NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA I


Jyväskylässä,
Weilin ja Göös'in kirjapainossa ja kustantamana.
1878.



SISÄLTÖ:

Ensimmäiset markkinat    |
Äiti ja poika            |  kirj. Wilja
Päivä koittaa            |
Kärsivä kukka, kirj. Aug. Blanche
Sovitettu, kirj. Emilie Tegtmeyer
Radan vaihtaja, kirj. Camille Dehas




ENSIMMÄISET MARKKINAT.


Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän
taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.

Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt
verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas,
tavoittaakseen jonkun tien-vieressä kasvavan punaisen-hohtavan
marjan.

Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului
outo rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä, esiin
vahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa
hymyellen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat
tunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon
viimeiset jäähyväis-säteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen
olleet.

-- Elsa, -- lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, -- sinua olen jo
kauvan aikaa etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta ja
tärkeätä asiata.

-- No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, --
mietti Elsa epäillen ja hänen sinisistä silmistään loisti pienoinen
veitikkamaisuus.

-- Aion, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.

Elsan otsa pimentyi.

-- Matin kanssa -- -- -- sanoi hän -- älä sitä te'e Antti -- älä
ainakaan Matin seurassa mene markkinoille.

-- Ja miks'ei?

-- Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.

-- Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyisikään, virkistää se
kumminkin sekä sielua että ruumista.

-- Mistä sen tiedät, kun et vielä koskaan ole markkinoilla käynyt?

-- Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy
markkinoilla.

-- Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja
ruumiin puolesta?

-- Mitä tyhjiä viisastelet!

-- Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä
lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri
samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.

Matti jo kiivastui.

-- Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski -- et tunne etkä
salli mitään viatointa huvitusta. Mutta älä luulekaan, että asia siitä
paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös.
Se on kerrassa sanottu.

Elsa ei mitään virkannut, mutta hänen mielensä oli käynyt
alakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi
visan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi.
Tyyneenä ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen
mökin edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat.

Antti seisahtui.

-- Jää hyvästi, Antti! -- sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen
kättä.

Antinkin sydän jo heltyi.

-- Kuule Elsani, -- puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä
olet välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin
muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa
kulkee markkinoilla, -- noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten
on, jos minäkin sinne joskus menen?

-- Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja
vilpittömänä, kuin sinne menetkin.

-- Ha ha ha! Jo tottakin näet aaveita.

-- Onnellista matkaa!

-- Jumalan haltuun Elsa!

       *       *       *       *       *

Mikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja
armotoin ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja
kansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa,
kaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä
myhäellen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan.
Kolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin
hevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat, ja hevoset kiitävät
eteenpäin. Meteli kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta.

-- Hei liirua leijan laa, Markkina miehiä ollaan vaan, Hei liirua
leijan laa, Oltta, viinaa juoda saan. --

Jo heti kotipihasta lähdettyä, miehet saivat "markkinakuraasia".

Matin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista.
Antti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli
levotoin -- Matin raa'at kokkapuheet häntä inhottivat.

-- Istut siinä kuin pölkky -- moitti Matti, ett'et vielä ole oppinut
markkinailoa tuntemaan.

-- Tämmöinen ilo ei mitään maksa.

-- Eikö maksa?

    Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa,
    Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa.

Eikö sellainen ilo mitään maksa? Kallista vähän tuota pullon suuta,
niin saat parempaa ryhtiä -- -- no ota vaan, äläkä yhtään inkkaa, se on
Koivuniemen Jussin parasta viinaa. -- -- Ell'et nyt hyvällä ota
naukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon. -- -- Kas niin
vaan -- -- hih! -- kallista paremmin, -- no niin. "Tattis mamma, sanoi
Lotan Mikko." Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu.

    Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo,
    Jos kellarist' viinakin puuttuu, niin juo.
    Ota sitt' itselles toinen akka,
    Äläkä sentähden juomasta lakkaa,
    Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa -- ja juo!

-- Älä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää.

-- Kas poika vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne
vörmyntärikseni, sano!

-- Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät.

-- Ell'et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin, hiisi vieköön, ei ole
onni tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais'. Mutta
kas kun sen teen kiusallasikin.

    Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna,
    Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna.

No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo,
seis hevonen! Pidäs ohjista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän
löylyttämään.

-- Oletkos hulluna, Matti?

Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo toisella puolen ja juoksi kädet
suorana ylös sinne, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten kesken.
Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkeillään ruhtoa oikeaan ja
vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit uuhottivat
hetkeksi kiistansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia vastaan. Eräs
pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten takaa katsonut, sieppasi
kiven, jolla lähätti Mattia niin kovasti, että veri turskahti esiin;
eräs toinen tokkasi häntä selkään paksulla seipäällä.

-- "Maltas, kun ma saan selkäni seinää vasten. Manu vainaa" -- änkytti
Matti, mutta kun se ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.

-- Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti
kuitenkin samalla esiin ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen.
Jo oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä
kumminkin siinä toimessaan saada puukon haavan kupeesensa.

-- Ei siitä mies kuole, -- lohdutti Matti, kun taas rauhassa ajoivat
eteenpäin. -- Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavastani.
Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!

-- Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit niistä erillään pysynyt.

-- "Höm, kyllä hän se niin on, on kai, sanoi Toivola akalleen," --
mutta minkäs sille teet, kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua,
mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pulloni, hyvä viinani meni
maahan. "Se on luut uudet," sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.

-- Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!

-- Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin
tästä kaupungista ollaan.

-- Sen mä tiesin.

Pienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä
aamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä
Matin "kuraasi" ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun
syrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtänyt. Matti pani sille
kourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä
silmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja
Antti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli
täällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja
sitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi
lauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä
rakkauden laulua:

    "Pää sinä kultani rakas luonto,
    Sinulle on annettu suloinen muoto,
    Ole sinä aina iloinen,
    Elä sinä kiukussa kiroile.

    Sinusta en koskaan eritä taida
    Muut likat ei mielestän mitä maita,
    Sä olet se kaikista ainova
    Jolle nuoren luontoni lahjoitan.

    Nyt minä lasken käteni kaulaan,
    Sillä minä näin suloisesti laulan,
    Kun en voi muuten selittää,
    Kuin perääsi on niin ikävä."

-- Mitä se "pää" siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi
eräs kuuntelijoista.

-- Tiettinethän tuon -- lausui toinen -- se tarkoittaa, että koko laulu
on päätön.

-- Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on "pää" aina pässin esipuhe --
lausui kolmas -- ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on
oikein aika "pässin pää".

Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat;
mutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa
ja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhäelivät ja peittivät huuliaan
sileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan.

Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja ostivat.
Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane -- mietti hän pätevästi ja
kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty torin varteen.
Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle tulijaisiksi ja
erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin --
sulhaspuvukseen muka -- kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa
älysi hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään
pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin lankun seinää.

Antti meni sinne.

-- Hoi mies -- huusi juutalainen hänelle vastaan -- tule ostamah, se
helppo hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell'
markall', et paremba mistääh sah. --

Antinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis,
mutta -- "jok' on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa" --
arveli hän ja aikoi lähteä eteenpäin.

Juutalainen innostui.

-- Osta veli -- huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen -- osta, mine
anda se sulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah'!

Ennenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään
ja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän
pulskempi tässä asussa, ja totta Elsankin silmissä poika toiselta
näyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja
vanhassa retkaleessa.

-- Mitähän tuo olisi, -- jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais
olla. --

-- No sama se on, maksa pois raha, -- sanoi juutalainen ja kauppa oli
tehty.

Kun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan
nuttunsa pöydältä, mutta -- ihme ja kumma -- se olikin kadonnut.
Turhaan haki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä
ympärillään, -- nuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo
kaupassa muitten kanssa eikä joutunut häntä enään kuulemaankaan. Tässä
ei auttanut muu, kuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia!

Lisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei
Antti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään
katua, näki hän niin sanotun "onnen pyörrän", joka ihmisille ilmoittaa
tulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin
täytyi ostaa. Antille annettiin "onnen lippu", joka lupasi hänelle
paljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää,
muutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen
osakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. "Vähät siitä,"
arveli Antti, "jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja
kaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon
veräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan
liivin taskussa. -- -- -- Hm -- -- -- rikkautta ja kaunis puoliso
-- -- Elsa onkin kauniin tyttö koko maailmassa --"

Likeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin
ääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panorama. Ympäri
huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka
muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti
onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli
kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli
vahinko -- mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla
hintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti
läheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva
oikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään.

-- Täälläkö sinä junkkari oletkin -- kuului samassa tuttu ääni hänen
korvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä. -- Käy mukaan,
minulla on täällä muutamia hyviä toveria.

Antti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan
uutta nuttuansa, ja -- pettivätkö silmänsä vai oliko kaikki noiduttu --
uusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen
kostuttanut, juutalaisen maali oli liunennut ja hänen päällään oli nyt
vanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki.

-- Matti, -- sanoi hän seisahtuen -- katsos velikulta vähä tätä uutta
takkiani! --

-- Hm -- "kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi".

-- Mitä sinä tästä arvelet?

-- Arvelen, että juutalainen sinut petti.

-- Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän
häpeällistä.

-- "Kyllähän se niin on, on kai."

-- Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen?

-- Niin, sitä asiaa sietää harkita.

Antti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään,
mutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan kapakkaan.

       *       *       *       *       *

Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen,
-- hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän?
Pelkällä laattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään
laattialla, makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alastoin.
Ikkunat olivat korkealla permannosta ja -- rautahäkit edessä.

-- Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin
silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta
kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?

-- Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin
olemme joutuneet -- -- -- Matti -- -- -- Matti -- -- -- etkö jo
herää -- -- --

Hän tarttui Matin käteen -- -- -- oi suuri Luoja -- -- -- se oli kylmä!
Matti nosti hänen päätään, laattialla oli verta, -- -- -- veri oli myös
hyytynyt ruumiin huulille ja sieramiin. -- -- Matti oli kuollut, --
kuollut, -- ja missä tilassa!

Tuskan hiki nousi nuorukaisen otsalle, sydäntänsä kovin ahdisteli, hän
puristi käsillään päätänsä. -- "Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin
tähän helvetin esihuoneesen," huokasi hän. Mieleensä juohtui nyt
kapakka. Siellä oli juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin
varkaudesta, huudettiin poliisia, vihellettiin ja -- enempää ei hän
muistanut -- --

-- Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä! --

Toinen pää toisensa perästä kohosi laattiasta ja tylsät silmät
kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä
osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään.
Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin
ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.

Antti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli
lopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä
äkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla,
vielä oli armon aika, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla
ensimmäisen askeltensa jo oli ottanut. Varoittavana ja kauhistavana
esimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat
ja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen
vie.

-- Ja Elsa, -- tuo ihana, puhdas tyttö, -- hän varmaankin hylkää
langenneen nuorukaisen -- -- --

Tuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden sakkoon
langetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin
mielensä halu ja toivo paloi, vaan astui raskailla, epävakaisilla
askelilla kohden kolkkoa kotoansa.

       *       *       *       *       *

Kymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni,
mutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoeli ruis, kauniina ja lähes
tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana
vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli
polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta
juoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti,
tarttui syleillen hänen hameesensa.

-- Äiti, saammeko juosta isää vastaan? -- kysyi vanhin, sievä,
seitsenvuotias Anna.

-- Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.

Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän
astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä, iloinen hymy, sillä hän
jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat
lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki
tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä
jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.

Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: "Isä ota syliin!" Ja isä laski
heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.

Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä
tervehti rakasta miestään.

-- Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy -- sanoi
hän.

-- Tulen, ja sua kiitän Elsani -- vastasi Antti, syleillen vapaalla
käsivarrella vaimoaan -- kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta,
jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi
ylenkatsoin. --

-- Unhota se jo! --

-- Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se
kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä
heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi
siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?

-- On niinkin Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin
yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme? --

-- Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle
ensimmäisen lukukirjan.

Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki
ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.




ÄITI JA POIKA.


Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia.
Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan
imuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen, --
mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä
päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa,
silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat
puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita
vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot
rannalla heille kuiskaelivat.

Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat
korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat
sysi-mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, -- näkönsä oli
uhkaava, peloittava.

Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja
venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta
rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä
tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui
etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä,
ohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana
istui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla,
viimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa.
Kauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän
jälessään. Se saavutti venheen, löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli
toinen -- kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti
venheen ja -- löi sen pirstaksi luotoon.

Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama
aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren
ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella
lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja
suuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.

"Oi taivaan suuri Luoja," huokasi hän ahdistetulla sydämellä, "älä
salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen
kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!"

Ja taivaan ovi aukeni, -- äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan
istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset
silmänsä hymyilivät.

       *       *       *       *       *

Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta
vierinyt ajan hautaan, kun taaskin sama äiti ja sama poika kulkivat
Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä
ja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen
sinertävää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen
taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä
kalvossa.

Hiljaisuuden häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla
ja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin
koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat
muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset
leikkipuheet ja soiton sävelet kaikuivat loitolle ympäri.

Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari
ensimmäisen venheen keskellä. Sulhainen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä
nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan.
Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas,
lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut!

"Mun armaani," kuiskasi nuorukainen, puristaen morsiamensa kättä, "ole
tervetullut sinä, mun sydämeni rakastettu, uuteen kotiisi! Suokoon
sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!"

Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja
ujouden puna kajosti hänen hempeillä poskillaan.

Morsiusparia vastapäätä istui sulhaisen äiti, sama äiti, joka
kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut
rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja
pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja
kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta
silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka
näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan
äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä
sydämessä.

       *       *       *       *       *

Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen
kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet,
eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa
hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään,
vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli
keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon
sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän
päätään ruumis-arkkuun. Kyynelet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä
poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopean-harmaat hiukset arkun
mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen
sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä
ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.

"Oi Jumalani," huokasi surun kalvaama äidin sydän, "miksi katkaisit
hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempaisit minulta poikani
miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit ihmisen
kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne, maallisen elämän
turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala, miksi olet niin
kova ja armahtamatoin!"

Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta.
Kyynel, joka vieri hänen poskellaan, putosi alas ja tapasi hennon
lapsen, joka makeata unta oli nukkunut vaimon sylissä, heräsi sen
kyynelen koskemasta.

Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isää
saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen
viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.

Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi
irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen
osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva
epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli
sijaan.

"Sinäkö sydänkäpyseni," saneli hän hiljaa lapselle, "sinäkö vanhalle
muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat, -- niin
siellä, siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista
vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen
jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen
aion sinua viedä, aion rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan
perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo
isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti.
Kiittämätöin vaivanen mikä olinkin."

Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla
äänellä:

"Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty
olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta
hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä
auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja!"




PÄIVÄ KOITTAA.


I.

Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli
vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti
voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille
vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden
pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma.
Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen
välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi
koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden,
ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas
kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli
alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä,
yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä
suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin
ulos Kallaveteen, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa
salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että
Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa,
joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja
varallisuudesta.

Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö,
Koiviston aaltoelevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan
vähän vanhempi toveriaan, loikueli selällään nurmikolla ja varjosi
käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta.

Tyttö istui hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata
ruiskukista, joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he
näin äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:

-- Kuule Niilo!

-- Hoi?

-- Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.

-- Niinkö luulet, Katri?

-- Siitä olen varma.

-- Vai niin, -- vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin
mukavasti tässä oikoelen enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon
kiehkuraasi?

-- Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti
kukkia.

-- Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni? -- Niilo kavahti
istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli
saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.

-- Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin
kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin
lapset tekevät?

-- Hm -- etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin
haluttaa alla niinkuin olen.

Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti
jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen
päähänsä.

-- Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! -- lausui hän ilosta loistavin
silmin.

-- Kyllä -- Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin
silmiin ja hohtaviin poskiin, -- kyllä on hyvin kaunis -- virkkoi hän
harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkurata
tai jotakin muuta.

Katri katsoi Niiloon.

-- No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? -- kysyi hän
pilkallisella hymyllä.

Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.

-- Maltas -- sanoi hän -- kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut
jäseniäni.

Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut
hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon
pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas
takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan
Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,
Niilo vaan nauroi ja puristi häntä väkevällä käsivarrella rintaansa
vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi
läähättäen ja laski kannettavansa maahan.

-- Vieläkö moitit minua laiskaksi? -- kysyi hän, seisahtuen Katrin
eteen.

Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkannut sanaakaan; peitti vaan
kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän
alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki
väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat
noita armaita sinisilmiä.

-- Katri kulta -- puhui hän -- miksi sinä noin vähästä suutut? Älä
itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne
rantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan.

Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä
tuuma täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla
Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi
hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä
likemmäksi rantaa.

Siellä hän etsiskeli sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja
jätti itselleen huonoimmat. Kyynelet tytön silmissä olivat jo
kuivuneet.

-- Katsos nyt, Katri!

Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti
kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi
syvyyteen.

-- Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! -- huusi Katri
ihastuen.

-- Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti -- kuului äkkiä ääni heidän
takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän
huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.

-- Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny -- lausui Katri.

-- No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!

Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kuu oli
semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta
kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi
kauvas, putosi viimein alas ja -- ploks! vajosi heti syvyyteen.

Katri nauroi.

-- Ethän saanut ainoatakaan voileipää, -- ilkkui hän.

Tuo Yrjöä kovin harmitti.

-- Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen
heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä -- sanoi hän.

-- Saat heittää minun palloani -- lausui Katri ja otti taskustaan
samalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.

Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle
pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja
-- voi onnettomuutta -- putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja
Yrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa
hänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mitta Niilo oli heti juossut
veteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli
pudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri
tyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän,
pudistellen keltaisia kiharoitaan ja näyttäen palloa kädessään, ui
rotevasti rantaan. Riemuhuudolla juoksi Katri häntä vastaan ja otti
herttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta.

Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö
oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta
oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin
vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin
kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun
eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä,
ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa.
Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston
tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa
oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinki oli tovereitaan
kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja
lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven
hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat
sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalliimmat muistot.


II.

Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen
neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia.
Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut
tuttavuudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu
morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina
siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja muotonsa oli käynyt
synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän
mökin tytärtä?

Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle
ilmoittanut, mitä sydämen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä
ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli
luonnoltaan aivan toisenlainen ja kentiesi olikin se juuri siitä
syystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä,
iloinen olentonsa, hänen suloiset, tunnokkaat kasvonsa sekä vilkkaasti
liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat,
ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen.
Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri
liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen
olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan
monta sanaa virkannut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri
silloin nykäisi häntä tukasta, saadakseen "Niiloa oikein valveille",
niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi
kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin heidän
lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan
Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei
Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista
kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä
suurimpain kalain uiskentelevan.

Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä
likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän
hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä
seisoi paljon kansaa pienemmissä tai suuremmissa parveissa, mitkä
hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten
tavan mukaan puetut tumman-sinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa
kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa
käänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä.

Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.

-- Älä siihen vielä nukuttele -- ilkkui Katri -- odota toki siksi, kun
kirkon penkkiin pääset.

-- Katso ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski -- vastasi
Niilo.

Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun
Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.

-- Hei, Niilo -- sanoi hän viimein -- johan nyt kummia kuullaan, kun
sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.

Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui
hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä
katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän
kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri
tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta,
tapasi hän Yrjön tuliset silmäykset, ja vaikka Katri aina kiireesti loi
silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella,
kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi nyt, että Yrjö
häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui,
ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämessään?

Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun
Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä
pikkuinen muistikukkainen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään.
Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui,
pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti
Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä
ei Katti nähnyt.

Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa, Niilo piti
perää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään.
Puheen-aineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita
olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän
jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas
kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän
tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat
Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta
puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat
tottumattomat, alkoi tuntua työläältä -- ja silmäluometkin kävivät niin
kummallisen raskaiksi.

-- Merkillistä, kuinka minua painaa -- sanoi Rauhalan emäntä
haukotellen.

-- Niinpä minuakin -- vastasi Ristolan emäntä sormellaan hieroen
kankeita silmiään, -- eikö vaan lienee ukkonen ilmassa, koska niin
rasittaa. --

Ja hänkin haukotteli pitkään.

Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat
vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin
omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja veden pinta
huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin
airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen.
Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja
kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset
heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.

Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään
ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan.
Mutta vaikka kasvoissa ilmautuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin
selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen
pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen
huulillaan ollut; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat
ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen
rantaan saakka.


III.

Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon
äiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia
sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämensä
koko helleydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja
hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut
kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta
taistella, -- nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut.
Mutta Niilo jäi yksin maailmaan, -- ei toki aivan yksin, sillä tuolta
toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke
valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syys yön synkän taivaan.
Ja vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru
hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, vaan
päinvastoin puhdisti ja jaloutti hänen mieltänsä ja karasti hänen
henkisiä voimiaan. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä
oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä
syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret
ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla
kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä
ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä
vaikuttaa; johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin  maassa
mateleva mato.

Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen
metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen
käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja
viskautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät
hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän
kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli
puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä
tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan
oudossa tienoossa, kunnes viimein saapui korkealle vuorelle, jonka
alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata
välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa
rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni
sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat
kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia
astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja
kaikenlaisia hedelmiä. "Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa,"
arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui
suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista
lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella laattialla. Mielikki
oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmeillä,
käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormet kultasormuksilla ja
hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jalvoissa oli hänellä
siniset sukat ja kengät olivat kiinnitetyt punaisilla pauloilla.

Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei
toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaiset kukoistivat, siellä tuhannet
linnut visertelivät ja kaikki, sekä kukkaiset että linnut, puhuivat
kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän
tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama,
kuin kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se
hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen
orvon-kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän
varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän pääskyn, peipposen
ynnä monta muuta.

-- Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.

-- Suomesta olen -- vastasi Niilo.

Kukkaisten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.

-- Suomesta, -- hän on Suomesta -- pakisivat he toisilleen ja ruusunen
vienolla äänellä jatkoi:

-- Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo
mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja
kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran
heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa, ja vaikka kauneuden
ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen
suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti
muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko
taivaalla. Hänen purppura-huuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen
muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat
silmäykset impeäni seurasivat. "Oi ihana neiti," saneli nuorukainen,
"sinä olet mun sydämeni valloittanut: sano, miten voisin sun rakkautesi
voittaa?" Ja neiti vastasi: "todistakoon elämäsi, että kalliimpana
minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan: palvele
uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on ijäti
oleva sun omasi." Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän ehdon
täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.

Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä
ja viserteli:

"Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä
aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana
ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun
juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa
kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka
pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria,
täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatointa
nuorukaista. 'Kaunis nuorukainen,' puhui hän viettelevällä äänellä
'tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän
nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri
sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämesi
ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.'
Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli
hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämeni vapisi ja minä varoittelin häntä
tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt.
Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen
polkuun ja saneli naiselle: 'En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä
katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on
etsittävänä, jonka nimi on _Suomen onni.' 'Älä hulluttele,
nuorukainen,' puhui nainen, 'jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä
helmeä et kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi
tuskissa ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin,
orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät
verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule
mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaiset heloittavat sillä tiellä,
jolle sua saatan.' Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi
jyrkällä äänellä: 'Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo
valheen huulillasi asuvan.' Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui
kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen
kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväimen kukka. Tämä
impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon
säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui:
'älä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin
jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!' Ja Suomettaren turvissa astui
nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa
viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset
nuolensa eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin
ja sävelsin ilovirren enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä."

Kaikki, sekä kukkaiset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen
ja lauloivat: "Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto
herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten poveisssa!"

       *       *       *       *       *

Kokonainen kukkaissade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi
silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut
taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä
laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:

-- Arvaa, ken sua herätti!

-- Eihän tuo lienee vaikea arvata -- lausui Niilo samalla kun tarttui
kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.

-- Hiljaa mies -- torui Katri -- luuletko minulla olevan aikaa täällä
joutilaana oleskelemaan.

-- Mihinkäs sinulla on kiire?

-- Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että
meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.

-- Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni!

-- Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua
vähitellen rupee ihminen pelkäämään.

-- Katri!

-- Niilo!

-- Tuo oli sinulta leikkiä vaan.

-- Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta älä viivytä
minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!

-- Hyvästi Katri! Kyllä tulen.

Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli
Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsästä.

-- Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru
-- ptru-u--u-ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru --
ptru-u-u-ui.

Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän
väliä kutsumus-huudollaan lehmiä houkutellen. Nämät pian tulivatkin
häntä vasaan, kellokki edellä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa
kantoi kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli
ja taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella
kaikki kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä
hitaasti päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen
hoitajaansa ja sanoi "möö-öh", joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin
"suuri kiitos!"

Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko
pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat kahden
toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään palvelustytön
kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen lämpöisenä, sillä
hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo asettautui sentähden
perään.

Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä
Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei
hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen
tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei
lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta.
Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia
keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoista.
Niiden välistä näkyi ääretöin avaruus, jonka synkeyttä viehkeät tähdet
vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana hopeaa
hohtavassa valossa -- olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen
hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty.

Suloiset tunteet täyttivät sydämen, kun hän tätä suurta ja ylevää
ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan
poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen
puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa
sulholleen tuon luuletellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä
täydelleen tuntenut sen sydämen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän
oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä
on?

Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiuksia silmiltään huivin
alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja --
niin, nyt oli kostontuuma valmis!

-- Kuule Niilo!

-- Kyllä kuulen.

-- En vielä heti aiokaan mennä vihille kanssasi.

-- Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.

-- Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.

-- No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?

-- Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.

-- Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.

-- Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos
kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.

-- Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla -- ole sinä vaan ijäti
yhtä iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.

Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt
vuorostaan olla muka jäykkä.

-- Kyllä on hyvä sanoa "olen" -- vastasi hän -- mutta etkö luule minun
näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun
naimiseen joutuvat. Tokkopa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä
oltava.

-- Niin -- lieneet siinä osaksi oikeassakin; vakuutustani vastaan
puhuisin, jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa
olevalla naisella olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin
naimattomalla, niinkuin hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat
velvollisuudet täytettävänä. Mutta koska Jumala sen kerran niin on
säätänyt, niin luulen myöskin, että hän ne voi hyvin kestää, jos
häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja varmasti luotan siihen, että siunaus
aina tulee olemaan sitä suurempi, kuta raskaampi ja vaikeampi
tehtävämme on ollut.

-- Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä
kumminkaan aina niin ole.

-- Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin
rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän
saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista
hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.

-- Tuota en ymmärrä.

-- Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat
saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä
talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa
ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä
säilyttää mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen,
ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja
tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan untouttaa työn teolla,
vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa
nautintohimo senlainen, ett'ei siitä ikänä omin voimin vapaaksi pääse.
Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja hengelliset
voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle hetkeksikään
lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys, sillä tietysti
hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan edellisen talo yhä
hyötyy ja voimistuu.

-- Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella.
Mutta -- Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt
-- mutta enhän minä siltä aio laiskana istua, vaikka en vielä halua
naimiseen mennä.

-- Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä
sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.

Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja
kasteli Niilon.

-- Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi -- arveli hän itsekseen.

-- Mutta älä paheksi -- sanoi hän, hetken mietittyään -- älä paheksi,
jos sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut
heitän.

-- Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti? -- Nyt oli Niilon ääni
tavallista kiivaampi.

-- Ahaa -- ajatteli Katri -- hyvä juttu! -- Mutta kovaa sanoi hän:

-- Niin, näet, ajattelin vaan -- -- --

-- Mitä ajattelit?

-- Ajattelin vaan -- --, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki
ajatuksensakin ilmoittaa?

-- Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ell'en sinuun?

Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän
oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän
kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua
jälleen katsoi Niiloon, näytti tämän kasvot hänestä niin kummallisen
kalveilta.

-- Niilo, sinulla varmaankin on kylmä -- lausui Katri -- ota minun
sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin
paitse.

-- Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.

-- Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalveat kuin kuolleen.

-- Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda
vähän paremmin, että päästään pois.

-- Kyllä.

Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo
aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin,
ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri
ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja
Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.

-- Kuulitko? -- kysäsi hän äkkiä -- tuolla koivukossa risahti.

-- Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.

Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen
kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti
säikähdyksestä ja kävi kalman vaaleaksi. Mutta Niilo koki häntä
rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessänsä
hän kuitenkin toista ajatteli.


IV.

Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Viuhuen pieksi pohjantuuli puiden
oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita
lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeisiä
kuolintuskia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten
yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä
äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.

Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli
Niiloa, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti
nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa todenperään ollutkaan, estää
heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan
oli sillä tahtonut häntä kiusoitella. Vieläkin Katri hymyili
muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo
levottomaksi. "Kyllä hän minusta sentään pitää," ajatteli hän ja tunsi
itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.

Nyt kuului jalan kopse porstuasta, -- ovi aukeni ja sisään astui --
Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin
yksinään olevan.

-- Hyvää iltaa, Katri! -- sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä
ottaen. -- Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.

Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne
häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden,
odottaen Niiloa tulevaksi.

-- Terveisiä kaupungista! -- lausui taaskin Yrjö -- Tiedätkö, mitä
sinulle sieltä toin tuomisiksi? -- Hän veti samalla taskustaan esiin
mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.

Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon
komeaan huiviin eikä virkannut mitään.

-- Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun -- sanoi Yrjö. -- -- --
Katri -- -- yhden ainoan vaan -- lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla
äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. -- Katri,
rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!

Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia
ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Katri
tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen
mansikkahuulilleen ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suudelmia.

Samassa kamala ääni, aivankuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa
pimeydestä ja kalveat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.

-- Mikä se oli? -- huusi Katri kauhistuen.

-- Se oli vaan tuulen vingahdus nurkissa -- Katri, mitä tyhjää
pelästyt? -- -- Älä katso noin kamalasti Katri -- -- -- Katri, miksi
kalvenet suotta?

Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet
inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.

-- Sinä olet kehno mies, Yrjö -- lausui hän vihaisesti. -- Niilo ei
koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä
tuonoin minulle.

-- Mutta minäpä rakastan sinua, Katri -- rakastan sua hurjasti, sinä
ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä
mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan
talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.

Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja äänensä oli
lähes tukahtua rajuista himoista.

-- Mene pois, kelvotoin -- lausui Katri -- mene ja vie huivisi ja
kaikki, -- en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.

Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja
veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana,
Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.

Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia.
Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt
kotoansa mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä ei häntä oltu nähty, enemmän
kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun
onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin
kuleksia ja viipyä kodosta poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä
makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetöinnä näitä uutisia ja pani
tupakkaa piippuun. Kätensä toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan
huomannut.

Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi
monta viikkoa huonona kuumetaudissa, ja kun hän viimeinkin nousi
vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut
huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin
välinpitämätöin ja toivotoin, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää
voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä --
ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja
elämänriemusta.

Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka
Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta -- Yrjö sai vahvat
liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran
lupaunut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään
kuuluisi takaisin. Hän lupasi -- sillä hän luuli silloin jo makaavansa
rauhassa turpeen alla. "Elämäni lanka katkeaa," ajatteli hän, "kun
viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu." Mutta Yrjö riemuitsi
sydämessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.

Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen,
metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, -- mutta Niilo ei takaisin
tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin
ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä
syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta,
jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämen salaisimmassakaan sopukassa
enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä
omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa
töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt
muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta
iloa ei hän elämästä enää toivonut.

Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjosi kihloja,
joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne
eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka
taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan
hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja -- hyrähti itkuun.
Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi,
nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä
asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja
kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia
seudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti
tuota suloista ja kalveata morsianta, ja päätti hänen varmaankin
noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämen.


V.

Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta
Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti
ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella
korskeudella ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani
satamarkkaiset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa
seisovan kapakan ääressä sillä hän itse sisällä löi korttia ja joi
vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo
kahdeksan vuoden sisään oli tyyten häivittänyt suuren rikkautensa.
Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja
rukoili, -- mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa
sisällistä taloutta, mutta mahdotointa oli hänen torjua köyhyyttä, kun
miehensä vaan hävitti, sen kun ennätti.

Oli myöhäinen ilta Heinäkunn loppupuolella. Likeiseen kestikievariin
oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies
tumman sinisillä silmillä, ruskealla parralla ja päivettyneillä
kasvoilla. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta, ja isäntä,
joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi,
kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei
talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa
heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän
jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui
sikeään uneen.

Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa,
hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli
kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä,
kiiruhti hän nopeilla askeleilla takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan
lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja
viskasivat hänen hervottomana laattiaan. Vavisten käänsi rosvo kalveat
kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla
kumpaisenkin huulilta.

-- Yrjö!

-- Niilo!

Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut
hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän
siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan
käsiinsä.

-- Onnetoin, näinkö sinut jälleen tapaan? -- puhkesi viimein Niilo
puhumaan.

Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.

-- Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?

Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.
Hän katsoi epäillen Niiloon.

-- Mitä kysyt -- sanoi hän -- mene häntä katsomaan, viimeistä yötä
viettää hän Koivistossa.

-- Mitä tarkoitat?

-- Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat
myydyt, ja huomenna myydään talomme.

-- Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi
tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä
lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti
mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa
ymmärtämättömyydessä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.

-- Haa -- sinä konna! -- mutisi Yrjö -- tulitko tänne Katria
lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten
käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mut' Jumal' auta -- sitä
ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa -- -- --

Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitti puukkoa vyöltään. Mutta
Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi
maahan.

-- Kelvotoin, mikä oletkin -- lausui hän -- Vaimosi luo todella
lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani.

Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi
Koivistoon. Kuinka hyvin hän tunsi tämän tien! Joka puu, joka kivi ja
kanto oli juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaiset tien ohessa
kallistivat päätään ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli
kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset
rappiolla, -- joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä
pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme
lasta makasi laattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella,
jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän
kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä
jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.

-- Niilo! -- kuiskasivat hänen värisevät huulensa, -- Niilo, mun
Niiloni! -- riemuitsi hänen sydämensä, ja pitkästä unesta heräsivät
valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämen kuihtuneet kukkaiset saivat
kauan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen.
Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki
kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan
tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja
rajuinen riemu täytti hänen sydämensä.

Ja Niilo?

Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen
nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä
viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo
antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun
seisomaan. Tämä katse sanoi: "sinä, kurja, olet hänen noin onnettomaksi
tehnyt!"

Niilo läheni polvillaan olevata vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja
puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.

-- Katri, mun armas ystäväni -- lausui hän -- sydämeni on pakahtua,
nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko
minun apuani? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi eron kunnottomasta
miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse
kurjuutta nähdä.

Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan,
juohdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt
eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki
hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetöinnä kesti hän
siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot
voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta Hän,
joka sydämet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, Hän sen näki ja
kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui,
ahdistus hälventyi ja -- voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin
kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkailla silmillä
hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä,
joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana.
Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.

-- En hylkää puolisotani, Niilo -- kuului päätös hänen huuliltaan. --
Mitä Jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.

Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen
ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.

-- Jumala siunatkoon sinua, Katri -- nyyhkytti hän -- ei taivaan enkeli
voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun
tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt
lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä
hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua
hylkää?

-- En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta
lupaat.

-- Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni
täyttämiseen!

-- Amen! kuiskasi Katri.

Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen
silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli
rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa,
aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.

-- Päivä koittaa! -- lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan
sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi
ikkunan, josta raitis aamu-ilma virtasi sisään.

Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan
maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn,
raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin
herätesään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät
ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli
korkeudessa riemuisen aamuvirren.

Katrin silmissä välkkyi kyynel, -- ei enään murheen eikä huolien
tuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden.

       *       *       *       *       *

Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se
Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin,
jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen
takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä
lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin
kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei
väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo.
Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen,
jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän
taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä
syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja
Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä;
mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin,
niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi
ilmautuu.




KÄRSIVÄ KUKKA.

Kirjoittanut

Aug. Blanche


Suomennos.


"Niiden kukkain, joita tahdotaan jalostuttaa, tulee kärsiä", sanoo
puutarhan hoitaja, ja hän on oikeassa. Ylenmääräinen päivän paiste ja
veden saanti eivät ole niille hyväksi, sillä siten ne äkkipikaan
kasvavat, tulevat varreltansa ponnettomiksi ja heikoiksi ja kukkansa
ovat hyvinki yksinkertaiset ja mitättömät. Niiden tulee kärsiä sekä
nälkää että janoa, ja ravintoa niille tulee suoda ainoastaan sen
verran, että töintuskin pysyvät elossa. Puutarhurin veitsen tulee
lakkaamatta haavoittaa ja katkoa niitä. Herkeämätön sekä sisällinen
että ulkonainen vaiva on siis niille tärkeänä elämisen ehtona, -- ja
elämä se kuitenki on jokaiselle rakas. Mitä tulee tuon kukka poloisen
tehdä? Hänen tulee koota kaiken sisällisen voimansa, myöskin sen, josta
hän ei mitään tiedä, voidaksensa valtavasti vastustaa kamalaa
kohtaloansa ja viimein hän onnistuu, hän voittaa. Tällaisella voiman
kokoomisella, tällaisella ponnistuksella kehittyy hänessä kauneus,
josta hän ei itsekään voinut uneksia. Hänen kukkansa tulevat
moninkertaisiksi ja värinsä kohta vetää vertoja päivän loistolle. Siten
hän jalostutetaan.

Miten tämä kukassa toteutuu, siten myöskin ihmisessä. Mitä kaunista,
jaloa ja suurta on, tulee esiin ainoastaan taistelun kautta. Sitä
varten täytyy käydä puutteen koulua. Sitä varten täytyy tehdä työtä
otsansa hiessä. Hupaista ei ole sen koulun käyminen, eikä myöskään niin
kovilla kouluistuimilla istuminen. Mutta useimmille, jotka sen ovat
läpikäyneet, on se ollut hyväksi. He ovat jalostuneet, ovat tulleet
onnellisiksi, ja parempi on tietysti _tuleva_ kuin _mennyt_ onnellisuus
ja _oleva_ onnettomuus.

Mutta, sanonet ehkä, suurin osa ihmissukukuntaa on käynyt juuri
puutteen koulua. Edustaako se siis mitä kaunista ja jaloa on? Se
ainakin edustaa taivaallista kärsivällisyyttä, ja tätä hyvettä vailla
mikä olisikaan ihmissukukunta, mikä maailma.

Klaran koulussa oli minun kouluaikanani eräs opettaja, nimeltä Biljer,
rakkain ja suopein ihminen minkä minä muistan. Hän yhdellä sanalla sai
kymmenen kertaa enemmän aikaan kuin rehtori Tryfén pisimmällä
kepillänsä. Kun olimme varsin vallattomat tahi laiskat, sanoi hän
tavallisesti:

"Tänään ette ole nähneet kärsivää kukkaa."

Kuka sitte tuo kärsivä kukka oli? Se oli pieni tyttö, joka kävi
seurakunnan köyhäin koulua, mutta jolla ennen opetuksen alottamista
oli tapana istua eräällä hautakivellä kirkon etelä puolella ja lukea
läksyänsä, silmät aina kirjaan kiinnitettyinä. Tyttöä ja kirjaa oli
yhtä pahasti pidelty. Kirja oli hyvin kulunut, miltei kaikki lehdet
olivat irtonaiset, ja lukia oli varsin hento ja heikko. Kasvonsa olivat
miltei sinisen kalpeat, ja hän kulki avojaloin kaiken kesää, ja Jumala
tiesi, josko ei hän talvellaki tehnyt samoin. Hän näytti paljon
kärsineen, eikä varmaan lukemisensakaan häntä virkistyttänyt. Ei hän
milloinkaan ottanut vastaan, kun hänelle tarjosimme jonkun leipäpalan
tahi jotain muuta. Olikohan häntä siitä joku kieltänyt? Tahi
itsestäänkö hän tarjoomisemme epäsi? Me sanoimme häntä kärsiväksi
kukaksi. Sentähden kun maisteri Biljer puhui siitä, tiesimme me, että
hän sillä tarkoitti hiljaista, ahkeraa, nälistynyttä, avojalkaista
tyttöä hautakummulla. Silloin myöskin tiesimme, mistä hän tahtoi meitä
muistuttaa, meitä, jotka olimme vallattomat ja laiskat, ehkä olimme
ravitut ja meillä oli kengät jalassa.

Vuoden kuluttua katosi kärsivä kukka hautuumaalta. Hän ei enää käynyt
koulua. Kumminki hän usein tuli meitä vastaan kadulla. Hän horjui
raskaiden kannettaviensa alla. Toisinaan kantoi hän, lapsi itse, toista
vähän pienempää hennolla käsivarrellansa, ja useasti näimme hänen
kylmässä talvi-ilmassa huuhtovan vaatteita virran rannalla. Hän oli
palveluksessa, näki vaivaa muiden hyväksi, oli lasten hoitajana ja
toimitti paljon muuta, mikä kuuluu orjan työalaan, ja tämän ala on
lavein kaikista.

Aina sama kärsivä katse, mutta myöskin sama pieni ylpeys. Muistan erään
tilaisuuden, jolloin löysimme hänen samalla hautakivellä, tuuditellen
pientä tyttöä polvellaan. Tyttönen oli komeasti puettu, sillä hän oli
herrassäätyä. Eräs meistä tarjosi vanhalle tuttavallemme muutamia
sokerimakeisia, jotka hän tällä kertaa kiitollisuudella ottikin vastaan.
Mutta hän ei niitä itse maistanut, vaan antoi ne lapselle.

"Etkö siis milloinkaan tahdo jotain itsellesi?" kysyi antaja.

"En minä mitään tarvitse," vastasi hän.

Mutta herraslapsi, ruusuposki, hieno pitsi-myssy päässä, hän
tarjoamaamme tarvitsi. Tytön sanat kuultuamme, silmämme himmentyivät.
Ne syvästi meitä liikuttivat. Näin oli hänen kuvansa niin painunut
mieliimme, että monen vuoden kuluttua, jolla ajalla _hän_ miten myöskin
me luonnollisesti olimme paljon muuttuneet, me kumminki heti hänen
tunsimme. Hän oli silloin naimisessa erään köyhän suutarin kanssa. Jo
oli kymmenen vuotta kulunut siitä, kun hän häitänsä vietti. Nyt häntä
elatuksen murheet monasti rasittivat, sillä suuri oli hoidettavansa
perhe. Mutta hänen kotinsa oli kuitenki todellisen perheenäidin hengen
pyhittämä temppeli. Hän ei enää ollut tuo kärsivä kukka. Kehittyminen
oli päätetty, eikä sen ehtoja siten enää tarvittu. Hän oli iloinen,
viehättävä ja ihana, ehkei kukaan olisi voinut sanoa häntä kauniiksi.
Nyt olivat hänen kukkansa muotonsa suhteen mitä moni-kertaisemmat ja
värinsä suhteen mitä loistavimmat, ja millaiset kukat, sellaiset
myöskin hedelmät. Hän kasvatti lapsensa hyviksi ja rehellisiksi
ihmisiksi, hän tiesi oikean kasvatustavan. Kirja, josta hän itse tiedon
oli saanut, oli oma elämänsä, oma lapsuutensa.

En tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos hän on kuollut, niin varmaan
kuoleman enkeli tapasi hänet hymyilevänä, onnellisena ja tyytyväisenä,
-- tyytyväisenä kuolemassa miten elämässäki.

Pitempi ei ole kertomus kärsivästä kukasta.




SOVITETTU.

Kirjoittanut

Emilie Tegtmeyer


Mukaelemalla suomentanut Wilja.


I.

Sydänkesän helle paahtoi niittyjä ja vainioita. Ikäänkuin nääntyneinä
kallistuivat kukkaiset ja ruohot alas maata kohden. Metsästä tuoksui
suloinen tuoksu, mutta yksinäisyydessä ei muuta ääntä kuulunut kuin
toisesta mesirikkaasta kuvusta toiseen lentävien mettiäisten surina,
tai sirkkojen hiljainen laulu tienvierustan puoleksi kuivettuneessa
ruohostossa.

Maantien varrella olevan aidan takana käveli eräs nuori vaimo, jonka
hoikka ja heiveräinen vartalo osoitti heikkoa terveyttä, ja jonka
astunnnassa oli jotakin väsynyttä, mikä huonosti soveltui hänen
nuorekkaisiin, melkein lapsellisiin kasvoihinsa. Uneilevalla
silmäyksellä katsoi hän aidan yli maantielle, mutta ikäänkuin hätäytyen
käänsi hän jälleen silmänsä sieltä pois ja loi ne alas maahan. Silloin
huomasi hän aidan vieressä kauniin ruusupensaston; hän läheni sitä,
kumartui alas ja taittoi yhden ruusun. Kun hän jälleen nosti silmänsä
ylös, jäykistyivät ja vaalenivat hänen hienot kasvonsa. Pölyisellä
maantiellä oli hän oivaltanut kookkaan vanhanpuoleisen naisen, joka,
kantaen kahta valkoisella vaatteella peitettyä pakkaista käsissään,
pitkillä, rivakkailla askeleilla häntä läheni. Nuori vaimo vilkaisi
taakseen, nähtävästi hän aikoi paeta samaa tietä, kuin oli tullutkin;
mutta samassa hän jo kuitenkin otti muutamia askeleita eteenpäin, juuri
kuin olisi joku vastustamatoin voima vetänyt häntä vastaantulevata
kohden. Tämä riennätti askeleitaan ja viittasi hänelle. Vaimo näytti
unhottavan epäilyksensä ja läheni aitaa, jonka toisella puolella oleva
vaimo jo oli laskenut vakkansa maahan, ja sinirautuisen esiliinansa
kulmalla nyt pyyhki hikeä otsaltansa.

"Sepä oli hyvä asia, Anna Heikkinen," puhui hän, yhä kasvojaan
pyyhkien, "että juuri tänään teitä täällä tapaan. Olisi tottakin ollut
vahinko, ell'en olisi saanut teille lausua niitä terveisiä, joita
poikani Petter toi Suorsakylästä mukanaan." Nuoren vaimon kasvoista
poistui väsynyt, välinpitämätöin katse ja antoi sijaa vilkkaammalle
näölle.

"Kävikö poikanne siellä, Leena, ja milloin?"

"Toissapäivänä, sunnuntaina, hän siellä oli. Silloin, näetten,
pidettiin tanssit myllärin luona, eikä poikani niitä mielellään
laiminlyö."

Anna ei siihen mitään vastannut. Tietämättänsä hän vaan vei sydämelleen
kätensä, jossa hän vielä ruusua piti. "Kuuliko Petter mitään minun
omaisistani?" kysyi hän sitten hiljaisella, vakavalla äänellä.

"Tottahan nyt," kuului vastaus. "Hän kävi itse Peltolassa. He olivat
kaikki raittiina ja voivat hyvin, yksin Katrikin. Mutta," vaimo
kumartui lähemmäksi aidan yli, samalla kuin viekas silmänisku teki
hänen ruman muotonsa vieläkin inhottavammaksi, "minulla on teille
jotakin erinomaisempaa kerrottavana. Tommi on siellä!"

Anna kavahti, ikäänkuin olisi odottamatoin isku häntä tavannut ja
kasvonsa kävivät tulipunaisiksi. "Tommi," sanoi hän sortuneella
äänellä, "Tommi" -- -- -- ja rivakkaasti kääntyen, heitti hän aran,
hätäisen katseen siihen suuntaan, josta tuuheiden koivupuitten välistä
komean kartanon katto näkyi.

Leipuri-Leena, joksi vaimoa paikkakunnalla yleisesti sanottiin siitä
syystä, että hän likeisestä, pienestä kaupungista kuletti vehnäsiä
maalaisille, tarkasti hetken aikaa sanojensa vaikutusta, ennenkuin
ryhtyi vastaamaan noiden jäykästi katsovien silmien äänettömään,
tuskalliseen kysymykseen. "Vanhukset, näette," pitkitti hän, "eivät
enää tule hänettä toimeen, ja sentähden jää Tommi nyt kotiin. Petter
myöskin sanoo, ett'ei koko talouden hoidosta ole mihinkään ilman
Tommitta. Ja kauniiksi on hän tullut! Hän on antanut kasvaa suuren
mustan parran, jolla hän on aivan kreivin näköinen ja -- -- -- vähän
hurjaksi on hän käynyt. Hän on tanssinut kaiken yötä niinkuin raivokas
ja ottaa myöskin tilaisuudessa vähän liiemmäksi väkeviä, mutta
Petterille hän on sanonut sitä tekevänsä ainoastaan surusta, ja hän
käski sanomaan teille terveisiä, Anna!"

Tämä oli puhetta kuunnellessa painanut päänsä alas ja hänen kasvoistaan
oli taaskin joka veripisara kadonnut. Nyt hän kavahti ylös. Hänen
vaaleat huulensa jo aukenivat vastaukseen, mutta --

"Anna, Anna!" kuului voimakas ja raikas miehen ääni huutavan vähäisen
loitompaa, ja nuori vaimo säikähti niin, että hänen polvensa vapisivat.
Hätäisesti, tuskin tietäen, mitä hän teki, painoi hän jotain vanhemman
vaimon käteen, viittasi häntä pakenemaan ja kääntyi itse rivakkaasti
astumaan asumusta kohden.

Leipuri-Leena katsoi ihmetelleen hänen jälkeensä ja sitten omaan
ruskeaan ja karkeaan käteensä, jossa hänellä nyt oli suuri raha ynnä
kaunis ruusunkukkainen, jonka hän tätä ennen oli huomannut pakenevan
kädessä. Mitä oli hän tarkoittanut tällä lahjalla? Eikö hän
hämmästyksessään ollenkaan tietänyt, mitä hän teki taikka -- -- --
ilkeä hymy näkyi Leipuri-Leenan päivettyneissä kasvoissa; hän laski
varovasti kukkaisen vakkaseen liinavaatteen alle ja alkoi kiiruusti
astua eteenpäin.

Sillä välin oli Anna pakenevilla askeleilla rientänyt siihen suuntaan,
josta samaa kutsumushuutoa jo uudistettiin. Kääntyessään muutamien
pensaiden taakse, tapasi hän erään miehen, joka, kantaen noin
kaksi-vuotista lasta käsivarrellaan, tuli asumuksen edessä olevan
ruohoisen kentän yli. Mies oli pituudeltaan keskinkertainen ja
varreltaan vankka. Muotonsa ei ollut vähääkään kaunis eikä hän liioin
nuoreltakaan näyttänyt. Muutamat hienot kurtut otsassa ja poskissa ynnä
juonteet suun ympärillä osoittivat, että hän mahtoi olla likempänä
neljää kuin kolmeakymmentä. Mutta hänen näössään oli jotakin reipasta
vilpitöintä, ja hänen olennossaan jonkunlainen tyyne vakavuus
jonkatähden häneen heti ensi katsannossa mieltyi, ellei mitään
ennakkoluuloa hänestä ollut.

"Siinäkö sinä viimeinkin olet, Anna!" lausui hän nuorelle vaimolleen,
joka häntä nähdessään säpsähti ja hiljensi käyntiään. "Minä olen sinua
jokapaikasta hakenut. Joku onnettomuus olisi helposti voinut tapahtua,
sillä Kati leikki aivan yksinään joen rannalla."

Anna, joka tuskin vielä oli tointunut edellisestä hämmästyksestään,
tunsi itsensä loukatuksi miehensä sanojen ja etenkin hänen katsantonsa
ja äänensä nuhteesta. Peittääkseen kiusallista hätäytymistään tekeytyi
hän uhkamieliseksi ja vastasi jäykästi: "Olisit huutanut Liisaa, ja
nuhdellut häntä, jonka huostaan olin lapsen jättänyt."

Miehensä katsoi häneen pitkään. Hän oli tottunut näkemään vaimoaan
välinpitämättömänä ja haluttomana, mutta äreänä ei hän vielä koskaan
häntä nähnyt. "Sinä tiedät, Anna, kuinka huolimatoin se tyttö on, ja
sentähden on minun kääntyminen äitiin, kun kysymys on lapseni edusta ja
turvallisuudesta."

Vaimolla oli jotakin tekemistä hameensa kanssa, jonkatähden hän ei
voinut mieheensä katsoa. Kokien päästä hänen ohitsensa, intti hän
hiljaa: "Kuinka minä voisin kaikkialla olla?"

Miehensä sulki häneltä tien. "Mutta missä sitten olit oikeastaan?"
kysyi hän, "koska sinulla ei ollut aikaa lastasi ajatella?"

"Täällä pellolla, niinkuin näet."

"Tähän aikaan, aivan yksin?"

Anna vältti yhä miehensä silmäyksiä, ja oli liian vähän oppinut
teeskentelemään, voidakseen näyttäytyä levolliselta hänen tätä
kysyessään. "Anna," huudahti Heikkinen äkkiä ja hänen miehiset kasvonsa
vävähtivät surusta, sillä asia oli hänelle nyt selvä. "Sinä et ole
yksinäsi ollut. Tänään on tiistai, oletko taaskin puhellut aidan luona
Leipuri-Leenan kanssa?"

Vaimo nosti hienon, valko-tukkaisen päänsä ja silmäinsä säteet
kohtasivat nyt suoraan hänen miestään, mutta niiden luonnissa asui
kylmyyttä ja miltei vihaa. "Ja josko niin olisin tehnytkin, mikä
onnettomuus siinä sitten oli? Et toki voine minua kieltää paria sanaa
vaihettamasta hänen tai jonkun muun kanssa, jonka satunnaisesti tuolla
tien varrella tapaan."

"Satunnaisesti?" Hän katsoi kiinteästi ja surullisesti liikutetulla
mielellä vaimoonsa, joka punastuen taaskin loi silmänsä alas. "Anna,"
pitkitti hän, hyväellen ja vyyhdyttäen lasta, joka alkoi käydä
levottomaksi hänen sylissään. "Sinä tiedät ja olenhan sen monasti
sanonut, minkätähden kerrassaan olen kieltänyt Leipuri-Leenaa käymästä
talossani. Hän on inhottavin kielitteliä koko paikkakunnalla, vie
valhejuttuja talosta toiseen, ja on jo paljon pahaa sillä tavoin
matkaansaanut. Sinä tiedät sen, etkä kuitenkaan usko etkä luota minuun
sen verran että pitäisit kieltoani arvossa."

Nuoren vaimon sydämessä taisteli niskoittelemisen halu ja vakuutus
väärässä olemisesta, mutta kun hän ennen kaikkea tahtoi päästä tuosta
kiusaavasta haastelusta, turvautui hän edelliseen. "Varmaan sen
tekisinkin, Yrjö," vastasi hän sentähden nurpeasti, "ellei tämä kielto
olisi sinulta vaan pelkkiä juonia. Ei kukaan ole voinut näyttää toteen,
että Leena on valhejuttuja kertonut", ja samalla, käyttäen tilaisuutta
hyväkseen, kun isä koki rauhoittaa itkevää lasta, puikahti hän heidän
ohitsensa ja pakeni huoneesen.

Kauan katsoi Heikkinen hänen jälkeensä, ja synkkä ja yhä synkempi varjo
pimensi hänen otsaansa.

"Ei hän siitäkään mitään välitä että lapsi on vaarassa ollut," lausui
hän hiljaa ja huolestuneena itsekseen. Hellästi puristi hän pikku Katia
rintaansa vasten ja käveli hiljaa koivujen varjostamaa polkua pitkin
peltoa kohden, jossa kullankarvainen ruis kauniina ja tuleentuneena
aaltoeli, leikkaajan sirppiä odotellen.

Tästä päivästä lukien voi Yrjö Heikkinen huomata vaimonsa olennossa
nähtävän muutoksen. Tosin ei hän tähänkään saakka ollut osoittanut
miehelleen hellempää rakkautta eikä näyttänyt vähääkään ymmärtävän sitä
intoisata lemmen halajamista, josta tämän rehelliset, siniset silmät
puhuivat, mutta hän oli kuitenkin sietänyt ja melkein ystävällisesti
vastaanottanut kaiken hellän huolenpidon. Nyt oli toisin. Ilmeisesti
hän karttoi miestään, ja vältti katsoa häntä silmiin, ja samassa
suhteessa hänen olentonsa kävi yhä vastahakoisemmaksi, kasvonsa
kelmeämmäksi ja astuntansa väsyneemmäksi. Yrjön sydämessä alkoi hento
toivon taimi vähitellen lakastua, ja yhä tuskallisemmaksi kävi hetki
hetkeltä kysymys, mitä oikeastaan oli tekeminen sen hilpeän ja heikon
olennon eteen, joka niin auttamattomasti näytti kuihtuvan hänen
kainalossaan.

"Ettekö sitä huomaa, veli Heikkinen?" sanoi eräänä päivänä muuan
ystävällinen naapuri, "ettekö huomaa, että teidän vaimoanne vaivaa
koti-ikävä? Eikä teidän sitä ole ollenkaan ihmetteleminen. Noin
nuorelle naiselle mahtaa tuntua hyvinkin oudolta, kun äkkiä tulee
muutetuksi niin suuresta kylästä kuin se, jossa hänen isänsä talo oli,
tänne yksinäisyyteen, -- -- sillä, älkää paheksuko, kyllähän teillä
kaunis asunto on, mutta hyvin se on erillään muista."

"Mutta hän saattaisi milloin hyvänsä mennä hevoisella naapureitaan
tervehtämään," vastasi Heikkinen ihmeissään.

"Kyllähän se niinkin on, mutta ei se kuitenkaan vastaa monilukuista
koto-perhettä ja tuttavien ahkerata luona-käyntiä. Uskokaa vaan minua,
vaimoanne vaivaa koti-ikävä," väitti naapuri, aavistamatta sitä huolien
helpoitusta, jonka hänen sanansa toisessa vaikuttivat. Hukkuvakin
tarttuu olkikorteen, eikö siis Yrjö Heikkinen halukkaasti kiintyisi
siihen ajatukseen, että hänen nuoren vaimonsa huolestuttavaan
tilaan oli vaan koti-ikävä syynä. Monasti hän oli kuullut tämän
surkuteltavimman taudin kalvaavasta voimasta ja jos tämä vaan oli se
vaiva, joka Annaa murti, niin voisihan siihen kai jonkun neuvon keksiä,
kun siitä kerran tiedon sai. Kun Heikkinen myöhemmin jäi yksinään,
kuiskasi tosin joku ääni hänen sydämessään näinkin: "Jos hän vaan
puoleksikaan lempisi sinua niinkuin sinä häntä, niin ei hän vanhaa
kotiaan ikävöitsisi," mutta hän koki kaikin voimin saada tätä ääntä
vaikenemaan ja alkoi tuumia, mikä keino, asian näin ollen, hänen
vaimoaan parhaiten auttaisi.

"Mitä arvelet, Anna," alkoi hän jo seuraavana päivänä, kun he kumpikin
yhtä puhumattomina kuin ennenkin olivat puolipäivällistä atrioineet,
"et ole pitkään aikaan ollut kotonasi, tahtoisitko ehkä joksikin aikaa
mennä käymään vanhempiesi luona?"

Tämän kysymyksen vaikutus hänen nuoreen vaimoonsa hämmästytti
Heikkistä. Annan kasvot lensivät tulipunaisiksi, koko hänen ruumiinsa
vavahti ja silmänsä kiintyivät ihmeellisellä, puolittain tuskallisella,
puolittain riemullisella ja kummastuneella katseella Yrjöön. Tämä näki
siinä vaan valtavan ilon osoituksen, joka kertoi kauan sydämen kätköön
painetusta halajamisesta. Vaikka Yrjö tunsi ikäänkuin pistoksen
sydämessään, otti hän kuitenkin ystävällisesti vaimoaan kädestä ja
lausui, lempeästi häntä nuhdellen: "Kun niin kovin olet ikävöinyt
kotiasi, miksi ei sinulla ollut sen verran luottamusta minuun, että
olisit haluasi ilmoittanut? Josko viimeinkin oppisit minussa tuntemaan
uskollisimman ystäväsi, ja kertoisit minulle kaikki, mitä toivot,
taikka mikä sinua painaa!" Kyynelet valtasivat Annan, hänen katseensa
osoitti niin suurta neuvottomuutta, ja ilmaisi hänen niin vaivaloisesti
tavoittelevan jotakin sopivaa sanaa, että miehessään heräsi jo
rahtuinen toivetta saada häntä viimeinkin avaamaan sydäntänsä.

Heikkinen läheni vaimoaan, kietoi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri,
jota hän ei kaukaan aikaan ollut tehnyt, ja lausui hellästi: "Anna, jos
sinulla on joku huoli, ja minä sen voin auttaa, niin sano se minulle.
Sinä tiedät, sinun täytyy tietää, että kaikessa tarkoitan vaan sinun
onneasi. Ei ole Luoja minulle suonut hyvää puheenlahjaa, jolla kentiesi
voisin sun nuorta sydäntäsi viehättää, mutta sinä voit luottaa minuun,
ja jos sinulla vaan on joku toivo, niin anna mun se tietää!"

Anna pudisti päätään ja lepäsi miehensä kainalossa aivan kuin pieni,
vangittu lintuinen, jonka sydän levottomasti sykkii, ja joka
hätääntyneenä silmäilee ympärilleen, odottaen sopivata hetkeä, jolloin
tohtisi lentoon lähteä. Heikkinen sen hyvin huomasi ja hänen mielensä
kävi siitä katkeraksi. Kuitenkin hän yhä puhui vaimolleen helliä,
sydämestä lähteneitä sanoja, puhui niin, kuin hänen hiljainen, tyven
luontonsa vaan harvoin oli pannut häntä puhumaan, mutta -- turhaan!
Syvästi loukattuna vetääntyi hän pois ja uudisti nyt kysymyksensä
kolkolla äänellä: "Tahdotko lähteä vanhempiesi luona käymään?"

Vavisten vastasi Anna viimeinkin: "Mielelläni sen tekisin. Halajaisin
vielä kerran saada Katria nähdä."

"Hyvä! Niinpä valmista itseäsi matkaan. Lauvantaina lähden viemään
teitä ja saat lapsen kanssa olla siellä muutamia viikkoja, kunnes tulen
teitä hakemaan."

Hän otti hattunsa ja läksi huoneesta. Anna jäi ristiriitaisten
tunteittensa valtaan. "Minä saan hänet jälleen nähdä!" riemuitsi hän
rajussa ilossa ja hänen silmistään iski outo tuli, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän kätki kasvonsa käsiin ja kovasti, niinkuin
ukkosen jyrinä soimasi häntä omatunto: "Sinä olet miehesi pettänyt,
tämä on ensimmäinen askel sillä tiellä, joka kadotukseen vie!"


II.

Juhlallisesti kaikuivat kirkon-kellot lakean yli ja kutsuivat
Suorsakylän asukkaita Herran huoneesen. Kirkko, joka oli rakennettu
keskelle kylää eräälle kukkulalle, katseli ystävällisesti seutua
ympärillään sitä virtaa, joka tyvenesti viheriässä laaksossa vyörytti
aaltojaan nurmirikkaiden äyräin välitse alas kaukaista merta kohden.
Elokuun aurinko imi kastehelmet ruohojen nenistä ja kimalteli
ilakoitsevilla valosäteillä hautaristien kullatuissa kirjoituksissa.
Hiljaisten hautaristien ympärillä vallitsi pyhäpäivän huoleton elämä,
sieltä ja täällä kuului leikkipuheita ja naurun helinää, sillä kylän
nuoriväki mieluisasti kokoontui kirkkopihaan jonkun puolituntia ennen
jumalanpalveluksen alkamista. Nuorten uhkuva ilo, heidän kajahteleva
naurunsa ei voinut paikan vakaisuutta vähääkään karkoittaa. Viikon
tapaukset kerrottiin, iltapuolen vakavimmasta viettämisestä tuumailtiin
ja ennen kaikkea tarkasteltiin nuoria neitosia, jotka siveinä, maahan
luoduin silmin kulkivat sivuitse, vaan kuitenkin hengin hipiin mielivät
yhtyä johonkuhun lähellä olevaan tuttavaan tai sukulaiseen,
pysähtyivät keskustelemaan ja vastaamaan leikillisiin puhutteluihin,
kunnes aina useampia heidän seuraansa liittyi, joten pian siellä täällä
syntyi iloisesti häliseviä naisjoukkioita. Koko tuo vilkas näkymö sai
sen kautta kirjavan monenmuotoisuuden ja viehätti tietysti sitä enemmän
kaikkia läsnäolevia. Puhe kävi reippaasti ja ujostelematta siksi kuin
äkkinäinen liikunto nähtiin väkijoukossa ja kaikkien huomio
kääntyi kirkonporttiin, josta juuri nyt ijäkäs, nähtävästi noin
kuusikymmen-vuotias, jykevä mies tuli sisään. Hänen kookas vartalonsa,
hänen pulska ja talonpoikaiseen malliin tarkasti mukautettu pukunsa
sekä vissi mahti hänen olennossaan osoittivat heti hänen olevan
tärkeä-arvoisen miehen.

"Katsokaa tuolla tulee Peltolan isäntä!" kävi kuiskutus suusta suuhun.
Hänen ympärillään kohotettiin lakkia ja hattuja, ja astuessaan
mahdikkaasti eteenpäin, tervehti hän suurella itsehuomiolla oikeaan ja
vasempaan. Sitten hän läheni muutamia vanhempia miehiä, joiden kanssa
alotti puhetta.

"Kukahan tuo lienee, joka hänellä on mukanaan?" kysyi sivulla olevassa
parvessa eräs nuorukainen.

"Etkö sinä sitä tunne?" vastasi toinen. Sehän on hänen vävynsä, tuo
rikas Heikkinen, järven toiselta puolen, sieltä, jossa talollisten
tilat ovat kuin hyvät hovit. Nähty selvään, kuinka vanhus hänen
ennallaan kulkeissaan pitää niskaansa vielä tavallista jäykempänä.
Mutta minkähäntähden ei Anna ole heidän kanssaan? Luulisi kuitenkin,
että miehensä olisi hänet ottanut mukaan."

"On kyllä ottanutkin," lausui nyt kolmas, joka tähän saakka oli
silmiään kääntämättä katsellut eräitä nuoria, jotka seisoivat lähellä
kirkonovea ja joiden kovanlainen ilo, toisten ikään hiljennettyä,
herätti huomiota. "Anna on eilen illalla tullut, ja kylässä kuulin jo
kerrottavan, että hän on ikävöinyt kotiaan, varsin huonolta on hän
kuulemma näyttänytkin. Sentähden on miehensä tuonut hänet tänne, ja
aikoopa viedä, niinkuin sanotaan, jättääkin hänet vanhempiensa luokse
joksikin aikaa, koska hän ei ymmärrä mitään neuvoa hänen kanssaan
siellä kotona."

"Sepä on ikävää kuulla," arveli ensimmäinen kysyjä, jonka rehellisissä
kasvoissa ilmautui vilpitön huoleisuus. "Anna oli kuitenkin ennen niin
iloinen tyttö ja paras leikkikumppani."

Toinen kohotti olkapäitään. "Niinpä se tavallisesti tahtoo käydä tässä
matosessa maailmassa; kun ei ihminen koskaan voi saada tarpeekseen asti
sen hyvyyttä. Ei Peltolallakaan ole, niinsanoakseni, kuin yksi ainoa
tytär, sillä Katri-raukkaa tuskin voikaan lukuun ottaa; eikä hän
kumminkaan saanut lepoa, ei rauhaa, ennenkuin oli sen ainoansa myynyt
rahaan ja tavaraan ja lähettänyt pois vieraisiin."

"Oho, Lassi, ei se nyt sentään niin maailmasta pois ole Heikkisenkään
tila," lausui taas se nuorukainen, joka ensin oli Annan tulosta
kertonut. "Kun he vaan lossilla ensin menevät Keljonlahteen, niin siitä
ei ole kuin 6 tai 7 tunnin matka, etenkin jos semmoisilla hevosilla
ajaa, kuin Heikkisen oriit ovat."

"Yhdentekevä, oli muutamia tuntia enemmän tai vähemmän, vieraassa
paikkakunnassa se kumminkin on, ja siitä olen varma, että jos vaan
Annan mielen jälkeen olisi käynyt, niin Suorsakylässä hän vieläkin
olisi."

"Ja kuka tietää, mikä paras on! Siitä vaan olen varma, ett'ei Anna
rahan eikä tavaran tähden ole miehelään mennyt. Eipä hänellä mahtanut
täälläkään varsin hauskat päivät olla, sillä ennen olisi Peltola
antanut vaikka tappaa itsensä, ennenkuin olisi tytärtään Ojalan
Tommille antanut, sen me kaikki tiedämme."

"Olisiko hän sitten ollut ainoa kylässä!" Puhuja lykkäsi ylpeästi
lakkinsa kallelleen ja, pistäen kädet taskuunsa, katseli hän
nähtävästi hyvin itseensä mieltyneenä ympärilleen, josta varmaankin
olisi joutunut pilkanalaiseksi, ell'ei hyväluontoinen kumppalinsa oli
sitä estänyt, tuustaamalla toista kylkeen, samalla kun huudahti: "Hei,
katsokaas tuonne," jolla hän saattoi heidän huomionsa kirkonoven luona
seisoviin nuoriin. Yksi heistä, jota toiset nähtävästi olivat
narranneet ja kiusotelleet, erkani samassa tuokiossa seurasta ja meni
suoraa päätä Peltolan isännän luokse.

Hän oli erinomaisen kaunis nuorukainen, jonka mustat, kiharat hiukset
ynnä vapaampi olento ja se julkea tapa, jolla hän piti harmaata
huopahattua päässään eroittivat hänen heti kaikista muista. Vakailla
askeleilla ja rohkealla katsannolla, vähintäkään välittämättä niistä
hämmästyneistä silmäyksistä, jotka häntä seurasivat, meni hän suoraa
tietä kylän ylimyksen eteen. Tummilla, säihkyvillä silmillään hän ensin
hetkisen mittaili Annan miestä ja sitten Peltolaa itseään, kohotti
ylpeästi hattuaan ja lausui äänellä, johon arvon antava nöyryys ja
vaativa rohkeus naurettavasti sekaantuivat.

"Hyvää huomenta isäntä! Isäni käskee sanomaan terveisiä ja hän tahtoisi
mielellään tietää, joko nyt olette harkinneet, kenen korjattava se
raja-aita on, joka on myllyntakaisten peltojen välissä?"

Peltolan isännän tyyneet kasvot muuttuivat suuttumuksesta. Otsaansa
rypistäen nykäsi hän vaan hiukan lakkiaan tervehdykseksi ja, katsoen
karsaasti kopeaan kysyjään, vastasi hän: "Jos teillä, sinulla tai
isälläsi, on minulle jotakin sanomista, niin tiedätte, missä minä olen
tavattavana; tässä ei ole semmoisten selitysten paikka."

Varmaankin se oli Peltolan mielestä juuri parhaasen aikaan, kuin
kirkossa urut nyt kajahtivat soimaan, kehoittaen siten ulkona seisovia
tulonsa oikeata tarkoitusta muistamaan. Peltola viittasi vävylleen, ja
näiden astuessa Herranhuoneesen, ympäröivät nuorukaiset nauraen
uudelleen Tommin, jonka katse osoitti selvään, että he sitä ennen
olivat epäilleet hänen uskaliasta rohkeuttaan.

Jos Anna olisi tietänyt tästä tapauksesta, kuinka hän silloin olisikaan
iloinnut siitä, ettei hän tänään kirkkoon mennyt! Hänen vanhempainsa
talo oli kylän toisessa päässä, maantien vieressä. Paitse aittoja
ja muita tarpeellisia ulkohuoneita, kuului siihen tavallinen
asuinhuonerivi, jonka rakennuksen keskellä oleva porstua jakoi kahteen
osaan. Porstuan toisella puolen oli mahdottoman suuri perheentupa ja
toisella pari pienempää kammaria ynnä vierastupa. Peltolan tilukset
olivat suurimmat koko kylässä; hän oli jo kauan ollut kylän vanhuksena
ja kaikin puolin sen arvokkaimpana miehenä, eikä itse ruhtinaskaan
voinut olla Peltolan isäntää ylpeämpi maallisen asemansa puolesta.
Vierastuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin, istui talon vasta
tullut tytär juuri silloin, kuin Tommi kirkonpihassa puhutteli hänen
isäänsä. Annan suuret, väsyneet silmät tuijottivat eriskummallisella
katsannolla ulos ikkunasta. Katseliko hän, kuinka vilpoinen aamutuuli
tuuditti maantien varrella kasvavien koivujen lehväisiä latvoja, tai
oliko huomionsa vetääntynyt hiukan kauemmas, -- kenties tuohon
tuulimyllyyn, joka näkyi hietakummulta vähän matkan päässä maantien
toisella puolen, tai sen vieressä olevaan muhkeaan taloon, joka erkani
kaikista muista kylän huoneuksista uudemman-aikaisen rakennustapansa
puolesta.

"Anna, mitä ajattelet?" Lauhkea ääni tempaisi viimeinkin nuoren vaimon
tällä kysymyksellä ajatuksistaan tai muistelmistaan, ja kun hän äkkiä
kääntyi, tapasi hän ymmärtäväiset, syvämietteiset silmät, jotka eräistä
kalveista, kivuliaista, mutta kuitenkin miellyttävistä kasvoista olivat
häneen kiinnitetyt, ja juuri tällä hetkellä haikean surullisella
katsannolla.

Niiden omistaja istui jonkunlaisessa rullatuolissa, jota hän mielensä
mukaan tottuneella tavalla liikutteli mihin hyvänsä, vaan johon, kun
jaloillaan ei voinut askeltakaan ottaa, oli tuomittu aivan kuin
koteloinen kuoreensa.

"Mitä sinä ajattelet?" toisti hän. "Sittenkuin olemme täällä
kahdakesken olleet, et ole minulle sanaakaan puhunut etkä edes
vilahdukselta minuun katsonut, vaan lakkaamatta tuijottanut tuonne
ulos. Mielestäni on kuitenkin jo kauan siitä, kuin viimeksi olemme
toisiamme kohdanneet."

Annan kasvoissa ilmautui maltiton katkeruus. "Enkö enää saa
ajatuksianikaan itsekseni pitää?" kysyi hän. "Enkö enää saa
muistellakaan sitä aikaa, jolloin viattomana lapsena noiden koivujen
alla leikin?"

Hänen äänensä vapisi ikäänkuin pidätetyistä kyyneleistä, mutta kun hän
huomasi hämmästystä ja huolta sisarensa katseessa, heittäytyi hän alas
tämän istuimen ääreen, kätki kasvonsa hänen hameensa laskoksiin ja
lausui sydämen tuskalla: "Suo minulle anteeksi, Katri! Minä olen niin
paha, enkä ansaitse lainkaan sinun hyvyyttäsi, mutta et voi käsittää,
kuinka tyyten onneton minä olen!"

"Kuinka se voi olla mahdollista! Oi, tuota juuri aavistin heti, kuin
sinut eilen näin." Syvä suru soi Katrin äänessä, hänen tätä
lausuessaan, ja ohuilla, laihoilla käsillään hän hiljaa hiveli
sisarensa vaaleita hiuksia. "Kuinka voi se olla mahdollista! Yrjö on
kuitenkin niin hyvä."

"Mutta hän vaatii minua rakastamaan itseään, hän vartioitsee minua,"
kuului puoleksi kuiskaama vastaus. "Enkä minä voi sitä kärsiä. Hän on
tyytymätöin minuun, ja minä tiedän, että hän tavallansa on oikeassa,
mutta sitä en kuitenkaan voi auttaa. Voi, kaikkian ennen haluaisin
kuolla!"

"Anna, Anna, mitä tämä merkitsee! Enhän sinua enää tunnekaan!" Näistä
sanoista soi sureva helleys, mutta samalla myöskin ankara nuhde. Anna
nosti äkkiä päänsä sisarensa polvilta.

"Vai niin!" sanoi hän ja veti kahden käden hiukset ylös otsaltaan. "Vai
käy se nyt teidän ihmeeksenne, kun olette minut tänlaiseksi saaneet!
Nyt, kun se on liian myöhäistä ja onnettomuus jo on käsissä!"

"Anna, ota vaari sanoistasi! Sinä et tiedä mitä puhut."

"Hyvin sen tiedän!" Sama omituinen alakuloisuus, joka Yrjö Heikkisen
puolisoa viime aikoina oli vaivannut, ilmautui nytkin hänen
katsannossaan. "Olin vielä liian nuori, tuskin muuta kuin lapsi, enkä
ollut kuin muutaman kerran miestäni nähnyt. En sitä voinut uneksiakaan,
että hän minulle olisi rakkaampi kuin ken tahansa joku muu. Silloin
minulle eräänä päivänä julistettiin, että hän oli minua vaimokseen
pyytänyt, ja että vanhemmat olivat hänelle antaneet lupauksensa. Kielto
kuoli huulilleni, kun isä jyrkästi ilmoitti tahtonsa, ja kun sitten
hädissäni otin turvani sinuun, Katri, et sinä herjennyt päivä päivältä
minulle selvittämästä, kuinka muka velvollisuuteni oli isää totella,
ettei minulle koskaan olisi tarjona senlaista onnea, ja muuta
semmoista, siksi kuin pääni kävi ymmälle ja minä viimein suostuin
siihen, jota en auttaa voinut. Nyt kuitenkin, nyt sen tiedän, ettei
minun olisi pitänyt sitä tehdä, ei, vaikka siihen paikkaan olisin
nääntynyt!" Hän oli noussut ylös tätä lausuessaan ja seisoi nyt eteensä
tuijottaen, kasvot kalveina ja huulet yhteen puristettuina.

"Sinä teet syntiä, kun tuonlaisia puhut," sanoi Katri. "Sinusta on
pidetty hyvä huoli. Sinulla on mainio toimeentulo, hyvä mies ja terve,
kaunis lapsi."

"Ja, --" nuori vaimo tuli mahdollisimman lähelle sisartaan, kumartui
alas, nojasi käsillä toisen olkapäihin ja likeni huulineen hänen
korvaansa. "Ja ääretön, kalvaava ikävyys sydämessä toista
muistellessa," kuiskasi hän harvaan ja painavasti, ja kun hän sen
sanottuaan kätki kasvonsa käsiin, vavahteli hänen ruumiinsa kovista
nyyhkäyksistä.

Katri huolestuneena ja hämmästyksissään, koki häntä rauhoittaa, mutta
Anna pudisteli eväten päätään. Hän laski kädet alas kasvoiltaan ja
kyyneltynein poskin alkoi hän uudelleen: "Oi, Katri, Katri, kuinka
taisit sinä houkutella minua Heikkistä ottamaan kun kuitenkin
tiesit --"

"Vaiti," -- tautinen ojensi laihan kätensä puhujaa kohden, "vaiti Anna,
ei sanaakaan enään. Sinä tiedät, kuinka sydämestäni toivon ja tarkoitan
sinun onneasi, kuinka olisin valmis milloin tahansa uhraamaan tämän
hurjan elämäni, jos sillä voisin sinua auttaa, ja kuitenkin vielä
tänäkin päivänä puhuisin juuri samoin kuin silloinkin." -- Ja kun nuori
vaimo nyt silmät levällään kummastellen häneen katsoi, jatkoi hän:
"Sinä olit nuori emmekä kukaan olisi kiirehtineet sinun naimistasi,
ellet olisi alkanut Ojalan Tommin kanssa noita onnettomia rakkauden
asioita, joista kaikella muotoa oli loppu saatava."

"Kaikella muotoa!" Katkerana tuskan huudahduksena nämä sanat puhkesivat
Annan sydämestä, hänen huulensa värisivät, mutta jäykistyneellä
katseella pyyhki hän kosteat helmet silmäripsistään ja ojensi itsensä
suoraksi.

"En ole sitä koskaan voinut käsittää," sanoi hän, "ja nyt kun olen
vanhemmaksi tullut, olen sitä monasti miettinyt, mitä teillä oikeastaan
on Ojalaisia vastaan. Nyt minä sinulta kysyn, mitä pahaa ovat he
tehneet ja mistä te heitä moititte?"

Katrin kasvot jäykistyivät. Näkyi selvään, että nyt koskettiin asiaan,
josta hänen käsityksensä oli yhtä luja kuin kallio meressä. "He eivät
kuulu meihin," vastasi hän. "Kaukaa ovat he tulleet ja tunkeuneet tänne
meidän keskuuteen."

"Toisin sanoen, he ovat vieraita ihmisiä, jotka Suorsakylässä ovat
ostaneet itselleen kiinteän omaisuuden. Mutta onhan ihmisiä niin
pitkälle, kuin armas aurinko valonsa luo, eikä suinkaan voi olettaa,
että ovat huonompia kuin nenään, joiden esi-isät meidän kylässämme ovat
asuneet."

"He ovat tunkeuneet meidän sekaamme, eivätkä kuitenkaan ole omistaneet
maan tapoja. Isälle he tekevät kiusaa, miten vaan parhaiten taitavat."
Katrin täytyi tässä pysähtyä henkeänsä vetämään, sillä hän oli liian
kiivaasti puhunut; mutta kun hän huomasi sisarensa pudistavan päätään,
alkoi hän taaskin innolla: "Eikö mylläri aivan uhalla, isän harmiksi
ole nostanut tuota suurta, uudenaikaista huonettakin hänen silmäinsä
eteen?"

Hän osotti kädellään siihen suuntaan, josta mylläri rakennuksen
valkoiset seinät hohtivat puiden välistä vähän matkan päässä maantien
toisella puolen.

"En tottakaan ymmärrä, kuinka sinä tuonlaista voit uskoa," vastasi
Heikkisen vaimo, joka nähtävästi koki puoliaan pitää sen mukaan, kuin
sisarensakin innostui. "Monta monituista kertaa olen kuullut isän
sanovan, ett'ei hän kuolemakseenkaan tahtoisi asua muunlaisessa kuin
oikein huonossa ja tavallisessa talonpoikais-asunnossa, niinkuin hänen
vanhempansa ja vanhempain vanhemmat ovat asuneet."

"Siinä hän on vallan oikeassa; samoin oli naapuriemmekin laita tähän
saakka, ja hyvin ovat kai toimeen tulleet. Tarvitsiko silloin näiden
vieraiden tulla kylään ja kääntää kaikki asiat ylös-alaisin? Ja mitä
heidän tarvitsi kapakkaa tänne laittaa ja sillä tavoin turmella kylän
asujainten hyviä tapoja."

"Mutta Heikkinenkin sanoo, että Suorsakylän myllärit ovat ikuisista
ajoista kapakkaa pitäneet, vaikka tämän edellinen isäntä, joka ei
muutoinkaan ollut erittäin toimelias, sen laiminlöi."

"Samoin olisi Ojalakin saattanut tehdä. Ja kaikesta muusta huolimatta
ei isä hänelle koskaan voisi sitä anteeksi antaa, että hän meiltä vei
kestikievari-pidon."

Anna aikoi jotakin sanoa, mutta Katri ei antanut suun vuoroa. Sama
jäykkä katse vallitsi yhä vieläkin viimemainitun kasvoissa ja hänen
kalveille poskilleen oli noussut pari punaista, hehkuvaa pilkkua. "En
voi käsittää," pitkitti hän, "kuinka milloinkaan saatoit unhottaa,
minkä huolen kestikievari-pidon kadottaminen antoi isälle. Ammoisista
ajoista oli se ollut sijoitettu tälle talolle, ja samoin on koko isän
elinajan kestikievari tässä ollut, siksi kuin viisi vuotta sitten, kun
kontrahti oli uudistettava, mylläri otti hollikyydin helpommasta
pitääkseen."

"Mutta hän oli siihen oikeutettu. Sen olisi ken tahansa voinut tehdä,
joka vaan tahtoi sen helpommalla ottaa."

"Vaan sitä ei olisi kukaan muu tehnyt."

"Olisihan isä saattanut sen ottaa yhtä helpolla."

"Mutta sitä ei hän voinut tehdä, sillä se olisi hänelle ollut häviöksi.
Ja isän kiusalla sen Ojalakin vaan otti, ei hän siitä muuta hyödy, sen
saat nähdä. Hyvinpä jo kuuluvatkin ihmiset puhuvan hänen huonoista
asioistaan."

Nämät viimeiset sanat hän lausui ilmeisellä tyytyväisyydellä. Selvää
oli, että hän säälimättä näkisi vastustajansa häviöön joutuvan ja
vaikka voisikin ainoalla sanalla sen estää, niin ei hän sitä kumminkaan
tekisi. "Noiden tuolla ja meidän välillä ei mitään yhteyttä voi olla,"
jatkoi hän, "ja se minua aina on ihmetyttänyt, ett'et sinä sitä voinut
käsittää."

Nuori vaimo seisoi synkällä katsannolla hänen edessään. Hän ei enää
ollut, niinkuin ennen, lapsi, jolta mieltä ja ajatusta puuttui. Hän
tunsi nyt selvään, että sen riidan syy, joka niin tehokkaasti oli
vaikuttanut hänen elämäänsä, oli vähintäkin tasan jaettava kummallekin
puolen. Nyt hän ei toki noin ehdottomasti antaisi mukaan, vaan
taistelisi viimeiseen asti elämänsä onnesta, -- mutta -- "myöhään," tuo
kova sana, joka urhoollisimman voimat vie lamaan, ynnä sisarensa
väsynyt katsanto kuolettivat loput kiistasanat hänen huulilleen. Syvään
huoaten vaipui hän istumaan sisarensa tuolin viereen, mutta lauhtuneena
kumartui tämä häntä kohden.

"Anna," alkoi hän taas sillä hellällä äänellä, jolla hänen aina oli
tapana puhutella sisartaan. "Anna, sinun tulisi olla niille
kiitollinen, jotka, vähemmän sokeita kuin sinä, varjelivat sinun
elämääsi suuresta vaarasta. Tommi ei ainakaan ansaitse sinun
huolehtimistasi. Sittenkuin hän jälleen on tänne tullut, puhutaan
hänestä sangen vähän. Hän kuuluu paljon seurustelevan kaikenlaisten
huonomaineisten ihmisten kanssa toisista kylistä, muun muassa tuon
hunttiomman Petterin, Leipuri-Leenan pojan kanssa, sieltä teidän
puolelta. Sanotaanpa hänen harjoittaneen salametsästystäkin. Kiitä
Luojaasi, että olet turvattuna, ja ettei sinulla ole mitään tekemistä
Tommin kanssa."

Kolkko hymy oli Annan ainoa vastaus tähän puheesen. Hän kuuli äänen
sydämessään kuiskaavan: "Ei hän senlaiseksi olisi tullut, ellet sinä
olisi häntä hyljännyt, ja hyvin mahdollista myöskin on, ett'ei koko
jutussa ole sanaakaan totta." Ei hän kentiesi olisi malttanut olla tätä
epäilystänsä ilmoittamatta, ellei huoneesen juuri samassa olisi tullut
eräs lihava, iloisa vaimo, joka talutti pikku Katia kädestä.

Sisarukset katsoivat vilahdukselta toisiinsa, mutta se ainoa silmän
luonti sisälsi liiton siitä, ettei äidille mitään pitänyt sanottaman
heidän keskinäisistä puheistaan, joka häntä aivan suotta saattaisi
levottomaksi. Äiti oli kovasti mielissään, kun pikkuinen niinpian oli
häneen taipunut ja väsymättä tallustellut hänen kanssaan joka paikassa
sisällä ja ulkona. Hänen silmänsä hehkuivat äidin-äidillisestä ilosta
ja vaikka hän sisään tullessaan loi silmänsä tutkistellen toisesta
tyttärestään toiseen, ei hän kuitenkaan voinut ajatella muuta syytä
heidän yksivakaisuuteensa, kuin että he pitkästä ajasta toisiaan
tavatessa olivat keskustelleet totisista asioista ja kentiesi oli
Katrin huono terveys tuottanut tuon surullisen katseen Annan silmiin.


III.

Yrjö Heikkisen kävi samoin, kuin tavallisesti käy ruhtinaallisille ja
muille senlaisille henkilöille, joiden maine on suuri taikka jotka
asemansa eli virkansa puolesta ovat muita ylhäisempiä: jokainen tunsi
hänet, mutta hän sitä vastaan vaan muutamia, ja kummallista oli nähdä,
miten isä Peltola, joka muutoin aina ylpeili talonpoikaisuudellaan ja
pilkkasi niitä, jotka käytöksessään tahi vaatteissaan tahtoivat
herrastella, nyt koki herättää huomiota ja mielellään näytteli vävyään,
joka kuitenkin oli maanviljelyskoulussa saanut tavallista enemmän
sivistystä ja joka käytöksessäänkin oli aivan kuin herra. Ei hän
väsynyt kävelemästä vävynsä kanssa kylää pitkin kirkonmenon jälkeen ja
halusta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita, jos ne hänen
mielestään vähääkään sitä arvoa kannattivat. Ja kun hän näillä
sanoilla: "minun vävyni," tahi: "Tunnettehan vävyni?" esitteli
kumppaliaan, ymmärsi jokainen hänen näöstään ja äänestään, että hän
mielessänsä ajatteli: "Tunnetteko lähellä tai kauempana ketään, jolla
on sellainen vävy kuin minulla? Kuka siinäkään kohden voi vertoja vetää
Suorsakylän Peltolan isännälle?" Hänen kookas vartalonsa kasvoi
nähtävästi ja ruumiinsa suhteen oli hän jo päätänsä korkeampi kaikkia
muita; ajatuksissaan tunsi hän itsensä tietysti vieläkin korkeammaksi.
Jälkeenpuolisen, kun vanhoja, tuttuja isäntiä tuli heitä tervehtimään,
ja ukot istuivat tuvassa olutta juoden, tupakoiden ja jutellen yhtä ja
toista, sai Heikkinen kuitenkin kylläkseen heidän seurastaan ja pujahti
appensa huomaamatta ovesta ulos, sillä hän ikävöi nähdä Annaa, jonka
surullinen näkö, heidän puolipäivällistä syödessään, ei ollut häneltä
hoksaamatta jäänyt. Levottomana oli hän kaiken aikaa päivällisten
jälkeen itsekseen miettinyt, mikä hänen vaimoaan nyt mahtoi vaivata,
kun hän kuitenkin oli kotonaan ja omaistensa luona. Likellä taloa oli
kaunis koivikko, jossa Anna ennen aina sunnuntaisin mielellään
oleskeli. Heikkinen varoi hänen nytkin olevan siellä, eikä hän siinä
pettynytkään.

Tämä lehto oli vähäinen metsikkö lähellä maantietä, josta sen eroitti
ankea, pensastunut tanner. Maantietä vastaisella puolen oli järvi ja
takana suuri ruispelto, joka oli leikattu ja kuhilailla. Koivukko ei
ollut mikään ahdas, kostea metsä, vaan tilava ja raitis. Puut
olivat kaikki suuria, tuuheita ja antoivat hyvän varjon. Keskellä
koivukkoa oli paikka, johon Anna juuri oli valmistanut kahvipöydän.
Päivällislepoa nautittuaan, oli Katrikin luvannut tulla tänne ja Anna
oli kantanut hänelle valmiiksi mukavan nojatuolin pöydän ääreen.

Nuori vaimo oli jo asetellut kupit pöydälle ja tähysteli nyt polulle
päin, josta odotti toisia tulevaksi. Rasahdus hänen takanaan sai hänen
äkkiä kääntämään päänsä. Mutta samassa tuokiossa hän huudahti
hämmästyksestä, sillä takanaan, aivan likellä, seisoi nuori Ojala ja
katseli häntä tummilla silmillään.

"Tommi!" kuului kuiske hänen väriseviltä huuliltaan. Kuppi, joka sattui
olemaan Annan kädessä, putosi raskaasti pöydälle ja hän itse vaipui
hervottomana kuin lanka-vyyhti likeisimpään tuoliin.

Tommi seisoi suorana hänen edessään käsivarret ristissä rinnan yli ja
kiinnitti silmänsä jäykällä, vaativalla katseella häneen.

"Et sinä ennen, Anna," alkoi hän sitten, "noin hämmästynyt minua
nähdessäsi."

Anna vavahti kuullessaan Tommin äänen, ja kaikki muiston leimut
virisivät voimalliseen valtaan hänen sydämessään. Koko hänen mielensä
hehkui Tommiin, mutta omatunto hillitsi mielen intoa, ja muistutti
häntä asemastaan. Hän kuuli omantunnon vaativaa ääntä ja lausui
rukoilevalla äänellä: "Mene, Tommi, mene heti pois!"

Tommi pudisti päätään. "En voine helposti saada yhtä hyvää tilaisuutta
sua kahdakesken puhutellakseni," sanoi hän, "ja minulla on sinulle
vielä paljon sanottavaa. Ehkäpä en lainkaan olisi tullut, ellen olisi
saanut tervehdystäsi ja kukkaista, jonka minulle lähetit, joista näin,
että sinä minua vielä muistat."

"Minäkö olen sinulle kukkaisen ja tervehdyksen lähettänyt?" Yrjö
Heikkisen puolison kasvoissa näkyi selvä, teeskentelemätöin kummastus.

"Niin kyllä, -- ruusunkukan ja tervehdyksen. Ettetkö muka olisikaan
minulle niitä lähettänyt Leipuri-Leenan Petterin kanssa? Kiellä se jos
voit?" Hän osoitti kuivettuneen ruusukukan jäännöstä nuttunsa
napinreiässä. "Tänään sitä kannan sinun kunniaksesi," jatkoi hän
puolittain ivalla.

Anna tunsi ajatuksensa sekaantuvan ja tuskan kouristavan
sydäntänsä. Todenperään ei hän mitään tietänyt kukasta enempää kuin
tervehdyksestään, mutta olisi mieluisesti myöntynyt vaikka mihin, kun
vaan olisi siten saanut Tommin lähtemään.

"Jo muistan," sai hän viimeinkin tuskaltaan sanotuksi, "mutta nyt
kuulen jo ääniä pihassa. Kun he tulevat tuon aitan kulmaan, et sinä
enää pääse heidän näkemättänsä pois.".

Annan kädet kohosivat ikäänkuin rukoillen ylös, mutta nuorukainen ei
paikaltaan liikahtanut. Hänen silmänsä hehkuivat ja huulten ympärillä
hytkähteli ikäänkuin voitonriemusta. "En lähde," lausui hän, "ellet
lupaa tavata minua tänä iltana tässä samassa paikassa."

"Tahdotko sitten tehdä minut tykkänään onnettomaksi, Tommi? Ja siitä
_tulee_ onnettomuus, jos vaan mieheni tai isäni sinua täällä tapaavat."
Hän hyppäsi ylös tätä lausuessaan ja käytöksensä sekä arka silmänluonti
polulle ilmoittivat hänen aikovan tuossa tuokiossa paeta, mutta nuori
Ojala, joka heti oivalsi hänen aikomuksensa, asettui hänen eteensä.

"He ovat sisällä vieraittensa luona," sanoi hän, "etkä sinä minusta
niin vähällä pääse, Anna. Sinä puhut onnettomuudestasi, mutta kuka
välittää _minun_ onnettomuudestani?"

Lauhkeana värähteli hänen äänensä näitä viimeisiä sanoja lausuessa, ja
ne väreet tunkeutuivat suoraan Annan sydämeen. "Tommi," rukoili hän,
"lähde jo täältä; vielä on aika, ja kenties ensi hetki meille jo tuo
suuren onnettomuuden."

Juuri kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kääntyi Heikkinen samassa
silmänräpäyksessä aitan kulmasta, mutta hän talutti pientä tyttöään
kädestä ja puhui hänen kanssaan, eikä sentähden katsonut päin.

Tuskallisessa ahdistuksessa loi Anna silmänsä entiseen armastettuunsa.
"Tuletko siis?" kuiskasi tämä ja melkein tainnoksissa nyökäytti Anna
päätään myönnytykseksi. Nuorukaisen kauniita kasvoja vääristi ilkeä
hymy, -- langenneen enkelin pirullinen ja kavala hymy, -- samassa kuin
hän vetäytyi koivujen taakse ja kyyristyi vähän loitompana muutamien
pensaiden suojaan.

Anna hengitti vapaammin, mutta hänen täytyi nojautua pöytään, sillä
jalkansa tuntuivat kovin hervottomilta. Koko hänen ruumiinsa vapisi
kuin haavan lehti ja kuitenkin tuli hänen nyt enemmän kuin koskaan
ennen hillitä mielenliikutustaan, sillä juuri nyt lähestyi hänen
miehensä, huolettomasti puhellen lapsen kanssa.

"Näetkö, äiti?" alkoi hän jo etäältä, "kuinka kauniin pallon Katri-täti
on lahjoittanut risti-tytölleen. Se on vasta kaupungista -- mutta
Anna," keskeytti hän, tultuaan lähemmäksi vaimoaan, "mikä sinua vaivaa?
Sinä olet hirvittävän kalvea."

Hän erkani lapsesta ja tarttui huolestuneena nuoren vaimonsa kylmään
käteen. Annan hento ruumis vavahteli, mutta ystävällisemmin kuin moneen
aikaan tätä ennen hymyeli hän miehelleen. "Ei se mitään ole," lausui
hän, pakoittaen itseään jonkunlaiseen kuumeentapaiseen vilkkauteen.
"Minun on kaiken päivää kivistänyt päätäni, mutta luulen sen antautuvan
täällä raittiissa ilmassa. Tule tänne istumaan, katsohan, tuolla jo
toisetkin tulevat!"

Siellä tosiaankin tuli Peltolan emäntä kantaen suurta, kuuleata
kahvipannua kädessään, ja heti hänen takanaan astui Annan veli, noin
kuuden tai seitsemäntoista vaiheilla oleva nuorukainen, joka näytti
perineen isänsä kookkaan vartalon ja verrattoman väkevyyden, sillä hän
toi Katria sylissään kuin jos käsivarsillaan olisi ollut vaan pieni
lapsi. "Vahti," talon valpas koira ja perheen uskollinen seuraaja,
teputteli tyytyväisenä jälessä. Koko seurue oli pian asettunut pöydän
ympärille istumaan, ainoastaan pikku Kati leikki palloineen rannalla.
Kun ei hän ymmärtänyt palloansa muulla tavoin käyttää, vieritteli hän
sitä vaan maata pitkin, siksi kuin Ville eno tuli häntä neuvomaan
pallon heittämisen temppuja. Ei näyttänyt olevan Villellä juuri
vastenmielistä itsekin vielä ottaa osaa tuohon huvittavaan toimeen.

"Hiljaa Vahti! Mikä koiraa vaivaa, kun pitää semmoista ääntä,
ettei tahdo puhetta kuulla?" Näillä sanoilla Katri ilmoitti
tyytymättömyyttään siihen tosiaankin häiritsevään tapaan, jolla koira
heti tultuaan alkoi ensin murista selkäkarvat pystyssä ja sitten kovaa
haukkua.

"Ei suinkaan sitä mikään vaivaa," vastasi hänen äitinsä sävyisästi,
kokien saada koiraa hiljenemään varoituksilla ja houkuttelemalla sitä
luokseen vehnäleivällä. "Luultavasti kävelee joku maantietä."

"Eikös ja mitä! Silloin se tavallisesti ei hauku ollenkaan, taikka
sitten vallan toisella tavalla," vastasi hänen tyttärensä varmana
asiasta. "Noin se haukkuu vaan silloin, kun joku vieras on likisessä
läheisyydessä."

Anna tunsi veren jähmettyvän suonissaan. Hän tiesi vallan hyvin, ett'ei
Tommille vielä ollut onnistunut päästä lymypaikastaan aukeata tannerta
maantielle ja tuskasta tarkistuneesen korvaansa oli kuulunut hiljainen
rasahdus pensaasta, joka luultavasti saattoi koirankin raivoon. Tuskin
tietäen mitä hän teki, likeni Anna miestään, ikäänkuin tahtoisi hän
kahlehtia häntä läsnäolollaan ja silmäinsä katsannolla pidättää häntä
tenhopiirissään, jossa Heikkinen pysyi liiankin mieluisesti. Kaikesta,
mikä tapahtui, ei hän muuta huomannut eikä muusta lukua pitänyt, kuin
että vainonsa hänelle osoitti ystävällisempää kohteliaisuutta kuin
koskaan ennen, ja kun Vahtikin, joka tällä hetkellä ei näyttänyt
vainuavan mitään epäiltävää, rauhoittui ja alkoi ahmaten nieleskellä
emännän vähän väliä tarjoamia vehnäleivän palasia, näytti kaikki taas
olevan sulaa sopusointua, sillä -- kukapa voinee sydänten salaisuudet
tutkia? Yrjö Heikkinen sitä paitse ei ollut vähääkään epäluuloinen.
"Annalla oli todellakin vaan päänkivistystä," ajatteli hän, "ja nyt
toki näyttääkin hänen alakuloisuutensa antautuvan." Ilomielin hän
aloitti puhetta, ja lausui, kääntyen nuoreen lankoonsa:

"Aioin sinulta jo äsken kysyä, kuka se nuorukainen oli, joka niin
eriskummallisella tavalla tuli puhuttelemaan isääsi, tän' aamuna
kirkonpihassa? Isäsi näytti sitä paheksuvan, enkä minä tahtonut
sentähden sitä häneltä kysyä."

Ville kävi hämilleen ja katsoi neuvottomana nuorempaan sisareensa,
mutta tämä ei mitään huomannut, vaan tuijotti pikku Katiin, joka yhä
vieritteli palloaan ja oli sen kanssa jo joutunut aivan likelle pellon
kulmaa.

"Isääkö?" kysyi Katri, jonka huomio heti heräsi, vaikka hänen silmänsä
seurasivat Annaa. Ei hetkeäkään Katri pettynyt sisarensa sisällisen
levottomuuden suhteen.

Heikkinen nyökkäsi, ja Ville, joka ei enää voinut välttää hänen kysyvää
katsettansa, kumartui alas ottamaan jotakuta vähäpätöistä esinettä
maasta ja sanoen: "Se oli Ojalan Tommi."

"Vai niin, myllärin poika siis?"

"Niin."

"No, sitten hyvin ymmärrän, miksi isäsi niin närkästyi," arveli Yrjö,
joka hyvin tunsi vanhan Peltolan vihan Ojalaisia kohtaan, vaikka ei hän
vähääkään aavistanut, mitä heidän lastensa välillä ennen oli ollut, "ja
minun täytyy myöntää, ettei se poika minuakaan miellyttänyt, niin
hyvännäköinen kuin hän muuten olikin; hänen olentonsa oli kovin
mahdikas ja röyhkeä, kun hän meitä lähestyi. Näytti juuri kun --, mutta
Herran tähden, Anna, mikä sinua vaivaa?"

Tuskin tietäen mitä hän teki, oli Anna lujasti tarttunut miehensä
käsivarteen, noudattaen vaan jotakin sisällistä tunnetta, joka vaati
häntä millä neuvolla tahansa keskeyttämään tätä vaarallista puhetta.
"Minä --" sammalsi hän, hajanaisesti mieheensä katsoen, ja tavoitellen
vaivaloisesti jotakin sopivaa sanaa, "pelkään, että Kati repii
vaatteensa risuissa tuolla. Tule tänne, Kati, tule, lapseni, äidin
luokse!"

"Anna pienen leikkiä, eihän siellä voi hänelle mitään tulla," lausui
hänen vilpitöin miehensä, joka ei voinut kyllin itsekseen ihmetellä,
että hänen vaimonsa noin elpyi oleskellessaan omaistensa parissa. Hän
kietoi käsivartensa ikäänkuin suojaten ja rauhoittaen Annan vartalon
ympäri, ja kääntyen natoonsa, pitkitti hän: "Sinä, Katri, voit niin
paljon vaikuttaa isään. Koetahan kuitenkin taivuttaa häntä sovintoon ja
jos mahdollista saada loppu näistä harmillisista riidoista. Minä
puolestani en tiedä mitään niin ikävää, kuin olla epäsovussa naapurien
kanssa, ja jos siinä tilassa olisin, myöntyisin mielelläni vaikka
mihin, ellei se vaan kunniaani loukkaisi, ennenkuin pitkittäisin
joutavia riitoja."

Katri, joka aina tavattomasti kiivastui, kun tähän arkaan kohtaan
koskettiin, vaikka hän muuten oli tyven ja hiljainen luonnoltaan, alkoi
Yrjölle selittää ajatuksiaan asiassa. Anna oli vähällä mennä
tainnoksiin. Hän muisti ja tunsi entisen armastettunsa varomattoman
rohkeuden, ja oli myöskin vakuutettu, että hän yhä oli läheisyydessä ja
kuuli jok'ainoan sanan.

Kauhistuneella mielellä odotti hän joka silmänräpäys hirvittävää
tapausta ja hämmästyneet silmänsä oivalsivat vielä lisäksi, kuinka
hänen veljensä, jota tämä keskustelu nähtävästi vaivasi, nousi ja
läheni pikku Katia.

"Sinä olet semmoinen pikkuinen tuhma tyttö," sanoi hän, "kun et vielä
osaa palloakaan heittää. Katso tänne, minä näytän kuinka se käy." Hän
otti pallon tytön kädestä, ja alkoi sitä viskellä ylös ilmaan ja taas
tavoitella sitä alas pudotessa. Aina korkeammalle ja korkeammalle
kohosi pallo ja Kati hyppi ja kirkui ilosta, kunnes viimein pallo lensi
sivulle ja putosi keskelle pensastoa. Samassa tuokiossa Anna kavahti
ylös istuviltaan.

"Ville!" huusi hän ja ääni tuli kimakkana ja hätäisenä hänen
kurkustaan. "Sinä saat sen lapsen aivan villiksi. Tulkaa tänne, Kati
saa kahvia ja minä kaadan sinulle myös."

Anna otti samassa raskaan pannun käteensä, mutta kun hän värisi ja oli
hätäinen, luiskahti pannunsanka hänen kädestään ja ennenkuin kukaan
ennätti avuksi, valui kuuma kahvi hänen vasemman kätensä yli, jossa
hän parastaikaa kuppiparia piteli. Kirkaisten säikähdyksestä ja kivun
tuskasta olisi hän varmaankin pudottanut koko pannun, ellei äiti heti
olisi tarttunut siihen kiinni samalla, kun Heikkinen tukesi horjuvaa
vaimoaan.

Hämmästyneinä ympäröivät kaikki Annaa ja pitivät vaan hänestä huolta,
jonkatähden ei kukaan huomannut, kuinka Vahti syöksi ylös ja rajusti
haukkuen ryntäsi pensaihin; kuinka se kiljahti, kun joku sitä kepillään
siellä hotaisi, ja taas vielä raivokkaammin haukkuen juoksi aina
kauemmaksi, siksi kuin viimein vinkuen ja kolmella jalalla linkuttaen
palasi takaisin. Ainoastaan Anna oli kesken kipujaan sen hoksannut, ja
kivuistaan huolimatta tunsi hän suuren helpoituksen. "Nyt Tommi on
pois," arveli hän, "ja kun hän näki onnettomuuteni, ymmärtää hän
myöskin, ett'en tänä iltana voi tulla. Hyvä onkin niin."

Kärsivällisenä antoi hän äitinsä ja sisarensa useilla lääkkeillä kokea
saada hänelle lievitystä. Hän oli maltillinen ja tottelevainen kuin
lapsi, ja kun puolisonsa, joka tuskin liikahti hänen luotaan, iltasella
lausui: "Kaikkian mieluummin tahtoisin sinut huomenna viedä mukanani
takaisin," loi hän suuret, siniset silmänsä väsyneenä häneen ja
vastasi: "Ehkä olisikin parasta."

"Mitä minun pitää kuulla," vastusti äiti. "Älkää tulkokaan semmoisilla
tummilla! Onko se nyt laitaa, Yrjö, ensin tuot vaimosi ja lupaat,
että hän saa olla jonkun verran aikaa luonamme ja minä jo toivoin
saavani oikein tutustua tyttäreni-tyttäreen, ja nyt kun hän omasta
varomattomuudestaan sai pienen kivun, niin tahtoisit heti viedä hänet
pois. Siitä ei tule mitään. Vai mitä arvelet sinä, Katri? Emmehän
ollenkaan aio semmoista kärsiä?"

Tautinen loi älykkäät silmänsä toisesta aviopuolisosta toiseen. "En
minä sekaannu mihinkään," kuului sitten vastaus. "Heidän tulee siitä
keskenään sopia."

Ja sen he tekivätkin tahi oikeammin, he eivät enää mitään puhuneet
asiasta. Se jäi entiselle kannalle, mutta kun Heikkinen seuraavana
aamuna jäähyväisiksi syleili vaimoaan, kuiskasi hän tämän korvaan:
"Kyllä minä kohdakkoin tulen takaisin sinua katsomaan."


IV.

Talonpoika ei ole arkaluontoinen, ja Peltola puolestaan ei tuntenut
vähääkään taipumusta joutavalliseen tunteiden haaveksimiseen. Hänen
isällinen helleytensä olisi täydesti tyytynyt, kun vaan parin kuukauden
päästä olisi aina päivän tai parin saanut seurustella naimisessa olevan
tyttärensä kanssa. Mutta kun tämä nyt kerran mieli olla pitemmänkin
aikaa, ja sitä varten oli tullut, ei sekään häntä vastaan ollut.
Päinvastoin oli se hänestä hupaistakin saada taas monesta aikaa itseään
vastapäätä, pöydän toisella puolen nähdä nuoremman tyttärensä
miellyttävät kasvot, sillä ehdolla tietysti, että nämät olisivat
iloisat niinkuin ennenkin; hän kiikutteli tyttärensä-tytärtä polvillaan
ja oli sisällisesti vakuutettu siitä, ett'ei tässä maailmassa parempaa
isää eikä isoisää ollut kuin hän. Se mitä hänen vävynsä heti tultuaan
oli hänelle kahdakesken puhunut Annan synkkämielisyydestä ja
koti-ikävästä, oli hänen mielestään vaan joutavia. Peltolan isännän
tytär, josta niin hyvä huoli oli pidetty ja jonka läksiäisiä ja
myötäjäisiä koko kylä oli kadehtinut, hänkö nyt synkkämielinen olisi?
Hulluutta! Semmoisia voi vaan Heikkinen ajatella sentähden, että luki
liian paljon kirjoja ja oli niistä saanut liian paljon kaikenmoista
oppia ja tyhjänpäiväisiä tietoja päähänsä. Tulkoonpa vaan tytär
_hänelle_ semmoisia puhumaan! Mutta sitä ei hän tehnytkään. Tosin
täytyi Peltolan jo seuraavana päivänä itselleen myöntää, että Anna
näytti kalvealta ja kärsivältä; mutta sen vaikuttivat ne kivut, joita
hän yhä tunsi poltetussa kädessään; ehk'ei hän olisikaan näyttänyt niin
kärsivältä, ellei kätensä olisi kääreissä ollut, sillä -- muutaman
päivän kuluttua alkoivat ruusut taaskin verkalleen aina enemmän kuultaa
hänen poskillaan. Täällä ei kukaan häneltä vaatinut muuta, kuin mitä
hän voi antaa. Hän istui taaskin niinkuin ennen tyttönä ollessaan,
Katrin rullatuolin ääressä ja katseli kuinka sievästi hänen hienot,
kuuleat sormensa liikuttelivat sukkapuikkoja ja kuinka sukankudin
kasvamistaan kasvoi hänen uutterissa, laihoissa käsissään. Ja väliin
taas soitti Katri kanteletta ja he yhdessä lauloivat "Kukkuu, kukkuu,"
"Honkain keskellä," "Sydämestäni rakastan" ja monta muuta lapsuudesta
saakka tunnettua ja rakastettua laulua. Vieraita, vanhoja, hyviä
tuttuja kävi heitä sillä välin usein tervehtimässä ja kyselivät Annalta
kuulumisia naapuri-pitäjästä ja hänen omista oloistaa uudessa kodissa,
ja suloiset, hurmaavat unelmat kutoivat kultasäikeistä kimaltelevan
verhon kaiken yli.

Pari kertaa päivässä kävi Ojalan Tommi maantietä heidän ikkunansa ohi,
mutta eikö hän siihen ollut täydesti oikeutettu? Totta valta-maantie
oli kaikille avoin. Oliko sitten Annan hänen tähtensä ja jättäminen tuo
vanha lempipaikkansa ikkunan luona? Eihän sitä kukaan järjellinen
ihminen voisi vaatia. Kun Tommi ensi kerran kävi ohitse ja kumpaisenkin
silmäykset äkkiä tapasivat toisiaan, säikähti nuori vaimo niin, että
hänen sydämensä vavahti, ja kuitenkin, vähääkään miettimättä
aikomustansa, nosti hän kipeätä kättään, ikäänkuin näyttääkseen sidettä
siinä. Tommi näytti häntä ymmärtävän, sillä kasvoissaan ilmautui
sääliväisyyttä, ja Anna tunsi itsensä onnelliseksi ja rauhoitetuksi.
Sittemmin ei hän enää säikähtänyt Tommia nähdessään. Pian oppi Anna
säntilleen tietämään, millä ajoin Tommin oli tapana kulkea sivu ja hän
vastasi vaan silmäin niikkauksella tämän kohteliasta tervehdystä; mutta
joka kerran katsoi hän nuorukaisen jälkeen, ihaili hänen soriaa
vartaloaan, hänen vakaata ja pontevaa käyntiään, jossa miehuuden voima
yhdistyi nuoruuden hilpeyteen, ja hän imi siten makeata myrkkyjuomaa
sitä huolettomammin, kun hän luuletteli, ett'ei tämä kaukaa toisiaan
katseleminen ja tervehtiminen mitään nuhteellista tai väärää olisi.
Sitä huolekkaammin hän tästälähin karttoi mennä yksinään vähääkään
ulos, ja oleskeli vaan aina Katrin luona. Sillä kannalla kuin asiat nyt
olivat, ne häntä täydellisesti tyydyttivät eikä hän lainkaan tahtonut
ajatella eteenpäin. Mutta kohta piti jotakin tapahtua, joka äkkiä hänet
tempaisi tästä uneilevasta levollisuudesta. Mitä useimmin Tommi kulki
sivu, sitä selvemmin voi Anna hänen kasvoistaan huomata, ett'ei hän
enää kauemmin aikonut näin vähään tyytyä. Ensimmältä oli hän
ystävällisesti tervehtinyt, mutta nyt hän sen teki aina synkemmällä
katsannolla, kunnes viimein Anna hänen silmistään jo huomasi jotakin
uhkaavaa. "Se onneton tekee jotakin, josta tulee paha loppu," ajatteli
Anna eikä hirvennyt enää seuraavana päivänä ikkunata lähestyä.

Seuraavana aamuna, kun Peltolan perhe oli kokoontunut tupaan
aamiaiselle ja siinä aikeessa juuri istuutunut pitkän, kuulean pöydän
ympärille, jossa kalakeitto höyryeli useassa vadissa, kuului etehisestä
roteva astunto, ovi aukaistiin äkkiä ja kynnykselle ilmaantui myllärin
poika. Samassa tuokiossa koko perhe keskeytti syömisensä ja jäi
hämmästyneenä katsomaan tulijaan; jokaista läsnäolevaa vaivasi se
tukala hämi, johon tavallisesti joutuu, tavatessaan äkkiarvaamatta
jonkun, jonka kanssa on epäsovussa ollut ja jota sentähden on kauemman
aikaa välttänyt. Mutta Peltola ei hevin unhottanut arvonsa vaatimuksia.
Katsantonsa oli tyven ja kylmä, kun hän kuulusteli vieraan asiata.

Tervehtien oli Tommi ottanut lakin päästään ja Leipuri-Leenan sanat:
"hän on aivan kreivin näköinen," kaikuivat Annan korvissa. "Ei voi
ikinä kukaan hänen rinnalleen astua," ajatteli hän, eikä voinut
silmiään Tommista kääntää.

"Minä tulin puhumaan siitä raja-aidan korjauksesta, josta isäntää
hiljakkoin jo muistutin," alkoi nuorukainen.

"Mutta joka tapahtui niin sopimattomalla paikalla, että minun ei käynyt
sinulle vastaaminen," lausui Peltola.

"Ja senpä vuoksi tulenkin nyt, ja arvelen, isäntä, ett'ei teitä tällä
kertaa mikään estä ottamasta asiaa rauhassa keskusteltavaksi."

Peltola tunsi vihansa paisuvan. Harmittavin kaikesta oli tuo
kiusallinen iva nuorukaisen katseessa, joka ei ollenkaan soveltunut
hänen ulkonaiseen kohteliaisuuteensa. Sana rauhassa oli vaan pilkkaa
hänen suussaan, sillä vähäinenkin silmänluonti Peltolaan toi heti ilmi,
ettei tämä suinkaan rauhallinen ollut.

"Minä en anna aitaa korjata," tiuskasi hän. "Jos vaan tätä puheellasi
tarkoitat, voit säästää vaivojasi. Minä en ole sitä ennenkään tehnyt,
enkä sitä liioin nytkään tee. Sano niin isällesi."

Tommi nosti olkapäitään.

"Isäni on tarkoin lukenut kaikki taloon kuuluvat kirjat," vastasi hän
"ja myöskin kysynyt neuvoa lakimiehiltä. Se on todellakin teidän
velvollisuutenne, isäntä, pitää aitaa kunnossa."

"Niinkö luulet?" Peltola nauroi ilkkuen ja mittaili nuorta
vastustajaansa kiireestä kantapäähän. "Koettakaa, jos voitte minua
siihen pakoittaa! Isäsi on hyvin kärkäs lukemaan talokirjoja ja
neuvottelemaan lakimiesten kanssa, koettakoon, jos hän minua niillä
peloittaa, tai sillä tavoin saa minua tekemään sitä, jota minä tiedän,
ett'en ole velkapää tekemään."

"Entä jos meidän nyt täytyy laskea lehmämme leikattuun ruispeltoon ja
ne särkyneestä aidasta menevät teidän kauramaahanne?"

"Niin tulee teidän maksaa minulle vahinko, siitä voitte olla varmat."

Nuorukaisen tummissa silmissä, kun hän kiinteästi loi ne vastustajaan,
säihkyi jäykkä uhka, joka osoitti, ettei hän aikonut vähääkään väistyä
eikä mitään sääliä. "Ottaisitte kuitenkin asiata harkitaksenne, isäntä,
ennenkuin annatte sen mennä liian pitkälle. Isäni on varmasti päättänyt
oikeuttaan -- -- --"

Hän taukosi äkkiä. Korvaansa oli kohdannut tuskin kuuluva ääni,
vaivatun sydämen sisimmästä tullut huokaus, ja kun hän ehdottomasti
käänsi päätään, tapasi katseensa Annan suuret, siniset silmät, jotka
tuskallisina ja rukoilevina olivat häneen kiinnitetyt.

Hetken vaan nämät silmäykset sähköisinä säkeinä toisiaan tapasivat,
mutta riittävä oli aika ajatuksia vaihettamaan, joita ainoastaan he
kumpikin ymmärsivät. Tommi painoi päänsä tuokioksi alas, ja kun hän sen
jälleen nosti, jatkoi hän taas keskeytettyä puhettaan, mutta tällä
kertaa tykkänään toisella painolla. "Isäntä" lausui hän niin nöyrästi
ja alamaisesti kuin hänen oli soveliastakin vanhaa ja arvokasta miestä
vastaan, "jos kuitenkin tahtoisitte vielä kerran harkita asiaa! Kenties
voitaisiin se sovussakin ratkaista jakamalla työ ja kulungit, joka
kuitenkin naapurien välillä olisi parhainta. Tahdon puolestani koettaa
saada isääni siihen taipumaan. Tietysti on asia pian saatava selville.
Tänä iltana tulee teidän päättää; tänä iltana tulee minun saada tietää,
maksaako vaivaa rakentaa sovintoa. Kauemmin en voi enkä tahdo odottaa."

Nämät viimeiset sanat hän lausui harvaan ja erinomaisella painolla,
kumarsi sitten päätään jäähyväisiksi ja läksi, jättäen Peltolan perheen
suureen hämmästykseen.

Anna oli nojannut kyynäspäänsä pöytään ja kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän
ei mitään virkannut, eikä liikahtanutkaan sillä välin, kuin isä
suurilla askeleilla astui edes takaisin tuvan permannolla, ja vilkaisi
sivu mennen milloin vanhempaan, milloin nuorempaa tyttäreensä ja
milloin taas vaimoonsa. Peltolan katsanto oli puolittain uhkaava,
puolittain ihmettelevä. Naisista tuntui olo niin raskaalta, juuri kuin
olisi ukkonen ollut ilmassa ja ensimmäinen jylinä jo kaukaa kumajannut,
mutta Anna teki tukalasta tilastaan pikaisen lopun. Hän nousi äkkiä ja
läksi suoraapäätä ovesta ulos.

Isänsä katsoi hetken hänen jälkeensä, kääntyi sitten toisiin ja
kysyi: "Mitäs tämä nyt on? mitä noilla kahdella on keskenään? Toivon
kumminkin, että -- --"

"Isä," keskeytti häntä Katri nopeasti, "älä toki mitään pahaa luule!
Olihan se tietysti Annasta vaikeata tavata Tommia noin äkki-arvaamatta,
ett'ei hän sitä suinkaan ollut aavistanutkaan."

Peltola pudisti maltittomalla liikunnolla päätään, juuri kuin olisi hän
kerrassaan tahtonut antaa tiedoksi, ett'ei kellään ollut oikeutta
muistella vanhoja hulluuksia.

"Ja nuorukainen sitten," tutki Peltola taas, "mitä hän niin äkkiä
käänsi puheensa? Ja mitä hän siinä tämän päivän illasta lörpötteli?"

Katri, jonka sydän kyllä oli täysi kaikesta siitä, mitä hän tässä
suhteessa tiesi, koki kuitenkin isäänsä rauhoittaa ja antaa asialle
aivan viattoman näön, ja kuu äiti hiljaa ja vavisten rohkeni ehdoittaa,
eikö kuitenkin olisi parempi myöntyä Tommin tarjoomaan sovintoon,
ennenkuin taas uudistaa ikäviä riitoja naapurin kanssa, oli Katrikin
puolestaan samasta ajatuksesta. Sitkeästi hän pysyi siinä, minkä katsoi
oikeaksi ja kohtuulliseksi, mutta tässä suhteessa hän ei ollut varma,
josko isänsä todellakin oli oikeassa. Annan tähden hän myöskin olisi
suonut isänsä antavan myöten, mutta tämä ei tänään suostunutkaan
kuulemaan hänen neuvojaan, niinkuin aina ennen. Nurpeasti hän kielsi
heitä puhumasta asioista, joita "ei naiset ymmärrä," otti sitten
lakkinsa ja läksi pois.

Miehen epäluulo oli herätetty. Hän vainusi juuri kuin ilmassa jotakin,
jota häneltä tahdottiin salata, ja se häntä harmitti. Ei hän hetkeäkään
olisi epäillyt käydä asiaan kiinni niinkuin tuuliaispää ja ratkaista se
heti, jos vaan se olisi selvä ja käsitettävä ollut, mutta arvoituksia
suorittamaan ei hänessä ollut miestä eikä hän niitä rakastanut. Kun hän
näissä kiusallisissa ajatuksissa astuskeli maantietä pitkin, näki hän
kaukaa jotakin, joka kiinnitti hänen huomionsa ja heti kohta selkenivät
hänen kasvonsa. Nähtävästi luuli hän nyt saaneensa oikein hyvän tuuman.

Esine, joka oli herättänyt Peltolan huomion, oli eräs rahtimies, joka
jyväkuormineen tuli maantietä myöten, ja jonka Peltola tiesi asuvan
vävynsä likellä. Äkkiä päätettyään mieleensä juolahtaneen tuuman,
puhutteli Peltola miestä, kysyi, josko hän vielä samana päivänä
palajaisi kotiansa ja kun tämä siihen vastasi myöntämällä, pyysi hän
miestä viemään häneltä sanaa Yrjö Heikkiselle.

"Sanokaa vävylleni," jatkoi hän ja oli jo täydellisesti saanut entisen
mielenponteuden takaisin, "että pyydän häntä tulemaan mitä pikemmin
hakemaan vaimonsa meiltä pois, koska hänellä tuntuu olevan niin ikävä
miestään ja kotiaan eikä päivät pitkään voi muuta kuin hänestä puhua.
Nähtävästi tulee tyttäreni aika täällä pitkäksi, kun ei hänellä ole
mitään tekemistä ja hän kaipaa sentähden tavallisia toimiaan. Ehkä hän
nyt kuitenkin tahtoisi olla ensi sunnuntain yli, jolloin meillä
vietetään piika-Annan häitä, ja sopisi hyvin, jos Heikkinenkin voisi
tulla tänne siksi päivää ja sitten seuraavana viedä vaimonsa kotiin."

Mies lupasi kaikki toimittaa, ja kävellessään taas eteenpäin hieroi
Peltola tyytyväisenä käsiään. "Ei minua niin pian petetä," puhui hän
hiljaa itsekseen. "Tahdon heille näyttää, ett'ei minua niinkään
helposti saa korppia hanhena pitämään. Ja mitä muuten Annaan tulee,
niin kuuluu vaimo miehensä haltuun ja pitäköön vävyni huolta omastaan."

Jos isä Peltola kuitenkin tällä hetkellä olisi nähnyt tytärtään, olisi
hän varmaankin kääntynyt vähän huonommalle tuulelle. Anna oli tuvasta
lähdettyään mennyt koivukkoon ja sieltä pensastuneen tantereen poikki
maantielle päin aina aitaan saakka. Täällä seisoi hän ja odotti Tommia,
jonka arvasi kohdakkoin tulevan. Siinä hän ei liioin pettynytkään.
Tommi tuli hyvin vakavalla katsannolla, mutta niin pian kuin hän Annan
hoksasi, huudahti hän ihastuksesta ja seisoi samassa tuokiossa aidan
toisella puolen hänen luonaan. Hän ojensi kätensä aidan yli Annalle,
mutta tämä astui askeleen taakse päin ja pudisti eväten päätään.

"Olen tullut tänne, Tommi," alkoi hän, "selkeällä päivällä, koko
maailman uhalla, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraa, jos ihmiset näkevät
minun sinun kanssasi puhelevan; mutta sen teen vaan sentähden, että
minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Älä luule, että seison tässä
keveällä mielellä. Minä ymmärsin sinun viimeiset sanasi, Tommi, enkä
voinut jättää sinua siihen luuloon, että niitä tahtoisin noudattaa.
Minä en tule iltasella myöhään puhuttuun paikkaan sinua tapaamaan, en
tänään enkä vast'edes."

"Mutta sinä olet luvannut," väitti Tommi suuttuen.

Anna loi silmänsä maahan, ikäänkuin pelosta, että Tommin hehkuva katse
hämmentäisi hänen sydämensä vaikeasti saavutetun vakavuuden ja iskisi
sinne kuin polttava ja sytyttävä tulikipinä. "Semmoinen lupaus minua ei
sido," vastasi hän, "jonka sait minulta houkutelluksi tuskan hetkenä.
En minä ole mikään niin huono vaimo enkä niin huono äiti, että
tekisin semmoista, joka häpäisisi nimemme ja olisi velvollisuuksieni
laiminlyömistä."

"Velvollisuuksiesi?" ivallisella ja kummallisesti värähtelevällä
äänellä lausui Tommi tämän sanan. "Anna, tuottaako se sinulle paljonkin
onnea tuo kylmä sana 'velvollisuus?'"

Anna painoi kumpaisenkin kätensä sydämelleen ja nosti verkkaan
silmänsä, joiden tummansinisessä syvyydessä asui sanomatoin suru, ylös
Tommiin. "Onnea," toisti hän. "Kuka minun onnestani välittää? Luuletko,
Tommi, että se minulle onnea lisää, kun sinä minun omaisiani vihalla ja
riidalla vainoat?"

"Olkoon se mennyttä. Minä tahdon unhottaa sen pahan, kun isäsi on
meille ja varsinkin minulle tehnyt, jos vaan sinulta, Anna, saan
yhdenkin hyvän sanan. Minä saan vanhempani taipumaan, mihin vaan
tahdon, ja minä houkuttelen heitä peräytymään vaatimuksestaan, jos vaan
sinä, Anna, teet sen, mitä olen sinulta pyytänyt."

Anna pudisti päätään. "Sitä en voi tehdä."

Tommi löi jalkaansa maahan malttamattomuudesta, mutta samassa hänen
suuttunut muotonsa äkkiä kirkastui. "Anna," lausui hän ja likeni vielä
enemmän aitaa. "Sunnuntaina on teillä häät, -- tulenko kuokkimaan?"

"Häitä saa ken tahansa tulla kuokkimaan."

"Mutta tahdotko, että tulen?"

"Enhän sitä voi sinulta kieltää."

"Oi, Anna, älä tee minua hulluksi, sano tulenko vai ei?"

Hänen äänessään oli uhkaava voima, joka vaati Annaa luomaan katseensa
häneen. Hetken vaan heidän silmäyksensä sulivat yhteen, hetken vaan
kaksi tulenleimua yhdistyi ja: "tule!" kuului kuiske Annan huulilta;
mutta samalla hän kääntyi ja riensi nopein askelin pois, taakseen
vilkaisematta.

Annan sydän tykytti niin, että hänen sitä täytyi kädellään puristaa,
saadakseen sitä vähänkin rauhoittumaan. Noin puolen tuntia hän käveli
edes takaisin pihassa, ennenkuin jälleen meni sisään, mutta silloin hän
jo olikin taas täydesti tyyntynyt.

Katri katsoi häneen pitkään ja tutkien, mutta ei puhunut sanaakaan.
Äänetöinnä otti hän vaan kanteleen pöydältä käteensä ja alkoi soittaa
erään laulun säveliä. "Tunnetko tätä laulua?" kysyi hän.

Annan huulet vetääntyivät katkeraan hymyyn. "Mahdoit minulle muistuttaa
sitä laulua, ennenkuin Heikkiseltä otin kihlat," vastasi hän.

Laulu, jota Katri soitti, oli: "Ole ijäti vakaa ja uskollinen."


V.

Anna eli nämät päivät aina seuraavaan pyhään kuumeentapaisessa
levottomuudessa. Hän sanoi itselleen: "Kerran minun kumminkin pitää
puhua Tommille ja koettaa saada häntä järkeensä, estääkseni häntä
useimmista varomattomuuksista. Siihen olen hänen ja itseni tähden
velvoitettu, ja illan kuluessa saan siihen kyllä sopivaa tilaisuutta."
Nämät ajatukset ja tämän aikomuksensa hän kuitenkin huolellisesti
peitti omaisiltaan. Ei hän enää ikkunaakaan lähestynyt, välttääkseen
Tommia maantieltäkään nähdä. Vallan hyvin hän huomasi, miten isän ja
Katrin silmät häntä tutkistellen seurasivat, ja juuri sentähden
tekeytyi hän huolettomaksi ja välinpitämättömäksi. Hänessä nousi kalu
vielä kerran ottamaan osaa nuorten iloon. Hän tahtoi tanssia, hän
tahtoi riemun vaahtoavan pikarin viedä huulilleen, kenties viimeisen
kerran, ja sentähden hän huolekkaasti varjeli salaisuuttaan, otti
sanoistaan ja katsannostaan vaarin, ettei kukaan aavistaisikaan, kuinka
paljon hänen viattomalta näyttävään iloisuuteensa oli sekoittunut
intohimoisuuden hehkuvaa tulta ja lähes huumaavaa tuskaa. Hän vältti,
ett'ei mitään häiritsevää tunkeutuisi hänen ja sunnuntai-illan väliin.
Tuo pelätty ja samalla ikävällä odotettu päivä oli viimeinkin käsissä.
Pitkän ajan päästä Anna taas tänä aamuna pukeutuessaan melkein
lapsellisella ilolla katseli kuvastimessa omaa kauneuttaan, ja kun hän
pyhävaatteissaan tuli sisarensa luokse, oli hän niin kukoistava ja
ihana kuin kevätaamu. Sisällinen liikutus, joka säteili hänen
silmistään ja joka punasi hänen poskensa, antoi hänen muodolleen
erehdyttävän hohteen, niinkuin raikkaasta elämän halusta, ja haalakan
siniset vaatteensa soveltuivat niin mukavasti hänen kahteen vaaleaan
palmikkoonsa, jotka viehättävän yksinkertaisesti ja somasti riippuivat
alas aina vyötäröihin. Hänen kaulassaan kimaltelivat kultaiset ketjut,
jotka hän oli mieheltään saanut morsiuslahjaksi.

Katri ei koskaan ollut vähääkään kateutta tuntenut, vaan aina hellästi
rakastanut nuorempaa sisartaan, jonka luonto oli paljon runsaammilla
lahjoilla varustanut kuin hänen. Nytkin hän tyyneydellä, mutta samalla
myöskin sisällisellä levottomuudella katseli Annaa. Tämän katsannossa
ja olennossa oli jotakin, josta hän ei ollut selvillä, eikä hän liioin
ymmärtänyt, minkätähden Anna nyt vältti olla kahden kesken ja uskoa
hänelle murheitaan, niinkuin hän ensin tultuaan oli tehnyt.

Isä Peltola, joka seisoi Annan luona ja tähysteli, eikö jo vieraita
näkyisi tulevaksi, katseli sivu päin suurella mielihyvällä Annaa. Juuri
tuonlaiselta tulikin hänen tyttärensä näyttää. Katri, siitä hän oli
varma, olisi tullut yhtä kauniiksi, ellei se onnettomuus olisi
kohdannut häntä lapsuudessaan, että hoitaja pudotti hänet sylistään ja
sillä tavoin sai alkuun sen vaivan, jota Katri-raukka nyt ikänsä sai
kärsiä. Mutta siihen sijaan hän taas oli niin viisas-järkinen, että
piammiten koko kylä kävi häneltä neuvoja saamassa.

Nämät ajatukset saivat Peltolan niin iloiselle tuulelle, että häntä jo
halutti vähän leikkiäkin laskea. "Hei, Anna," lausui hän, asettautuen
tyttärensä eteen, "et sinä varmaankaan meidän tähtemme olisi noin
kauniiksi pukeutunut. Sen teit vaan sentähden, että tiesit miehesi
tulevan tänäpäivänä tänne."

"Mieheni?" Nuoren vaimon kasvoista katosi äkkiä joka verenpisara, mutta
ainoastaan silmänräpäykseksi, sillä samassa tuokiossa lensivät ne
tulipunaisiksi. Hän näki jo mielessään Yrjön suopeat kasvot, hän luuli
jo aivan selvään eroittavansa kahdet silmät, jotka niistä kasvoista
huolekkaina ja rukoilevina häneen katsoivat. "Mieheni?" toisti hän
tiedustaen ja epävakaisesti.

Peltola nauroi, niin että ruumiinsa tärisi. Kädet taskuissa käveli hän
edes takaisin laattialla ja iloitsi tyttärensä kummastuksesta. "Niinpä
niinkin, sinun miehesi, onko se sitten niin ihmeellistä?" pitkitti hän.
"Tottahan sen voit arvata, että hän sinua kerran tulisi katsomaan, ja
ettei hän sitä unhottaisi, lähetin vielä varmuuden vuoksi hänelle siitä
sanan ja pyysin, että hän kaikella muotoa tulisi tänne tänään ja veisi
sinut sitten huomenna mukanaan. Voitte tänä iltana vielä yhdessä
tanssia etkä suinkaan sinä toden perään mahtane aikoa antaa hänen
yksinään palata takaisin ja jättää kotisi ja taloutesi aina vielä oman
onnensa nojaan."

Anna seisoi kuin naulattuna. Hän näki isästään, ettei puhe pelkkää
pilaa ollut, vaan että leikin alla oli täyttä totta. Häntä tahdottiin
siis saada täältä pois. Tämä kaikki oli kenties hänen selkänsä takana
näin valmiiksi tuumailtu. Samassa hetkessä, kuin tämä ajatus hänessä
selveni, täytti myöskin uhka hänen mielensä. "Hyvä," ajatteli hän,
"koska minut huomenna lähetätte täältä pois, niin älkää panko
ihmeeksenne, jos tätä päivää käytän oman mieleni mukaan."

Kun Yrjö Heikkinen vähän myöhempään saapui taloon, ei hän kyllin
voinut ihmetellä ja iloita vaimonsa terveestä näöstä, ja tämä
puolestaan ei tehtyä päätöstään unhottanut. Niin elpyneenä ja iloisena
ei Yrjö vielä koskaan ollut vaimoaan nähnyt, mutta kun hän päivän
kuluessa siitä vuoroin iloitsi, hän taas toisen vuoron tunsi piston
sydämessään ja hänestä oli, kuin ei olisikaan se hänen Annansa, vaan
vallan toinen, joka noilla suurilla, oudosti hehkuvilla silmillä
ylenannetun iloisena katseli ympärilleen. Anna hymyili miehelleen,
mutta siinä hymyssä ei Heikkinen huomannut hiventäkään sydämellisyyttä.
Tämä tila saattoi tuon tyynen, hiljaluontoisen miehen kummalliseen
levottomuuteen, jonka salaaminen kävi hänelle aina vaikeammaksi.

"Piika-Anna" oli palvellut Peltolan taloa kymmenen vuotta, ja kun hän
nyt meni naimiseen erään torpanmiehen kanssa, oli Peltola luvannut
hänelle pitää hyvät häät eli "läksiäiset", niinkuin rikkaan ja mahtavan
isännän sopikin vanhalle uskolliselle palvelijalleen. Tupa oli kattoa
myöten koristettu pihlajan oksilla ja koivuilla, penkit ja laattia
olivat kuultavan valkoiset, porstuan ja vierastuvan ynnä kammarin
laattioille oli ripoteltu tuoreita katajan havuja ja pihaan laitettu
lehtimaja koivuista. Kaikki oli juhlallista ja kaunista. "Juuri niin
komeata, kuin kylän ylimyksen talossa pitääkin olla," arveli Peltola
kävellessään edes takaisin tuvassa ja tervehtien vieraitaan enemmän tai
vähemmin kohteliaasti, säntilleen sen mukaan, kuin itsekunkin arvo
vaati. Muutamien kättä hän iloisesti pudisteli, toisille hän vaan tuota
pikaa tokaisi kätensä, taikka ainoastaan sivumennen vähän nyykäytti
päätään; nuorille riposi joku tervehtivä sana, sillä välin kuin hän
kaikin tavoin koki saada vävyään pysymään sivullaan. Mutta tämä taas
pyrki päästä hänestä vapaaksi ja vältti kaikkea keskustelua vieraitten
kanssa saadakseen yksinomaisesti silmillään vaan vaimoaan seurata.
Vihkimisen jälkeen alkoi tanssi. Anna oli pukenut morsiamen ja oli
sentähden puhemiehen kanssa ensimmäiseksi laattialla, sitten vei
sulhanen morsiuspiikoja sillä välin, kuin sulhaisrengit tanssittivat
morsianta, ja nyt vasta oli muille luvallista ryhtyä iloon. Kutsutut ja
kuokkavieraat veivät kilvassa neitosia, muuta väliä ei heillä ollut,
kuin että kuokkamiehet aina tanssivat lakki päässä ja piipun-nysä
hampaissa. Anna oli juuri kuin velvollisuutensa täyttääkseen tanssinut
ensin sulhaisen ja miehensä kanssa, ja lensi nyt toisen kainalosta
toisen kainaloon, suomatta itselleen hetkeäkään lepoa. Hänen poskensa
hohtivat, hänen silmistään loisti iloisuuden tuli, ja -- yhä
suuremmalla vastenmielisyydellä seurasivat häntä Yrjön silmäykset. Oli
ollut aika, jolloin tämä olisi antanut puolet kaikesta omaisuudestaan
saadakseen nähdä vaan ainoankaan onnen hehkun tuon rakastetun olennon
otsalla, -- tänään näki hän vaimonsa loistavana ilon ylimmällä
portaalla, ja -- tunsi kipeän pistoksen sydämessään. Yrjö huomasi
selvään, ett'ei hänellä mitään osaa ollut Annan iloon. Hän tunsi
itsensä vanhaksi ja yksinäiseksi, tunsi hengessään olevansa vaimostaan
eroitetun, ja kuitenkaan ei Yrjöllä vähääkään aavistusta ollut Annan
sisällisestä tilasta, ei pienintäkään tietoa siitä, että tämä elpynyt
riemu oli vaan sen sisällisen levottomuuden peitteenä, jolla hän sitä
odotti, joka yksinomaisesti oli tänä päivänä ollut hänen mielensä ja
ajatuksensa esine, hänen pelkonsa ja toivonsa päämaali.

Talonpojissa on aina tavallista, että kutsumattomat vieraat tulevat
häitä kuokkimaan ja ottavat osaa tanssiin samoin kuin kutsututkin.
Siinä kohden ei olla varsin hellätuntoisia, eikä Peltolakaan sitä
minäänkään pitänyt, vaikka näki ovesta tunkeutuvan kaikenlaisia vennon
vieraita ihmisiä, joista jotkut olivat varsin renttumaisia näöltään.
Mutta kun niiden joukkoon ilmestyi Ojalan Tommi, pisti se Peltolaa
vihaksi, ja hän tuskin voi vihaansa hillitä, kun tämä lähes
suoraa päätä meni ottamaan hänen tytärtään tanssiin. Hän suuttui
tyttäreensäkin, mutta leppyi jälleen kuitenkin samassa, kun ajatteli,
että tämä tuskin olisikaan voinut kieltää menemästä, koska hän kerran
oli muidenkin kanssa tanssinut. Se olisi suotta vaan herättänyt melua
ja sitä tietysti tuli välttää, varsinkin kun hänen miehensä oli läsnä.
"Mutta pidetäänpä huolta siitä," päätti Peltola ajatuksensa, "ett'ei
tuo hävytön toista kertaa häntä tanssiin vie."

Annan aikomus ei millään tavalla ollut, näyttäytyä noin julkisesti
Tommin seurassa. Hän oli vaan toivonut saada sivumennen, kenenkään
huomaamatta vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa, mutta kun Tommi noin
äkkipikaa tuli hänen eteensä, kun hän tapasi nuo sulavat, rukoilevat
silmäykset, ei hänellä ollut voimaa vastustaa. Hän laski hienon,
valkoisen kätensä Tommin käteen, ja kun hän tunsi tämän vankan
käsivarren vartalollaan ja soiton sävelten mukaan kiidätti hänen
kainalossaan tilavaa tuvan laattiaa ympäri, silloin unohduksen huntu
peitti häneltä muun maailman tykkänään. Ei hän muistanut eikä huomannut
niitä monia teräviä silmiä, jotka tarkastavina ja moittivina heitä
seurasivat, eikä hän kuullut niitä kuiskutuksia, jotka nuolen
nopeudella kävivät suusta suuhun. Eikä hän myöskään huomannut, kuinka
vähitellen kaikki muut tanssijat hävisivät ja he viimein ypö yksinään
pyörivät laattialla. Ei pieninkään aavistus varoittanut Annaa siitä
uhkaavasta pilvestä, joka mustenemistaan musteni hänen isänsä otsalla.
Synkistyneillä silmillä seurasi Heikkinen vaimoaan ja kuunteli melkein
tunnotoinna Aholan Lassia, joka seisoi hänen vieressään ja pirullisella
mielihyvällä kertoi Annan ja Tommin entisistä suhteista toisiinsa.

Kaikesta tästä ei Anna mitään tiennyt, ja mitäpä se tieto olisi häntä
auttanutkaan siinä melkein tunnottomassa tilassa, johon hän tanssin
kestäessä oli vähitellen vaipunut, ja jossa hän juuri kuin unessa
kuunteli Tommin kuiskaavia, tulisia sanoja, sillä välin kuin jalkansa
kävivät lähes hervottomiksi ja hengittäminen tuntui yhä vaikeammalta.
Vasta silloin hän tointui, kun raitis ilma kosketti hänen ohauksiinsa
ja hän, välttämättä kohottaen silmänsä ylös, näki korkealla
sini-taivaalla kuun, joka koivujen välistä loi valonsa hänen isänsä
kartanoon.

Tommi oli sekaantunut väentunkoon oven suussa ja pujahtanut kenenkään
huomaamatta ulos. Tämä ilta oli noita kauniita elokuun kuutamo-iltoja.
tummansinisellä taivaankannella kumotti kuu, hohtavana kuin hopealevy,
ja lumoavaa hopean hohdetta valui tieltä alas viheriään maahan. Niityn
apilaista ja tuhansista kukkaisista tuoksui alempiin ilmakerroksiin
tuores lemu, joka vuodatti virvoitusta vapisevaan sydämeen. Ei
lehtikään värähdyksellään häirinnyt luonnon syvää rauhaa, ainoastaan
ihmisten povet sykkivät raivoisten intohimojen tulessa.

"Mihin minua viet, päästä minut jo!" Nämä olivat ensimmäiset sanat Annan
huulilta, kun hän jälleen tuli tuntoonsa, ja samalla pidätti hän
myöskin askeleitaan ja koki irtautua Tommin kädestä.

Mutta nuorukainen ei häntä laskenut: "Tule, tule," kuiskasi hän vaan ja
vei häntä eteenpäin, siksi kuin he kumpikin jo olivat tulleet koivukkoa
likelle. Nuori Ojala tahtoi vetää Annaa puitten synkkään varjoon, mutta
äkkinäisellä tempauksella irroitti tämä itsensä hänen kädestään.
Ikäänkuin lumottuina kääntyivät Annan silmät pimeydestä pois ja kohden
kirkasta taivasta, joka loistavana ja lempeänä kaareutui korkealla
hänen päälakensa yli. Ympäristön juhlallinen hiljaisuus rauhoitti
ihmeellisesti hänen sydäntänsä, ja kun hän taas loi silmänsä noihin
himoista hehkuviin kasvoihin hänen rinnallaan, väistyi hän vavisten
niistä loitommaksi. Annan sisällinen puhtaus antoi hänen äkkiä tuntea
syvän juovan hänen ja sen miehen välillä, joka seisoi häntä lähellä.

"Tommi," sanoi hän ja ojensi kätensä ikäänkuin tuli hänen siten pitää
nuorukaista itsestään erillään, "vasten tahtoani olemme joutuneet tänne
kahdenkesken, mutta koska luullakseni en toista kertaa saa näin sopivaa
tilaisuutta, tahdon ottaa tästä hetkestä vaari ja pyytää sinua olemaan
järkevä ja tyyne. Sen olen sinulle jo kerran ennen sanonut, etten minä
ole mikään kelvotoin vaimo. Anna minun rauhassa käydä tietäni, ja käy
sinä omaasi. Jumala ei ole suonut, että me yhdessä vaeltaisimme. Ei,
laske minut," pitkitti hän tuskallisena ja peräytyi muutaman askeleen,
kun Tommi rajusti aikoi tarttua häneen käsin. "Se ei käy laatuun.
Ainoastaan tyyneen jäähyväisen tahdon sinulle sanoa, voidaksemme tästä
lähtein ystävinä muistella toisiamme."

"Olenko minä mikään narri?" huusi Tommi kiivaasti ja koki uudestaan
vetää tuon solakan olennon luokseen. "Luuletko, että annan sinun
taaskin pitää minua pilkkanasi niinkuin tässä joitakuita vuosia
sitten?"

Mutta Anna väistyi hänestä ja seisoi kirkkaassa kuuvalossa suorana
hänen edessään. "Pilkkanasi!" lausui hän närkästyen. "Tommi, sinun
tulisi minua sääliä eikä tuonlaisilla syytöksillä minua suotta kiusata.
Pilkka oli minusta niin kaukana, että sydämeni oli lähes haljeta
surusta."

"Ja kuitenkin," -- Tommi loi synkän katseen häneen, mutta
ei yrittänytkään enää häntä lähestyä, -- "kuitenkin unhotit
uskollisuuden-lupauksen, jonka minulle annoit ja otit, niin pian kuin
olin poissa, ensimmäisen rikkaan miehen, kuin tarjoksi tuli."

Anna painoi kädellään rintaansa ja kasvoissaan kuvautui syvä sydämen
suru. "Sitäpä juuri olen surrut yöt ja päivät," sanoi hän, "ja senkin
tähden minun täytyi vielä kerran sinua kahdankesken puhutella, vaikka
sinä hyvin tiedät, Tommi, etten voinut toisin tehdä. Olenhan sinulle
tämän kaiken kirjoittanut?"

Tommi kohotti olkapäitään. "Paperille voi mitä tahansa panna."

"Olimme tosin silloin vielä melkein lapsia," pitkitti Anna, "mutta
kuitenkin olisi meidän pitänyt tietää yhdistymisemme mahdottomaksi,
koska vanhempamme eivät siihen koskaan olisi suostumustaan antaneet."

"Minun vanhempani siihen kyllä olisivat suostuneet. Äitini ei minulta
mitään kiellä ja hän taas saa isän taipumaan, mihin vaan tahtoo."

"Mutta minun vanhempani, Tommi! Tunnethan minut ja tiedät --"

"Tiedän," keskeytti häntä Tommi katkerasti, "että hän vainoo minua,
vainoo ja vihaa koko meidän perhettä aina siitä, kuin olemme kylään
tulleet."

"Ei se mihinkään hyödytä, että me niistä asioista vielä puhumme,"
vastasi Anna surullisesti. "Me lapset emme sitä voi auttaa. Me voimme
vaan kerran vielä antaa toisillemme kättä kaikessa sovussa, Tommi, ja
luvata ilman vihatta muistaa toisiamme."

Hän aikoi todellakin tarjota kättänsä Tommille, mutta säpsähti samassa,
kun tämä vihasta hehkuvin silmin häntä läheni ja kovalla kouralla
tarttui hänen käsiranteesensa. "Sen mä luulen," puhui Tommi kuumeen
tapaisesti hengittäen, "sinulta se kyllä käy helposti, mutta minulta
sitä et voi vaatia. Sinä olet minulle kaikki kaikessa, Anna. Yksi ainoa
sana sinun suustasi sai minut lauhkeaksi kuin lammas, ja käsilläni
olisin sinua kantanut koko elämän ikäni; mutta nyt," hän nauroi
katkerasti -- "nyt se unelma on ollut ja mennyt. Nyt käy vaan sen
päälle, että ollaan hurjia ja iloisia, ja aina hurjempia, käy miten
käy. Viisain on maailmassa se, joka hurjimmin elää."

Annan sydän vapisi hämmästyksestä ja kauhusta. Nämät raivokkaat sanat
ja Tommin vielä raivokkaampi katsanto häntä pelästyttivät, mutta
huolimatta sisällisestä tuskastaan, tunsi hän innokkaan halun pelastaa
nuoruutensa rakastettua. Hänen mieleensä juohtui, mitä Katri oli
Tommista kertonut ja paljon muutakin, jota hänestä oli puhuttu. Jos hän
todellakin oli pahalla tiellä, jonka hänen raivokas luontonsa ja
nykyinen mielialansa teki hyvin luultavaksi, voi kenties vaan hän,
Anna, saada hänet jälleen järkeensä ja turmeluksesta pelastetuksi.

"Tommi," rukoili hän ja hänen äänessään ilmautui koko hänen sisällisen
tuskansa suuruus. "Tommi ole järjellinen ja muista vanhempiasi, muista
kuinka suuressa velassa heille olet. Lupaa minulle, ettet mitään te'e,
joka heille surua tuottaisi, joka minunkin elämälleni langettaisi
hirmuisen soimauksen ja syyn. Tänään kenties vielä on aika, -- lupaa se
minulle!"

Tommi taaskin päästi niin leveän naurun, että Anna hämmästyneenä
vetääntyi taaksepäin. "Mikä viisas, pikkuinen saarnaaja sinusta on
tullut," sanoi hän. "Mutta hyvä on saarnata, kun itse istuu hyvässä
turvassa. Ovatko he minua sinulle kontihteneet, armaani? Älä heitä
usko, vaan tule pois ja anna minulle pieni muisku. Näes, me kumpikin
kuulumme yhteen, vaikka kaikenmoisilla tuommoisilla viisailla puheilla
tahdot itseäsi suotta pettää."

Hän yritti todenperään samassa Annaa suudella ja tämä tunsi jo hänen
kätensä olkapäillään, tunsi kuuman hengityksensä poskillaan, mutta
ponnistaen kaikki voimansa, repäsi Anna itsensä irti ja koki paeta
asumusta kohden. Ravakkaalla hyppäyksellä sulki Tommi häneltä tien.
"Tällä kertaa et minusta sentään niin helposti pääse," puhui hän
hampaittensa välistä. "Sinä näyt tulleen ylpeäksi, lapseni, ja se tulee
siitä, että sinä voit olla mahtava kauniissa vaatteissasi ja
kiiltävissä koruissasi. Tuommoisesta kannattaakin rakkautensa myydä,
eikö niin? Tuommoista kultaista ketjua, kuin tuo sinun kaulassasi, ei
yksikään tyttö Suorsakylässä kanna. Varmaankin he jok'ainoa tänä iltana
ovat sinua sentähden kadehtineet; mitäpä sinua sitten huolettaisi niin
vähäpätöinen asia kuin se, että uskollisuutesi minulle rikoit!"

Anna huudahti hiljaa ja vavahteli kuin ammuttu metsänriista. Hetken
aikaa silmäilivät he toisiaan nuhtelevilla, säkenöitsevillä silmillä;
senjälkeen Yrjö Heikkisen vaimo nosti pienen, valkoiselta hohtavan
kätensä povelleen, jossa nuo kultaiset ketjut kiilsivät kuun
valaisemina, ja kiertäen ne pari, kolme kertaa kätensä ympäri, lausui
hän värisevällä äänellä: "Jumala sulle anteeksi antakoon sanasi ja
kaikki mitä tänä päivänä sinun tähtesi olen kärsinyt." Voimakkaalla
nykäyksellä irroitti hän samassa ketjut kaulastaan, viskasi ne hiekkaan
ja astui jalallaan niiden päälle. "Nyt minä halveksin," jatkoi hän
hytkähtelevin huulin, "kaiken rikkauden, kaiken maallisen edun, joka
minulle naimiseni kautta on tullut osaksi. Jumala on todistajani, että
tähän saakka sydämeni on vuodattanut verisiä kyyneleitä kadotetun
rakkauteni tähden. Mutta sinä, sinä et minua tahdo ymmärtää. Jää Herran
rauhaan, tämä hetki meidät ijäksi eroittaa."

Syvään hengittäen pyyhki hän tämän lausuttuaan hiukset otsaltaan ja
käyttäen hyväkseen Tommin hämmästystä, väistyi hän pienelle syrjätielle
ja kiidätti nuolen nopeudella asumusta kohden.

Tuvan ikkunoista hohti kirkas valo häntä vastaan, mutta hyvin
ymmärrettävistä syistä tahtoi Anna niitä kiertää ja suunnitti kulkunsa
pimeän takapihan kautta rakennuksen toiseen päähän, josta seinäviertä
pitkin aikoi lähetä porstuaa ja sieltä kenenkään huomaamatta pujahtaa
Katrin luokse kammariin. Mutta juuri kun hän kääntyi ulkohuoneitten
kulmasta, tuli joku häntä pimeässä niin ravakkaasti vastaan, että he
varmaankin olisivat törmänneet yhteen, ellei Anna äkkiä olisi väistynyt
syrjään.

"Siinäkö sinä viimeinkin olet," kuuli hän samassa miehensä äänen.
"Siitä saakka kuin tuvasta läksit, olen sinua koko ajan hakenut. Missä
olet sinä ollut?"

Anna heti huomasi tässä äänessä jotakin erinomaista, joka karmivana
viilsi läpi koko hänen ruumiinsa. "Sinäkö se olet Yrjö," lausui hän
tuskin tietäen, mitä sanoi. "Oi tule minun kanssani huoneesen."

"Vastaa missä sinä olet ollut, ja missä on _hän_?" kuului vastaus.
"Minä tahdon sen tietää."

Anna ei vielä koskaan ollut miestään nähnyt senlaisena kuin nyt,
värisevänä työläästi hillityssä mielenliikutuksessa, valmiina, niinkuin
näytti, johonkin hirvittävään. Ajatus, että miehensä tänlaisessa
mielentilassa tapaisi Tommia, täytti Annan sydämen sanomattomalla
tuskalla.

"Ketä tarkoitat?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, kokien vaan häntä
pidättää.

"Ketä? Ojalaa minä tarkoitan, sinun -- -- -- no yhtäkaikki, sano vaan,
missä hän on. Milloin ja mihin olet sinä hänen jättänyt. Minä tahdon
sen tietää."

Anna oli hänen vielä puhuessaan molemmin käsin tarttunut hänen
käsivarteensa.

"Yrjö, Yrjö," rukoili hän syvimmässä sieluntuskassa, "jää tänne, tule
kanssani Katrin luokse, siellä tahdon sinulle kertoa kaikki, ihan
kaikki."

Mutta Heikkinen työnsi hänen kätensä pois ja kiiruhti hänen ohitsensa.
"Sinulle on minulla jälkeenpäin puhuttavaa," nämät olivat hänen
viimeiset sanansa, jotka Anna vielä jonkun matkan päästä kuuli, ja sen
jälkeen Yrjö katosi hänen näkyvistään puitten synkkään varjoon.

Annan polvet kävivät niin hervottomiksi, että hänen täytyi nojautua
seinään, pysyäkseen pystyssä, ja koko maailma musteni hänen silmissään.
Mutta tuska ei sallinut hänen levähtää. Mitä tuli hänen tehdä?
Kiiruhtaisiko hän miehensä jälkeen heittäytyäkseen kumpaisenkin väliin?
Tämä tuuma lensi kuin salama hänen päähänsä, mutta -- eikö olisi vielä
sitäkin paitsi pelastuksen toivoa? Kenties oli Tommi jo lähtenyt sieltä
ja saattoi taas niinkin tapahtua, ett'eivät nuo vihastuneet miehet
toisiaan tapaisikaan, mutta silloin -- silloin palajaisi Yrjö takaisin
hänen luokseen, tutkimaan taaskin, mihin hän oli Tommin jättänyt. Annaa
pöyristi, hän kavahti ylös ja kiidätti kuin tulenleimaus taloon ja
suoraapäätä Katrin kammariin, jonka tuolin eteen hän vapisevana ja
nääntyneenä vajosi polvilleen.

"Katri," -- hän löi hampaitaan ja värisi sisäisestä vilusta niin kovin,
että Katri tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, "oi Katri, rukoile
Jumalaa, ettei mikään onnettomuus tapahtuisi. Minä olen puoleksi
kuollut tuskasta; mutta ihan varmaan, minä olen viatoin."

Hän painoi päänsä Katrin helmaan, eikä saanut enää sanaakaan enempää
sanotuksi, ei kyyneltäkään hän voinut vuodattaa. Katri laski ohuen,
valkoisen kätensä nuoren vaimoraukan päähän, silitteli lempeästi hänen
vaaleita hiuksiaan ja koki tyvenellä tavalla rauhoittaa tuota
heiveriäistä olentoa, joka tuskasta lähes tunnotoinna lepäsi hänen
helmoillaan. "Rauhoitu, lapsukaiseni!" puhui hän. "Kerro minulle ennen,
minkä varomattomuuden tehnyt olet, se keventää sydäntä, ja kenties, jos
tarkoin kaikki punnitsemme, ei asia ole ollenkaan niin paha, kuin tässä
kiihkeässä mielentilassa luulet sen olevan. Jonkun varomattomuuden
tosin lienet tehnyt, sillä vastikään kävi isäkin sinua täällä kysymässä
ja hän näytti sangen vihaiselta. Tunnusta minulle, lapseni, että
voisimme jos mahdollista, välttää pahoja seurauksia."

Katri taisteli kuin sankari oman levottomuutensa kanssa ja koki vaan
ystävällisellä puhuttelulla saada sisartaan tointumaan, mutta tämä
näytti häntä tuskin kuuntelevankaan.

Vavahtaen nosti Anna jälleen päätään ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohden.
Hänen suuret, siniset silmänsä tuijottivat tautisen sivu määrättömään
kaukaisuuteen ja tietämättänsä vei hän kättään korvalle, ikäänkuin
siten paremmin kuullakseen. Koko hänen olemisensa näytti tällä hetkellä
olevan vaan kuuntelemista, kunnes viimein hän äkkiä hyppäsi ylös ja
juoksi ikkunan luo, jonka hän tempaisi auki.

Sekanaisia ääniä ja huutoja kuului ulkoa ja Anna näki mustia
ihmishaamuja häärivän edes takaisin pihassa, näki myöskin, kuinka
useita lyhtyjen kanssa riensi sitä polkua pitkin, joka vei koivukkoon.

Hetken aikaa vaan Anna tuijotti ulos, sitten peitti hän kasvonsa
ikäänkuin välttääkseen sen enempää nähdä ja ennenkuin Katri, joka
kenties ei koskaan ennen ollut tuntenut liikkumattomuuteen tuomitun
vaivoja niinkuin tällä hetkellä, ennätti ainoatakaan kysymystä tehdä,
oli hän jo rientänyt porstuaan ja sieltä ulos.

Samassa kun Yrjö Heikkisen puoliso tuli kammarista, taukosi tuvassa
viulujen soitto sorisevalla loppusävelellä ja joukkoa tunkeutui
avonaisesta ovesta ulos. Mutta tämmöisessä tilapäässä tavallista
rähinää, tyrkkäämisiä, naurua tai torumista ei nyt ollenkaan kuulunut.
Hiljaisuus, kalman hiljaisuus vallitsi heidän seassaan, ikäänkuin olisi
ainoa huumaava isku tavannut äkkiä kaikkia näitä sydämiä, mykistyttänyt
kaikki nämät huulet. Ainoastaan hiljainen kuiskutus, pelonalainen
kysymys "missä, missä?" kuului sieltä täältä.

Anna ei tarvinnut odottaa vastausta tälle kysymykselle. Pysähtymättä
tai taakseenkaan katsomatta riensi hän koivukkoa kohden, johon toisetkin
suunnittivat askeleensa ja jossa juuri nyt seisoi musta joukko ihmisiä,
joiden välistä useitten lyhtyjen loiste välähteli. Ylhäältä loi kuu
kirkkaana ja hopeanhohtavana valonsa tämän kaiken yli, juurikuin tuli
sen nyt valaista syvimmän rauhan olopaikkaa eikä rikoksen saastuttamaa
kenttää, jossa murhatun veri, hiljalleen huokuen kuolemanhaavasta
sydämessä ja vuotaen alas hiekkaan, huusi kostoa taivaalta.

Ympärillä olevien vakaissa kasvoissa ilmautui sääliväisyyttä, syvää,
vilpitöintä sääliväisyyttä sen kauhun ohessa, joka väristytti
voimakkaimmankin ruumista, sillä välin kuin silmäin katseet lentäen
toisesta toiseen tekivät kysymyksen, jota suu vielä kammoksui ääneen
lausua: "Kuka on murhan tehnyt?"

Niin -- -- -- kuka sen on tehnyt? Kenenkä käsi on maahan lyönyt tuon
sorian nuorukaisen, joka vielä äsken oli heidän seassaan rohkeassa,
kukoistavaisessa elämän voimassa? Yhä kiivaampana nousi tämä kysymys
sydämissä ja alkoi vähitellen uhkaavassa äänessä kuulua yleisesti
ympäristöllä, kun samassa läpitunkeva, maata tärisyttävä huuto veti
kaikkien huomion toisaalle. Ei kukaan olisi ottanut vaaria tuosta
nuoresta vaimosta, joka yleisessä hämmästyksessä kenenkään huomaamatta
oli pujotellut joukon lävitse ja nyt niin äkkiä näki murhatun edessään,
että kauhistus välttämättä pakoitti tuon hirmuhuudon hänen sydämensä
syvyydestä esiin. Likelle, varsin likelle hän astui. Hiukset hajallaan
tuijotti hän siirrottavin silmin ruumiisen, ikäänkuin kivettynyt
kauhistuksen kuva, ainoastaan hänen jalkansa eivät häntä enää
kannattaneet. Hän vaipui polvilleen, ristiin painetut kätensä vajosivat
hänen helmaansa, mutta yhä olivat hänen silmänsä kiinnitetyt
nuorukaiseen, joka kalveana makasi veressään maassa hänen edessään,
jonka kasvoihin kalma oli painanut kamoksuttavan merkkinsä, ja jonka
otsaa mustat, takertuneet hiukset peittivät. Vielä joku hetki sitten
oli tuo suu, jonka ihmisten korkein hallitsija oli ainaiseksi sulkenut,
puhunut hänelle hehkuvia, syntisiä sanoja.

Mitään muuta ajatusta ei Anna voinut käsittää. Ei hän tiennyt eikä
aavistanut, miten ympärillä seisovien silmät alkoivat lentää edes
takaisin hänen ja ruumiin välillä, ja miten niiden katseet kävivät yhä
oudommiksi ja kauheammiksi. Kuolleen suljetussa kädessä, hänen
vetotaudin tapaisesti kiinni puserrettujen sormiensa välistä kiilsivät
kultaiset ketjut, ja Annan kaulasta olivat semmoiset kadonneet.
Jokainen läsnäolevista oli tänä päivänä nähnyt ketjut hänen kaulassaan,
ja mitä enemmän he ruumiin kädessä olevia ketjuja tarkastivat, sitä
varmemmat he olivat siitä, että ne olivat juuri samat, kuin aikaisemmin
Annan kaulassa olleet, ja mitä varmemmaksi se tieto tuli, sitä
kauheampi oli päätös, jonka jokainen mielessään perusti tähän tietoon.

Anna yksinään ei tästä kaikesta mitään aavistanut. Hän tointui vasta
silloin, kun väkijoukossa äkkiä ilmestyi liikettä, kun onnettoman uhrin
äiti samassa riensi esiin ja surkealla valituksella heittäytyi ruumiin
yli. Äidin sydäntä vihlaiseva suru teki siitä äänettömyydestä lopun,
jonka ensimmäinen hämmästys oli läsnäolevissa vaikuttanut. Silmät,
jotka muuten olivat itkuun tottumattomat, vuodattivat nyt kyyneleitä,
uhkauksia alkoi kuulua ja väkijoukossa kävi tohina niinkuin kaukainen
ukkosen jyrinä.

Kauhistuneella mielellä oleva ihmisjoukko ei koskaan ajattele
järkevästi, varsinkaan silloin, kun sääliväisyys on herännyt ja
luontainen tuntu vaatii kostoa, asettuen vääryyttä kärsivän puolelle.
Kauhea epäluulo oli herännyt jokaisen povessa, mutta kukaan ei sitä
rohjennut ääneen lausua, paitsi yksi ainoa, joka raivokkaassa surussaan
ei mitään kamoksunut.

"Murhaaja sinä! -- sinä juuri olet hänen tappanut."

Ojalan Tommin äiti se oli, joka säälimättä viskasi Annalle vasten
kasvoja tämän syytöksen, mutta Anna katsoi häneen jäykästi suurilla
silmillään eikä näyttänyt tätä puhetta ollenkaan tajuavan.

"Eikö häntä ole sinun seurassasi viimeiseksi nähty? Eikö hänellä ole
sinun ketjusi, joihin luultavasti kuolemantuskissa oli tarttunut,
vieläkin kädessään? Katso tuonne, ja sano minua valehtelijaksi, jos
voit!" Nuoren vaimon silmät kääntyivät koneentapaisesti hänen
nuoruntensa rakastetun muuttuneista kasvoista, joihin tähän
saakka olivat kiintyneinä olleet, ja seurasivat murhatun äidin
sormen-viittausta. Hän näki ketjunsa kuolleen kädessä ja --
kauhistuksen väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa.

"Minun ketjuni, -- niin, ne ovat minun ketjuni," lausui hän hiljaa ja
raueten vaipui valkotukkainen päänsä alas povelle.


VI.

Senlaista yötä, kuin seuraava yö oli, ei Suorsakylässä vielä koskaan
sitä ennen oltu vietetty. Jollekulle läsnäolevista viimeinkin juolahti
mieleen, että nimismiehelle oli tapauksesta tieto lähetettävä, ja kun
tämä oli toimitettu, asetettiin ruumiin luokse vahdit, joiden tuli
katsoa, ettei kukaan sitä saisi paikasta siirtää, eikä koskeakaan
siihen, ennenkuin nimismies oli paikalle saapunut. Kaikki nämät toimet
olisivat tosin kuuluneet Peltolan isännälle, mutta vanhus oli aivan
kuin maahan lyöty tämän hirmuisen tapauksen jälkeen. Kun hän näki tuon
verisen ruumiin omalla alustallaan ja maallaan, tuntui hänestä, kuin
jos hänen monivuotinen vihansa, moni pahansuopa ajatuksensa, moni
ajattelemattomasti lausuttu sanansa äkkiä olisivat muuttuneet teoksi,
-- teoksi ja todellisuudeksi. Ellei Ojalan Tommi olisi aina ollut
hänellä silmäntikkuna, ellei hän niin kovin olisi nuorukaista vihannut,
ei kuollut olisi häneen niin kauheata vaikutusta tehnyt. Tuo
jättiläis-voimainen mies oli tykkänään kykenemätöin minkäänlaiseen
toimeen ja itki kuin lapsi, sillä välin kuin hänen nuori poikansa
muutamien vanhempien naapurien neuvon mukaan ja heidän avullaan täytti
isänsä velvollisuudet ja saikin vihdoin niin paljon aikaan, että
väkijoukko hävisi murhapaikalta, paitsi onnettoman äiti, jota ei
mitkään pyynnöt saaneet täältä poistumaan. Mutta vaikka kaikki
joutilaat ihmiset murhapaikalta läksivätkin, eivät he kuitenkaan
levolle menneet. Nukkumista ei kukaan ajatellutkaan, siksi olivat
mielet tapauksesta liiaksi liikutetut ja kauhistuneet. Jokaista
kammoksutti yksinään olla; itsekukin tahtoi keskustella ystävien ja
naapurien kanssa sillä kauhistuksesta ja uteliaisuudesta syntyneellä
mielihalulla, joka tietämättä valloittaa jokaisen ihmissydämen
tänlaisten hirmutapausten sattuessa. Kaikkialla maantiellä ja
huoneitten edustolla puheltiin kovaa sekä hiljaa, -- suopea ja valoisa
yö sen hyvin salli, -- tuumailtiin, vertailtiin ja vakaannuttiin
päätöksissä. Kun nimismies aamun koittaessa saapui kylään, tiedettiin
hänelle jo suurella varmuudella kertoa, että murhantekijä olikin jo
ilmi saatu ja kiinni pantavana. Mutta kuinka suuri olikaan nimismiehen
hämmästys, kun hänelle, ilmi saatua murhaajaa kysyttyään, osoitettiin
nuorta, ihanaa ja kalveata naista, joka suurilla, viattomilla, niin
sydäntä liikuttavan murheellisena häneen katsoi.

Ensimmäisen rammistuttavan hämmästyksen jälkeen ja sitten kuin myllärin
emäntä oli viskannut tuon hirmuisen syytöksen Annalle, oli Heikkinen
lähestynyt vaimoaan, tarjonnut hänelle kättänsä ja tahtonut viedä häntä
pois; mutta huomattavalla kauhulla oli Anna hänestä väistynyt,
tarttunut veljensä käteen ja häneen nojaten horjuellut taloon.
Siitä saakka oli hän istunut vierastuvan pimeimmässä nurkassa,
kyynelettömänä, liikkumattomana kuin kuva ja kasvot käsiin haudattuina,
mutta hänen huuliltaan ei ainoatakaan sanaa tullut.

Turhaan kokivat häntä omaisensa puhutella, turhaan oli Katri tullut
hänen luokseen ja lempeimmillä sanoilla kokenut houkutella häntä
kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Annan ainoa vastaus oli
sanomattoman toivotoin katse, jossa selvään voi lukea rukouksen "älä
minulta kysy," eikä nimismiehenkään tutkinto sen paremmin onnistunut.

Hiljaisella myönnytyksellä tunnusti Anna, kun häneltä sitä kysyttiin,
olleensa tanssin jälkeen kahden kesken Tommin kanssa koivukon luona.
Hän myönsi myöskin, että murhatun kädessä olleet ketjut olivat juuri
samat, kuin sitä ennen olivat hänen kaulassaan olleet, mutta mihinkään
muuhun kysymykseen ei hän sanallakaan vastannut, vaan pysyi entisessä
jäykässä äänettömyydessään ja antoi vaan saman rukoilevan katseen, joka
liikutti itse kostavan oikeudenkin edustajan sydäntä ja sai hänen
luopumaan turhista vaivoista.

Yhtä vähän selkeyttä saatiin muista paikalla pidetyistä tutkimisista.
Yrjö Heikkinen se oli ollut, joka suurimmassa hämmästyksessä oli
syösnyt tanssitupaan ja kertonut, että nuori Ojala makasi veressään
ulkona koivukossa. Ainoa esine, joka huolekkaassa katselmuksessa
löydettiin ja jonka kautta kenties saataisiin edespäin parempaa
selkeyttä asiassa, oli verinen puukko, joka, nähtävästi syrjään
viskattuna, oli pudonnut pensaihin. Murhaajan jalan jälkiä oli tietysti
mahdotoin saada selville, sen jälkeen kuin ääretöin ihmispaljous oli
joka taholla ympäristöllä tallannut maan, ja niin seisoivat siinä
neuvottomina kaikki, joita velvollisuus taikka muu syy pakoitti tässä
pimeässä asiassa selkeyttä hakemaan.

Peltolan vävy oli ainoa ihminen, jonka heränneessä luulevaisuudessa
olisi voinut otaksua jonkunlaisen syyn tuohon kamalaan tekoon. Hän oli
sitä paitse ensimmäinen, joka toi tietoa tapahtuneesta murhasta. Ellei
niin pätevät syyt olisi tehneet Annaa epäluulon alaiseksi, olisi
varmaankin yleisesti ruvettu Heikkistä epäilemään murhaajaksi. Hänen
täytyi antautua pitkän ja kovan tutkimuksen alle, josta ei muuta tullut
selville, kuin että, niinkuin Aholan Lassikin todisti, Heikkinen tämän
seurassa oli lähtenyt tuvasta, sitten kuin vaimonsakin oli kadonnut.
Ensin oli hän joka suojasta etsinyt vaimoansa, seisonut sen jälkeen
vähän aikaa porstuan ovella ja lähtenyt sitten ulos pihaan, johon ei
Lassi häntä enää seurannut. Hiljaluontoisena oli Heikkinen tottunut
painamaan tunteensa sydämen pohjaan ja Lassin mielestä oli hän tosin
näyttänyt hyvin alakuloiselta, mutta ei millään tavalla niin
raivokkaalta, että olisi syytä ollut pelätä hänen väkivaltaa tekevän.
Aholan Lassi oli sentähden pian kyllästynyt asiaan ja jättänyt
tiedusteleva aviomiehen oman onnensa nojaan. Mitä siitä hetkestä,
jolloin hän Heikkisestä erkani, oli tapahtunut siihen hetkeen, kuin
tämä taas kalveana ja hämmästyneenä ilmestyi tupaan, siinäpä juuri
kysymys, jonka selitys kaikkien mieltä ahdisteli.

Yrjö selitti yksinkertaisesti, että hän ulos lähdettyään ensin
etsiskeli vaimoaan lehtimajasta ja joka paikasta talon likeisyydessä,
läheni sitten salavihkaa tuvan ikkunata, katsoakseen, jos Anna sillä
aikaa kenties olisikin jo palautunut tupaan; vaan kun ei häntä, enemmän
kuin Ojalaakaan siellä näkynyt, läksi hän viimein etäämpää heitä
hakemaan ja löysi silloin kauhistuksekseen verisen ruumiin koivukossa.
Ei hän siitä mitään virkannut, että hän ulkohuoneitten kulmassa oli
Annaa tavannut, eikä hän puheessaan muutoinkaan ollut suora ja
vilpitöin niinkuin ennen. Jokainen sana, jonka hänen tuli kysymyksiin
vastata, näytti häntä rasittavan, ja ainoastaan suurella vaivalla sai
hän sen tulemaan suustansa. Ei mikään maailmassa olisi häntä pelastanut
uhkaavasta vankeudesta, ellei vielä tärkeämpiä syitä olisi ollut
epäluuloon Annaraukkaa vastaan, -- ketjut murhatun kädessä ja hänen
jäykkä vaitiolonsa, joka melkein oli pidettävä tunnustuksena. Mikä tuon
heikon naisen käden oli saattanut työntämään terävän veitsen entisen
rakastettunsa rintaan, jonka kanssa hänen vähää ennen oli nähty
suosiollisessa ystävyydessä tanssivan, se näytti olevan noita
ihmis-sydämen syviä salaisuuksia, joita selittämään ei järki pysty, ja
mitä heidän välillään oli tapahtunut siinä lyhyessä ajassa, kuin he
kahdenkesken olivat koivukossa olleet, sen tiesi vaan Jumala ja hän,
jonka huulet järkähtämättä vaikenivat.

Itse kruunun-nimismiehellekin se tuntui vaikealta tehdä Peltolan
perheelle selväksi, että hänen oli täytymys viedä Anna mukanaan
likeiseen L:n kaupunkiin. Välttämättömästi koki hän lauhkeimmalla
tavalla siitä heille ilmoittaa. Hän kiersi tuota kamoksuttavaa sanaa
"vankeuteen" ja esitti asiata, niinkuin olisi vaan kysymys jostakin
ohimenevästä harmillisesta seikasta, koska muka piankin kaikki
selviäisi, mikä vielä oli hämärään peitetty. Epäilemättä olisi hänen
hyvänsuopa käytöksensä ansainnut kiitosta, mutta Annan omaisia ei hän
lauhkeilla sanoillaan hetkeäkään pettänyt. Täysi tosi selveni äkkiä
koko kauheudessaan heidän silmiensä eteen. Anna oli vietävä vankeuteen
murhasta epäiltynä!

Hänen vanha isänsä, joka tuskin vielä oli tointunut ensimmäisestä
pelästyksestään, masentui häpeän alla niin, ett'ei hän voinut lastaan
hyvästi jättää, eikä sanaakaan kellekään lausua. Mieluummin olisi hän
antanut vihansa kuohua ja viskannut oikeuden palvelijat nurin-niskoin
huoneestaan ulos. Mutta muisto kamalasta tapauksesta teki hänen niin
hervottomaksi ja raukeaksi, että hän sanaakaan lausumatta hiipi vaan
ovesta ulos.

Anna itse nousi nurkastaan kalmanvaaleana, kyyneltäkään vuodattamatta
tai sanallakaan onnettomuuttaan valittamatta. Hiljaa pyysi hän saada
nähdä lastansa, ja kun pikku Kati hänelle tuotiin, suuteli hän
armastaan hartaasti ja laski hänen rukoilevalla katseella suurista
lempeistä silmistään itkevän äidinäidin helmaan. Kun hän sitten kääntyi
Katriin ja hetken aikaa painoi tämän pään rintaansa vasten, aukenivat
jo hänen huulensa. Näytti melkein siltä, kuin täytyisi jään murtua eikä
hän enää voisi itseään pidättää, vaan kuiskaisi ratkaisevan sanan
sisarensa korvaan, mutta -- -- -- ikäänkuin olisi hän sen ajoissa
saanut pidätetyksi, sulki hän jälleen suunsa ja painoi suutelon Katrin
otsalle. Kädellään viittasi hän miehelleen jäähyväiset ja jätti isänsä
kodin sen hirmuisimman vartiaston seurassa, mitä sitä ennen
nuhteettomalla ihmisellä voi olla, mutta tyynesti kärsivällisellä
katsannolla, joka näytti sanovan: minulla ei tässä maailmassa enää
toivoa ole.

Mikä eroitus tämän ja eilisen päivän välillä! Kun Yrjö Heikkinen niitä
ajatuksissaan toisiinsa vertaili, heräsi hän vaikeroiden siitä
toivottomasta mielenhuumeesta, johon hän Annan mentyä oli vaipunut.
"Johan tästä ihminen vallan järkensäkin menettää," lausui hän. "Eilen
tähän aikaan tuli hän hymyilevänä ja kukoistavana niinkuin viattomuuden
enkeli minua vastaan, ja nyt, nyt -- -- --?!"

Sana, jolla hän puheensa keskeytti, kajahti kuin epätoivoinen tuskan
huudahdus, jonkatähden Katri pyyhkäisi kyynelet silmistään ja
hämmästyneenä häneen katsoi. "Yrjö, mitä tämä merkitsee?" kuului hänen
vakaa kysymyksensä. Hän katsoi kiinteästi Yrjöön, ikäänkuin tahtoi hän
tutkia hänen sydämensä syvyydet ja pitkitti melkein nuhtelevalla
äänellä: "Ethän kuitenkaan mahtane epäillä Annan viattomuutta?!"

"En tiedä mitä mun tulee ajatella," vastasi Heikkinen, käsiään
väännellen.

"Ajattele, että meitä on suuri onnettomuus kohdannut, jota meidän tulee
urheasti vastustaa, vaan ei epätoivoisina sen alle masentua," sanoi
tautinen. "Ei se ole mahdollista, että hetkeäkään voit ajatella
lapsiraukkaamme Tommin murhaajaksi."

"Mutta eikö joku onnetoin kohtaus olisi voinut --! Kuinka selität hänen
jäykän vaitiolonsa?"

"Sitä en voi selittää," vastasi Katri, "mutta sen tiedän, että
onnettoman sisareni kädet ovat puhtaat verestä. Minun kanssani hän
tuskassaan viimeiseksi puhui, ja niin varmasti, kuin uskon
kaikkivaltiaan Jumalaan, niin vakuutettu myöskin olen Annan
viattomuudesta."

"Jumala siunatkoon sinua siitä sanasta!" Yrjö istautui pienelle
jakkaralle Katrin tuolin viereen ja painoi huoaten kasvot käsiin, mutta
Katri silitti hienoilla sormillaan hiljalleen hänen suortuviaan ja
jatkoi verkkaan:

"Rukoilkaamme Jumalaa saattamaan totuutta ilmi, mutta älkäämme myöskään
unhottako velvollisuuksiamme. Sinun, Yrjö, tulee nyt ryhtyä toimeen.
Sinun täytyy heti lähteä kaupunkiin," pitkitti hän, kun Heikkinen
ihmetellen häneen katsoi, "ja tehdä kaikki, mitä vaan Annan eduksi voit
tehdä. Josko emme saatakaan toivoa, että sen kautta saat hänet vapaaksi
jälleen, saat kuitenkin tietää, mitä voimme tehdä helpoittaaksemme
hänen oloansa, ja äiti pankoon tarpeellisimmat tavarat kokoon, jotta
voit ne jo viedä mukanasi hänelle!"

Ja niin kävikin. Kaikki terveet ja voimakkaat, mutta odottamattoman
onnettomuuden kautta lähes mielensä kadottaneet ihmiset antautuivat
tuon raihnaan olennon, jossa asui niin urhea ja luja mieli, johdantoon,
ja hän sai heitä muistamaan, että kun vaurion myrskyt yksityistä tai
perhettä ahdistavat, ei mikään ole turmiollisempaa, kuin tahdotoin
antauminen niiden valtaan, siihen sijaan kuin tulisi rohkeasti vastaan
taistella.

Pahin vastus oli Katrilla isän suhteen, joka mieluimmin kätkeytyi aina
johonkuhun kolkkaan eikä millään ehdolla tahtonut tulla ihmisten
näkyviin. Hän näytti omalla esimerkillään, kuinka oli paljon viisaampaa
rohkeasti katsoa maailman tuomiota silmiin, eikä kaihtenut ketään. Kun
joku vieras tuli heitä tervehtimään, otti hän levollisella katsannolla
hänen vastaan, puhuipa vielä sopivissa tilaisuuksissa itse tapauksesta.
Hän päätti niin varmasti asiain pian selkenevän ja hyvin päin
kääntyvän, että hänen vakuutuksensa ja malttinsa vaikuttivat
vieraihinkin ja sai heitä vähin epäilemään, josko Anna todella olikaan
syypää. Ja kun vanha Peltola, joka viereisessä huoneessa tavallisesti
kuunteli, mitä hänestä tai hänen perheestään puhuttaisiin, huomasi,
ett'ei jokaisen kieli ollut valmis heti tuomitsemaan, vaan että monta
osanottavaisuudenkin hyvänsuopaa sanaa sai kuulla, rohkaisi hän
mieltänsä ja tuli heidän seuraansa. Myöskin sai tyttärensä hänen
vähitellen ryhtymään entisiin toimiinsa, mutta vanhalta murtuneelta
mieheltä hän kuitenkin näytti onnettoman tapauksen jälkeen, ja liian
paljon oli hän sitä ennen muita ylpeydellään loukannut, voidakseen
joka taholta nyt sääliväisyyttä odottaa. Moni ilkeäluontoinen ei
laiminlyönyt tilaisuutta antaa hänelle pistosanoja. Katrin pyrinnöt
menivät silloin taas päiväkausiksi turhaan, ja monasti tahtoi hänenkin
rohkeutensa semmoisissa tilapäissä jo lannistua.

Oli noin pari tai kolme viikkoa tuon onnettoman sunnuntain jälkeen, kun
Peltolan isäntä eräänä päivänä, palattuaan kävelyltä pelloillaan,
asettautui vanhemman tyttärensä eteen ja, tuokion aikaa kiinteästi
häneen katsottuaan, kysyi: "Olen ollut pelloilla ja huomannut
raja-aidan olevan jo kuntoon pantuna. Kuka sen on tehnyt?"

Katrin kasvoihin lensi hieno puna, ehk'ei hän vähääkään epäillyt
vastatessaan: "Vilhelmille siitä tuonoin puhuin ja hän lähetti miehiä
sitä korjaamaan. Emme tahtoneet sinua vaivata monilla kysymyksillä
samasta asiasta."

"Hohoi," huokasi Peltola vaan, viskasi lakkinsa pöydälle ja istui
penkille.

Katri koki hänelle selvittää, kuinka sopimatointa vanhojen riitojen
uudistaminen myllärin kanssa olisi tähän aikaan ollut. Peltola
rumputteli äreästi sormillaan pöytää ja sanoi, nyt yhtä itsepäisesti
välttäen vaivaloisen tyttärensä silmiin katsoa, kuin hän sitä äsken oli
tehnyt: "Näyttää melkein siltä, kun ei minun tahdostani enää mitään
lukua pidettäisi."

Seurasi pitkällinen vaitiolon aika, -- pitkällinen ja tukala, mutta
viimeinkin lausui Katri: "Isä, minä olen näinä päivinä usein ajatellut
pastorimme erään sunnuntai-saarnan esipuhetta, jossa hän meitä kehoitti
olemaan avuliaita vastustelijallemme matkalla. Minusta on, kuin
ymmärtäisin vasta nyt oikein hänen silloisen saarnansa."

Peltola nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen
kasvoissaan ilmautui vähäisen sitä levottomuutta, joka häntä
sisällisesti vaivasi, ja jota hän kaikin tavoin koki peittää.

"Monasti täytyy minun epäillä," pitkitti hänen tyttärensä, "josko
kuitenkaan on niin hyvä; liian jäykästi pitää omaa puoltaan, vaikka
luulee oikeassakin olevansa. Saattaisihan ihminen erehtyäkin."

Peltola kääntyi äkkiä häneen. "Noin et sinä ole ennen puhunut," lausui
hän.

Katri painoi laihat kätensä ristiin ja katsoi kirkkailla silmillä
kiivastuneesen mieheen. "En olekkaan," vastasi hän, "mutta minä en
myöskään ole koskaan sitä niin paljon ajatellut kuin näinä aikoina,
jolloin olen tullut huomaamaan, kuinka odottamatta Jumalan tuomio voi
kohdata syyllistä ja syytöintä, ja kummallista on, kuinka nyt voin
muistella Ojalan perhettä, tuntematta vähääkään katkeruutta."

"Vai niin, -- juuri nyt, kun he kokevat yllyttää kaikkia ihmisiä meitä
vastaan ja uskottelevat heitä, että me muka olisimme syypäät kaikkeen
heidän onnettomuuteensa."

"Senkin voin heille anteeksi antaa, isä, kun ajattelen sitä kamalata
onnettomuutta, joka heitä on kohdannut."

Peltolan kielellä pyöri vastaus, jolla hän luultavasti olisi tahtonut
Katria muistuttaa heidän omasta onnettomuudestaan, kun samassa kärryjen
rätinä kuului maantieltä ja hän, keskeyttäen puheensa, riensi ikkunaan.
Vilkaistuaan ulos, kävivät hänen kasvonsa kalveiksi ja polvensa
raukenivat niin, että hän hervottomasti putosi penkille istumaan.

"Siinä äiti jo palautuu," lausui hän hiljaa ja Katrinkin kasvoissa
kuvautui kova mielenliikutus.

Äiti oli käynyt kaupungissa, saadakseen Annaa tavata. Kummallista oli,
ettei Peltolaa kukaan saanut taivutetuksi menemään Annaa tervehtämään.
Hän näytti niin kovin kamoksuvan vankilan muuria, juurikuin pelkäisi
hän niistä itseensä tarttuvan jonkun häpeäpilkun, jonka jokainen voisi
lukea hänen otsallaan ja jota tuskin mikään voisi siitä pyyhkiä.

Peltolan emäntä sitä vastaan oli, vähääkään ajattelematta sitä puolta
asiasta, seurannut vaan äidin sydämen vaatimusta, joka häntä pakoitti
rientämään onnettoman tyttärensä luo; mutta tiedot, joita hän sieltä
toi, eivät vähääkään lohduttaneet eivätkä ilahduttaneet kotona olevia,
jotka kiihkeässä mielen ahdistuksessa niitä odottivat. Hän oli Annan
tavannut aivan samanlaisena, kuin hän lähteissäänkin oli ollut, sillä
ainoalla eroituksella, ettei hän nyt toivottomana istunut ristissä
käsin, vaan koki lyhentää äärettömän pitkiä päiviään ahkeralla
työskentelemisellä lapsensa hyväksi. Olipa hän jonkunlaisella
mielihyvällä näyttänyt äidilleen pieniä sukkia, jotka hän oli jo
kutonut ja hametta, jota hän parast'aikaa neuloi, mutta siitä asiasta,
johon kaikkien ajatukset olivat kiintyneet, ei hän sanaakaan
hievahtanut, vaan pysyi entisessä jäykässä salaperäisyydessään.

Samalle kannalle asiat jäivät moneksi viikkoa. Oikeudessa oli
murhajuttua jo monasti tutkittu sillä innolla, kuin tavallisesti
asioita tutkitaan, jotka niin suurta ja kauheata hämmästystä
herättävät, mutta parempaa selveyttä ei vielä oltu saatu. Ainoa tapaus,
josta tieto nuolen nopeudella levisi noin kuukausi jälkeen Ojalan
Tommin kuoleman, oli Yrjö Heikkisen vangitseminen. Niinkuin huhu tiesi
kertoa, näki oikeus hänen luulevaisuudessaan sekä siinä, että hän
ensimmäisenä oli murhatun löytänyt, pätevät syyt epäluuloon häntä
kohtaan, ja sentähden myös hänkin tehtiin kanteenalaiseksi. Muutamat jo
päättivät hänen vangitsemisensa viivytetyksi vaan sentähden, että
kaikessa hiljaisuudessa häntä ensin tahdottiin tarkastaa, ja vaikka
vaikea oli tietää, mitä hyötyä semmoisesta tarkastuksesta olisi ollut,
koska Heikkinen tapauksen jälkeen aivan kuin erakko oli oleskellut
omalla tilallaan synkkä-mielisenä ja hiljaisena, pidettiin puhetta
kuitenkin totena, sillä näin huomiota herättävissä tilapäissä on aina
niitä, jotta ovat valmiit kuulemaan ja levittämään mahdottomimpiakin
juttuja. Heikkisen vangitseminen saattoi Peltolan perheen yhä
haikeampaan suruun ja melkein toivottomaan epäilykseen. Heidän olonsa
tuntui niin tukalalta, että vaikeata oli tietää, odottivatko he surulla
vaiko toivolla sitä päivää helmikuussa seuraavana vuonna, johon asia
taas oli lykätty. Varmuus olisi tosin ollut parempi kuin tämä kauhea
epätieto, tämä tuskallinen riippuminen toivon ja pelon vaiheella, mutta
-- eikö voinut aina pelastusta toivoa niinkauan kuin päätös vielä oli
tekemättä? Jos totuus taivaassa ja maan päällä hallitsee, niin
varmaankin vielä aikaa voittaen tuo epätietoinen, mutta hartaasti
odotettu selkeys asiassa ilmestyy, -- niin päätti Katri aina vielä
vaikka huoli hänen sydäntään kovin ahdisteli.

Mutta pelastusta ei kuulunut, ja sammunut oli jo toivon viimeinenkin
kipinä sen miehen sydämessä, joka eräänä kolkkona päivänä helmikuun
alussa astui L:n kaupungin katuja. Hänen karvanen lakkinsa oli vedetty
syvään alas silmille ja katuvierustaa astuessaan vetääntyi hän aina
mahdollisimman likelle sivulla olevien huoneuksien seiniä. Hän oli
hyvillään siitä, että lumi, jota kova tuuli ryöpytti vastaan kulkevien
silmiä, esti vastaantulevia kääntämästä huomiotansa häneen. Se muuten
oli turha pelko, sillä itse kukin heistä ajatteli vaan omia murheitaan
eikä sitä paitse kukaan olisi tuota vanhaa, koukistunutta ukkoa voinut
arvata Peltolan mahtavaksi isännäksi Suorsakylästä, joka ennen kävi
suorana ja ylpeänä kuin itse ruhtinas. Mies astui nyt elämänsä
raskaimpia askeleita, sillä hirmuisimman sisällisen taistelun kestettyä
oli hän viimeinkin päättänyt mennä vankilaan tytärtään tervehtimään.
Jos olisi joku ennen hyvinä päivinä hänelle ennustanut näin käyvän,
kuinka olisikaan hän silloin häväissyt ennustajan ja tukkinut hänen
suunsa! Jumala taivaassa ja Katri olivat ainoat, jotka tiesivät, mitä
vaivaa hän oli kärsinyt, ennenkuin hän sai tälle matkalle lähteneeksi,
ja kun hän tämän, hänen mielestään kauheimman häpeän alle antaantui,
oli hänen mielensä tykkänään murtua ja hän ajatteli sydämessään: minä
olen onnettomin mies maan päällä.

Hän katseli varovasti ympärilleen jota haaralle ennenkuin kääntyi sille
syrjäkadulle, joka vei L:n kaupungin vankilaan; sanaakaan lausumatta
noudatti hän kaikkia vaadittuja temppuja, kunnes vihdoin viimeinen
lukko narisi -- ja vangittu seisoi hänen edessään.

Se vaikutti häneen niin, että hän tunsi päätänsä viivaavan, ja hän
vaipui sentähden raskaasti sille puisevalle tuolille, jonka Anna
hänelle tarjosi. Mutta Annan kalveille, ohuiksi käyneille kasvoille
levisi heleä ilon puna, ja pienellä, hienolla kädellään silitteli hän
isänsä harmaita hiuksia ja hänen karkeita kasvojaan.

"Se oli sinulta hyvin tehty, isä," lausui hän. "Oi kuinka iloitsen
siitä, että vielä kerran tulit minua katsomaan. Nyt olen varma, ett'et
vihassa ajattele Annaasi."

Peltola ei ollut tottunut lastensa hyväilemisiin, eikä koskaan ennen
semmoista joutavaisuutta sallinut; mutta tällä hetkellä tuon ohkaisen
käden kosketus tenhoisasti häneen vaikutti. Se pyyhkäisi viimeisenkin
kovuuden ja vihan hänen sydämestään ja sai raskaat kyynelet vuotamaan
hänen silmistään.

"Ethän Anna" -- hän otti tuon pienen käden omaan karkeaan ja suureen
kouraansa, piti siitä vakaasti kiinni ja katsoi rukoilevalla,
avuttomuudessaan sanomattoman liikuttavalla katsannolla nuoren vaimon
silmiin, -- "ethän ole sitä tehnyt; voinhan siinä suhteessa kuitenkin
olla levollinen?"

Hänen muuttuneet kasvonsa, ja vielä enemmän hänen toisenlainen
olentonsa vaikuttivat valtavasti Annaan, joka onnettomuuden jälkeen ei
lainkaan ollut isäänsä nähnyt. Hänen huulensa vävähtelivät, ratkaiseva
sana näytti olevan pääsemäisillään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt
sen lausua, oli kuin joku kauhea muiston puuska olisi häneen iskenyt,
ja painaen molemmat kädet sydämelleen vaipui hän hervottomana laattiaan
isänsä eteen, ja kätki kasvonsa hänen polviinsa.

Peltola laski leveän kätensä hänen päähänsä ja jatkoi melkein
kuiskaten, ikäänkuin toivoi hän lauhkeudellaan paremmin saavansa häntä
houkutelluksi: "Eikös niin, lapseni, uskothan minulle kaikki, mikä
tuona onnettomana iltana on sinua kohdannut? Isällesi toki voinet
kaikki sanoa, vaikka olisikin se kuinkakin kauheata, kaikki, mikä
vieraita ihmisiä ei vähääkään liikuta. Tiedätkö," pitkitti hän
tuskallisesti kumartuen syvään tyttärensä ylitse, "tiedätkö, -- _kuka_
sen on tehnyt?"

Anna pudisti päätään. Kenties oli tämä hetki vaikein hänen elämässään,
ja kun hän nyt kärsivällä katseella katsoi isäänsä, näkyi hänen
suurten, väsyneiden silmiensä syvyydessä toivotoin katse, joka
äänetöinnä rukoili: "Älä minulta enää kysy, kuin en kuitenkaan voi
mitään vastata." Hän näki isänsä kasvoista, että viha alkoi kiehua
hänen sydämessään ja toivottomalla huudolla "isä, isä, älä minuun
närkästy!" tavoitteli hän isänsä kättä, mutta tämä työnsi nyt hänen
luotaan ja nousi ylös.

"Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," sanoi hän. Peltola alkoi nyt
likemmin tarkastaa tätä surullista asumusta, jonka tosin Annan toimi ja
kotona olevien hellä huolenpito oli tehnyt niin hauskaksi ja mukavaksi,
kuin asian haarat suinkin myönsivät, mutta jonka todellinen laatu
tarkemmin tutkiessa tuli hyvinkin selvästi ilmi, ja kun hänen silmänsä
kohtasivat pientä, rautahäkillä varustettua ikkunaa, tunsi hän kylmän
väreen käyvän läpi ruumiinsa. Taas täytti muisto hänen kauheasta
tilastaan yksinomaisesti hänen mielensä ja lauhkeammat tunteet
tukahtuivat. "Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," toisti hän.
"Täytyykö minun sinua muistuttaa, että sinä se olet, joka olet meidät
häväissyt ja tehnyt meidät kaikki onnettomiksi?"

Nuori vaimoraukka koki pysytellä pystyssä. "Ei se ole uppiniskaisuutta,
isä. Totisesti ja ihan varmaan, -- sitä se ei ole."

"No miksikä et sitten puhu," tiuskaisi Peltola entisellä
kiukkuisuudellaan, "kun ainoa sanakin sinun suustasi kentiesi voisi
koko onnettomuuden auttaa. Eikö viimein itsekukin tule uskoneeksi --"

Hän keskeytti puheensa ja käänsi silmänsä ikkunan rautahäkistä oveen,
jonka takaa tiesi tarkkojen silmien häntä vaariinottavan.

Anna oli kalmankalvea. "Isä," sanoi hän ja läheni kiukustunutta miestä
ihan likelle, "suo minulle anteeksi, ett'en siitä illasta voi mitään
kertoa. Valalla olen sen vannonut Jumalalle ja itselleni. Älä minulta
enää kysy äläkä minuun suutu. Ole armelias!"

Vanhus, kun katsoi tuohon hentoon, niin määrättömästi kärsivään
olentoon, tunsi vihansa lauhtuvan yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin.
Hänen sydäntään kipeästi vihlaisi, kun hän katsoi noihin ohkaisiin ja
surullisiin kasvoihin. "Kuinka sinun huomenna käynee," alkoi hän taas,
epävakaisella äänellä. "Huomenna kuin he taaskin tutkivat sinua ja --"

Hän vaikeni. Koko hänen jättiläisruumiinsa värisi, ja hänen oli
mahdotoin saada viimeistä sanaa sanotuksi.

Anna oli kohottanut ristiinpainetut, kuultavan ohkaiset kätensä. "Käy
niinkuin Jumala tahtoo," lausui hän. "Minä tyydyn kaikkeen, mutta,
isä," ja niinkuin joku hirmuinen ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen
mieleensä, kääntyi hän kuumeentapaisessa tuskassa isäänsä ja kiinnitti
huolestuneet silmänsä tarkkaavina hänen kasvoihinsa, "isä, ethän
kuitenkaan varone vaaran häntäkin uhkaavan, -- häntä siellä -- Yrjöä?"

Vanhuksen pää painui alas ja Anna tuli häntä vieläkin likemmäksi. Hän
laski kätensä isänsä käsivarrelle. "On aivan kuin olisi joku aave minua
vainonnut nämät päivät," jatkoi hän värisevällä äänellä, "seurannut
minua kuin varjo päivällä ja yksinäisinä öisinä seisonut mun vuoteeni
ääressä. Kuinka Yrjön laita on? Kerran he asettivat minun hänen eteensä
ja silloin he kiusasivat minua enemmän kuin koskaan sitä ennen
kysymyksillään. Oi, se oli hirmuista! En tohtinut häneen vähääkään
katsoa, ett'en olisi tykkänään hämmentynyt. Kuinka Yrjön laita on?
Ethän, isä, arvele, että häntä onnettomuus uhkaa?"

Vanhus loi silmänsä tyttäreensä. "Kaikessa tapauksessa," sanoi hän,
"saat hänen huomenna nähdä oikeudessa kanteenalaisena niin kuin
sinäkin."

Annan katse jäykistyi. "Sen tiedän," kuului värisevä kuiskaus hänen
huuliltaan. "Kaikesta vaivasta, minkä olen saanut kärsiä, en muuta
muista, kuin sen ainoan, mutta se onkin hirmuisin kaikesta. Mutta
uskothan, lieneehän jokainen varma siitä, että hän pääsee vapaaksi?
Eihän ole mitään todistusta, ei niin mitään todistusta häntä vastaan."

Kuolettavassa tuskassa kiinnitti hän silmänsä isäänsä, mutta tämä kysyi
tuimasti: "Oletko varma hänen viattomuudestaan?"

Hiljaisella huudahduksella nuori vaimo peräytyi askeleen ja vaipui
tuolille isänsä viereen. Hän painoi kasvot käsiin ja koko hänen
ruumiinsa vävähteli ikäänkuin kovista nyyhkytyksistä.

"Ajatteletko lastasi, Anna?" pitkitti hänen isänsä. "Muista häntä ja
kerro vihdoinkin kaikki, mitä tuona onnettomana iltana on tapahtunut."

Annan kädet putosivat alas ja hänen katsantonsa oli niin kauhistunut,
kuin jos kaikki manalan hirviöt olisivat häntä yhtähaavaa ahdistaneet.
Hänen kasvonsa olivat kalmankarvaiset ja ikäänkuin haikiamman tuskan
alla kivestyneet. -- "Sitä en voi," huusi hän, "ja vaikka kuollakin mun
täytyisi, en sitä sittenkään voi!"

Peltolan isäntä seisoi neuvotoinna. Hän tunsi itsensä voimattomaksi
tuon ruumiillisesti heikon olennon suhteen, eikä tiennyt mitään neuvoa
enemmän kuin tuomari taikka Annan asianajajakaan, kun he kokivat hänen
salaisuuttaan riistää.

"Isä," lausui nyt Anna äkkiä, samalla kun hän vitkaan nousi penkiltä ja
isäänsä lähestyen laski päänsä hänen olkapäälleen: "Isä, yhtä minä
sinulta vielä pyydän. Rakas Jumala taivaassa ei minua niin kovin
rankaise, että sallisi Yrjön minun tähteni tulla vieläkin
onnettomammaksi. Mutta kun hän vapaana palajaa kotiin, isä, niin
tervehdi häntä silloin minulta ja sano, että minä näinä pitkinä
yksinäisinä päivinä olen ajatellut menneitä aikoja ja että nyt tiedän
sen olleen minun syyni, kun emme onnellisia olleet. Nyt tiedän pitää
arvossa hänen määrätöintä hyvyyttään minua kohtaan ja olen hänelle
siitä kiitollinen. Minä pyydän häntä vihatta minua muistamaan, ja
toivokaamme, että Jumalan anteeksi-antamus meille kummallekin tulee
osaksi. Paremman vaimon hän olisi ansainnut, kuin minä olin. Mutta kova
onni oli meille kummallekin niin määrännyt."

"Tuon kaiken tiedät, etkä kuitenkaan --" Anna tajusi hänen kysyvän
katseensa. Verkalleen toisti hän: "Enkä kuitenkaan voi muuta."

Vielä tahtoi hän jotain lisätä, mutta ovi heidän takanaan narisi
hiljaa. Niin nopeasti, kuin ajatus lentää, olivat ne lyhyet hetket
kuluneet, jotka heille oli suotu yhdessä-oloon ja vanginvartia ilmoitti
nyt armahtamatta eron-hetken tulleen.

Vaan muutamia yksityisiä sanoja saivat isä ja tytär toisilleen
kuiskatuiksi ja sitten ottivat he katkerat, surulliset jäähyväiset
toisiltaan.

Vielä koukistuneempana ja sisällisesti masentuneempana astui Peltolan
isäntä vankilasta palatessaan kestikievaria kohden, johon hän oli
korttierinsa ottanut, ja sillä välin istui hänen tyttärensä puisevalla
tuolilla vankihuoneen hämärässä. Hänen kuumat ja kyynelettömät silmänsä
tuijottivat sylissä oleviin, ristiinpainettuihin käsiin ja hiljainen
kuiskutus kuului hänen väriseviltä huuliltaan: "Tämä tuntuu kuitenkin
vaikeammalta kuin luulinkaan, -- melkein liian vaikealta."


VII.

Samean talvipäivän hämärä valo lankesi oikeussalin korkeihin ikkunoihin
ja valaisi himmeästi vanhanaikuista huonetta, jossa tänä päivänä tuo
valitettavasti usein harhaileva ihmisellinen oikeus oli tuomitseva
samoin harhailevia kanssaihmisiä. Yhä pimeämpi oli hämärä ovensuussa,
josta kuuntelijat ahtaassa tungoksessa tuuppivat toisiaan ja heittivät
puolittain uteliaita, puolittain syvästi liikutettuja katseita
sulkuaitauksen yli, joka heidät eroitti siitä osasta salia, jossa
oikeudenistunnon sija oli, ja jossa tyhjät istuimet odottivat oikeuden
jäseniä.

Hyvä oli, ett'eivät kanteenalaiset, joiden asiaa tänä päivänä aiottiin
tutkia, kuulleet niitä solvauksia, jotka joukon seassa kuului
yhteydessä heidän nimiensä kanssa, eivätkä tienneet kuinka usein heistä
näinä aikoina oli paikkakunnalla puhetta pidetty, kuinka äärettömästi
asiaa sinne ja tänne harkittu, jopa siitäkin tuumailtu, kuinka Anna
Heikkisen voimat kykenivät tekemään tuon kamalan työn, johon kenties
tuntemattomat seikat olivat hänen saattaneet. Sittenkuin ensimmäinen,
murhan herättämä kauhistus oli antaantunut, ja maltillisemmat ajatukset
sijaa saaneet, alkoi yhä useampia ääniä kuulua, jotka päättivät, ettei
niin viatoin olento, kuin Anna Heikkinen aina siihen saakka oli ollut,
millään tavalla voinut kohottaa kättään kuolemaniskuun jotakuta
lähimmäistään vastaan, vielä vähemmin häntä kohden, johon hellemmät
muistot, ja kenties vieläkin kestävä sydänten taipumus häntä
kiinnittivät.

Eikö sittenkin, jota enemmän asiaa ajatteli, olisi paljon suurempi syy
epäluuloon hänen loukattua miestään vastaan? Mutta minkätähden hän
sitten vaikenee, mitä merkitsee tuo jyrkkä äänettömyys, joka itse Annan
puolustajatkin saa epäilykseen? Se tosin oli kysymys, johon ei kukaan
tiennyt vastausta antaa, vaan että tätä vastausta kiitettävällä
uteliaisuudella odotettiin, sen todisti jo ensi silmäys siihen
tungokseen asti täytettyyn salin osaan, joka kuulijoille oli määrätty.

Hitaasti löi kello yhdeksää, ilmoittaen siten ajan tulleen, jolloin
toimitus oli alkava ja kahden ihmisen ajallisesta tulevaisuudesta
tuomio langetettava. Kohta kellon ensi lyönnillä taukosi äkkiä hälinä
ovensuussa ja äänetöin mielen jännitys valtasi väkijoukon. Hetken
ankara vakavuus rammistutti liukkaimmankin kielen, kun tuomari ja
oikeudesto täsmälleen määrätyllä tunnilla astuivat sisään ja
tuomari, sittenkuin kaikki olivat istumaan ruvenneet, selkeällä
äänellä antoi käskyn kanteenalaisten saapuville tuomisesta. Kaikkein
silmät kääntyivät kuin noiduttuina oveen, josta kohta senjälkeen
kanteenalaiset, heidän asianajajansa ja vartiansa ilmestyivät. Anna oli
puettu koristamattomiin mustiin vaatteihin ja hänen vaaleat hiuksensa
riippuivat alhaalla kahdessa palmikossa. Koko hänen olentonsa, kun hän
maahan luoduin silmin ja kasvot kalmankalveina ilmestyi uteliaitten
näkyviin, muistutti enemmän kärsivästä marttyyristä kuin syyllisestä
pahantekijästä. Kaikkein katsannot osoittivat sääliväisyyttä, mutta
Anna ei kertaakaan nostanut silmiään maasta, astuessaan verkkaan ja
horjuvin askelin ovelta oikeuden eteen.

Heti hänen jäljessään oli Yrjö Heikkinen tullut sisään. Hänkin oli
luonut silmänsä alas, ja synkkä varjo pimensi hänen otsaansa,
niinkuin hän myöskin nähtävästi koki painaa sitä kovaa ja katkerata
mielenliikutusta, joka hänen kasvoissaan kuvautui, ja jonka puolisonsa
kohtaaminen vast'ikään etuhuoneessa oli hänessä vaikuttanut. Hän
asettui seisomaan jonkun matkaa vaimostaan, ja se levotoin, tuskallinen
katse, jolla hän nyt loi silmänsä Annaan, osoitti, ettei hän mitään
lukua pitänyt kuulijoista enemmän kuin oikeudestakaan, vaan että nuo
kalveat, surulliset kasvot olivat hänelle kaikki kaikessa. Olisiko vaan
ainoakaan lämmin katse noista suloisista, sinisistä silmistä häntä
kohdannut! Mutta eikö vastikään etuhuoneessakin ainoastaan välttävä
kädenliikutus, rukoileva kuiskaus: "Älä hämmennä mun viimeisiä
voimiani," ollut kaikki, mitä hän oli vastannut miehensä sydämelliseen
tervehdykseen? Olipa hänestä näyttänyt melkein, kuin olisi Anna
pöyristänyt häntä nähdessään.

Yrjö Heikkinen veti niistinliinan taskustaan ja pyyhki kylmät
hikihelmet otsaltaan, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan ja
katsahti sentähden ylös. Tuomari oli ikään ilmoittanut oikeuden
tutkinnon alkavan murhajutusta, josta hänen vaimoaan etupäässä
syytettiin, ja kysyi, josko toisella tai toisella, olisi jotakin
muistutusta asiassa tehtävänä. Kumpikin antoivat he kieltävän
vastauksen, ja sitten kuin tuomari oli vannottanut todistajat ja
varoittanut heitä tarkasti totuudessa pysymään, antoi hän heille käskyn
astua ulos, kunnes heitä tarvittaessa sisään vaadittaisiin, ja kehoitti
päällekantajaa lukemaan kannekirjoituksen.

Tämä ei mitään uutta sisältänyt. Vielä kerran siinä kuulijoille
kerrottiin tapauksen kaikki erityiset kohdat, jotka olivat Annaraukan
niin kauhean epäluulon alaiseksi tehneet. Häneen kääntyi nytkin
tuomari, niinpian kuin päällekantaja oli lukemisen lopettanut, näillä
painavilla sanoilla:

"Minä kysyn teiltä, Anna Heikkinen, tunnustatteko itsenne syylliseksi
nuorukaisen Tommi Ojalan Suorsakylästä kuolemaan?"

Nuori vaimo nojautui kädellään likellä olevan tuolin karmiin, kun hän
verkkaan nosti suuret, surulliset silmänsä kysyjään. Tuijottaen katsoi
hän koko ajan tuomariin, kun tämä kysymystä tehdessään pani erityisen
painon jok'ainoalle sanalle, ikäänkuin tahtoi hän siten huomauttaa
häntä hetken tärkeydestä, ja sitten loi hän silmänsä apua anovina
asianajajaansa. Tämä lähestyi häntä ja näytti kuiskaavan muutamia
rohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Haudan hiljaisuus vallitsi
huoneessa. Yrjö Heikkinen oli ehdottomasti kumartunut eteenpäin,
voidaksensa paremmin nähdä vaimonsa kasvoja, ja hänen silmänsä
riippuivat kuin naulatut Annan ohkaisissa, kalveissa huulissa. Nyt --
nyt hänen toki jotakin täytyi vastata, nyt ei hän kumminkaan voine
vaitiololla välttää tuota kauheata kysymystä, joka hänelle tässä
kamoksuttavassa tilapäässä tehtiin, -- nyt, kun kaikki oli
kysymyksessä, kunnia ja vapaus, koko hänen ajallisen elämänsä
tulevaisuus.

Anna painoi päänsä alas rinnalle ja vaikeni. Tuomari uudisti
kysymyksensä ja asianajaja puhui taaskin puolittain kuiskaamalla
nuorelle vaimolle vakavia, kehoittavia sanoja.

"Minä pyydän, älkää minulta enää mitään kysykö," lausui Anna nyt
vapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä ja samalla loi hän silmänsä
rukoilevina tuohon pöydän takana istuvaan mieheen, jonka terävät
silmäykset näyttivät tunkeutuvan aina hänen sydämensä syvimpään
pohjukkaan.

Tuomari katsoi asianajajaan, mutta tämä nosti vaan neuvotoinna
olkapäitään.

"Minun täytyy teitä huomauttaa siitä, Anna Heikkinen," lausui tuomari
taas hetken aikaa vaiti oltuaan, "että te, kun kovakiskoisesti
kiellätte antaa minkäänlaista vastausta, vaan suuresti huononnatte
asianne. Ainoastaan suorat, totuuden rajoissa vakaasti pysyvät
vastaukset kaikkiin teille tehtyihin kysymyksiin voivat olla teille
hyödyksi."

"Mutta tyydynhän niskoittelematta kaikkeen, mitä minusta päätetään,"
vastasi Anna nyt, työläästi kerättyään kaikki voimansa, ja Yrjö
Heikkisen kasvoista katosi viimeinenkin toivon säde. Kuulijain parvessa
kävi hiljainen tohina ja yksityisiä ihmettelemisen, jopa
hämmästyksenkin huudahduksia kuului heidän seastaan. Semmoista
vastausta ei vielä koskaan kuultu kysymykseen, johon tavallisesti vaan
kovalla kiellolla vastattiin. Puhuiko hän hourauksessa vai oliko
vastauksensa pidettävät myönnytyksenä? Moni läsnäolevista, joka tähän
saakka oli pitänyt Annan syyllisyyden mahdottomana, alkoi nyt kuitenkin
sitä uskoa todeksi, sillävälin kuin mainittu kummallinen vastaus
syvästi liikutti niitä, joiden sääliväisyyttä tuo miellyttävä,
nöyräluontoinen vaimo oli herättänyt.

Tuomarikin näytti kuuluvan viimemainittujen joukkoon. Ihmeteltävällä
kärsivällisyydellä teki hän kanteenalaiselle yhä kysymyksiä, joiden
kautta koki saada häntä järkevämpiin vastauksiin, mutta kaikki hänen
vaivansa menivät turhiin. Ne tosiasiat, jotka Anna ennenkin oli
myöntänyt, tunnusti hän nytkin oikeiksi, tunsi myöskin pöydällä olevat
kultaiset ketjut omikseen, mutta muihin kysymyksiin ei hän mitään
vastannut.

Tutkimus kävi muuten aivan tavallista uraa, todistajat kertoivat vaan
tosiasioita, jotka jo aikoja sitten olivat yleisesti tunnetut.
Valitettavasti oli tässä jutussa monta todistusta syytettyä vastaan,
mutta ei ainoatakaan, joka olisi puhunut hänen puolestaan, ell'ei
senlaisena pidetty Katrin antamaa kirjallista kertomusta Annan
kauheasta tuskasta ja hätäisistä sanoista: "ihan varmaan, minä olen
viatoin," vähää ennen kuin tuo onnetoin tapaus tuli ilmi.

Todistajain kuulustettua luettiin tämä Katrin antama kertomus, jonka
hän oli kirjallisesti tehnyt, kun ei kivuloisuutensa tähden kyennyt
tulemaan saapuville. Mutta näistä himmeistä sanoista voi vaan
pelastusta toivova sisaren sydän odottaa sanottavaa vaikutusta niihin
miehiin, joiden vallassa asian ratkaiseminen oli, ja jotka tuskin
voivat käsittääkään Annan silloisen tuskan kovuutta, kun eivät sitä
itse olleet nähneet. Aina selvemmin huomasivat he sen tukalan hetken
auttamattomasti lähestyvän, jolloin heidän tuli julistaa langettava
tuomio tuon nuoren vaimoraukan yli, jonka kova kohtalo herätti heidän
syvintä säälimistään, ja jonka, jos hän todella olikin syypää, kenties
onnettomimmat asianhaarat olivat kysymyksessä olevaan kamalaan työhön
saattaneet.

Koko oikeuden istunnon ajan, niinkauvan kuin kysymykset yksinomaisesti
häntä tarkoittivat taikka todistajain kertomukset syytöksellä
häntä uhkasivat, oli Anna osoittanut suurempaa mielenmalttia ja
levollisuutta, kuin hänen ensimmäisen silmin-nähtävän liikutuksensa
suhteen olisi voitu odottaakaan, ja ainoastaan, kun tuomari Yrjö
Heikkisen puoleen kääntyi ja odottamattomilla, äkkinäisillä
kysymyksillä koki häntä solmita, näytti tukala levottomuus valtaavan
Annan mielen; lensipä hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hän tuntui
helpommin hengittävän joka kerran, kun Heikkinen hätäilemättä ja
arvelematta antoi ensimmäisen kertomuksensa kanssa täydellisesti
yhtäpitäviä vastauksia. Tutkimuksen kestäessä oli yleisesti luulo Annan
syyllisyydestä vakaantunut; nekin, jotka alussa olivat sitä
mahdottomana pitäneet, eivät enää saattaneet epäillä, vaikka tosin
jokainen piti luultavana, että asiassa oli lieventäviä seikkoja, joita
ei tähän saakka vielä oltu selville saatu. Yksin päällekantajakin, joka
vielä kerran luki kanteen ja loi yleissilmäyksen todistajain
esiintuomiin tosiasioihin, esitti, ett'ei tässä voitu otaksua murhan
tapahtuneen vapaalla aikomuksella, vaan että satunnaiset seikat olivat
kuolettavan iskun vaikuttaneet; mutta tämän viimeisen luuli hän tulleen
täydesti toteen näytetyksi ja vaati sentähden oikeuden tekemään
päätöksen asiassa.

Annan asianajajalle tuntui nähtävästi vaikealta puolustaa sitä, jota
hän ei itsekään vähääkään uskonut. Kun häneltä puuttui minkäänlaisia
todistuksia Annan viattomuudesta, joilla olisi voinut kuulijainsa
vakuutusta hämmentää, koki hän kumminkin heidän tunteihinsa vaikuttaa.
Kauniisti sujuvassa puheessa esitti hän Annan edellistä virheetöintä
elämää, huomautti siitä kunnioituksesta, joka yleisesti oli langennut
hänen perheensä osaksi, eikä edes kamoksunut hienosti viitata hänen
miellyttävään, ylevätä mieltä todistavaan ulkomuotoonsa, ja koki kaiken
tämän nojalla näyttää Annan syyllisyyttä siveellisesti mahdottomaksi,
sitä enemmän kun murhatun ja hänen keskinäinen suhteensa ennen oli
ollut enemmän kuin ystävällinen, sen mukaan kuin useitten todistajain
kertomuksesta voi päättää. Siihen katsoen hän myöskin huomautti, että
paljon enemmän oli syytä epäluuloon erästä toista henkilöä kohtaan.
Lopullisesti vaati hän oikeutta todistusten puutteessa julistamaan
kanteenalaisen syyttömäksi.

Hänen puheensa sai kyynelet vakavimpainkin miesten silmiin ja
ovensuusta kuului kovia nyyhkytyksiä. Kaikkein silmät kääntyivät
säälivinä nuoreen vaimo-raukkaan, jonka kohtalon kenties jo ensi hetki
kauhistavasti määräisi, sulkien hänet äärettömän pitkiksi vuosiksi
vankilan muurien sisään ja hävittäen hänen nimensä eläväisten joukosta.
Hän itse oli kuin marmorikuva, -- niin liikkumattomana seisoi hän,
kertaakaan nostamatta silmiään maasta, ainoastaan hänen ristiinpainetut
kätensä puristuivat vetotaudin tapaisesti toisiinsa. Sitä pientä
liikettä paitse, jota kenties ei kukaan muu huomannut kuin hänen
miehensä, olisi voinut epäillä, josko hän ylipäätään oli sanaakaan
tajunnut koko puheesta.

Heikkinen oli asianajajan puheesta kärsinyt kuolemantuskia ei
ainoastaan huolesta Annan kohtalon suhteen, vaan myöskin siitä
piinasta, nähdä alinomaa vaimonsa sydämen salaisuudet säälimättä
vedettävän julkisuuden valoon, ja kuulla yhä vierailta huulilta sen
masentavan tosiasian, että hänen sydämensä oli ennen ollut toisen oma.
Hengittäminen kävi onnettomalle miehelle vaikeaksi. Hänen sydäntään
ahdisti, hänestä tuntui kuin täytyisi hänen tukehtua, ja ikäänkuin
unessa kuuli hän tuomarin käskevän asianomaisia astumaan ulos, siksi
aikaa, kuu oikeus tekisi päätöksen, mutta -- -- mikäpä nyt tapahtui.
Oliko hän menettänyt järkensä taikka häikistelikö häntä joku mielen
kuvaelma? Totta tosiaan, eikö hän selvään nähnyt oikeuden palvelijan
pikaisilla askelilla, juuri kuin jotakin tärkeätä olisi kysymyksessä,
rientävän salin poikki ja häiritsevän oikeuden säännöllistä istuntoa
antamalla erään kirjeen tuomarin käteen ja kuiskaamalla hänelle samassa
joitakuita selittäviä sanoja.

Heikkinen hieroi silmiään ja kumartui eteenpäin. Ei, unen-näköä se ei
ollut. Hän näki selvään, kuinka tuomari, nähtävästi kummastuneena, otti
kirjeen, aukaisi sen ja silmäeli kirjoitusta; kuinka hän sitten kääntyi
toisiin, sivulla istuviin herroihin ja vaihtoi heidän kanssaan pari
sanaa, ja kuinka viimein kirje heidän välillään kulki kädestä käteen ja
antoi heille syytä hiljaiseen keskusteluun.

Kuulijain seassa ilmestyi levottomuutta. Hetki oli jännittävä ja
sentähden jokainen satunnainen tapaus lisäsi mielen kiihkeyttä. "Mitä
tämä merkitsee? Kirje? Mistä se on tullut?" Suusta suuhun kävivät nämät
kysymykset ja oven suussa nousi pian tohina, kuin kaukaisten kuohujen
pauhinasta. Vaan kun tuomari ojensi kätensä, vaatien hiljaisuutta,
lakkasi melu äkkiä ja kuolon-hiljaisuus vallitsi huoneessa. "Olen tässä
saanut vastaanottaa pastori H:n kirjoittaman kirjeen," lausui tuomari
tyyneenä ja vakavasti, "jossa hän sanoo, että kirjeentuoja, jos
mahdollista on, todistajana kuulusteltaisiin siinä jutussa, joka
tänäpäivänä on tutkittavana ollut. Äkkinäinen sairauden kohtaus on
estänyt häntä todistajaa tänne seuraamasta, niinkuin aikomuksensa oli
ollut. Hänen pyyntöönsä katsoen, ja koska on syytä toivoa senkautta
saatavan parempaa selkeyttä tässä tärkeässä ja aina vielä himmeässä
asiassa, päättää oikeus, siitä erityistä tutkimusta pitämättä,
yksimielisesti myöntää, että poikkeavaisesti puheena oleva todistaja
vielä tässä istunnossa tulee kuulusteltavaksi."

Samassa antoi hän oikeudenpalvelijalle viittaamalla käskyn tuoda
todistaja esiin.

Sanomattoman vaikutuksen tekivät nämät tuomarin lausumat sanat
kuulijoihin. Jokainoan läsnäolevan mieleen lensi aavistus siitä, että
jotakin tärkeätä oli kysymyksessä, että jotakin uutta oli tuleva,
kenties jo ensi hetkessä, ja kaikkein silmät kääntyivät oveen; mutta
sanassa kun se aukeni kuului yhteen äänen yleinen hämmästyksen
huuto kuulijain parvesta. Todistaja oli -- -- -- vaimoinen henki.
Epävakaisilla askelilla, pelonalaisesti katsellen ympärilleen astui hän
oikeuden-palvelijan seurassa huoneesen.

Kanteenalainen, jonka viimeinen tapaus myöskin oli herättänyt
uneilevasta levostaan, oli tietämättänsä kääntynyt oveen, ikäänkuin
saadakseen mitä pikemmin odotettua nähdä. Silmät levällään tuijotti hän
oveen, mutta heitettyään vaan ainoan katseen tulijaan, vaipui hän aivan
kuin hämmästyksestä kangistuneena likeiseen tuoliin istumaan. Hän oli
tuntenut Leipuri-Leenan.

Vaimo näytti viimeisinä kuukausina käyneen vuosia vanhemmaksi. Ei hän
enää astunut entisellä jäntevyydellä, vaan näytti, ehkä hän
vapaehtoisesti oli saapuville tullut, nyt vastenmielisesti ja
ainoastaan oikeuden palvelijan hiljaisista kehoituksista lähestyvän
oikeuden herroja. Kun Leenan papinkirja oli tarkistettu ja hän oli
tehnyt todistajan-valan, kehoitti häntä tuomari totuuden mukaan kaikki
kertomaan, mitä hän mahdollisesti tiesi ja tunsi nuoren Ojalan
kuolemasta.

Magdaleena Jaakontytär pyyhki esiliinan kulmalla silmiään. "Herra
tuomari," vastasi hän, "minä olen köyhä vaimoparka, mutta joka minun
vaan tuntee, hän myöskin tietää, että aina olen rehellisellä työllä
leipäni ansainnut, ja --"

"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa, Magdaleena Jaakontytär,"
keskeytti häntä puheenjohtaja, "että teidän tulee pysyä tarkasti
asiassa, ja että teidän on vaan minun kysymyksiini vastaaminen. Vielä
kerran siis, mitä tietoja voitte te antaa niistä seikoista, jotka ovat
vaikuttaneet Tommi Ojalan kuolemaan?"

Vaimo pyyhki taaskin silmiään ja nytki hätääntyneenä esiliinaansa, eikä
näyttänyt tietävän mitä vastata.

Tuomari alkoi tuskastua ja veti otsansa ryppyyn. "Te olette tuoneet
minulle kirjeen papiltanne ja sielunpaimeneltanne, jossa hän minua
pyytää kuulemaan teidän todistustanne kysymyksessä olevassa asiassa. Te
olette itse halunneet -- --"

Vaimo kavahti äkkiä ujoudestaan. "Minäkö halunnut?" lausui hän, ja
ääni, jolla hän sen lausui, oli jo sangen uskalias. "Ei, herra tuomari,
minä en ole niin mitään halunnut, mutta minun poikani -- --" Hän
viivähti taaskin. "Minun poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana,
ja --"

Tuomari näytti vähällä pitäen tykkänään menettävän kärsivällisyytensä.
"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa," keskeytti hän taaskin vähän
kovemmalla äänellä todistajan puheen, "että siitä seuraa kova
rangaistus, jos te ilman laillista syytä tässä häiritsette ja
viivytätte oikeuden istuntoa. Viimeisen kerran minä teitä kehoitan
pysymään asiassa."

"Mutta, herra tuomari," lausui Leena itkusuin, "olenhan minä asiassa.
Minun poikani oli Tommin paras ystävä. Olisin totta tosiaan toivonut,
ettei hän koskaan olisi Tommia nähnyt. Minä vaimoraukka --"

"Hänen paras ystävänsä!" Todistajan sekava puhe näytti äkkiä tuomarista
merkittävältä. "Mikä mies teidän poikanne on, ja mikä on hänen
nimensä?"

"Hän on Petter. Petter Leenanpoika Taavettilasta, ja hän on aina elänyt
rehellisesti; ei kukaan voi hänestä muuta sanoa."

"Hän oli siis ystävyydessä nuoren Ojalan kanssa?"

"Niin oli, herra tuomari. Hän palveli muutamia vuosia renkinä Ojalassa.
Ja hän oli aina hyvää Tommin kanssa."

"Minkätähden läksi hän palveluksestaan?"

Leena viipyi vastauksella, mutta mieleensä mahtoi juolahtaa papin
vakava kehoitus, ilmoittaa suora totuus, mitäkään peittämättä, koska
petos ei häntä kumminkaan enää mihinkään auttaisi. "Ihmiset ovat niin
pahoja," alkoi hän jälleen. "He nostivat Petteristä kaikenlaisia pahoja
puheita, sanoivat hänen elävän hurjasti ja viettelevän Tommiakin
pahaan, ja viimein Ojalaisetkin sen uskoivat ja panivat hänen
palveluksestaan pois, mutta --"

"Ja hänellä oli senjälkeen kuitenkin yhteyttä talon pojan kanssa?"

"Niin oli, herra tuomari. Se on, hän meni Suorsakylään aina, kun siellä
jotakin erinomaisempaa kestiä oli. Ja väliin hän hätimmiten kävi Tommin
kanssa jahdilla."

"Se on, hän kävi salametsästyksellä Tommin kanssa," sanoi tuomari
kovuudella. "Tutkimuksessa on tullut ilmi, että nuori Ojala viimeisinä
aikoina oli senlaista harjoittanut. Teidän poikanne häntä siihenkin
houkutteli?"

"Ihmiset niin sanovat, herra tuomari, mutta ihmiset ovat pahoja," huusi
Leena kiivaasti. "Kun Tommi pari vuotta oli poissakin näiltä
paikkeilta, ei Petterini paljonkaan ole hänen kanssaan seurustellut."

"Se ei asiaan mitään vaikuta. Tommi ei niin kaukana oleskellut, ett'ei
heillä olisi tilaisuutta ollut yhdessä ilkeyksiä harjoitella. Sitä
paitse Tommi jo kaiken tämän kesää on ollut vanhempainsa luona."

"On herra tuomari, mutta, niinkuin jo sanoin, kävivät he vaan hyvin
vähän jahdilla, ei kuin siksi nimeksi ja ainoastaan vuoksi, eikä
Petterini siitä niin mitään hyötynyt. Jos he joskus onnistuivatkin
saada jonkun onnettoman pienen jäniksen taikka muun laihan eläinkurjan,
otti Tommi sen aina jyväkuormaansa ja vei kaupunkiin myytäväksi. Oi,
hän oli aina rahan tarpeessa eikä Petteri siitä saanut merkkiäkään
nähdä."

"He siis suorastaan pitivät kauppaa ryöstetyllä tavaralla ja jakoivat
voiton?"

"Jakoivat? Ei, herra tuomari, jakamisesta ei puhettakaan," vastasi
Petterin äiti, joka, yhä enemmän kiivastuen, tykkänään unhotti
ensimmäisen pelkonsa ja häminsä. "Ojalan Tommi eli aina riuskasti,
ja suurilla sanoilla hän kerskasi markoistaan, samoin kuin hän
Petterillekin lupasi kultaa ja hopeata jok'ainoasta tiedosta, minkä hän
Anna Heikkisestä toi siihen aikaan, kun tänä vielä oli kotonaan. Mutta
ei suuret sanat suuta halkaise eikä lupaus taloa hävitä. Kun maksusta
tuli kysymys, puuttui häneltä aina rahoja ja niin kuittaisi hän tuon
tuostakin kaikki tyhjillä lupauksilla vaan. Eikä minun poikani saanut,
ei niin penniä siitä komeasta hirvestäkään, jonka viimeisen kerran
metsästämässä ollessaan saivat, ja jonka kuitenkin Petter oli ampunut.
Mutta hänpä jo kyllästyikin alinomaiseen odotukseen ja turhiin
lupauksiin, ja kun hän tuona onnettomana sunnuntaina läksi
Suorsakylään, sanoi hän: 'Tänään täytyy Tommin minulle suorittaa
velkansa, taikka teen minä hänelle semmoiset tepposet, että koko kylä
siitä puhuu'. Mutta hän ei päässytkään Tommin kanssa selville, kun tämä
häntä vältti, ja tiesi aina karttaa joutumasta hänen kanssaan
kahdenkesken. Sentähden Pettteri pistäysi jäljessä, kun Tommi läksi
Anna Heikkisen kanssa koivukkoon. Hän toivoi siellä saavansa rauhassa
Tommia puhutella ja tahtoi myöskin tietää, mitä noilla kahdella oli
koivukossa tekemistä. Ensiksi hän ei tahtonut heitä löytää, mutta kova
ja kiivas puhe ilmoitti, missä suunnassa hänen tuli heitä hakea, ja kun
hän tuli lehdikkoa lähelle, näki hän, kuinka Anna Heikkinen juuri
silloin repäisi jotakin kiiltävää kaulastansa, kuinka hän heitti sen
maahan ja, tallattuaan sitä jalallaan, pujahti Tommin sivu ja kiidätti
juoksujalkaa taloa kohden. Petter antoi hänen juosta ja lähestyi siihen
sijaan Tommia, joka juuri kumartui ottamaan jotakin maasta. Niinpian
kuin Tommi näki poikani, huusi hän raivoisena: 'Tuletko sinä rosvo taas
minun tielleni?' 'Hohoo, kuka rosvo on?' sanoi Petter. 'Minä vaadin
sinulta rahojani ja ellet niitä tänään anna, niin --' Ennenkuin hän sai
puheensa lopetetuksi, tarttui Tommi hänen kurkkuunsa. Oli juurikuin
täytyi hänen johonkuhun vihansa puskea. Hän viskasi Petterin maahan,
kuristi häntä yhä kaulasta, ja herjasi ja soimasi häntä kaikkeen
syypääksi. Ei minunkaan poikani ole juuri pelkuri ja terveenä ollessaan
hänessä kyllä oli miestä, mutta sen hän minulle vakuutti, että hän
silloin luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Ei hän voinut liikahtaakaan
eikä liioin huutaa apua, ja -- -- totisesti herra tuomari, ei hänen
aikomuksensa ollut Tommia hengiltä ottaa --"

Leena peitti taaskin kasvonsa esiliinankulmaan, ja tuomarin täytyi
vakaasti häntä kehoittaa kertomustansa pitkittämään, sillä välin kuin
salissa muutoin hallitsi niin syvä hiljaisuus, että voi selvään
kuulla, kuinka kärpänen, jonka ensimmäinen pilven takaa koituva päivän
säde virkisti uuteen elämään, iloisesti surisi ikkunassa.

"Niin, näette, herra tuomari," jatkoi Leena kotvan aikaa vaiti oltuaan,
"poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana ja minun, vaimoparan,
täytyy häntä käsieni työllä elättää, mutta ei se minusta ollenkaan ole
niin vaikealle tuntunut kuin se, että mun nyt tässä teidän ja kaikkein
ihmisten edessä täytyy häntä syyttää. Mutta hän ei saanut yöllä eikä
päivällä vähääkään rauhaa, vaan tahtoi minua antamaan häntä edes ja
suurella työllä ja tuskalla sain häntä siitä tähän saakka pidätetyksi.
Kun hän eilen sai kuulla, että asia tänäpäivänä tulisi kenties
ratkaistuksi, valitti hän kaiken yötä sielunvaivoissa eikä enää mikään
auttanut, vaan minun täytyi tän'aamuna lähteä pastorin luokse ja --"

"Magdalena Jaakontytär," keskeytti puheenjohtaja taaskin
malttamattomana, "minun täytyy teitä huomauttaa --"

"Kyllä, kyllä, herra tuomari, täytyyhän mun kaikki ihan täsmälleen
kertoa, sillä sen olen Petterilleni luvannut. Kun siis Tommi häntä
kuristi, niin että hän oli vähällä henkensä heittää, onnistui hän
suurella vaivalla vapaalla kädellään saada puukostaan kiinni ja hän
pisti sillä vähäisen Tommia, pakoittaaksensa häntä hellittämään.
Totisesti, herra tuomari, ainoastaan sentähden eikä minkään muun, niin
on hän pastorillekin sanonut, ja samassa tunsi hän Tommin käsien
irtautuvan. Petter veti vähän henkeä ja hyppäsi ylös, silloin, silloin
makasi toinen veressään hänen edessään, eikä voinut enää kuin korahtaa.
Poikani kamastui. Hän heitti veitsen syrjään ja riensi kauas ja aina
kauemmaksi hirmupaikan läheisyydestä, niin pitkälle, kuin jalkansa vaan
voivat häntä viedä. Tultuaan vihdoin virran rannalle, heittäytyi hän
ajattelematta, palavana kuin oli, veteen, ui toiseen rantaan ja juoksi
taaskin eteenpäin, ja aina vaan eteenpäin kunnes viimein hengästyneenä
ja lähes tunnottomana tuli minun luokseni. Siitä saakka, herra tuomari,
on hän ollut vuoteen omana ja kärsinyt --"

Kolina ja levottomuus keskeyttivät äkkiä Leenan puheen. Kaikkein silmät
kääntyivät Yrjö Heikkiseen, joka väkisen tahtoi päästä irralleen ja
rientää vaimonsa luokse.

"Päästäkää, oi päästäkää minua," huusi hän tuskallisella äänellä.
"Ettekö näe, että hän kuolee?"

Kaikki katsoivat osoitettuun suuntaan, ja -- toden totta, paitse häntä
ei kukaan siinä kuumeentapaisessa mielenjännityksessä, jolla Leenan
kertomusta oli seurattu, ollut huomannut, että kanteenalainen, tuolilla
istuessaan, oli mennyt tainnoksiin.


VIII.

Taaskin hyväili keväimen virvoittava tuulahdus tuota vanhaa ja
kuitenkin ijäti nuorta, uudelleen elpynyttä maailmaa. Notkein siivin
kohosi leivonen ylös taivaan loistavaan sineen ja liverteli siellä
kajahtelevan riemuvirren; virkistyneen maan raitis lemu täytti ilman ja
avonaisesta ikkunasta virtasi orvonkukan suloinen tuoksu. Valkoiset
kartiinit, jotka jo kaivan olivat ikkunaa peittäneet, olivat nyt
vedetyt syrjään, jonkatähden tuulen lauhkea hengähdys estämättä pääsi
sisään vilvoittelemaan sen nuoren naisen kalveata otsaa, joka,
mukavassa nojatuolissa istuen, oli kallistanut päänsä sivulle
asetettuun tyynyyn, jonka yli hänen hajanaiset, vaaleat hiuksensa
rikkaissa suortuvissa lainehtelivat. Hänen rintansa kohoili ja nauttien
hengitti hän sisään sitä raitista ilmaa, joka taas kerran monesta
aikaa loi terveyden kuumoittavan hohteen hänen poskilleen.

"Oi Katri," sanoi hän rullatuolissa hänen vieressään istuvalle
sisarelleen, nostaen samalla päätään ja luoden silmänsä ikkunasta
määrättömään kaukaisuuteen. "Katri, minä näen tuolla sinisen taivaan!
Näen sen ulottuvan kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, eikä enää niin
ahtaasti rajoittuvan kuin vankilan pienestä ikkunasta katsoessani. Minä
näen vapaan maan, jossa ahkeran maanmiehen aatra kyntää vakoja, näen
nuoret laihot, jotka levittävät vihannat vaipat vainioille. Näen
koivujen oksilla pieniä lehden alkuja, -- ja tämä on kaikki mun omaani,
voin taaskin vapaasti käyskennellä tuolla ulkona, luonnon ihanuudessa
ja armaan Jumalan lämpimässä päivänvalossa; käsitätkö, mille tämä
minusta tuntuu?"

Hänen silmänsä hehkuivat, ja ehdottomasti oli hän tulvailevissa
tunteissaan tarttunut Katrin käteen, mutta tämä hämmästyi. "Anna,"
huudahti hän, "mitä sinä teet, ja mitä olet tuossa nyt puhunut? Kun
täytin tahtosi ja annoin ensi kerran nostaa sinut ikkunan luokse, etkö
silloin luvannut minulle olla tyyni ja hiljainen etkä ollenkaan ruveta
levottomaksi?"

Hiljaisen ilon hymy ilmestyi tuon nuoren vaimon hienoissa, melkein
lapsekkaissa kasvoissa. "Älähän sitä kummeksi, jos minä ihastun
nähdessäni maailman vieläkin noin kauniina," vastasi hän. "Eroitus sen
välillä, jonka pelkäsin tulevan, ja tämän, joka todenperään on tullut,
on liian suuri. Minusta tuntuu, kuin tahtoisin lentää kauas tuonne
taivaan sineen ja --"

"Ei, tuota en voi pitemmälle sallia." Katrin katsanto oli käynyt yhä
levottomammaksi, ja kun hän näillä sanoilla keskeytti Annan haaveksivan
puheen, tarttui hän samalla läheisellä pöydällä olevaan kelloon. Mutta
hänen hoidettavansa esti häntä sitä liikuttamasta.

Hän laski kuultavan valkoiset sormensa Katrin kädelle ja lausui: "Älä
sitä tee, Katri! Katso minä tahdon olla hyvä, olla kuuliainen ja makaan
jo hiljaa tässä tyynyllä; kuule mun pyyntöäni äläkä vaadi, että mun
aina tulee vaieta, että mun yhä tulee painaa sydämeeni sitä, jota en
enää voi vastustaa. Kun kuumeenhoureista toinnuin unentapaiseen
tuntemiseen, silloin heikkoudessani halusta nautin hiljaista lepoa,
antauin ehdottomasti teidän hellään huolenpitoonne ja tunsin siinä
olevani hyvässä turvassa. Mutta nyt polttavat tuhannet selittämättömät
kysymykset sydäntäni, ne riuduttavat minun, ellen tohdi niitä sanoihin
pukea. Vastaa minulle sentähden, Katri, tietääkö -- -- tietääkö nyt
koko maailma, ett'en ole mikään murhaaja?"

"Tietää, armas lapseni, koko maailma sen jo tietää. Saimmehan
vastaanottaa niin monta osanottavaisuuden osoitusta, ett'emme enää
tienneet, kuinka voimme estää ihmisiä häiritsemästä meitä sinun
hoidossasi. Ja mikä on vielä merkillisempää, nyt ei kukaan sano
kantaneensa tuota surkeata epäluuloa."

Annan huulet vetääntyivät hienoon hymyyn. "Oi, se on hyvä," vastasi hän
hiljaa, "Mutta sano minulle myöskin, Katri, kuinka Leipuri-Leenan pojan
on käynyt? Ovatko he hänenkin sulkeneet vankilan pimeään, kamalaan
suojaan?"

Katri pudisti päätään. "Petter," kuului vastaus, "kuoli muutamia päiviä
sen jälkeen, kuin sinä vapautettiin ja sitten kuin hän oikeuden
herroille ja todistajille oli itse vielä tehnyt täydellisen
tunnustuksen. Kun häntä oikeudenistunto-päivänä omantunnon vaivat
pakoittivat pastorille rikostaan kertomaan, ei heillä ollut siihen enää
aikaa, koska tahtoivat saada Annan viattomuuden oikeuden herroille
ilmi, ennen kuin kenties väärä tuomio olisi langetettu. Pastori, joka
sattui olemaan pahoinvoipa, ei voinut Leenaa seurata kaupunkiin, vaikka
hän halusta olisi tahtonut sen tehdä. Mutta kun hän ei voinut Leenaan
luottaa, lähetti hän uskotun miehen hänen mukaansa, jonka tuli Leenaa
seurata, kunnes hän oli saapunut oikeaan paikkaan ja antanut
kirjoituksensa oikeuden palvelijalle. Ja silloin, Jumalan kiitos, tuli
apu kamalimmassa hetkessä."

Katri vaikeni taaskin, mutta Anna, joka sydämeensä oli kätkenyt hänen
sanansa, niinkuin kukkanen kätkee virvoittavan kastehelmen, katsoi
rukoillen häneen. "Kerro enemmän, Katri," sanoi hän. "Mielessäni
vivahtelee niinkuin unen-näkönä vähäisen siitä, kuin senjälkeen
tapahtui, mutta tarkkaan en mitään tiedä, en edes sitäkään, millä
tavoin tänne tulin."

Katri katsoi miettivänä ja huolellisna sisarensa liikutettuihin
kasvoihin, hänen hehkuviin silmiinsä, jotka niin suurina katsoivat
häneen noista kalveista, laihtuneista kasvoista. Kernaimmin olisi hän
lähettänyt hänet jälleen levolle, mutta käsitti kuitenkin, että
mietteet, jotka hiljaisuudessa kalvaavat ja työskentelevät, helposti
voivat vaikuttaa vaarallisemmin kuin suoraan puhutut sanat.
Levollisella ja ystävällisellä tavallaan aikoi hän sentähden uudelleen
kertoa, kuinka heille oli mahdotointa jäädä kotiin tuona surullisena
päivänä, jolloin Annan tulevaisuus oli määrättävä, kuinka hänkin,
huolimatta ruumiillisista vaivoistaan oli antanut rahdata itsensä
kaupunkiin, viettääkseen vanhempainsa kanssa sitä päivää pelossa ja
epätoivossa erään siellä asuvan sukulaisen luona. Hän kuvaili elävästi
heidän kaikkein riemullisen ihastuksen, kun Ville, joka eräässä
nurkassa kuulijain takana oli seurannut oikeuden tutkimusta, oli
syöksynyt sisään, tuoden ensimmäisen tiedon todellisen murhaajan
ilmisaamisesta, ja sitten heidän hirveän peljästyksensä, kun Anna kohta
senjälkeen, niinkuin näytti, hengetöinnä kannettiin huoneesen, sekä
koko perheen epätoivoisen neuvottomuuden huomatessaan, että hän,
sittenkuin hän työllä ja tuskalla oli saatu tointumaan, makasi
tunnotoinna kuumeen houreissa. Vielä kertoi Katri, kuinka he vihdoinkin
tulivat siihen päätökseen, ett'ei häntä vietäisikään Suorsakylään,
jossa muistot viimeisistä tapauksista varmaankin vaikuttaisivat hänessä
levottomuutta, vaan suoraan Heikkilään, ja kuinka äiti ja Yrjö olivat
häntä hoitaneet siinä kovassa, vaan nyt onnellisesti voitetussa
taudissa, johon hän senjälkeen sairastui.

"Sen hyvin tiedän," vastasi Anna. "Äidin lempeät kasvot vaikuttivat
aina rauhoittavaisesti minuun, ja hänen koskentansa teki minulle niin
hyvää."

"Ja kuitenkin," -- sisaren älykkäät silmät kiintyivät melkein
tuskallisesti tutkivalla katseella Annaan, -- "kuinka olisi äiti tullut
toimeen, kuinka olisi hän yksinään voinut siinä kestää, ell'ei Yrjön
vahvat käsivarret ja väsymättömät voimat olisi yöt ja päivät olleet
hänelle uskollisena apuna!"

Anna ei mitään vastannut. Hän loi vaan silmänsä maahan ja huulien
ympärillä hytkähteli ikäänkuin pidätetty suru, jonkatähden Katri
kiiruhti jatkamaan: "Ja kun vihdoinkin taudin valta oli murrettu, kun
äiti ei enää voinut olla kotoa poissa, silloin täytyi sinun tyytyä
siihenkin, että minä raukka edes olin täällä sun rattonasi ja autoin
sinua saamaan loppua niistä äärettömän pitkistä hetkistä, joina sun
vielä sen jälkeen täytyi avuttomana virua vuoteella. Jumala tosin
tietää, kuinka katkeralle se minusta tuntui, kun en koko tänä kovana
aikana ole voinut enempää tehdä."

"Sinä armas, uskollinen sydän!" Anna sulki Katrin käden omiinsa ja
katsoi häneen kiitollisesti hymyellen. "Niinkuin et sinä muka tietäisi,
mistä arvosta sinun läsnä-olosi ja puhuttelusi minulle ovat! Ja
niinkuin et tietäisi olevasi meidän kaikkein turva ja neuvonantaja.
Tule, auta minua nytkin. Tule hyvin lähelle, sillä minun täytyy sinulta
jotakin kysyä, ja pelkään sitä tehdessäni omaa ääntäni."

Katri vieritti tuolinsa niin likelle sisarensa tuolia kuin hän vaan
suinkin voi ja kallisti päätään kysyvällä katseella silmissään alas
häntä kohden. "Katri," alkoi Anna taas, "sittenkuin olen paranemaan
ruvennut, tulee Yrjö aina harvemmin luokseni ja viimeisinä aikoina hän
tuskin ollenkaan on täällä käynyt."

"Mutta tiedäthän, lapseni, ett'ei hän tänään ole kotona, että hän jo
eilen läksi Suorsakylään, vanhempia tervehtimään ja viemään heille
tarkkoja tietoja sinun terveydestäsi, niinkuin hän oli äidille
luvannut."

"Sen tiedän, Katri, ja tiedän myöskin, että hän minä hetkenä hyvänsä
saattaa tulla kotia, että hän silloin tuo minulle terveisiä isältä ja
äidiltä, kysyy hyvin kohteliaasti, kuinka terveyteni laita on ja lähtee
taas heti sanomatta mulle ainoatakaan sydämellistä sanaa."

"Halajatko sitten häneltä semmoista, Anna?"

Anna loi katseensa maahan ja hänen pitkissä silmäripsissään heilui
kirkas kyynel, joka vähitellen niistä erkani, ja vierähti alas hänen
kalvealle poskelleen.

"Älä sitä oudoksu," jatkoi Katri, "jos Heikkinen täältä vetääntyy pois.
Kenties luulee hän, senjälkeen mitä on tapahtunut, olevansa sinulle
vastenmielinen, ja tekevänsä sinulle sillä mieliksi, kun päästää häntä
näkemästä."

Anna loi kyyneltyneet silmänsä apua anovassa tuskassa Katriin.
"Luuletko, Katri," kysyi hän, "ettei Yrjö enää ollenkaan minusta pidä?"

Tautinen laski laihan kätensä Annan kultakutriselle päälaelle ja hänen
silmissään ilmestyi kirkas loiste. "Sitä en toki luulisi, siitä minkä
olen hänestä huomannut," vastasi hän hymyellen. "Ei hän silloin pitäisi
sinusta niin hyvää huolta, eikä hoitaisi sinua, niinkuin olen nähnyt
hänen tekevän."

"Oi, Katri, sano hänelle --"

Anna ei voinut jatkaa, sillä sisaren sormet painoivat hänen huuliaan.
"Minä en hänelle mitään sano enkä myöskään tahdo enempää kuulla,"
vastasi hän. "Jos hänelle jotakin pitää sanottavan, lapseni, ja
varsinkin jotakin hyvää, tulee se sinun itsesi tehdä, ja sen hän tosin
olisi sinulta ansainnutkin."

Anna katsoi häneen hämillään. Vieno puna lensi hänen kasvoilleen ja
sitten nojasi hän taaskin päänsä tyynyyn ja loi sanaakaan lausumatta
silmänsä ulos tuohon raikkaasen keväiseen maailmaan, jossa tuhannet
siemenet kohosivat toivovina valkeutta kohden.

Katri soitti kelloa. Hän antoi saapuville tulleen palvelustytön sulkea
ikkunan, sillä aurinko alkoi jo laskea, ja ilma tuntui viileämmältä.
Muutamia muitakin toimia hän vielä teetti tytöllä ja oli hyvin
tyytyväinen, kun Anna antaantui hiljaiseen lepoon kaiken
mielenliikutuksen jälkeen; mutta kun hän jälleen käänsi silmänsä
lepäävään, viittasi tämä häntä luokseen ja kuiskasi: "Katri, lupaatko
minulle yhden asian, jota sinulta pyydän?" Ja kun Katri ihmetellen ja
kysyväisenä häneen katsoi, jatkoi hän: "Kun Yrjö tulee, niin jätä minut
hänen kanssaan kahdenkesken."

"Mutta, Anna, tänään sinun toki tulee suoda itsellesi lepoa, -- tänään
vaan vielä!"

Yrjö Heikkisen vaimo tarttui hänen käteensä ja vei sitä sydämelleen.
"Tunnetkos kuinka levottomasti se sykkii?" kysyi hän. "Jos todellakin
tahdot minua terveeksi saada, niin älä estä minua lieventämästä sitä
kuormaa, joka päivä päivältä aina raskaammin mua painaa. Älä minua
estä, vaan auta minua ennemmin."

Katri katsoi häneen pitkään ja tiedustellen. "Ei, minä en tahdo sinua
estää," sanoi hän sitten, "ja Jumala antakoon armossaan sinun löytää
oikeat sanat."

Kun Heikkinen vähän ajan kuluttua palasi kotia ja todellakin tapasi
vaimonsa yksinään istumassa ikkunan luona, kuului iloinen huudahdus
hänen huuliltaan.

"Sinä olet vielä ylhäällä, Anna," sanoi hän tervehdittyään. "Voit siis
hyvin?"

"Oikein hyvin, Yrjö. Olen istunut tässä avonaisen ikkunan edessä, kun
oli niin kaunis sää, ja raitis ilma on minua virkistänyt. Eiköpähän se
vaan lieneekin paras rohto?"

"Varmaankin; mutta kun ette vaan olin varomattomia olleet! Missä on
Katri?"

"Hän -- -- -- minä pyysin häntä menemään vähän levolle, tiedäthän, että
se hänelle on hyvin tarpeen. Mutta, etkö tahdo istua Yrjö?"

Hänen sanoissaan ja äänessään oli jotakin epävakaista, joka yhteydessä
hänen ruumiillisen heikkoutensa kanssa tekivät hänen liikuttavasti
avuttoman näköiseksi, joka syvästi vaikutti hänen mieheensä. "Anna,"
alkoi hän tuskin vaimoaan lähestyen, "sinä näytät väsyneeltä. Etkö
tahtoisi mennä levolle?"

Anna pudisti päätään. "Kerro minulle jotakin sieltä kotoa," sanoi hän.
"Kuinka sinusta pienokaisemme jaksoi?"

Heikkisen kasvot, joihin viimeisenä puolena vuotena monta syvää juovaa
oli ilmestynyt, valkenivat ihastuksesta. "Oi, Kati oli terve," sanoi
hän vilkkaasti. "Olisinpa vaan suonut sinun nähneesi, kuinka hän kävi
iloiseksi minua nähdessään. Se tuntui tosiaankin vaikealta, kun täytyi
hänet vielä jättää, mutta pelkäsin sen vallattoman sinulle tuottavan
levottomuutta, ja samaa äitikin arveli."

"Ei minua mikään levottomuus voi niin vahingoittaa, kuin ikävä hänen
poissa ollessaan. Kyllä sinun kohdakkoin täytyy mennä jälleen häntä
hakemaan, Yrjö. Tuntuu oikein vaikealle ajatella, että sinun minun
tähteni pitää olla lasta näkemättä."

Annan äänessä värähteli hellä sointo, joka vaati Yrjöä ehdottomasti
luomaan silmänsä alas häneen ja hetken aikaa näytti, kuin kumartuisi
hän, vienompien tunteiden vallassa, alas vaimoaan syleilemään, mutta
hän pidätti itsensä kuitenkin ja kääntäen silmänsä hänestä loi hän
katseensa ikkunasta ulos keväiseen luontoon.

"Vanhemmat lähettivät sinulle terveisiä," lausui hän taas hetken
kuluttua, "ja käskivät sanomaan, että he ja Ville kohdakkoin tulevat
täällä käymään. Jos tahdot, voisin heille kirjoittaa, että silloin
toisivat pikku Katin mukanaan."

Anna nyykäytti päätään. "Kuinka isä voi?" kysyi hän.

"Vallan hyvin. Oikeinpa ilokseen näkee, kuinka suoraksi hänen selkänsä
taas on käynyt. Mutta paljon lempeämmäksi on hän käynyt luonnoltaan, ja
voitko arvata, mistä hän eilen tuli, juuri minun Suorsakylään
saapuessani?"

Anna nosti silmänsä odottavalla katseella.

"Ajattelepas, hän tuli Ojalasta. Niille onnettomille on asuminen
Suorsakylässä käynyt vastenmieliseksi. Sanotaan myöskin heidän
toimeentulonsa niin huonontuneen, että taitaa myllykin heiltä mennä. He
tahtoisivat siitä nyt kunnialla päästä ja sitten muuttaa, ja sinun
isäsi se on, joka heille on ollut apuna neuvolla ja työllä. Sinun
vapauttamisesi jälkeen oli hän ensiksi mennyt heidän luokseen. Olisiko
sitä koskaan voinut uskoa?"

Anna sitä ihmetteli vähemmin, kuin hänen miehensä nähtävästi oli
luullut. "Tapaukset, jotka ankarasti meidän elämäämme koskevat, voivat
meitä tosin muuttaa," sanoi hän. "Yrjö -- --"

"Mitä tahdot, Anna?"

Olisiko hänen kysymyksessään ollut rahtuakaan enemmän kehoitusta! Anna
raukka keräsi kaikki voimansa. "Yrjö," alkoi hän taaskin, "tahtoisin
sinua vähän puhutella. Istu tänne minua likelle, ihan likelle ja oikein
niin, etten näe sun kasvojasi, sillä kun tunnen että minuun katsot, en
tahdo sanaakaan saada sanotuksi, ja kuitenkin on minulla sinulle paljon
puhumista. Noin, Yrjö, nyt on hyvä!"

Anna oli vetänyt Yrjön käden kaulansa ympäri ja saanut hänen siten niin
likelle, että voi nojata päänsä hänen rintaansa, ja Yrjö, jonka
selittämättömät tunteet valtasivat, seurasi vastustamatta hänen
tahtoansa. "Yrjö," alkoi Anna uudelleen, "menneen ajan kauhistus ja
Tommiraukan varjo eroittavat meitä toisistamme, seisovat meidän
välillämme kuin uhkaava haamu, ja ainoastaan ehdotoin julkitotisuus
minun puoleltani voi meidät siitä vapauttaa. Yrjö, paljon on sinulla
minulle anteeksi annettavaa, enkä tiedä, voitko sen koskaan täydestä
sydämestäsi tehdä. Kuule mua ensin ja tuomitse mua sitten."

Hän alkoi, alussa vapisevalla, mutta vähitellen yhä vahvemmalla äänellä
kertoa, kuinka kaikki oli käynyt, ensimmäisestä rakkaudestaan alkaen
aina myöhempiin taisteloihinsa. Ei hän mitään peittänyt, ei vähääkään
itseään säästänyt, vaan kertoi tarkkaan kaikki tuohon onnettomaan
tapaukseen saakka. "Oli juuri kuin joku tauti minussa," lopetti hän,
"tuo Tommia alituisesti ajatteleminen, mutta usko minua, jo viimeisessä
keskustelussamme ja silloin, kun viskasin ketjuni hänen eteensä, tunsin
sydämessäni olevani ijäksi hänestä eroitettuna, tunsin, että jok'ainoa
side välillämme oli ainiaaksi katkaistu. Oli kuin joku vaikutus
ylhäältä, joku äkkinäinen herätys, joka hänen hurjasti raivotessaan
johdatti mieleeni sinun tyynen, luottamusta herättävän olentosi. Jo
silloin, Yrjö, olisin hakenut turvani sinun luonasi, olisin kaikki
sinulle tunnustanut, ja silloin -- silloin piti niin onnettomasti
käymän. Ja kun sitten myöhemmin istuin vankilassa, kun luulin ijäksi
kadottaneeni elämäni onnen, silloin kävi minulle noina äärettömän
pitkinä öinä selväksi, mitä olin kadottanut. Silloin tunsin kalvaavan
ikävyyden, kun muistelin lasta ja sinua, Yrjö. Minun täytyi pysyäkseni
tunnossani, säilyttääkseni voimiani siihen, jonka luulin tehtävänäni
olevan. Ja minä taistelinkin, taistelin, vaikka epätoivo oli sydämeni
valloittanut, siksi, kuin Jumala itse lähetti minulle päästösanan,
ja vieraat huulet ikäänkuin taivaallisena sanantuojana minulle
ilmoittivat sinun viattomuutesi. Sinä hetkenä valtasi minut äärettömän
onnellisuuden tunne, joka vei viimeisetkin voimani ja löi minun maahan
tainnoksiin."

"Oi, Anna," huusi Heikkinen hämmästyneenä kavahtaen istuviltaan.
"Luulit siis --"

"Suo minulle sekin, Yrjö, anteeksi," rukoili Anna painaen Yrjön kättä
otsaansa. "Sinä olit tuona iltana semmoisessa mielenliikutuksessa,
etten vielä koskaan ollut sinua senlaisena nähnyt. Tiesin myöskin,
mimmoiseenka raivoon olin Tommin jättänyt. Älä pane sitä pahaksi, jos
luulin teidän joutuneen taisteloon ja arvelin sinun kätesi joko
vahingossa taikka vaan henkeäsi varjellessa tehneen tuon onnettoman
piston".

"Sen luulit," sai Yrjö suuresti liikutettuna sanotuksi, "ja siitä tuli
sinun puhumattomuutesi, joka meidät kaikki pani epätoivoon."

Anna painoi päänsä alas ja lausui nöyrästi: "Kun kaikkein epäluulo
kääntyi minuun, luulin siinä huomaavani Jumalan viittauksen, joka siten
osoitti minulle, kuinka johonkin määrään voisin sovittaa sen rikoksen,
jonka sydämessäni olin sinua vastaan tehnyt. Sentähden en vastannut
mitään syytökseen, vaan annoin ihmisten luulla, mitä tahtoivat. Se vaan
kävi minulle yhä selvemmäksi, että ainoastaan sen kautta voin sinut
pelastaa, ja säilyttää lapsellemme hänen isänsä ja puhtaan nimensä."

"Oi sinä eriskummainen lapsi," sanoi Yrjö, painaen häntä vahvalla
käsivarrellaan lähemmäksi rintaansa. "En tiedä, tuleeko minun enemmän
ihmetellä sinun alttiiksi antamustasi ja ylevämielisyyttäsi taikka
sinuun suuttua, kun saatoit luulla minun ottavani semmoista uhria
vastaan. Että saatoit sen luulla, sitä en sulle ikinä voi anteeksi
antaa."

"En minä sitä puolta asiasta ajatellut, Yrjö. Vedin vaan aina mieleeni,
että sinä olit ollut parempi isä lapsellemme, kuin mitä minä syntisine
ajatuksineni olin voinut olla hänelle äitinä; sentähden olit sinä
hänelle säilytettävä. Ja uin, Yrjö," -- hän nosti arasti lempeät
sinisilmänsä, joissa kaksi kirkasta kyyneltä välkkyi, ylös ja loi ne
mieheensä, "nyt -- ellet minua nyt, kun kaikki tiedät, tahdo hyljätä,
olen totisesti paremmin velvollisuuteni täyttävä, kun rakkaus ne
minulle helpoiksi tekee."

"Rakkaus, Anna?"

Hän kesti Yrjön tutkivan, syvän ja vakaan silmäyksen vähääkään
liikuttamatta silmäluomiaan ja suloinen hohde lensi hänen poskilleen.
"Niin, rakkaus, eikä ainoastaan rakkaus lapseemme. Sydämeni iloinen
riemuhuuto kuullessani sinun viattomuutesi, se turvallisuuden tunne,
joka minun valtasi, kun tiesin sinun noina pitkinä kivun ja tuskan öinä
valvovan vuoteeni ääressä, taikka kun sinä käsivarsillasi kannoit minua
toisesta vuoteesta toiseen, ilo, joka heräsi sydämessäni, kun kuulin
sinun askeleesi, eivätkö ne -- --"

Yrjö kumartui alas ja suuteli häntä. "Ja kuitenkin, Anna," sanoi hän,
"et tahtonut minua nähdäkään, silloin -- --"

"Silloin tuo verinen varjo vielä seisoi meidän välillämme," keskeytti
Anna. "Se oli surullinen, synkkä, kauhea aika. Yrjö, pidäthän minusta
vielä pikkuisen, ja autathan vaimoraukkaasi ja olet kärsivällinen,
vaikka hän ei olisikaan heti semmoinen, kuin hänen tulee olla?
Ethän käsitä minua väärin, vaikka vieläkin vuodatan sääliväisyyden
kyynelen Tommiraukan tähden ja murheella ajattelen hänen surullista
kohtaloansa?"

Heikkinen suuteli häntä taaskin hymyellen ja puhui sitten kaikkea
rauhoittavaa ja lohduttavaa, mitä uskollinen sydämensä hänelle johdatti
mieleen. Mutta Anna jatkoi: "Sinun tulee kirjoittaa vanhemmille ja
pyytää heitä tulemaan hyvin pian, että voin heiltäkin rukoilla anteeksi
sitä suurta huolta, jota he minun tähteni ovat saaneet kärsiä, ja
silloin tuovat he pikku Katin mukanaan, ja Katri jää vielä meidän
luoksemme, ja joka vuosi täytyy heidän antaa hänen muutamia kuukausia
olla täällä."

Niin hän yhä vaan puheli eikä ollenkaan muistanut, että Katriraukka
viereisessä huoneessa kärsi odotuksen ja epätiedon vaivoja, siksi kuin
hänen levottomuus viimeinkin pakoitti tekemään niistä lopun. Hän pyysi
palvelustyttöä auttamaan häntä ovesta ja, kun hän, hiljaa tuoliaan
pyöritellen, vitkaan heitä kumpaakin lähestyi, kun hän, heidän vielä
häntä huomaamatta, näki täydellisen rauhan ja sovinnon kuvan edessään,
silloin painoi hän ehdottomasti kätensä ristiin, nosti silmänsä ylös
taivasta kohden ja lausui sydämessään: "Minä kiitän Sinua, Jumalani!
Tästälähin, sittenkuin tämän hetken olet minulle suonut, jolloin
sydämeni kevennetään suurimmasta katumuksen ja tunnonvaivojen
kuormasta, tästälähin en enää koskaan ajattele, että elämäni on kurja,
ilotoin ja toivotoin."




RADAN VAIHTAJA


Kukkivien omenapuiden keskellä on pieni valkoinen kivihuone kätkettynä.
On varhain aamulla, niin varhain, että jok'ainoassa korressa vielä
kirkkaat kastehelmet kimaltelevat. Kaikki on valoisata, luonto
hymyilee, näyttää tulevan ihana päivä.

Tuon pienoisen majan ovi avataan ja kynnyksellä nähdään parhaassa
iässään oleva mies. Hänen huulensa hymyilevät, hänen silmänsä säihkyvät
pelkästä tyytyväisyydestä. Samassa yksi noista suurimmista omenapuista
vähän tärisee ja kätköstään sen takaa pilkistää, kuin keijukainen,
ihana, valkokutrinen lapsi, vähäinen tyttönen, joka ystävällisesti
kurottelee pieniä käsiään. Runsaasti nyt vaihdetaan hyväilyksiä ja
suuteloita isän ja lapsen välillä. Viehättävämpää onnellisuuden kuvaa
tuskin voitanee ajatella.

-- Kuule, Celina, -- lausuu isä, kääntyen tupaan päin -- saanhan
tänäpäivänä ottaa tuon pienokaisen mukaani?

Hänen tätä lausuessaan ilmestyy kynnykselle kaunis vaimo, valkeaverinen
niinkuin lapsikin, mutta hiukan kalveampi.

-- Nytkö taas! -- vastaa hän veitikkamaisella alakuloisuudella.

-- Mitä, nytkö taas? Eilenhän oli pyhä, etkä sinä senlaisina päivinä
anna minun...

-- En, sillä Annan täytyy tottua kirkossa käymään.

-- Sitä en olekkaan koskaan vastaan väittänyt, -- vastasi isä -- mutta
tänäpänä onkin arkipäivä -- anna hänen siis tulla mukaani!

-- No menköön sitten, koska sinun kerran aina täytyy hänet saada.

-- Älä sano niin! Ja'ammehan siinä suhteessa aina oikeuden mukaan.

-- Kyllä, niinkuin sinulla on tapana jakaa.

Pikku tyttönen seisoi vallan totisena vieressä ja kuunteli tätä
keskustelua. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen vanhempain
välillä, ja kun oikea kätensä vielä oli isän kädessä, tarttui hän
vasemmalla äidin käteen, jakaen siten lapsellisen rakkautensa tasan
kummallekin.

-- Kun tietäisit -- pitkitti isä -- kuinka pian aika kuluu, kun hän on
luonani!

-- No, etkö luule minun sitä tuntevani! Juuri kuin ei minulle aika
tulisi hirmuisen pitkäksi, kun en puoleen päivään saa häntä nähdä!

-- Oih, onhan sulla niin paljon toimimista täällä kotona!

-- Entä sinulla, oletko sinä työtönnä!

Ja samassa kumartuvat sekä isä että äiti yhtähaavaa -- ikäänkuin olisi
sama ajatus äkkiä kummankin mieleen juohtunut -- ja kietovat molemmat
käsivartensa armaan pienokaisensa ympäri, joka tästä suosion
osoituksesta näyttää olevan sangen hyvillä mielin.

-- Pienokaisemme saa asian ratkaista -- lausuu nyt äiti.

-- Niin -- lisää isä -- hänen mieltänsä minäkin tahon noudattaa.

Ja ikäänkuin liittonsa vahvistukseksi painoivat he suutelon lapsen
huulille ja purskahtivat makeaan nauruun, johon lapsikin yhtyi.

-- No, Anna, mitä sanot?

-- Minäkö, äiti! -- kysyy tyttö yhä nauraen.

-- Mitä mieluimmin teet, jäätkö kotiin äidin luokse, vai menetkö isän
kanssa rautatielle?

Lapsi katsoi vanhempiinsa vuoron perään eikä virkannut sanaakaan.
Mielellään olisi hän mennyt isän kanssa, sillä olihan siellä varsin
hauskaa, kun sai juoksennella vahtihuoneen ympäri ja kaivaa pienessä
ryytinmaatarhassa, jonka isä oli sinne laittanut. Mutta äiti sitten.
Niin, äiti oli aina Annalle niin hyvä ja täytti aina hänen tahtonsa,
eikä Anna sentähden tahtonut äidinkään mieltä pahoittaa.

-- No, mutta vastaa nyt! -- lausui isä -- Minä annan sulle...

-- Ei kiitos, se ei käy päinsä -- keskeytti vaimo -- et sinä saa häntä
lahjoilla viekoitella.

-- Etkö sitten saata sanoa, Anna...

-- Minä -- en tiedä -- -- --

-- Mutta tulet varmaankin hyvin mielelläsi isän mukaan?

-- Tulen, hyvin mielelläni.

-- No, kuinka äidin kanssa sitten käy? Hänestä et sinä ollenkaan pidä?
-- kysyi äiti.

-- Pidän kyllä, paljon, oikein paljon.

Näin jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sen pitemmälle ei tultu.
Tyttö itsekin alkoi jo käydä levottomaksi. Hänen äskeinen ilonsa oli
hämmentynyt, sillä hän hyvin ymmärsi, ettei hän yhtähaavaa voinut olla
vanhemmilleen kummallekin mieliksi, ja kyynelet alkoivat jo nousta
hänen silmiinsä. Äidin hellä katse sen kuitenkin tuota pikaa huomasi,
ja hän antoi sentähden myöten.

-- Ota hänet sitten! -- sanoi hän miehelleen -- se on parempi, kuin
että saisimme hänen vielä itkemään.

-- Ei, Celina -- toisti mies -- pidä sinä sentään tyttönen luonasi;
sinä pidät hänen vielä parempana kuin minä.

-- Päinvastoin, ystäväni, sinun kanssasi hänen tulee mennä.

Ja väittely oli vähällä alkaa uudelleen. Viimeinkin ottaa isä Annan
käsivarrelleen ja lapsen kosteat silmät kirkastuivat jälleen. Ennen
lähtöään syleili mies vaimoaan.

-- Puolenpäivän aikaan -- lausui hän -- tulet Annaa hakemaan.

Nämät sanat saivat äidinkin kasvot selkenemään, ja hän suuteli
sydämellisesti isää ja lasta. Sitten läksi isä menemään, kantaen lasta
käsivarrellaan. Tiellä leikki lapsi isänsä sakean parran kanssa, jota
hän armahtamatta repi, ja kun isä väänsi suutansa, osoittaakseen että
se muka tekisi kipeätä, nauroi hän vaan sydämestään ja tempaisi
vieläkin kovemmin.

Muuten tänlaiset kohtaukset näiden ihmisten kotona eivät ollenkaan
olleet tavattomia. Kuusi vuotta olivat he yhdessä olleet, ja heidän
naimisensa oli mitä onnellisimpia; ainoastaan pienestä lapsestaan he
joskus vähän kiistelivät. Isä väitti, että hän liian vähän sai lasta
haltuunsa, ja äiti taas, että hän siinä suhteessa aina tuli vahingolle;
mutta kiista loppui joka kerran kolmikkoiseen: suuteloon, sillä Anna
aina lopuksi tarjosi pienen suunsa kummallekin rauhansopimuksen
vahvikkeeksi. Mutta isä kävi kuitenkin päivä päivältä siinä suhteessa
aina vaativammaksi, vaikka äitikin kyllä koetti puoliaan pitää.

Eräänä aamuna oli isä ottanut lasta kädestä ja aikoi kaikessa
hiljaisuudessa lähteä hänen kanssaan menemään. Mutta vaimo tuli samassa
sisään. -- Mitä -- puhkesi hän vähän nurpeillaan sanomaan -- aiotko
ottaa hänen mukaasi, minulle sanaakaan virkkamatta?

Hämillään ollen väitti mies sen olleen pelkkää leikkiä vaan, he olivat
muka aikoneet mennä piiloon puiden taakse ja antaa äidin heitä sieltä
etsiä.

-- Jokohan mun tulee se uskoa? -- kysyi äiti ja näytti vähän epäilevän.

-- Kun sen kerran sanon, niin voit siitä myöskin olla varma.

-- Mutta kuule nyt yhtäkaikki! -- pitkitti vaimo. -- Anna alkaa tulla
jo vanhemmaksi, mutta joka päivä käy hän yhä vallattomammaksi ja
hurjemmaksi. Voisi jo olla vaarallistakin viedä häntä sinne.

-- Mitä tarkoitat? kysyi isä ihmetellen.

-- Tarkoitan vaan, että pelkään koko rautatietä kaikkine koneineen ja
höyryvaunuineen.

-- Joutavata! Siitä olen varma.

-- Ei se ole niinkään joutavata. Sydäntäni ahdistaa usein,
ajatellessani, että tyttönen on siellä. Kuinka helposti saattaisikaan
tapahtua, että tyttö, sinun työssä ollessasi, juoksee tiehensä ja menee
kiskoille...

-- Älä puhu tuonlaisia!

-- Mutta hän voisi sinusta luopua, juuri kuin olet rataa vaihtamassa.
Jos silloin juoksisit hänen jälessään, laiminlöisit velvollisuutesi ja
siitä seuraisi suuri onnettomuus.

-- No, mutta herkeähän jo tuonlaisia puhumasta! Minä pyydän sinua --
rukoili mies, joka ei vielä koskaan ollut senlaisia tullut
ajatelleeksi, ja vaimo, kun huomasi miehensä sitä noin paheksuvan, ei
enää pitkittänyt.

Isä seisoi kauvan äänetöinnä ja tuumiskeli. Viimein hän huudahtaa,
samalla kuin sulkee lapsen syliinsä: oma, pikku kultaseni! jonka
jälkeen hän vaimoonsa kääntyen jatkaa: pahasti teit, kun sait minun
levottomaksi joutavilla puheilla. Vaimo, joka todenperään ei
uskonutkaan vaaraa niin suureksi, kuin hän sen oli kuvannut, koki
kaikin tavoin rauhoittaa miestään, ja kiista päättyi viimein nyt,
niinkuin tavallisesti muulloinkin, siten, että mies mennessään pyysi
vaimoaan puolenpäivän aikaan tulemaan tyttöä hakemaan.

Vaimo ei sinäkään päivänä unhottanut noudattaa miehensä pyyntöä, mutta
tuskin oli hän vahtihuoneesta lähtenyt, mennäkseen Annan kanssa
kotiin, ennenkuin mies taaskin alkoi miettiä vaimonsa aamullista
puhetta. Tuskin hänen tarvitsi silmiään sulkea, ennenkuin hän oli
näkevinään Annan kultakutrisen pään höyryveturin rutistamana, ja
kauhistuneena tuosta kamalasta näystä tarttui hän molemmin käsin
tuoliinsa. Oi hirmuista, jos hänen täytyisi pikku tyttösensä kadottaa!
Tuo surullinen ajatus vaivasi häntä sittemmin usein, eikä hän vähään
aikaan vienytkään enää lasta mukanaan rautatielle. Mutta kun hän
toisaalta muisteli, miten älykkäästi pieni lemmittynsä aina oli
pitänyt varalla junan sekä tulon että lähdön ja silloin joka kerran
pysynyt etäämpänä, alkoi hän taaskin rauhoittua. Onhan lapsi niin
ymmärtäväinen, vaikka onkin pikkuinen -- ajatteli hän. -- Anna on jo
niin tottunut tähän kaikkeen, ja vallan se on lapsellista tyhjään
kiusata itseään tuommoisilla hirmunäöillä.

Kun mies eräänä iltana palasi kotiaan, oli surullinen uutinen tuotu
vaimolle jo hänen edellään. Tiedettiin, näet, kylässä kertoa
onnettomuudesta, joka hiljan olisi tapahtunut likeisimmässä rautatien
pysäyspaikassa. Pikajuna oli käynyt erään työmiehen ylitse, joka oli
työssä mainitussa paikassa. Illallista syödessä kysyi Celina likemmin
asiata mieheltään.

-- Onko tosiaankin -- lausui hän -- Simo siinä tilassa menettänyt
henkensä?

-- Ei olekkaan -- vastasi mies.

-- Mutta niinpä ihmiset sanovat.

-- Se ei ole totta. Simon henki tosin oli vaarassa, mutta
maltillisuutensa pelasti hänen.

Pikku Anna, joka myöskin istui pöydässä, näytti erinomaisella
tarkkuudella kuuntelevan tätä keskustelua.

-- Hän ei siis olekkaan kuollut? jatkoi vaimo.

-- Ei kuollut eikä vahingoittunut ja kuitenkin meni juna hänen
ylitsensä.

-- Mitä sanot? Menikö juna hänen ylitsensä.

-- Meni kyllä, eikä se mitään tavatonta ole. Niin pian kuin Simo
huomasi junan tulevan, heittäytyi hän heti pitkäkseen tielle ja teki
itsensä niin kapeaksi kuin mahdollista oli. Kun vaunut olivat kaikki
menneet, nousi hän jälleen ylös terveenä ja raittiina, niinkuin ei
mitään kummempaa olisi tapahtunut.

-- Mutta tuopa kuuluu vähän merkilliseltä.

-- Kuinka niin? Olenhan nähnyt hänen ja kuullut hänen itsensä kertovan
asiasta. -- Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kun höyryveturi suhisi
pääni päällä, sanoi hän, tuntui kovasti kuumalta, mutta sitten ei
mitään hätää ollut, kävi vaan aika vähän pitkäksi, kun täytyi maata
siinä niin kauan. Sinä tiedät ettei Simo vähiä säikähdä, ja tuntuipa
melkein, kuin olisi hän valmis uudestaan tekemään saman tempun.

Illallinen oli nyt syöty, ja pariskunta kävi istumaan huoneen
edustalle, leikkiäkseen siinä Annan kanssa, niin kauan kun vielä vähän
päivää oli, jonka jälkeen he menivät levolle.

Pari päivää senjälkeen tuli miehen palvelus-aika muutetuksi; hän sai
nyt olla yönaikaan työssä. Asiain näin ollen, tuli hänen aina
seitsemän tienoossa lähteä kotoaan eikä enää voinut tietysti tulla
kysymykseenkään viedä Annaa mukaan. Mutta eräänä iltana -- se oli
elokuussa -- kääntyi eräs köyhä vaimo kylässä äkkiä kipeäksi. Haettiin
sentähden lääkäriä, joka myöskin kirjoitti lääkemääräyksen. "Mutta,"
sanoi hän tätä antaessaan, "rohto on kaupungissa valmistettava ja nyt
on jo liian myöhäistä lähteä sinne. Siihen sijaan voisitte mennä
pysäyspaikan-kaitsijan luokse, jolla on pieni koti-apteeki, ja pyytää
häneltä vähän eteriä tai laudanumia. Se kuitenkin lieventäisi tuskaa.
No, kuka teistä lähtee?" -- kysyi hän naapurivaimoilta.

-- Celinan täytyy mennä -- huusivat kaikki yhteen suuhun. --
Hänen miehensä palvelee rautatiellä ja on hyvissä kirjoissa
pysäyspaikan-päällikön luona.

Celina otti mielellään asian toimittaakseen. Hän läksi ja otti Annan
mukaansa. Ensin oli hän aikonut lähteä yksinään ja jättää lapsen
kotiin, mutta tyttö oli tänäpäivänä ollut tavallista rajumpi ja
vallattomampi, jonkatähden hän kuitenkin katsoi paremmaksi viedä hänet
mukanaan, pitääkseen häntä silmällä, vaikka kohta se tulisi vähän
hidastuttamaan hänen käyntiään.

Tullakseen pysäyspaikan-kaitsijan asumukseen oli hänen käyminen
miehensä vahtihuoneen ohitse. Päivä oli jo mennyt mailleen, ja vaikka
länteinen taivaan-ranta vielä hohti purppuran punaisena, alkoivat öiset
varjot kuitenkin jo laskeutua lakeuksille.

Kun mies näin odottamatta sai nähdä vaimonsa tulevan, paheksui hän
vähän tämän myöhäistä ulkona oloa ja lausui sen hänelle myöskin
muutamilla sanoilla, kun vaimo vielä oli jonkun matkan päässä.

-- Vanha Kreeta on kääntynyt sairaaksi -- vastasi Celina -- ja minä
käyn pysäyspaikan-kaitsijan luokse hakemaan hänelle lääkkeitä.

-- Vai olet sinä senlaisissa asioissa -- lausui mies tyynesti -- luulin
sun vaan olevan muuten ulkona kävelemässä.

-- Kuinka niin? Senkötähden kun näin hitaasti käyn?

-- Niin juuri.

-- Eihän pikku Anna voi kävellä sukkelampaa, enkä taas millään muotoa
tahtonut häntä kotiinkaan jättää.

-- Et suinkaan, siinä teit oikein. Mutta tyttö on sinulla vaan
haittana. Jätä hänet tänne minun luokseni, siksi kuin olet asiasi
toimittanut.

-- Mielelläni -- vastasi Celina ja kääntyen tyttöön, kysyi hän:
Tahdotko jäädä tänne isän luokse?

-- Tahdon, ah tahdon! -- huutaa pienoinen käsiään taputellen. Siitä oli
nyt niin kauan kun hän oli saanut käydä vahtihuoneella, jossa hänellä
aina oli niin hauskaa ollut.

-- Nosta hänet sitten tänne aidan yli -- lausuu isä.

-- Tässä hän on.

-- Odota kuitenkin hetkinen -- peruutti isä samassa -- tuossa paikassa
tulee juna ja mun täytyy olla vaihtamassa.

Kun juna oli mennyt, palasi isä aidan luokse, otti lapsen vastaan ja
kantoi hänen vahtihuoneesen, jossa lamppu oli sytytetty, sillä nyt oli
jo aivan pimeä, jotta tuskin voi eroittaa noita monia risteileviä
rautatien kiskoja ulkona.

Noin kahdenkymmenen minutin kuluttua äiti varmaankin palajaisi
takaisin, ja ajan kuluksi alkoi isä leikkiä Annan kanssa. Tyttö oli
tänään, niinkuin sanottu, varsin raju ja teki isälle monet tepposet.
Milloin hän nyki häntä parrasta, milloin nipisti hänen nenäänsä,
milloin repi häntä tukasta, milloin taas keikkui hänen polvillaan ja
veti hänen kaulaliinansa auki, taikka pani pienen myssynsä kallelleen
päähänsä ja kipusi kuin apina isänsä selkään. Sillä välin hän
lakkaamatta laverteli jos jotakin ja löysi aina uusia vehkeitä. Mutta
yht'äkkiä oli hän sukkelana kuin kärppä laattialla, ja ennenkuin isä
tiesi asiastakaan, juoksi hän jo vahtihuoneen vieressä olevaan
aituukseen. Isä, joka oli nauranut niin että vedet olivat silmissä,
meni hänen jälessään.

-- Etpä saa mua kiinni, isä -- riemuitsi lapsi.

-- Odotahan vaan, kyllä sinut saan.

-- Koeta sitten -- jatkoi Anna, samalla kun hän yhä väisti isän
kurotettuja käsiä. Isästä tämä leikki oli melkein hauskempaa kuin se
tytöstä olikaan. Hän oli unhottanut koko maailman ja ihaili vaan
lapsensa naurua ja iloisia kujeita. "Täällä, täällä," huusi Anna ja oli
antaantuvinaan kiinni.

Mutta nyt juoksi tyttö alas radalle ja alkoi hyppiä toiselta kiskolta
toiselle.

-- Sinne et saa mennä! Ei millään muotoa sinne! huusi hänelle isä.

-- Täällä et saa mua kiinni! -- riemuitsi taaskin lapsi.

Oli, niinkuin sanottu, jo hämy, ja isä, jonka silmiä lyhdyn valo
häikäisi, voi tuskin eroittaa tuota pientä olentoa, joka juoksenteli
edes takaisin alhaalla radalla.

-- Mutta missä olet sitten? -- huusi hän hätäisenä.

-- Hae!! -- vastasi lapsi ja nauraa viruutti.

-- Minä suutun enkä enää koskaan leiki Annan kanssa, jos et heti kohta
palaja tänne.

-- Oh, sinä vaan sanot niin sentähden, kuu et saa mua kiinni.

-- Tulehan nyt jo, joudu! Isä antaa sulle piparkaakkua.

-- Se ei ole totta. Sinulla ei ole piparkaakkua. Tahdot vaan houkutella
minua piilostani pois.

-- No niin, mutta kuulethan, ett'en minä salli sun jäädä sinne.
Pikajuna tulee tuossa paikassa kulkemaan tästä ohi.

-- Eipä tule, sinä narraat vaan. Tiedänhän minä, että pikajuna jo on
mennyt.

-- Mutta sieltä tulee toinen.

Vastauksen asemesta Anna yhä vaan huusi: "koeta saada mua kiinni, isä,
koeta, jos voit!" Viimein isä huomasi, ett'ei hänelle muu tullut eteen,
kun juosta tytön jälessä, joka oli mahdollisimman pian tehtävä, jos
mieli saada häntä vaaran suusta poistetuksi. Hän läksi sentähden siihen
suuntaan, josta hänen äänensä kuului. Nyt oli jo hyvin pimeä ja Anna
väistyi aina isän lähemmäksi tullessa. Tämä kävi yhä levottomammaksi.
Suotta hän ei ollut lastaan varoittanut, sillä junaa todellakin
odotettiin ja se saattoi jo tuossa tuokiossa saapua paikalle. Kahta
kiivaammin hän nyt koki tyttöä tavoittaa ja huusi häntä nimestä, jotta
äänensä meni aivan sorruksiin. Mutta pienoinen vastasi vaan
sydämellisellä naurulla ja huusi yhä edelleen: "etpä sittenkään mua
löydä, isä ... koetahan vaan."

Juuri hänen viimeisiä sanoja lausuessaan kuului vihellys. Isälle nousi
veri päähän; häntä huimasi. Mikä kamala onnettomuus saattaisikaan nyt
tapahtua! Pysäys-paikassa oli jo tavarajuna ja, ell'ei hän oikein
vaihettaisi pikajunan kiskoja, törmäisivät ne auttamatta yhteen. Ripeä
päätös oli tässä tarpeen, ja kerättyään viimeisetkin voimansa huusi hän
kovalla äänellä: "isä on täällä, riennä tänne Anna!"

Onnetoin lapsi! Entä jos se jo olisi liian myöhäistä. Juna lähenee
lähenemistään, mutta Anna vaan pitkittää nauruaan, johon höyryveturin
huokaukset sekaantuvat. Vaistontapaisesti horjuu isä vahtipaikkaansa ja
valmistautuu velvollisuuttansa täyttämään. "Ei toki," huutaa hän
raivoisena, "enhän voi tällä tavoin antaa lapseni henkeä altiiksi, mun
täytyy kokea häntä pelastaa," ja samalla kun hänen silmänsä kokevat
lävistää pimeyden, nähdäkseen, missä tyttö on, huutaa hän uudelleen:
"Anna, Anna!"

"Hae, hae!" kuului vastaus. Isä, jonka päässä hiukset nousivat pelkästä
kauhusta, oli vähällä heittäytyä lähenevän junan alle, kun samassa se
ajatus juolahti hänen mieleensä, että lapsi kenties ei olisikaan sillä
radalla, jota juna kulki. Taaskin vaivaten näkövoimaansa keksii hän
viimeinkin lapsensa. Niin, tuolla hän seisoo, kurottaen käsiään
isälleen; mutta oi! hän seisoo juuri sillä radalla, jota myöten
juna tulee vierimään. Miehen olisi tarvinnut vaan vetää kätensä
vaihettajasta, ja hänen lapsensa olisi ollut pelastettu. Siitä olisi
tosin seurauksena ollut koko joukko kuolleita ja vahinkoa kärsineitä,
surevia vanhempia, lohduttamattomia lapsia, mutta pikku Anna olisi
kuitenkin pelastettu. Hänet tosin lyötäisiin rautoihin, pantaisiin
kovaan vankeuteen, häneltä otettaisiin virka ja hän julistettaisiin
kunniansa menettäneeksi! mutta hänen armas lapsensa olisi kuitenkin
elossa, hän kasvaisi ja tulisi onnelliseksi.

Juna läheni lähenemistään: hän näki sen lyhtyineen liukertelevan
eteenpäin kuin käärmeen. Vieläkin olisi Anna voinut pelastua. Hänen
olisi vaan tarvinnut vetääntyä muutamia askeleita taaksepäin, mutta hän
jäi liikkumattomana seisomaan, silmät kiintyneinä tuohon eteenpäin
vieriävään höyryveturiin.

-- Anna, Anna, joudu jo tänne, riennä heti paikalla! -- se on minun
surmani, jos viivyttelet, -- huutaa isä niin kovaa, kuin hän vaan
suinkin voi.

Jo huomasi tyttökin, ett'ei isä enää leikkiä laskenut, ja jonkunlainen
pelko lienee hänenkin vallannut. Höyryveturin molemmat lyhdyt
valaisivat nyt selvemmin. Väristys kävi isäraukalla läpi ruumiin, hän
tuskin tiesi, missä oli. Ajatukset ajoivat rajusti toisiaan hänen
aivoissaan, ne lensivät vielä kiiruummin, kuin tuo eteenpäin rientävä
höyryhepo. Hän muisti nyt entisen nuhteettoman palveluksensa, kuinka
hän aina oli tunnokkaasti täyttänyt velvollisuutensa ja pannut sen
edestä kaikki altiiksi. Hän oli tuolta etäämpää kuulevinaan tuon
kauhean yhteentöyttäyksen, vahingoittuneiden hätähuudot ja kuolevien
valitukset. Uhraisiko hän nyt yhden ainoan tähden -- ainoastaan pienen
tyttösen tähden -- niin monta muuta ihmishenkeä, riistäisikö hän
laiminlyömisellään lapset kenties kuinka monelta isältä. Hänen päätänsä
huimasi, kylmänhiki valui hänen otsaansa pitkin. Parin sekunnin
kuluttua oli kaikki jo ratkaistuna; joko surmaisi tuo julma höyryveturi
hänen pienen Annansa tai useita muita. Mitään kolmatta tässä ei voinut
ajatellakaan, ell'ei ihmeitä tapahtuisi.

Velvollisuuden-tunto sai isässä kuitenkin voiton. Tavan-mukaisesti hän
siis tarttui vaihtajan rauta-kankeen. Isän toivottomuus sai väistyä
sotamiehen uskollisuuden edestä. Hän asettaa vaihtajan kohdalleen. Juna
menee kauniisti oikeaan rataan, kiitää asemahuoneen ja odotetun
tavarajunan ohitse, ja poistuu vihellyksellä, joka isäraukan korvissa
soi kuin ilkkuva riemuhuuto, ja katoaa viimein yön pimeyteen.

Hämmästyneenä, ahdistetulla sydämellä seisoi hän nyt siinä vapisevin
jaloin ja tuijottavin silmin, pitäen kädessään vielä sitä rautaa, jolla
hän mielestään oli kauheasti surmannut oman lapsensa. Viimein puhkesi
hän epätoivoisena huutamaan: "nyt on minun vuoroni kuolla!"

Toinen juna oli nyt tulossa. Hän ottaa kolme askelta eteenpäin, asettaa
kätensä ristiin rinnan yli ja horjuu. Kimeä vihellys kuuluu. Melkein
tunnotoinna tarttuu hän kuitenkin uudelleen rautakankeen ja vaihettaa
tämänkin junan oikeaan rataansa.

Sittenkuin hän tämän oli tehnyt, kuulee hän äkkiarvaamatta takanaan
rakastetun äänen, suloisemman kuin iloisin soitto. Hän kääntyy. "Paha
isä, kun ei tahdo leikkiä Annansa kanssa," kuului ääni, ja samassa oli
pienoinen kietonut kätensä isänsä polvien ympäri. Äkkinäisellä
liikunnolla tarttuu isä lapseen, painaa häntä sydämelleen ja rientää
jälleen saadun aarteensa kanssa vahtihuoneesen.

Siellä asetti hän tytön laattialle, otti lampun käteensä ja tarkasti
häntä. Se oli tosiaankin Anna, hänen pikkuinen rakas lapsensa! Niin
suurta onnea ei hän kuitenkaan voinut kantaa. Hän pyörtyi ja kaatui
maahan tytön eteen, joka siitä pelästyi ja alkoi itkeä.

Samassa silmänräpäyksessä palasi äiti asialtaan. Hän oli jo tuntenut
tyttönsä äänen, tämän huutaessa: "äiti, äiti, minä niin pelkään."

-- Mitä sinä pelkäät? Onko jotakin tapahtunut?

-- Niin, kun isä, -- katso tuolla! Hän äsken kaatui.

Kun vaimo näki miehensä tunnotoinna makaavan laattialla, kiiruhtaa hän
apua huutaen lähemmäksi, ja kylästä rientää nyt väkeä saapuville.
Kylänlääkäri tulee myöskin. Hän avasi suonta ja isäraukka tuli jälleen
tuntoonsa.

Kun mies seuraavana aamuna nousi makuusijaltaan, katseli vaimo häntä
levottomin silmin. Hänen kasvonsa, joita ennen terve puna kaunisti,
olivat muuttuneet kalmankarvaisiksi ja vasta aikoja myöten saivat ne
vähitellen entisen verevyytensä jälleen.

Celina tietysti tahtoi viimeinkin tietää, mitä oli tapahtunut, ja
miehen täytyi lopullisesti väkisinkin kertoa kaikki. Kun hän itkusilmin
oli kertonut tuon surullisen tapauksen, sillä välin kuin vaimo
hyväillen koki häntä lohduttaa, kääntyi hän Annaan ja kysyi puolittain
nuhdellen: "mutta sano meille, sinä pikku leuhkana, kuinka pääsit,
ettei juna sinua pannut murskaksi?"

-- Minuako? -- Eikös mitä -- vastasi tyttö iloisesti -- minä tein vaan
samoin kuin Simokin.

Loppu.










--- Provided by LoyalBooks.com ---