Nadeschda Yhdeksän laulua   By: Johan Ludvig Runeberg (1804-1877)

YHDEKSÄN LAULUA JOHAN LUDVIG RUNEBERG'ILTÄ.

Suomentanut K. Kiljander.

Uusi korjattu painos.

Ensimmäisen kerran korjatussa muodossa julkaissut G. L. Söderström 1879. Ensimmäinen painos ilmestyi 1960.

Ensimäinen laulu.

Jos hän tulis kaunis sulhoni. Säteet silmänsä jos näkisin Niinkuin hänet unissani näin, Peittäisinpä kohta kukkihin Itseni mä orpo orjatar.

Wolga virtaan vuotaapi Okaa, Siihen juoksee keltainen Moskwaa, Vaan Moskwaahan puro pienoinen Ehättääpi, päärlypintainen. Kukka rannalla tuon purosen Neiti viisitoista vuotinen Käyskenteli, itse kukkanen Kutoi kukkasia kukkihin.

Hyvin menestynyt työnsä oil. Hänen päätään piirti seppele Kedon kukkasista kudottu, Rinnalla myös ruusu ruskotti, Äsken peitostansa puhjennut, Vienon vartalonsa vyöttänyt Komeasti oil hän kukkasin.

Soman seppeleen hän solmesi Vielä helmalleen ja lausui noin: "Jos hän tulis kaunis sulhoni, Säteet silmänsä jos näkisin Niinkuin hänet unissani näin, Peittäisinpä kohta kukkihin Itseni mä orpo orjatar. Puettuna ruusu pehkoksi Kohtaisin mä häntä tullessaan. Hän ei tule; unennäkö vaan Onpi tuo Nadeschdan sulhonen."

Neiden huokauksen tuuli vei Virran lainehille heilumaan, Vajoomahan virran vallassa; Vaan Nadeschda taitti ruusun taas Ilo mielin niinkuin äskettäin. Viimein lahdelmahan saapui hän, Kussa uimastansa uupunut Virta vaipunut oil heinikkoon; Tuossa kirkkahassa peilissä Aikoi kuvaansa hän katsoa. Koska päänsä kallistaissa hän Tyynen virran pinnan ylitse Keksi kukkivaiset kasvonsa, Nousi kyynel neiden silmihin, Murhe musta rienti rintahan. "Oi Nadeschda raukka," virkkoi hän, "Miksi laittaudut noin koreeksi, Koruittakin liian kaunis oot! Sinua ei omaks onnekses Kasvateta, eikä rakkahan Nuorukaisen morsiameksi. Kasvat kurja mieron mieleksi, Jonkun herran himon hempumeks, Hyljätään, kun olet kuuntunut." Noin hän lausuin otti otsaltaan Seppeleen ja ruusun rinnaltaan, Viimein vyönsä päästi, viskasi Jokeen kaiken kaunistuksensa; Valittaen virkkoi vienosti: "Virta, vie Nadeschdan hempumet, Vie ne Moskwaa jokeen, joka taas Kauniisti ne kantaa Okaahan, Kusta Wolgavirtaan vierevät; Viimein mereen Wolgan matkassa Saapuessa totta löytävät Kuvan sulhoni; se onpi myös Haahmo veretön ja syletön, Syleiltävä unissani vaan."

Tuskin neito sai sen sanoneeks Kun Miljutin, ukko harmaapää, Neiden kasvattaja rauennut, Siihen saapui sauva kädessä. Tyttärensä tavattua hän Pisti hälle puheen vilkkahan: "Miksi sä, Nadeschda, käyskelet Seudun ympäri kuin kaniina, Pyydät puiden suojaan piilellä. Rannikoilla virran viipyä? Taloon talost' olen kulkenut, Mäiltä mäille läpi laaksojen, Turhaan polkujasi etsien; Päivän helteess' olen tässä nyt."

Noin hän lausui. Kaunis impinen Nöyräst' ukkoa nyt lähestyi, Otti hänen karkeen kätensä, Sitä suuteli ja kysyi noin: "Oi mun kallis kasvattajani, Miksi jälkiäni etsit näin?"

Siihen lausui vanhus vastaten: "Tyttäreni, ilo kylässä, Riemu majoissa on vallalla, Laulut, kannel soitot kaunihit Kaikuu komeasti ilmassa. Vanhat, nuoret, köyhät, rikkahat Juhlavaatteita jo kantavat, Pojat vaihtelevat keskenään Hattunauhoja ja tyttäret Päitään kukkasilla käärivät. Etsin siis Nadeschdan polkuja, Etten iloani kaipaisi Sieväin neitosien joukossa."

"Oi mun kallis kasvattajani, Lausu, miksi rahvas riemuitsee?"

"Sentään rahvas ratki riemuitsee, Että tänään tulee linnahan Kokoontua kaiken kansamme Poikain, tyttöin, isäin, äitien."

"Oi Miljutin, hellä hoitajain, Autiona monet vuodet on, Linna ollut henkein huomassa, Pihan lattiatkin heinäiset. Ken nyt linnan portit aukasee, Ken on rahvaan sinne käskenyt?"