MACBETH Kirj. William Shakespeare Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1885. Näytelmän henkilöt: DUNCAN, Skotlannin kuningas. MALCOLM, | hänen poikansa. DONALBAIN, | MACBETH, | hänen sotaväkensä päälliköt. BANQUO, | MACDUFF, | LENOX, | ROSSE, | MENTETH | Skotlannin ylimyksiä. ANGUS, | CATHNESS, | FLEANCE, Banquon poika. SIWARD, Northumberlandin kreivi, englantilaisen sotajoukon päällikkö. Nuori SIWARD, hänen poikansa. SEYTON, Macbethin adjutantti. Macduffin poika. Englantilainen lääkäri. Skotlantilainen lääkäri. Sotamies. Portinvartija. Vanhus. Lady MACBETH. Lady MACDUFF. Lady Macbethin kamarirouva. HEKATE ja kolme noitaa. Lordeja, sotaherroja, sotamiehiä, murhamiehiä, seuralaisia ja lähettiläitä. Banquon haamu ja muita näkyjä. Neljännen näytöksen loppupuoli tapahtuu Englannissa, kaikki muut tapaukset Skotlannissa. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus Aukea paikka. (Ukkosen jylinää Ja leimauksia. Kolme noitaa tulee.) 1 NOITA. Kons' yhdymme taas; mi merkki sen, Rajuilmako, leimaus, ukkonen? 2 NOITA. Häly taistelun kun laannut on Ja voiton tuo tai tappion. 3 NOITA. Siis ennen laskemist' auringon. 1 NOITA. Ja paikka mikä? 2 NOITA. Nummen rinne. 3 NOITA. Macbethkin silloin saapuu sinne. 1 NOITA. Tulen, harmio.[1] 2 NOITA. Konna huutaa. 3 NOITA. Heti, heti! KAIKKI. Häijy on kaunis ja kaunis on häijy; Sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu. (Katoavat.) Toinen kohtaus. Leiri Foresin lähellä. (Miekankalsketta kuuluu. Duncan kuningas, Malcolm, Donalbain, Lenox ja seuralaisia tulee. Soturi verissään kohtaa heidät.) DUNCAN. Ken tuossa verissään? On näkö hällä, Kuin kapinasta uuden uutukaista Hän tietäisi. MALCOLM. Se sama mies on, joka Soturin oivan, karskin lailla iski Mun kahleist' irti. -- Terve, urho veikko! Nyt kuninkaalle kerro, kuinka sodan Ol' lähtiessäs laita. SOTURI. Epävarma, Kuin kahden uupunehen uijan, jotka, Taidolleen haitaks, toisiins' iskevät. Macdonwald julmus -- kapinoitsijaksi Omansa aivan: kihistenpä versoo Hänessä muukin konnuus -- länsisaarilt' Avukseen kernit sai ja gallowglassit; Ja onnetar, hymyillen kirotyölle, Sai petturille portoks; mutta turhaan: Macbeth, jot' urhoks syystä mainitaan, Ilkkuillen onnetarta, maalla miekka, Jok' yhä vielä veritöistään höyrys, Miehuuden sankarina raivas tiensä Tuon orjan luokse suoraan; Ei kättä paiskannut, ei hyvästellyt, Vaan vatsan halkas leukapieliin saakka Ja kallon nosti meidän muurillemme. DUNCAN. Oi urho serkku! Uros ansiosta! SOTURI. Kuin päivän koita julmat ukonilmat Ja myrskyt haaksirikkojatkin seuraa, Niin hurman lähde tääkin turmaa huokui. Kuningas skottein, huomaa, huomaa! Tuskin Miehuuden aseill' oli oikeus lyönyt Käpälämäkehen nuo käppäät kernit, Kun Norjan herra, etuansa käyttäin, Aseilla kirkkailla ja virkein voimin Jo täytti päälle. DUNCAN. Mut Macbeth ja Banquo? Heit' eikö säikyttänyt tuo? SOTURI. Heh, kyllä: Kuin jänis leijonaa, tai varpu kotkaa. Olivat, totta puhuin, niinkuin tykit Ladatut kaksin kerroin jyrinällä; Niin he Kahdesti kaksin kerroin löivät vastaan. Veressä kylpeäkö teki mieli, Vai uutta Golgathaako kuuluks tehdä, En tiedä minä -- Apua huutaa haavani; ma voivun. DUNCAN. Kuin sanas kaunistaa sua haavas; maineen On maku kummassakin. -- Haavur' tuokaa. (Soturi saatetaan ulos.) (Rosse tulee.) Ken tuossa tulee? MALCOLM. Jalo Rosse-thani.[2] LENOX. Mi kiire hänen silmistänsä vilkkuu? Hoin katsoo se, ken jotain suurta tietää. ROSSE. Jumala kuningasta varjelkoon! DUNCAN. No, mistä matka, jalo thani? ROSSE. Fifestä, armollinen kuninkaani. Siell', ilmaa piesten, liput Norjan liehtoo Väkemme viileäksi. Norja itse Hirveillä joukoillaan, ja apunansa Tuo kurja kavaltaja Cawdor-thani, Aloitti julman taistelun, siks että Bellonan rautahame sulho,[3] hälle Ruveten vertaiseksi, -- käsi kättä Ja miekka kavaltajan miekkaa vasten -- Masensi korskan mielen. Lyhyesti: Me voiton saimme. DUNCAN. Mikä suuri onni! ROSSE. Niin että nyt Sven, Norjan kuningas, Meilt' anoo rauhaa. Mutta kaatuneitaan Ei haudata hän saanut, ennenkuin hän Saarella pyhän Columbanin maksoi Viistuhat taaleria yhteiskassaan. DUNCAN. Tuo Cawdor luottoan' ei enää petä. -- Julista hälle surma. Macbeth nyt On Cawdor-thanin arvon perinyt. ROSSE. Sen täyttää tahdon koittaa. DUNCAN. Hän minkä menetti, sen Macbeth voittaa. (Lähtevät.) Kolmas kohtaus. Nummi. (Ukkosen jylinää. Samat kolme noitaa tulevat.) 1 NOITA. Miss' olet ollut, sisko? 2 NOITA. Sian tapossa. 3 NOITA. Entä sinä, sisko? 1 NOITA. Helmastaan laivur'akka kastanjoita Söi hotki hotkimistaan. "Annas", sanoin: "Pois hiiteen, noita!" huus se ihrahaaso. Mies Tiger-laivall' on Aleppoon mennyt; Mut hännätönnäpä rottana Perässä ma seilaan seulassa; Sen ma teen, sen ma teen, sen ma teen. 2 NOITA. Saat tuulen multa. 2 NOITA. Oi, sisko kulta! 3 NOITA. Ma toisen annan. 1 NOITA. Muut kaikki ma luonani kannan. Joka sataman ja sopen, Kaikki ilmansuunnat lopen Kiertäen ne kaartavat. Heinäks hänet kuivatan, Öin ja päivin karkoitan Unen hänen silmistänsä, Noidun hänen elämänsä. Yhdeksästi yhdeksän Raskaan viikon karsinnan Hivuen saa kestää hän. Vaikk' en laivaa hukkaan saiskaan, Myrskyn piestäväks sen paiskaan. Kas, mikä mulla! 2 NOITA. Näytä, näytä! 1 NOITA. Laivurin peukalo, näätkös vaan, Hän hukkui kotimatkallaan. (Rummun pärrytystä ulkona.) 3 NOITA. Haa, rummut soi! Se on Macbeth, oi! Kaikki. Velhosiskot käsikkäin Maat ja meret kiitää näin Hyörin pyörin piirisillä: Kolme sulle ja kolme mulle Ja kolme vielä, siit' yheksän tullee. Seis! -- Nyt taika on kohdallaan. (Macbeth ja Banquo tulevat.) MACBETH. Näin julman kaunist' en ole päivää nähnyt. BANQUO. Etäälläkö on Fores? -- Keitä nuo Noin kuihtuneet ja pukimeltaan jylhät? Maan asukkailt' ei näytä he ja sentään Maan päällä käyvät. Eloss' olettenko, Ja olennoita, joilta vastuun saapi? Mua ymmärtävän näytte: kaikin viette Rosoille huulillenne kurtun sormen. Näytätten naisilta, mut partanne Mua kieltää teitä siksi päättämästä. MACBETH. Jos voitte, puhukaa! Keit' oletten? 1 NOITA. Oi, terve, Macbeth! Terve, Glamis-thani! 2 NOITA. Oi, terve, Macbeth! Terve, Cawdor-thani! 3 NOITA. Oi, terve, Macbeth! Kuninkaaks saat kerran. BANQUO. No, mitä tuijotatte? Säikyttenkö Noin sulosointuisia uutisia? -- Nimessä totuuden, keit' oletten te? Kuvitelmia vai tosi-olennoita! Jalolle kumppanillen' ennustatte Olevan onnen lisäks[4] suurta valtaa Ja kruunun toiveita, ett' oikein siitä Hän hurmaantuu; vaan mulle ette haasta. Jos ajan kylvön tiedätten ja näette, Mik' itu nousevi ja mik' ei nouse, Niin vastatkaa! En kerjää enkä pelkää En armoanne enkä vihaanne. 1 NOITA. Terve! 2 NOITA. Terve! 3 NOITA. Terve! 1 NOITA. Vähempi kuin Macbeth, ja suurempi. 2 NOITA. Vähemmän onnekas, tok' onnekkaampi. 3 NOITA. Et kuninkaaksi saa, mut niitä siität. Macbeth ja Banquo, terve kumpikin! 1 NOITA. Kumpikin terve, Banquo ja Macbeth! MACBETH. Seis, hämärät ennustajat! Selvän tahdon. Kun Sinel kuoli, tulin Glamis-thaniks; Vaan miten Cawdoriks? Viel' elää Cawdor, Mies parhaillaan; ja kuninkaaksi pääsö On luultavaa ja varmaa yhtä vähän Kuin tulo Cawdoriksi. Mistä saitte Tuon kumman tiedon? Miks täss' auhdoll' aholl' Eteemme käytte, moista ennustellen Profeettain lailla? -- Puhukaa, ma vaadin! (Noidat häviävät.) BANQUO. Poreita maall' on niinkuin vesilläkin; Nuo oli niitä. -- Mihin hävisivät? MACBETH. Pois ilmaan! Minkä ruumiiks luulit, haihtui Kuin henki tuuleen. -- Voi, kun eivät jääneet! BANQUO. Tosi-olennoistako nyt haastelemme, Vai olemmeko syöneet hulluheinää, Mi mielen viepi? MACBETH. Lapsistanne tulee Kuninkaita. BANQUO. Ja teistä kuningas. MACBETH. Ja Cawdor-thani myöskin, eikö niin? BANQUO. Niin aivan sanat kuuluivat. -- Ken tuossa? (Rosse ja Angus tulevat.) ROSSE. Kuningas onnellisen tiedon saanut On voitoistas, Macbeth; ja kuullen, kuinka Kapinan liekiss' alttiiks panit henkes, Hänessä ihmetys ja kehu kilvan Sinusta kiistää. Tuosta vaienneena, Ja päivätyötäs silmäten, hän huomaa Sun pöyhkäin norjalaisten riviss' aivan Kamoksumatta surman hirmukuvaa, Jonk' itse loit. Kuin rakeet taajaan seuras Sanoma sanomaa, jokainen tuoden Sun ylistystäs kruunun puoltajana Ja hänen eteensä sen kaatain. ANGUS. Meillä Kuningas sulle laittaa kiitoksensa; Eteensä sua saattamaan vaan käskee, Ei sua palkitsemaan. ROSSE. Ja vielä korkeamman arvon merkiks Sua käskee tervehtiä Cawdor-thaniks. Siis, terve, jalo thani! Se sun arvos. BANQUO. Haa! Puhuvatko perkeleetkin totta? MACBETH. Viel' elää Cawdor; miksi lainapukuun Puette mun? ANGUS. Hänestä hylky elää; Mut raskas tuomio painaa hänen päätään, Jok' on jo surman oma. Norjan kanssa Pitikö yhtä hän, vai salaa auttoi Kapinamiestä, vaiko molempiin Hän maansa turmaks yhtyi, sit' en tiedä; Maanpetos selvä vaan ja tunnustettu Kukisti hänet. MACBETH (syrjään). Glamis ja Cawdor-thani! Vaan suurin puuttuu. -- (Ääneen.) Kiitos vaivastanne! No, ettekö nyt usko lapsistanne Tulevan kuninkaita, kun ne, jotka Tekivät minut Cawdor-thaniksi. Moist' ennustivat? BANQUO. Luottakaa vaan siihen, Niin halu teissä pian kruunuun syttyy, Ohitse Cawdor-arvon. Kummallista! Useinpa, meitä tuhoon vietelläkseen, Puhuvat hornan henget meille totta; Rehellisiä pikku-seikoiss' ovat, Pettääkseen suuremmissa. -- Serkut, kuulkaas! MACBETH (syrjään). Kaks tosi ennustusta! Oiva johto Komeaan kuninkuuden näytelmään! -- Tuhansin kiitoksia, hyvät herrat! -- (Syrjään.) Yliluonnollinen kiusaus tuo, ei paha Se olla voi, ei hyväkään: -- jos paha, Miks onnen esimaun mulle soi se, Aloittain totuudella? Cawdor olen. Jos hyvä, miks siis valtaa mieltän' aatos, Min hirmukuva nostaa hiukset pystyyn Ja, vastoin luonnon tapaa, kylkiluihin Sydäntän' jäykkää lyöttää? Tosi kauhu On mielen hirmuluomain suhteen tyhjää. Ja pelkkä murhan kuvitus jo jäytää Olentoani niin, ett' elon kaiken Tukeuttaa houre tuo, ja mitään muuta Ei ole, pait se, mikä viel' ei ole.[5] BANQUO. Kas kuink' on kumppanimme haltioissaan! MACBETH (syrjään). Jos sallimus mun kuninkaaksi tahtoo, Se kruunatkoon mun myös; en itse liiku. BANQUO. Uus arvo ompi niinkuin vieras puku; Sopivaks vasta tottumus sen tekee. MACBETH (syrjään). No, tulkohon jos mitä! Kuluu hetki, Vaikk' olis myrskyinenkin päivän retki. BANQUO. Me teitä odotamme, jalo Macbeth. MACBETH. Oi, anteeks! Unhotettuj' asioita Ajuni raskas hautoo. Hyvät herrat, Vaivanne kirjass' on, jot' aamuin illoin Selaillen luen. -- Nyt kuninkahan luokse! -- Tapausta mieti, ja kun aika kypsyy Ja muuten tilaisuutt' on, haastelkaamme Siit' avomielin sitten. BANQUO. Mielist' aivan. MACBETH. Mut siksi vaiti! -- Tulkaa, ystävät! (Lähtevät.) Neljäs kohtaus. Fores. Huone kuninkaan linnassa. (Torventoitauksia. Duncan, Malcolm, Donalbain, Lenox ja seuralaisia tulee.) DUNCAN. No, joko mestattu on Cawdor? Eikö Palanneet ole toimittajat vielä? MALCOLM. Ei, herrani; mut puhuttelin miestä, Jok' oli nähnyt hänen kuolevan. Hän kertoi, että petoksensa suoraan Hän tunnusti, teilt' armost' anteeks anoi Ja syvää katumusta osoitti. Niin kaunista ei mikään elämässään Kuin elämästä lähtönsä: hän kuoli, Kuin olis kuolemaa hän harjoitellut, Pois heittäin kallehimman kalleutensa Kuin kalun joutavan. DUNCAN. Ei mikään taito Voi mielentilaa kasvoist' arvata. Ylimys oli hän, ja häneen luotin Ma ehdottomasti. (Macbeth, Banquo, Rosse ja Angus tulevat.) Oi jalo serkku! Mua kiittämättömyyden synti raskas Juur' rasitti. Niin kauas eelle ehdit, Ett'ei sua palkintoni kerkein siipi Tavoittaa voi. Jos vähemp' olis vaatees, Ett' tasan kiitoksen ja palkan panna Ma saattaisin! Nyt ken ne kaikki jaksaa Sun ansiosi täysin määrin maksaa! MACBETH. Velvollisuus ja virka täyttäjänsä Jo palkitseepi. Vastaan suvaitkaatte Vaan ottaa työmme: kruununne ne ovat Ja valtikkanne käskyläät ja lapset; Ne tehtäväns' on tehneet, jos ne teille On kunniaks ja mieliks. DUNCAN. Tervetullut! Sua aloin istuttaa ja täyteen kukkaan Sun tahdon saattaa. -- Jalo Banquo, sun ei Vähemmät ansios, ja niit' ei tehdä Vähemmän tiedoks. Annas, sua halaan! Käy sydämmelleni! BANQUO. Jos siihen juurrun, On laiho teidän. DUNCAN. Runsas riemuni, Kyllyyttään huima, surun kyynelkätköön Lymytä koittaa. -- Pojat, langot, thanit Ja muut te meitä likeisimmät, kuulkaa: Jälkeiseksemme Malcolm-esikkomme Nyt nimitämme. Cumberlandin prinssi Nimenä häll' on täst'edes. Mut yksin Ei kunniaan hän nouse: tähden lailla Jokaista ansiota arvomerkin Kirkastaa pitää. -- (Macbethille) Ja nyt Invernessiin, Ain' yhä velkaan teille jäädäksemme. MACBETH. On vaivaa lepo, mik' ei hyödyks teille. Sanoman itse vien, ja tulollanne Ma riemastutan puolisoni korvaa. Nöyrimmät jäähyväiset! DUNCAN. Kunnon Cawdor! MACBETH (syrjään). Vai Cumberlandin prinssi![6] -- Siinä porras, Johonka suistun, jos en yli hyppää; Se tiellän' on. Te, tähdet, sammukaa! Ei mieltän' mustaa valo nähdä saa. Kamo kättä, silmä! Mut se tulkoon, se, Mi tulleena on kauhu silmälle. (Lähtee.) DUNCAN. Niin, kunnon Banquo; niin on uljas hän, En kyllästy ma häntä kiittämään: Se on herkkuani. Seuratkaamme häntä, Mi huolien meitä vastaan ottamaan on Edeltä mennyt. Serkku verraton! (Torventoitauksia. Lähtevät.) Viides kohtaus. Inverness. Huone Macbethin linnassa. (Lady Macbeth tulee sisään, kirjettä lukien.) LADY MACBETH. "He kohtasivat minut voiton päivänä, ja olen täydellisimmästi vakuutettu siitä, että heillä on enemmän kuin ihmisen tieto. Kun haluni paloi heiltä enempää kyselemään, muuttuivat he ilmaksi ja haihtuivat. Tuosta kun ihmeissäni siinä seisoin, tuli kuninkaalta lähettiläitä, jotka minua tervehyttivät Cawdor-thaniksi, jolla nimellä sitä ennen noitasiskot olivat minua tervehtineet ja tulevaan aikaan viitanneet, lausuen: 'terve sulle, kuninkaaks saat kerran!' Tämän olen tahtonut ilmoittaa sinulle, sinä rakkahin osakas kunniastani, ettet, tietämättömänä siitä, mikä suuruus minulle on luvattu, jäisi oikeutettua iloasi vaille. Pane se sydämmellesi, ja hyvästi jää!" Glamis sa olet, Cawdor myös, ja onnen Luvatun saat. -- Mut luontoas ma pelkään: Siin' ihmistunnon maitoa on liiaks, Ett' oikotien se löytäis. Suureks mielit, Himoa sull' on kunniaan, mut pahuus, Sen kätyri, sulta puuttuu. Hartain halus On hurskaan halua; et pettää tahtois, Vaan vääryydellä voittaa. Suuri Glamis, Sa sitä mielittelet, joka huutaa: "Noin tulee tehdä sun, jos mua mielit", Ja jota pikemmin sa pelkäät tehdä Kuin tekemättä jättää. Tänne riennä, Ett' oman henkeni ma korvaas valan, Ja kielin uljain kaikki pieksen pois, Mi sua tuosta kultarenkaast' estää, Joll' onnetar ja henkimailma näyttää Sun kruunanneen jo. -- (Palvelija tulee.) Mitä kuuluu? PALVELIJA. Illall' On täällä kuningas. LADY MACBETH. Oletko hullu? Mukana eikö herras, ja hän eikö Tuost' olis ennalt' ilmoittanut? PALVELIJA. Anteeks, Mut totta on se. Tulossa on thani: Yks kumppaneistani, jok' eeltä riensi, Niin oli hengetön, ett' tuskin sanaa Sai suustaan. LADY MACBETH. Häntä hoitakaa; hän suurta Tuo sanomaa. (Palvelija lähtee.) Kähisten itse korppi[7] Nyt Duncanin tuloa onnetonta Mun katton' alle raakkuu. Tulkaa, henget, Te murhamielen kätyrit, naisluontoni Muuks muuttakaa ja luokaa minut täyteen Julminta hirmuisuutta päästä jalkaan! Vereni saentakaa, salvatkaa Tie säälilt', ett'ei tunnonvaivan etsot Mun päätöstäni julmaa järkyttäisi, Rakentain sen ja teon väliin rauhaa! Mun rinnoilleni tulkaa, maidon sijast' Imemään sappea, te murhahenget, Te näkymättömät, miss' ikänänsä Tuhoa väijytte! Tule, synkkä yö, Sakeimpaan hornan savuun peity, ett'ei Terävä veitsen' haavaa näe, jonk' iskee, Eik' alta mustan vaipan taivas pilku Ja huuda: "seis, seis!" (Macbeth tulee.) Suuri Glamis! jalo Cawdor! Suurempi kumpaakin: -- "sä, joka kerran" -- Sun kirjees yli kurjan nykyisyyden Mun nostatti, ja vastaisuuden tunnen Jo nykyhetkessä. MACBETH. Oi, armahani, Yöks tänne Duncan saa. LADY MACBETH. Ja lähtee -- milloin? MACBETH. Aamulla -- niin on määrä. LADY MACBETH. Ei näe koskaan Se aamu aurinkoa. Kasvos, armas, On niinkuin kirja, josta kummia Lukea saattaa. Pettääksesi aikaa Mukaannu aikaan; silmin, käsin, kielin Jaa mieltymystäs; ole niinkuin kukka, Viaton päältä, mutta käärme alla. Pidettävä on tulijasta huolta; Sa tään yön suuret toimet jätä mulle; Tuleviks päiviksi ja öiksi nuo Yliherruuden ja vallan meille tuo! MACBETH. Enemmän toiste. LADY MACBETH. Katse kirkas vaan! Se pelkur' on, ken muuttaa muotoaan. Muu kaikki jätä mulle. (Lähtevät.) Kuudes kohtaus. Sama paikka. Linnan edusta. (Torvensoittoa ja tulisoihtuja. Duncan, Malcolm, Donalbain, Banquo, Lenox, Macduff, Rosse, Angus ja seuralaisia tulee.) DUNCAN. On kaunis tämä linnan paikka; ilma Suloinen, vieno hentoj' aistejamme Sukoillen kuihkoo. BANQUO. Kesävieraan pääskyn, Tuon templin-asujamen, pesät hauskat Todistaa, että huokuu täällä taivaan Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt On riippumajan kehdoks poikasilleen. Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä, Sen olen huomannut, on ilma lauha. (Lady Macbeth tulee.) DUNCAN. Kah, itse armas emäntämme! -- Lempi, Mi seuraa meit', on vaivaks usein, vaikka Kiitämme siitä niinkuin lemmest' aina. Täst' oppikaa, ja vaivoistanne meille Kost'jumal' lausukaa ja puuhistanne Kiitelkää meitä. LADY MACBETH. Vaikk' ois palvelumme Vähimpään asti kaksin kerroin tehty Ja vielä kahdistettu, pientä ois se Ja turhaa verrattuna siihen suureen Ja laajaan kunniaan, jot' oletten te Kerännyt huoneellemme. Näiden uutten Ja vanhain lahjain palkaks meill' ei muuta Kuin esirukous. DUNCAN. Missä Cawdor? Häntä Kannoilla seurasimme majaa hälle Tilataksemme; vaan hän ajaa joutuun, Ja lempi, tuima niinkuin kannus, auttoi Hänt' ennen meitä kotiin. Vieraaksenne, Ihana emäntä, nyt yöksi jäämme. LADY MACBETH. Mit' omaa alamaisell' on, hän itse Ja kaikk', on lainaa, hyvä ruhtinaani; Me vaadittaissa tilin teemme, jättäin Omanne teille. DUNCAN. Käsi mulle! Nyt Isännän luokse. Lemmittymme on hän, Ja vastakaan näit' armomme ei puutu. Suvaitsetteko, emäntäiseni? (Lähtevät.) Seitsemäs kohtaus. Sama paikka. (Torventoitauksia ja tulisoihtuja. Edeskäypä ja useita palvelijoita kulkee näyttämön poikitse, kantaen astioita ja ruokia. Macbeth tulee.) MACBETH. Jos tehtynä se olis tehty, paras Se olis oiti tehtynä. Jos välttää Vois murhan seuraukset ja nuottaan nostaa Vain menestystä, jotta tämä isku Tääll' olis kaikki kerrassaan, vain täällä, Täll' ajan katovalla kannikalla, En tulevaisest' elämästä piittais. Mut moiset työt ne tuomitaan jo täällä. Verinen oppi, opittuna kerran, Takaisin kääntyy omaan keksijäänsä. Oikeuden tarkka käsi huulillemme Sekoittamamme myrkkymaljan nostaa. Tääll' ompi hällä kaksinainen turva: Vasalli olen ensinkin ja lanko; Se murhan kieltää jo. Sitt' isäntänä Murhaajalt' ovi sulkea mun tulis Eik' itse veistä käyttää. Lisäks Duncan Niin hellä haltija on, valtatöissään Niin puhdas, että hänen ansionsa Pasuunakielill' enkelitten huutais Julminta kirousta murhatyölle. Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain Tai taivaan keruubina ratsastain Oroilla ilman näkymättömillä, Tuon hirmuteon lietsois joka silmään, Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis. -- Kannust' Ei muuta mulla hankkeen kylkeen ajaa Kuin huima kunnianhimo, joka hyppyyn Yrittää, mutta ylenniskoin suistuu. -- (Lady Macbeth tulee.) No, mitä nyt? LADY MACBETH. Hän koht' on atrioinnut. Miks pois sa läksit? MACBETH. Kysyikö hän mua? LADY MACBETH. Tiedäthän sen. MACBETH. Tuo tuuma jättäkäämme. Hän juur' mua kunnioitti; ja ma olen Väeltä kaikenlaiselt' ostanunna Kultaisen maineen, jota käyttää täytyy, Kun on sen hohde kirkkain, eikä oiti Pois heittää noin. LADY MACBETH. Oliko toivo, johon Puit itses, päissään? Unestansako se Nyt herää, silmät haljakkana katsoin Äskeistä mielityötään? Rakkautes Nyt vasta oikein tunnen. Pelkäätkö sä Yht' uljas olla työssä, toiminnassa Kuin haluissas? Sit' omistaako tahdot, Mink' elon kaunistukseks katsot, mutta Omissa silmissäsi pelkur' olla Ja sanoa kuin kissa tarinassa: "Tekisin, jos vaan uskaltaisin." MACBETH. Vaiti! Kaikk' uskallan ma, mitä sopii miehen; Ken enemp' uskaltaa, ei ole mies. LADY MACBETH. Mik' elukka sun pani aikees mulle Ilmaisemaan? Kun sen sa uskalsit, Sin' olit mies; ja jos vaan uskaltaisit Enempää olla, kuin mit' olit, oisit Enemmän vielä mies. Ei aikaa silloin, Ei paikkaa ollut, vaan ne luoda tahdoit; Nyt itsestään ne tarjon' on, vaan tarjo Masentaa sun. Imettäjänä tunnen, Kuink' armas rakastaa on imulasta; Vaan parhaillaan sen myhäillessä mulle Sen hellist' ikenistä nännin oisin Pois temmannut ja pirstaks aivot lyönyt, Jos vannonut sen oisin kuin nyt sinä. MACBETH. Jos ei se käy -- LADY MACBETH. Ei käy! Sa täyteen määrään Vaan mieles pingoita, niin kyllä käy se. Kun Duncan nukkuvi (ja uneen hänet Piankin matkan vaivat uuvuttavat), Molemmat hänen passarinsa huumaan Niin viinillä ja juomill', että muisti, Tuo aivon vartija, uduksi muuttuu Ja höyrypannuks järjen tallepaikka. Kun sitten päissään nukkuvat kuin kuolleet Elukan-untaan, mitä emme silloin Vois vartijattomalle Duncanille Me kahden tehdä? Mist' ei silloin syyttää Vois juopuneita passareita, joiden Viaksi tämä suuri murha pannaan? MACBETH. Vain poikia sa siitä! Uljas luontos Ei muuta luoda voi kuin miehenpuolta. -- Kun hänen kamarissahan me verin Punaamme nukkunehet passarit, Omia heidän puukkojansa käyttäin, Ken sit' ei uskois heidän työkseen? LADY MACBETH. Muuta Ken tohtis uskoa, kun murhan jälkeen Ulinan päästämme ja tuskanhuudon? MACBETH. Min' olen valmis; hirmutyöhön tuohon Jokaisen jänteen pingoitan. Nyt matkaan! Iloiseks vaan nyt koita teeskeleitä Ja viekas mieli viekkain kielin peitä. (Lähtevät.) TOINEN NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Paikka sama. Linnan piha. (Banquo ja Fleance tulevat, jälkimmäinen tulisoihtu kädessä.) BANQUO. Mik' aika yöst' on, poika? FLEANCE. Kuu on maillaan; En kuullut ole kelloa. BANQUO. Puol'yöstä Se mailleen käy. FLEANCE. On myöhempi, ma luulen. BANQUO. He, miekkan' ota! -- Taivaass' ollaan tiukat: Sen kaikki kynttilät on sammuksissa. -- Tuoss', ota tuokin? -- Raskas niinkuin lyijy Mua painaa uupumus, ja kuitenkaan En tahtois nukkua. Oi, armon vallat, Aatokset häijyt torjukaatte, joilla Leponi häirii luonto! -- Miekkan' anna! (Macbeth tulee; ja palvelija, tulisoihtu kädessä.) Ken siellä? MACBETH. Ystävä. BANQUO. Viel' ylähällä? Kuningas jo nukkuu. Hän oli harvinaisen iloinen Ja väellenne jakoi runsaat lahjat. Nyt tällä timantilla tervehtii hän Suloista emäntäänsä, sulkein siihen Kiitokset äärettömät. MACBETH. Äkkipäätä Tahtomme joutui puutteen alamaiseks Ja suurt' ei aikaan saanut. BANQUO. Hyvin kaikki. -- Unissan' yöllä näin nuo velhosiskot: Osaksi totta ennustivat teille. MACBETH. Mitäpä heistä! Mut jos aika myöntäis, Puhella sopis asiasta hiukan. Määrätkää hetki. BANQUO. Milloin suvaitsette. MACBETH. Jos tuumaan suostutten, kun siksi tulee, -- Keräätte kunniaa. BANQUO. Jos kerätess' en Vaan sitä menetä; jos puhtahana Valani säilyy, povi saastatonna, Niin suostun kyllä. MACBETH. Hyvää yötä siksi. BANQUO. Ma kiitän; samaa teille. (Banquo ja Fleance lähtevät.) MACBETH. Poika, käske, Ett' emäntäs, kun juomani on valmis, Kilistää kelloa. Käy maata sinä. -- (Palvelija lähtee.) Tuo onko puukko, silmissäni tuossa, Päin kättä kahva? Annas sinuun tartun! -- En sua saanut, ja tok' yhä näen sun. Sa, turman ilmiö, sua eikö koura Käsitä niinkuin silmä? Taikka tietkö Vaan mieliluulon puukko, tyhjä haamu, Vaan kiihtyneiden aivojeni luoma? Sun yhä näen, niin käsin tuntuvana Kuin tämän, jonka tässä paljastan. Sa näytät mulle tien, jot' aion käydä; Ja tuommoist' asett' on mun juuri tarvis. -- Muun aistimiston narriks silm' on tullut, Tai vie se niistä voiton. Yhä näen sun, Terä, kahva täynnä veripisaroita, Joit' äsken niiss' ei ollut. -- Tyhjää kaikki; Verinen teko vaan se silmissäni Näin kuvastuu. -- Nyt toinen puoli maata On niinkuin kuollut; häijyt unet hiipii Makaajan luo läp' uudinten; nyt velhot Hekaten kalvaan uhrijuhlaa viettää; Ja laiha murha, vartijansa, suden, Kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä, Kuin himokas Tarquinius, määränpäähän Salaisin rosvoaskelin kuin haamu Näin hiipivi. -- Sa luja, vankka maa, Äl' askelteni astuntaa sa kuule, Ett' eivät itse kivetkin ne kielis Mun teistäni ja häiris tätä julmaa Yön rauhaisuutta, joka niille sopii! -- Täss' uhkaan, ja hän elää: sanat vaan Ne kylmää leyhkää kuumaan toimintaan. (Kello kilisee.) Nyt käyn, ja se on tehty; kello kutsuu. Tuot' älä kuule, Duncan: ääni sen Sun kutsuu helvettiin tai taivaaseen! (Lähtee.) Toinen kohtaus. Sama paikka. (Lady Macbeth tulee.) LADY MACBETH. Mi heidät juovutti, mun rohkaisi; Mi heidät sammutti, mun tulistutti. -- Vaiti -- Hiljaa! -- Huuhkain vaan se siellä huikaa, Se turman enne, joka huutaa julmaa Hyv'yötänsä. -- Hän työss' on; ovi on auki; Kuorsaillen juopunehet vartijat Ivaavat tointaan. Moisen laitoin juoman, Ett' elämä ja surma kiistäkööt nyt, Ovatko hengissä he vaiko kuolleet. MACBETH (sisältä). Ken siellä? LADY MACBETH. Voi, heränneen heidän pelkään Ja tekemättä jääneen työn; -- ei rikos, Vaan yritys se meidät tuhoo. -- Vaiti! -- Asetin valmihiksi miesten puukot; Ne huomasi hän kai. -- Jos ei hän olis Isääni muistuttanut nukkuessaan, Min' oisin tehnyt sen. -- Mun mieheni! (Macbeth tulee.) MACBETH. Nyt on se tehty. -- Kuulitko sa mitä? LADY MACBETH. Yöhuuhkan huudon vaan ja sirkan laulun. Puhuitko sinä? MACBETH. Milloin? LADY MACBETH. Äsken. MACBETH. Alas Kun astuinko? LADY MACBETH. Niin. MACBETH. Hiljaa! Ken tuossa kamariss' on? LADY MACBETH. Donalbain. MACBETH (katsellen käsiään). Oi, näky surkea on tuo! LADY MACBETH. Sa hupsu! Vai näky surkea! MACBETH. Siell' unissansa Yks nauroi, toinen "murhaa!" huus, niin että Heräsi kumpikin: ma kuulin kaikki; Rukouksen sitten lukivat ja uneen Taas vaipuivat. LADY MACBETH. Kaks siell' on nukkumassa. MACBETH. "Kies' siunaa!" huusi yks, ja toinen "amen!" Kuin nämä pyövelkäten' ois he nähneet. Kuunnellen heidän tuskaans', suustan' "ament'" En saanut, he kun sanoivat: "Kies' siunaa!" LADY MACBETH. Noin syvään älä tuota mielees paina! MACBETH. Mut miks en sanoa ma voinut "amen"? Ma siunausta tarvitsin, ja "amen" Kurkkuuni tarttui. LADY MACBETH. Noin ei tuommoisista Saa tuskitella; voipi tulla hulluksi. MACBETH. Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi: "Herätkää! Macbeth unen murhaa!" -- unen, Tuon viattoman, joka huolten vyhdet Sekavat suorii, päivittäisen kuolon, Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen, Tuon luonnon toisen atrian ja parhaan Elämän juhlaruoan. LADY MACBETH. Mitä puhut? MACBETH. "Herätkää!" huuto kautta linnan kaikui. Glamis unen murhas, ja senvuoks ei Cawdor Unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää. LADY MACBETH. Mut ken se huusi noin? Oi, armas thani, Sun jalo pontes hervahtuu, jos moista Noin kiihkoisesti mietit. Nouda vettä Ja käsistäs nuo rumat merkit huuhdo! -- Miks tänne puukot kannoit? Siellä niiden On paikka. Pois ne vie, ja verin tuhri Makaavat vartijat. MACBETH. En sinne mene: Aatella pelkään tekoani; nähdä Sit' uudelleen en tohdi. LADY MACBETH. Arka raukka! Tuo tänne puukot! Nukkuneet ja kuolleet Kuvia vaan on; lasta peljättää voi Kuvattu piru. Verta jos hän vuotaa, Niin sillä kultaan vartijoiden muodon, Syyn muodon näin he saavat. (Lähtee. Kolkutusta ulkoa.) MACBETH. Mikä kolke? -- Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn! Kenenkä kädet nää? Haa! Päästäni ne Repivät silmät maalle! Voiko suuren Neptunin koko valtameri pestä Tuon veren kädestäni pois? Ei, ennen Tää käsi meret määrättömät punaa, Viherjän muuttain ruskeaks. (Lady Macbeth palajaa.) LADY MACBETH. Mun käten' On samankarvaiset kuin sun, mut sydän Noin vaalas mua hävettäis. (Kolkutusta.) Tuo kolke Eteläportin' on. Pois kamariimme! Pisara vettä pois tän synnin huuhtoo; Kuin kevyt on se sitten! Sinust' uljuus On luopunut. (Kolkutusta.) Haa! kuules, taasen kolke! Yöpuku ylles, ett'ei kutsuttaissa Havaittais meidän valvoneen. -- Äl' anna Noin raukkamaisest' aatoksilles valtaa. MACBETH. Tekoni tietäen mun paremp' oisi, Ett' itseän' en tietäisi (Kolkutusta.) Kolkkehellas Herätä Duncan! Voi, jos sen sa voisit! (Lähtevät.) Kolmas kohtaus. Sama paikka. (Portinvartija tulee.) PORTINVARTIJA. Sepä vasta kolkutusta, totta tosiaankin! Jos olisit helvetin porttien vartija, kylläpä saisit avainta kiertää! (Kolkutusta.) Kolk, kolk, kolk! Beelsebubin nimessä, ken siellä? -- Kas vaan, jyväsaksa, joka hirtti itsensä pelätessään hyvää vuodentuloa. Aikanasi tulet! Onko vaan hurstia tarpeeksi mukanasi, sillä täällä sitä hikoilla saat? (Kolkutusta.) Kolk, kolk? Toisen perkeleen nimessä, kuka siellä? -- Lainvääntelijä, tottamaar, joka kummankin riitapuolen asian valallansa vahvistaa, ja joka on Jumalan kunniaksi paljon konnankoukkuja harjoitellut, vaan ei kuitenkaan ole voinut itseänsä taivaaseen koukutella. Käy sisään, lainvääntelijä! (Kolkutusta.) Kolk, kolk, kolk! Kuka siellä? -- Vai niin, englantilainen räätäli, tänne tullunna siitä, että ranskalaisen housuista kaistaleen[8] varasti. Käy sisään, räätäli, täällä kyllä saumarautasi kuumenee! (Kolkutusta.) Kolk, kolk! Ei koskaan rauhaa. Ken olette? -- Mutta tämä paikka on helvetiksi liian kylmä. Lempo sitä kauemmin olkoon pirun portinvartijana! Ajattelin muuten laskea sisään kutakin ammattikuntaa muutamia, jotka ruusuista tietä kulkevat ijankaikkiseen ilovalkeaan. (Kolkutusta.) Kohta, kohta! (Avaa.) Pyydän muistamaan portinvartijaa. (Macduff ja Lenox tulevat.) MACDUFF. Niin myöhäänkö sä maata kävit, veikko, Kun myöhään näin sä nukut? PORTINVARTIJA. Niin, nähkääs, ryyppäsimme toiseen kukonlauluun; ja juominen se vaikuttaa tuntuvasti kolmea asiata. MACDUFF. Mitä kolmea asiaa se juominen sitten erittäin vaikuttaa? PORTINVARTIJA. Niin, nähkääs, punaisia neniä, unta ja kusta. Lemmenseikoissa se auttaa ja kaataa: himoa se auttaa, mutta kyvyn se kaataa. Voipi sanoa, että liika juominen pitää lemmen suhteen lainvääntelijän virkaa: se luo sen ja tappaa sen; nostaa sen ja kaataa sen; yllyttää sitä ja kyllyttää sitä; voimistuttaa ja laimistuttaa; sanalla sanoen: vääntää sen uneen, pettää sen ja jättää sen. MACDUFF. Luulenpa, että viina sinut viime yönä petti. PORTINVARTIJA. Niin kylläkin, suut, silmät täyteen; mutta minäpä petoksen kostin; ja luulenpa, että kylläkin puoltani pidin, sillä vaikka hän pari kertaa sieppasi jalat altani, keksinpä keinon saada hänet maalle samaa tietä, mitä oli tullutkin. MACDUFF. Hereillä onko herras? -- Kolkkeellamme Me hänet herätimme: tuossa on hän. (Macbeth tulee.) LENOX. Huomenta, jalo thani! MACBETH. Terve teille! MACDUFF. Kuningas joko noussut lie? MACBETH. Ei vielä. MACDUFF. Hän käski, että varhain herättäisin; Lie myöhä jo. MACBETH. Vien teidät hänen luokseen. MACDUFF. Sen tiedän suloiseksi vaivaks teille; Mut vaivaa on se kuitenkin. MACBETH. Työ mieleinen se meille vaivan korvaa. Tuoss' ovi on. MACDUFF. Ma huutaa rohkenen; Se työks on mulle pantu. (Menee.) LENOX. Lähteneekö Kuningas tänään? MACBETH. Lähtee -- niin on määrä. LENOX. Yö oli jylhä. Majassamme tuuli Kukisti savutorvet; valitusta Ilmassa kuultiin, julmaa kuolontuskaa Ja hirmuäänin ennustelemista, Paloa, murhaa, hävitystä hurjaa Ajalle tuskaiselle syntyväksi. Pimeyden lintu kaiken yötä huusi; Sanovat maankin olleen kuumeissansa Ja värisseen. MACBETH. Niin, jylhä oli yö. LENOX. Mun nuori muistini ei toista muista Sen vertaista. (Macduff palajaa.) MACDUFF. Oo, kauheata, kauheata, kauheata! Ei kieli eikä sydän sua saata Käsittää eikä nimittää! MACBETH & LENOX. Mik' ompi? MACDUFF. Nyt taitotekonsa on tuho tehnyt! Kuin kirkonvaras murtanut on murha Vihittyyn Herran huoneeseen ja hengen Templistä ryöstänynnä. MACBETH. Kuinka? Hengen? LENOX. Kuninkahanko? MACDUFF. Menkää huoneeseen, ja Sokaiskoon silmät teiltä toinen Gorgo; -- Mua älkää puhumahan vaatiko -- Nähkää, ja puhukaatte sitten itse. -- (Macbeth ja Lenox lähtevät.) Hoi, hätäkello soimaan! -- Nouskaa, nouskaa! -- Petosta! Murhaa! Banquo, Donalbain! Ja Malcolm! Nouskaa! Pois tuo veltto uni, Tuo kuolon hahmo; itse kuoleman te Nyt näette! -- Nouskaa katsomahan kuvaa Sen suuren tuomion! -- Malcolm! Banquo! Nouskaa Kuin haudasta ja aavein' ilmi tulkaa, Ett' ois tää hirmu täysi! Kello soimaan! (Hätäkelloa soitetaan.) (Lady Macbeth tulee) LADY MACBETH. Miks talon nukkujia kokoon kutsuu Noin jylhä torvi? Sanokaa! MACDUFF. Lady armas, Mun kerrottavani ei sovi teille: Sanani murhan tois, jos vaimon korvaan Ne koskis. (Banquo tulee.) Banquo! Banquo! Murhattun' on Kuninkaamme ja herramme! LADY MACBETH. Voih! voih! Meilläkö? BANQUO. Hirveintä, miss' olkoonkin! -- Sanasi, Macduff, peruuta, ja sano, Ett'ei niin ole. (Macbeth ja Lenox palajavat.) MACBETH. Voi, jos oisin kuollut Vaan tiimaa ennen tätä tapausta! Olisin autuas silloin. Tästä lähtein Ei totuutt' ole lainkaan maailmassa; Petosta kaikki! Armot, arvot tyhjää! Elämän viini maahan juossut on, Ja kerskaks kellariin jäi pelkkä sakka. (Malcolm ja Donalbain tulevat) DONALBAIN. Hukassa mikä? MACBETH. Te, vaikk' ette tiedä: Verenne alku, synty, hetesuoni Tukittu on, tukittu itse lähde! MACDUFF. Isänne on he murhanneet. MALCOLM. Voi! Ketkä? LENOX. Sen passarit on nähtävästi tehneet. Verissä oli kädet, kasvot heillä, Ja puukot heidän pieluksillaan vielä Ol' aivan kosteat. He tuijottivat, Tunnoiltaan ollen aivan. Moisten hoidoss' Ei ole turvattuna ihmishenki. MACBETH. Voi, että vimmoissani tapoin heidät! MACDUFF. Miks teitte sen? MACBETH. Ken säikkynyt ja viisas Voi samass' olla, lempeä ja hurja, Kuninkaan mies ja puoleton? Ei kenkään. Tulinen lempi kiihkoissansa voitti Sävyisän järjen. Tässä makas Duncan. Hopeapäässä veren kultareunus Ja haavat ammottain kuin aukko, josta Tuho sisään ryntää; tuossa murhamiehet, Värihin ammattinsa tahrattuina, Rivoina puukot hurmeen tahmass' aivan. Ken, joll' on sydän lempivä, ja siinä Rohkeutta näyttää tätä lempeänsä, Vois mieltään malttaa? LADY MACBETH (pyörtyvinään). Auttakaa mua täältä! MACDUFF. Ladyä hoitakaa! MALCOLM. Me vait olemme, Me, joill' on tässä suurin surun syy! DONALBAIN. Vait'-olo paras: täällä kova onni Vois kairanreiän lymyst' äkkipäätä Karata meihin. Pois! Ei kyyneleemme Viel' ole kypsät. MALCOLM. Eikä valloillansa Surumme suuri. BANQUO. Ladyä hoitakaa! (Lady Macbeth kannetaan pois.) Alastoman ja paljaan heikkoutemme Kun saamme verhotuksi, yhtykäämme Tät' inhaa verityötä tutkimaan. Meit' epäilys ja kauhu värisyttää; Kädessä Kaikkivallan seison tässä, Ja luihun kavalluksen salajuonta Ma sodin vastaan. MACDUFF. Minä myös. KAIKKI. Me kaikki. MACBETH. Nyt täysi miehen asu joutuun ylle! Salissa sitten yhdytään. KAIKKI. Hyv' on! (Kaikki lähtevät, paitse Malcolm ja Donalbain.) MALCOLM. Mit' aiot? Hyv' ei ole tänne jäädä. Surua teeskellä on viekkaan helppo. Ma lähden Englantiin. DONALBAIN. Min' Irlantiin. On ero turvaks kummallenkin meille. Tääll' ovat hymyt tikareita täynnä, Ja verisin on veriheimolainen. MALCOLM. Tuo murhan nuoli, joka ammuttiin, On vielä lennossansa. Paras meidän On sitä karttaa. Ratsun selkään siis! Vähemmälle nyt jäähyväiset jääkööt. Pois varkain! Konsa turma tuloss' on, Ei varas lie ken turvaa pakohon. (Menevät.) Neljäs kohtaus. Linnan edustalla. (Rosse ja eräs vanhus tulevat.) VANHUS. Vuoskymmeniä seitsemisen muistan; Sill' ajall' olen monta kummaa nähnyt Ja julmaa päivää; mutta kaikki leikiks Tää hirmu-yö on tehnyt. ROSSE. Näet sä, isä: Vihoissaan ihmistöistä taivas uhkaa Veristä lavaa. Kello näyttää päivää, Mut synkkä yö tukeuttaa taivaan lampun. Yön kunniaksko vaiko päivän hävyks Maan kasvot hautaa pimeys nyt, kun niitä Elävän valon tulis suudella? VANHUS. Se luonnotont' on kuin tuo öinen työkin. Tiistaina hiirensyöjä huuhka sieppas Ja tappoi pilviss' ylvästävän haukan. ROSSE. Duncanin ratsut -- kumma, mutta totta -- Nuo somat, kauniit, rodun valiot, Hurjistuneina pilttuuns' särkivät, Kurista huolimatta maalle syösten Ikäänkuin sotaan ihmiskuntaa vastaan. VANHUS. Sanotaan, että toisiaan he söivät. ROSSE. Niin tekivätkin; sen ma kummakseni Näin omin silmin. -- Tuossa kunnon Macduff! (Macduff tuke.) No, miltä näyttää? MACDUFF. Ettekö te näe? ROSSE. Jo tiettyn' onko, ken on murhan tehnyt? MACDUFF. Ne, jotka Macbeth tappoi. ROSSE. Taivaan taatto! Mik' etu heillä siitä? MACDUFF. Lahjotuita! Kuninkaan pojat, Donalbain ja Malcolm, Paenneet ovat, joka tekee heidät Epäiltäviksi. ROSSE. Sekin luonnotonta! Oo, kunnianhimo ahnas, joka ahmaat Noin oman elinmehus! -- Luultavasti Kuninkaaks nyt saa Macbeth. MACDUFF. Nimitetty Hän on ja Sconiin kruunattavaks mennyt. ROSSE. Ja missä Duncanin on ruumis? MACDUFF. Colmes-killin pyhään kätköpaikkaan viety, Miss' esi-isienkin lepää luut. ROSSE. Menettekö te Sconihin? MACDUFF. En, serkku; Ma Fifeen lähden. ROSSE. Minä menen Sconiin. MACDUFF. Hyvästi! Ett'ei toteen vaan käy aate: Parempi uutta oli vanha vaate! ROSSE. Hyvästi, isä! VANHUS. Herran siunaus teille Ja niille, jotka pahan hyväks sääntää Ja vihamiehet ystäviksi kääntää! (Lähtevät.) KOLMAS NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Fores. Sali linnassa. (Banquo tulee.) BANQUO. Nyt olet se: kuningas, Cawdor, Glamis Ja kaikki, mitä ennustivat velhot. Petosta vaan sun käyttäneesi pelkään. Mut sanottiin tok', ett'ei sukuus jäis se, Vaan että kuningasten kanta-isäks Tulisin minä. Totuutta jos heiss' on -- Ja sinusta, Macbeth, se selvään nähdään -- Miks ei he minullenkin ennustajiks Ruveta vois ja toivoani nostaa? Mut vaiti siitä! (Torventoitauksia. Macbeth kuninkaana, Lady Macbeth kuningattarena, Lenox, Rosse, hoviherroja, hovinaisia ja seuralaisia tulee.) MACBETH. Tuossapa se paras On vieraamme! LADY MACBETH. Jos hän ois unhotettu, Ois suureen juhlahamme aukko jäänyt, Ja pilall' oisi kaikki. MACBETH. Tänä iltan' On juhlapidot meillä, pyydän, että Tulette tekin. BANQUO. Teidän korkeutenne Vaan käskeköön, ja velvollisuus teihin Mun sitoo siteill' ikikestävillä. MACBETH. Lähdetten iltapuolla? BANQUO. Lähden, herra. MACBETH. Tän päivän neuvotteluss' oisi muuten Mieltänne kuultu, jok' on aina viisas Ja onnekas; mut huomiseks se jääköön. Kauasko matka on? BANQUO. Niin kauas, että Se ajan täyttää tästä iltaan asti. Paremmin jos ei hepo juokse, täytyy Yölt' ottaa lainaks pari synkkää tiimaa. MACBETH. Pois älkää jääkö vaan! BANQUO. En, ruhtinaani. MACBETH. Veriset lankomme ne Englannissa, Ma kuulen, piilevät ja Irlannissa. Tunnustamatta julmaa isänmurhaans' Valeita outoj' ajavat he kansaan. Huomenna siitä, jolloin muutenkin Kokohon meitä vaatii valtatoimet! Ratsaille joutuun! Hyväst'! Illalla Siis tavataan. Mukana onko Fleance? BANQUO. On, herra. Aika kiiruhtaapi. MACBETH. Olkoot Heponne varmat jaloiltaan ja virmat! Näin satulainne turviin jääkäätten! Hyvästi! -- (Banquo lähtee.) Jokaisella nyt kello seitsemään on Vallassaan aika, että seurast' oisi Sen suuremp' ilo. Iltaan asti yksin Tahdomme jäädä. Siksi, Herran haltuun! (Kaikki lähtevät, paitse Macbeth.) (Palvelija tulee.) Mies, kuules! Ovatko ne miehet täällä? PALVELIJA. He linnan portill' odottavat, herra. MACBETH. Tuo sisään heidät! -- (Palvelija lähtee.) Tämä tila ei Niin mitään ole, jos ei turvaa ole. Tuon Banquon suhteen suuri mull' on pelko: Sen miehen kuninkaallisessa luonteess' On jotain hirveää. Hän uskaljas on; Ja paitse tätä rohkeutt' on hällä Älyä, joka varmast' uljaat tuumat Vie määrän päähän. Muut' en ketään pelkää Kuin häntä. Henken' alleen masentaa hän, Niinkuin Antonion suhteen Caesarin Sanotaan tehneen. Velhoja hän sätti, Kuninkaan nimen kun he mulle soivat, Ja käski heidän haastaa hälle. Silloin Profeettain lailla tervehtivät häntä Lukuisten kuningasten kanta-isäks. Mun päähän' asettivat mahon kruunun Ja kourahani kuivan valtikan, Jonk' outo muukalainen siitä riistää, Kun poikaa mull' ei ole. Niin jos on, Ryvetin sieluni Banquon lapsen tähden, Sen tähden hurskaan Duncanin ma tapoin, Sen tähden tunnonrauhan' myrkytin Ja autuuteni helmen ihmiskunnan Viholliselle myin hänt' auttaakseni Kuninkaaks, Banquon lasta kuninkaaksi! Ei, ennen taisteluun sun haastan, onni, Ja sodin kanssas henkeen, kuolemaan! Ken siellä? -- (Palvelija palajaa kaksi murhaajaa seurassaan.) Pois, ja varro, kunnes kutsun. -- (Palvelija lähtee.) Teit' emmekö me eilen puhutelleet? 1 MURHAAJA. Kyll', armollinen herra. MACBETH. Hyvä! No, Olettenko sit' aprikoinneet? Tietkääs, Se hän on, joka ennen muinen salpas Teilt' onnen tien, vaikk' arvelitte siksi Mua viatonta. Sen jo viime kerrall' Osoitin teille; selväks tein, kuin teit' on Petetty, peijattu; ma keinot näytin Ja niiden käyttäjät ja kaikki, josta Jo pöhkökin ja mielipuoli huomaa Sen Banquon työksi. 1 MURHAAJA. Sen te selvititte. MACBETH. Niin, mutta vielä muutakin, jok' aiheen' On tähän yhdyntäämme. Olettenko Niin kärsiväiset luonnostanne, että Tuon siedätten? Niin laupiaatko, että Mies-paran tuon ja hänen lastens' eestä Rukoilette, tuon, jonka käsi raskas Teit' alas hautaan painoi sekä saattoi Ijäksi omaisenne mieron tielle? 1 MURHAAJA. Kuningas, miehiä me olemme. MACBETH. Niin, miehistä te kirjoiss' ehkä käytte Kuin lukki, hurtta, häkki, tiisti, rakki Ja luppakorva, joilla koiran nimi On kaikilla; mut arvolistass' ero On talon-, lintukoiran, vilkkaan, laiskan Ja viekkaan välillä, sen lahjan mukaan, Jonk' aulis luonto kullenkin on suonut, Ja josta kullakin on eri kölli Muist' eroitteeksi, jotka lista merkkii Samaksi kaikki. Niinpä ihmisenkin. No, jos nyt listass' oletten ja ette Alinta miehenluokkaa, ilmaiskaa se, Niin povellenne uskon toimen, joka, Jos teette sen, vihollisenne sortaa Ja rakkauteeni kiinni teidät solmii. Hän elämällään terveyteni tärvää; Paranen, jos hän kuolee. 2 MURHAAJA. Minä, herra, Mies olen, jota mailman iskut, potkut Niin härnänneet on, ett'en huoli mitä Mailman kiusaks tehnen. 1 MURHAAJA. Minä myöskin Niin vaivattu, niin kovan onnen lyömä, Ett' elämäni alttiiks annan, jos sen Parantaa sillä voin tai päästä siitä. MACBETH. Ett' oli Banquo vihollinen teille, Nyt tiedätten. 2 MURHAAJA. Niin oli. MACBETH. Niin myös mulle, Ja niinkin verivihaisesti, että Jokainen hetki hänen elämästään Mun sydänvertan' kysyy. Voisin kyllä Hänestä päästä julkivaltaa käyttäin Ja tunnustan sen suoraan, mut en saata Eräiltä ystäviltä, jotka meille On yhteiset ja joihin panen arvon; Vaan täytyy mun hänt' itkeä, vaikk' itse Ma hänet tapoin. Senpä vuoksi teiltä Apua kosin nyt, näin ihmisiltä Tekoni peittäin monestakin syystä. 2 MURHAAJA. Me teemme, herra, mitä käskette. 1 MURHAAJA. Niin, vaikka henki -- MACBETH. Miehuutenne kuultaa Jo silmistänne. Tunnin kuluessa Osoitan teille paikkanne ja määrään Sopivan ajan ihan piiramalleen. Tän' iltan' on se tehtävä eik' aivan Lähellä linnaa: minuun -- muistakaa se -- Syyn kaunaa ei saa jäädä. Hänen kanssaan -- Ett'ei jäisi puolitekoon työmme -- Fleancen, Tuon hänen poikansa, jok' ompi myötä, Jonk' ero täält' on yhtä tärkki mulle Kuin isän, täytyy synkän hetken onnest' Osansa saada. Tuumimaan nyt menkää; Koht' etsin teitä. 2 MURHAAJA. Valmiit' ollaan, herra. MACBETH. Teit' oiti kutsun; vartokaatte tuolla. (Murhaajat menevät.) Päätetty siis! -- Jos, Banquo, taivaasen Sun pyrkii sielus, nyt se tehköön sen! (Lähtee.) Toinen kohtaus. Toinen huone linnassa. (Lady Macbeth tulee, palvelija jäljessä.) LADY MACBETH. Täält' onko Banquo lähtenyt? PALVELIJA. On, rouva, Mut palaa yöksi. LADY MACBETH. Sano kuninkaalle, Ett' olis puhuttavaa hiukan mulla, Jos häll' on tilaisuutta. PALVELIJA. Kyllä, rouva. (Lähtee.) LADY MACBETH. Kaikk' ompi turhaa, hukkatyötä vaan, Jos kyllääns' ei saa halu saamastaan; Parempi olla murhattujen mailla Kuin murhaajana tunnon rauhaa vailla! (Macbeth tulee.) No, herrani, miks yksin noin te käytte, Kamalat haaveet seurana, ja mieless' Ain' ajatus, jonk' esineensä kanssa Jo olis kuolla tullut? Miksi muistaa Mit'ei voi auttaa? Tehty mikä tehty! MACBETH. Ei surmaans' saanut käärme, sai vaan haavan, Ja paranee; ja kurja ilkeytemme Sen kammoo hammast' aivan niinkuin ennen. Hajotkoot taivaat, maat ja mailman pylväät, Ennen kuin pelvoss' atriamme syömme Ja nukahdamme mieless' unen hirmut, Jotk' öisin meitä vaivaa! Paremp' olla Tuon kuolleen luona, jonka lähetimme Omaksi rauhaksemme ikirauhaan, Kuin sielun piinapuilla lakkaamatta Tuskissa olla. Haudassaan on Duncan Ja elon kuumeen jälkeen hyvin nukkuu. Pahintaan petos tek': ei teräs, myrkky, Ei ulkosodat, kapinat, ei mikään Hänt' enää saavuta. LADY MACBETH. Oi, miehen' armas, Sulosta jylhä katsees, ole tänään Iloinen, kirkas vierastesi kanssa. MACBETH. Niin kyllä, armahani; samoin sinä! Sa koko huomiosi Banquoon käännä; Hänt' ennen muita silmin, kielin etsi. Viel' epävarmat ollen, täytyy meidän Imarteen virrass' arvoamme pestä, Sydämmen valhenaamaks tehdä kasvot, Sen tosilaadun peittäin näin. LADY MACBETH. Nuo heitä! MACBETH. Oi, vaimo, skorpioneja on täynnä Mun sieluni! Viel' elää Fleance ja Banquo. LADY MACBETH. Mut heill' ei ikuisuuden valtakirjaa. MACBETH. Se lohduttaa: he ovat saatavissa. Iloitse siis! Ennenkuin yökkö päättää Yölentonsa ja koppakuoriainen Hekaten mustan käskyst' univirttään Nukuttavalla hyrinällä soittaa, On teko tehty lajiaan mitä julmin. LADY MACBETH. Mik' on se teko? MACBETH. Tietämättömyyttäs Viaton ole, armas, kunnes teost' Iloita saat. Yö umpisilmä, joudu, Armeliaan päivän hellä katse peitä, Ja verikäsin näkymättömin Tuo suuri valtakirja revi rikki,[9] Mi kalvaaks minut saa! -- Jo hämärtääpi, Kotiinsa metsään vares lentää; päivän Iloiset lapset nuokkuin nukkuvat, Yön mustat henget ryöstöns' alkavat. Sa kummastut; mut vaiti, kiinni suu! Pahuuden kautta pahuus voimistuu. Niin, armas, tule kanssani. (Lähtevät.) Kolmas kohtaus. Sama paikka. Yrttitarha, josta tie vie linnaan. (Kolme murhaajaa tulee.) 1 MURHAMIES. Ken yhtymään sun käski meihin? 3 MURHAMIES. Macbeth. 2 MURHAMIES. Epäillä hänt' ei tarvis: tehtävämme Hän tuntevan ja käsittävän näyttää Vähästä tärkimpään. 1 MURHAMIES. Siis auta meitä! -- Lännessä päivää vielä hiukan hohtaa; Hevostaan myöhästynyt matkamiesi Yömajaan jouduttaa; ja väijymämme Jo lähenee. 3 MURHAMIES. Vait! Hevosia kuulen. BANQUO (ulkoa). Hoi, tulta tänne! 2 MURHAMIES. Hän se ompi. Toiset Jo linnass' ovat, joita odotettiin. 1 MURHAMIES. Hevoset ympäritse kiertävät. 3 MURHAMIES. Noin virstan matkan; hänen, niinkuin kaikkein, Tapana täst' on jalan käydä linnaan. (Banquo tulee, ja Fleance, tulisoihtu kädessä.) 2 MURHAMIES. Kah! tulta, tulta! 3 MURHAMIES Hän se on. 1 MURHAMIES. Käsin työhön! BANQUO. Tän' yönä sataa. 1 MURHAMIES. Satakoot siis iskut! (Karkaa Banquon päälle.) BANQUO. Petosta; Oo! -- Fleance, pakoon riennä, pakoon! Sun täytyy kostaa tämä! -- Oo, sa konna! (Banquo kuolee. Fleance pakenee) 3 MURHAMIES. Ken soihdun sammutti? 1 MURHAMIES. Se eikö oikein? 3 MURHAMIES. Tass' on vaan yksi; poika pääsi pakoon. 2 MURHAMIES. Siis tekemättä paras puoli työstä. 1 MURHAMIES. Pois nyt, ja kertomahan mit' on tehty. (Lähtevät.) Neljäs kohtaus. Juhlahuone linnassa. (Ruokapöytä valmiiksi katettuna. Macbeth, Lady Macbeth, Rosse, Lenox, lordeja ja seuralaisia tulee.) MACBETH. Arvonne tunnetten te; istukaa. Ja sydämmestä tervetulleet kaikki. LORDIT. Kiitämme, armollinen kuningas. MACBETH. Me itse nöyrän' isäntänä käymme Nyt vierastemme seuraan. Arvo-istuin Emännän olkohon; kun aika tulee, Hält' odotamme tulotervehdystä. LADY MACBETH. Mun puolestani kaikillen se lausu: Sydämmen' sanoo heidät tervetulleiks. (Ensimmäinen murhaaja ilmestyy ovessa.) MACBETH. Sydänten kiitos sulle vastaa, katso; -- Molemmat sivut täydet! Käyn siis keskeen. Nyt irti ilo! Pöytää kiertämään nyt Pikari pankaa! -- (Syrjään murhaajalle.) Poskellas on verta. MURHAMIES. Se Banquon on. MACBETH. Parempi sinun päälläs Kuin hänen sisässään! Hän siis on poissa? MURHAMIES. Niin, kaula poikki; minulta hän sen sai. MACBETH. Kah, oiva kaulanleikkaaja! Mut hyvä On hänkin, joka samoin teki Fleancen. Jos sen teit sinä, ei sun vertojas. MURHAMIES. Fleance pakoon pääsi, herra kuningas. MACBETH. Taas kuume minuun karkaa; terve muuten Olisin ollut: niinkuin marmor' ehjä, Kuin vuori vahva; rajaton ja vapaa Kuin ilman henki; vaan nyt salvass' olen, Siteissä, raudoiss', epäilyyn ja kauhuun Kahlittu kiinni. -- Säilyss' on siis Banquo? MURHAMIES. On, herra, säilyss' allikossa tuolla, Ja päässä kaksikymment' aimo haavaa, Joist' yksikin jo surmaks olis. MACBETH. Kiitos! Siin' emäkäärme on; mut pakoon päässyt Sikiö tuo, se myrkyllist' on juurta, Vaan vielä hampaaton. -- Pois mene; lisää Huomenna kuulen. (Murhaaja menee.) LADY MACBETH. Kuningas, te ette Kehoita iloon. Atria on kaupan, Jos sit' ei mielin suoduks usein kuule. Saa ruokaa kotonaankin, mutta vieraiss' On kohtelu sen höystehenä: muuten On pidot kolkot. MACBETH. Maire muistuttaja! -- Sulatus hyvä ruokahaluanne Ja kumpaistakin terveys seuratkoon! LENOX. Suvaitkaa, kuningas, tok' istahtaa. (Banquon haamu tulee ja istuu Macbethin sijalle.) MACBETH. Maan kunnia nyt olis koossa tässä, Jos Banquo ystävämme olis läsnä. Juroksi tahtoisin hänt' ennen syyttää Kuin jotain tapaturmaa surkutella. ROSSE. Sanansa poissa-olollaan hän syö. -- Suvaitkaa toki seurahamme tulla. MACBETH. On pöytä täys. LENOX. Tass' yks on paikka. MACBETH. Missä? LENOX. Tass', armas herra. Miks noin kauhistutte? MACBETH. Ken tuon on tehnyt? HERRAT. Minkä, kuninkaamme? MACBETH. Sanoa voitko, että minä tein sen? Veristä tukkaas älä mulle huiskaa! ROSSE. Hyvät herrat, nouskaa: kuningas voi pahoin. LADY MACBETH. Ei, hyvät herrat! Moinen on hän usein Jo pienest' ollut. Istukaa ma pyydän. Se hetken puuskaa on; hän koht' on terve. Jos liiaks häntä tarkkaatte, hän suuttuu, Ja kiihko yltyy. Syökää, hänest' älkää Millänne olko. -- Mies oletko? MACBETH. Olen, Ja rohkeakin, jok' en pelkää nähdä Mit' itse piru kalpenis. LADY MACBETH. Sa hupsu! Tuo pelkos luoma kuva on, se puukko, Jonk' ilmass' ohjanneen sa sanoit tiesi Luo Duncanin. Tuo säpsähdys ja säikky -- Nuo tosi pelvon ilveet -- takan ääress' Ois paikallaan, miss' ämmät tarinoivat Ja mummo heitä säistää. Häpeä! Miks' irmastelet noin? Kun tarkoin katsot, Se vaan on tuoli. MACBETH. Katsos! Näetkös, tuossa? Haa! Mitä sanot? -- Mitä huolin siitä? Jos nyökyttää sa saatat, puhu myöskin! Jos kalmistot ja haudat hautaamamme Takaisin luovat, hautapatsainamme Sitt' olkoon haukkain kuvut! (Haamu katoaa.) LADY MACBETH. Mitä? Viekö Miehuutes hulluus? MACBETH. Hänet näin, niin totta Kuin tässä seison! LADY MACBETH. Hyi, hyi, häpeä! MACBETH. Vert' ennenkin on juossut, muinaisaikaan, Ennenkuin tavat perkas ihmisyys; Ja sittenkin on monet murhat tehty, Kamalat kuullakin. Jos siihen aikaan Löit miehen päästä aivot, niin hän kuoli, Ja siinä kaikki. Nyt hän nousee ylös, Kakskymment' uhka verihaavaa päässä, Ja viepi paikkamme. Tää kummempaa on Kuin murha moinen. LADY MACBETH. Vierahanne, herra, Te laiminlyötte. MACBETH. Ah! en muistanut -- Mua rakkaat vieraat, älkää ihmetelkö; Mua vaivaa kumma heikkous, turha sille, Ken tuntee mun. Nyt, kaikkein onnen malja; Sitt' istuudun. -- Hoi! Viinisarkka täyteen! Nyt koko seuran terveydeksi juon, Ja ystävämme Banquon, jota kaipaan. Josp' olis tässä hän! Niin, onneks olkoon Hänen ja kaikkein! HERRAT. Alamainen kiitos! (Haamu palajaa.) MACBETH. Pois! Silmistäni pois! Maan kätköön vaivu! Luus ytimettömät on, veres kylmä; Näköä silmissäs ei noissa, joilla Sa tuijottelet. LADY MACBETH. Tämä, hyvät herrat, Tavallist' ompi vaan, ei muuta mitään. Mut illan ilon häiritsee se meiltä. MACBETH. Mit' uskaltaapi mies, min' uskallan. Käy päälle niinkuin Venään villikarhu, Hyrkanian tiiker', julma sarvikuono, Muu muoto ota paitse tuo, ja hermon' Ei vahvat järky. Tule henkiin jälleen Ja korpehen mua vaadi miekkasille, Ja pelvosta jos piilen, naisten hemmuks Mua silloin hauku. Pois, sa hirmuhaamu! Pois, tyhjä ilve! (Haamu katoaa.) No, kas niin! Kun poistuit, Mies olen taas. -- Ma pyydän, istukaa! LADY MACBETH. Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä. MACBETH. Kuin näky moinen hämmästyttämättä Vois ohi kiitää kesäpilven lailla? Omalle itselleni teet mun vieraaks, Kun aattelen sun nähnees moisen ilmeen Ja luonnon puna sentään poskes peittää, Kun minun kalpeat on pelvost' aivan. ROSSE. Mink' ilmeen, kuninkaani? LADY MACBETH. Pyydän, vaiti! Pahemmaks yhä käy hän; kysymykset Vihoittaa häntä. Hyvää yötä kaikki! Nyt arvovuorost' älkää huoliko, Vaan menkää kaikki kerrassaan. LENOX. Hyv' yötä! Paremman voinnin kuninkaalle suomme. LADY MACBETH. Hyv' yötä kaikillen! (Lordit ja seuralaiset menevät.) MACBETH. Se vaatii verta.[10] "Veri verta vaatii", sanotaan. On nähty Puun puhuvan ja kiven liikkuvan. Älykkäät tietäjät ja poppamiehet Harakan, korpin, naakan lennost' ilmi Salaisimmatkin murhatyöt on saaneet. -- Mik' aika yöstä on? LADY MACBETH. Se aamun kanssa Juur' riiteleepi, onko yö vai päivä. MACBETH. Mitäpä siitä sanot, kun ei Macduff Pitoihin tullut? LADY MACBETH. Laitoitko sa sanan? MACBETH. Sen satuin kuulemaan: mut sanan laitan. Jokaisen talon palvelijoissa mulla On nuuskijoita. Huomenn' -- ani varhain -- Luo velhojen ma lähden: lisää heidän Puhua pitää. Pahimmilla keinoin Pahinta tietää halaan. Hyödyksen' Saa kaikki väistää; olen verehen Niin syvält' astunut, ett' yhtä näin, Palaanko vaiko kaalaan eteenpäin. Mun päässän' oudot tuumat työksi hautuu; Ne tehtävät on, ennen kuin ne lautuu. LADY MACBETH. Sult' uni puuttuu, kaiken luonnon höyste. MACBETH. No, maata siis! Tää hairaus pelotusta On alkajan: työ vaatii tottumusta. Viel' ollaan toiminnassa liian nuoret. (Lähtevät.) Viides kohtaus. Nummi. (Ukkosen jylinää. Samat kolme noita-akkaa tulevat ja kohtaavat Hekaten.) 1 NOITA. No, Hekate, te liette suutuksissa? HEKATE. Niin, eikö syytä, häijyt niskurit te Ja riettaat velhot? Kuinka uskalsitte Noin ongelmoilla Macbethin Ajella murhan vehkeisin? Ja mua, noitain emäntää, Pahuuden salakeksijää, Ei kutsuttuna neuvontaan, Tekoa taian katsomaan! Ja mikä pahin: vaivaanne Tuo ilkimys ei palkitse; Se häijy, rietas itseään Vaan rakastaa ja hyötyään. Parannus tehkää! Poistukaa! Ja huomenna mua kohdatkaa Varahin Acheronin suulla; Siell' onnens' saa Macbethkin kuulla. Mukana sauvat, kattilat Ja muutkin taikatavarat! Mun matkan' ilmaan on: tän' yönä On hirmuhanke mulla työnä. Suurt' ennen puoltapäivää teen: Utuisen taikapisareen Kuun sarvella näen riippumassa; Ajoissa käyn sen noutamassa. Kun tenhojuonin keitän tuon, Siit' irmahenget moiset luon, Ett', eksyttäen hurmallansa, Ne vievät hänet suunniltansa. Hän älyn, armon, kaikki hylkää, Ei sallimaa, ei surmaa pelkää. Suruttomuus se suorin tie, Jok' ihmislapset katoon vie. (Laulua ilmassa: "tule pois, tule pois", j.n.e.) Vait! Utupilvell' istuu odottain Ja mua kutsuu pikku haltijain. (Katoaa.) 1 NOITA. Pois rientäkäämme! Kohta palajaa hän. (Noidat katoavat.) Kuudes kohtaus. Fores. Huone linnassa. (Lenox ja toinen lordi tulevat.) LENOX. Mit' äsken lausuin, viittaust' oli vaan; Sit' itse ajatelkaa. Kummat täällä On seikat, sanon. Kelpo Duncania Macbeth, näet, itki: -- niin, hän oli kuollut. -- Läks urho Banquo liian myöhään matkaan; Sanoa voitte, jos niin tahdotten: "Fleance hänet tappoi", sillä Fleance on poissa. Ei pitäis liian myöhään matkustella. Ken sit' ei pedon työksi arveleisi, Noin hellän isän Donalbain ja Malcolm Kun tappoivat? Kirottu työ! O, kuinka Macbethiin koski tuo! Hän eikö oiti Pyhässä vimmassansa noita kahta Rikoksellista silponut, jotk' uni Ja viina oli tehnyt orjiksensa? Työ jalo, eikö niin? Ja viisas myöskin? Jokaisen mielt' ois inhoittanut kuulla Tekoaan heidän kieltävän. Sen sanon, Kaikk' on hän hyvin hankkinut, ja luulen, Jos pojat Duncanin hän valtaans' saisi -- Jot' älä, taivas, suo! -- niin tuta sais he Mit' isänmurha maksaa; samoin Fleance. Mut vait! Puheistaan rohkeista ja siitä, Ett'ei tyrannin juhlaan tullut, Macduff Nyt epäsuosioss' on. Tiedättenkö Miss' ollee nyt hän? LORDI. Poika Duncanin, Jolt' arvon perityn tuo julmus ryösti, Hovissa Englannin on. Hurskas Edvard Niin lempeästi otti hänet vastaan, Ett' onnen vihat arvoa ei hältä Vähääkään riistää voi. Siell' on myös Macduff; Pyhältä kuninkaalta avuks pyytää Northumberlandin hän ja Siward-urhon, Niin että näiden avulla -- jos työmme Pyhittää Hän tuoll' ylähällä -- taasen Vois ruokaa pöytään saada, öisin unta, Pidoissa murhaveitsist' erill' olla, Vapaana elää, tehtävänsä tehdä, Mi kaikki meiltä puuttuu nyt. Tää tieto Niin kuningasta suututti, ett' oiti Hän sotaa hankkii. LENOX. Sanan saiko Macduff? LORDI. Sai, mutta jyrkällä: "En tule, herra", Takaisin synkkä sanantuoja kääntyi, Jupisten itseksensä: "Kadut vielä, Ett' annoit mulle taakaks moisen vastuun." LENOX. Se varoitukseks olkoon, että pysyy Niin etähällä hän, kuin viisaus vaatii. Englantiin lentäköön nyt pyhä enkel' Ennalta sanaa viemään, jotta joutuun Palaisi siunaus valtakuntahamme, Kirotun käden alla huokaavaan. LORDI. Mun rukoukseni häntä seuratkoon! (Lähtevät.) NELJÄS NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Pimeä luola. Keskellä kiehuva kattila. (Ukkosen jylinää. Samat kolme noita-akkaa tulevat.) 1 NOITA. Kolmasti naukunut on kailo kissa. 2 NOITA. Neljästi vinkunut on siilin poika. 3 NOITA. Harpyia huutaa: "On aika, on aika!" 1 NOITA. Padan ympär' astukaa, Sisus siihen viskatkaa. -- Konna, joka päivää, yöt' Yksikolmatt' imet, syöt Kiven alla myrkkyjä, Paistu padass' ensin sä! KAIKKI. Väsymättä liiku, liehu; Pala, tuli, pata, kiehu! 2 NOITA. Käärme, joka ryömit suossa, Kärvenny ja haudu tuossa; Konnan varvas, kieli iilin, Yökön villat, silmä siilin, Huuhkan siivet, liskon lihat, Kähyt kyyn ja käärmeen vihat, Tehokkaaksi taiaks kiehu, Kiehu, lemmonliemi, liehu! KAIKKI. Väsymättä liiku, liehu! Pala, tuli, pata, kiehu! 3 NOITA. Suden hammas, ruumiin kuu, Louhikäärmeen suomuluu, Hotkan haijin kita suuri, Yöllä saadun katkon juuri; Kauriin sappi, kuusanpuu, Pilkottu, kun pimeni kuu; Maksa riettaan juutalaisen, Turpa koirankuonolaisen; Mustalaisen nenä laatta; Sormi lapsen, jonka aatta Ojaan loi ja kuristi; Vetkäks kiehu, paksuksi! Tiikeriltä totkut tuokaa, Höysteheksi liemeen luokaa! KAIKKI. Väsymättä liiku, liehu! Pala, tuli, pata, kiehu! 2 NOITA. Verell' apinan se hyydä, Niin ei taiass' ole syytä. (Hekate tulee.) HEKATE. Kah, hyvin kaikki. Kiitos vaan! Saa kukin palkan vaivastaan. Kuin keijuiset nyt tanssikaa Pa'an ympäri ja laulakaa Ja hyväks keitto loihtikaa. (Soittoa ja laulua.) (Laulu;) Mustat peikot, valkeat, Punaiset ja harmaat, Hämmennelkää, hämmennelkää, Ett' on taiat varmat! Ympäri, ympäri Kaikki kiertäkäätte, Pahat sisään päästäkää Ja hyvät estäkäätte! (Pikkuisia olentoja ilmestyy hämmentämään kattilaa.) 1 NOITA. Mun kihelmöipi peukalon': Jotakin pahaa tuloss' on. -- (Kolkutusta.) Kuka olkoon, Sisään tulkoon! (Macbeth tulee.) MACBETH. No, salaiset ja mustat kesk'yön velhot, Te mitä teette? KAIKKI. Työtä nimetöntä. MACBETH. Mist' olkohonkin tietonne, -- ma vaadin Nimessä valtiaanne: vastatkaa! Vaikk' ilman tuulet kirkkojakin vastaan Sotahan irroittaisitte; vaikk' aallot Vaahtoiset kaiken laivakulun nielis, Puut särkyis, tähkään tullut vilja lakois, Kukistuis linnat vartijainsa päähän, Palatsit, pyramiidit päänsä laskis Perustuksiinsa asti, vaikka luonnon Kaikk' ituvarat särkyis, kunnes itse Tuhokin sairastuisi, -- vastatkaa, Ma vaadin! 1 NOITA. Puhu! 2 NOITA. Kysy! 3 NOITA. Vastuun saat. 1 NOITA. Mieluumminko sen kuulet meidän suusta Vai herrojemme! MACBETH. Heidät tahdon nähdä. 1 NOITA. Vert' imisän luo kattilaan, Jok' yhdeksän söi porsastaan; Tuleen vala rosvon ihraa, Jota hirsipuusta tihraa! KAIKKI. Suuret, pienet ilmi tulkaa, Avulliset, nöyrät olkaa! (Ukkosen jylinää. Kypäräpää[11] nousee kattilasta ilmi.) MACBETH. Sano, tuntematon valta, -- 1 NOITA. Vaiti, vaiti! Sa kuule vaan! Hän miettees tuntee kaikki. PÄÄ. Macbeth, Macbeth, Macbeth! Macduff on sulle Vaarallinen. -- Jo riittää. -- Rauha mulle! (Katoaa.) MACBETH. Varoituksestas kiitän, kuka lietkin; Sa pelkon' oikein tiesit. -- Sana vielä! 1 NOITA. Hän käskemist' ei kärsi. Tässä toinen Ja ensimmäistä vielä mahtavampi. (Ukkosen jylinää. Verinen lapsi kohoaa kattilasta.) LAPSI. Macbeth, Macbeth, Macbeth! MACBETH. Sua kuulisin ma vaikka kolmin korvin. LAPSI. Verinen, uljas, luja ollos! Voittaa Äl' ihmisvoiman anna: vahingoittaa Ei Macbethia vaimon luoma voi. (Katoaa.) MACBETH. Siis elä, Macduff! Miks sua pelkäisin ma? Vaan jotta varmuus varmemp' ois, niin liittoon Pakoitan salliman: sin' et saa elää; Näin kalvaan pelkon' valheeks teen ja nukun Jyrystä huolimatta. -- (Ukkosen jylinää. Kattilasta nousee lapsi, kruunu päässä ja puu kädessä.) Mikä tuo? Kuin kuninkuuden taimi kohoaa se, Ja majesteetin seppele ja kruunu Sen lapsen päässä on. NOIDAT. Vait vaan, ja kuule! Kruunupää lapsi. Ole ylväs, rohkea kuin jalopeura; Ei vaino, ei kapina, ei salaseura Sun mitään voi: Macbeth ei sorru ennen, Kuin Dunsinanin vuorta ylös mennen Birnamin metsä kulkee. (Katoaa.) MACBETH. Sit' et nää. Puun juurineen ken maasta hellittää? Ken metsän pestaa? Hauska enne! Et sä, Kapina, päätäs nosta, kunnes metsä Birnamin nousee. Macbeth mahdissaan Viel' elää eikä ennen aikojaan Veroa tuoneen maksa. -- Mieli palaa Tok' yhtä kuulla; tietonneko alaa Se lie, niin sanokaatte: kuninkaiksi Tuleeko täällä Banquon lapset koskaan? NOIDAT. Äl' enää kysy! MACBETH. Varmuutta ma tahdon. Jos kiellätten sen multa, kirous teitä Ikuinen kohdatkoon! Mun tietää suokaa -- (Soittoa kuuluu.) Miks vajoaapi kattila? Mit' ääntä? 1 NOITA. Esiin! 2 NOITA. Esiin! 3 NOITA. Esiin! KAIKKI. Ei! Häntä vaivatkaa, Tulkaa, varjot, ja haihtukaa! (Kahdeksan kuninkaan haamua kulkee perätysten ohi, viimeisen kädessä peili; niiden jäljissä Banquo.) MACBETH. Sa liiaks olet Banquon haamun lainen. Pois! Silmät multa kruunus syö! -- Ja tukkas, Sa toinen kruunupää, on samanmoinen, -- Ja samanmoinen kolmas! -- Häijyt velhot, Mit' on tää? -- Vielä neljäs! -- Sammu, silmä! Haa! Tuomiopäivähänkö tätä kestää? Viel' yksi? -- Seitsemäs? -- Oi, riittää, riittää! -- Ja vielä kahdeksas, ja sillä peili, Joss' ompi monta vielä: muutamilla Kaks omenaa ja kolme valtikkaa. Hirmuinen näky -- Totta on se, näen mä: Verinen Banquo hymyilee ja heitä Osoittaa jälkeisikseen. -- Onko niin? 1 NOITA. Niin aivan on. -- Mut mikä syy, Kun Macbeth noin nyt ällistyy? Hei, tulkaa, siskot: taiallamme Iloiseks hänet saattakaamme! Ma ilman loihdin soittamaan; Hei, piirihin nyt tanssimaan! Kuningas kiittänee, kun koimme Hänt' ilahuttaa miten voimme. (Soitantoa. Noidat tanssivat ja katoavat.) MACBETH. Miss' on he? Poissa? -- Kalenteriss' olkoon Ijäti kirottu tää turman hetki! -- Sisähän sieltä! (Lenox tulee.) LENOX. Mitä suvaitsette? MACBETH. Sa näitkö velhosiskot? LENOX. Enkä, herra. MACBETH. He ei sua sivunneet? LENOX. Ei, totta! MACBETH. Olkoon Saastainen ilma, missä liikkuvat he! Jokainen kirottu, ken heihin luottaa! -- Hevosten laukan kuulin: ken se kulki? LENOX. Kaks tahi kolme, jotka sanan toivat, Ett' Englantiin on Macduff paennut. MACBETH. Paennut Englantiin? LENOX. Niin, hyvä herra. MACBETH. Käy julman urostyöni tielle, aika! Ei teko lennost' aikomusta tapaa, Jos ei sen rinnalla se käy. Täst' alkain Mun olkoon sydämmeni esikko Myös käteni esikoinen. Mietteen' oiti Teolla kruunaan -- mietitty ja tehty! Macduffin linnan ryntäämällä otan, Valloitan Fifen, miekanterän omaks Kaikk' annan, vaimot, lapset, kurjat kaikki Sen heimon sielut. Min' en kerskaa turhaan: Ennenkuin päätös jäähtyy, heidät murhaan. Nyt kaikki näyt pois! -- Miss' on ne herrat? Mua saata heidän luokseen. (Lähtevät.) Toinen kohtaus. Fife. Huone Macduffin linnassa. (Lady Macduff, hänen poikansa ja Rosse tulevat.) LADY MACDUFF. Mit' oli syytä hällä jättää maansa? ROSSE. Oi, malttia! LADY MACDUFF. Häll' ei sit' ollut. Hulluutt' On pako tuo. Jos meit' ei pettureiksi Tekomme tee, niin tekee pelko siksi. ROSSE. Ei tiedä, viisausko vai pelko syynä. LADY MACDUFF. Vai viisaus! Jättää vaimon, jättää lapset Ja kodin, konnun, arvot kaikki paikkaan, Jost' itse pakenee! Hän meit' ei lemmi; Hän luonnon äänt' ei kuule. Tiiti raukka, Tuo lintusia pienin, tappeleepi Pesänsä poikasista haukkaa vastaan. Pelkoa kaikki, lempeä ei lainkaan! Ja viisaan työt' ei pako, joka ryntää Noin järkeäkin vastaan. ROSSE. Käly armas, Ma pyydän, malttukaatte: puolisonne On jalo, viisas, älykäs ja tuntee Paraiten itse vuodenajan oikut. Enempää puhua ma tuskin tohdin. Mut julm' on aika, jos me tietämättä Tulemme pettureiks ja peljästymme, Vaikk' emme syytä pelkohomme tiedä, Mut meren raivon myrskyiss' ajelemme Vaan sinne tänne. -- Nyt mun mennä täytyy; En kauan viivy, kohta palajan. Pahinkin kerran lakkaa, taikka muuttuu Kaikk' entiselleen taasen. -- Pikku serkku, Jumala sua siunatkoon! LADY MACDUFF. Häll' isä on, ja isätön tok' on hän. ROSSE. Mua houkkaa! Pitemmältä, viipy täällä Häpeän mulle tois ja murheen teille. Hyvästi vaan nyt! (Lähtee.) LADY MACDUFF. Isäs, laps, on kuollut. Mit' aiot tehdä nyt ja miten elää? POIKA. Kuin linnut, äiti. LADY MACDUFF. Toukill', itikoilla? POIKA. Kuin nekin, sillä, mitä eteen sattuu. LADY MACDUFF. Oi, lintu-parka! Siis et liimasaittaa, Sadinta, ansaa, verkkoa sa pelkää? POIKA. Miks, äiti? Kuka lintu-parkaa väijyis? Ei isän' ole kuollut, niinkuin sanot. LADY MACDUFF. On, kuollut on hän! Mistä nyt saat isän? POIKA. No, mistä sinä miehen saat? LADY MACDUFF. Niit' ostaa Voin kymmenittäin joka markkinoilta. POIKA. Niit' ostat, ehkä myydäksesi jälleen. LADY MACDUFF. Älysi mukaan haastelet, mut sentään Ikäiseksesi älykkäästi kyllä. POIKA. Äiti, oliko isä petturi? L. MACDUFF. Oli kuin olikin. POIKA. Mikä on petturi? L. MACDUFF. Semmoinen, joka vannoo ja valhettelee. POIKA. Ovatko kaikki semmoiset pettureita? LADY MACDUFF. Kaikki semmoiset ovat pettureita ja hirtettäviä. POIKA. Ovatko kaikki hirtettävät, jotka vannovat ja valehtelevat? LADY MACDUFF. Ovat, joka ainoa. POIKA. Ken ne hirttää? LADY MACDUFF. Kunnon ihmiset, tiettävästi. POIKA. Sitten ovat kaikki vannojat ja valehtelijat aika houkkoja; sillä vannojia ja valehtelijoita on yltäkyllin voittamaan kaikki kunnon ihmiset, jopa hirttämäänkin heidät. LADY MACDUFF. Jumal' auttakoon sua, pikku hupsua! Mut mistä nyt saat isän? POIKA. Jos hän olisi kuollut, niin sinä itkisit häntä; ja jos et sitä tekisi, niin varmaankin saisin pian toisen isän. LADY MACDUFF. Voi sinun puheitasi, pikku lörppä! (Sanantuoja tulee.) SANANTUOJA. Jumalan siunaus teille, kaunis rouva! En tuttu lie, mut arvonne ma tunnen. Ma varon, ett' on vaara lähellänne: Jos köyhän miehen neuvoon suostutten, Tääll' älkää olko! Pois, pois lapsinenne! Peloittaa teitä näin on kyllä julmaa, Vaan vielä julmempaa, jos salaan vaaran, Jok' uhkaa teitä. Herra teitä kaitkoon! En jäädä tohdi. (Lähtee.) LADY MACDUFF. Minne paeta? En pahaa ole tehnyt. Vaan nyt muistan: Maailmass' elän, jossa pahuutt' usein Ylistetään, ja vaarallista hulluutt' On joskus hyvä työ. Ah, miksi silloin Ma käytän tuota naisen puolustusta: "En ole pahaa tehnyt?" (Murhaajia tulee.) Mitä nuo on? MURHAAJA. Miss' ompi miehenne? LADY MACDUFF. Ei paikalla Niin häväistyllä, toivon, mistä hänet Sun kaltaisesi löytäis. MURHAAJA. Pettur' on hän. POIKA. Valehtelet, sa takkukarva roisto! MURHAAJA. Hää, mato! (Pistää häntä.) POIKA. Hän murhannut mun on; pois pakoon, äiti! (Lady Macduff pakenee, huutaen: "murhaa"; murhaajat hänen jäljissänsä.) Kolmas kohtaus. Englanti. Yrttitarha kuninkaan linnan luona, (Malcolm ja Macduff tulevat.) MALCOLM. Menkäämme yksinäiseen varjopaikkaan Povemme raskaat tyhjiks itkemään. MACDUFF. Ei, ennen miekkaan kiinni, urhon lailla Sorrettua synnyinmaata puoltamaan. Jok' aamu siellä uudet lesket parkuu Ja uudet orvot itkee; uusi murhe Lyö taivaan kanteen, joka kajahtaapi, Kuin skottein surun tuntis se ja vastaan Valittais yhteen ääneen. MALCOLM. Sitä säälin, Mink' uskon, ja sen uskon, minkä tiedän. Mit' auttaa voin, sen teen, kun aika myöntää. Se, mitä kerroitte, on kenties totta. Tuo hirmulainen, jonka pelkkä nimi Syö kieleen rakon, kelpo mieheks ennen Ol' arvattu; te häntä rakastitte; Hän viel' ei ole teille pahaa tehnyt. Nuor' olen, mutta hänen luonaan jotain Minusta voittaa voitte: viisast' antaa Viaton, heikko lammasraukka uhriks Vihaista Jumalata lepyttääkseen. MACDUFF. En ole halpa. MALCOLM. Mutta Macbeth on. Siveäkin ja hurskas luonto taipuu, Kun vaatii valtias. Mut anteeks suokaa! Mun luulon' ei voi teitä muuttaa. Kirkkaat Viel' enkelit on, vaikka kirkkain lankes. Vaikk' olis kaikill' ilkeill' armon muoto, On armo armon näköinen tok' aina. MACDUFF. Siis toivoni ma kadotin! MALCOLM. Siin' ehkä, Miss' epäilyni minä juuri löysin. Miks jätitte niin äkin vaimot, lapset -- Nuo kalliit lahjat, lujat lemmen paulat -- Hyvästi heittämättä? Älkää luulko, Ei epäluulon' ole herjaks teille, Vaan turvaks mulle. Saatattehan olla, Minusta huolimatta, kunnon mies. MACDUFF. Siis vertas, vertas vuoda, maani kurja! Luo vahvaan juures, vankka hirmuvalta, Ei estää tohdi kunto! Näytä kauhus: On valtuus sulla siihen! -- Hyvästi! En luulemasi konna tahdo olla, Vaikk' alan kaiken saisin, mikä kynsiss' On hirmun tuon, ja idän aarteet lisäks. MALCOLM. Pois närkästys! En varo yksin teitä. Ikeensä alla nääntyy maa, sen uskon; Se itkee, vuotaa verta; uuden haavan Lyö joka uusi päivä. Luulen lisäks, Ett' oikeuteni puoltajia kyll' on, Ja täältä jalost' Englannista tarjon' On tuhansia. Mutta kuitenkin, Tyrannin pään kun jalkan' alle poljen Tai miekan kärkeen nostan, kurja maani Kokea entist' enemmän saa vielä, Enemmän monin puolin kärsiä Saa hänen seuraajaltaan. MACDUFF. Ken se oisi? MALCOLM. Min' itse, johon, tiedän sen, niin pahett' On kaikenlaista juurtunut, ett' ilmi Jos puhkee se, niin musta Macbeth puhdas Kuin lumi on, ja Skotland-parka häntä Mun rajattoman ilkeyteni suhteen Lampaana pitää. MACDUFF. Helvetinkään joukoss' Ei kirotumpaa perkelettä löydy Paheessa kuin Macbeth. MALCOLM. Verinen on hän, Kavala, viekas, ahne, rietas, häijy, Kiukkuinen, kaiken nimellisen synnin Makuhun päässyt; mut mun hekkumani On aivan pohjaton: ei eukot, immet, Ei vaimot eikä tyttäret vois täyttää Himoini merta. Haluni se murtaa Kaikk' esteet, jotka tahtoani haittaa. Tämmöistä valtiasta parempi Macbethkin on. MACDUFF. Rajaton hekkumakin Tyranni luonnoltaan on: varhain tyhjäks Mont' onnellista istuint' on se tehnyt Ja syössyt monen kuninkaan. Mut älkää Omaanne toki ottaa peljätkö. Himoille voitte laajan alan käyttää, Ja mailmalle kylmält' aivan näyttää. On naikkoj' yltäkyllin: ette moinen Lie korppikotka, että syötte kaikki, Jotk' ovat majesteetin mieliteon Uhriksi alttiit. MALCOLM. Sitäpaitse itää Mun turmellussa luonnossani moinen Rajaton ahneus, että kuninkaana Tuhoisin aatelin ja maat sen veisin, Koristeet tuolta, taion tältä ryöstäin; Ja joka lisätulo, niinkuin höyste, Vaan nälkää kiihtäis. Rehellisten kanssa Ja hyväin riitaa etsisin ja heidät Surmaisin voiton tähden. MACDUFF. Syvemmällä Sen vian juuret on ja tuhoisemmat Kuin suvikukan, hekkuman. Se miekka Se kuninkaamme kaatoi. Pois tok' pelko! Omillannekin tyydyttämään teitä On Skotland kyllin rikas. Korvannette Nuo viat muilla ansioilla! MALCOLM. Niit' ei Mull' ole lainkaan. Kuninkuuden avut: Oikeudentunto, totuus, lujuus, kohtuus, Vakavuus, nöyryys, armo, laupeus, Miel' uljas, voima, hartaus, kärsiväisyys Minulta perin puuttuu; mutta kyllin Pahetta kaikkinaist' on, jota käytän Monella lailla. Ei, jos voisin, hornaan Valaisin sopuisuuden miedon maidon, Maan rauhan mullistaisin, sovun kaiken Pilaisin kerrassaan. MACDUFF. Voi, Skotland-parkaa! MALCOLM. Sanokaa, moisest' onko kuninkaaksi? Te kuulitte mik' olen. MACDUFF. Kuninkaaksi? Ei elämäänkään, ei. -- Voi, kurja kansa, Jot' anastajan veriruoska sortaa, Voi, milloin taaskin nähnet riemupäiväs, Kosk' oikeakin kruunus perijä, Kirottun' oman tuomionsa kautta, Häväisee syntyään? Sun suuri isäs Pyhimys oli; kuningatar, äitis, Useimmin polvillaan kuin seisaall' oli Ja joka päivän eli kuollaksensa. Hyvästi! Nuo sun omistamas viat Pois Skotlannist' on syösseet mun. -- Nyt sydän, Sun loppui toivos! MALCOLM. Jalo vihas, Macduff, Tuo syyttömyyden lapsi, mustan luulon Sielustan' karkoittaa ja mieleni Sovittaa kunnias ja kuntos kanssa. Pirullinen Macbeth on moisin juonin Kokenut valtaans' usein mua saada, Mut äly tarkka herkän uskon voitti. Jumala meidän välin ratkaiskoon! Nyt johtoos antaun; oman parjaukseni Peruutan tässä: luonnolleni vieraiks Julistan vammat nuo ja tahrat, jotka Ma syyksen' otin. Vaimost' en ma tiedä; En ole koskaan väärää valaa tehnyt; Omaani tuskin pyytänyt; en koskaan Sanaani syönyt; perkelett' en antais Suvulleen ilmi; totuus mulle rakkaamp' On henkeäni: ensi valheen' oli Tuo itse päälleni. Mit' olen, kaikki Sun omaas on ja kurjan isänmaan; Jo ennen tuloasi Siward-vanhus On valmis miehin kymmentuhansin Ryntäämään sinne. Häntä seuratkaamme! Yht' onnellinen olkoon taistelu, Kuin on se oikeakin! Vait olette? MACDUFF. Näin mieleistä ja vastenmielistä Het' yhteen sovittaa on vaikeata. (Lääkäri tulee.) MALCOLM. No hyvä; toiste siitä. -- Lähteneekö Kuningas tänään käymään? LÄÄKÄRI. Lähtee, herra. Parannust' ihmisraukat hältä vartoo; Ei parhain taito heidän tautiins' auta, Mut kun hän koskee, toipuvat he oiti: Niin hänen kättään siunannut on taivas. MALCOLM. Ma kiitän, tohtori. (Lääkäri lähtee.) MACDUFF. Mik' on se tauti? MALCOLM. Sanovat sitä riisiks. Olen usein Tuon hyvän kuninkaan tääll' Englannissa Tekevän nähnyt tuota ihmetyötä. Ties miten taivasta hän suostuttaa; Mut kovin koiteltuja, joita vaivaa Ajokset, haavat, surkeoita nähdä, Joit' ei voi lääkär' auttaa, parantaa hän, Ripustain kultarahan sairaan kaulaan Rukouksin hartahin. Sen lääkevoiman Sanovat hänen jälkeläisilleenkin Perinnöks jättävän. Tuon ihmeen lisäks On hällä Herralt' ennustajalahja; Ja armon todisteena runsas siunaus Valt'istuimesta virtaa. (Rosse tulee.) MACDUFF. Ken se tuossa? MALCOLM. Maanmiehiä, mut hänt' en vielä tunne. MACDUFF. Kah, terve, kunnon serkku! MALCOLM. Nyt ma tunnen. Jumal' armas, torju kaikki, mikä meidät Tekevi vieraiks toisillemme! ROSSE. Amen! MACDUFF. No, kuink' on Skotlannin? ROSSE. Voi, kurjaa maata! Se itseään jo kauhistuu. Ei ole Se enää äitimme, vaan hautamme. Se, jok' ei mitään tiedä, saattaa siellä Hymyillä joskus. Vaikerrus ja parku Ja ilmaa viiltäväinen huuto kaikuu, Mut sit' ei kenkään tarkkaa; hullutusta On syvä murhe; kenen kellot soivat, Ei kysy kenkään; kunnon miesten henki Pikemmin lakastuu kuin hatun kukka: He potematta kuolee. MACDUFF. Liian jyrkkää, Mut liian totta! MALCOLM. Mikä uusin suru? ROSSE. Jo päivän vanha kertojaansa nauraa; Jokainen hetki uuden tuo. MACDUFF. Mitenkä puolisoni voi? ROSSE. No, hyvin. MACDUFF. Ja kaikki lapsukaiset? ROSSE. Hyvin hekin. MACDUFF. Tyranni heidän rauhaans' eikö uhkaa? ROSSE. Ei; rauha oli heillä, kun ma läksin. MACDUFF. Sanojas älä säästä. Kuink' on laita? ROSSE. Kun tänne läksin sanaa tuomaan, jota Niin raskas oli kantaa, huhu kulki. Ett' asehiss' on monta kelpo miestä; Jok' ompi sitä luultavampaa, koska Tyrannin joukotkin näin liikkehellä. Nyt apu tarpeen on. Te Skotlannissa Uroja luokaa! naisten käteen miekka! Tää kurjuus poistakaa! MALCOLM. Tuloa teemme: Se lohduks olkoon. Siward-urhon meille Ja miestä kymmentuhatt' England antaa: Parempaa, taitavampaa sotamiestä Ei kristikunnass' ole. ROSSE. Moinen lohtu Jos olis mullakin! Mut sananipa On ulvottavat erämaassa, missä Ei korvaa kuulevaa. MACDUFF. Ne ketä koskee? Yleistä tuskaako vai yksityistä Ja yhden omaa? ROSSE. Joka kunnon sielu Siit' ottaa osansa, mut suurin osa Sun yksinomaas on. MACDUFF. Jos mun se on, Sit' älä peitä; tuo se heti tänne. ROSSE. Äl' ijäks kieltä kammo, joka korvas Nyt täyttää haikeimmilla sävelillä, Mit' on ne koskaan kuulleet. MACDUFF. Haa! Min' arvaan. ROSSE. Linnanne vallattu on; vaimo, lapset Tylysti murhatut; jos tavan kerron, Niin lisään tuohon uhririistan röykköön Teidänkin ruumihinne. MALCOLM. Armon Herra! -- Mies, älä silmiäsi hattuun peitä; Tuo tuskas ilmi: suru, joll' ei kieltä, Kiduttain kiusaa vaivattua mieltä! MACDUFF. Lapsetko myöskin? ROSSE. Vaimo, lapset, orjat, Mitä vaan löyttiin. MACDUFF. Voi, ett' olin poissa! Ja vaimonikin myös? ROSSE. Niin. MALCOLM. Lohtukaatte! Tulinen kostomme se olkoon lääke, Mi tämän kuolontuskan parantaa. MACDUFF. Häll' ei ole lasta! -- Kyyhkyseni kaikki? Sanoitko: kaikki? -- Lemmon kotka! -- Kaikki? Kuin? Kaikki poikaseni äitinensä Ja yhdess' iskussa? MALCOLM. Se kestäkää kuin mies. MACDUFF. Sen kyllä teenkin; Mut tuntea se täytyy myös kuin mies. Mun täytyy muistaa, ett' on eloss' olleet Nuo kalliit henget. -- Näkikö sen taivas Eik' auttanut? O, syntinen Macduff! Sun tähtes surmattiin he. Mua kurjaa! Mun syntini eik' omiensa tähden He teurastettiin. Herran rauha heille! MALCOLM. Hio sillä miekkas; harmiks muuta murhe; Sydäntä älä hellytä, vaan kiihdä. MACDUFF. Voi, naisen lailla itkeä ma voisin Ja kielin kerskata! -- Hyväinen taivas, Pois viipy nyt! Tuo lempo Skotlannin Eteeni saata, silmä vasten silmää; Tuo liki miekkaa mies; jos pelastuu hän, Niin anteeks myöskin taivas hälle suokoon! MALCOLM. Se miehen kielt' on. Nyt luo kuninkaan! On väki valmis; hyvästit vaan puuttuu. Macbeth on niittoon kypsä: taivaan vallat Hiovat sirppiään. Hymyillä koita: Niin pitk' ei yö, ett'ei sit' aamu voita. (Lähtevät.) VIIDES NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Dunsinan. Huone linnassa. (Lääkäri ja kamarirouva tulevat.) LÄÄKÄRI. Kaksi yötä olen kanssanne valvonut, mutta en saata kertomustanne todeksi huomata. Milloin hän viimeksi unissaan kulki? ROUVA. Sitten kun hänen majesteettinsa sotaan läksi, olen nähnyt hänen vuoteeltaan nousevan, yönuttuun pukeuvan, menevän kamariinsa, ottavan paperia, kääntävän sitä, kirjoittavan, lukevan, sinetillä sen lukitsevan ja taasen käyvän maata, ja koko ajan sikeimmässä unessa. LÄÄKÄRI. Suuri on häiriö luonnossa, kun yht'aikaa saattaa unen hyvyyttä nauttia ja valvovan töitä toimitella. Mutta -- paitse kävelemistä ja muuta toimimista -- oletteko kuullut hänen tuossa unen hyörinässä mitään puhuvan? ROUVA. Olen, ja semmoista, jota en tahdo matkia hänen jälkeensä. LÄÄKÄRI. Minulle sen voitte sanoa; ja hyvä, jos sen tekisitte. ROUVA. En teille, enkä muille: ei ole mulla sanoilleni todistajaa. (Lady Macbeth tulee, kynttilä kädessä.) Nähkääs, tuossa hän tulee! Tuo on aivan hänen tapaansa; ja sikeimmässä unessa, niin totta kuin elän. Tarkastelkaa häntä; hiljaa! LÄÄKÄRI. Mistä hän on kynttilän saanut? ROUVA. Se oli hänen vuoteensa vieressä. Hänellä pitää aina olla kynttilä palamassa: se on hänen käskynsä. LÄÄKÄRI. Näettekö, hänen silmänsä ovat auki. ROUVA. Niin, mutta näkö on ummessa. LÄÄKÄRI. Mitä hän nyt tekee? Kas, kuinka hän hieroo käsiänsä. ROUVA. Hänen tapansa on menetellä, ikäänkuin hän käsiänsä pesisi. Olen nähnyt hänen sitä tekevän neljänneksen tuntia yhteen mittaan. LADY MACBETH. Vielä tuossa sittenkin on pilkku. LÄÄKÄRI. Vait! Hän puhuu! Tahdon, muistin avuksi, kirjaan panna mitä hän sanoo. LADY MACBETH. Pois, kirottu pilkku! Pois, sanon minä! -- Yks, kaks: nyt on aika käsissä. -- Helvetti on pimeä! -- Hyi, mylord, hyi! soturiko, ja pelkuri? -- Mitä me sitä pelkäämme, kuka sen tietää, kun ei kelläkään ole voimaa vaatia meitä tilille? -- Mutta kukapa olisi uskonut siinä vanhuksessa niin paljon verta olevan? LÄÄKÄRI. Kuuletteko tuota? LADY MACBETH. Fifen thanilla oli vaimo: missä hän nyt on? -- Mitä? Eikö nämä kädet koskaan tule puhtaiksi? -- Pois nuo, mylord, pois nuo! Te pilaatte kaikki tuolla säikyllänne. LÄÄKÄRI. Vai niin, vai niin! Olette saanut tietää mitä teidän ei pitäisi. ROUVA. Hän on puhunut mitä hänen ei pitäisi, siitä olen varma. Taivas tiesi, mitä hän lie saanut tietää. LADY MACBETH. Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät voisi tuota pientä kättä hyvänhajuiseksi saada. Oh, oh, oh! LÄÄKÄRI. Sepä vasta huokaus? Hänellä on raskas paino sydämellänsä. ROUVA. En tahtoisi semmoista sydäntä rintaani, vaikka koko hänen korkean arvonsa saisin. LÄÄKÄRI. Hyvä, hyvä! ROUVA. Suokoon Jumala, että niin olisi! LÄÄKÄRI. Tälle taudille ei minun taitoni voi mitään. Olen toki ihmisiä nähnyt, jotka ovat unissaan käyneet ja kuitenkin Herrassa nukkuneet omaan vuoteeseensa. LADY MACBETH. Peskää kätenne! Yönuttu yllenne! Pois tuo kalpea muoto! -- Sanon vieläkin kerran: Banquo on haudattuna; hän ei voi haudastaan päästä. LÄÄKÄRI. Todellakin? LADY MACBETH. Maata, maata! Portilla kolkutetaan. Pois, pois, pois, pois! Kätenne mulle! Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Maata, maata, maata! (Lähtee.) LÄÄKÄRI. Meneekö hän maata nyt? ROUVA. Suoraa päätä. LÄÄKÄRI. Käy huhut julmat. Teko luonnoton Tuo luonnottoman tuskan. Salaisuuttaan Miel' arka kuuroon pielukseensa purkaa. Ei lääkäri, vaan pappi täss' ois tarpeen. Suo, Jumal', anteeks meille kaikillen! Silmäilkää häntä! Piiloon kaikki, mitä Tuhokseen hän vois käyttää! Silmät auki! -- Nyt hyvää yötä! Mielen turmellut Hän multa on ja näön hurmannut. Mit' aattelen, en ilmoittaa ma tohdi. ROUVA. Hyv' yötä, herra tohtori! (Lähtevät.) Toinen kohtaus. Tasanko lähellä Dunsinania. (Menteth, Cathness, Angus, Lenox ja sotamiehiä tulee rumpuinensa, lippuinensa.) MENTETH. Englantilaiset saapuu; heitä johtaa Malcolm ja Siward, hänen setänsä, Ja Macduff urho. Kosto heissä hehkuu; Syy moinen hurjaan verileikkiin veisi Pyhimyksenkin. ANGUS. Birnam-metsän luona Tapaamme heidät; sieltä tulevat he. CATHNESS. Muassa onko Donalbain, ken tietää? LENOX. Ei varmaankaan. Mull' ylhäisist' on lista: Siwardin poika siis' on, ynnä monta Parrattomaa, jotk' ensi urostyötään Nyt näyttävät. MENTETH. Tyranni mitä tehnee? CATHNESS. Varustaa vahvaks lujan Dunsinanin. Sanovat toiset häntä hulluks; toiset, Vähemmän vihaiset, sen nimittävät Urouden raivoks. Varma vaan on, ett'ei Hän järjestyksen vyöhön pingoittaa voi Kipeät' asiaansa. ANGUS. Nyt hän tuntee, Kuink' istuu käteen salamurha; nyt hänt' Ainainen kapina pattoudesta soimaa; Ei käskyläitä töissään johda lempi, Vaan pelko. Nyt hän tuntee, kuinka arvo On höllässä, kuin jättiläisen nuttu On varas-kerin päällä. MENTEITH. Ei siis kummaa, Jos sielu kurja säpsähtää ja säikkyy, Kun kaikki siinä itseänsä kiroo Siit' että ompi siinä. CATHNESS. Matkaan nyt, Ja arvo sille, kelle arvo tulee. Pois sairaan valtakunnan lääkärille; Ja hänen kanssaan pelastukseks maamme Veremme viime tilkkaan uhratkaamme! LENOX. Ei enempää, kuin että siitä kostuu Kuninkaan kukka vaan, ja ruuhkat poistuu. Nyt Birnamia kohti! (Lähtevät, marssien.) Kolmas kohtaus Dunsian. Huone linnassa. (Macbeth, lääkäri ja seuralaisia tulee.) MACBETH. Vie hiiteen tietos! Paetkoot vaan kaikki! En pelkoon vaivu, kunnes Dunsinaniin Birnamin metsä kulkee. Malcolm-nulkki, Hän eikö vaimon luoma? Sanoivathan Nuo henget, joille kaikk' on vaiheet tutut: "Älä pelkää, Macbeth: sua ei vaimon luoma Voi voittaa." -- Paetkaa siis, viekkaat thanit, Englannin heinikkoihin yhtykää! Mult' uljuutta ja mieltä valtavaa Epäilys, pelko uupumaan ei saa. (Palvelija tulee.) Hiis mustatkoon sun, maidonkarva konna! Tuon hanhennaaman mistä sen sait? PALVELIJA. Tuloss' On kymmentuhat -- MACBETH. Hanheako, lurjus? PALVELIJA. Ei, soturia. MACBETH. Mene, raavi silmäs Ja punaa pelkos, maitomaksa hölmö! Häh? Mitä sotureita? Hiiteen sielus! Nuo liinahtavat poskes pelvon luovat. Häh, mulkosilmä, mitä sotureita? PALVELIJA. Englannin sotajoukko, kuninkaani. MACBETH. Pois naamoinesi! -- Seyton! -- Sairaaks ihan Tuo minut saattaa -- Seyton, hoi! -- Tää puusti Ijäksi nostaa mun tai maahan paiskaa. Elänyt olen kylläks; elon-aika Jo syksyyn kallistuu ja lehden lähtöön; Ja ijän seuralaiset -- kuuliaisuus, Kunnia, rakkaus, ystävysten joukot -- Ne mennytt' on; sen sijaan kirousta Salaista, syvää kuulen, mairett' inhaa, Jot' epäis sydän-parka, jos vaan tohtis. -- Seyton! (Seyton tulee) SEYTON. Mit', armollinen herra, suvaitsette? MACBETH. Mit' uutta muuta? SEYTON. Kaikki totta, herra, Mit' ompi kerrottu. MACBETH. Ma tappelen, Siks että liha luistani on vuoltu! Tuo sotisopani! SEYTON. Ei vielä aika. MACBETH. Puen ylleni sen. Lisää ratsuja Vakoomaan maata; hirteen joka miesi, Ken pelvon mainii! Sotisopani! -- No, kuink' on sairaan? LÄÄKÄRI. Enemmän kuin sairaus Kiduttaa häntä synkät mielihoureet, Jotk' unen hältä vie. MACBETH. Hänt' auta. Taikaa Sull' eikö mielen tautiin, taitoa Nykiä surun juuret muistist' irti, Aivoista kaikki tuskan piirteet poistaa Ja armaall' unheen vastamyrkyllä Tuhota rinnasta se tuhon aine, Mi jäytää sydäntä? LÄÄKÄRI. Siin' itseänsä Potilaan itse auttaa täytyy. MACBETH. Koirille rohtos! Min' en siitä huoli. Sopani kiinni! Savua tänne! -- Seyton, Ne ratsut -- Thanit, tohtor', jättävät mun. -- No, joutuun! -- Tohtori, jos maani virtsaa Sa voisit tarkastaa, sen taudin löytää Ja terveyteensä entiseen sen saattaa, Sua raikkaast' ylistäisin, että kaiku Sua jälleen ylistäisi. -- Irti, sanon! -- Raparperiko, senna vai mik' aine Nuo engelsmannit täältä pois vois huoltaa? Oletko heistä kuullut? LÄÄKÄRI. Olen, herra Kun sotaan hankkii kuningas, niin aina Jotakin kuuluu. MACBETH. Jäljestäni tuo se. -- Ei ennen surma mua saavan näy, Kuin Dunsinaniin Birnam-metsä käy. (Lähtee.) LÄÄKÄRI. Jos Dunsinanist' arvon pääsis pois! Ei hyötykään mua tänne vetää vois. (Kaikki lähtevät.) Neljäs kohtaus. Tasanko Dnnsinanin lähellä. Loitompana metsä. (Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin tulevat Malcolm, Siward-vanhus ja hänen poikansa, Macduff, Menteth, Cathness, Angus, Lenox, Rosse ja marssivia sotamiehiä.) MALCOLM. Lähellä, toivon ma, on päivä, joka Tupiimme turvan tuo. MENTETH. Ei epäilystä. SIWARD. Mik' on se metsä tuossa? MENTETH. Birnam-metsä. MALCOLM. Siit' oksan joka miesi taittakoon Ja kantakoon sit' edessään: näin voimme Lukumme salata ja harhaan viedä Vihollistemme silmät. SOTAMIES. Senpä teemme. SIWARD. Sanovat, että Dunsinaniss' yhä Tyranni varman' on ja piiritystä Siell' aikoo kestää. MALCOLM. Tuki viimeinen! Kun tilaisuutta pienintäkin saavat, Kapinan pienet, suuret nostattavat. Pakosta häntä seuraa jotkut, nekin Sydämmin pensein. MACDUFF. Jääköön tuomiomme, Siks kunnes näemme päätöksen; nyt reippait' Olkaamme sotureita. SIWARD. Läsn' on hetki, Mi varmoill' osoittaapi perusteilla Mit' omaa on ja mitä velkaa meillä. Nuo tyhjät mietteet turhan toivon luovat, Päätöksen varman miekan-iskut tuovat. Me niihin turvatkaamme. (Lähtevät, marssien.) Viides kohtaus. Dunsinanin linnassa. (Macbeth, Seyton ja sotamiehiä tulee liehuvin lipuin ja rumpujen pauhatessa.) MACBETH. Lippumme pystyyn muurin ulkopuolle! "Tulevat", huudetaan jo. Linnan vahvuus Ivaapi piiritystä. Siellä maatkoot, Siks että heidät nälkä syö ja rutto! Jos heit' ei meidän miehet auttais, uljas Ois tehty vastus, parta vasten partaa, Ja kotiin heidät piesty. Mikä melu? (Naisten huutoa ulkona.) SEYTON. Se naisten huutoa on, hyvä herra. (Menee.) MACBETH. Ma muistan tuskin, miltä pelko maistuu. Ol' aika, jolloin väristys mun valtas, Kun öisen huudon kuulin; satu julma Sai tukan nousemaan, kuin olis henki Siin' ollut. Kauhuist' olen saanut kyllän; Ei hirmu, murhamielen suosituinen, Mua enää peloita. (Seyton palajaa.) Mit' oli huuto? SEYTON. Kuningatar on kuollut, hyvä herra. MACBETH. Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa Kyll' olis ollut sille sanomalle. -- Huomenna, huomenna ja huomenna! Näin päivä päivält' aika vitkaan mataa Elämän kirjan viime tavuun asti. Jokainen eilispäivä synkkään hautaan On narrin vienyt. Sammu, pikku tuohus! Elämä vaan on varjo kulkevainen, Näyttelijä-raukka, joka näyttämöllä Rajuupi aikansa ja katoo sitten; Tarina on se, hupsun tarinoima, Täynn' ilmaa, tulta, mutta mieltä vailla. -- (Sanantuoja tulee.) Sa kieltäs tulet pieksemään; no, joutuun! SANANTUOJA. Kuningas armollinen! Sanoisin mitä nähneheni luulen, Mut enpä tiedä kuinka -- MACBETH. No niin. Sano! SANANTUOJA. Kun vahtina ma kunnahalla seisoin Ja katsoin Birnamiin, niin metsä käyvän Minusta näytti. MACBETH. Valhettelet, orja! (Lyö häntä.) SANANTUOJA. Vihanne kärsin, jos en puhu totta. Sen nähdä voitte virstan parin päässä, Ja niinkuin sanoin: metsä, joka käypi. MACBETH. Jos puhut valhetta, niin lähipuussa Saat elävänä riippua sa, kunnes Kutistaa nälkä sun. Jos puhut totta, Voit mielist' aivan saman tehdä mulle. Lujuuteni jo pettää: aavistan jo Tuon paholaisen kaksikielisyyttä. Totuuden varjolla hän valheit' ajaa: "Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee Birnamin metsä." -- Ja nyt metsä kulkee Päin Dunsinania. -- Aseihin! joutuun! -- Jos tott' on tuo, niin yhdentekevää, Jos täältä pakenee tai tänne jää. Jo kyllästyä alan aurinkoon; Nyt mailma se vaikka hukkukoon! Soi, jyry! Tule, hukka! Myrsky, myllää! Ma kuolla toki tahdon pantsar' yllä. (Lähtevät.) Kuudes kohtaus. Sama paikka. Kenttä linnan edustalla. (Liehuvin lipuin ja rumpujen pauhatessa tulevat Malcolm, Siward, Macduff y.m. ja sotamiehiä, lehvät kädessä.) MALCOLM. Nyt lähell' ollaan; lehväsuojat maahan Ja tosi etehen! -- Te, kunnon setä, Ja jalo poikanne, mun serkkuni, Alatte leikin. Me ja kunnon Macduff, Me teemme mit' on vielä tekemättä, Sovitun käskyn mukaan. SIWARD. Hyvästi! -- Jos tietäis vaan, miss' on tuon pedon säily, Niin selkään tulkoon, jos ei miekat häily! MACDUFF. Nyt kaikki torvet soimaan! Soikahat, Te veren, surman julkihuutajat! (Lähtevät. Miekankalsketta kuuluu.) Seitsemäs kohtaus. Toinen osa sotakenttää. (Macbeth tulee.) MACBETH. Sidottu olen paaluun; en voi paeta, Vaan täytyy mun, kuin karhun, härnyy kestää. Miss' on se, jok' ei ole vaimon luoma? Ma häntä pelkään, muut' en ketäkään. (Nuori Siward tulee.) NUORI SIWARD. Nimesi? MACBETH. Kauhistut, jos saat sen kuulla. NUORI SIWARD. Sna. En, vaikka tulikuumempi se oisi Kuin mikään helvetissä. MACBETH. Macbeth on se. NUORI SIWARD. Nimeä korvalleni ilkeämpää Ei mainita vois perkelekään. MACBETH. Eikä Peloittavampaa. NUORI SIWARD. Sen sa valhettelet, Kirottu julmus! Miekallani valheeks Sen todistan. (Taistelevat ja nuori Siward kaatuu.) MACBETH. Sin' olit vaimon luoma. -- Aseille nauran vaan ja ilkun säilää, Mi vaimon luoman miehen käessä häilää. (Lähtee.) (Miekankalsketta. Macduff tulee.) MACDUFF. Se tuoll' on melu. -- Näytä kasvos, julmus! Jos muu kuin minun miekkani sun surmaa, Niin vaimon, lasten haamuilt' en saa rauhaa. Nuo kerni-raukat jääkööt: heillä keihäs Kädessä palkast' on. Sua, Macbeth, etsin! Ma muuten terin ehjin miekan kätken Taas työttömänä tuppeen. -- Tuolla lienet: Tuo kova kalske ilmaisee, ett' ompi Siell' ylhäisiä. Voi, jos hänet saisin: Muut' en sult', onni, pyydä! (Lähtee. Miekankalsketta.) (Malcolm ja Siward-vanhus tulevat.) SIWARD. Tänne, prinssi! -- Hyvällä linna antaunut on. Tyrannin väki kahden puolin sotii, Ja uljaast' ottelevat jalot thanit. Jo päiv' on meidän puolellamme; vähän On enää tehtävätä. MALCOLM. Rinnallamme Vihollisia sotii. SIWARD. Linnaan tulkaa! (Lähtevät. Miekankalsketta.) (Macbeth palajaa.) MACBETH. Miks Rooman houkkaa matkisin nyt,[12] miekkaan Omahan syösten? Niit' on, joille haavat Paremmin sopii. (Macduff palajaa.) MACDUFF. Seis, seis, hornan koira! MACBETH. Sua yksin kaikist' olen karttanut. Pois käänny: liiaks verilläsi sielun' On rasitettu. MACDUFF. Sanoja ei mulla; Nyt miekka puhuu. Konna, verisempi, Kuin virkkaa saattaa kieli! (Taistelevat.) MACBETH. Turhaa vaivaa! Voit miekkas teräll' yhtä hyvin viiltää Lovetont' ilmaa kuin mua veristyttää. Haavoittuvihin päihin säiläs iske; Lumottu henken' on; ei sille mitään Voi vaimon luoma. MACDUFF. Lumoukses heitä; Ja enkeli, jot' olet palvellut, Julistakohon sulle: "äidin kohdust' Otettiin keski-eräisenä Macduff." MACBETH. Kirottu kieli, jolta sen ma kuulin; Se kaiken miehuuteni järkähyttää! Äl' usko ilveperkeleitä noita: Kakskielisyydellään he pettävät; Lupauksia kuiskaavat he korvaan, Mut toivon vievät. -- Min' en taistele Sun kanssasi. MACDUFF. Siis antau, pelkuri! Ja elä kansan töllisteltävänä Kuin ihme-elukkamme, patsaaseen Kuvaamme sun ja alle kirjoitamme: "Tyrannin tässä näette." MACBETH. Min' en antau Matamaan maassa Malcolm-nulkin eessä Kiroovan roistokansan härnätessä. Vaikk' kulki Dunsinaniin Birnam-metsä, Ja vaikk' et ole sinä vaimon luoma, Niin viimeistäni koitan: rintan' eteen Asetan kilven; karkaa päälle, Macduff; Kirottu se, jok' ensin huutaa: seis! (Lähtevät, taistellen.) (Peräytymistä. Torventoitauksia. Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin palajavat Malcolm, Siward-vanhus ja Rosse, thanit ja soturit.) MALCOLM. Kaipaamat ystävämme tervein' ehkä Palaavat vielä. SIWARD. Jonkun kuolla täytyy; Tää suuri päiv' on huokea tok' ollut. MALCOLM. Macduff ja jalo poikanne on poissa. ROSSE. Soturivelan poikanne jo maksoi; Niin kauan eli, että mieheks' ehti. Mut tuskin sen hän urhoudellaan näytti, Pysyen vääjäämättä paikallansa, Kun kuoli niinkuin mies. SIWARD. Hän siis on kuollut? ROSSE. Niin on, ja tantereelta korjattu. Surunne mittan' arvo älköön olko. Loputon on se silloin. SIWARD. Haavat hällä Oliko etupuolia? ROSSE. Otsass' aivan. SIWARD. Hyv' on! Hän Herran sotamies nyt olkoon! Jos poikia mull' ois kuin hiusta päässä, Somempaa kuolemaa en heille soisi. Niin, nyt on hälle kuolinkello soinut. MALCOLM. Surua suurempaa hän ansaitsee, Sen multa saa hän. SIWARD. Suurempaa ei lain: Hän hyvin kuoli, velkans' suorittain. Niin, Herran rauhaan! -- Tuossa uusi lohtu! (Macduff palajaa, kantaen Macbethin päätä keihäänsä nenässä.) MACDUFF. Kuningas, terve! Nyt se olet. Tässä Kirotun vallanryöstäjän on pää. Vapaana nyt on mailma. Ympärilläs Näen valtas helmet; heidän sydämistään Puhuvi tervehdykseni, ja toivon, Ett' ääninkin he yhtyy huutoon: "Terve, Kuningas skottein!" KAIKKI. Terve, skottein kuningas! (Torventoitauksia.) MALCOLM. Kuluttaa emme paljon aikaa aio, Vaan oiti kunkin kanssa tilin tehdä Ja lemmen velat maksaa. Thanit, langot, Olette kreivit nyt, sit' arvoa Tääll' ensimmäiset. Tehtävämme muut -- Jotk' aikaa myöten kyllä suoritamme -- Pakoisten ystävien kotiin kutsun, Jotk' ovat välttäneet tuon julman paulat; Rankaisemisen niiden hirviöiden, Jotk' apun' olleet on tuon teurastajan Ja lemmon vaimon tuon, jok' itsestänsä On nähtävästi itse lopun tehnyt: -- Tuon sekä mitä muut' on tarpeellista, Jumalan avulla me toimitamme, Kun ajan, tavan, paikan oivallamme. Kiitokset teille kaikillen nyt laadin, Ja kruunaukseen Sconiin teitä vaadin. (Torventoitauksia. Lähtevät.) SELITYKSIÄ: [1] _Tulen, harmio_. Harmio on noidan kissa, joka emäntäänsä naukuu. Konna on samanlainen kamala taikaolento. [2] _Rosse-thani_. Thani oli vanha englantilainen ja skotlantilainen aatelisnimitys, jotenkin vastaava nykyistä parooni-nimeä. [3] _Bellonan rautahame sulho_. Tällä tarkoitetaan Macbeth'ia. [4] _Olevan onnen lisäks_. Macbeth oli jo isänsä, Sinelin, jälkeen tullut Glamis-thaniksi. [5] _Mitään muuta Ei ole, pait se, mikä viel' ei ole_. Macbethille tulevaisuudessa luvattu kruunu oli ainoa, mikä hänelle oli sillä hetkellä olemassa. [6] _Vai Cumberlandin prinssi_. Macbethilla oli kruunun toivetta, jos Duncan kuolisi, ennenkuin hänen vanhin poikansa tuli täysi-ikäiseksi. Malcolmin nimittäminen perilliseksi isän eläissä oli siis kenties lähin syy Macbethin päätökseen murhata Duncan. [7] _Kähisten itse korppi_. Tarkoittaa sanantuojaa. [8] _Kaistaleen ranskalaisen housuista_. Ne olivat hyvin soukat, niin että niistä kaistaleenkin varastaminen kysyi suurta taitoa. [9] Tuo suuri valtakirja revi rikki, s.o. tee loppu Banquon elämästä. [10] _Se vaatii verta_, nim. haamu. [11] _Kypäräpää tarkoittaa kenties Macbethin päätä. Verinen lapsi on Macduff. Kruunupää lapsi on Malcolm. [12] _Miks Rooman houkkaa matkisin nyt_. Tarkoittanee Catoa. --- Provided by LoyalBooks.com ---