NADESCHDA. YHDEKSÄN LAULUA JOHAN LUDVIG RUNEBERG'ILTÄ. Suomentanut K. Kiljander. Uusi korjattu painos. Ensimmäisen kerran korjatussa muodossa julkaissut G. L. Söderström 1879. Ensimmäinen painos ilmestyi 1960. Ensimäinen laulu. Jos hän tulis kaunis sulhoni. Säteet silmänsä jos näkisin Niinkuin hänet unissani näin, Peittäisinpä kohta kukkihin Itseni mä orpo orjatar. Wolga-virtaan vuotaapi Okaa, Siihen juoksee keltainen Moskwaa, Vaan Moskwaahan puro pienoinen Ehättääpi, päärlypintainen. Kukka-rannalla tuon purosen Neiti viisitoista vuotinen Käyskenteli, itse kukkanen Kutoi kukkasia kukkihin. Hyvin menestynyt työnsä oil. Hänen päätään piirti seppele Kedon kukkasista kudottu, Rinnalla myös ruusu ruskotti, Äsken peitostansa puhjennut, Vienon vartalonsa vyöttänyt Komeasti oil hän kukkasin. Soman seppeleen hän solmesi Vielä helmalleen ja lausui noin: "Jos hän tulis kaunis sulhoni, Säteet silmänsä jos näkisin Niinkuin hänet unissani näin, Peittäisinpä kohta kukkihin Itseni mä orpo orjatar. Puettuna ruusu-pehkoksi Kohtaisin mä häntä tullessaan. Hän ei tule; unennäkö vaan Onpi tuo Nadeschdan sulhonen." Neiden huokauksen tuuli vei Virran lainehille heilumaan, Vajoomahan virran vallassa; Vaan Nadeschda taitti ruusun taas Ilo mielin niinkuin äskettäin. Viimein lahdelmahan saapui hän, Kussa uimastansa uupunut Virta vaipunut oil heinikkoon; Tuossa kirkkahassa peilissä Aikoi kuvaansa hän katsoa. Koska päänsä kallistaissa hän Tyynen virran pinnan ylitse Keksi kukkivaiset kasvonsa, Nousi kyynel neiden silmihin, Murhe musta rienti rintahan. "Oi Nadeschda raukka," virkkoi hän, "Miksi laittaudut noin koreeksi, Koruittakin liian kaunis oot! Sinua ei omaks onnekses Kasvateta, eikä rakkahan Nuorukaisen morsiameksi. Kasvat kurja mieron mieleksi, Jonkun herran himon hempumeks, Hyljätään, kun olet kuuntunut." Noin hän lausuin otti otsaltaan Seppeleen ja ruusun rinnaltaan, Viimein vyönsä päästi, viskasi Jokeen kaiken kaunistuksensa; Valittaen virkkoi vienosti: "Virta, vie Nadeschdan hempumet, Vie ne Moskwaa-jokeen, joka taas Kauniisti ne kantaa Okaahan, Kusta Wolgavirtaan vierevät; Viimein mereen Wolgan matkassa Saapuessa totta löytävät Kuvan sulhoni; se onpi myös Haahmo veretön ja syletön, Syleiltävä unissani vaan." Tuskin neito sai sen sanoneeks Kun Miljutin, ukko harmaapää, Neiden kasvattaja rauennut, Siihen saapui sauva kädessä. Tyttärensä tavattua hän Pisti hälle puheen vilkkahan: "Miksi sä, Nadeschda, käyskelet Seudun ympäri kuin kaniina, Pyydät puiden suojaan piilellä. Rannikoilla virran viipyä? Taloon talost' olen kulkenut, Mäiltä mäille läpi laaksojen, Turhaan polkujasi etsien; Päivän helteess' olen tässä nyt." Noin hän lausui. Kaunis impinen Nöyräst' ukkoa nyt lähestyi, Otti hänen karkeen kätensä, Sitä suuteli ja kysyi noin: "Oi mun kallis kasvattajani, Miksi jälkiäni etsit näin?" Siihen lausui vanhus vastaten: "Tyttäreni, ilo kylässä, Riemu majoissa on vallalla, Laulut, kannel-soitot kaunihit Kaikuu komeasti ilmassa. Vanhat, nuoret, köyhät, rikkahat Juhlavaatteita jo kantavat, Pojat vaihtelevat keskenään Hattunauhoja ja tyttäret Päitään kukkasilla käärivät. Etsin siis Nadeschdan polkuja, Etten iloani kaipaisi Sieväin neitosien joukossa." "Oi mun kallis kasvattajani, Lausu, miksi rahvas riemuitsee?" "Sentään rahvas ratki riemuitsee, Että tänään tulee linnahan Kokoontua kaiken kansamme Poikain, tyttöin, isäin, äitien." "Oi Miljutin, hellä hoitajain, Autiona monet vuodet on, Linna ollut henkein huomassa, Pihan lattiatkin heinäiset. Ken nyt linnan portit aukasee, Ken on rahvaan sinne käskenyt?" Vastineeksi vanhus virkkoi noin: "Neitonen, mun sulo toivoni. Tiedä, että kaks on kasvanut Kotkan poikaa, kaksi jaloa Nuorta ruhtinasta linnassa Ruhtinamme Wolgan varrella. Äsken kuuluu kuolemaisillaan Heidän isänsä näin säätäneen: Dmitri poikani, sä iloton, Asua sun tulee äitines Tässä iloisassa linnassain Wolgan varrella, ja riemuisa Wolmarini, jalo nuori mies, Sinä sukukartanomme saat Hallitakses, jylhän linnani Valaistakses varrella Moskwaan. Niin hän oli säätänyt ja niin Poikain perinnöistä päättänyt. Sentään on nyt ilo kylässä, Että saamme jalon ruhtinan, Sentään rahvas juhlavaatteissa, Kun niin käskee nuori isämme. Joudu nyt Nadeschda matkaani! Kääri käydessäsi kukkia Tukkahas ja vyölles, rinnalles! Paneutua pitää koreaks Tyttäreni, kauniin kauniita, Muita neitosia koreemmaks, Että silmä nuoren ruhtinan Neitojamme tarkastellessaan Seisahtuisi mun Nadeschdaani Lemmellä, jok' oisi onneksi, Oisi meille valoks auringon." Niin hän lausui. Hetken ääneti Tyttärensä seisoi, silmänsä Vihaisen tää vanhuksehen loi. Mut kun keksi tämän tyyneyden, Leppyi kohta, vanhan harmaata Päätä suuteli ja virkkoi noin: "Käy, Miljutin, hellä hoitajain, Käy nyt eeltä kotiin verkalleen; Kylpeä mä tahdon purossa, Jos ois heltehellä tomua Kasvoihini ehkä tarttunut Ja mun valkoisehen kaulaani; Sitten koreeks ruhtinallemme Laittaudun ja riennän linnahan." Verkalleen pois vanhus vaelsi, Hoipuroiden pitkin polkua; Mielessänsä mietti kuitenkin Päiviin kultaisihin tuloa. Niin hän synkkään laaksoon ennätti. Kun Nadeschda hänen kulkevan Keksi, seuras häntä silmiinsä, Kunnes koivulehtoon katosi Ukon nutun vilaus viimeinen. Kun hän oli laaksoon kadonnut, Neito vielä hänen kulkuaan Kuuntelehti, kunnes viimeinen Helke kaihtui päivän tyyneyteen. Kun ei ketään nähnyt, kuullutkaan, Läks' hän vielä kerran virran luo, Päänsä kallisti sen ylitse, Siinä kuvaansa nyt katseli Sekä virkkoi surkeasti noin: "Puronen, Nadeschdan ystävä, Sure, kun et vedelläsi voi Hävittää mun kauneuttani. Kylpenenköhän mä katala, Kurja kukkiin koristunenko? Puhdistaisin kasvoni, jos vaan Niiden rusko siten häviäis, Rintani mä huuhtoisin, jos vaan Siten vajois valkeutensa, Pukeutuisin kukkihin, jos vaan Saisin kukkineni kuuntua." Sanottu; hän kauneudestaan Kiusattuna pisti purohon Kätensä ja veden vellosti. Siinäpä nyt kaunis kuvansa Turmeltui ja muuttui rumaksi; Mutta neiden silmä kiillon sai: "Tuommoisena, nuori ruhtinas" Lausui hän nyt, "onpi orjatar Etehesi, isän käskystä, Astuva ja herättävä, ei Himoasi, mutta inhoas." Nyt hän läksi puron rannalta, Kulki hiljallehen linnaan päin. Tiellä vaatteitansa laitellen. Saraheinistä hän seppeleen Surkean nyt sitoi päähänsä, Ohdakkeesta oksan taitti, sen Pani hempumeksi rinnalleen; Teki olkivyön ja kääri sen Hoikan vartalonsa ympäri. Noihin puettuna orjatar Astui linnaan nuoren ruhtinan. Toinen laulu. Samassa hän lausuu orjalleen: "Mun orhini tuo, Iwan! Tuo myös mun valkea haukkani, Se tänään kiitävä on." Moskwaa, sä tyyneä virtanen, Mik' on tohu rannallas? Sun pinnallas tomupilvien Pöläykset pyörivät. Lie kylläinen karjaparvi jo Ehättävä kotihin, Vai myrsky lie, joka tupruttaa Noin poroa kuuman tien? Miks laaksoin suojasta murkinoiks Nyt karja jo koteutuu. Mitenkä myrsky nyt puissa käy, Vaan lehdet ei liikukaan? Tuo pilvi rannallasi, Moskwaa. Nyt töyttää se päällesi, Jo ennättääpi se sillalles, Sen korkeelle kaarelle. Kas, vaunut kullatut pilvestä Nyt sillalles suikahtaa, Kuin tulen nuolet ne kiiltävät Nuo ylpeät orihit. Kas, ruhtinaallinen seurue Välähtelee seudussa; Se riemun ruhtinas Volmar on Ja veljensä riemuton. Kun joukko toiselle rannalle Jo saapui, se seisahtui; Ja Wolmar ruhtinas otsalleen Ja raittiille rinnalleen Nyt ristin merkkiä viittasi Ja sitten hän lausui noin: "No, terve, terve, sä kaunis maa, Ja taivas sä siintävä! Myös sulle terve, mun veljeni, Kas, täss' on mun perintöin." Mut Dmitri ruhtinas riemuton Nyt silmänsä maille loi, Ja hetken ääneti katsoen Hän virkkasi viimein noin: "On sulla suuria peltoja, On niittyjä, nurmia, Ja mainioitakin metsiä Metsästäjän huviksi, Ja tuolta loitolta loistelee Sun perintöhovis myös; Mä noita kaikkia katsellen Kyll' onnesi ymmärrän." Ja Wolmar vastasi: "Veljeni, Mi mieltäsi kylmentää? En osaas verraten osaani Mä maitani näytellyt; Sua vaan kodissansa tervehtii Isäntänä veljesi, Siis sopuisana käy suolansa; Ja leipänsä nauttimaan, Hän vuorossaan heti linnassas On vieraanas viipyvä." Sen lausuttua hän veljensä Sai samassa leppymään; Ja Dmitri virkkasi: "vaivaksi Tää pöly ja helle on. Mä virran varrella keksin tien Sun linnaasi kulkevan; Mä sille poikkeun, helteestä Mua varsani väleen vie." Samassa lausuu hän orjalleen: "Mun orhini tuo, Iwan! Tuo myös mun valkea haukkani, Se tänään kiitävä on." Nyt Wolmar ruhtinas vaunuistaan Hän hyppäsi, käski noin: "Sä joudu, joukkoni, linnaani Ja tuloni ilmoita. Mun viitsii veljeni, vieraani, Nyt hetkisen metsästää. Kokoutukoon väki, kohta jo Me saavumme sinne myös." Sen virkettyä hän viskoksen Nyt selkähän hevonsa; Ja Dmitri ruhtinas suistelee Myös ylpeetä orhittaan, Ja veljet kantavat kädessään Kukin oman haukkansa; Ja vaunut vierivät matkaansa Ja joukko se rientää pois. Yllä taivas siintäväinen, Alla maa on viherjäinen, Välillä on maan ja taivaan Hellä päivä paistavainen. Maalla päivän paistamalla Kukat kasvaa, virrat juoksee, Metsikkökin kohoaksen, Valot, varjot vaihtelevat. Metsän takana on niitty, Niityllä on vanha koivu, Latvassa sen istuu kyyhky; Kusta kotoisin on kyyhky? Ei se salon synkkeydessä Pesästänsä oo paennunna, Ihmis-suojain ympärillä Kyyhkynen on kasvatettu: Köyhän majan harjalt' on se Monet päivännousut nähnyt, Maassa jyvät noukkinunna Kädest' usein kaitsijansa. Siivet sievät saatuansa On se laaksot lennellynnä, Koivikossa kiikkununna, Kylpenynnä purosissa. Niityllä se yksinäisen Koivun latvassa nyt istuu, Suorittaen sulkiansa Lähetessä ruhtinoiden. Toinen heistä seisahtaapi, Toiselle noin saneleepi: "Katso, Dmitri, kyyhkyläistä, Laske haukkas, veikkoseni!" Dmitri juro vastaileepi: "Metsän haltia on kyyhkyn; Edell' olet ennen käynyt, Joudun jäleltä mä nytkin." Wolmar iloisesti lausui: "Jätä pahat puheet, Dmitri! Laske haukkas kiitämähän. Samoin omani ma lasken." Siintävätä ilmaa kohden Kohta kaksi haukkaa lenti, Kiitäin yhä ylemmäksi Kumpainenkin saaliin saantiin. Keksittyä kyyhkyläisen Koivun latvassa, kuin nuolet Lentäen ne kerrassansa Saalistansa tavoittavat. Mutta puuhun laskeissansa Toinen toiseen tokahtaapi, Vasten silmää silmä kiiluu, Siipi siipeen koputtaapi. Tuima tappelu nyt syntyi Ylähällä haukkain kesken; Saalista ei kumpainenkaan Salli riitakumppalilleen. Mutta kyyhky säikähtyen Oikaseepi oksaltansa; Lähellä on vainoojansa, Kaukanapa kotimaja. Pelvossansa katsahdellen Kaksi ihmistä hän keksii; Turvassa hän olkapäällä Wolmarin jo heti istuu. Tappelu nyt taivahalla Linnuilta myös siihen loppui; Haukka Wolmarin jo vaipuu Maahan aivan hermotonna. Voittaja nyt vallallansa Taasen taivahalle nousee, Silmänsä kuin tulen nuoli Etsii, vaanii kyyhkyläistä. Ja hän keksii sen ja lailla Tähden laskeksen sen päälle, Oikasee jo kultakynnet Kouristaakseen kyyhkyläistä. Mutta Dmitri vihastunut Haukan himot hillittääpi, Lyöpi vavallansa siihen Lintu kurjan kuoliaaksi. Hetken heidän äänetönnä Oltuansa lausui Dmitri: "Wolmar, haukkani jos säästin Hengissä ei kyyhkys' oisi." "Tosin totta, kallis veljein," Wolmar vastasi, "tok' oisin Huolinunna, jos se multa Oisi tullut ryöstetyksi." Hengetöntä haukkaa Dmitri Näyttäen nyt lausui siihen: "Tämän uhrin riemullesi, Wolmar, arvaatko sen hintaa?" Pilvittyypi tuosta otsa Wolmarin ja suutuksissa Lausuu hän: "Kuink' oli kallis Haukkas', nimitä sen hinta! Ostolla saa ostettua, Maksamalla maksettua, Mutta turvattoman luotto Lahja ostamaton onpi." Nauruksipa nureaksi Suunsa vääntäin lausui Dmitri: "Hyv' on, jalo veliseni, Että mielit haukan maksaa. Tahdot myös sen hintaa tietää: Paljon tuo ei maksanunna, Kaksi huulta hunajaista. Kaksi puna-poskipäätä, Kaksi käsivartta, jotka Usein kaulassani riippui, Kaksi sulo-silmää, jotka Itkivät, kun heidät myötiin." Oudosti hän puhui noita; Mutta Wolmar vastaileepi: "Orjattaria on mulla Maallain varsin toista sataa. Niistä valitse, mun veljein, Muutama tai useimpia, Että velkani mä sulle Sitten saisin maksetuksi. Kahden sadan sima-huulen, Kahden sadan puna-posken, Kahden sadan käsivarren Isäntä mä itse olen; Minkä taidan, sen mä tarjoon, Mutta tarjota en taida Kahta sulo-silmää, jotka Itkevät, kun sä ne hylkäät." Tuskin sai sen sanoneeksi, Puiden välissä kun impi Linnaan mennen ilmestyypi, Ilmestyy ja katoo jälleen. Naurusuin nyt lausuu Dmitri: "Näitkö neiden, veikkoseni? Lie hän ehkä joku noista, Minun valittavistani. Heinä päänsä hempumena, Olkiside hänen vyönsä. Kukissa mun orjattarein Hymyili mun tullessani." Wolmar äissä, äänetönnä Tuohon vastata ei huoli. Päivä laskeksen ja linnaan Vaeltavat veljet vaiti. Kolmas laulu. Noin rukouksen lämpimällä hengellä Hän armaansa oil kohdannut. Ja viipyy polvillaan, ei suulla rukoillen, Vaan rakkaudella silmänsä. Jo oli kauniin seudun rahvas riemuisa Kokoutunut ja oottaen Puvussa juhlaisessa ruhtinatansa Pihalla linnan parveili. Ja ukot, miehet, pojat, vaimot ääneti, He katselivat kummastuin Nyt ruhtinansa kullatuita vaunuja Ja palveljoita koreita. Miljutin, ukko vanha, harmaapäinen vaan Iloton oli yksinään. Silmänsä sulo-valoa hän kaipasi, Nadeschda vielä poissa oil. Nyt orheillansa valkeilla jo otteli Kaks' ratsastajaa metsästä, Ja rahvas töytää kohden linnan porttia Ja riemullisna huutelee: "Oi terve ruhtinamme! lailla auringon Hän valon tuopi matkassaan, Hän kyyhkyn kantaa olallaan, niin kantakoon Hän lapsillensa armonsa." Noin nousee nöyrä, toivorikas tervehdys Iloitsevista rinnoista, Ja linnan ympärillä rahvas polvilleen On nöyryydessä langennut. Jo saapuu ruhtinas, vaan musta mielens' on, Ei suu, ei silmä suloinen, Ja tuima tervehdyksensä vaan säikäyttää, Ja rahvaan riemu raukenee. Tuo äänettömyys ihastuttaa Dmitriä, Ja naurusuin hän lausuu noin: "Väellä tuolla, veikko, onko henkeä, Vai lie ne linnan haahmoja? Noin mykäksi mä tosin tahdon taivuttaa Myös kerran oman kansani, Ettei mun tullessani korviin koskisi Ilon ja riemun räiskehet." Ja Wolmar tajuu pilkkapuheet veljensä, Hän hevosensa seisauttaa, Ja keksien Miljutinin, nyt häneltä Noin kysyy sala-vihassa: "Mi syynä että kansani mun tullessain On surkea, on ääneti? Olenko taivaan rasittava rangaistus. Olenko ruoska rautainen?" Kumartain harmajata päätään nöyrästi Noin vanhus hälle vastasi: "Kun lämpimästi loistaa kirkas aurinko, On maakin lämmin, loistava, Mut oi, jos pilvihin se peittää kasvonsa, Murheesta maakin pilvittyy." Sen lausuttuaan tyttärensä keksi hän. Ihana impi joutunut Jo oli äsken pariin toisten tyttöjen; Nyt hänet vanhus havaitsi, Ja ruhtinan ja vastauksensa, itsensä Hän neiden nähden unhottaa, Ja hänen kutristansa ruman seppeleen Hän ehättääpi päästämään. Samassa Dmitri käsiänsä taputtain Vallattomasti naurahtaa: "Kas, veikko, puolustajatarta, jonka nyt Tuo vanhus menee noutamaan." Sen virkkoi hän; ja Wolmar tuossa havaitsi Tuon olkivyöhön puetun, Ja kauheammasti nyt häneen vihastui Kuin metsikössä äskettäin: "Tuleppa tänne, olkineito," huusi hän, "Ja joudu! morsiamen oon Hupsulle orjallein, Ontreille, luvannut, Ja hän on sinut saapa nyt." Ihana impi tuosta varsin hämmästyi Ja ruhtinahan katsastaa. Mut kenen näkee hän? Tuon silmän kiiltoa, Tuon otsan muotoa ja nuo Suloiset kasvot ennen hän jo nähnyt on; Hän uneksitun sulhonsa Nyt tunnistaa. Hän sama on, vaan lieto ei, Ei lempeä, ei semmoinen Kuin impi oli hänet nähnyt unissaan Kuvastimena sielunsa. Tok' oli pelko paennut, hän peljätä Ei häntä voi, ei taivastaan; Hän kyynelihin suloisiin voi sulaa vaan Ja rakastaa ja kuuntua. Ja pelvolla kuin pyhän kuvan etehen Ois rukouksehen ruvennut Hän ruhtinasta lähestyy ja polvillaan Ristissä kädet rukoilee: "Herrani, näe orjattares' kyyneleet, Äl' onnettomaan vihastu! Jos onni parempi ois hälle suotuna, Ois hempumensa paremmat. Mun seppeleeni, vyöni rumat on; Kun noita tein, mä mietin noin: Niin köyhänä ei olki kasvanut kuin mä, Niin riemutonna heinä ei. Sun tahdostasi, ruhtinas, mä kuitenkin Pukuni muutan mielelläni, Ja rinnaltani päästän karkeen ohdakkeen Ja kätken sydämmeeni sen." Sen lausuttua seppeleensä karkean Samassa päästään päästelee, Ja irtauttaen olkiraipan vyöltänsä Rukoilemahan rupee taas: "Oi ruhtinain, vihas' heitä armosta Vähäksi hetkiseksi vaan, Ja suo mun nähdä lempeyden kasvosi Ja kiittäin sua kuuntua!" Noin rukouksen lämpimällä hengellä Hän armaansa oil kohdannut, Ja viipyy polvillaan, ei suulla rukoillen, Vaan rakkaudella silmänsä. Kas, rukoilijan silmässä jo kauvan on Levännyt silmä Wolmarin; Hän tahtoo puhua, vaan huokaus sydämmen Puheensa onpi ainoa. Ei kaunotarta moista ole nähnyt hän Moskwaan, ei Wolgan varrella; Ja syvään lumoukseen vajoo sielunsa Ja valveilla hän uneksii. Nyt läheneksen Dmitri voittoriemussaan Ja hiljaa hiiskaa veljelleen: "Sä orjattaren haukastani lupasit. No, valittuni olkoon tuo." Nyt lupaustaan muisteleepi Wolmari Ja herää heti unestaan; Vivahtelevat silmänsä nyt oudosti, Ja veri katoo kasvoiltaan. Kovasti vihdoin tarttuu käteen veljensä Ja lausuu: "valta sulia on, Siis valitse, vaan orjatar sä valitse; Tuo neitonen -- hän vapaa on. Jok' enkeliksi onpi syntynynnä, hän On vapaa synnyinhetkestään; Nyt hälle vapauden annan, lahjaks ei, Vaan julki vahvistukseksi." Ja orjatarta kohden taas hän käännäksen Ja lausuu lempeästi noin: "Nadeschda, nouse, vapaa oot, kuin lintu on, Ei enään sulla herraa oo. Mut kyyhky raukka, kaksi haukkaa jaloa Nyt taistelevat sinusta; Oi minne taidat siivilläsi lennellä Ja missä turvaa etsiä?" Ihana impi nousee nyt ja suudellen Puhujan kättä vastailee: "Metsässä kenen luona kyyhky suojan sai, Sen luona saanen minäkin, Sun luokses', ruhtinas, mä riennän turvaton Ja turvan tiedän löytäväin; Mua pelastava onpi armo sydämmen Haukasta sun ja veljesi." Äkisti punastuivat kasvot Wolmarin, Ja vastaamatta viittasee Hän veljelleen, ja kohta linnan huoneihin He katosivat molemmat. Mut taru kertoo Dmitrin vaiti kulkeneen Isänsä linnan huoneissa, Ja katsellehen muinais-aikain muistoja Sydämmen sotaa sotien. Kun iltaselle veljet oli istuneet Sovussa sangen huonossa, Oil Dmitri juro tyhjentänyt kolmasti Champagneviini-maljansa. Hän ensimäisen maljan omistanut oil Onnelliselle veljelleen, Jok' oli omansa, kun äidin vallassa Hän itse oli linnassaan, Ja sitten maljan sille, jonka sydäntä Ei kova onni murtaa voi, Ja joka taitaa tahdollansa lujalla Elonsa vaiheet vallita. Hän toiseks onneaan oil kiittänyt, kun oil Hän vilpitön, ei petturi, Ja maljan juonut sille, joka lupaustaan Ei petä vaikka murtuisi. Ja kolmanneks hän oli noussut pöydästä Ja maljallansa koskenut Veljensä maljahan ja silloin lausunut: "Sun muistoksesi maljan juon, Sä Wolmar ruhtinas, sä, jonka käsistä Oon orjatartain perivä." Samana yönä majalla Miljutinin Oil seisahtunut aseissaan Ratsastaja, se oli Wolmar ruhtinan Juur uskollisin palvelia. Hän ratsunsa oil oven suuhun jättänyt Ja käynyt sisään varoiten Ja hetken päästä sieltä palautuen taas Nadeschdan tuonut seurassaan, Ja neiden satulansa eteen nostanut Ja itse noussut siihen myös, Ja kannustanut varsaansa ja ääneti Pois paennunna niin kuin yö. Mut retket neiden, kodistaan noin kadonneen, Ne oli kauvan peitetyt; Ja rahvas oli vaiti taikka lauleli Paosta kummallisesta. Ja jos Miljutinia joskus tutkittiin, Hän vaiti päätään puisti vaan Ja kyynelsilmin katsahteli tielle päin, Ilonsa kunne karkasi. Neljäs laulu. Oon paljon kysellynnä, Niin monta kysymystä Oon tehnyt kuin on kesän Ja talven hetkee siitä Kun sain sun viimein nähdä. Kaukaisen Kaaman maille Hovien turhuudesta Oil leski ruhtinatar, Onnensa hylkäämänä, Paennut; virran viereen, Sen niinipuiden suojaan Asunnon asettanut. Tytärtä nuorta kolme Oil hänen ilonansa. Tuon asunnon kuu valais' Ehtoona muutamana, Sen metsistöissä tuulet Keväiset kisailivat Somilla varjosilla. Samoissa varjosissa, Tuulissa lauhkeissa, Tuuheissa metsistöissä Ihana impi istui Ja nuori mies, hiljaa Puhellen pitkin iltaa. Syleillen, suudellen he Puhuvat kauvan vielä. Kuin pilvet taivahalla Sinertävällä syntyy Välistä ruskeiksi. Välistä valkoisiksi, Välistä synkeiksi, Niin sanat myöskin syntyi Nyt heidän rakkautensa Taivaalla siintävällä. Ja nuori mies hän lausui: "Oon paljon kysellynnä, Niin monta kysymystä Oon tehnyt kuin on talven Ja kesän hetkee siitä Kun sain sun viimein nähdä; Ja kummun päällä kuu on Jo noussut taivahalle, Ja ilta kiiruhtaapi, Ja vielä kyseleisin." Hymyillen virkkoi neiti: "Oon paljon vastaellut, Niin monasti sen tehnyt Kuin ruhtinani armo On mulle ilon suonut. Mä miten täällä olen Salattu, suojeltuna Elellyt onnellisna, Sisarten siskosena, Ja äidin tyttärenä, Oon kaikki vastaellut, Ja vielä vastaileisin." Nuor' ruhtinas nyt lausui: "On tässä ystäväni Kodissa tyvenessä Käsillä hellimmillä Hoidettu kukkaseni, Ja hänen kukkasieluns' On kauniiks kasvatettu: Myös paljon tietämähän Hän onpi oppinunna, Tok' ei hän tiedä mistä Mun onnein syntyy silloin Kun hälle suuta annan." Ihana impi lausui: "Nyt on mun ruhtinani Kuin merta kulkevainen, Jok' ei voi maata nähdä, Vaan kukkatuoksun tuntee, Ja ihmeksii ja etsii Ja luulee kukka-aarteen Povellaan kätkevänsä. Oi ruhtinas, se onni Suloinen, jonka tunnet Minua suudellessas, Se vaan mun onnen onpi Sua kohden tuoksuava." Mut Wolmar hymyellen Nyt vastasi: "sä vasta Oot onnellinen, koska Sun onnesi on omas. Kun merimiesi raukka Mä kukkarannaltani Oon poissa, riemu silloin Ei loista silmissäni; Maa onpi autiona Ja taivas tähdetönnä Ja murhe mielessäni Ja kaiho katkerainen. Nadeschda puhuu totta, Mun riemuin on vaan laina Häneltä ainoalta." Hän neiden käden otti Ja lausui hymyellen: "Nyt riemuni mä tunnen, Mik' on Nadeschdan riemu?" "Mun lempeni se onpi Mun riemuni, ei sammu Se niin kuin ruhtinoiden." "Sun lempesi se onpi Sun riemusi, siis mulle Nyt lausu mik' on lempi?" Hymyillen neiti siihen Nyt vastaa: "ruhtinani Ei tiedä sitä, kysyy: Oi tietäisinkö itse! Sen tiedän että muinoin Ajassa lapsuuteni Mun mielein oli aina Kuin lumi vuoriloilla Välissä maan ja taivaan, Niin ratki rauhallinen, Niin suojeltu, niin valkee, Mut niinpä kylmä myöskin. Vaan aurinko tuo armas, Suloisen silmän säteet Kun siihen sattui käymään. Se aatoksiin ja tuntoin Virroiksi suli silloin, Vapaaksi päästen juoksi Aloja, hälle ennen Juur tuntemattomia, Se lämpeni ja syntyi Kuvastimeksi, josta Sininen taivas loisti, Ja maakin kukkinensa, Ja jonka syvyytehen Tuo sulo silmä kätkiin." "Ja kenen, lausu neiti, Tuo sulo silmä oli?" Ei neiti vastannunna, Hän päänsä loistavaisen Vain painoi kepeästi Olalle ruhtinansa. Samassa tuulen henki Lehahti lehdikossa, Vavahtelivat lehdet, Vavahtelivat varjot, Ja neiden kiharoissa Kuun loiste leimahteli. Ja äänettömän hetken Perästä taasen nosti Ihana impi päänsä Ja lausui: "kysellynnä On paljon ruhtinani, Mä kysyisin vaan yhtä, Anoen vastausta: Jo kahdesti oon nähnyt Mä lehdon lehdistyvän Ja kuivettuvan jälleen Ja kahdesti vaan täällä On ruhtinani käynyt. Ja kuitenkin hän sanoo Ilonsa, ainoansa Tääll' olevan, no miksi Hän tuleepi niin harvoin?" Vavahti lehdon varjo Ja ehkä sydämmenkin Otsalla ruhtinan nyt; Hän vastaukseks virkkoi: "Nadeschda, vangittuna Minua pidättävät Nuo keisarkaupunkimme Ilot ja huvitukset, Ja sankarmaineen pyyntö." Ihana impi lausui: "Oon kahdesti vain nähnyt Mä lehdon lehdistyvän Ja kuivettuvan jälleen, Ja kahdesti jo täällä On ruhtinani käynyt. Kun keisarkaupunkimme Ilot ja huvit, häntä Noin pidättävät, miksi Hän tuleepi niin usein?" Hymyillen, huokaellen Nyt nuori ruhtinas noin Saneli: "neitiseni, Oi kuinka mielelläni Mä viipyisin sun luonas Mun kaiken ikän täällä, Ja etsisin sun kanssas Asunnon yksinäisen, Kuin lintupari etsii Kotoa lemmellensä. Mut oi; sun tykönäsi Mä salaa vaan saan olla. Kaks pimeätä valtaa Vihaavat onneani, Mun veljeni on toinen Ja toinen äiti onpi." "Nimitti ruhtinani Veljensä, vastustaako Hän veljen menestystä?" "Sä muistat, neiti, muistat Suloisen ensikerran Kun näimme toisiamme, Ja sydämmemme yhtyi. Hän oli silloin läsnä Mun veljeni ja koska Hän sinut keksi, syttyi Poveensa himo hurja. Siit' asti niinkuin haahmo Hän kulkee rauhatonna Kylästä kylään etsein Sinua ainoata. Nadeschda, jospa löytää Sun piilosi hän voisi, Ei ruhtinasi, eikä Maailman kaiket vallat, Ei tuonela, ei taivas Olisi voimallinen Sua hänen käsistänsä Pelastamahan koskaan." "Nimitti ruhtinani Emonsa, eikö hällä Sydäntä äidin ole?" "Nadeschda, kylmä, kova Ja ylpeä ja tyly, Mun oma äitin onpi, Natalia Feodorowna Ei miksikään hän arvaa Sydämmen sykkiväisen Iloja hellimpiä; Mut armo esivallan, Ja suurten sukuin loiste, Ja orjajoukkoin paljous Ja kunniatähdet, niitä Hän arvossa vaan pitää. Ei, neiti, kauneuttas Hän katselisi, eikä Sun silmäs kirkkautta, Ei sielus suloutta, Jok' ilmestyy ja liikkuu Sun kasvoillasi varjoin Ja valoin muutellessa; Poloisen orjattaren Hän sinussa vaan näkis Ja jos mun rakkauten Hän tietäisi, niin sinut Pois ryöstäisi hän multa, Jos sydämmestäin myötään Hän kappaleenkin veisi." Hän niinkuin pelvon alla Syleili neitoansa Ja neiti kallistihin Myös vasten kainalota Syleilijän ja hiljaa Noin lausui huokaellen: "Oi lapsuuteni muistot, Suloiset ilot kaiket, Oi aurinko, sä armas, Taivaalla siintävällä Kirkkaine päivinesi, Sä maa sun kukkinesi Ja lähteet, vedet, virrat, Te kaikki ystäväni! Oi, josp' en milloinkana Mä teitä oisi nähnyt! Oi, jospa kasvanunna Mä oisin niinkuin vanki Komeissa kartanoissa Ja lamppuin loistot oisin Vaan nähnyt, kirkkaudessa. Juvelien ja kullan Isosti ylpeillynnä; -- Sukua suurta silloin Kuin Wolmari mä oisin, Mä oisin ruhtinatar Ja rakastaakin saisin Mun rakastettuani, Ja hän myös antaa saisi Minulle rakkautensa." Noin lausui neiti, sammui Äänensä huulillensa Punertaville, vaiti Oil ruhtinaskin, eikä Nyt heidän rakkautensa Taivaalla syntynynnä Puheiden pilvet enään, Ja selkeä ja tyyni Oil ihanainen ilta. Viides laulu. Jo monet vuodet hän Vakaasta kansastaan on poissa ollut, Nyt niin kuin viljavuos' Hän siunauksen kantaa seudullemme. Jo oli vuotta kaks Miljutin majassansa yksin ollut. Nyt aamupuhteella Hän meni kesä-ilmaa henkimähän. Pihalla pihlaja Kukoisti, vanhus levähti sen alla Nyt aivan yksinään, Kun oil Nadeschda kadonnut; ei ollut Ukolla seurana Kuin varpunen ja parvi mehiläisten. Nyt saapui ystävä Ja tervehteli vanhusta ja virkkoi: "Miljutin, riemuitse, Suloisen sanoman mä sulle saatan." Ja ylös katsoen Ojensi vanhus vieraallensa kättään: "Sanoman minkä tuot? Suloisen rauhan onko maamme saanut, Ja Herra armossaan Taas keisarinnallemme voiton suonut?" Noin vieras vastasi: "Likempi meitä, veljeni, on riemu; Tän' yönä saapunut Hoviinsa onpi meidän ruhtinamme. Jo monet vuodet hän Vakaasta kansastaan on poissa ollut, Nyt niinkuin viljavuos' Hän siunauksen kantaa seudullemme. Ei tänään linnasta Saa köyhä palautua avutonna; Niin on hän säätänyt Ja lahjoja hän jakaa runsahasti." Miljutin huokaili Ja lausui: "mistä armo rahtinamme? Jokohan silmänsä Lie nähnyt jonkun noiden kauneutta? Oi, tänä iltana Sä nukut, veljein, uniin kultaisihin, Kun heräät huomenna Tytärtäs ainoata huudat turhaan." Sen sai hän sanoneeks, Ja kyynel vielä valui kasvoiltansa, Kun sanansaattaja Runsailla antimilla siihen saapui. Ne ukon eteen toi Ja lausui noin: "Miljutin, terve sulle! Ja terve, terve myös Sun tuleville riemupäivillesi! Näin lausuu ruhtinas: Miljutin kansan vanhin täällä on, Siis vanhuutensa on Oleva kirkas kuin on kesä-ilta." Ei vanhus vastannut, Vaan mättähältä nousten kätehensä Hän otti sauvansa Ja läksi linnaa kohden astumahan. Isossa linnassaan Hyvillä mielin Wolmari nyt liikkui. Puheella hellällä Hän tutkisteli vanhaa palveljaansa: "Wladimir, harmaapää Jo ammoin lapsuudessani sä olit. Sanoppa, kauvanko Taloa ruhtinas oot palvellunna?" Pitäen parrastaan Kädellään kotvan äijä arveskeli, Ja päätä harmaata Hän puisteli ja sanoiks viimein virkkoi: "En tiedä, ruhtinas, Mä kuinka kauvan! huoli ajan mittaa. Ei lue aikaa hän, Jonk' elo ollut on kuin kevätpäivä. Mä olin lapsena, Sukunne korkea kun minut otti, Ja nuorukaisena Isänne ensi-askeleita johdin." Armolla ruhtinas Nyt katsahteli vanhusta ja lausui: "Wladimir, linnastain Jo huomenna mun täytyy lähteäni, Ettei mun onneain Kamala silmä täällä nähdä saisi. Mut täällä tuleepi Sun elää, vallita mun puolestani. Ja käskys kuultava On linnassa, kuin omani se oisi. Yks' on vaan, jota sun Totella täytyy täällä vakavasti, Niin salaa kuitenkin Ettei sit' aavistaakaan kenkään voine, Hän, tuttu sulle vaan Ja sulta nähty, onpi kutsuttava Kylässä lapsekses, Mut onpi tok' sun valtiattaresi. Wladimir uskottu, Nyt vastaa mulle, ymmärtänyt ootko, Ja mennen taidanko Mä luottaa että tahtoin tapahtuupi?" Hymyili vanhus nyt Ja herraansa loi rakkaan silmäyksen, Ja vasten rintoaan Hän painoi kätensä ja sitten lausui: "Oi ruhtinas, jo on Tavoille uusille Wladimir vanha, Hän tottelemahan On tottunut ja muuta ej hän taida." Sen sanottuaan pois Hän ruhtinansa käskystä nyt läksi Ja Wolmar yksinään Jäi saliin hiljaisine onninensa. Hän hetken viipynyt Oil vaan, kun oven aukasi Miljutin Ja astui rohkeena Sisähän vartioilta vastustettu. Kun silmä ruhtinaan Hänehen sattui, vasta silloin ukko Pysäytyi ääneti Ja kunnioittamalla polviansa. Hän syvään notkisti Ja päänsä painoi lattiahan saakka. Vihastus Wolmarin Samassa hänen kasvoiltansa katois Ja kohta orjalleen Hän ystävällisesti kättä antoi: "Miljutin," virkkoi hän. "Noin miksi luokseni sä töytäät? nouse! Mik' onpi pyyntösi? Ei täältä kenkään huolineen nyt käänny." Mut vanhus huokaili: "Oi herra, halvan valitus on halpa; Minulla leivo oil, Sen multa haukkasi on ryöstänynnä." Armossa ruhtinas Hymyili: "helppo lievittää on huoles; Mä laulurastahan Sun leivostasi tahdon sulle antaa." Mut vanhus huokaili: "Oi herra, halvan valitus on halpa; Ei hänen huoliaan Paranna lintusien sulo laulut. Minulle vienoinen Jalava-puusta oli pyhä kuva, Mun parhain tavarain; Sen ryösti multa rosvo linnastasi." Armossa ruhtinas Hymyili: "helppo lievittää on huoles; Kuvani kultaisen Puu-kuvastasi sinulle mä annan." Mut vanhus huokaili: "Oi herra, halvan valitus on halpa; Ei kostu kuitenkaan Surunsa kultaisilla antimilla. Minulla tytär oil, Hän oli leivoni ja pyhä kuvain. Olipa orjatar, Ja valtasi, se hänet multa ryösti." Ja ylös ruhtinas Punastuneilla kasvoilla nyt katsoi: "Miljutin," lausui hän, "Ei täältä huolineen nyt kenkään käänny." Huulilta ruhtinan Nyt huokaus, ääni, sana, nimi lenti, Ja kas kun aukesi Samassa ovi huoneen komeimman, Ja kauniimpana vaan Valossa onnen päivän valennehen Kuin ruskopilvi nyt Edessä vanhuksen Nadeschda seisoi. Hymyillen armossaan Kätehen otti ruhtinas Nadeschdan Ja ihanattaren Hän kummastuneen ukon tykö saatti; "Miljutin, orjani Sä uskottu, mä laulurastaan sulle Leivostas tarjosin, Ja kuvan kultaisen puu-kuvastasi! Mun lahjain hylkäsit, Tytärtäs, orjatarta, ikävöit sä; Kas ruhtinattaren Sinulle orjattarestasi annan." Nyt kyynel kirkkahin Sulosti loisti kasvoilla Nadeschdan Ja äänetönnä vaan Hymyillen suuteli hän vanhan otsaa. Kuudes laulu. Oi jospa semmoiseks mua synnytit Ett' ois tuo tähtein kirkkaus, jota sä Nyt äsken ihmettelit, mun mieltäin myös Hyvittänyt! Mä oisin ne miekallain, Kuin lapsi, mieltynyt ilokaluihin, Iloisna poimeskellut, ja henkeni Lapsellisessa leikissä heittänyt. Mut linnassansa varrella Wolga-joen, Salissa marmorisessa, kuuluisan Sukunsa kuvain keskessä yksinään Natalia Feodorowna nyt oleksi. Juur tässä, näiden toistajain seurassa, Hän päättänyt oil ruhtinas Dmitrin nyt, -- Isäinsa koissa kauvan jo kaivatun, -- Eteensä laskea. Kuni juhlaksi Nyt oli sali laitettu, poistetut Kuvilta kaikki purppura-peittehet, Ja pöydän päähän, vierehen äitinsä, Komea istuin pojalle pantu oil. Odotti äiti ylpeä, kello löi, Ja saliin astui Dmitri, ei pukunsa Korea ollut, ei edes siistetty, Mut tavallinen vaan, jokapäiväinen, Ja arka silmänsä oil, mutta röyhkeenä Luo äidin astui hän kuni synkkä yö. Nyt ruhtinatar hetkeksi synkeytyi Ikään kuin synkeydestä poikansa, Mut hyvän mielen sai heti kuitenkin Ja häntä kohtaan kätensä jalosti Ojenti, otti askeleen eteenpäin Ja häntä kerran suuteli poskelle. "Nyt terve tultuasi, mun Dmitrini! Jaloa poikaani minä, ylpeillen, Taas suvun suuren keskellä nähdä saan Ei nuorukaisna kokematonna, vaan Jo koiteltuna, ehkäpä valmiina Isäinsä suurta mainetta lisäämään. Sä, oot jo kauvan koistasi ollut pois, Mut kussa, missä töissä ja toimiss', et Julkaissut ole, enkä mä kysynyt; Se onpi ollut myös oma tahtoni. Omalle jaloudellehen, huolelleen Mä olen jalon poikani heittänyt, Vaan sentään mulla oikeus yksi on, Mik' äidille on kallihin kaikista, Se että toivoo parhainta lapsestaan. Ja nyt mä kysyn sulta -- tok enpä mä, Mut mykät kuvat nuo minun kauttani -- Mit' olet kokenut, mihin kunniaan On urhoollinen mielesi pyrkinyt?" Se oli ruhtinattaren tervehdys, Hän istui, käski poikansa istumaan. Nyt kului hetki ääneti, hengeti, Ja Dmitrin huulet vastaukseksi ei, Vaan outoiseksi nauruksi liikkuivat, Ja taasen jalo äitinsä virkkoi noin: "Ei julki huoli Dmitrini vastata, Niin kuin nuo kuvat kysyvät, samoin myös Hän vaiti tahtoo heille nyt vastata; No olkoon niin! mun ylpeä riemuni On siinä että vastuuta saamatta Mä itse kyllä huoleton olla voin. -- Kas kuvaa vaimon tuon, jalo poikani, Kas mustan silmänsä tulenleimua, Ja otsan kupua tukan varjossa! Hän juuri äitisi esi-äiti oil, Suvusta ruhtinain, sekä syntynyt Vuorilla Grusian liki tähtiä. Hänellä poika oil. Tämä aikaiseen, Samoin kuin säkin, koistansa läksi pois, Samoin kuin säkin, vuosia viipyi hän, Ja yksin linnassaan eli äitinsä. Niin tuli kerran tuttava hänen luo, Ei nähty kaukaan, kreivitär syntyään Vaan halvempahan sukuhun naituna. Hyvästi kohdeltiin hänet kuitenkin. Puhetta ystävyydessä pantihin, Ja viimein vieras tutkien kysyi noin: "On sulla poika, onko hän viettänyt Ilokses nuoruutensa, ja missä hän Nyt on ja mitä töitä hän toimittaa, Hän onko rauhan teillä vaan sodanko?" Sun esi-äitis vastasi hymyillen: En vuoteen kahteen hänt' ole nähnyt mä, Halunsa syttyi, kotinsa ahdistui, Hän perintönsä otti ja maailmaan Hän läksi kokemaan, mutta kussa nyt Ja kuinka kulkenee -- sit' en tiedä mä. Mut vieras kummeksi sekä virkkoi noin: Nyt pistät pilkkaa taikkapa uneksit: Oi säkö, äiti hellä ja lempeä, Noin saatat heittää ainoan poikasi? Ei totta. -- Noin hän lauseli vieras: vaan Nyt ruhtinatar nous' jaloudessaan, Ja vieraallensa oikasi kätensä, Ja lausui nämät kallihit lausehet: "Huoleton ole, ystävä, äitinsä Juur yhden tietää, muusta ei huoli hän, Hän tietää, että missäkin poikansa Vaeltanee niin on veri isäinsä Kuin kulta-suoni sykkinä syömmessään. Sun esi-äitis aatteli, Dmitri, näin, Ja hänen luontons' olen mä perinnyt." Hän päätti puheensa, mutta Dmitri nyt Hänehen katsoin lauseli ylpeesti: "Täss' olen, äiti, päätäpä itse sä, Iloksesiko lienen vai huolekses; En ulkokultaisuutta mä kärsi: oon Sisältä kuin näyn ulkoa olevan." Mut äidin hellä, tutkiva silmä oil Nyt pojan silmään tarkasti tarttunut, Ja kuviin nyt hän katseli uudestaan Ja yhtä kohden oikasi kätensä Ja lausui: "koska tuo jalo tähdikäs Palautui ensimäisiltä retkiltään, Niin hänen tulleen köyhänä kerrotaan Ja ilman ulkoloistetta niinkuin sä. Isänsä kaatunut oli Pietarin Ja Ruotsin kuninkaan sodan melskeissä, Ja äsken ryöstetyn hovin huoneissa Asusti yksin leskenä äitinsä. Pultaavan tanner tiukkui nyt verestä, Ja voitonriemu räikyi jo, silloin juur Palautui hänen kaivattu poikansa, Vaan yksinään ja vaalea kasvoiltaan. Emonsa, vaikk' oil turvansa pannut hän Hänehen, hänt' ei kaukahan nähnytkään, Ei mitään virkkanunna, mut huolehti, Noin alastonna kun tuli kotihin Hän alastomaan. Päivä jo päättyi yks Ja toinen koitti, silloinpa kuuluupi Iloinen huuto vuorilta, laaksoista: Nyt tsaari, tsaari tuossa on tulossa. Ei linnan haltiatar nyt rohjennut Samoin kuin muinoin onnensa päivinä Rukoilla tsaarin armoa saadakseen Hänt' emäntänä palvella hetken vaan. Arasti piili hän sivu-huoneesen, Ja ikkunasta katsoen tielle päin Hän halasi vaan siunaten silmäillä Venäjän isää, kulkevaa ohitse. Jo joutuu voiton sankari, vaahdessa Hevoset kuohuvat, jyryväisissä Vaunuissa seuraa joukko, se, lähestyy Ja kiiltää; katooko? -- Eipä tottakaan! Se linnan pihaan, Dmitrini, seisahtuu. Suloinen hämmästys, mutta särkevä, Löi linnan haltiattaren sydäntä. Iloisna tok' hän ylhäistä vierastaan Ehätteleepi vastahan ottamaan Ja kiirein joutuu hän heti porstuaan. Kas, tuossa tsaari on jaloudessaan! Kas, minkä äiti nyt näki! Poikaansa Hän näki kuinka tsaari nyt syleili Ja häntä suulle, otsalle suuteli. Tuo poika, Dmitrini, joka halpana Palautui äitinsä tykö, niin kuin sä, Parempi oil hän kuin näkyi olevan; Monissa tappeluissa hän jalosti Oil sotinut, ja urhoollisuutensa, Pultaavan voiton myös oli päättänyt; Hän oli haavoitettuna, rakkahin Hän oli tsaarin mies, oli kenraali." Noin kertoi hän, ja lempeä loisto jo Valaisi hänen ylpeitä kasvojaan, Mut Dmitri, istuin kylmänä, jäykkänä Nyt muuttui oudosti sekä virkkoi noin: "Mun äitini, jo herkeä luomasta Minuhun toivon-autuas silmäsi, Jok' ennustaapi tsaarien armoa Minuhun kätkettyä, sun kalveaan Ja rajuisaan ja riettaasen poikaasi. Iloksesi en tullut; mit' iloksi Sä arvaat, sit' en saanut, en etsinyt, Omaksi iloksein olen tullut vaan, Vaikk' on se maksettava sun murheellas." Hän vaikeni, mut kohta hän lausui taas: "Oi jospa semmoiseks mua synnytit Ett' ois tuo tähtein kirkkaus, jota sä Nyt äsken ihmettelit, mun mieltäin myös Hyvittänyt! Mä oisin ne miekallani, Kuin lapsi, mieltynyt ilokaluihin, Iloisna poimeskellut, ja henkeni Lapsellisessa leikissä heittänyt. Mut toiset tähdet Dmitrilles loistivat; Kaks hurmaavaista tähteä, tuikkavaa, Ne ovat polttaneet hänen sydäntään Ja veren siitä juonehet; rakkaus On toinen, toinen kostoksi mainitaan." Hiin ootti vastausta, mut ääneti Kun ruhtinatar istui, hän virkkoi taas -- Nyt oli äänensä kuni aallon on, Kun myrskyssä se luotoja vastaan lyö Ja särkeytyy ja haikeesti huokailee: -- "Jo lasna olin kamala poikasi, Mun veljeni, hän vaan oli suosittu. Hän valkeudessa valkeni, itse mä Pimenin, mut mä peittelin pimeytein. Kun perintömme saatihin, linnaansa Omahan onnellisna mun veljeni Vaelti, häntä vieraana seuraisin: Nyt loisti munkin onneni, mutta sen Hän multa ryösti, hän, jolla kaikki oil. Se silloin syttyi toinen mun tähteni, Minua kosto houkutti, matkani Se valais surkean monet vuodet, nyt Se loistollaan mun saattoi sun luoksesi. Oi äitini, tuo rehtevä poikanne, Tuo aina suositeltu ja rakkahin, Kanss' orjattaren sukuas lisää hän, Hän halvan orjan tyttären nainut on." Nyt äkin syttyin, sammuen vaaleus Vavahti ruhtinattaren kasvoilla, Kuin ukon nuolen kauhea heijastus, Ja hän nyt huoltaan hilliten virkkoi noin: "Oi Dmitrini, sun kostolles virvoitus Jos on sun veljes onnettomuudesta, Huoleton ole, loppuva onnens' on. Hän joka Venäjätä nyt vallitsee, Hän äidin huolet helposti ymmärtää. Hän rukoukseni kuuleva totta on, Ja sukuamme jaloa varmaankin Sekaannuksesta halvasta suojelee. Huoleton ole, mull' oli poikaa kaks. Nyt vaan on yks, en toista ma kysele; Huoleton ole, onneton poikani, Sua toinen tähtes saatti nyt perille." Noin lausui hän ja viipyvi; kyynele Pidetty puhkesi hänen silmistään, Ja kädestä nyt ottaen poikaansa Rukoilevaisen muodolla lausui taas: "Nyt olet, Dmitri, ainoa poikani, Sä vaikka olet riemuton, kamala, Sinuhun turvautuu jalo sukumme, Et tuskautua saa, etkä hukkua. Siis mulle toinen tähtesi virka nyt, Nimitä rakkautesi, totta ei Lie Venäässä niin kaunista, rikasta Jaloa neittä, joka ei mielellään Emosi poikaa ottaisi miehekseen. On itse tsaaritar sua auttava Ja suojeleva rohkeeta pyyntöäs, Nimitä vaan ken on sinun armaasi." Hän päätti lauseen. Dmitri nyt, kätensä Rukoilevaisen äitinsä kädestä Vetäsi eikä peittänyt lempeään: "Emoni," virkkoi, "ei ole Dmitrisi Sun tuskautuva, eik' ole hukkuva Jos rajun rintansa tykö tuoda voit Sä orjattaren, veljensä toverin." Mut ruhtinatar horjuen nousi nyt, Ja ylpeästi, ääneti verkalleen Hän läksi astumaan jalon, kuuluisan Sukunsa juhlahuoneesta kirkkaasta; Ja palvelija, ylpeän käskystä, Nyt lähestyi ja ääneti laski hän Kuville jälleen purppura-peittehet, Ja yksin Dmitri jäi, pyhät isänsä Ei enää luoneet hänehen silmiään. Seitsemäs laulu. Ja kauvan vaiti oli molemmat. Laskeusi ottomanilleen Potemkin. Käteensä antoi päänsä painua Ja Wolmar äänetönnä ootti vaan. "Kenralmajor Kutusow, kun hän saapuu, Hän kabinettiini on laskettava, Mut kaikki muut, Markow, kasakka Platow Ja Wolmar Paulowitsch, ne saavat oottaa." Noin puhuen Potemkin heittihen Tilalle purppuraisen ottomanin, Ja adjutantti hänen käskyänsä Kumartain kuunteli ja läksi pois. Mut otsaa ruhtinaan nyt pilvi peitti, Tylyltä, väsyneeltä näytti silmät, Ja joskus kätehensä kauniisen Hän otti maljan ruusu-viiniä Ja huulilleen vei vaan sen tuoksua. Lyhyen hetken kuluttua taasen Ovea aukaistihin ja Kutusow Sisähän astui. -- Liikahtamatta Potemkin istui, silmäluomilleen Kätensä nosti, tarkoin vierastaan Vaan katseli, ja hiukan nyykähyttäin Päätänsä puhui noilla lauseilla: "Teit' olen, kenraali, nyt käskenyt, Te tiedätte mintähden. Mielellä Pahalla jalo keisarinnamme Paraatia nyt äsken katseli: Tavaton tyhmyys ruumiin käytöksessä, Kepeempi keksiä kuin kertoa, Sanalla sanoin -- huolimattomuus Ja vallattomuus sorti rivimme: Mit' olen kuristanne aatteleva?" Hän vaikeni, ja vaiti oli myöskin Kenraali nuori, kasvoillensa vaan Nous veri, jok' oil rannat Kagulin Ja Saborin ja Largan punannunna; Sen keksi ruhtinas ja virkkoi taas: "Mun helppoon moitteeseni ette suostu, Ehk' ette ole mitään vikaa nähnyt? No, mitä krenatööri viittasi Hyvälle rivikumppalillensa? Ra'otta tapahtuiko käännökset, Komentajien silmät päällikköhön Oliko siirrettynä, kuka taakseen Katsasteli, ja kenen koukkaluuta Perästään veti seitsemäs rykmentti, Kun oil jo seisahtunut? Paljo ois Vikoja vielä mainittavia. Selittäkääpä nyt, kenraal Kutusow, Tavattomuuden tämän mik' on syy?" Nyt ylpeästi katsoi ruhtinas; Kenraali nuori, päätään nöyrimmästi Kumartain, vastas: "Teidän korkeutenne, Vast' ovat Turkin maalta palanneet Useimmat näistä sotamiehistä, Ja toiset ovat vasta-alkavia Sodassa kaatuneiden sijaan saadut. Viel' ovat nuoret osaamattomat, Ja vanhemmat on sodan, vaivain, marssein Pulassa ehkä unhottanehet Äkseerauksen tarkan monet mutkat." Noin lausui hän, mut istuimeltaan nousi, Nyt kiivastunut ruhtinas ja virkkoi: "Ivan Ilarianowitsch, sä ellös Nimitä noita syitä, syy on siihen Syvempi; itsevallituksen henki Nyt tarttuu kansoihin, ja mistä, se On kotoisin, se kyllä tuttu on. Genevess' syntynehet hullut neuvot Euroopan muita maita ovat pahoin Jo hurmanneet ja myrkkynsä myös tänne Levittänehet. Halautuupi tunto Totella korkeampaa sääntöä, Ja halu vihaisempaa palvella. Puheita kuuluu ihmis-arvosta, Jok' oisi muka muu kuin ihmis-nöyryys Totella esivallan käskyjä. -- Jokainen pyytää olla keskuksena, Jonk' ympärillä kansain onni pyörii. Tunnustakaa, kenraali, ootte nuori -- Vilahti suulla ruhtinaan nyt nauru -- Tunnustakaapa, ettekö, myös tekin, Isoksi, mainioksi itseänne, Arvannut ole joskus, ettekö Te uneksinut kuink' on Venään maa Oleva vallassanne vielä kerran? Mink' arvoinen on pätöinen paraati Ja halpa äkseeraus sille, joka Jaloista voitoista noin uneksii!" Puheensa loppui. Nuori sankari Syvästi koskettuna siihen virkkoi: "Parempi korkeutta, ruhtinain, On mulle maamme eestä taistella, Sen onnen sain, en muuta pyytänyt. Unistain -- olen uneksinut mäkin -- Oil kauniin Venäjälle uhrata Min siltä sain, mun vakaan sydämmeni." Ei puhua hän enää saanut: häntä Kohotetulla sormellansa esti Nyt ruhtinas ja itse lausui noin: "Pitääpi teidän päiväkaudet nyt Äkseeruutella miehiänne, kunnes Vanhoista haihtuu muisto Turkin maan Ja nuoret kaikki temput oppivat. Kutusow, työnne ovat muistettavat, Mut järjestys ja kovuus tarpeen on; Ei soturi saa muuta muistella Kuin mitä hälle pannaan tehtäväksi. Hyvästi jääkää, kenraalini, mua kutsuu Asia tärkeä, mut ikävä Ja ajan rientoin kanssa yhdistetty." Sen lausui hän. Kenraali läksi pois, Ja esihuoneesen Potemkin astui. Ko'ossa oven suussa seisoivat Pelvossa, toivoss' siellä vihaisemmat Ja alhaisemmat upseerit; ja heitä Nyt ylpeästi jalo ruhtinas Lähestyi, seisahtui ja hetken heitä Sanaakaan virkkamatta katsahteli Ja viimein lausui tuimat lausehet: "Te herrat evestit, te neljännestä Ja viidennestä, seitsemännestä Rykmentistä, te muutkin upseerit, Ja Platow, te, Markow, te, kai te kaikki Olette menettäneet miekkanne Nyt tänään. -- Ei, ei huoli vastata, Ei lainkaan puolustella! Keisarinnan Ylhäinen nimipäivä armoa Nyt suopi vaan. -- Ajoissa millisissä elämme? Vertaisenansa päällikkö nyt pitää Halvinta miestä, jok' on tapellut Sodassa joskus hänen rinnallansa, Ja häntä hyväilee ja säästelee, Helposti kohtelee ja vaatiipi Myös helppoutta kohti itseään. Oletteko, Markow, te, ohjesäännön Mukahan vailla yhtä nappia? Ja Platow, kunnian tähti kaulassanne -- Jos enemmin se paljastua saisi. Liianko paljo muista eroisitte? Tavattomuutta voi! Jos pölkyistä Tekisi soturia, totta ne Paremmat aina olisivat noita, Jotk' eivät konsanaan voi totella. Te nauratte? Ei sovi ilkkua. Te Kulnew, riemusilmä, mikä on Ilonne syy? Se ehkä, että äsken Kasakoillanne rahvaan karkoititte Paraadista? Oi maa, oi Venäjä! Oil voimas jänsi vahva järjestys Ja poikais itsekieltämisen into; Ei saa se jänsi koskaan lauhtua. -- Te Wolmar Paulovitsch, te jäätte tänne, Minua seuraatte. Mä sanon vielä: Nyt keisarinnan nimipäivä armon On teille muille antava." Kun sai Sen lausuneeksi, jälleen kabinettiin Potemkin meni, nuori ruhtinas Jälestä astui aivan äänetönnä. Ja kauvan vaiti oli molemmat, Laskeusi ottomanilleen Potemkin, Käteensä antoi päänsä painua, Ja Wolmar äänetönnä ootti vaan. Kun kotvan aikaa noin oil kulunut, Kohensihen Potemkin, tuimasti Terävän kotka-silmänsä hän siirti Nyt Wolmar ruhtinaan ja lausui noin: "Puheita kapinoista olen kuullut, Sodista vasten järjestystä, jolle Perhetten, valtakuntain menestys On perustettuna; on kysymys Sodasta vasten vanhempien valtaa Omassa maassa, Venäjässämme; Tää asia, se liekö teille tuttu?" Ei ääntänynnä nuori ruhtinas, Ja vanha jatkoi: "nuorukainen meidän Suvuista jaloimmista, hurmattu Ajamme myrkkyisistä opeista Jokaisen yhtäarvoisuudesta, Unhotti lapsen velvollisuudet, Sukunsa suuren muistot mainiot, Ja halvan vaimon nai; ei tuommoista Häpeetä ennen ole tapahtunut; Tuon nuorukaisen ehkä tunnette?" Noin lausuin vastausta oottamatta Hän lisäs malttuneella äänellä: "Oil ruhtinas; hän, vanhempainsa toivo, Isänsä kuoltua saa hänen maistaan Isoista toisen periä. Hän maataan Käy katsomaan, ja nuori silmänsä Nyt siellä keksii nuoren orjattaren; Ihanat kasvot, povi puhkea -- Kas, nuohan kaikista on kallihimmat! No hyvä; tuon hän ottaa huvikseen Ja kätkee, mihin? -- sit ei tiedetä, Ja vuotta kaks hän elää hänen kanssaan. No, luultiin hänen viimein kyllästyvän Ilohon tuohon, unehuksiin koko Tuon iloasiankin viimein jäävän, Mut eipä niin; Hän saapuu joka päivä Hoviinsa ruhtinas, jok' ansainnut Oil monet virka-arvot rivissämme, Ja puolison tuo matkassaan, mut kenen? -- Oi häpeet' ääretöntä! -- orjattaren. Ei asia viel ole julkaistava, Sen tutut muutamat vaan tuntevat. Taas kuluu vuosia ja, ruhtinan Jaloa kunniataan kasvattaissa, Hovissaan syntyy seka-sikiöitä. Ei häpeetä voi enää salata, Emolle ruhtinan se ilmestyypi Ja särkee jalon äidin sydäntä. Nyt, Wolmar Paulovitsch, on kuva valmis, Te itse ootte kuvaaja, no onko Asian mukainen tää kuvaus?" Hän viittasi nyt, että vastausta Hän odotti, ja huoletonna jälleen Nojasi päänsä vasten kättänsä. Kehoittamatta Wolmar ruhtinas Vihansa laski vallalle ja lausui: "Mä tunnen ruhtinan, hän periä Sai linnan, linnan kanssa orjattaren, Juur orjattaren, -- orjattarena Hän oli kunnes silmä ruhtinaan Tapasi hänen, vaan ei sitten enää. Ei hänen kasvojensa kauneus eikä Povensa puhkea, mun ruhtinani, Niinkuin te varoatte, vapautta Hankkineet hälle; sydäminensä eestä Hän sydämmeltä sai sen, saipa vielä Suloisen turvan ruhtinattaren Tykönä suurisukuisen. Kun siinä Oil kauniiks hedelmäksi puhjennut Ihana kukoistuksensa, niin hänet Aviovaimoks otti herransa, Jok' on nyt tässä tuomiotaan oottain". Puheensa päättyi. Waltias Potemkin Sanoiksi virkki tyvenenä taas: "Emonne jalon murhe säälittääpi Sydäntä hellän keisarinnamme, Jok' itse äiti on; hän tahtoopi Emonne päästää siitä häpeästä Ett' orjattaren ottaa miniäkseen; Sen hänen viisautensa ylevä On ymmärtänyt, että valtakunta, Niin lavea, kuin Venäjä, on koossa Siteillä pidettävä vahvoilla, Ja että, jos vaan joku niistä pettää, Niin kaatuu ratki koko rakennus. Hän tahtonsa nyt julistaa mun kauttain: Nyt juuri, Wolmar ruhtinas, on teidän Toimenne tarpeellinen Tomskissa; Emonne maatanne sill' aikaa hoitaa Luvalla keisarinnan. Lähdöstänne Jo pidetty on huoli, rattahat Jo ovat valmistetut. Tomskissa Te saatte neuvon toimituksistanne. Hyvästi jääkää!" Veri karkasi Poskilta Wolmarin, hän jähmenneenä Potemkinia hetken silmäili Ja virkkoi: "Teill' on valta, mut Mä olen mies, ei käy mun rukoilla. On joku, joka voisi rukoilla Edestäni ja omast edestänsä Vaan hänt' ei kuulla, hänet hyljätään. Hänettä, ruhtinas, viel' oisi kaksi, Jotk' ehkä saisi rukoella; mutta Isänsä nimeä voi tuskin vielä He mainitakaan. Teiltä, ruhtinas, Nyt viimeksi mä kysyn: viedäänkö Mua elävänä haudattavaksi, Vai saanenko mä vielä maailmassa Mun omiani koskaan kohdata?" Nyt jalomielinen Poteinkin nousi Ja häntä käteen tarttui, virkkoi noin: "Sä Wolmar Paulowitsch, mä hyvin tunsin Isänne, vieressäni seisoi hän Jyryssä tappeluin ja hänen tähden Mä soisin keventää nyt ylpeän Poikansa kovaa onnea. Mä tunnen Tuon vanhan neuvon: tottele ja oota! Sen annan, muut' en voi, jää hyvästi!" Kahdeksas laulu. Koska tuossa epäillen hän viipyy, Itsekiusaajana onnetonna, Liikutuksiltansa häilytetty, Päivä laskeksen ja ilta nousee Maiden yli rusko-siivillänsä. Mitkä oudot muukalaiset äänet, Mitkä raivoovaisten hurjat huudot Kuuluvat, Moskvaa, nyt rannallasi, Linnass' aina ennen tyvenessä Wolmar ruhtinaan? Vai siten hänen Nuori puolisonsa huolineeko Elämän ja lemmen kukoistuksen Aikaa, sydämensä ensimäistä Onnea, nyt hänest' eksynyttä? Ellös tutki! Linnan hallitsevat Muukalaiset Wolgalta, nuo häijyt Orjat, joita sinne lähettänyt On Natalia Feodorowna, nuoren Ruhtinaan ylevän äiti uljas. Karkoitettuna ja turvatonna Oil Nadeschda raukka paennunna Matalahan synnyin-majahansa; Onnen lahjoista hän korjatuksi Saanut oil vaan kaksi poikastansa. Luonto oli kevääks pukeutunut, Hänen povessaan vaan kesti talvi; Nyt hän peittää puitten pimentohon Huolensa juur saman puron luona, Kussa viisitoistavuotisena Muinoin ilomielisnä hän liikkui. Äänetönnä rannan nurmikolla Nyt hän istuu niinkuin unissansa, Toisinaan hän painaa päänsä alas, Otsaa vaaleata alentaapi, Kunnes taasen vallattomani riemuin Huuto sortaa seudun tyyneyttä, Silloin taas hän herääpi ja katsoo Ilmaa kohden sekä kuunteleepi. Kuitenkaan ei sulo silmä huolta Vaan nyt ilmoita, myös pelkoakin. Tuulen liikuntoa lehdikossa Säikähtääpi usein hän ja rastaan Laulun liritystä puistikossa. Kauvaks paeta hän tahtois, mutta Nostattaa, ei henno sylihinsä Nukkunutta pientä Igoria, Nukkunutta kauvaks äitisensä Huolista ja niiden luona toki; Toinen poikasensa ilomielin Perhosia, pyytää rannikolla. Noin hän viipyy; mistä murhe hällä? Tuommoinen on sanoma nyt tullut: "Sä, jok' oppinut oot surujasi Kantamaan valittamatta, muita Lohduttaakses, itse yksin jäämään Lohdutuksetta, oi ruhtinatar, Kallis kaikille kuin taivahainen, Ilonamme et saa enää olla; Hurjat haukat ajaa kyyhkyläistä; Pois nyt ehätä, tääll' onpi Dmitri Puolisosi veikko väijyväinen." Viel' on kerran tahtonut Nadeschda Sanoa jäähyväisensä aivan Äkin kulunehen lapsuutensa Rakkahille muisto-mantereille. -- Päivä painuu, varjot pitkistyvät; Puitten välissä, kas, varjo muita Mustempi nyt liikkuu, lähestyypi; Se on Dmitri. -- Tuli-silmiinsä on Saaliinsa jo tavannut; jo voitto Houkuttaapi, nytpä palkittavat Ovat monen vuoden julmat, kovat Hengen riidat, kurjat houraukset, Levottomat yöt ja synkät päivät. Silmänräpäys vaan, ja ennättänyt Perille hän onpi pyrintönsä. Kuitenkin mik' ihme! kas kuin muuttuu Muotonsa, hän epäilee ja piilee, Kun Nadeschdan kasvot hän nyt näkee. Muoto tuo, oi kuinka yhdenlainen Mutta toisenlainen toki onpi, Kuin se muoto, joka hälle silmään Kerran tarttui lähtemättömäksi; Ihanaa hän etsii orjatarta, Siivoa ja ruusunlaista neittä, Mutta löytää kalvennehen äidin, Jok' on aikasehen vakautunut Elon tosityössä, kirkastunut Nöyryydessä murheen, huolen alla. Katso, kuinka Dmitri epäileepi. Vallat synkeät nyt taistelevat Hänen rinnassaan, ei voi hän päättää Viipyä, ei eteenpäinkään mennä. Koska epäillen hän tuossa viipyy Itsekiusaajana onnetonna, Liikutuksiltansa häilytetty, Päivä laskeksen ja ilta nousee Maiden yli rusko-siivillänsä. Mutta verisuonten kuohuessa Kuulee hän nyt juuri niinkuin kaukaa Hiljaisen ja vienon henki-äänen: "Dmitri, kas, jo luonnon lepo-aika Joutuu; rauhan, unen, unhotuksen Lieto valta varsin valmistuupi. Rauenneella äänellä jo lintu Toveriaan kotihinsa kutsuu, Tuuloselle metsä kuiskuttaapi Nyt jäähyväiset ja taivahalta Iltakaste kukkavuotehelle Laskeksen. Oi, Dmitri, koska rauhaa Maa ja taivas tahtoo, sydämmesi Miksi riehuu ratki rauhatonna?" Noita kuulee hän nyt, niinkuin aaltoin Kuohuessa purjehtija kuulee Jätetyiltä rantamailta vielä Paimen-sarven sulot loppusoinnut, Ja hän huokailee ja maahan siirtää Silmänsä; hän niinkuin häpeäisi, Kunnes taasen herää raivouden Henget; heidän houkutuksiansa Mielessänsä noin hän selittääpi: "Dmitri, pelkuri, sua säikyttääkö Illan hiljaisuus, vai orvon vaimon Kasvot kalvakkaat, sentähden ootko Vuosia sä taistellunna, että Voiton hetkenä sä horjahtaisit? Nouse, valhe sua vaan nyt pilkkaa! Mik' on lepo? Tuiman myrskyilman Helpoitus se vaan on hetkellinen. Tahdotko sä sääliä ja kaikki Unhottaa ja sopia? Oi Dmitri, Taivaassa ja haudassa on rauha, Veljesviha kuohuu maailmassa." -- Mietittyä noin hän katsoo ylös Niinkuin oisi päätös vahvistunut. Sattuman, vai viattomuudenko Hoitajan hän työtä tuossa keksii? Äidin silmi-liinalla nyt pyyhkii, Juuri nyt, tuo valvovainen poika Kasvoilt' uneen nukkunehen veljen Kyyneleen ja hiljaisesti kieltää Äitiänsä enää itkemästä. Kauhistuen kasvojansa kääntää Syrjään veljen vihaaja, ja voiton Hetki taas on karannut, ja hänen Täytyy rohkeuttaan vahvistella. Pois hän hiipii niinkuin vihollisten Valtain pilkkana hän täällä oisi, Tahtoo metsän synkeydessä jonkun Hetken huo'ahtaa, ja saatuansa Voitetuksi sydäminensä kovan Vastustuksen jälleen palautua. Tuskin päässyt oli hän niin kauvaks Ettei enää sohiseva puro, Jolta äsken läks hän, kuulununna Illan hiljaisuudessa, kun taasen Toinen näky oottamaton hälle Ilmestyypi metsän synkeydessä. Kalliolla sammaltunehella Istui ukko vanha, sauva käissä, Niinkuin patsas kalliosta tehty. Näytti niinkuin päättänyt hän oisi Ei vaan päivän matkan, mutta myöskin Elämänsä pitkän vaelluksen; Vaivalla hän kohden tulevaista Nosti silmänsä ja lausui: "Vieras, Veikko, naapuri, sä, jonka silmää Kuolon varjo sokaissut ei ole, Niinkuin minun, sano, näitkö näillä Seuduin vaimoa sä; ruhtinamme Talon suloista ja lempeätä, Oi, vaan onnetonta puolisota? Kauvan etsinyt hänt' olen turhaan, Kulunut on päiväni ja voimain; Jos sä olet hänet nähnyt, saata Hänen luokseen mua kuolevaista, Jonka sydän levotonna tässä Sykähtää nyt viime-kertojansa." Ukko lausui noin, ja Dmitri tuntee Veljen linnan vartian, hän tuntee Wladimirin, hattunsa hän kohta Päähän painaa syvempähän, ettei Häntä tunnettais ja lausuu sitten: "Ukko, onko sunkin tunnollasi Kuorma, joka katkeraksi saattaa Elämän ja kuoleman? Sä etsit Ruhtinasi puolisota; mistä Rikoksesta häntä vastaan tahdot Armoa sä kerjätä nyt hältä?" Vielä viimeisillä voimillansa Nousi ukko äkin nyt ja lausui: "Vieras, lienenkö mä villipedon Haahmoks muuttunut, kun noin sä kysyt? Mut sä vieras olet, hänt' et nähnyt, Etkä tiennyt, että tiiker-pedon Vertainen vaan häntä vastaan voisi Rikkoa. -- Tok' ompi rikkonunna Vanhus myöskin, vaikk' ei vasten häntä. Kummia mä olen nähnyt, kuullut; Ruhtinani puolisonkin nähnyt Linnastansa omast' ajettavan Anopinsa käskystä. Oi vieras! Kahden pienen poikasensa kanssa, Toinen kädess' oikeassa, toinen Vasemmassa, ääneti hän läksi Yltäkyllyydestään, onnestansa Autiohon synninmajahansa. Itkevän ei kenkään häntä nähnyt, Eikä valittavan kuullut; muita Lohduttaaksensa vaan hän nyt elää Niinkuin enkeli, ja hänt' ei koske Kovat onnet oman kohtalonsa. Kuule vielä! Ei hän puolisonsa Äitiäkään rukouksillansa Voinut lähestyä, siellä Dmitri Oil, tuo julma vainooja, jok' ootti Saalistansa. -- Oi mun silmän itki; Huuliltani vuoti rukoukset, Joit' ei ruhtinattareni raukka Itse saanut rukoilla. Mä läksin, Vaivoin vuosien ja huolten vuoksi, Linnaan Wolgan varrella, joss' asui Ylpeä Natalia Feodorowna. Portti oli suljettu, ei sisään Laskettu nyt vanhaa palveljata; Yöt ja päivät ulkona mä olin Taivaan katon alla, saadakseni Ruhtinattaren mä joskus nähdä. Viimein ilmestyi hän; madon lailla Matelin mä tuhkassa tuon jalon Jalkain juureen, armahtamistansa Kerjäten mun rakkaan ruhtinani Puolisolle sekä lapsillensa. Rukouksestani ruoskittihin Mua orja-häijyilla ja viimein Syöksettihin pois. Kun, hyljättynä, Pieksettynä noin, mä entisestä Kodistani läksin, sydämmeeni Vihan tuli kauhea nyt syttyi; Seuduissa, joiss' oli rauha muinoin, Huusin kostoa ja kirousta; Huusin: voi Natalia Feodorowna, Sua voi, jok' omaa lihaas vasten Ylpeästi raivossasi riehut! Olkoon lemmetön ja yksinäinen Elämäsi, älköön lasten lasten Hyväilys sua koskaan ilauttako, Ja kun kuolos, toivottuna, joutuu, Sulkekohon silmäs silloin orjain Kädet palkatut. Mä ruhtinani Veljeäkin muistin, muistin tuota Dmitriä, mi syy on rikoksehen, Ja mä huusin -- Vieras, hämmästyt sä Kuullessasi tätä vihan kieltä: Voi, voi, kirottuna kaksinkerroin Ollos sinä julma Dmitri, jonka Kauhistava kateus sai matkaan Kaiken tämän pahan! Hedelmätön Kukka olkohon se siunauskin Jonka usein lausuin ylitsesi, Kun sä viatonna lasna vielä Sylissäni leikittelit muinoin. Ratki rauhatonna, toivotonna, Koditonna, kalvettuna syömmen Kärmehiltä täytyy sinun rientää Kohtien esinettä, joka sua Pakenee, tai joskus tavattuna Sua kukistaen peräyttääpi! Noin mä huusin. -- Vihannut mä olen Veljeä, tuo viha rikoksena Tuntoani vaivaa, tahdon kuolla Rauhallisna." Hämillänsä seisoi Dmitri ruhtinas, ja ukko jatkoi: "Sä, jok' elon makeutta ehkä Maistanut vaan olet, jospa muuttuu Onnesi, ja huolten taikka vihan Koi sun sydäntäsi kalvaa, silloin Häntä etsi, jota turhaan etsin. Monet myrskyt on hän asettanut, Parantanut monet kivut, monen Raskautetun omantunnon kuormat Keventänyt lohdutuksillansa. Jos mä hänet tavannut vaan oisin, Unhottamaan oisin oppinunna, Oppinunna anteeks antamahan, Rauhallisna nukkua myös saisin." Vanhus vaikeni; ja kotvan aikaa Haudan hiljaisuus nyt siinä kesti. Vihdoin nousi Dmitri, kätehensä Otti käden vanhuksen ja virkkoi: "Mua seuraa, tien mä sulle neuvon. Kun sä tapaat haettavas, hälle Sano terveykset saattajaltas, Lausu: tämän puron rannikolla Näille kukkaisille Dmitrin haukka Kuoli isäntänsä käden kautta, Kun se pyyti ryöstää kyyhkyläistä Hänen veljeltänsä. Koska silloin Dmitrin nimi vaimon hämmästyttää, Virka noin: Oi vaimo, Dmitrin voima On jo murtunut, hän työlähästi Tänne saatti minut, saatti minut Rauhaan, itse ollen rauhatonna." Sanottu; ja joutuen Nadeschdan Rinnalle hän äänetonnä jätti Vanhuksen ja pakeni pois kauvas Niin kuin haahmo kamala ja katos Kohtaloihin tietymättömihin. Yhdeksäs laulu. Autuas se joka taitaa Kaiket kohdat järjestää ja sydämmensä Nerolla vaan tehdä, hoitaa Pienen rauhallisen onnen kukkatarhan. Venään äiti, keisarinna Katarina Oli kerran saapununna Ruhtinattaren Natalia Feodorownan Wolga-virran viereisehen Isoon, komeaan ja valkeahan linnaan, Ynnä siihen yöpynynnä. Oli aamu, kesä-päivä loisti kaunis Maiden ylitse ja virran; Jalo keisarinna kirkastettu seisoi Aukeassa akkunassa, Hänen rinnallaan, mut loitompana, seisoi Ruhtinatar, lähimmässä Suljetussa akkunassa oil Potemkin Ruhtinas, tuo Kriminniemen Kukistaja mainio, ja myös Bestuschew Kreivi, vanha amiraali. Vaiti oltiin, kunnes suuri keisarinna Kättä nostain hellin mielin Lausui: "mikä katse, kaunis, todellinen! Tuossa vaahter-puisto vanha, Tuossa virta viljaisilla rantamaillaan, Kummut, laaksot loitompana! Varmaan asustaapi kansa onnellinen Noissa kartanoissa, jotka Punaisina, valkeina ja sinisinä, Väreissä juur omissamme, Välkkyävät tuolla lehti-puistikossa. Olkoon siitä sulle kiitos, Sä Natalia Feodorowna, äidin lailla Kun sä laupiaasti hoidat Lapsiani Wolga-virran rantamailla!" Linnan jalo haltiatar Hänen kättään suudellen nyt nöyrimmästi Lausui: "armas keisarinna, Helppo huoleni on ollut, viljelijän Huoli vaan, jok' ei tee vaivaa, Aurinko kun ylähältä lakkaamatta Lämmintänsä maille lainaa." Noin hän lausui. Hymyellen hellyydellä Keisarinna viitsi jatkaa: "Usein kiittänyt oon niiden kohtaloa, Jotka vallitsevat pientä Valtakuntaa, aluetta ahtaampata, Jota valpas silmä voipi Kaikin puolin taitavasti tarkastella. Autuas se joka taitaa Kaikki kohdat järjestää ja sydämmensä Nerolla vaan tehdä, hoitaa Pienen rauhallisen onnen kukkatarhan. Te, Potemkin, jonka neuvot Ovat tarkat, neuvokaapa kuinka taitaa Katarina kaikin puolin Tehdä maata Venäjän niin ihanaksi, Viljaiseksi kuin on seutu Täällä Wolgan kaunihilla rantamailla?" Kumartaen nöyrimmästi Jalon päänsä, katsahtaen keisarinnaan Vastas' ruhtinas Potemkin Puoleks toden, puoleks leikin lausehilla: "Yhden vaan mä neuvon tiedän, Neuvon ainoan, se käytetyksi tulkoon: Keisarinnamme, Te kallis Meille kaikille, viel' eläkäätte kauvan." -- Tuolle lausehelle hetken Hymyili nyt keisarinna, mutta kohta Muuttui todeks hellä hymy Ja hän huokaili ja lausui taasen: "Vaimo olen, vaimon voima Vaan on mulla; miehen kunto vaanpa voisi Tätä ääretöntä valtaa Oikeen muodostaa ja Venäjätä nostaa Maineesen ja kunniahan. Suuri Pietari, jos hengelläni voisin Sua haudastasi ostaa! Te Bestuschew, vanha sota-kumppalinsa, Muisto hänen ajoistansa, Kerallani varmaan tekin kuolisitte Edestä noin suuren voiton?" Siihen vanha sankari nyt kyynelsilmin Vastas noilla lausehilla: "Keisarinna, tällä päällä talvisella Henkeä en taida ostaa Ainoaksi hetkiseksi Pietarille, Taitaisinko, tuossa ois hän Edessänne, lausuis: jalo tyttäreni, Sun on valta, mä jo lepään, Pietari ei Venäjätä rakastanut Ole enemmin kuin säkään, Hänen voimansa oil rakkautensa." Keisarinna Katarina Venään emo mainio, hän silmihinsä Sai nyt riemu-kyyneleitä; Lausui noin: "tän' aamun' onnellisna tahdon Muiden onnea mä nähdä. Ruhtinas Potemkin, vaunujamme esiin Tuottakaa, nyt halajan ma Käydä noita kaunihita kartanoita Tuolla kaukaa katsomahan." Mutta tuosta hämmästyen ruhtinatar Ehättihe vastaamahan: "Kallis keisarinna, kapeat on polut Peltoin poikki juoksevaiset, Vaunuilla ei vaaratta voi päästä tuonne Perille tuon pienen kylän. Syy on mun, jos halunne ma arvannunna Oisin, tie ois korjattuna." Keisarinna hymyellen siihen lausui: "Siitä haittaa ei, Natalia! Koska, niinkuin täällä, ihana on luonto Kaikin puolin ympärillä, Astun mielelläni, usein käyskelen mä Matkoja myös pitempiä. Lähtekäämme!" Ruhtinatar polvillensa Lankesi ja rukoeli: "Armas keisarinna, valitkaatte muuta Huvitusta; aamu-usma Kadonnut on tuskin, tuima tuulen henki Terveytenne turmeleepi. Rukoukseeni miljoonat yhdistyvät, Kuule meitä armossasi!" Keisarinna lohduttaen siihen lausui: "Ole huoleton Natalia! Tätä ihanata ilmaa Pietarissa Harvoin mulle ompi suotu. Nouskaa, seurueni, hyvä emäntäni Tien on meille osoittava." Noita lausuin oil hän heti lähtöön valmis, Häntä seuras äänetönnä Ruhtinatar, sekä ruhtinas Potemkin, Myös Bestuschew, vanha kreivi. Päässä kapean ja pitkän tien oil kumpu Peltoin viljaa kasvavien Keskellä, jok' esti matkustajan silmää Asunnoita näkemästä. Keisarinna saapuin kummun kukkulalle Keksi kylän, mutta eipä Majoja, vaan vaattehille maalatuita Majain kuvia hän keksi. Lähtein noita katsomaan hän niiden takaa Löysi nurmi-hökkelejä, Akkunattomia, aivan autioita, Pimeitä kuin petoin luolat. Nure vilahteli hänen huulillansa, Säde silmässänsä, kun hän Vaalenevaan ruhtinattarehen kääntyi, Puhui hälle katkerasti; "Ken on maalannut nää majat, kyllä kauniit Loitommalta silmäellä? Hovini teatterihin hankittava On tuo jalo taideniekka. Mutta, ruhtinatar, kutka asuu näissä Maalatuissa hökkeleissä? Ihmeksien olen riemuitsevaa kansaa Näillä seuduin kaivannunna. Onko täällä kansan tapa paeta, kun Valtiatar lähestyypi?" Noin hän lausui. Ruhtinatar vastaamahan Rupesi, mut keisarinna Käsivartensa Potemkinille antain Läksi paluumatkallensa. Äänetönnä nyt he vaeltivat hetken, Lyhyenpä ainoastaan, Kunnes keisarinna keksein nurmikolla Kukkivaisen kukkapehkon Lausui noin: "Bestuschew, vanha ritarini, Antakaapa kukka mulle!" Ruhtinatar pehkolle nyt äkin rienti, Taitti ruusun kaunihimman, Vanha sankari hän vitkaan häntä seuras, Taitti kukan, minkä sattui. Keisarinna otti lahjat molemmilta, Kiitti molempia myöskin, Antoi ruhtinattarelta saadun kukan Nyt Potemkinille, piti Vaan Bestuschewin ja lausui: "suokaa anteeks Emäntäni, että tuhlaan Lahjojanne, kukkia mä rakastan ja Ystävillein annan niitä Mielelläni, niinkuin heiltä myöskin otan Kaikki, joll' on itsessänsä Arvonsa ja jok' ei ulkopuoltaan peitä Turhuudella, petoksella." Äänetönnä kuljettiin ja linnaan tultiin; Riemuten sen portist' astui Ihmis-joukko juhlavaatteissa, niin oli Ruhtinatar käskenynnä. Rahvaan-parvi täytti molemmat tie-puolet, Kuutuneet ja kalveet haahmot Notkistivat polvensa ja pitkin tietä Hajoittivat kukkasia. Keisarinna katsahteli kaikkialle, Katsoi nuoriin, katsoi vanhoin, Viimein seisahtui hän majestetillisna Rahvaan keskehen ja lausui: "Ruhtinatar, käynnistäni täällä tähden Muiston jättää; puolestani Kysykää te kansalta nyt tässä, jos se Mitään tahtoo, tarvitseepi." Ruhtinatar kuuli käskyn, korkealla Äänellä hän heti lausui: "Lapseni, jos huoleni ei ole teistä Kaikkiin kohtiin ulottunut, Niin on suotu sille, joka esiin astuu, Tahtonsa nyt ilmi antaa!" Mut ei kenkään tullut esiin tahtomahan, Julistamaan puuteitansa. Polvillansa rahvas vaiti ryömi, toinen Toiseen katsoi epäellen. Viimein joukosta nous' ukko miettiväinen, Satavuotinen ja kurja, Paljas kiilti päänsä, vyöhön asti riippui Parta hopeakarvaisena; Ruhtinatarta hän lähestyi ja vastas' Kuolon totta ääni täynnä: "Valtiatar, meit' ei elätä nää kukat, Anna leipää isooville!" Ruhtinatar hämmästyi, mut sanan virkki Silloin suuri keisarinna: "Tämä vanha Pietarimme aikalainen Jää nyt haltuunne, Bestuschew, Te Potemkin, tehkää että täytetähän Äijän pyyntö, niinkuin sääsin." Sanottu; ja taas hän linnan pihaan joutui. Tuolla muista loitompana Seisoi vaimo, kaunis vaikka huolet hänen Kasvojaan oil valkaissunna. Kaksi poikasta hän piti käsissänsä, Molemmat kuin kukat kauniit, Kirkastetun silmän kyyneleissä asui Hiljainen ja nöyrä pyyntö. Liikutettu keisarinna ihmetellen Katsoi rukoilijan puoleen, Seisahtui ja siirti ruhtinattarehen Kysyväisen silmäyksen. Ruhtinatar keksi sen ja helleydellä Lausui tuntemattomalle: "Sanokaa te, vieras, jot' en ennen nähnyt, Kenties jotain tahtonette? Jos on puute kasvonne noin valaissunna, Armias on keisarinna." Tuohon vastasi nyt tuntematon vieras Äänin vienoin, vapisevin: "Ruhtinatar antamaan, en pyytämähän, Olen tullut vaimo raukka: Teidän kauttanne oil orjattarellenne Suotu jotkut onnen vuodet, Mit' on hällä, kaksi poikaa, nyt hän tarjoo Teille vähäks palkinnoksi. Verenne, oi toverini jalo äiti, Armost' ottakaa nyt jälleen! Olen köyhä, turvaton, en hyljättynä Kasvattaa voi ruhtinoita." Noin Nadeschda; siihen lausui ruhtinatar Vihalla, ei salatulla: "Hänen lorujaan äl' usko keisarinna, Häpeästä mua päästä, Häijy pettäjä hän on ja sikiönsä Kielletystä lemmest' ovat." Tyyneydellä keisarinna Katarina Kuuli hänen puhettansa; Virkkoi viimein: "ruhtinatar, ihmetellen Maaluumahtianne keksin: Autioita majoja ja nälkäisiä Haahmoja te kaunistatte, Tätä puhdast', ihanata vaimoa te. Kaikin puolin mustutatte." Sanottu; ja rukoilijaan kääntyi hänen Silmänsä, kuin sulo tähti, Näin hän lausui: "tuota äidin lahjaa Hyljät' ei vois jokahinen. Tahdotteko keisarinnallenne antaa Lahjaks kauniit poikasenne?" Kyyneleihin hukkuivat Nadeschdan silmät, Itku ääntä tukahutti, Käsillänsä pienoisien hartioille Lasketuilla, molempia Lykkäsi hän hiljaa kohden keisarinnaa, Siten hälle vastaellen. Keisarinna, itse äiti, äidin lahjan Otti vastaan hellyydellä, Silittäen poikasien kiharoita Noin hän virkkoi antajalle: "Eipä ota Katarina antimia Vasta-lahjaa antamatta, Tytär kulta, mitä tahdot, sano, että Velkani mä saisin maksaa." Riemu-kyynel kiilti silmässä Nadeschdan, Kalveet kasvot punastuivat, Pannen ristiin kätensä hän polvillensa Siihen lankesi ja lausui: "Jos on rukous, jos on pyyntö mulle suotu, Armollinen Keisarinna, Anna näiden lasten isä jälleen mulle Heidän äiti-raukallensa." Keisarinna suloisesti hymyellen Lausui: "vaadittepa paljon, Ruhtinasta vallan kuulusata kahden Poika-ruhtinahan eestä. Ruhtinattareni, teidän vielä täytyy Lisä-lunastusta maksaa, Teidän täytyy itsenne myös mulle antaa Hellän sydämmenne kanssa." Lausui noin, ja vastausta oottamatta Otti käteen anovaista. Hämmästyi nyt linnan uljas haltiatar, Äänetönnä oil Potemkin, Oil Bestuschew, portilla vaan rahvaan parvi Riemu-huudon hiljaa nosti. Venään äiti keisarinna Katarina Käänsihen nyt aateliinsa Lausuin: "herrat, valmistakaa lähtöäni; Kosk' on seura lisääntynyt, En saa enää vaivata mä emäntääni, Moskowaan jo ikävöin mä." --- Provided by LoyalBooks.com ---