokonaan Lahisiin, kuten ensi
syyskäräjillä tulen lopullisesti todistamaan."

Kas niin! Kaikessa viattomuudessani olin puhaltanut kaikki kytevät
kekäleet ilmituleen.

Onneksi joku minua älykkäämpi huusi: "Kello on kohta kaksitoista!
Puuttuu vain kymmenen minuuttia."

Holman luodolle oli tuotu joukko veneitä ja ruuhia, joihin asetuimme
kaksittain istumaan. Soutajina oli kokeneita torppareita. Meitä oli
kaikkiaan kuusi venekuntaa, jotka hajaantuivat pitkin Kaislahden
ruovikoita ja kaislasaarten sokkeloita. Holman ja Lahisten pehtorit
miehineen olivat jo aikaisemmin asettuneet sinne tänne pitkin
rantaniittyjä koirien kanssa. Sorsanajo oli suurisuuntaisesti
järjestetty.

Tarkkaan kello kaksitoista Holman herra ampui laukauksen ilmaan. Ajo oli
alkanut. Sitä myöten kuin veneet etääntyivät, kuului uusia ja yhä uusia
laukauksia, välistä nopeasti toisiaan seuraavina kaksoispamauksina.
Ilmeisestikin riistaa oli viljalti.

Tyynessä, sumuisessa kesäyössä milloin laukaus meni kuin umpilukkoon,
milloin taas pamaus kaikui takaisin Haukkavuorelta pitkänä ratinana.
Veneet lipuivat hiljaa, kaisla kahisi, märät airot mulahtivat ja
sirisivät, koirat molskivat, uivat ja pulikoivat, tai rämpivät
läähättäen ja nuuskien korteikossa. Taas ja taas sorsat pyrähtivät
lentoon; ajo muodostui komeaksi joukkomurhaksi.

Aamu oli valoisa, ja aurinko jo koillisessa katsoi yli korkeiden
selkäsaarten, kun kokoontumismerkki soi Holman herran torvesta.

Venekunta toisensa perästä saapui takaisin luodolle, jonka sileälle
kantakalliolle riista kannettiin ja ladottiin eri ryhmiin. -- Olipa
tavaton saalis! Metsästyspullot kiertelivät, sukkeluuksia sinkoili, ja
riista luettiin.

"Sataseitsemän!"

"Olipa vahinko, -- valehtelijan määrä! -- Kuinka nyt uskallamme puhua
saaliistamme pitkin pitäjiä?"

"Niinpä sadaskahdeksas tässä!" Lahisten herra paiskasi sorsiensa
joukkoon pienen, viheliäisen tavin.

"Lahisten lihavia syöttiläsankkoja!" pääsi vahingossa Holman herran
suusta.

Yleinen riemastus. -- "Ja katsokaa, onpa Lahisten herran saalis
muutenkin lihava! Viisi sorsaa ja yksi tavi." --

-- "Ja patruunavyö melkein tyhjä." --

-- "Nyt on Kustaa II Aadolf puolustanut maataan Kustaa IV Aadolfina." --

-- "Kuningas viralta pois, Kustaa Aadolf Gustafsson!" --

Herra Wallenberg oli hienosti sivistynyt mies. Hän pysyi näköjään
välinpitämättömän tyynenä, vaikka hänen mielensä epäilemättä kuohahti.
Jo huonossa metsästysonnessa itsessään oli kylliksi kiukun syytä.
Olivathan muutamat, -- kuten juuri herra Malmfelt, -- ampuneet
viisitoista sorsaa.

Malmfelt kiiruhti sovittamaan ajattelemattomuuttaan.

"Mitäpä tuosta! Onni sattuman varassa. -- Ja varmaan saan pyytää veljeä,
samoin kuin kaikkia herroja, jahtipäivällisille Holmaan tänään kello
kuusi. Olemme saaneet rauhassa nukkua ja ehtineet karistaa öiset vaivat
ruumiistamme."

Holman jahtipäivälliset kuuluivat paikkakunnan perintätapoihin
ammoisista ajoista saakka.

Herra Wallenberg hymähti: "Täytyneehän tulla. Mutta sen sanon, veli
Malmfelt, -- olit tänään kolme kertaa parempi metsästäjä kuin minä: --
minä olen tänä kesänä ollut kolme kertaa parempi maanviljelijä kuin
sinä."

Seurueemme nyt hajosi. Ne herrat, joiden koti oli likempänä, ajoivat
välillä kotiinsa nukkumaan, toiset lähtivät Lahisiin, tai jäivät
Holmaan. Vielä pitkän aikaa juttelimme Holmassa sorsanajosta, ja kello
taisi käydä kahdeksatta, ennenkuin vihdoin lähdimme levolle.




2.


Signe neitiä olin päivän mittaan ainoastaan vilahdukselta tavannut.
Naisilla oli kiireiset taloustoimensa, ja murkina-gongongi oli kello
yhden aikana soinut yksinomaan herroille.

Talon hauskoihin tapoihin kuului, että isäntäväki ei tahtonut olla
vierailleen rasitukseksi. Heidän vapauttaan ei rajoitettu, vaan kukin
sai mielensä mukaan käyttää aikaansa. Tästäpä syystä eivät vieraatkaan
Holman talossa koskaan tunteneet olevansa ylenmäärin vaivoiksi
ystävälliselle isäntäväelleen. Vieraanvaraisuudesta ei tehty erityistä
tohinaa. Kaikki oli hupaista, ja kohtelu mitä luonnollisin ja
herttaisin. Täällä elettiin kuin kotona, niiden hienojen
seurustelurajain sisällä, joita ainoastaan todella sivistyneissä
perheissä noudatetaan.

Malmfelt oli murkinan jälkeen ratsastanut ulkoniityilleen
tuulettelemaan. Tilanomistaja Ruuth, joka oli kotoisin naapuripitäjästä,
oli päivemmällä valinnut itselleen seikkailuromaanin ja alakerrassa
olevassa huoneessaan nähtävästi jatkanut niukanpuoleista aamu-untansa.

Toisessa otsikkokamarissa, vastapäätä minua asui nuori lehtori
Soinivaara. Olimme yhdessä olleet kävelyllä, kiivenneet Haukkavuorelle
sekä lopuksi aikailleet Holman upeassa puutarhassa ja sen viileissä
varjostoissa.

Haukkavuorella, järvi- ja saarimaisemia katsellessamme, herra Soinivaara
oli kääntynyt runolliseksi ja lausunut, "kuin Virtain järvet ihanat". --
Puutarhan syreenimajassa hän oli ollut romanttisena ja aiheettoman
avomielisesti puhunut minulle Signe neidistä. -- "Siinä on rikas tyttö!
Talon ainoa lapsi." --

Idealistit aina toivovat onnenkeikauksesta rikastuvansa ja ovat
pohjaltaan materialisteja ylimmässä muodossaan. Heille ei sitkeä, tyyni,
vakava työ itsessään tuota tyydytystä; aatteellisen työn tulos ei ole
oma palkintonsa. Pintapuolisten ponnistusten perästä he itsekkäästi
vaativat korkeita korkorahoja, odottavat arpajaisten suurta voittoa,
joka alati väikkyy heidän silmissään. Heidän ihailuunsakin liittyy
ulkonainen etu, puhdas omanvoiton pyynti. Sydänveri ja punainen kulta
ovat kaksi keskenään mitallista suuretta. -- Muuten herra Soinivaara oli
aistikas käytöksessään ja pedagogina epäilemättäkin onnistunut.

Kukapa tietää, ehkäpä itsekkyys, joka omaan nimeensä tahtoo kaikkea,
mitä maailma parasta tarjoaa, lopulta onkin korkeinta? -- Ehkä meidän,
aatteenmiesten hiltymys ja harkinta juuri kytkee meitä matalimpaan
maakamaraan! -- Kuinka hyvänsä, minun täytyi katsoa sulaksi
onnettomuudeksi, että Signe neiti oli niin suunnattoman rikkaan miehen
tytär. --

Oli jo aika pukeutua juhlatilaisuuteen.

Koko eilinen seurueemme, myös herra Wallenberg, oli päivällisille
saapunut.

Rouva Malmfelt, tummassa sinipunervassa silkkipuvussa, istui ylinnä
päivällispöydässä. Perheen vanha ystävä, herra Ruuth, oli saanut
oikealle puolelleen talon tyttären, jonka henkäyksenhieno, valkoinen
puku saattoi aivan erikoisella tavalla esiin Signe neidin omituisen ja
ihmeellisen helakkuuden.

Eilisten luolaihmisten metsästyskiihko oli kuin pois puhallettu. Herrat
olivat hienoina seuramiehinä ja puettuina nuhteettomiin juhlapukuihin.

Päivällinen oli vallattoman komea. Luonnollisestikin tähän
asianmukaisimmasti kuului myös musta sorsanpaisti sitruunoineen ja
astrakaani-omenoineen. Sorsanpaisti oli valmistettu keittotaiteen
viimeisten saavutusten mukaan, ja herrat metsästäjät sitä söivät yhtä
totisina ja tyytyväisen näköisinä, kuin englantilaiset loordit Euroopan
ensimäisillä perunapäivällisillä väänsivät suuhunsa sokeroituja
perunansiementen nuppuja.

Juhlapäivällisten jälkeen herrat aluksi näkyivät mieluimmin haluavan
tehdä hartaita itsetutkisteluita. Useimmat istuivat tupakkahuoneessa,
ääneti, puhvelinnahkaisiin sohviin ja nojatuoleihin painuneina. Luulen
melkein, että herra Ruuth käytti tilaisuutta hyväkseen ja omassa
kamarissaan hetkeksi ummisti toisen silmänsä.

Salissa saatiin kuulla musiikkia. Tyttären soitellessa, koetin pitää
seuraa rouva Malmfeltille. Hän oli todella miellyttävä, hienosti,
herkästi tunteva nainen. Herra Soinivaara, notkeana ja kohteliaana, oli
asettunut pianon viereen seisomaan.

Kahvin jälkeen herrat vilkastuivat. Likööri päästi kielet kantimistaan;
humua ja leikillisiä huudahduksia kuului saliin.

Saavuin parhaiksi herrojen puolelle, huomatakseni, kuinka pieni,
ystävällinen väittely oli nousemassa Holman ja Lahisten herrain välillä.
Malmfelt ei nähtävästi ollut täysin sulattanut herra Wallenbergin viime
lausetta aamulla, ja häntä luonnollisestikin harmitti, ettei hänen
rukiinsa ollut naapurin rukiin veroista.

"Kuules, Wallenberg, sinä käytit eilen illalla väärää terminologiaa,
puhuessasi *maahengestä*. Ymmärtääkseni maahenki on jokin yleinen
maanviljelysharrastus, eikä chilesalpietaria."

Herra Ruuth avusti Malmfeltia. Muuten hänen vakaumuksensa oli
takavuosina kallistunut yleisen suurviljelijäin liiton puolelle, ja
hänellä oli platoonisia taipumuksia saksalaisia
maanviljelysaikakauskirjoja kohtaan, joita -- ainakin viime kesänä --
ajelehti hänen kodissaan auki leikkaamattomina pitkin pöytiä. Hän puhui
harvaan, harkittuun tapaansa:

"Minä olen luullut -- tähän saakka, että maahenki on jotain --
aatteellista, eikä -- ainetta, mikä viedään -- pellolle."

"Niinpä niin! Minun peltoni kasvaa siitä syystä, että minulla on
aatteita, ja käytän ne peltoni hyväksi. -- Malmfelt juuri erehtyy, kun
hän tahtoo käsitteitä toisistaan erottaa! Vetäisit pellolles, Malmfelt,
kaiken sen, mitä puoluelehtiisi kirjoittelet, -- chilesalpietaria sinun
ei ikinä enää tarvitsisi ostaa."

Yleinen naurun remahdus ja lasien kilinä. Herrat usuttelivat väitteleviä
uudestaan toisiansa vastaan. Kaikki oli muuttumaisillaan puhtaaksi
pilaksi. Malmfelt itse hymyili iloisesti. Juhlapäivällinen oli
onnistunut, ja hänen vieraansa viihtyivät talossa.

Malmfelt oli nuoruudessaan virkauralla saavuttanut varatuomarin
arvonimen. Hän oli tunnettu perustuslaillisista mielipiteistään, ja
hänen monipuoliset yhteiskunnallis-valtiolliset kirjoituksensa
sanomalehdistössä, varustettuina nimimerkillä O. E. M., herättivät aina
melkoista huomiota. Eduskunnassa hän oli ollut henkilö, jonka
lausunnoilla oli pontta ja ryhtiä.

Herra Wallenberg taas piti kiinni "Suomen todellisista
sivistystraditsioneista", ja hänen oma ruotsinkielinen sanomalehtensä
oli ainoa puolueeton lehti.

Lahisten herran äskeinen menestys nyt löi häntä päähän. Liköörikin alkoi
tehdä vaikutustaan.

"Ei, chilesalpietaria en ole käyttänyt, -- en kainiittia, en
fosfaatteja, enkä mitään vierasta apulantaa. Minun maahenkeni on jotain
ihan toista, -- ihan uutta! Se on sitä todellista maahenkeä! Olen
kaikessa hiljaisuudessa miettinyt asiaa ja kokeillut. -- En puhu
kellekään mitään. -- Minä olen vielä kokeilujen kannalla. -- Kymmenen
päivän päästä leikkaan rukiini. Hypoteeseista ja teoriioista tulee
todistettu tosiasia. Silloin kirjoitan minäkin sanomalehtiin, veli
Malmfelt! Ja kirjoitan jouluksi uuden käsikirjan maanviljelijöitä --
myöskin veli Ruuthia varten!"

"Jos et osta -- apulantaa, niin laitatko lantaa -- *ilmasta*, niinkuin
norjalainen -- patentti-insinööri?" Herra Ruuth nauroi epäuskoisen
ylenkatseellisesti.

"Niin juuri, ilmasta, mutta Lahisten patentin mukaan!"

Keskustelu alkoi muuttua yhä isoäänisemmäksi; maanviljelijät kehuivat ja
valehtelivat apulantojensa vaikutuksista. Salpietarit ja superfosfaatit
rakeilivat, tuomaskuonat pölisivät ilmassa.

Herra Wallenberg oli käynyt yhä kerskuvammaksi. Hän saattoi nyt päästä
kostopuolelle viime-öisen huonon onnensa jälkeen.

"Ymmärrän kyllä, että Malmfelt otti puheeksi koko asian, vain
urkkiakseen salaisuuttani tietoonsa. Vaan enpä ilmaise mitään. -- Ja
keinoistani ei, lempo vie, kukaan ota selkoa. Ei kukaan! Oma väkenikään
Lahisissa ei niitä tunne. -- Olen tehnyt kokeiluni juuri Pässinmutkassa,
voidakseni paremmin verrata toisiinsa eri maanviljelystapoja. Kokeiluni
käsittää seitsemän hehtaarin maa-alan. Itselläni on Pässinmutkassa yksi
hehtaari -- hm -- _indifferenttiä_. Ja ympärillä on koko Holman ruis --
_indifferenttiä_."

Tämä oli jo melkein loukkaavaa. Malmfelt heti iskikin asiaan.

"Sanot, ettei kukaan ota keinoistasi selkoa. -- Silloin mahdan Matti
olla" --

"Et otakaan selkoa, vaikka lemmon kanssa tekisit liiton, ja maailma
mätänisi. Niin juuri: -- vaikka maailma mätänisi."

"Lyödäänkö vetoa?"

"Vaikka vaan! -- Mutta kymmenen päivän päästä olen viljani leikannut, ja
silloin" --

"Seitsemässä päivässä olen viekastellut tietooni kirotut keinosi."

"Et, lempo vie, olekaan!"

"Tuhannen markkaa vetoa!"

-- "Hoi, kuulkaa, tuhannen markan veto! -- Hurraa!" -- Herrat
tungeksivat väittelevien ympärille. Malmfelt seisoi pää pystyssä,
tarmokkaana ja isottelevana. Hän nyt oli oikealla hevosvaihtotuulella,
parhailla hevospäivällisillä kaupungin kilpa-ajoissa.

Herra Wallenberg esiintyi ylpeän mahtipontisena. "Sinä panet tuhannen
markkaa vetoon. Ja minä, osottaakseni, kuinka mahdotonta sinun on saada
Pässinmutkan viljelyskeinoistani selkoa, sanon näin: Jos seitsemässä
päivässä, -- meillä on nyt perjantai, ja kello on 10 tuossa paikassa, --
jos ensi perjantaiksi kello 10 illalla olet saattanut viljelyskokeeni
ilmi ja voittanut vedon, jätän Lankinsuon riitajutun sikseen. Teen
sovinnon ja suostun siihen, että Lankinsuo jaetaan manttaalin mukaan
Lahisten ja Holman välillä. -- Siinä minun tarjoukseni, ja se vastannee
sinun tuhannen markkaasi."

"Olkoon sanottu! -- Minä hyväksyn. -- Väärään tynnyriin hyppäsitkin!"

Veto lyötiin. Varsinaisiksi todistajiksi nimitettiin kruununvouti Wirsén
ja herra Ruuth, joka asianmukaisesti erotti vedonlyöjäin kädet
toisistaan.

Ei voinut kieltää, -- seurue oli muuttunut hiukan liian
suurisuuntaiseksi. Malmfeltin vedontarjous oli alkujaan epäilemättä
pelkkää ajattelemattomuutta, uhotteleva päähänpisto. Asia sai kuitenkin
sellaisen muodon, että hän ei enää voinut kunnialla peruuttaa
uhkarohkeaa lausettaan. Sanasta miestä, sarvesta härkää! -- Oikeastaan
minua pahoitti, että setä Malmfelt, -- tyven, leikillinen Malmfelt, --
oli sillä tavoin antanut äkilliselle mielijohteelleen valtaa.

Mitä herra Wallenbergin "maahenkeen" tuli, niin se jo eilen illalla
herätti erityistä mielenkiintoani. Olin nyt koko ajan tarkkaan seurannut
hänen jokaista lausettaan, hänen äänensä jokaista vivahdusta, ja
koettanut arvostella noiden salaperäisten viittausten todellista
sisällystä. Jota enemmän asiaa mietin, sitä hämärämmäksi se tuntui
jäävän. Tässä oli edessä todellinen probleemi. Mihin suuntaan hyvänsä
lähdin kulkemaan, jouduin aina umpikujaan. Esteenä nousi joka puolella
vastaani seikka, että tämä "ihan uusi maahenki" näkyi edellyttävän niin
itsetakeista yritteliäisyyttä, alotteen kykyä, ja ennen kaikkea niin
laajoja joko fysikaalisia tai kemiallisia tietoja, että tuskin oli syytä
olettaa herra Wallenbergin niitä omistavan.

Kuinka hyvänsä, yksi asia oli varma: Holman herra oli kuin olikin
auttamattomasti menettänyt tuhat-markkasensa, jonka hän suotta aikojaan
oli pannut vedossa alttiiksi.

Katsellessani ikkunasta, näin valkoista vilahtelevan puutarhasta. Loin
katseen herra Soinivaaraan, joka istui pienen pöydän ääressä yhdessä
laihan ja hermostuneen henkikirjurin kanssa. He olivat omaan pöytäänsä
anastaneet konjakkipullon puolikkaan, ja herra Soinivaara kertoi viime
ulkomaanmatkastaan. Hän oli äskettäin käynyt Madridissa saakka.
Innostuneesti hän puhui _toreadoreista_ ja _una corridasta_, --
näkemänsä härkätaistelun vaiheista. Otin hattuni ja lähdin puutarhaan.

Olin arvannut oikein, Signe neiti oli täällä kävelemässä.

"Neiti on koko päivän ollut niin toimissaan, että paras ilo Holmassa" --

"Tunnustakaa pois, paras ilonne on kuitenkin sorsanajo. -- Kuinka te
miehet voitte olla niin sydämettömiä? Minä en voisi koskaan ottaa pyssyä
käteenikään."

"Ymmärtäkää minua oikein! Metsästyksessä ei suinkaan ampuminen ole
pääasia. Olo vapaassa luonnossa on se, mikä niin vastustamattomasti
viehättää. Jota kauemmaksi olemme luonnosta vieraantuneet, jota enemmän
kaupungin pölyssä, kiihkeässä, hermostuttavassa aivotyössä
kiusaantuneet, sitä voimakkaammin halaamme takaisin sinne, mistä alkuaan
olemme lähteneet. -- Luonto kutsuu, -- ihmissuvun aikaisimman elämän
vaistot pyrkivät jälleen oikeuksiinsa; kymmenientuhansien,
satojentuhansien vuotten väliajat häipyvät, entisyys ja nykyisyys
kohtaavat toisensa. -- Luonnon keskellä tunnemme seisovamme jonkun
suuren, salaperäisen, ylevän edessä. -- Kaipuumme on veressä, tunnossa,
se on periytynyttä."

"Niin, te osaatte kyllä puhua. Mutta ammuittepas kuitenkin. --
Alkukesästä on aina niin hauska soutaa Kaislahdella. Emä poikueineen
kulkee. Kääk -- ei ole vaaraa, mutta paras loitota! Poikaset ovat niin
tottelevaiset. Kääk -- kääk -- nyt juosta räpytellään pitkin veden
pintaa, niin että vesi kymmenenä siimana sirisee. Ja sitten pulahdus!
Kaikki sukeltavat. -- Vielä eilen aamulla sorsat pitivät Kaislahdella
sellaista peliä, jotta --! Se loppuu joka vuosi tänä päivänä! Voi,
kuinka surkeaa! -- Miten monta ammuitte?"

"Heti ensi tunteina luullakseni seitsemän laukausta. En ampunut
vialliseksi ainoatakaan lintua. Mielestäni olin murhannut kylliksi, ja
senjälkeen olin vain muuten mukana."

"Aha, tunnustittepa sentään murhanneenne."

"Eipä kieltoni taitaisi paljonkaan auttaa. Olen huono asianajaja. Mutta
ampuahan minun täytyi. Olisinko jäänyt toisten pilkan, tai ehkäpä säälin
alaiseksi?"

"Nytpä olitte juuri asianajaja! Ja sitä paitse, mitä auttoi se, että te
lakkasitte ampumasta? Olitte samassa veneessä kuin isäni. -- Hän sai
ampua sitä enemmän, -- viisitoista sorsaa!"

"Mistä tiedätte, että minä olin isänne veneessä?"

"Minä kysyin pehtorilta" --. Hän punastui ja loi äkkiä katseensa alas.

"Sovitaan pois, neiti Signe! Ja silloin te annatte minulle toisen noista
neilikoista."

Kiinnitin rintaani tulipunaisen kukan, jonka sain hänen poveltaan.
Kävelimme pitkän aikaa puutarhan varjoisilla käytävillä. Puheemme oli
hiltynyttä ja sisälsi paljon enemmän kuin ne lauseet, joita vaihdoimme.
Jouduimme vihdoin puutarhan päähän, syreenimajaan, johon istuimme
kahden. En tiedä, kuinka kävi, mutta vastoin kaikkea seurustelukieltä
aloin puhua omista pyrinnöistäni, toiveistani. Kerroin nykyisistä
töistäni, jotka olivat pidättäneet minua kesälläkin Helsingissä. Oli
tärkeitä tehtäviä, jotka täytyi saada syyspuolella valmiiksi. Mieleni
olisi teknillisen korkeakoulun opettajaksi. Tunsin, että siinä löytäisin
harrastuksiani vastaavan työalan. Minulla oli mitä parhaat toiveet saada
opettajatoimi, jota olin hakenut.

-- "Neiti sanoi jo eilen, että olin Holmaan tullut murhanhimosta. Jo
viime kesänä asetin itselleni eräitä lähimpiä elämänmääriä. Ennen joulua
tahdon tulla Holmaan uudestaan ja silloin jätän tärkeimmän niistä neiti
Signen ratkaistavaksi."

Katsoin häntä silmiin ja tiedän, että hän minut ymmärsi. Astuessamme
hiljaa taloon päin, hän ei vetäytynyt pois luotani. En millään ehdolla
tahtonut nyt lausua enempää. Olimme ääneti. Kun saavuimme lähelle
puutarhanpuoleista kuistia, hän äkkiä huudahti:

"Äiti odottaa. -- Hyvää yötä nyt!" Hän riensi portaille.

"Tulen tänä iltana valveillani näkemään kauniita unia, neiti Signe",
sanoin hänen jälkeensä.

Ovella hän kääntyi takaisin: "Niin minäkin, herra Viktor Pohjamo!"

Avoimessa ikkunassa istuin huoneessani vielä kauvan valveilla.




3


Ponnahdin vuoteeltani pystyyn, kuin joku asia olisi unessa minulle äkkiä
selvinnyt. -- Mikä se oli? -- Olin eilen ollut raukkamies! Tärkein
elinkysymykseni on nyt jo tänään ratkaistava!

Kello oli vasta neljä, ja aamuaurinko paistoi hauskasti huoneeseen.
Pukeuduin nopeasti, avasin ikkunaoven ja astuin huoneeni edustalla
olevalle parvekkeelle Oli keveä hengittää, aurinko oli jo alkanut
karkoittaa yön utuisia harsoja. Tuoksua, vihannuutta, väriloistoa oli
ympärilläni; -- valkoisia, sinisiä, kullankeltaisia, tummanpunaisia
kukkia väikkyi puutarhassa. Lehtokertut livertelivät vanhain saarnien ja
korkeiden koivujen oksilla.

Alakerrassa ikkuna kirahti. Setä Malmfelt, puolipukeissa ja sikari
suussaan, kurkisti ulos.

"Aha, oletko jo hereillä? Sepä hauska. -- Hyvää huomenta! -- Tulenkin
heti luoksesi sinne."

Hän astui huoneeseeni, puolileikillinen ilme kasvoissaan. "Näyttää
siltä, kuin hyvä omatunto saisi ihmiset hereille, yhtä hyvin kuin
pahakin. Pelkään, että minussa on hiukan niinkuin itsesoimausta ja
talonpoikaiskatumusta."

"Setä tarkoittaa eilistä vetoaan."

"No, itse vetosummasta en niinkään välittäisi. -- Vaikka tietysti saanen
kyllä eukoltani kuulla, että minulla on 'kalliit elämäntavat'. -- Mutta
asia muodostuu minulle todelliseksi kunnia-asiaksi! Sitä enemmän, kun
Wallenberg pani vetoon Lankinsuon riitajutun. Koko maassa tulevat
nauramaan vetoamme, ja vanhat kertomukset Lankinsuosta joutuvat
uudestaan kaikkien hampaihin."

"Jos Lankinsuo jaetaan, niin Holman osuus siitä siis olisi tuhannen
markan arvoinen?"

"Jaosta olisi arvaamaton voitto kummallekin talolle! Parasta tekomaata
32 hehtaaria makaa joutilaana. Luja savipohja, -- melkein metrin
vahvuudelta mustaa ruoppaa, ja päällinnä vain ohut kerros kontua ja
pehkua. Viljeltynä tulee suosta kymmenen-jyvän maa. Koko suon arvo on
vähintään 25 tuhatta markkaa. Holman ja Lahisten manttaalit ovat yhtä
suuret. Maa tulisi jaettavaksi tasan kahtia."

Purskahdin väkisinkin nauruun. -- "Olen aina tiennyt savolaiset
itsepintaisimmiksi kaikista itsepintaisista suomalaisista. Mutta miten,
taivaan nimessä, koko riitaa on lainkaan viitsitty jatkaa? Sovintohan
olisi ollut paras."

Malmfelt hymyili. -- "Kaksi vuotta sitten tarjosin sovintoa juuri
kahtiajaon perustalla. Tarjous hylättiin. -- Kun en voinut suorastaan
kääntyä Wallenbergin puoleen, käytin välittäjänä Lauri Hiertan
asianajotoimistoa. Wallenberg ei itse ole lakimies, ja hänellä on
vakinaisina asianajajina Svartström & Ikävalko. Välittäjältäni sain
kuulla, että Wallenbergin ja hänen asianajajiensa kesken on tehty
välikirja, jonka mukaan Wallenberg on maksava kolmetuhatta markkaa, jos
tekee sovinnon Lankinsuon riitajutussa."

"Riita on tietysti tullut ajan pitkään hirveän kalliiksi?"

"Minulle vähemmän, -- esiinnyn itse persoonallisesti oikeuksissa. Mutta
Svartström & Ikävalko käyttävät Wallenbergiä lypsylehmänään.
Wallenbergin lasku oikeudenkuluistaan nousi viime käräjillä 24.
tuhanteen markkaan, -- ymmärrettynä _cum grano salis_!" -- Malmfelt
naurahti. -- "Minä tietysti esitin melkein yhtä suuren vastalaskun.
Luemme kulut Aatamin ajoista alkaen."

-- "Ja jos toinen tai toinen lopullisesti voittaa?" --

-- "Niin oikeudenkulut 'kuitataan vastakkain tasan, asianlaatuun
nähden', kuten tavanmukainen lauselma kuuluu."

Tämä kuuluisa riitajuttu tuli yhä hupaisemmaksi, jota enemmän sai sen
saumoja tarkastella. Pyysin sentähden, että Malmfelt kertoisi minulle
riidan vaiheet alusta pitäen.

Hän alkoi puhua tyynellä, asiallisella, huvittavalla tavallaan. Silloin
tällöin hän hymyili tyytyväisesti, kuin onnellinen perheenisä,
kertoessaan rakkaan esikoisensa oikullisesta sisusta ja juonittelevista
kepposista.

"Lankinsuon aikaisempaa nimeä ei tunneta. Riitamaa on Holman ja Lahisten
ulkoniittypalstalla." -- Hän meni pöydän luo ja piirsi paperille hiukan
vinokulmaisen suunnikkaan muotoisen kuvan. -- "Tämä on ulkoniittypalsta.
Väliraja käy etelästä pohjoiseen, tästä yli entisten luonnonniittyjen,
jotka nyt ovat peltoina, suon laitaan saakka. Lankinsuo on tämä
pitkänsoikea monilokeroinen kuvio keskellä maapalstaa. -- Yli suon ei
isonjaonkarttaan ole merkitty mitään rajaa. -- Heti suon takana jatkuu
väliraja samaa suuntaa eteenpäin, suoraan pohjoiseen, yli hakamaan ja
aidasmetsän, aina palstan päähän saakka. Jos raja jatkuisi yli suon,
jäisi riitamaata jotenkin saman verran kummallekin puolen rajaa. Mutta
nyt se ei jatku!"

-- "Siis suota ei isossajaossa ole lainkaan jaettu!" --

-- "On kyllä! _Kaikki maat jaetaan isossajaossa._ -- Anna anteeksi, että
minun täytyy käyttää eräitä lakitieteellisiä kardinaalilauseita! --
Isonjaon aikana se muuten ei ollut suota, vaan suoniitty. Karttaan on
merkitty: 'Pensaita kasvava suoniitty, niitetään paikoittain'. (Måssäng,
bevext med buskar, afmejas somligstädes.) -- Tosiasia on, että koska
väliraja ei käy suon ylitse, niin se käy pitkin suokuvion laitaa, --
joko suon länsipuolitse, taikka suon itäpuolitse. Huomattava on, että
aikaisemmissa jakokartoissa yksinkertaiset kuviorajoitukset useinkin
muodostavat tilojen välisen rajan. Isojako toimitettiin v. 1806. Tässä
suhteessa ei siis voi isonjaon-maanmittaria mitenkään moittia. Ainoa
puutteellisuus on siinä, että maanmittari, viimeistellessään
jakokarttaa, on sattumalta unhottanut merkitä talon litteraa tälle
suoniitylle. Siinä olisi oleva joko littera L, tai H: Lahisten, tai
Holman merkki. -- Kumpiko, on vaikea tietää! -- Kysymykseen ei saada
valaistusta jakokirjasta, jossa kumpaisenkin talon kaikki etäisimmät
niityt ovat yhdistetyt yhteen ainoaan loppusummaan. Tässäkin summassa
nähdään ainoastaan jyvityksen aiheuttama n. k. muunnettu ala; todellista
pinta-alaa ei ole lainkaan mainittu. Kun siis pinta-alatietojakaan
jakokirja ei anna siitä, kuinka paljon maata kummallakin talolla on
oleva ulkoniittypalstalla, -- mene, tiedä silloin, kummalleko riitamaa
todellisuudessa kuuluu!"

"Oikeastaan on siis riidelty paavin parrasta."

"Eipä aivan niinkään! Isäni ja Lahisten vanhan herran eläessä, pidettiin
riitamaalla kolmet, neljät maanmittarinkatselmukset. Viimeinen
maanmittari, vanha Blanck vainaja, vihdoin paalutti riitamaan erilleen.
Se on nyt sitä myöten aidassa."

"Kummanko talon nautittavana se on?"

"Ei kummankaan! -- Ihan saman kysymyksen teki isäni Blanck vainajalle.
Insinööri löi nyrkkinsä toimituspöytään ja tiuskaisi: 'sitä ei saa
kumpikaan nauttia, ennenkuin riita-asiasta on oikeudenkäynnin kautta
saatu lainvoimainen tuomio'. -- Tässä sitten tapahtui pieni lystikäs
välikohtaus!" -- Malmfelt nauroi makeasti.

-- "Asia oli tämä: Seuraavana kesänä saapui insinööri Blanck
päiväläisineen niitylle ja aikoi itse ruveta riitamaata niittämään.
Isäni renkeineen ja torppareineen joutui hätään. Sillaikaa kuin Holman
miehet pitivät vieraita tulijoita silmällä, sai isäni Blanckin
houkutelluksi viidakkoon ja antoi hänelle kelpo selkäsaunan."

-- "Koko juttuhan on kuin hullunkurinen, vanha kansannäytelmä!" --
Nauroin kohti kurkkuani.

"Mutta kuulehan, kuinka sitten kävi! -- Blanck lähti Lahisiin
valittamaan kärsimäänsä pahaa kohtelua. Lahisten vanha herra vei hänet
riihen taakse ja antoi ukolle uudestaan selkään. -- Toisena kesänä
Blanck ei enää saapunutkaan niitylle, mutta riitamaa sai nyt
_Lankinsuon_ nimen."

"Niinkö? -- Minua kohta alussa kummastutti tämä outo nimi. -- Mutta
kuulkaa, setä, eikö insinööri Blanck olisi yksinkertaisesti voinut jakaa
riitamaan kahtia? Olisi ajanut linjan, rakentanut pyykit ja sanonut:
alkakaa nauttia kumpikin omaa puoltanne!"

"Ei lainkaan! Hän silloin olisi 'tehnyt riidanalaiseksi sen, mikä ei
sitä ole, ja antanut aihetta uusiin riitoihin'. -- Riitamaan
puoliskoista ei ole koskaan riidelty. Maa kokonaisuudessaan kuuluu joko
Lahisille, tai Holmalle. -- Ukko Blanck vainaja oli taitava maanmittari
ja tiesi kyllä, mitä hän teki."

"Myöskin niittohommissaan?"

"Meidän kesken sanoen, hän oli suuri ilveilijä ja pilkkakirves. Hän
tahtoi pitää paholaisen irvipeiliä riitelevien silmien edessä. --
Blanckin selkäsaunan jälkeen isäni ja Lahisten herra ensin jo olivatkin
melkein taipuvaiset sovintoon. Mutta riita virisi uudestaan
ilmiliekkiin, kun vanhukset rupesivat keskenään väittelemään siitä,
kumpiko oli omassa asiassaan antanut Blanckille ojennuksen, ja kumpiko
sivullisena henkilönä, naapurin pyytämättä, pidellyt pahoin ukkoa. --
Väittely tapahtui luonnollisestikin kirjeellisesti! Minulla on vieläkin
eräitä näitä kirjeitä isä-vainajani säilöissä tallella. -- Ne ovat
kirjoitetut niin kohteliaaseen muotoon, että kohteliaisuus muuttuu
ilmeiseksi ivaksi. -- No niin, riita jatkui edelleen toistakymmentä
vuotta. Entinen suoniitty pelehtyi yhä enemmän ja on nyt puhdasta suota.
Lahisten herra oli sillä välin omalta puoleltaan riitamaata löytänyt
kolme vanhaa kytöpohjaa. Hän nyt _ylimuistoisen nautinnon_ oikeudella
voitti jutun kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa. Juuri näihin
aikoihin isäni kuoli, ja kahta kuukautta myöhemmin Lahisten vanha herra.
-- Ukko Wallenberg oli tulinen mies, kiukkuinen kuin ampiainen. --

"Mutta tahdon jatkaa! Juttu oli nyt -- noin yhdeksäntoista vuotta sitten
-- joutunut minun käsiini. Vastapuolekseni sain G. A. Wallenbergin, joka
isänsä kuoltua otti Lahisten kartanon haltuunsa. -- Olen koko ajan
pysynyt ainoastaan puolustuskannalla; hyökkääjänä on ollut Kustaa II
Aadolf. Säästän aina varsinaiset valttini viime tinkaan, -- Senaattiin,
-- ja olen sillä keinoin jo kaksi kertaa saanut riitajutun romahtamaan
takaisin kihlakunnanoikeuteen.

"Ensi kerralla kirjoitin Senaattiin kymmenen riviä, jossa pontena oli:
_isojako tekee ylimuistoisen nautinnon pätemättömäksi_. -- Tätä
yksinkertaista seikkaa ei hovioikeus ollut huomannut.

"Lahisten asianajajiksi tulivat nyt Svartström & Ikävalko, ja he olivat
saaneet onkeensa, että ylimuistoinen nautinto on isonjaonkin jälkeen
voimassa _ulkoalueilla_. He vihdoin olivat, monien mutkien perästä,
voittaneet jutun kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa, sen nojalla,
että tämä ulkoniittypalstalla oleva riitamaa oli ulkoalue, johon
Lahisilla oli ylimuistoinen nautinto.

"Senaattiin kirjoitin jälleen lyhyesti, että _ulkoalue voi sijaita
ainoastaan vieraan jakokunnan piirissä_. Riitamaa on Kaislahden kylän
jakokunnan maiden keskellä, johon jakokuntaan sekä Holma, että Lahinen
kuuluu.

"No niin, riitajuttu osotettiin Senaatista toistamiseen takaisin
kihlakunnanoikeuteen. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten."

Olin kuunnellut tätä asiallista, hassua kertomusta kuin jotain
rosvoromaanijuttua. Muistaessani herra Wallenbergin uhkausta,
palatessamme viime yönä Pässinmutkasta, lausuin:

"Mutta nythän, Lahisten herran puheista päättäen, asia ensi
syyskäräjillä on saava sedälle vaarallisen käänteen."

"Hätä ei ole sen suurempi kuin ennenkään. Lahisilla on aukumenttitila
naapurijakokunnassa. He nyt ajavat sitä väitettä, että Lankinsuon
riitamaa on _Lahisten aukumentin ylimuistoinen ulkoalue_. Mutta Holmalla
on myöskin naapurijakokunnassa aukumenttitila, heti edellisen vieressä,
vieläpä likempänä Lankinsuota. Sitä paitse on huomattava, että Lahisten
näennäinen etusija tässä riidassa on riippunut ainoastaan siitä, että
Lahisten puolella riitamaata on tavattu _kolme vanhaa kytöpohjaa_. --
Ensiksikin on mahdotonta todistaa, minkä tilan torpparit ovat maailman
sivussa täällä kytöviljelyksiä harjoittaneet. Entisinä aikoina ei
koskaan tehty kirjallisia torpankontrahteja. -- Toiseksi Wallenberg ei
tiedä, että Holman puolella riitamaata on myöskin löydetty _kolme vanhaa
kytöpohjaa_. Tämän seikan olen visusti pitänyt salassa, ja tuon sen
esiin vasta viime tingassa, Senaatissa."

Malmfeltin suu kävi leveään hymyyn: "Hyvin hoidettuna, voi riita
helposti jatkua vielä parikymmentä vuotta eteenpäin."

Kaikesta voi nähdä, miten Malmfelt nautti, ajatellessaan entisiä
taisteluita sekä vastaisia sotajohteellisia liikkeitään.

Mutta äkkiä hän kääntyi totiseksi: "Oikeastaan olemme joutuneet syrjään
koko nykyisestä asiastani. Mainitsin jo, että olen kerran tehnyt
Wallenbergille sovintotarjouksen. En voi tarjousta enää uudistaa. Olen
pakotettu parhaan kykyni mukaan jatkamaan riitaa. Minun strategiakseni
täytyy jäädä pikkupoikien menettelytapa korttipelissä, kun 'näännytetään
repoa'. -- Mutta toiselta puolen, nythän Wallenberg itse on tarjonnut
sovintoa, -- vedon muodossa! Jo tältä kannalta katsoen, soisin
sydämestäni voittavani tämän vedon. Lisäksi vedon voittaminen on minulle
todellinen kunnia-asia. Itse vetosummasta en huoli vähääkään.
Päinvastoin maksan mielelläni tuhannen markkaa sille, joka paljastaa
Wallenbergin kirotut viljelystemput. -- Totta puhuen, tulinkin sitä
varten sinun puheillesi. Sinä tunnet fysiikat ja kemiat ja voisit ehkä
auttaa minua."

"Herra Wallenbergin 'maahengen salaisuus' tuntuu todella
mielenkiintoiselta. Jos voisin, auttaisin setää mielelläni. -- Mutta
tietysti ilman palkkiota. -- Asia on minusta kuitenkin kovin hämärä.
Herra Wallenbergillä ei luonnollisestikaan voi olla syvempiä,
itsetakeisia tietoja esimerkiksi kemian alalla."

"Mitä siihen tulee, erehdyt täydellisesti. Wallenberg on oppinut,
monipuolinen, etevä mies. Hän ensin aikoi lääkäriksi ja on yliopistossa
tehnyt laajoja fysikaalisia ja kemiallisia töitä. Muistan, miten hänestä
ylioppilaspiireissä odotettiin jotain erinomaista! Kun vanhempi veli
kuoli, hän kuitenkin kivulloisen isänsä pyynnöstä luopui
lääkärinurastaan ja sai sittemmin Lahisten kartanon haltuunsa."

"Se muuttaa asian kerrassaan. Nyt alan toivoa, että voimme päästä
Wallenbergin kokeiden perille." -- Minä innostuin kokonaan tähän
tehtävään. Asia alkoi tuntua jännittävältä. Minkä toinen on keksinyt,
voinee toinen saada vihjotuksi esiin ja kokoon sommitelluksi, kun
kumpikin liikkuu samalla tasolla.

"Omasta puolestani epäilen", lausui Malmfelt miettiväisenä, "että
Wallenbergillä on Pässinmutkassa jonkinlaiset sähkökommervenkit. --
Kuten tiedät, otamme kaikki isommat kartanot, kirkonkylää myöten,
sähkövoimamme Maanilankoskesta. -- Professori Lemströmhän teki kokeita
sähkön vaikutuksesta kasvullisuuteen, ja hänen oli tapa aina kesäisin
viettää pari viikkoa Lahisten vanhan herran perheessä. Kuka tietää, mitä
kaikkea nuori Wallenberg ylioppilaana sai onkeensa ukko Lemströmin
pakinoista."

"Lemström oli kyllä moniyritteliäs mies, mutta käsitti asioita yleensä
liian mekaanisesti. Hän jännitti peltosarkojen ylitse hienoja
teräspiikkilankoja eristettyjen patsasten väliin, metrin päähän
toisistaan. Sähkökoneen positiivinen napa oli lankojen yhteydessä, ja
pysyväinen sähkövirta sai tehdä vaikutustaan aamusta iltaan kesäkuun
puolivälistä viljan leikkuuseen saakka. Lemström sai kyllä verraten
aikaisen ja jotenkin runsaan sadon, mutta hänen kokeellaan ei --
ainakaan tässä muodossa -- ole suurempaa käytännöllistä merkitystä.
Myöhemmät kokeilut tällä alalla, joita on tehty Amerikassa ja Ranskassa,
näkyvät sen sijaan ansaitsevan suurempaa huomiota. Sähkövirran voimaa on
koeteltu sovelluttaa eri tavoin eri kasveihin nähden, ottamalla samalla
huomioon myöskin kasvien eri kehitysasteita. Esimerkiksi itämisaikana on
voimakas sähkövirta kasveille suorastaan vahingoksi, -- heikko sitä
vastoin useille eduksi. Insinööri Pilland näkyy uusimmilla kokeillaan
saavuttaneen eräissä tapauksissa todella erinomaisia tuloksia. --
Voisimmehan ajatella, että Wallenberg olisi ryhtynyt kokeilemaan
Pillandin viittaamaan suuntaan. Kuinka hyvänsä, tämä seikka on helposti
tutkittavissa! -- Voimme heti kohta mennä Pässinmutkan peltoa lähemmin
tarkastamaan. Onhan mahdollista, että Wallenberg on jännittänyt
sähkölankojansa aivan alas, lähelle maata, itse laihon sisään."

Aamu oli varhainen, ja kaste kimmelteli heinikossa, kun
metsästyssaappaat jalassa saavuimme Pässinmutkan pellolle. Painalluin
kulkemaan pitkin piennarta syvälle rukiiseen ja tästä hiivin varovasti
läpi viljan kahden saran poikki, kopeloiden maata jaloillani,
kohtaamatta merkkiäkään sähkölangoista. -- Olettamus ei siis ollut
oikea!

Itse asiassa minä en ollut uskonutkaan, että herra Wallenbergin
"maahenki" olisi millään tavoin "sähkökommervenkkien" yhteydessä. Hän
oli eilen ylvästellen puhunut muun muassa "maailman mätänemisestä" ja
lannasta, joka otetaan "ilmasta" Lahisten patentin mukaan.

Oma ajatukseni alkoi kypsyä yhä enemmän. Wallenbergin "ihan uusi
maahenki" oli epäilemättä karjatarhaan ja lantakasoihin liittyvä. Minun
täytyi lähteä Lahisiin ja jollakin verukkeella saada Wallenbergiä
näyttelemään navettaansa, talliaan ja karjapihaansa. Voisinhan puhua
hänen kuuluisista lehmistään ja liinakko-oriistaan.

Wallenberg oli kyllä vakuuttanut, ettei hänen oma väkensäkään tunne
niitä keinoja, joita hän oli Pässinmutkassa käyttänyt. Missään
tapauksessa hän ei kai sentään ole voinut toimia niin salaperäisesti,
ettei hänen hommistaan _jotain_ puheltaisi Lahisten kartanossa. Ja ne
puheet tiettävästikin ovat kulkeutuneet myös Holmankin väentupaan.

Palatessamme takaisin huoneeseeni, sanoin sentähden Malmfeltille, että
pyytäisin saada Holman pehtoria puheillemme.

Pehtori Viklund oli nuori, älykkään ja reippaan näköinen mies.
Malmfeltille olin maininnut tahtovani yksin johtaa kuulustelua.

"Viiklunti varmaan osaa sanoa, mitä Lahisten herra teki keväällä
Pässinmutkan laihossa?"

"Minä olen monta kertaa sitä kysynyt Nukariselta, mutta hän vain
valehtelee, tai nauraa vasten silmiä."

"Kuka on Nukarinen?"

"Lahisten pehtori. -- Useana aamuna keväällä, jo kello neljältä, --
ihmisten maatessa, -- olivat kahden Pässinmutkassa. Lahisten patroona
oli itse mukana, ja pehtori kylvi, mitä lienee kylvänytkään! Hän ensin
sanoi kylväneensä heinänsiementä laihoon, mutta kun minä ajoin sen
valeeksi, puhui hän hiirenherneistä. -- Mutta tottahan minä tiedän,
miten hiirenherneet lentelevät pitkin."

"Mitä Viiklunti itse arvelee?"

"Minä luulen, että Lahisten patroona on kovasti kieltänyt pehtoria
puhumasta kellekään halkaistua sanaa konsteistaan. -- Että heillä
konstit on ollut, sen kyllä näkee Pässinmutkan rukiista. -- Ja parina
aamuna kävivät pellolla oikein vesiruiskujen kanssa."

"Mitä muut siitä puhuvat Lahisten kartanossa?"

"Kaikki tehtiin salassa. Kukaan ei tiedä asiasta mitään. Ainoastaan
Alviina" --

"Kuka on Alviina?"

Rehellisen Viklundin naama levisi päivänpaisteiseen hymyyn. "Hänellä on
niinkuin ylihoito navetan puolella. On käynyt karjakkokoulua. -- On
niinkuin parempia." --

"No niin Alviina --?

"Lahisten patroona on uskotellut hänelle, että lehmät lakkaavat
lypsämästä, jos päästää ketään sivullista navettaan. Navetanlattiaa
Alviina itse pesee aamuin illoin Jordanin vedellä, jota muka Aaron ja
ylimäiset papitkin olivat antaneet kansalle. -- Kerran lauantai-iltana
Alviina vielä oli navetassa, ja minä menin sinne häntä hakemaan. Hän oli
heti vastassa ovella ja kielsi kivenkovaan minua tulemasta sisään. Kun
sanoin, 'älä nyt ole tuhma', hän rupesi itkemään ja vakuutti, että
lehmät olivat pitkin vuotta antaneet parempaa maitoa kuin ennen, ja että
Jordanin vesi heti menettää tehonsa, jos tulen kynnyksen yli. -- Piispa
itse kuuluu niin sanoneen! -- Myös hän ei olisi nytkään saanut puhua
Jordanin vedestä mitään. Kun minä rauhoitin häntä ja sanoin, 'ethän sinä
olekaan puhunut siitä mitään', niin hän sanoi: 'En olekaan, sillä muuten
saisin patroonalta sellaisen kyydin, että saisin hakea itseni ja
kamssuni maantieltä yläveräjän takaa! -- Ne on just'ikään patroonan omat
sanat!'" --

Malmfelt ja minä vaihdoimme silmäyksen. Lähtökohta oli selvä. Toiselta
puolen oli ilmeistä, että Wallenberg ei laskisi minua jalallanikaan
takapihansa puolelle. Tietysti hän nyt vedonlyönnin jälkeen tulisi
olemaan vielä entistäkin varovaisempi. -- Muuten itse asia jo alkoi
ollakin minulle melkein selvä: maahenki, joka mädättää ilman!

"Ja Viiklunti varmaan uskoo Jordanin veden taikoihin?" kysyin leikillä.

Viklund hymähti merkitsevästi. Vihdoin hän hitaasti ja oraakelimaisesti
vastasi: "Lahisten patroona on oppinut ja viisas mies, mutta kova herra.
Hän osaa ylläpitää kartanossaan komentoa tahtonsa mukaan ja tietää myös,
mitä naisväelle sopii syöttää. -- Naiset aina viljelevät virsikirjoja ja
sellaisia", hän lisäsi hymyillen.

Viklund alkoi miellyttää minua yhä enemmän. Hän oli järkevä ja
luotettava mies. -- Minun täytyi ottaa hänet uskotukseni.

"Kuulkaas nyt, Viiklunti! Minä aion vielä tänä aamuna mennä Lahisten
navettaan -- vesi-ja sähköjohtojen korjaajana. Sitä varten tarvitsisin
teidän pyhäpukunne."

Viklund näkyi tuumailevan hämmästyttävää uutista kaikilta puolilta.
Vähitellen asia nähtävästi alkoi jossakin määrin hänelle selvitä.
Ilmeisesti häntä kuitenkin joku seikka epäilytti. Raappien
korvallistaan, hän vihdoin sanoi: "Minä pelkään vaan, herra tohtori,
että se puku tunnettaisiin Lahisissa."

-- "Aha! Viiklunti tarkoittaa, että Alviina on sen lauantai-illoin
nähnyt liian usein?"

Viklund hypiskeli hämillään hattunsa liertä. Hän vältteli pilaani ja
ehdotti: "Minä luulen, että rättäri Rimpeliinin puvusta tulisi hyvä!"

"No niin, tuokaa nyt heti rättäri Rimpeliinin pyhäpuku tänne. Myös hattu
tai lakki, -- niin, ja kaulahuivi! Saappaita en tarvitse. -- Ja
Viiklunti ymmärtää: ei kumpikaan teistä puhu sanaakaan tästä! -- Vielä
yksi asia: Tuokaa myöskin pienet teräslankapihdit ja muita
pikkukapistuksia, joita monttööri tarvitsee."

Viklund hymähti ja lähti oitis.

"Hän ei ole puusta pudonnut, teidän pehtorinne. Tuntuu olevan
ajatteleva, ymmärtävä mies", lausuin Malmfeltille.

"Hän on käytännöllinen maatöissä, valpas ja tarkka toimissaan. -- Muuten
suuri don Juan, kuten rehellisen maalaispojan tuleekin olla. Jos vuoden
jokaisena sunnuntain-vastaisena yönä syttyisi tulipalo Holmassa, niin
Viklund ei koskaan olisi tavattavissa kello yhdentoista ja neljän
välillä."

-- Malmfelt oli, Viklundia puhutellessani, ensin huolestuneena kävellyt
edestakaisin huoneessa. Vähitellen hänen kasvoihinsa oli tullut
jännittynyt piirre, ja nyt entinen leikillisyys oli jälleen hänessä
vallallaan. Hän pysähtyi eteeni, löi minua olkapäähän ja naurahti:

"Luulen, että Mr Sherlock Holmes jo on saanut jutun jyväsimeensä. Olipa
maailman onni, että tulit meille! Minä itse en lainkaan ymmärrä mitään
tästä. Olen yhtä ymmällä kuin ennen. -- Onko se kemiaa?"

"Se on kemiaa! -- Vaikken seitsemän päivän kuluessa pääsisikään Lahisten
navettaan ja takapihoille, niin luulen, että voimme umpimähkään, --
voiton ja tappion uhalla -- ilman muuta esittää herra Wallenbergille
ratkaisumme. Varmuushan kuitenkin on paras! -- Mutta asiasta toiseen:
Milloin Holman suuri kivinavetta rakennettiin?"

"Se on jo kauvan ollut meillä. Isäni sen vanhalla iällään rakensi."

"Oliko siinä heti alussa nykyinen tuuletus- ja ilmanvaihtojärjestelmä?"

"Kyllä oli. -- Isäni oli juuri palannut Tanskasta ja Ruotsista, ja
navetta laitettiin skoonelaiseen malliin."

"Kuulkaa nyt, setä, -- miettikää tarkoin, ennenkuin vastaatte! --
Puhuiko isänne koskaan ikänsä loppupuolella, tai ovatko koskaan
maanviljelijätuttavanne, joilla on uudenaikaiset, tilavat navetat,
valitelleet, ettei karjanlanta enää kasvata jyvää, niinkuin ennen? --
Enhän itse ole käytännöllisiin maanviljelysasioihin perehtynyt, mutta
nyt juuri johtuu mieleeni, hypoteesini edellytyksenä, tämä
mahdollisuus."

"Isälläni oli kyllä tapana sitä alinomaan valittaa, mutta hän kaikessa
muussakin aina ylisti vanhoja hyviä aikoja. -- Ja totta puhuen, myöskin
Ruuth yhtä päätä jankuttelee: 'Minä luulen, ettei -- lanta enää ole --
lantaa!' -- Olen aina luullut, että Ruuth tällä lausunnollaan on
ainoastaan tahtonut alleviivata vanhoillisuuttaan. -- Onko siinä jotain
muuta?"

"Meillä on nyt koko salaisuus täysin selvillä! Kunnioitukseni herra
Wallenbergiä kohtaan kohoaa ylimpään huippuunsa. -- Minkä moni muu on
huomannut, sen on hänkin havainnut: karjanlanta huononee nykyaikaisissa
navetoissa! Mutta hän on tieteellisesti arvostellut kysymystä, mikä on
syynä tähän ilmiöön? -- Tajuttuaan syyn, hän on ottanut avukseen kemian
ja sillä keinoin hankkinut itselleen uuden kotimaisen apulannan. Hänen
karjanlantansa ei navetassa enää huonone, ja sen ohella hän saa
ilmaiseksi, ikäänkuin lahjaksi, lannoitukseen erinomaisen arvokkaita
lisätuotteita. Herra Wallenberg on epäilemättä nerokas mies! Hänellä on
kriitillinen kyky ja luova mielikuvitus. Johtopäätöksiensä arvoa hän
tutkii kokeiluilla. -- Professori Lemströmiltä hän tiettävästikään ei
ole saanut ensimäistä aihetta näihin tuumiinsa. Hän on kyllä omin päin
miettinyt asiaa ja sen mukaan ryhtynyt toimiin. -- Mutta tässä tuleekin
Viklund tavaroineen. Kello on jo kuusi, ja minun pitää olla Lahisissa,
ennenkuin herra Wallenberg alkaa pitää aamukomentoa kartanossaan." --

-- "Hyvä on, Viiklunti, -- puku ja lisäksi mäyrännahkalaukku, -- sopii
vallan mainiosti! -- Ja oikein johtolankakimppu laukussa. Eipä paremmin
voisi olla! -- Nyt Viiklunti pitää huolen siitä, että piha, matkaan
lähtiessäni, pysyy puhtaana rengeistä ja piioista. -- Niin ja vielä! --
Kun Viiklunti menee ohi keittiön, niin käskekää tuoda kahvia tänne
ylös."

Setä Malmfelt joutui hätään kahvin johdosta.

"Ei, paras setä, -- kahvi on kyllä hyvä sisäisestikin käytettynä, mutta
tarkoitin oikeastaan kahvia ulkonaista käytäntöä varten. Ihonvärini
sopii huonosti monttöörin tamineihin, ja Viklundilta kuulimme, että
Alviina on nähnyt maailmaa niinkuin laajemmalti." --

Vasta nyt, pukeutuessani, tulin ajatelleeksi, kuinka väärin tein
Lahisten herraa kohtaan. Aioin salakavalasti tunkeutua hänen alueelleen
urkkimaan toisen luvallisia toimia, joita tämä itse oli pitänyt tarkoin
salassa. Herra Wallenberg oli aina ollut ystävällinen minua kohtaan,
vieläpä viime kesänä osottanut minulle aivan erinomaista
vieraanvaraisuutta. Tahdoinkin jo luopua koko puuhasta.

Mutta Malmfelt käänsi kaikki pilaksi. -- "Älä nyt turhia! Asiahan koskee
vetoa! -- Kuka leikkiin lähtee, saa leikin kestää. Sodassa ja
rakkausseikoissa on kaikki luvallista."

"Rakkausseikoissa, -- niin!"

Huomasin, miten Malmfelt huvitettuna vilkaisi minuun sivulta päin.
Lopetin kiireesti pukeutumiseni. -- _Où est la femme?_

Olin nyt, maalaisen kannalta katsoen, varmaankin pulska poika. Sinisessä
cheviotipuvussa ja korea villahuivi kaulassa! Kun takin ylimäinen nappi
oli kiinni, ja se rinnasta sekä olkapäistä mukaantui tiiviisti ruumiin
mukaan, olin pyöreä ja pullea nuorimies, niin että syystäkin saatoin
ihailla itseäni. Jaloissani minulla oli omat saappaani. Olin
herrastelevan keikaileva.

Tuhrin vielä kasvoni ja käteni ruskealla kahvivedellä. Ei paremmasta
apua! Takin ulkopuoliseen povitaskuun pistin muistikirjan lyijykynineen
selvästi näkyviin. Piti esiintyä kirjoitustaitoisena, liikkuvana
toimimiehenä.

Malmfelt oli ihastuksissaan ja nauroi leveintä nauruaan: "Nyt luulen,
että Lahisten herrasta teit pietin. Vaikka näkisikin sinut, ei hän sinua
tuntisi."

"Itse asiassa koen puolustaa itseäni sillä, että Lahisten herran
salaisuus ei oikeastaan enää olekaan mikään salaisuus. Ja sitä paitse,
minussa on vielä jäljellä melkoinen määrä ylioppilashuliviliä. Osakunnan
kuraattorina olen saanut elää vallattomimman nuorison parissa, ja
entinen poikamaisuus pyrkii tänään väkisinkin esiin. Sitä lieneekin
alkujaan minulla veressäni."

Otin mäyrännahkalaukun olalleni ja sain päähäni hiukan virttyneen,
mustan huopahatun.

"Hyvästi nyt! -- Jollen palaa takaisin tunnin, parin päästä, niin on
paras, että naarailette Kaislahden pohjaa", nauroin mennessäni.

"Onnea matkalle!"

Lähdin kulkemaan talonpäädyn ympäri, mennäkseni pitkin peltokujaa oieti
maantielle, kun takanani kuului raikas, heleä nauru.

Katsoin taakseni. Avoimessa ikkunassa hulmahtivat palttinauutimet, ja
niiden keskeltä kurkisti esiin pieni, aamunsirkeä, punaposkinen,
pörrötukkainen pää.

"Herra professori!" hän ilkkui. -- "Luulin teitä ensin miksi
mustalaiseksi, mutta tunsin teidät sitten profiilista. -- Mitäs ihmettä
nyt?"

"Hyvää huomenta, neiti! Saanko tulla katsomaan teitäkin profiilista?
Tuntisin sen miljoonien joukossa."

"Ei, ette saa tulla likemmäksi lainkaan! -- Mutta mitä kepposia te nyt
olette tekemässä?"

"Lähden vain Lahisiin salapoliisina. Te saatte kuulla asian lähemmin
isältänne. Minä palaankin takaisin melkein siksi, kuin te olette
pukeutunut."

Vielä kauvan kuulin hänen nauraa hihittävän jäljessäni.




4.


Sain pian nähdä, että valepukuni kelpasi. Maantiellä tuli Lahisista päin
mies, -- mahdollisesti pehtori, -- niittokoneen kanssa.

Pysähdyin, kysyäkseni hovin nimeä.

"Lahisiksihan sitä on täällä mainittu. -- Kenenkä puulaakin mies sinä
olet?"

"Oman puulaakini mies." -- Sylkäisin tiepuoleen ja jatkoin matkaani. Hän
oli luullut minua jonkun tukkiyhtiön metsänlukijoiksi.

Lahisissa oli kaksi uljasta navettaa. Hiukan pienemmän -- nähtävästi
uudemman -- navetan keittohuoneen ovi oli auki. Astuin sisään ja aloin
tyhjentää tavaroita laukustani muuripadan pankolle.

Karjakko tuli navetasta juosten: "So, ei saa! Menkää pois sukkelaan!"

"Ei vai saa!" -- Katselin häntä ilmeisellä ihastuksella. --
"Johtolankoja ja vesitorviahan minun piti täällä tarkastaa."

Hän oli pullea tyttöhempukka, posket tummanpunaiset ja täyteläät. --
Olisi ollut synti sanoa, että intelligenssi loisti hänen kasvoistaan.

"Mutta patroona vielä tänä aamuna sanoi, -- kutsui koko talonväen
pihalle seisomaan, -- siitä ei ole muuta kuin tunti aikaa, -- veti
kepillään viirun poikki pihatien ja sanoi: 'Ei ketään ihmistä saa
kymmeneen päivään päästää tuon viirun ylitse kulkemaan. Ei elävää sielua
kymmeneen päivään karjapihan puolelle, -- muistakaa se! -- Ja jos Holman
hovista tulee herroja taikka narreja, niin ajakaa heidät ulos tuosta
veräjästä!'"

-- Aha! Kustaa II Aadolf oli jo ehtinyt ryhtyä varokeinoihin
pappenheimiläisiään vastaan! --

"Olenko minä neidin mielestä herra taikka narri? -- Ei ole enempää kuin
kolme minuuttia aikaa, kun patroona konttorissaan sanoi minulle
näinikään: 'Mene sinä tuosta poikki pihan navettaan, niin Alviina
näyttää sinulle sähköjohdot ja torvet. Sano, että patroona itse käski!'
-- Neiti vissiin on se Alviina? -- Kun on kaunis tyttö, niin passaakin,
että on kaunis nimi!"

-- "Ettehän te minun nimeäni voi tietää?" Hän katsoi minua tutkivasti.
-- "Ettehän te ole minua ennen nähnyt?"

"En ole eläissäni ennen tässä pitäjässä käynyt", vakuutin totisena.
"Koko hovissa en ole muita tavannut, kuin patroonan itsensä."

Alviina näytti epäröivän. Hän hypiskeli johtolankakimppuani, jonka olin
laskenut pankolle, ja näkyi jo alkavan uskoa asiani oikeaksi. Mutta
äkkiä uusi ajatus lensi hänen päähänsä.

"Tulkaa ulos, niin menen patroonalta kysymään."

-- Aha! Pikkuvaleet eivät riitäkään. -- Pitää valehdella oikein Porvoon
mitalla! --

"Patroona hyvin tietää, ettei Jordanin vesi minun käsissäni pilaannu.
Hän juuri käskikin minun samalla katsoa, onko laitteet täällä, niinkuin
ovat piispanhovin navetassa."

"Tiedättekö tekin niistä asioista?"

"Vai en tietäisi? Kun olen kaksi vuotta ollut piispanhovin konttorissa.
-- Ei ollut palkka pieni, mutta onhan sitä nyt ollut, Jumalan kiitos,
hyvät ansiot näissäkin toimissa. Naimaton nuorimies pyrkii maailmalle,
-- tahtoo tehdä tuttavuuksia!" -- Katseeni, jonka loin Alviinaan, oli
olevinaan sulava.

"Mahtoi olla suuri ja komea se piispanhovi?"

"Komea oli! -- Kaksikymmentäneljä hevosta. -- Ja kymmenen hevosta aina
pitkin viikkoa veti vesitynnyreitä rautatieasemalta. Joka lauantai
annettiin Jordanin vettä ilmaiseksi kaikille, kuka vaan tuli pyytämään.
Minä itse sain olla tynnyrintapissa ja laskea. Moneen taloon ja hoviin
sitä haettiin pitkin hiippakuntaa."

-- "Nyt te vissiin valehtelette?"

-- "Olenko neidin mielestä sen näköinenkään?"

"Mutta oliko se vesi tuotu oikein Luvatusta maasta ja Jordanista?"

"No sen tietää, -- laivoissa kolmen meren takaa. -- Emmekä me,
virkamiehet, niin suuria vesimääriä hakijoille antaneetkaan, --
pienempiin astioihin vaan."

"Niin, ei sitä paljon tarvita! Suureen vesiämpäriin, joka on tuolla
navetassa, kaataa meidän pehtori vain litran verran. Minä sillä sitten
valelen navetan lattiaa."

"Niin, paljonko sitä tarvitaan? -- Sekaantuuhan vesi veteen!"

"Herra on paljon nähnyt ja tietää paljon". --

"Neiti sanoo Piilmanniksi vaan". -- --

Navetan ovi oli nyt minulle avoin. Sain vapaasti astua pyhäkköön.

Se oli suuri, valoisa navetta; ikkunat olivat laajat ja oikein uutimilla
varustetut. Vaikka oli paras kesäaika, niin lehmiä pidettiin sisällä.
Siinä syödä nyhtivät viherrehua tai märehtivät, turvepehkuilla maaten.
Ilma oli navetassa tavattoman puhdas ja raitis. -- Todellinen lehmien
palatsi!

Näin heti, että katosta lähellä pitkisseiniä riippui kummallakin puolen
navettaa rivi leveäsuisia kiviastioita. Kivivateja oli kaikkiaan
neljätoista, -- lehmiä navetassa arviolta satamäärä.

Olin tarkastelevinani sähköjohtolankoja. Sain keittohuoneesta
käsitikapuut ja kiipesin, muka sähkölankojen takia, katonrajaan asti.
Sopivassa tilaisuudessa pistin päretikun kiviastian sisään. Huomasin sen
sisältävän hiukan kellertävää, vesimäistä nestettä. Alviina paraillaan,
varsiluuta kädessä, valeli Jordanin vedellä navetan toista
lattianpuoliskoa. Oma puoleni oli vielä koskematon. Tultuani alas
tikapuilta, pistin päreeni väkivesiviemäriin. Kun nyt päretikkua
tarkastelin, huomasin, että sen päässä höyrysi hieno, valkoinen
huurrekaasu.

Olin nähnyt kyllin. Alkuperäinen arveluni oli saanut vahvistuksensa.

Menin Alviinan luo: "Eipä täällä minulle taida olla työtä. Kunnossa
olivat sähköjohdot."

"Ja näinkö siellä piispanhovissa navetan lattioita valeltiin?"

"Ihan niin, -- juuri sillä tavalla! -- Mutta voisinhan tarkastaa, miten
teillä virtsakaivo on tehty. Se on kai lukossa?"

"Avain on keittohuoneessa. Minä tulen aukaisemaan."

"Ei meillä siellä piispanhovissa ollut tapana ilmanvaihto- ja
tuuletuspeltejä pitää navetassa auki, muuta kuin ani harvoin, silloin
tällöin", sanoin Alviinalle, lähtiesssämme ovesta ulos.

"Ei meilläkään nyt enää! -- Ja kuitenkin lehmät Heikinpäivästä alkaen
ovat lypsäneet parempaa maitoa kuin ennen. Piilmanni näkisikin, miten
kaunista voita saamme!" -- Alviina alkoi innostua; hän oli omalla
alallaan, näissä seikoissa asiantuntija.

"Ymmärtäähän sen: Lehmät viihtyvät Jordanin veden lähettyvillä. Ja
toisekseen kärsivät navetan alituisesta vedosta; saavat leiniä, nuhaa,
yskää ja tuberkeleita."

Virtsakaivo navetan ulkopuolella oli suuri, koko navetan pituinen ruuma.
Pistin siihen seipään, jolla koetin tönkiä laarin pohjaa. Seipään
rohjuiseen tyvipäähän näin tarttuneen valkoisia kidekirpaleita.

"Hyväthän nämä laitokset ovat", vakuutin Alviinalle.

Heti oikealla kädellä oli lautavaja, jossa huomasin ruiskun pumppuineen.
Sen siivosta saatoin tietää, mihin sitä oli käytetty. Vieressä oli
tynnyri, jonka ylitse oli löyhästi sidottu harvakuteista säkkikangasta.
Kankaan pussimaisesta puhjukasta korjasin muutamia valkoisia kiteitä,
jotka pistin taskuuni.

Juuri samalla sattui huomiooni toinen katos, jossa oli suuri määrä
avaamattomia sementtitynnyreitä.

"Mihin kaikki nuo tarvitaan?" kysyin.

"Kukapa ne patroonan tuumat tietää? Alkuviikolla vasta tulivatkin tänne
laivalla."

Olin toimittanut tehtäväni Lahisissa. Ei ollut syytä viipyä kauvemmin.
Minä hetkenä tahansa saatoin saada kiivaan herra Wallenbergin niskaani.

-- "Eipä minulla olisi ollut asiaa lainkaan tähän hoviin. Niin oli
kaikki paraassa kunnossa. Toisissa paikoissa voi olla työtä
viikkokausiksikin." -- Pistin Alviinalle kättä hyvästiksi.

"Eikö Piilmanni katselisi vielä meidän toistakin navettaamme?"

"Uskonhan minä jo vähemmälläkin Alviinan kykyyn ja huolellisuuteen.
Taidattepa olla oikein koulun-käynyt."

"Tulihan sitä käytyä niinkuin karjakkokoulua! -- Meneekö Piilmanni tästä
nyt Holman hoviin, tuonne toiselle puolen lahtea? Jos sattuu, voisi
siellä olla työtä hyvästikin."

"Enköhän vaan taida lähteä tästä kirkonkylään päin. Huomenna on
sunnuntai, ja kukapa silloin tahtoisi olla kaukana kirkosta? Ehkä minä
tapaankin Alviinan kirkkomäellä." --

Jätin tämän tuhmansekaisen tytön, josta jo aloin olla pääsemättömissä.
Viklundin mieltymys Alviinaan ei varmaankaan ollut riippuva tytön
henkisistä lahjoista. Häntä kyllä ihastutti "nuor ruumis viehkein
hemmekkäin". -- Mutta Viklund kai tuumikin: "on kylliks sielua
itselläin".

Alviina meni uudestaan navettaan, joten voin vapaasti pyrkiä takapihan
nurkkien ohi talosta pois. Minun ei tarvinnut aluksi lähteä kulkemaan
muka "konttoriin päin", jolloin olisi täytynyt mennä ajotielle itse
kartanonpihan lävitse.

Onni minua todellakin suosi! Tuskin olin ajotiellä kivenheiton matkan
päässä kartanon pihaveräjästä, kun Lahisten herra pyylevänä,
rusikkasauva kädessä, tuli portaita alas astuen. Laahustelin jalkojani
perässäni ja kävelin laiskan rennosti, niin että mäyrännahkalaukku
heilui edestakaisin olallani. Sulkiessani yläveräjän, huomasin
Wallenbergin seisovan keskellä pihaa tarkkaavassa asennossa, kasvot
minuun päin kääntyneinä.

Toivoin sydämestäni, ettei Alviina joutuisi pahempiin selkkauksiin
tutkimusteni johdosta. Olinkin vältellyt tekemästä hänelle mitään
varsinaisia kysymyksiä. Jos Wallenberg alkaa häntä kovistaa toimistani
navetassa, niin tytöllä on puhdas omatunto. Hän ei joudu hätään, vaan
pystyy puolustamaan itseään. Hän voi rehellisesti vakuuttaa, että vieras
vain vilkaisi sähkölankoihin, ja kun olivat kunnossa, heti lähti
navetasta ulos. Myös hän voi ilmoittaa menneeni kirkolle päin
työnhakuun.

Herra Wallenbergin maahenki-hankkeet olivat nyt tiedossani. Malmfelt on
voittava vedon. Lankinsuon riitajuttu tulee kunnialla haudattavaksi. --
Minua nauratti sana "maahenki" tässä yhteydessä. Wallenberg oli tahtonut
ivailla käytäntöön otettua nimitystä, joka hänen mielestään ei merkinnyt
"_Erdbegeisterung_" vaan "_Erdhauch_"!

Kävelin hiljalleen maantietä Holmaan päin. Koetin tehdä eräitä
ylimalkaisia arvioita Wallenbergin uuden keksinnön merkityksestä.
Suurviljelijälle siitä kyllä saattoi olla hyötyä. Wallenbergin uutta
menettelytapaa käyttämällä, voidaan jossakin määrin vähentää ulkomaisten
apulantojen ostoa. Erittäin Lahisten herralle, jolla oli suuri karja,
tämä keksintö voi semmoisenaan olla varsin arvokas. Hänellä oli noin
kaksisataaviisikymmentä lehmää navetoissaan, -- lukuunottamatta
aukumenttitilan karjaa. Tähän tulivat lisäksi hevoset sekä elukat
karsinoissa ja läävissä. --

Mutta oliko keksinnön kantavuus niin suuri, että Wallenberg, kuten hän
näkyi toivovan, voisi saada aikaan todellisen uudistuksen viljamaiden
lannoittamisessa? -- Tuskinpa vaan!

Oliko Wallenberg siis ollut liian vilkastoiveinen, kuten keksijät ja
keksijä-parat yleensä, -- vai oliko asiassa vielä jotain muuta?

Luulin Lahisissa nähneeni kaikki ne laitteet ja menettelytavat, mitkä
olivat tämän kysymyksen yhteydessä. Olin jotenkin selvillä siitä, mikä
tehtävä milläkin erikoisasialla oli pääasiaan nähden.

Ah! olin juuri pääasian unhottaa! Karjanlanta paranee umpinaisessa
navetassa! -- Tämän kautta keksinnön arvo lisääntyy monin verroin: Sillä
on tavaton merkitys sekä suurviljelijälle että pienviljelijälle. --

Astuessani eteenpäin, olin päässyt lähelle Holman ajotietä, missä
maantie tekee kierroksen Haukkavuoren ympäri, kun mieleeni johtuivat
Lahisten sementtitynnyrit. Suuri määrä sementtiä oli äskettäin tuotu
taloon. -- Mitä varten? Oliko tämäkin seikka jollain tavoin Wallenbergin
uusien hankkeiden yhteydessä? -- Rautabetonia? Ah! olinhan, kulkiessani
rehuladon ulkonurkan ohi, kompastunut kokonaiseen soraläjävuoreen!
Somero oli nähtävästi viime talvena sinne ajettu.

Äkkiä kaikki kuin välähdykseltä selvisi minulle mieleeni! Ymmärsin, mitä
betonirakennusta Wallenberg ryhtyy rakentamaan keskellä kesää. -- Karja
piakkoin lasketaan niitetyille kedoille ja on jälleen lokakuusta alkaen
navetassa. Rakennus on saatava siksi valmiiksi! -- Sitäpaitse, olihan
Wallenberg uhannut jo jouluksi kirjoittaa seikkaperäisiä neuvonantoja
maanviljelijöille!

Wallenberg aikoo todella tehdä jymyt Suomessa! -- Vihelsin pitkään.

-- "Tuleeko herra professorille mustalaistavat mustalaisen puvun
mukana?" -- Tienkäänteessä tuli Signe neiti vastaani nauraen. Hän oli
avopäin; punainen päivävarjo niskassa suojeli häntä aamuauringon
säteiltä.

"Hyvää huomenta toistamiseen!"

"En malttanut pysyä kotona. Piti tulla kuulemaan. -- No, kuinka kävi?
Saitteko selkoa asioista? -- Arvasin, että te pian ehkä palaatte. --
Kumpiko voittaa vedon?"

"Isänne kyllä voittaa. Asia on täysin selvillä."

"Ja näin lyhyessä ajassa. -- Olettepa äärettömän etevä!"

Samalla hän huomasi, minkälainen pukuni oikeastaan oli, -- miltä
mustalainen näytti! Hän purskahti raikuvaan nauruun, katseli minua joka
puolelta ja tirskuili kiusoittelevan lystikkäästi. Pelkään, että "korkea
oppi" tunsi itsensä sangen yksinkertaiseksi ilkamoivan tyttölapsen
vallattomuuden edessä.

"Mutta miten te olette päässyt noin mustaksi?" hän ihmetteli.

"Kahvi tekee mustaksi, sanotaan".

"Mutta ei mustasukkaiseksi, kuten tädit väittävät! -- Tiedättekös, äiti
tulee nyt kovin iloiseksi. -- Hän oli vedosta ensin niin hirveästi
pahoillaan. Mutta me silloin selitimme, -- isäni ja minä, -- että setä
Wallenberg kyllä häviää vedon; ja isäni sanoi, että se ikävä Lankinsuon
riita myös nyt loppuu. Mutta äiti ei uskonut. Isä itse oli vakava. Mutta
me sanoimme, että tohtori Pohjamo osaa kaikki, ja mihin ikinä hän
ryhtyy, sen hän saattaa perille kanssa ja silloin isä ja äiti
hymyilivät."

"_Me?_" --

Hän huomasi puhuneensa itsensä pussiin ja joutui hämilleen. -- "Ja
_minä_ kerroin sitten äidille teidän valepuvustanne, ja silloin hän
nauroi ihan katketakseen."

Olimme päässeet ahteelle, mistä Holman pihamaa näkyi. -- "Kas, isä ja
setä Ruuth seisovat portailla. He huomaavat jo meidät". Hän heilutteli
innokkaasti punaista päivänvarjoaan. -- "Nyt he arvaavat, että kaikki on
hyvin".

Pitkin matkaa kartanoon saakka hän aina välillä uudisti merkinantojaan.
-- Vertaus kyllä pahoin ontui, mutta olin kuin mikä Teseus,
paluumatkalla Ariadnen kanssa. Minotauroksen pesään olin pistänyt pääni,
monimutkaisesta sokkelosta suoriutunut. -- Niin, siihenpä vertaus
päättyikin! -- Mistään turmasta en ollut Ariadnea pelastanut. Hänellä
oli vyyhtinsä omissa käsissään, ja sitä minä en ollut selvittänyt. --
Mutta siitä huolimatta uusi Teseus tuli punaisin purjein, ja merkinanto
oli Ariadnen itsensä. -- Voi, nuorenmiehen ikuisia haaveita!

Viklund avasi meille veräjän, kysyvä ilme kasvoissaan.

-- "Kaikki selvillä, Viiklunti! -- Tulkaa huoneeseeni, niin viette puvun
takaisin omistajalleen. -- Viiklunti saa yhtä ja toista puuhaa tänä
päivänä Holman navetassa."

Signe neiti kiiti kohotetuin käsin poikki pihan; portailla hän, lainkaan
pysähtymättä, lausui pari sanaa isälleen ja jatkoi sitä menoa sisään
saakka. Hän kiiruhti viemään hyviä uutisia äidilleen.

Malmfelt ja herra Ruuth tulivat iloisina vastaani.

"Vai niin! Sepä hauska, että onnistuit! -- En tiedä, kuinka oikein
kiittäisin sinua." Malmfelt puristi kättäni.

Herra Ruuth löi minua tarmokkaasti olalle. "Se oli nopea suoritus!" hän
lausui suuremmalla sydämellisyydellä, kuin olisin odottanutkaan. "Kemia
on sentään -- tieteiden tiede! Ja teillä kun jo -- lähtiessänne, oli
koko juttu -- selvillä!"

Nähtävästi Malmfelt oli kertonut herra Ruuthille aamuisen keskustelumme.

He olivatkin nyt kovin halukkaat seikkaperäisesti kuulemaan, mitä
Wallenbergin kokeilut tarkoittivat.

"Lyhyesti sanoen, herra Wallenberg on kokeissaan ottanut sitoakseen sen
ammoniakin, joka navetan tuuletustorvien kautta tätä nykyä häviää
ilmaan, tuottamatta mitään hyötyä. Tiedämme, että ammoniakki -- siinä
oleva typpi -- on kasvien tärkein ravintoaine. Wallenbergillä on
navetassaan pieni, sievonen tehdas, jossa valmistetaan parannettua
ammoniumsulfaattia. -- Kas tässä, eräitä _corpora delicti_!"

Otin taskustani suurempia ja pienempiä kiteitä, jotka laskin kuistin
pöydälle. -- "Edessänne on puhdasta salmiakkia, klorammoniumia. Tätä
arvokasta suolaa on ainoastaan 20% siinä ammoniumsulfaatissa, jota te
maanviljelyskaupoista ostatte. Yksi kilo tätä vastaa viittä kiloa teidän
apulantaanne.

"Huomatkaa: tämä on vasta Wallenbergin kokeilua! Hänen varsinainen
tarkoitusperänsä on paljon laajakantoisempi.

-- "Mutta, hyvät herrat, minun täytyy nyt hiipiä huoneeseeni pukuani
muuttamaan! Sitä paitse, ennenkuin voin seikkaperäisesti esittää näitä
asioita, täytyy minun tarkoin punnita tekemieni havaintojen jokaista
yksityiskohtaa, sommitella kokoon ajatuksissani Wallenbergin
suunnitelman pääpiirteet sekä tehdä eräitä todennäköisyyslaskelmia. Sen
verran voin nyt jo sanoa, että herra Wallenberg kyllä on tunnustava
hävinneensä vedon."

Herra Ruuth pisti todistuskappaleeni lompakkoonsa ja lähti huoneeseensa.
Malmfeltin täytyi saada kertoa asiat rouvalleen. Minä menin yläkertaan.

Käytävässä herra Soinivaara, gentlemanin puvussaan, tuli vastaani. Hän
oli nähtävästi lähdössä aamukävelylleen. Ennenkuin pääsi sivutseni, hän
tunsi minut, astui askelen taappäin ja katsoi minuun pitkään,
itsevanhurskaan nuhtelevasti. Ei ollut leikkiä siinä katseessa. Muistan
kerran kouluajoiltani, kolmannelta luokalta, kun olin käynyt
omenanvarkaissa, miten luokan-esimies loi samanlaisen katseen minuun,
kadotettuun.

-- "_Herra_ tohtori on jo lähdössä yölevolle?"

-- "Lehtori on jo hereillä, -- hyvää huomenta!" -- Kumarsin ja astuin
kamariini.

Sain tehdä jotenkin perinpohjaisen puhdistuksen, ennenkuin jälleen
tunsin olevani omassa olossani. Pukeutuessani saapui Viklund, jolloin
neuvottelin hänen kanssaan tehtävistä töistä ja sain kuulla paikkakunnan
juna-ajat. Jos hyvin kiirehdimme, voidaan vielä telefoonilla tehdä
kaupungista tilauksia, lähetettäväksi pikatavarana kirkonkylän asemalle.
Riensin alakertaan.

"Nyt, setä, oitis telefooniin! -- Ei ole aikaa kyselyihin. --
Telefoonatkaa kaupungin rautakauppaan. -- Todella! sepä onni, että linja
oli auki! -- No niin: Rikkihappoa 50 kiloa; -- galvanisoitua rautalankaa
N:o 14, 3 kiloa; -- pieniä väkipyöriä 1 1/2 tusinaa, 2-3 senttiä
läpimitaten; mönjää 1/2 kiloa. -- Vielä sitten! Menkööt rautakaupasta
Jaakko Huhtaselle, lähellä rautatieasemaa: -- 1 1/2 tusinaa kivivateja
-- eli "kivipyttyjä" -- à 3 litraa. -- Kaikki heti kohta pikatavarana
tänne. --

"Toivon, että ennätämme saada tavarat. Tämä on ainoa juna, jota voimme
tänä päivänä käyttää, ja huomenna on sunnuntai. Sedän kunnia vaatii,
että ratkaisu esitetään herra Wallenbergille niin pian kuin mahdollista.
Laitamme Holman navettaan samanlaisen tehtaan, kuin Lahisissakin on. --
Laskemme arvoitusta esittävän peikon poikkihakatun pään silkkihuivissa
Wallenbergin jalkojen juureen, kuten Andersenin sadussa."

"Ei, kuulkaa nyt, herra Pohjamo, peikon pää on laskettava -- prinsessan
jalkojen juureen!" -- Herra Ruuth oli hyvällä tuulella: -- minä olin
harvoin kuullut hänen puhuvan niin pitkää lausetta yhteen henkäykseen.

Olin velvollinen antamaan heille muutamia selityksiä. Istahdimme
tupakkahuoneeseen.

"Asia on se, että tarvitsemme suolahappoa. Mutta kahdesta paino-osasta
rikkihappoa ja yhdestä osasta keittosuolaa saadaan suolahappoa.
Viklundilta kuulin, että keittosuolaa on talossa kyllin. Ostaessamme
rikkihappoa voitamme puolet hinnasta. Sitä on kaupan pajukoppien
suojaamissa 50 kilon pulloissa.

"Ripustamme suolahappoastioita navetan kattoon. Suolahappo imee
ammoniakkia itseensä, ja astiain pohjalle kiteytyy salmiakkia.
Kivivatien lukumäärä -- Viklund kutsuu niitä "kivipytyiksi" -- saa
riippua navetan koosta ja lehmien luvusta. -- Lahisten uudemmassa
navetassa niitä oli neljätoista. Holman suuressa kivinavetassa voisimme
käyttää kahdeksantoista."

"Nyt kuullessani Wallenbergin kaikki temput", sanoi Malmfelt, otsaansa
sivellen, "huomaan sitä selvemmin, kuinka mahdotonta minun olisi ollut
saada niistä tietoa omin päin. Häpeän oikein itseäni ja vetoani! Häpeän
Pohjamon edessä, häpeän Wallenbergin edessä." -- Malmfelt karisti tuhkaa
sikaristaan ja puhalsi savurenkaan ilmaan.

-- "Wallenberg olisi todella ansainnut voittaakseen vetonsa."

"Entä Lankinsuo? -- Paras aina, kun käy, -- niinkuin käy", lausui herra
Ruuth filosoofisesti. "Tapausten logiikka on kuin -- sirkkelisaha. Jos
kuinka päin terää kääntää, -- se leikkaa sittenkin. -- Tahdon olla
täysin -- puolueeton. En puutu asiaan -- sinne enkä tänne. --
Kinastuksen syy oli -- syvimmin katsoen -- Lankinsuo. Herra Pohjamo --
vastoin tahtoaan -- muistutti sen hänen mieleensä. Wallenberg oli tämän
jälkeen -- vaatelias, sietämätön. Jo sorsanajossa hänen kätensä --
vapisivat. Jos Wallenberg kaksi vuotta sitten olisi suostunut --
sovintotarjoukseen, niin hän ei nyt häviäisi -- tätä vetoa."

Nyt vasta opin oikealta kannalta tuntemaan herra Ruuthin. Hänen
näennäisen haluttomuutensa ja velton välinpitämättömyytensä alla piili
kypsästi harkitseva järki, hieno ymmärtämys ja äärimäisin
suvaitsevaisuus. Tyynen pinnan alla kulki vankka pohjavirta, jota ohjasi
miehenarvo. -- Hän oli iloissaan siitä, että Malmfelt voittaa vedon,
että Lankinsuon riitajuttu päättyy, että Wallenbergin käytös kääntyy
häntä itseään kohtaan. Hänen mielestään ei Malmfeltilla ollut syytä
omantunnon vaivoihin, mutta hänen velvollisuutensa oli pysyä
puolueettomana. Herra Ruuth oli itse vedon todistajana ja, jos riita
syntyy, jäsen siinä sovinto-oikeudessa, johon hän sekä herra Wirsén
valitsevat puheenjohtajan.

Käännyin herra Ruuthin puoleen: "Pyytäisin kysyä teiltä eräitä seikkoja.
En tahdo kysellä sellaista, mistä te, vedonlyöjäin luottamusmiehenä,
voisitte joutua välikäteen."

"Siitä olen vakuutettu", hän lausui lämpimästi.

Tiedustelin herra Ruuthilta hänen omia havaintojaan karjanlannan
huonontumisesta.

Sukeutui pitkänlainen keskustelu, josta kävi ilmi, että Ruuth todella
oli alkanut epäillä lannan muuttuneen heikkoperäisemmäksi. Pelloille,
joihin hänen isänsä aikana ja hänen omassa nuoruudessaan oli vedetty
määrätty kuormaluku sekottamatonta lantaa, täytyy nyt vetää samaa lantaa
paljon enemmän. Sato kuitenkin tulee pienempi. Ilman apulantoja ei enää
lainkaan voida tulla toimeen.

Mitään syytä tähän asianlaitaan hän ei ollut keksinyt. Hän kyllä oli
asiaa miettinyt, mutta lopulta tullut siihen johtopäätökseen, että se ei
ole lanta, joka huononee, vaan maan tuotantovoima, joka vähenemistään
vähenee. Jonkun aikaa voidaan maata viljellä, -- määrätyin kausin.
Säästelemällä ja apukeinoja käyttämällä voidaan tuottamiskykyä
pingoittaa varsin pitkälle -- sadoiksi, suotuisissa oloissa ehkä
tuhansiksikin vuosiksi, -- mutta ennen tai myöhemmin se kuitenkin aina
viimein loppuu. Sellaisia esimerkkejä olivat Sahara, Syrian-Arabian ja
Gobin erämaat, Sisä-Aasian arot, koko Pohjois-Afrika, kaikki itämaat.

-- Huomautin, kuinka perin virheellinen tämä yleinen käsityskanta itse
asiassa on, ja kuinka hän ampui yli maalin. Maan tuottamiskyky on
loppumaton, luonnon utaret ehtymättömät, niinkauvan kuin aurinko
lämmittää, ja ilmakehässä on typpeä, happea, vetykaasuja ja hiilihappoa.
Missä luonnonsuhteet muuten ovat suotuisia, siinä maa, itsekseen
jätettynä, aina kokoo vähitellen varastoonsa uusia kasvattavia aineksia.

Ryöstöviljelyksellä tietysti voidaan määrätyllä alueella lyhyessä ajassa
hävittää vuosituhansien säästöjä. Varottavina esimerkkeinä siitä ovat
juuri Pohjois-Afrika ja itämaat. Taikka Suomessa Kymin-laakson entiset
kauramaat. Mutta järkiperäisesti hoidetulla vuoroviljelysalueella
lisääntyy maan tuotantovoima lisääntymistään.

Jos nyt jollakin tilalla viidentoista -- kahdenkymmenen vuoden kuluessa
ei ole otettu uusia maita viljelyksen alaiseksi, -- jos samalla ajalla
talon karjaa on yhä lisätty ja viljelysmaille lannan ohella vedetty
savea ja ruoppaa sekä lisäksi vielä kallisarvoisia ostolantoja, mutta
viljelystuotteita siitä huolimatta ei ole saatu enemmän kuin ennen, --
niin tämä epäilemättä riippuu siitä, että talon oma karjanlanta on
heikontunut.

-- "Että asianlaita todella on sellainen, en ole aikaisemmin tiennyt.
Mutta tiedän sen nyt. -- Herra Wallenberg on sen minulle opettanut. Hän
tahtoo väittää, että nykyaikaiset navetat ovat maanviljelyksen tuhoksi!"
--

Huomautin vielä, kuinka navettain ilmanvaihtojärjestelmä tuli
käytäntöön, yksinomaan meijeriliikettä silmällä pitäen. Tuli saada
hajutonta maitoa ja puhdasta, maukasta voita. Yksipuolisesti on ajateltu
ainoastaan tätä asiaa. Sillä välin annetaan navetan arvokkaimman kaasun,
ammoniakin, lentää tuuletustorvien kautta ilmaan. Se ei nyt tule
hyödyksi harakoillekaan. -- Korkeintaan mikroobeille ja eräille
vaarallisille tautibasilleille. Wallenbergin mielestä "mädätetään
maailmaa". -- Entisinä aikoina sitoutui ammoniakkia suurin määrin
navetan verekseen lantaan, sitä kyllästyttäen!

-- "No niin, teillä on nyt navetoissanne ilma verraten puhdasta. Mutta
kuitenkin, kuka tietää, eivätkö lehmät talvella kärsi navetan kovasta
vedosta yhtä paljon, kuin ennen läävän ummehtuneista kaasuista? --
Wallenberg pitää navettansa suljettuna; hänen navetassaan ei ole vetoa.
Mutta siitä huolimatta sen ilma on täysin raitis, raittiimpi kuin
teillä! Hän saa ammoniakin sidotuksi: hankkii itselleen samalla
voimaperäistä karjanlantaa sekä uuden apulannoitusaineen, joka on viisi
kertaa tehokkaampaa kuin kalliilla hinnalla ostettu ammoniumsulfaatti.
-- Yksi tie, kaksi asiaa!" --

Herrat olivat ihmeissään, innoissaan. -- "Minä laitan jo maanantaina
omaan navettaani -- samanlaiset vehkeet", sanoi herra Ruuth.

Ja nyt Ruuth kertoi merkillisen jutun. Joku aika sitten oli eräs hänen
oman pitäjänsä isäntämiehiä, -- vanha, rikas ukko, -- tullut Ruuthin
luo, joka oli osuusmeijerin johtokunnan puheenjohtaja, ja sanonut
itsensä osuusmeijeristä irti. Syyksi hän oli ilmoittanut sen, ettei hän
suostu kauvemmin noudattamaan yhtiösääntöjen määräyksiä navetan hoidosta
ja puhtaanapidosta. Oli vakuuttanut aikovansa "tukkia kaikki reiät ja
lävet navetassaan", niin että navetta taas oli kuin "entisinä aikoina".
Voinsa hän saattoi myydä kaupungin torilla kuin ennen, mutta myös hän
tahtoi saada viljan kasvamaan kuin ennen. Vaikka hän kuinka lannoittaisi
peltoaan, on hänen torpparillaan aina parempi vilja kuin isännällä. "Ja
vika on navetassa, eikä missään muussa!" oli ukko päätellyt.

Herra Ruuth oli laimeasti kokenut käännyttää ukkoa, mutta tämä oli
itsepintaisesti pitänyt päänsä ja sillä tiedolla lähtenyt.

"Siinä näemme!" huudahdin. "Oppimaton maamies ratkaisemassa Wallenbergin
probleemia. -- Emme saa moittia häntä, jos hän ratkaisussaan onnistui
vaillinaisesti. --

"Me itse, jotka saamme kaikki tietomme kirjallisuudesta, omistamme
jonkun uutuuden, niinpian kuin sen tietopuolinen selostus on saavuttanut
hyväksymisemme. Koko teoria ehkä perustuikin aivan yksipuolisiin
näkökohtiin: -- Vähät siitä, meidän näkökantamme on nyt kerta kaikkiaan
vakaantunut, määrätty. Emme koskaan enää tutki asiaa sen enempää.
Pidämme kiinni ennakkomielipiteestämme. Asiat saavat kaavamaisesti mennä
menojaan. -- Tämä on meidän vanhoillisuutemme.

"Suomalaisen maamiehen vanhoillisuus on toisenlainen. Hän epäilee jo
edeltäkäsin kaikkia uutuuksia. Vanhan ja sen hyvät puolet hän tuntee
perinpohjin; uusi on outoa ja "herrain keksintöä". Ympäristönsä
vaikutuksesta hän vihdoin voi omistaa uutuuden, mutta yhä edelleen
hänellä on syvä epäluottamus sitä kohtaan. Hän tekee huomioita,
tarkastelee, vertailee. Hänessä on kritiikin henki. -- Hän pysyy
kokeilujen kannalla. -- _Näistä_ vanhoillisista voisi toisissa
olosuhteissa syntyä uutten urain aukaisijoita. Heidän joukossaan on
useita, joista voisi tulla Wallenbergejä, jos heillä olisi kykyään
vastaavat tiedot."

"Kuulkaa tohtori", lausui herra Ruuth, "minä en häpeä tunnustaa, että
myötätuntoisuuteni on kokonaan -- viimemainittujen puolella.
Pahoittelen, että omat fysikaaliset ja kemialliset tietoni ovat -- liian
vaillinaisia."

Olimme istuneet keskustellen, ja alkoi olla aika, jolloin perheenemäntä
aamuisin tavallisesti näyttäytyi. Salista soi pianonsoittoa. Sävelet
vierivät pitkin, pehmein juoksutuksin.

"Luulen, Malmfelt, että eukkosi on oikein -- parhaalla pyhätuulellaan",
sanoi herra Ruuth, nousten nojatuolistaan.

Lähdimme saliin. Rouva Malmfelt lakkasi soittamasta: "Arvasin kyllä,
että saisin eräitä itsekseen oleilevia jöröjaakkoja houkutelluiksi ulos
pesästään." Hän tuli vastaamme hymyillen.

Istuessamme sohvan luo, hän kääntyi minun puoleeni.

"Ja teitä, tohtori, minun pitää erityisesti kiittää! En osaa sanoa,
kuinka olen iloinen. -- Se siunattu käräjäjuttu siis nyt päättyy. -- Oh,
kuinka käräjöimisiä onkin kestänyt! koko meidän aikamme, ja yhtä kauvan
ennen meitä. Olen aina oikein hävennyt, kun mieheni on täytynyt
alituisesti seisoa kuin rikoksentekijä oikeuden edessä. -- Painajaisena
se riitajuttu on ollut talossamme. Kaikki ihmiset ovat tienneet siitä
kertoa Helsinkiä, Turkua myöten. Salavihkaisia silmäyksiä, pilkallisia
kuiskeita selkämme takana! -- Se on ollut se asia, josta ei kukaan ole
saanut puhua meille itsillemme. Se on ollut visusti vältettävä
keskusteluaine: 'Ei saa köydestä haastaa hirttäytyneen talossa!' --
Niin, herra Ruuthin kuullen voin puhua näistä; hän on talon vanha
ystävä! -- Sanotaan, että kaikissa vanhoissa sukukartanoissa on aina oma
_luurankonsa_. Tämä on ollut meidän. Jumalan kiitos, ettei ole ollut sen
rumempaa luurankoa! -- Ja riita on nyt todellakin loppunut? En tiedä,
kuinka oikein kiittäisimme tohtoria!"




5.


Minulla oli tänä päivänä vielä paljon tehtävää. Wallenbergin
suunnitelman ulkonaiset puitteet olivat tiedossani; miten hän
yksityiskohdittain oli menetellyt, ja millä tavoin hän aikoi järjestää
vastaiset laajemmat toimenpiteensä, tuli minun koettaa hahmotella. Piti
tehdä seikkaperäisiä deduktsioneja ja joukko todennäköisyyslaskelmia.

Sitä ennen tahdoin antaa Viklundille sellaista työtä, jota nyt jo
voitiin tehdä, ennenkuin tilatut tavarat olivat saapuneet kirkonkylän
asemalle. Sinnekin oli lähes tunnin matka. Kaikkiin toimiin oli päivä
kyllä kuluva jotenkin tarkoin. Signe neitiä en nyt saanut tavata, muuta
kuin ateriain aikana, perheen keskuudessa.

Ensin vein Viklundin navettaan, jossa teimme mittauksia, ja minä
määräsin ne kohdat, mihin Viklundin tuli lyödä rautakoukut kattoon sekä
naulat seiniin riippanuorien kiinnittimiksi. Kattoon ripustettavia
kiviastioita piti voida tarpeen mukaan laskea alas, niitä
tyhjennettäessä ja uudestaan täytettäessä.

Viklund oli kovin innostunut tehtäväänsä. Vaikken sanallakaan ollut
maininnut, mitä toimemme tarkoittivat, hän sen täysin käsitti.

"Nyt Holman patroona voi ensi keväänä näyttää, että on Pässinmutkia
meilläkin. Ja taitaapa vaan Lahisten pehtori lakata irvistelemästä", hän
toimitti hyvillään.

"Mutta Viiklunti ei saa puhua hommistamme mitään tänä iltana
Alviinalle!"

"Tottahan minä sen ymmärrän!" -- Tunnustipas velikulta aikovansa illalla
taas kosioihin. --

Valmistavat toimeni olivatkin sitä myöten suoritetut. Navettaan Malmfelt
ja herra Ruuth olivat tulleet työtä katsomaan. -- Herra Soinivaara näkyi
nyt joka tilaisuudessa välttelevän minua. Hän oli kyllä jo saanut
kuulla, mikä oli aiheuttanut aamuisen valepukuni. -- Häpesikö hän nyt
väärään iskenyttä salaviittaustaan, vai oliko hänellä muita syitä
karttaa minua?

Niin, herra Soinivaaralle olin tänään jättävä kilpakentän avoimeksi!
Luulen kuitenkin, että jotenkin tyynenä alistuin kohtalooni.
Tosi-naiselle miehen uuras, uupumaton työ, jonka tulokset näkyvät ilmi,
ja johon nainen aavistaa itse innostavansa miestä, on korkeammassa
arvossa, kuin kaikki ihailun kukkaset, joita laskemme hänen jalkojensa
juureen!

Omassa kamarissani tein kiinteätä aivotyötä. Wallenbergin suunnitelman
jokaisen erityiskohdan ratkaisu ei ollut niinkään helppo, kuin olin
luullut. Hänen hommissaan oli monta metkua. Wallenbergillä itsellään oli
luonnollisesti ollut paljon päänvaivaa, useita vaikeuksia voitettavana,
ennenkuin hän ajatuksissaan oli saanut suunnitelmansa kokonaisuudessaan
lukkoon. Minun tuli nyt kulkea samaa latua, hakea esiin häiritsevät
vastukset ja uudestaan keksiä ainoa mahdollinen keino, millä ne olivat
voitettavissa. Kemia ei tiedä useasta vaihtoehtoisesta menettelytavasta.
Oikeita keinoja kussakin eri tapauksessa on olemassa ainoastaan yksi.
Lisäksi minun tuli arvioida Wallenbergin menetelmän todennäköiset
reaalitulokset, juuri niiden edellytysten vallitessa, jotka hän itse oli
ottanut kokeittensa perusteeksi.

Probleemi kokonaisuudessaan muodostui yhtälöiden sarjaksi, jossa minulle
esiintyi useampia tuntemattomia, kuin minulla oli yhtälöitä
käytettävänä. Jotta ratkaisuyrityksessäni voisin päästä alkuunkaan,
täytyi minun puuttuvissa kohdin turvautua yleiseen arvostelukykyyni ja
todennäköisyys-funktsioneihin.

Uudistin ajatuksissani, mitä asioita varmuudella tiesin:

Wallenberg oli kylvänyt omaa apulantaansa sekä ruiskuttanut väkivettä 7
hehtaarin alalle. Tehdas oli silloin -- toukokuun loppupuoliskolla --
ollut käynnissä Heikinpäivästä alkaen, siis neljä kuukautta.

Lahisten pienemmässä navetassa oli 14 kiviastiaa noin sataa lehmää
varten, isommassa luultavasti 21. Tehtaaseen siis kuului yhteensä noin
35 kiviastiaa, joissa valmistettiin klorammoniumia. Samaa ainetta
valmistui myös navettain väkivesiruumissa. -- Tallissa ja karsinoissa
Wallenbergillä tuskin oli mitään laitteita vielä. Hän nyt aluksi
ainoastaan kokeili.

Kiviastiat olivat noin 3 litran pitoiset. Tutkiessani, ne eivät
tuntuneet olevan likimainkaan täynnä nestettä. Pienemmässä navetassa,
jossa oli 14 kiviastiaa, käytettiin lattian valeluun "Jordanin vettä" 1
litra aamuisin ja saman verran illoin, siis 14 litraa viikossa. Tämä oli
sekotettuna tavalliseen talonpoikaiseen kaivoveteen.

Wallenberg aikoi rakentaa umpinaisen betonirakennuksen.

Siihen todelliset tietoni supistuivatkin.

Luulin kuitenkin voivani katsoa jotenkin ilmeisiksi eräitä muitakin
seikkoja, jotka saatoin ottaa lähtökohdiksi. Todennäköisyysarvioihin
sain lisäksi hyvää apua, vertaamalla toisiinsa eri aineiden
ominaisuuspainoja. Täsmällisiä numerotietoja näistä, milloin muistini
petti, oli saatavisssa talon tietosanakirjasta. Missä kaipasin
käytännöllisiä maanviljelystietoja, kävin asioita kyselemässä
Malmfeltilta.

Mietelmiini ja laskelmiini kulutin koko joukon aikaa. Lopulta luulin
päässeeni jokaista erityiskohtaa myöten jossakin määrin hyväksyttäviin
ratkaisuihin. Paljon tietysti kuitenkin oli jäänyt umpimähkäisyyden
varaan. Mitä betonirakennukseen tuli, niin se nähtävästi oli aiottu
lantasäiliöksi. Vaikeimpia tehtäviäni oli ollut vastata kysymyksen,
kuinka Wallenberg luuli mahdolliseksi pitää umpinaista lantasäiliötä
likimainkaan vapaana myrkyttävästä kosteudesta ja kaikkinaisista
kaasuista? Kun tämä seikka vihdoin oli minulle selvinnyt, huomasin, että
olisin voinut sen heti tietää, jos olisin muistanut erään herra
Wallenbergin oman lauseen. Hän oli eilen itse antanut asiasta selvän
viittauksen, vastatessaan erääseen herra Ruuthin kysymykseen. Mutta tämä
seikkapa juuri todisti ratkaisuni oikeaksi.

Tällä välin Viklund jo olikin ennättänyt tuoda asemalta Holmaan tilatut
tavarat.

Ryhdyimme nyt kiireisesti työhön. Metallitangoista valmistettiin
kiviastiain kannattimet. -- Vastoin aikaisempaa aiettaan herra Ruuth oli
vedon ratkaisemisen takia vielä jäänyt Holmaan, ja hän suurella
asianymmärryksellä antoi Viklundille neuvoja, miten kannattimet olivat
laitettavat. Sellaisina kuin ne nyt esiintyivät, ne olisivat ansainneet
patentin. Jotta kannattimet voisivat hapoilta säilyä, maalattiin ne
mönjällä.

Navetan keittohuoneeseen oli tuotu vaaka. Punnitsin kutakin astiaa
varten 2 kiloa rikkihappoa ja 1 kilon hienoksi survottua keittosuolaa.
Astioihin saatiin täten suolahappoa. Sitä myöten kuin Viklund sai
laitteitaan valmiiksi, ripusti hän täytetyt astiat navetan kattoon. --
Lehmät ilmettelivät outoa touhua ja mylvivät Viklundille
flegmaattisesti.

"Kuinka usein suolahappo on astioissa uusittava"? kysyi herra Ruuth.

"Luulen voivani vakuuttaa, että herra Wallenberg tyhjentää astiat sekä
täyttää ne uudestaan kerran viikossa", vastasin. "Mutta tämä seikka on
parhaiten jätettävä riippuvaksi astiassa olevan nesteen imuvoimasta.
Niinkauvan kuin ilma navetassa pysyy raittiina, on suolahapossa vielä
riittävä kyky sitoa ammoniakkia itseensä."

Kiviastiat olivat nyt kaikki paikoillaan. Annoin vielä Viklundin haltuun
pari litraa suolahappoa. Hänen tuli kaataa sitä kahteen ämpärilliseen
vettä ja antaa Holman karjakon huomisaamuna sillä valella navetan
lattiaa.

"Me emme tässä tee täysin samalla tavoin, kuin Wallenberg", huomautin
Malmfeltille. "Hänen 'Jordanin vetensä' on alkujaan heikompaa. Mutta
laitetaan ilma hiukan perinpohjaisemmalla keinolla puhtaaksi tällä
kertaa, kun pitäjän herrat tulevat komeutta katsomaan! -- Ja nyt,
Viiklunti: -- navetan kaikki reiät ja lävet kiinni!"

Malmfelt naurahteli tyytyväisenä, katsellessaan valmiita laitoksia.
Herra Ruuth lausui: "Minusta kaikki on -- sangen hyvä!"

Lähtiessämme pihalle johtui äkkiä seikka mieleeni: "Kuulkaa, Viiklunti,
tiedättekö, onko Lahisiin äskettäin tuotu kalkkikiveä. Sementtiä tiedän
tällä viikolla tuodun, mutta onko kalkkikiveä tuotu?"

"No, sitä tuotiin viime viikolla suuria määriä, oikein proomussa! Laiva
jätti proomun tuonne niemen kainaloon. -- Ja Lahisten vanha muonamies on
niemen päähän laittanut kalkkiuunin. Katsokaa, tohtori, tuonne, kuinka
savu nousee ilmaan! Ukko siellä nytkin polttaa kalkkia."

"Onko asia tärkeä?" kysyi Malmfelt.

"Se on pieni salaisuus, joka säästetään huomiseksi. Luulen, että sedällä
on ensi kesänä oma kalkkiuuninsa tuolla Holman niemen päässä."

-- Kello oli jo lähes seitsemän illalla. Vielä kerran sain peseytyä ja
muuttaa pukuani. Kun tunsin itseluottamukseni jälleen palautuneen,
lähdin alakertaan. Huomasin, että portaitten edessä odotti kevyiden
rattaiden eteen valjastettu hevonen.

Malmfelt oli jo telefoonannut jahtiseurueen kaikille herroille, kutsuen
ne huomenna Holmaan, jossa veto oli ratkaistava kello yksi päivällä.
Hauskalla tavallaan hän kertoi, miten odottamatonta uutista oli eri
paikoissa eri tavalla vastaanotettu. Tieto oli kaikkialla herättänyt
hämmästystä. Viimeksi Malmfelt oli telefoonannut Lahisiin. Herra
Wallenberg ensin ei ollut tahtonut uskoa korviaan. Hän oli täysin
äimistynyt. Viimein oli lausunut kerskauksen ja luvannut suurimmalla
mielihyvällä saapua määräaikana Holmaan.

Istuimme salin puolella, sulassa rauhassa, kun herra Soinivaara tuli
lausumaan jäähyväiset.

Tämä oli minulle kerrassaan odottamatonta. Olin käsittänyt, että herra
Soinivaaran oli aikomus viipyä Holmassa useita päiviä vielä. Nyt kävi
ilmi, että hänen välttämättömästi piti matkustaa aivan heti,
iltalaivassa. Hän ei mitenkään voinut viipyä kauvemmin; ei voinut jäädä
huomiseksi kuulemaan vedon ratkaisuakaan.

Malmfelt oli pahoillaan ja, kuten näytti, hiukan ymmällä. Hän ei
tietystikään voinut pidättää vierastaan, ja hän toivoi, että lehtori
toisella kertaa -- --

Siihen jo naisetkin saapuivat. Hyvästijättö tuntui, kaikesta
sievistelevästä kohteliaisuudesta huolimatta, sovinnaiselta ja
muodollisen juhlalliselta. Rouva Malmfeltin hienoissa piirteissä oli
erikoinen, selittämätön ilme. Hän ei ainoallakaan sanalla lausunut
ihmettelyään lehtorin äkkipikaisen lähdön johdosta.

Äkkiä asia minulle valkeni! Tytär seisoi äidin vieressä. Katsoin Signe
neitiin. Silmämme sattuivat vastakkain. Hän oli siinä avuttoman ja
syyllisen näköisenä.

-- Pikku tyttö raukka!

Malmfelt seurasi naisia sisähuoneisiin. Herra Ruuth lähti omalle
puolelleen. Otin pöydältä ranskalaisen aikakauslehden ja istahdin
tupakkahuoneeseen.

Kaikki oli hiljaista ympärilläni. Melkein raskasta, painostavaa. Istuin
pitkän aikaa mietteissäni. Lukemisestani ei tietystikään voinut tulla
mitään. Pikku Signe raukkaa! Tämä on kovasti koskenut hienotunteiseen,
herkkään naissieluun. Omat aikeeni minun nyt täytyi jättää kauaksi
tuonnemmaksi! Olisinhan suorastaan karkea -- --

Pianonsoiton naivin yksinkertaiset sävelet soivat salista korviini.

Muistin illan Helsingissä, helppotajuisessa konsertissa, kun istuin
Signe neidin vieressä hänen setänsä, hovineuvos Malmfeltin perheen
pöydässä. -- Neiti Signe oli siinä kertonut, kuinka hän usein kaipaa
takaisin nykyajan korkeamman musiikin kaikesta ylenpalttisuudesta
aikaisempiin yksinkertaisiin lauluihin ja oikein vanhoihin, lapsekkaan
sydämellisiin sävelmiin.

"Ne keventävät mieltä niin ihmeellisesti, kun on ikävissään, taikka
onneton."

"Voiko neitikin olla onneton?" olin leikillisesti kysynyt.

"Voi, monta kertaa!" hän oli vastannut ja vaipunut ajatuksiin.

Nyt kuuntelin haaveissani, hänen siinä yksinäisyydessä soitellessaan.
Sävelmän sanat johtuivat itsestään mieleeni:

      "Ratsain riento rankka:
      hepo äitis Blanca!
      Minne pojan vienen?
      sinne, missä tiennen
      morsioisen pienen.
      -- Mikä nimi armaan?
      Margareeta varmaan!"

-- Se oli tuo ikivanha ja ikinuori romanssi prinssi Hookanista ja
prinsessa Margareetasta. --

Signe neiti alkoi nyt soitellessaan laulaa. Ääni oli haikean kaihoisa.
Hän luuli olevansa yksin. -- Oli oikein pyhyyden loukkaamista, mutta
minun täytyi väkisinkin mennä ovelle kuuntelemaan.

      "Tultiin linnaan kuninkaan,
      se tyhjält' ihan näytti;
      vain akka kuontalon täytti,
      kastoi vaan
      rohdintaan,
      ja tyttäryt kehrää käytti:
      'Kehrää, kehrää tyttäryt,
      sa huomenna saat sulhon nyt!'
      Kehräs hän vaan
      veet poskillaan,
      vaan eipä sulho saavukaan! --
      Sai vasta kevätsäässä
      hän kultavanne päässä". -- --

Laulu loppui melkein kuin hiljaiseen nyyhkinään. Signe neiti painalsi
viimeisten säveljuoksutusten koskettimia ja nousi pianon äärestä. Menin
saliin.

Hän säpsähti, mutta tuli vastaani. Luulen, että häipyvä kyynel vielä
kiilsi hänen pitkissä silmäripsissään.

"Enkö olekin lapsekas, mutta laulan usein itsekseni. -- Maailma on monta
kertaa niin vaikea ja mutkikas." -- --

Hänen mielensä oli sielun sisintä myöten liikutettuna, vaikka hän koki
sitä peitellä. Vaistomaisesti hän turvasi minuun.

Oi, kuinka mielelläni olisin tahtonut lausua lohdutuksen sanoja
rakkaalle, surumieliselle pikku olennolle!

Istuimme salin nurkkaan foinixpalmujen luo, tuoksuvan kukkapöydän
taakse, jonka hehkeät ruusut katselivat meitä suurin, ihmettelevin
silmin ja kietoivat köynnellen lehväisten oksiensa linkeröitä toisiinsa
ja taas toisiinsa. -- Omien tunteitteni hetteet puhkesivat tulvilleen.
Hänen kirkastuva katseensa ja kainosti altis, hempeän lämmin
neitseellisyytensä kehottivat minua jatkamaan. Tunnustin kaikki ja näin
vastauksen hänen silmissään. Solmesimme liittomme nuoruuden innolla ja
hehkulla.

Kesäisen rankkasateen purkauksen jälkeen on päivänpaisteinen merenselkä
tyven, sisintään myöten asettunut ja syvästi äänetön; yli tunturin
huipun on avaruuksien siinto ja äärettömyyden hiljaisuus. Tunturi katsoo
päilyvää, iäti syvää merta. Luonto aihehtii ikuisia ongelmiaan. --
Istuimme toisiimme nojautuneina kauvan vaiti. Hän lepäsi, pää povellani,
kostein huulin ja silmäripset puoleksi alas painuneina.

"Ei mutta, -- Viktor! -- äidille sanomaan!" Hän irrotti itsensä, kävi
käteeni ja alkoi veitikkamaisesti kiskoa minua mukanaan sisähuoneisiin.
Hän tahtoi näyttää äidilleen saalista, jonka oli saanut ihan itselleen.

-- Ja minähän se juuri olin ylpeä ihanasta, uljaasta voitostani! --

Oli vallatonta pilaa; katsoimme toisiimme ja lähdimme äidin ankarien
silmäin eteen.

Rouva Malmfelt ymmärsi heti ensi silmäykseltä koko asiaintilan. Hän
hymyili hyväntahtoisesti.

-- "Edward, tulehan tänne!"

Setä Malmfelt astui sisään kookkaaana. -- Tuli ystävällinen
perhekohtaus; Malmfelt muisti lämmintä väliä, mikä oli vallinnut hänen
ja isä-vainajani välillä. Pyyntöni ei näkynyt kohtaavan voittamattomia
esteitä.

Sain viettää salissa muutamia jännittäviä hetkiä yksinäisyydessä. Tämän
jälkeen setä Malmfelt tuli sisään, löi minua rohkaisevasti olalle ja vei
minut omaan huoneeseensa.

"Isä ei saa pitää Viktoria kovin lujalla eikä kovin kauvan!" huusi tytär
meidän jäljessämme. Hän oli kyllä talon todellinen valtiatar.

"No, no! -- So, so!" sanoi isä puolileikin, puoleksi tosissaan.

Sain tehdä selkoa yleisestä asemastani, tulevaisuudentoiveistani ja
nykyisestä rahallisesta tilastani.

-- "Poesia ja proosa viihtyvät paremmin yhdessä, kuin erillään
toisistaan", aprikoi setä Malmfelt. -- Tuloni olivat tyydyttävät, isäni
kohtuullinen perintö koskematon. Kyselyt eivät ottaneet kauvankaan
aikaa.

Olimme kihloissa, Signe ja minä!

"Luulen, äiti, että meidän täytyy jo tänään antaa Ruuthille tieto
iloisesta perhetapauksesta", lausui setä Malmfelt. -- "Jo
käytännöllisistä syistä! Nuoret ovat aina huonoja diplomaatteja. He
luulevat, ettei kukaan huomaa mitään! Muuta maailmaa ei ole heille
olemassakaan. Mutta Ruuth on tarkempi havaintojen tekijä, kuin moni
luulisi." -- Hän varoitteli Signeä sormellaan: "Kun setä Ruuth saa
silmälasit päähänsä, hän näkee kolme kyynärää harmaaseen kiveen!"

Ruuthin onnittelu oli erinomaisen sydämellinen. Hän heti esitti minulle
lähempää tuttavuutta, "juuri _siitä_ syystä, että hän tahtoi olla --
_paucis familiaris_", kuten hänen liian kohteliaat sanansa sattuivat.
Morsiotani hän täydellä syyllä ylisti ihan pilviin. Signe oli aina ollut
hänen silmäteränsä, kelpo setä Ruuthin erityisessä suosiossa.

Meille kahden oli jo salissa oma nurkkamme, hiukan erillään muista,
kukkalaitteen ruusujen takana, -- mutta pian hiivimme ulos puutarhaan,
jossa Signe tunnusti, että eilinen syreenimaja myös oli kokonaan meidän
omamme, ja me huomasimme, että olimme pitäneet toisistamme heti ensi
illasta, jo Helsingin-ajoilta saakka.




6.


          "Oi, Amaryllis! Herää jo, hieno!
          Tyyni on tieno,
          vilppainnaan.
          Pilvet ne palaa:
          säteet jo salaa
          hehkuhun valaa
          hongat haan.
      Amaryllis, nyt on ilo parhain
      helmass' Ahdin aamusella varhain!
      Miksi jäitkään maille Unen tarhain
      uinuvin silmin sä huokailemaan?"

Olin aikaisin herännyt ja muistin vanhan gitarrin, joka koristi
tupakkahuoneen seinää yhdessä setä Malmfeltin muiden nuoruuden
voitonmerkkien kanssa. Siinä oli, paitse gitarria, myöskin mandoliini,
miekkasin ja toledosäilä, piilukkopyssy, pelottava väkipuukko ja kaksi
melkein kyynärän mittaista vanhaa pistolia. Kokonainen asevarasto
Sevillan mantilla-pukuisten kaunotarten suostuttamista ja kilpailijain
tuhoamista varten! Olin saanut gitarrin puhdistetuksi vuosikymmenien
pölystä sekä jotakuinkin vireeseen, ja nyt herätin Signen soitolla,
laulaen hänen ikkunansa alla.

Kuten eilisaamuna, palttinauutimet hulmahtivat, ja Signe kurkisti esiin
ihastuttavan suloisena. Pitkä lentosuudelma minulle!

"Kaikki Veden-väki on tänä aamuna liikkeellä. Nuorin Vellamon neidoista
jo näkyy. Valkokauloin väikkyy ja pehmein käsivarsin viittoo. Tule pois,
lähdemme Kaislahdelle soutelemaan!"

"Minä tulen oitis, jahka minä" --

Näin varmaankin setä Malmfelt nuoruudessaan oli omalle uskotulleen
soitellut samalla gitarrilla, jolla minä nyt soitin tyttärelle. --
Perinnäismuistoissa, kautta sukupolvien säilyvissä, -- kaikkien
rakkaiden pikkuseikkain pyhittämisessä, -- siinähän se onkin elämän
runous!

Soutelimme kahden järvellä. -- Tänä kesänä sorsat kyllä saivat minulta
olla rauhassa. -- Siellä oli meitä varten mitä ihmeellisimpiä, hauskoja
lymypaikkoja keskellä suhisevia kaislasaarekkeita ja korkeiden,
töyhtöpäisten rimpitiheikköjen lahdelmissa.

Sitten Signe ja minä vietimme aikamme puutarhassa. Vielä nousimme
Haukkavuorelle, jossa sain auttaa Signeä, kiipeillessämme kallion
jyrkänteitä. Aamupäivä oli unhottumattoman ihana. Mutta pian jo vieraat
olivat odotettavissa. Ei auttanut, -- meidän piti muistaa muitakin
tehtäviä.

-- "Olisi niin hauska kuulla, kun sinä teet herroille selkoa setä
Wallenbergin kaikista laitoksista. Ja kun itse vetoasia päätetään!"

"Keskustelu voi mahdollisesti tulla meluavakin. -- Ja sitä paitse asia,
josta puhutaan, on hirveän proosallista laatua." --

Useimmat jahtiseurueen herroista olivat määräaikana kokoontuneet
kuulemaan vedon ratkaisua. Viimeksi saapui herra Wallenberg itse.

"No, veli Malmfelt, sinullahan jo kaikki kuuluu olevan selvillä. Sehän
vallan erinomaista!'" Herra Wallenbergin sanoissa oli huonosti peitettyä
ivaa.

Kruununvouti Wirsén puuttui puheeseen: "Vedon määräaika kuluu umpeen
oikeastaan vasta perjantaina. Meidän tulisi sopia, miten on meneteltävä,
jos Malmfeltin ratkaisu ei tänään vielä olisi tyydyttävä." --

"Kernaasti Malmfelt saa minun puolestani kutsua meidät tänne vaikka joka
päivä perjantai-iltaan saakka. -- Tulen ilomielin aina kutsuttaessa."

"Minä luovun kaikista niistä oikeuksistani", lausui Malmfelt. "Annan
lopullisen ratkaisun jo tänään. -- Ja nyt kentiesi saan vaivata herroja
pienelle kävelylle."

Malmfelt lähti viemään meidät kivinavettaansa kohti. Herrojen katseissa
ja huudahduksissa ilmeni selvää ihmettelyä. Wallenberg näytti
miettiväiseltä.

Astuimme ääneti navetan sisään. Mielihyväkseni huomasin, että sen ilma
oli ihan raitis. Siinä juhlallisesti riippui katossa kaksinkertainen
rivi kiviastioita, kuin pyhällä öljyllä täytetyt lamput itämaisessa
kalliotemppelissä. Öljyastiat eivät tosin olleet kultaisia, mutta niissä
valmistui maanviljelijän -- kultaa!

"Mitä tämä on?" huudahti herra Wallenberg.

Viklund tiesi tarkoin tehtävänsä. Hän irrotti nuoran naulastaan ja laski
yhden kiviastian alas. Kastoin päreen siinä olevaan nesteeseen. Malmfelt
otti ammoniakkipullon taskustaan ja avasi sen. Pitäessäni pärettä yli
pullon suun, saattoivat kaikki nähdä, miten valkoista kaasua höyrysi
päretikun ympärillä.

-- "Se on klorammoniumia, eli salmiakkihuurretta", lausuin.

-- "Huomatkaa, hyvät herrat", lisäsi Malmfelt, "että ilma täällä
navetassa on täysin puhdas. Kuitenkin kaikki ilmanvaihtopellit ovat
olleet suljettuina eilisillasta saakka."

Herra Wallenbergin suu oli mykkä. Hänen niskansa hohti tummanpunaisena.
Astuimme ulos navetasta. Herrat katselivat oudostellen toisiaan,
olematta entistä viisaampia.

"Kuulkaa, tohtori", lausui Wallenberg, kääntyen minun puoleeni. "Minä
näin siis lopultakin teidät eilisaamuna tulemassa ulkopihattoni
puolelta. Jos olisin noudattanut ensimäistä mielijohdettani, niin olisin
lähtenyt juoksemaan teidän perässänne. Minulla oli tukeva rusikkasauva
kädessäni." -- Ei ollut hyvä tietää, tarkoittiko Lahisten herra pilaa
vai totta.

Herra Wirsén joutui apuun: "Vedon ehtoihin kuului, että Malmfelt sai
tehdä liiton vaikkapa paholaisen kanssa. Jos hän on tyytynyt
inhimillisiin keinoihin ja käyttänyt apunaan ystäväämme, tohtori
Pohjamoa, niin hän on ollut siihen täysin oikeutettu."

"Leikkiähän minä tässä laskinkin! -- Mutta en ole täysin vakuutettu
siitä, että kokeiluni ovat vielä likimainkaan heidän tiedossaan."

Herrojen huoneeseen oli sillä välin ilmestynyt viinipulloja laseineen.

Malmfelt avasi pullot ja täytti pikarit: "Meillä on vielä muutamia
pulloja vanhaa unkarilaista viiniä isä-vainajani ajoilta. -- Hyvät
herrat! Saan lausua teidät tervetulleiksi! Toivon, että mihin suuntaan
tahansa vetomme ratkaistakoon, se hyvä väli, mikä on vallinnut veli
Wallenbergin ja minun perheeni välillä, saisi yhä edelleen jatkua."

Herra Wallenberg näkyi nyt tyyntyneen ja vastasi maljaan parilla
ystävällisellä sanalla.

"Ja nyt suonette", lausui Malmfelt viimein, "että herra Pohjamo tekee
minun puolestani selkoa herra Wallenbergin todella huomiota
ansaitsevista kokeista".

Kaikki istahtivat jännittynein ilmein. Nähtävästi he uteliaisuudella
odottivat salaisuuden paljastusta. Navetassa nähtyjä seikkoja he eivät
lainkaan olleet käsittäneet.

"Jos ymmärrän oikein", minä aloin, "on herra Wallenberg tehnyt sen
havainnon, että nykyaikaiset navetat ilmanvaihtojärjestelmineen ovat
maataloudelle epäedulliset, suorastaan vahingolliset. Vanhanaikaisissa,
umpinaisissa läävissä oli omat vikansa, mutta ainakin se hyvä puoli,
että niistä saatiin voimaperäistä karjanlantaa. Näissä ummehtuneissa
pesissä veres lanta ei voinut haihduttaa omia arvokkaita typpikaasujaan,
ja samalla täällä lantaan imeytyi suurissa määrin ammoniakkia. Lanta oli
kyllästytettyä. On huomattava, että lanta, juuri navetassa ollessaan, on
herkimmillään sekä luovuttamaan, että vastaanottamaan väkiaineita. --
Uusissa navetoissamme, joissa on kova veto, häviää vereksestä lannasta
sen kevyet kaasut, ja mikä on vielä pahempi, siihen imeytyy tuskin
nimeksikään ammoniakkia. Navetan kallisarvoisin aine, helposti haihtuva
ammoniakkikaasu, lentää tuuletustorvien kautta ilmaan. Lanta on heti
alkujaan, jo navetasta lähtien, heikkoperäistä. Pellolle vedettynä,
sillä ei ole likimainkaan samaa kasvattavaa voimaa, kuin entisajan
läävälannalla. -- Lyhyesti sanoen: lanta huononee nykyaikaisissa
navetoissa!

"Toiselta puolen on meijeritaloudelle tärkeätä, että ilma pidetään
navetassa puhtaana. Lehmien terveyskin sitä vaatii. -- Kuitenkin jää
kysymyksenalaiseksi, onko elukoille edullista oleskella alituisessa
vedossa? --

"Nyt herra Wallenberg on suunnitellut menettelytavan, jonka kautta ilma
navetassa pysyy puhtaana, ja karjanlanta siitä huolimatta säilyttää
hyvät ominaisuutensa. Hän sulkee navetan ilmanvaihtopellit ja ottaa
kemian avukseen. Hän ei lähetä kallisarvoista ammoniakkikaasua navetasta
ulos, vaan sitoo tämän kaasun navetan sisällä suolahappoon. -- Lahisten
navetassa on samanlaiset kiviset suolahappoastiat kuin ne, jotka
herroilla oli tilaisuus nähdä Holman navetassa. --

"Lahisten navetassa saa tätä nykyä ammoniakki vaikuttaa verekseen
lantaan, sitä kyllästyttäen. Loput ammoniakista suolahappo imee ahnaasti
itseensä. Kiviastiain pohjalle nyt, suolahapon ja ammoniakin
yhdistyessä, kiteytyy klorammoniumia, -- eli salmiakkia. -- Samalla kuin
navetan ilma pysyy raittiina sekä sen lanta voimaperäisenä, herra
Wallenberg saa kaiken lisäksi, kaupan päällisiksi, arvokkaan kotimaisen
apulannoitusaineen. Klorammonium on lannoituksena viisi kertaa
tehokkaampaa, kuin maanviljelyskaupoista ostettu ammoniumsulfaatti. --
Siinä herra Wallenbergin merkillinen keksintö!"

-- "Eikö navettaa siis lainkaan enää tuuleteta?" huusi joku seurasta.

-- "Pari tuntia navetan siivoamisen jälkeen avataan ilmanvaihtopellit
lyhemmäksi aikaa. Saadaan ulkoa uutta, happipitoista ilmaa. Mutta tästä
lehmät kärsivät yhtä vähän, kuin me itse, tuulettaessamme omia
asuntojamme. --

"Tahdomme nyt tarkastaa herra Wallenbergin menetelmän yksityiskohtia
käytännössä.

"Herra Wallenberg ostaa rikkihappoa ja keittosuolaa. Kuhunkin astiaan
hän ottaa 2 kiloa rikkihappoa ja 1 kilon keittosuolaa, valmistaen siten
itselleen halpahintaista suolahappoa. Tämä erä on laskettu 7 lehmää
kohti ja maksaa 42 penniä. Kerran viikossa uusitaan astiain sisällys.
Kiteytynyt klorammonium, -- eli salmiakki, -- otetaan tarkasti talteen.

"Mutta astioihin on tämän jälkeen vielä jäänyt paljon suolahappoa, jossa
yhä edelleen on varsin suuri kyky sitoa ammoniakkia itseensä. Nyt
otetaan 10-12 osaa kaivovettä, johon kaadetaan 1 osa tätä suolahapon
ylijäämää, ja pestään tällä lievällä liuoksella navetan lattiaa aamuin
illoin. Liuos vuotaa navetan väkivesiruumaan ja synnyttää
salmiakkikiteitä myös tämänkin pohjalle. Ruumaa tyhjennettäessä, tämä
otetaan erityisesti talteen.

"Herra Wallenberg on pitänyt navetoissaan noin 35 suolahappoastiaa
arviolta 250 lehmää varten. Hänellä on siis ollut melkoinen
apulantatehdas käynnissä Lahisissa. Vastaisuudessa hän aikoo laajentaa
liikettään ja varustaa myös tallit, karsinat ja läävät samanlaisilla
laitteilla. -- Puhumattakaan muista! -- Mutta se on vielä salaisuus! --
No niin! Neljän kuukauden kuluttua hän nykyisestä tehtaastaan oli saanut
sen verran tuloksia, että hän uudella apulannallaan saattoi keväällä
voimaperäisesti lannoittaa _seitsemän hehtaaria Pässinmutkassa_."

Tähän saakka herrat olivat vastaanottaneet kuivaa esittelyäni tyynellä
tarkkaavaisuudella. Nyt he joutuivat ihmettelyn valtaan.

-- "Sepä merkillistä! -- Onko tämä todella mahdollista?" --

"Menettelytapa on ollut seuraava", jatkoin esitystäni. "Pässinmutkan
vihantaan oraaseen herra Wallenberg keväällä kylvi omaa, kotimaista
apulantaansa. Sitä oli neljän kuukauden tehdasliikkeestä hänelle
kertynyt vähintään 700 kiloa. Arvonsa ja tehonsa puolesta tämä vastaa
3500 kiloa ammoniumsulfaattia!

"Mutta herra Wallenberg ei tyytynyt tähän lannoittamiseen. Hänen
väkivesiruumassaan oli yhä edelleen vielä jäljellä ammoniakkiin
sitoutumatonta suolahappoa. -- Nyt on huomattava, että suolahappo,
ilmassa olevan hapen avulla, liuottaa maassa olevat kivennäiset,
muuttaen ne oksiduleiksi ja oksideiksi, joita kasvit voivat käyttää
ravintonaan. Heikkoa suolahappoliuosta, -- noin 0,002% pitoista, --
tulisi oikeastaan aina ruiskuttaa keväisin vihannoiville
viljelysaloille. Myöskin tiedetään heikon virtsaveden hyvä vaikutus
kasvullisuuteen. -- Herra Wallenberg siis nyt vielä ruiskutti keväällä
väkivesiruumasta otettua suolahappopitoista, veteen sekotettua virtsaa
Pässinmutkan oraaseen. -- Tulos kaikista näistä toimenpiteistä on ollut
erinomainen, kuten me itse olimme tilaisuudessa näkemään, äskettäin
sorsanajoon lähtiessämme!"

-- "Aha! -- Vai sellaiset yksinkertaiset keinot?" --

"Pieni todennäköisyyslaskelma vielä herra Wallenbergin menetelmän
voitosta. Suolahappo 35 astiassa on neljänä kuukautena maksanut 255
markkaa, se on noin markan lehmältä. Klorammoniumia on samassa ajassa
saatu vähintään 700 kiloa, joka vastaa 3500 kiloa ammoniumsulfaattia.
Tämän hinta on maanviljelyskaupoissa 1400 markkaa. Herra Wallenberg on
siis neljän kuukauden aikana säästänyt apulantoja 1145 markan edestä.
Tämän laskelman mukaan olisi vuosivoitto 3435 markkaa.

"Voitaneen väittää, että voitto semmoisenaan ei ole kovinkaan suuri.
Mutta laskelma onkin tehty alimman arvion mukaan, mikä käy ilmi jo
Pässinmutkan viljelyskunnosta. Lisäksi on huomattava, että tämä summa
edustaa ainoastaan sen tulon, minkä herra Wallenberg saa siinä ohella
menettelytapansa synnyttämästä sivutuotteesta. Hänen varsinainen
tarkoitusperänsä on saattaa karjanlantansa voimaperäiseksi. Kun otamme
lukuun navetanlannan paranemisen, uuden menettelytavan seurauksena, niin
luulen, että tämän voittosumman voimme huoleti korottaa
kolminkertaiseksi. Ja jos asianlaita todella on sellainen, täytynee
myöntää, että herra Wallenbergin menettelytavalla on erinomaisen suuri
käytännöllinen merkitys."

"Asianlaita on sellainen!" Herra Wallenberg nousi pystyyn.
"Todellisuudessa voittoni on vieläkin suurempi."

Yleinen hälinä herrojen keskuudessa. Kun melu oli asettunut, lausuin
lopuksi:

"Herra Wallenbergin nykyiset kokeet ovatkin supistuneet tähän. Ja
ainoastaan niistä on kysymys, vetoa ratkaistaessa. Mutta voin lisätä,
että herra Wallenbergin lopulliset tarkoitukset ovat paljon
laajakantoisemmat."

Herra Wirsén pyysi sananvuoroa. Kääntyen Wallenbergin puoleen, hän
kysyi, hyväksyykö Wallenberg esitetyn ratkaisun ja myöntääkö hän
Malmbergin voittaneen vedon?

"_Concedo!_ -- myönnän! -- Olen lyöty pitkin koko linjaa".

-- "Entä Lankinsuo?" kysyi herra Wirsén edelleen.

-- "Lankinsuo jaetaan tasan Lahisten ja Holman välillä, kuten vedon
ehdoissa nimenomaan määrättiin."

Yleinen riemastus! -- "Hurraa! Wallenberg on miesten mies!"

Täytyi myöntää, että herra Wallenberg käyttäytyi asiassa arvokkaalla
tavalla. -- Vaikka hän oli vedon menettänyt, häneen nyt katsottiin
melkein kuin voittajaan. Useimmat herroista olivat itse
maanviljelijöitä, ja he olivat tyystin käsittäneet, että Wallenbergin
keksinnössä oli todella huomiota ansaitsevia seikkoja. He nyt
tungeksivat hänen ympärilleen, kyselivät lisätietoja ja uhkasivat heti
ottaa Wallenbergin menettelytavan käytäntöön omissa navetoissaan.

Kesken hälinää Lahisten herra seisoi kookkaana, itsetietoisena. Kustaa
II Aadolf esiintyi komeammin kuin koskaan ennen.

Lasit kilisivät; juotiin Wallenbergin malja, Malmfeltin malja,
Lankinsuon malja.

Herra Wallenberg tarttui lasiinsa: "Kun veto lyötiin, minulla oli
korkeintaan yksi mahdollisuus tuhannesta, joutuakseni tappiolle. Tämä
yksi mahdollisuus tapahtui: -- Malmfelt on voittanut vedon." -- Ja nyt
hän kertoi, vahvasti värittäen ja pilallisesti ilveillen, kuinka minä
olin käynyt Lahisten navetassa ottamassa selkoa Wallenbergin
salaisuudesta. Eilisaamuna aikaisin hän oli nähnyt renttumaisesti puetun
maankulkijan kiertelevän Lahisten pihattoa. Oli ensin aikonut iskeä
miehen niskaan, mutta -- tuhmasti kyllä -- luopunut tuumastaan ja sen
sijaan tutkistellut ja pannut lujalle karjakkoa, jonka pakeilta mies oli
tullut. Karjakko oli yöjuoksija ja täysi hupakko, ja tämän pään oli
maankulkija pannut ihan pyörälle. Tytöstä ei voinut saada järkevää sanaa
irti. Mutta kun sittemmin kävi ilmi, että myöskin pehtori oli nähnyt
saman miehen, ja pehtori oli vakuuttanut, että mies oli tavallisia
työnhakijoita, niin Wallenberg oli rauhoittunut ja lopulta unhottanut
koko jutun. -- "Herra tohtorin malja! Ilman tohtoria Malmfelt ei ikinä
olisi saanut keinoistani tietoa. Mutta tohtori on yhtä ovela kemisti,
kuin pukutaituri ja karjakkojen hullaannuttaja."

Siinä sain mainekirjani! Ei muu auttanut, -- minun täytyi nauraa
naurajien mukana! -- Kylläpä olisikin ollut kaunista, jos morsioni olisi
pysynyt aikeessaan ja päätynyt kuuntelemaan vedon ratkaisua. Mihin
olisin silloin, minä vaivainen syntinen, kätkenyt silmäni? Omatuntoni ei
Alviinan asioissa todellakaan ollut täysin puhdas! --

Malmfelt ja myöskin Ruuth pitivät parhaansa mukaan minun puoliani. He
kumpikin vakuuttivat, että minä olin ollut Wallenbergin menettelytavasta
täysin selvillä jo lähtiessäni Lahisiin.

"Hullutuksia!" väitti herra Wallenberg.

"Ja kuitenkin kävin Lahisissa ainoastaan toteamassa sen tosiasian, jonka
jo edeltäkäsin tiesin", lausuin lyhyesti.

Kesken kaikkea henkikirjuri Hokkanen saapui seuraan. Hän oli ollut
estetty aikaisemmin tulemasta ja pelkäsi nyt joutuneensa taloon "jälkeen
juhlallisuuksien". Hän pyöri hermostuneesti edestakaisin; sai lasinsa,
toisen ja kolmannenkin sekä kulki miehestä mieheen tiedustellen
vetoasiaa.

"Entä Lankinsuon juttu? -- Aha, -- vai niin! -- Ihanko totta? -- Jopa
jotakin! -- Kuules, Wallenberg! -- Nythän sinun käykin ohraisesti
Lankinsuon asiassa!"

-- "Kuinka niin?"

"Luuletko, ettei kukaan tunne välikirjaa, jonka olet tehnyt Svartström &
Ikävalon kanssa? -- Terve, Wallenberg! -- Siihen meni kolmetuhatta
markkaa kuin Mänttälän kaivoon! -- Teit kuin teitkin sovinnon
riitajutussa. Sillä vaikka harmiksesi hävisit Lankinsuon jutun vedossa,
niin lakitieteellisesti katsoen olet tehnyt asiassa sovinnon. Nyt saat
kauniisti maksaa sakkosumman asianajajillesi."

Tämä epähieno, sopimaton esiintyminen sai aikaan tukalan tunnelman
seurapiirissä.

Malmfelt otti Wallenbergin rinnalleen sohvaan, ja kahden he siinä
kaikessa rauhassa alkoivat puhella Lankinsuon vastaisesta viljelyksestä.
Jo tänä kesänä saa maanmittari laillisesti jakaa vanhan riitamaan. He
silloin voivat syksyllä kaivaa valtaojan halki suon, pitkin uutta rajaa.

-- "Ja kuule, Wallenberg, minä pysyn vielä kiinni tarjouksessani, jonka
tein jo kaksi vuotta sitten. -- Maksan sinulle sovittajaisia
tuhatviisisataa markkaa, -- puolet sinun maksettavastasi."

-- "Mitä turhia! -- Veto on veto! -- Luulen, että kaikki kävi lopultakin
parhaiten tällä tavoin. Itse asiassa olin jo alkanut sydämestäni
kyllästyä asianajajiini, -- senkin verenimijöihin! -- Ja sitä paitse, et
ole tullut lähemmin ajatelleeksi erästä asiaa. Lankinsuon valtaojan
jatko tulee pakostakin käymään sinun maasi lävitse. Sinulle valtaoja
tulee koko joukon kalliimmaksi kuin minulle. Arvelen, että olemme
rehellisesti kuitit!"

Olin kolmantena miehenä kuunnellut naapurusten sopuisaa pakinaa. Herra
Wallenberg oli kerrassaan suurenmoinen. -- Äkkipikainen mies, mutta
oikeamielinen ja kunniassaan pysyvä!

Sain lasin käteeni ja pyysin seuran hyväntahtoista huomiota.

"Hyvät herrat! Luulen, ettemme vielä ole antaneet täyttä arvoa herra
Wallenbergin uusille yrityksille. Mainitsin jo äsken, että hänen
suunnitelmansa kokonaisuudessaan on paljon laajakantoisempi, kuin ne
alkukokeet, jotka sisältyivät itse vetokysymykseen.

"Herra Wallenberg tahtoo päästä yleensä riippumattomaksi kaikesta
ulkomaisesta apulannasta. Hän tahtoo tehdä voimaperäisen maanviljelyksen
lannoitusaineisiin nähden itsekannattavaksi.

"Tiedämme, että kaikki n. k. apulannat varsin yksipuolisesti korvaavat
todellista eläinlantaa. Ostettakoon keinotekoisia lantoja minkä nimisiä
ja minkä laatuisia hyvänsä, yksin näillä ei maanviljelijä voi ajan
pitkään tulla toimeen. Kansanmiehet sanovatkin: 'Kuka apulantaan turvaa,
hän maataan hävittää.' Eläinlanta on aina paras; täysipitoisena se
sisältää kaikki ne ravintoaineet, joita kasvit tarvitsevat. --
Maanviljelijät käyttävätkin apulantoja ainoastaan hätäkeinona,
korvikkeena, milloin talon omaa lantaa ei ole riittämiin.

"Nyt herra Wallenberg tahtoo saada talon oman lannan vastaisuudessa
riittäväksi: -- ei lisäämällä sitä ainemäärän, vaan aineenlaadun
puolesta.

"Hyvät herrat! Karjanlannan parantamista juuri ovat tarkoittaneet herra
Wallenbergin tähänastiset toimenpiteet. Niiden avulla hän tahtoo
kyllästyttää lantaa, niinkauvan kuin se vielä on vereksenä, on altis
vastaanottamaan väkiaineita, ollessaan navetassa, tallissa, karsinassa,
läävässä.

"Tämä onkin voimaperäisen lannan saamiseksi välttämätön ennakkoehto.

"Mutta herra Wallenberg aikoo jatkaa toimenpiteitään. Parhain
kyllästytetty lanta menettää tunkiolla suuria määriä väkiaineitaan,
ilmaan helposti haihtuvia kaasujaan.

"Lannan väkiaineiden haihtumista koetetaan yleensä estää, käyttämällä
kuivikkeita sekä luomalla tunkiolle, lannan peitteeksi, suomaata ja
ruoppaa. Kuitenkin voidaan huoleti sanoa, että tätä nykyä tuskin 6-7 %
lannan todellisista kasvattavista ravintoaineista tulee pellolle kasvien
hyväksi. Tämä seikka on kyllä ollut tunnettu, mutta turhaan on lannan
säilyttämiseksi rakennettu vajoja ja lantalatoja: ulkoilma on aina
päässyt kevyitä kaasuja haihduttamaan.

"Herra Wallenbergin suunnitelma on toinen. Hänkin kyllä käyttää myöskin
kuivikkeita, suomaata ja ruoppaa, mutta hän ei lainkaan aio jättää
lantaansa ulkoilman vaikutuksen alaiseksi, siihen saakka, kunnes se
vedetään pellolle."

-- "Mitä nyt? -- Mitä hulluja? -- Sehän on mahdotonta!" --

-- "Herra Wallenberg tahtoo näyttää, että se on mahdollista, -- on
mahdollista kemian avulla! -- Hän aikoo rakentaa suuren, umpinaisen
betonirakennuksen lannan säilyttämistä varten. Se tulee olemaan jo
syyskuulla valmis!"

-- "Mutta tohtorihan on täysi taikuri! Siitä en ole puhunut sanaakaan
kellekään elävälle sielulle!" Herra Wallenberg nousi istualtaan.

-- "Tässä betonirakennuksessa tulee olemaan eräitä salaisuuksia. Kun se
on oleva umpinainen, niin välikattokin tehdään betonista. Mutta
välikattoon jätetään suuri määrä aukkoja, joihin liittyvät tiiviisti
sulkeutuvat luukut.

"Kun navetanlantaa luodaan tähän betonisäiliöön, niin sitä hoidetaan
tavalliseen tapaan, peittämällä lantaa suomaalla ja ruopalla. Mutta
siitä huolimatta tulee ilma umpinaisessa säiliössä luonnollisestikin
olemaan täynnä ammoniakkikaasuja, kaikkinaisia muita typpikaasuja sekä
vetyhöyryjä.

"Me tiedämme jo, miten herra Wallenberg voi puhdistaa ilman
kiertelevistä ammoniakkikaasuista. Välikaton aukoista ripustetaan
säiliöön suolahappoastioita. Niiden pohjalle kiteytyy klorammoniumia,
josta saadaan runsaita lisiä Lahisten aikaisempiin tehdastuotteisiin.

"Muut kiertelevät kaasut ja vesihöyryt herra Wallenberg aikoo sitoa
sammutettuun kalkkiin, jota hajoitetaan lannan joukkoon. Lisäksi
ripustetaan kattoaukoista seulamaisia, laajoja astioita, joiden pohja on
tehty harvakuteisesta säkkikankaasta, ja joihin levitetään ohut kerros
sammutettua kalkkia. -- Sivumennen sanoen, Lahisten navetoissakin tulee
piakkoin olemaan samanlaisia, kalkkia sisältäviä astioita. Niiden avulla
saadaan navetan ilma pysymään vesihöyryistä kuivana. Me kiinnitimme jo
eilen tällaisia astioita varten valmiit rautakoukut Holman navetan
kattoon."

-- "Tohtori, -- nyt minä täydellisesti antaudun", huudahti herra
Wallenberg. "Te olette lyönyt minut viimeisellä peräytymislinjallani!"

-- "No niin! Kalkki imee kiihkeästi kosteutta itseensä ja on mitä
halpahintaisimpia ja käytännöllisimpiä aineita, joita voidaan
kyllästyttää typellä. Tiedämmehän, että Norjassa on aljettu valmistaa
erityistä keinotekoista lantaa juuri sammutetusta kalkista, johon
mekaanista tietä puserretaan typpeä suorastaan ilmasta. Keinotekoisia
lantoja tämä on kaikkein parhaita. -- Herra Wallenberg ei ota kalkkiinsa
typpeä vapaasta ulkoilmasta, norjalaisen patentin mukaan, vaan omasta
lantasäiliöstään, Lahisten patentin mukaan!

"Tällä tavoin kyllästytetty kalkki on märkää, kun se otetaan
kattoaukosta ulos, mutta saa sittemmin kuivaa, ja on nyt erinomaisen
arvokkaana, uutena kotimaisena apulantana herra Wallenbergille. -- Se ei
maksa hänelle paljon mitään, kun hän itse polttaa kalkkinsa.

"Mutta pääasia on, että näillä keinoin saavutetaan varsinainen
tarkoitusperä: betonisäiliössä pysyy ilma yleensä siedettävässä tilassa.
-- Kaikkia poikkeustapauksia varten liittyy rakennukseen myöskin
tuuletustorvi. Tämä avataan muun muassa lantasäiliötä tyhjennettäessä,
mutta pidetään yleensä, säännöllisissä oloissa visusti suljettuna. --

"Kun herra Wallenberg tällä tavoin huolellisesti hoitaa karjanlantaa,
navetasta alkaen, siihen päivään saakka, kunnes se viedään pellolle ja
sekotetaan ruokamultaan, -- kun hän estää sen kevyitä kaasuja
haihtumasta, -- niin hänen karjanlantansa voimaperäisyys epäilemättä on
kohoava arvaamattomassa määrässä. Lannan todella arvokkaista aineista
hän luultavasti on saava noin 60-70 % viljelyskasvien hyväksi. Lantaa
lisääntyy aineenlaadun puolesta; sen teho karttuu kymmenkertaiseksi! --
Tämän ohella herra Wallenberg saa suuria määriä kahdenlaista,
ensiluokkaista, kotimaista apulannoitusainetta. Mitään ulkomaisia
apulantoja hänen ei yleensä tarvitse enää ostaa.

"Lyhyesti sanoen: Herra Wallenberg aikoo tehdä mahdottomankin
mahdolliseksi! Hankkeissaan hän esiintyy monessa suhteessa
maanviljelystalouden uudistajana. Hän on tekevä jymyt, ei ainoastaan
Suomessa, vaan kaikkialla, missä maata voimaperäisesti viljellään.

"Hyvät herrat! Jos olette esitystäni seuranneet, niin luulen, että
tahtonette kohottaa maljanne herra Wallenbergin kunniaksi!"

-- "Hyvä! Hyvä! -- Eläköön! -- Eläköön Kustaa II Aadolf!"

Suosionosotukset herra Wallenbergille eivät olleet reuhaavia, meluavia.
Kaikki uudet seikat olivat saattaneet ajatuksia vireille, herättäneet
mietelmiä herroissa. Seura oli innostunut, hilpeän iloinen, ystävällisen
tutunomainen.

Naisetkin olivat uskaltaneet saapua ovelle kuuntelemaan. Morsioni
nyökkäsi ja vilkutti minulle salavihkaa äitinsä selän takaa.

Herra Wallenberg itse seisoi pyylevänä, korkein otsin, säteilevin silmin
ja oli nähtävästi mielistyneenä. Hän iloitsi saavuttamastaan
tunnustuksesta.

Kääntyen minuun, hän virkkoi: "Kuulkaa, te olette vihjonut minun
salaisimpia ajatuksiani, olette katsonut suorastaan minun sieluuni.
Vannon, etten ole näistä seikoista antanut kellekään pienintäkään
viittausta. En ole uskonut ajatuksiani edes paperiliuskaleellekaan. Nyt
minun täytyy uskoa, että te olitte jo ratkaissut vetoasian päässänne,
ennenkuin tulitte salapoliisina Lahisiin."

"Teidän täytyy antaa anteeksi, että tunkeuduin suljetulle alueellenne.
Mutta itse vedon ratkaisuun se seikka ei todella vaikuttanut mitään.
Mitä Lahisissa näin, se ainoastaan vahvisti jo varmistuneet
johtopäätökseni. -- Muuten tahdon huomauttaa, että olen ajatuksissani
vain uudestaan sovittanut kokoon teidän jo valmiin suunnitelmanne. Olen
ainoastaan kulkenut teidän jäljessänne, seurannut jo avattua uraa.
Keksintö on kokonaan teidän omanne! Teillä on siihen meidän kaikkien
tunnustama etuoikeus! -- Toivon, että te jouluksi julkaisette
seikkaperäisen selostuksen menettelytavastanne ja sen tuloksista."

"Niin minä aionkin tehdä", hän lausui vakuuttavasti.

Rouva Malmfelt -- täti Malmfelt! -- nyt astui sisään ja pyysi herroja
ystävällisesti tulemaan salin puolelle. Signe loi minuun pikaisen
katseen ja lensi tulipunaiseksi.

Huomasin salissa täytetyt vaaleanvihreät maljakot, joissa samppanja
helmeili. Ymmärsin heti kaikki. Menin poikki salin morsioni luo. Hän
seisoi valkoisessa puvussa kainona, katseet alas luotuina.

Setä Malmfelt kohotti lasinsa juhlallisen näköisenä:

"Hyvät herrat! Vaimollani ja minulla on kunnia lähimmille ystävillemme
ilmoittaa iloisen perhetapahtuman, tyttäremme Signen ja tohtori Viktor
Pohjamon kihlauksen. -- Nuorten malja!"

Salaman isku selkeältä taivaalta! -- Asia oli vieraille täysi yllätys.
-- Pian lasit kilisivät, ja onnitteluista ei tahtonut tulla loppuakaan.

Vähän myöhemmin herra Wallenberg hymyillen lausui minulle ilonsa siitä,
että henkilö, joka maalaisasioissa oli tehnyt hänestä pietin, nyt itse
oli liittynyt heidän, maalaisten likeisimpään piiriin. "Te olette
sentään, tohtori, näinä päivinä tutkinut maalaishenkeä koskevia seikkoja
paljon syvemmältä ja käytännöllisemmältä kannalta, kuin minä, vanha
miesparka!"

       *       *       *       *       *

Olimme häämatkalla, Norjan tuntureilla, nuori vaimoni ja minä. Postissa
sain ristisidelähetyksenä Wallenbergin uuden kirjan. Tarmokkaalla
käsialallaan hän oli kirjoittanut kansilehdelle nimeni sekä omistuksen,
"muistoksi maahengen salaisuuden paljastamisesta". Selaillessani kirjaa,
huomasin, että Wallenbergin jatkuvat kokeet ja toimenpiteet olivat
toteuttaneet hänen parhaita toiveitaan.

Vaimonikin tuli siihen ja vaati nyt minua kirjoittamaan, kuinka silloin
kävi, kun otin selkoa Wallenbergin "maahengestä", ja kun Lankinsuon
riita loppui, ja kaikesta muusta, "sillä vaikka se on tosi, niin se on
kuin ihmeellinen romaani!"

Sota riehui Euroopassa. Meillä oli täällä tunturilla oma maailmamme.
Wallenbergin kirjan ilmestyttyä, en ollut estetty täyttämästä vaimoni
pyyntöä. -- Ja häämatkalla! -- voisinko kieltää häneltä mitään? --

Kirjoitellessani nyt vihkoni viimeistä sivua, Signe kurkistaa olkani
ylitse ja käskee minun kirjoittaa, että se oli Wallenbergin "maahenki",
joka sai minut kiintymään maaelämään, johon hän itse on kovin ihastunut.
Hän tahtoo aina asua maalla, vaikka hän kyllä lupaa professorin
lukukausien aikana olla hänen kanssansa Helsingissä.







--- Provided by LoyalBooks.com ---